Selaat arkistoa kohteelle paniikki.

Masennuspäiväkirja, osa 9: Diagnoosista diagnoosiin

25.11.2018 Yleinen

Nyt kun olen lähtenyt itseni tutkimisen tielle ja hakenut apua oireiluuni, olen väistämättä joutunut lähestymään asioita, joiden en haluaisi edes olevan olemassa. Asioita, jotka olen halunnut unohtaa, mutta jotka ovat kuitenkin vaikuttaneet minuun koko ajan. Asioita, jotka on pakko käydä läpi, jos haluan yrittää hallita niiden aiheuttamia oireita sen sijaan, että ne hallitsevat minua.

Minua todella pelottaa kirjoittaa tätä. Pelottaa siksi, että mieleen tulvii ikäviin muistoihin liittyviä ahdistavia asioita, mutta myös siksi, että mielensä sisältöjen avaaminen muille on usein melkoista uhkapeliä. Löytyy ehkä niitä, jotka tunnistavat tai luulevat tunnistavansa itsensä ja ymmärtävät, ainakin jollain tasolla. Löytyy niitä, jotka suhtautuvat myötuntoisesti, vaikka eivät ymmärtäisikään. Mutta löytyy myös niitä, jotka eivät ymmärrä, eivätkä edes yritä, tai niitä, jotka ymmärtävät väärin. Mutta siitä huolimatta otan riskin.

Olen nyt reilun vuoden verran käynyt säännöllisesti juttelemassa eri ammattilaisten kanssa. Olen käynyt myös luennoilla, tutustunut monenlaiseen teoreettiseen ja kokemusperäiseen tietoon sekä osallistunut vertaistukiryhmän toimintaan. Olen pyöritellyt asioita mielessäni ja paperilla. Olen saanut paljon hyvää perspektiiviä ja tietoa, tukea sekä keinoja selvitä oireiden kanssa arjessa. Vähitellen olen alkanut ymmärtää – ja samalla armahtaa – itseäni enemmän. Mutta tieto lisää myös tuskaa. Välillä oireet pahenevat ja minusta tuntuu, ettei piina lopu koskaan, vaikka yritän kaikkeni.

Mistä aloittaisin? Ehkä on lähdettävä liikkeelle traumaattista kokemuksista. Itse olen ajatellut, että traumoja on vain yksi, mutta keskusteluissa ammattilaisten kanssa on käynyt ilmi, että traumatisoivia tapahtumia on ollut useita jo lapsuudessa. Myös tuon nuoruudessa tapahtuneen yksittäisen traumatapahtuman jälkeen olen joutunut kokemaan asioita, jotka ovat syventäneet traumaa ja pahentaneet oireita entisestään. Masennus on ollut seuralaisenani jo pitkään, suojaamassa näiden kokemusten haavoittavilta vaikutuksilta, mutta myös rampauttamassa toimintakykyäni.

Uutena diagnoosina minulle on esitelty PTSD (engl. post-traumatic stress disorder) eli traumaperäinen stressihäiriö. Aikaisemmin minulla on epäilty esimerkiksi kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta oireet selittyvätkin traumakokemuksen aiheuttaman suojareaktion pitkittymisellä. Aivoni ja kehoni ovat siis jääneet ikään kuin jatkuvaan hälytystilaan. PTSD aiheuttaa minulle vaihtelevasti ylivireystiloja, joihin liittyy pelkoa ja ahdistusta, jopa paniikkikohtauksia, sekä alivireisyyttä, joka yhdessä masennuksen kanssa saa minut tuntemaan väsymystä ja jähmettyneisyyttä. Kärsin myös ajoittain painajaisista ja takaumista. Traumaperäiseen stressihäiriöön liittyy myös välttämiskäyttäytymistä eli sellaisten asioiden ja tilanteiden välttämistä, jotka voivat muistuttaa tapahtumasta tai herättää siihen liittyviä tuntemuksia, mikä väistämättä kaventaa ja rajoittaa elämää.

Traumatietouden ja keskustelujen myötä on tullut esiin sellainen käsite kuin dissosiaatio ja myös dissosiaatiohäiriön mahdollisuus on otettu kohdallani puheeksi. Vielä en oikein tiedä, mitä mieltä itse olen siitä. Dissosiaatiolla tarkoitetaan tässä yhteydessä siis mielen puolustuskeinoa tai sopeutumisreaktiota, jonka traumaattinen kokemus aiheuttaa. Dissosiaatiossa traumaattiseen tapahtumaan liittyvät tunteet, muistot ja stressi erotetaan tietoisuudesta. Tämä selittää esimerkiksi sen, etten muista itse traumatapahtumasta juuri mitään. Usein tuntuukin siltä kuin se ei olisi tapahtunut minulle, vaan jollekin toiselle.

Kaikki tämä on ollut sekä helpottavaa että sekavaa ja ahdistavaa. Huomaan välillä miettiväni, mikä oikein johtuu mistäkin ja onko tämä nyt sitä tai tätä tai tuota. Toisaalta, kuten eräs ihminen minulle sanoi, diagnoosit ovat lopulta kuitenkin vain yritys selittää mielen ilmiöitä. Tärkeintä on kartoittaa oireita, lievittää niitä mahdollisimman paljon ja oppia selviytymään jokapäiväisestä elämästä. Tähän asti olen selvinnyt, jopa vuosikaudet ihan yksin ilman minkäänlaista apua tai tukea, jota onneksi olen vihdoin saanut ja uskaltanut pyytää. Miksipä en siis selviäisi jatkossakin.

Mietteitä ja ajatuksia

3.11.2015 Yleinen

Ihan jäätävä paniikki alkaa iskeä huomisen ultran suhteen. Rinnassa on koko ajan semmonen paine ja heti kun pysähdyn niin itku nousee kurkkuun. En ois voinu kuvitellakaan miten ahdistavaa tämä on. :( Aamulla mittailin verenpainetta ja sekin kertoo jo siitä, että panikoin. En tiedä miksi näin voimakas reaktio. Olen kuitenkin jo asennoitunut siihen, että kuulen kuitenkin huonoja uutisia, mutta kai sitä sitten kuitenkin toivoisi, että kaikki olisi hyvin. Ja niiden huonojenkaan uutisten kuuleminen ei kyllä ole kauhean kivaa ja helppoa vaikka siihen olisi kuinka hyvin valmistautunut.

Tänään oon saanu onneks tehtyä pari kouluhommaa alta pois, mutta huomenna en varmaan pysty tekemään mitään. Nyt pitäisi olla kaksi tuntia pissaamatta ennen ultraa, mutta kun tiedän ja tunnen itseni ja tiedän miten kroppani reagoi jännitykseen niin jo pelkästään 10minuutin aikana siellä äitipolin aulassa juoksen vessassa ainakin sen kaksi kertaa. Ja kuinka monesti sitten kotona ennen lähtöä… se on taas eri asia.  Voi kun jotenkin pystyisi ja osaisi olla jännittämättä. Nytkin sitten panikoin sitä, että jos oon käyny vessassa ennen ultraa ja rakossa ei olekaan tarpeeksi nestettä niin koko ultraus menee mönkään ja saan saarnat päälle siitä etten ole noudattanut annettuja ohjeita. :( Kumpa voisin hypätä koko ultran ohi tai joku tulisi tekemään sen tänne kotiin.

Puolisoani ahdistaa myös polille meno. Sano just, että mennään sitten vasta ihan viime tipassa ettei jouduta yhtään siellä odottelemaan. Voi olla, että meillä on huomenna melko hiljaista ennen ultraan menoa. Kumpikin on hiljaa ja miettii.

Nyt huomasin, että rintojen arkuus alkaa pikku hiljaa helpottamaan, mutta väsymys ei. Ja nyt on sitten mukaan tullut kaiken maailman kipuilut ja varsinkin nivusiin säteilee kipu välillä melko ikävästi. Ja jos pitkään joutuu istumaan niin ylös noustessa selkä ja alavatsa vähän protestoi. Joten pitkät koulupäivät ei oo kyllä kauheen hyviä nyt tässä vaiheessa. Tosin katselin just kalenteria ja ei tämä loppuvuosi enää kauhean pahalta näytä. Tällä viikolla koulussa olin eilen ja seuraavan kerran perjantaina. Ens viikolla taisi olla kolme päivää koulua ja sitten näyttäis olevan päivä siellä toinen täällä. Välillä vaan pelkät iltaluennot jne. Joten voin alkaa valmistautumaan jouluun. <3 Saan ehkä sitten ajatukset pois näistä ahdistavista tilanteista.

Palailen huomenna kertomaan sitten ultrakuulumisia, jos vaan ehdin ja jaksan. :)

Aamustressiä

27.10.2015 Yleinen

Näin sitten yöllä unta, että olin menossa ultraan. Heräsin kuitenkin ennen kuin ultraa ehdittiin tehdä. En tiedä johtuuko tämän aamun stressi ja paniikki juuri tuosta unesta vai jostain muusta. Ensimmäistä kertaa tänään nimittäin aloin pelkäämään ensi viikon ultraa ja sitä ettei vauva ole enää hengissä. :( Jotenkin tähän asti vielä mieli on ollut kovin pessimistinen ja en ole uskonut koko raskauteen, ja nyt tämä kääntyikin näin päin. En tiedä johtuuko tämä osaksi myös siitä, että tänään alkoi 13.raskausviikko ja aletaan lähestyä niitä viime raskauden pahoja viikkoja. Nyt on itsellä juuri semmonen olo, etten halua poistua kotoa mihinkään (tänään pitäis mennä kouluun, mutta tässä ahdistuksessa tuskin sinne kykenen). Ajattelin kyllä ottaa puhelun klinikalle, jos se vähän helpottais omaa oloa. Neuvolaankin vois tietty soittaa, mutta en tiedä kuuluisko sydänäänet vielä… siitäkin saisin sitten stressin aikaiseksi jos ne ei kuulukaan. :/ Ehkä mun pitäs vaan keksiä jotain millä saisin ajatukset muualle… tosin se on helpommin sanottu kuin tehty.

Mietin tuossa sitäkin, että johtuuko tämä oma fiilis siitä, että eilen ystäväni synnytys käynnistettiin. Jotenkin jännään nyt sitä, että heidän hartaasti ja pitkään toivottu vauva saataisiin maailmaan. No, jospa tämä tästä päivän aikana helpottais. Taidan eka kuitenkin kilauttaa sinne klinikalle. Ne osaa ehkä rauhoitella mua. :) Olen miettinyt kotidopplerin hankintaa. En tiedä kannattaako, että tuleeko siitä vielä suurempi paniikki jos niitä sydänääniä ei aina saakaan kuulumaan. Neuvolaan pääsen kuitenkin aina jos vaan haluan. Ja eipä se doppler ois edellisessäkään raskaudessa mun paniikkia helpottanu.

Pää sekaisin

5.9.2015 Yleinen

Melkoinen viikko takana. Koulu alkoi ja vaikka päivät ei ole olleet kauheen pitkiä niin silti ne on olleet yllättävän rankkoja. Tutustumista uusiin luokkakavereiden sekä uusiin toimintamalleihin. On tuo opiskelu kyllä muuttunut paljon viimeisen 8 vuoden aikana. Nyt kaikki tehdään netissä ja on kaikenlaisia nettisivuja joihin on tunnukset mihin sitten päivitetään osaamistaan jne. Eikö vähempikin riittäisi??? Mutta kaikin puolin opiskelu vaikuttaa tosi kivalta ja mielenkiintoiselta. Meillä oli torstaina jo eka tentti, lääkelaskuista. Jos tentin on päässyt läpi niin saa vapautuksen lääkelaskujen tunneilta.

Naureskelin itsekseni, että saankohan vapautuksen myös itseni piikittämisestä, varsinkin ihon alle, vatsaan. On tässä vuosien saatossa tullut useampi piikki siihen tuikattua. ;) Eka työharjottelukin on jo ennen joulua. Nyt sit vaan toivon, että päästäis pian itse asiaan ja ryhmäytyminen ja semmonen asioiden kertaaminen loppuis jo. Välillä tuntuu siltä, että meille puhutaan kuin alakoululaisille, kun opettajat lukee kurssikuvauksia ääneen koko auditoriolliselle opiskelijoita.

Koulupäivien jälkeen oon tosiaan ollu aika väsyny. Sohva on tuntunu parhaalta paikalta. :) Niin… täällä varmaan moni jo oottelee sitä tulosta miten meidän kävi. Kotona tein testin, mutta odottelin vielä varmistuksen labrasta ja tulos oli positiivinen että raskaana ollaan. Ehkä tästä normaalisti pitäis olla kauheen iloinen, mutta eipä meillä tätä oo kyllä mitenkään erityisemmin fiilistelty ja juhlittu. Edelleen parempi ottaa iisisti ja eikä turhaan juhlia, ettei sit tipu korkeelta ja kovaa. Joten emme halua nyt mitään onnittelutulvaa, onnitelkaa sitten kun tai jos saadaan tämä Toukka elävänä maailmaan ensi vuoden toukokuussa.

Hirvee paniikki tosiaan päällä. En oo itekään vielä oikein sisästäny asiaa tai en usko siihen. Saa nähdä missä vaiheessa tästä sitten oikeesti pystyy ja uskaltaa nauttia. Mutta tosiaan näissä tunnelmissa täällä ollaan ja nyt mennään kohti varhaisultraa.