Selaat arkistoa kohteelle päiväkirja.

Kolme porrasta

10.10.2017 Yleinen

Anoreksian paranemisprosessin olennaisimpia paloja on myöntäminen. Sen voisi yksinkertaistaen muotoilla kolmeen portaaseen, jotka koskevat ennen kaikkea sairauden oikean ja virallisen nimen ääneen sanomista. Ensin se opetellaan sanomaan itselleen. Sitten lääkärille ja hoitohenkilökunnalle. Viimeinen porras on asian myöntäminen ympärillä oleville ihmisille.

Minulta vei aikaa jo se, että uskalsin kirjoittaa sairauteni nimen. Aluksi en maininnut sitä nimeltä päiväkirjoissani, koska en täysin uskonut sen olemassaoloon tai diagnoosini paikkansapitävyyteen. Olin oppinut tuntemaan vain Anoreksian kauniit ja ihailtavat piirteet, joten en ollut vielä sinut sen sairaudeksi kutsumisen kanssa. Kuten olen kertonut, hukkuivat ajan myötä sairauteni ideaaliset ominaisuudet kuitenkin ruman ja kurittavan puolen alle. Sitä puolta minä pelkäsin, ja siksi sen nimen omatoiminen lausuminen olisi tuntunut liian konkreettiselta ja vahvistanut kaiken todeksi.

Kaikki oli totta. Sairauteni nimen kirjoittaminen vaati rohkeutta ja tilanteen myöntämistä. Mitä useammin kynäni tanssi sanan paperille, sitä vahvemmin tiesin että kaikki niiden kirjainten muodostaman otsikon alle kuuluva oli minut hypnotisoinutta pahaa. Kun aloin päiväkirjoissani puhua sairaudestani sen oikealla nimellä, astuin samalla paranemisprosessin ensimmäiselle portaalle. Sillä portaalla seisoin monta vuotta. Myönsin sairauteni välittömän läsnäolon ja aloin kutsua toista persoonaani sen oikealla nimellä, mutta se kitkerä ja kiero nimi maistui pahalta suussani. Se herätti minussa inhoa ja pelkoa, mutta tuotti kielenpäälläni myös häpeän eri makuja.

Monet vuodet kävin lääkäreiden vastaanotoilla kertomatta sairaudestani. Mikäli käyntini ei koskenut suoranaisesti syömishäiriötäni, sain tilaisuuden olla puhumatta asiasta. Niinä kertoina mielsinkin käynnit temppuratamaisina, itseään toistavina kaavoina. Lääkärissä käyminen oli minulle jo rutiinia, joten tiesin tarkkaan ne kohdat, joissa oli vaara kompastua. Aluksi oli vältettävä lääkärin kuihtunutta ulkomuotoani koskevat lisäkysymykset jotka voisivat johtaa aiheeseen. Vakiintunut keinoni päästä yli utelusta, oli pukea monta suurta paitaa päällekkäin. Seuraava haaste oli hoitokertomus. Useimmiten riutunut olemukseni sai lääkärit lukemaan tietoni tarkkaan. Istuin ja seurasin miten heidän katseensa valuivat hoitokertomukseni sanoja pitkin kohti 2011 tehtyä diagnoosia. Luonnollisesti sairauteni nimi pisti kertomuksesta esiin kuin alleviivattuna. Hoitohenkilökunnalle se oli punainen lanka joka punoi kaikki minusta luettavissa olevat havainnot siististi järkeenkäypään nippuun. Minulle se oli leimasin, joka lätkäisi otsaani Anoreksian ruman ja häpeällisen merkin. Kaikki lääkärit eivät kuitenkaan olleet yhtä innokkaita perehtymään potilaidensa taustoihin. Niinä harvoina kertoina kun hoitokertomusta ei vilkaistu, siirryin erävoittajana eteenpäin. Temppuratani viimeinen este oli yhdistelmä tutkimuksia joissa paitakerrostani pyydettiin raottamaan. Harvemmin selviydyin kompastumatta viimeistään keuhkojen kuunteluun.

Anoreksian oveluuskaan ei siis pahimpina aikoina pyyhkinyt sen minuun jättämiä merkkejä pois lääkäreiden silmistä, ja hyvä niin. Nyt ymmärrän, että sairauteni esille tuleminen lääkärikäyntien yhteydessä oli elintärkeää, oli lääkärikäynnin syy mikä tahansa. Anoreksia on diagnoosi joka vaikuttaa kaikkeen, ja joka kerää omatunnolleen mitä kattavimman määrän terveydellisiä ongelmia. Sen vaikutus on niin petollinen, että se vaikuttaa uhrinsa lisäksi kaikella ympärillään olevaan. Siksi Anoreksian seurassa jopa lääketieteen ammattilainen voi helposti tietämättään aikaansaada enemmän harmia kuin hyvää.

Lääkärin tai hoitajan sanat voivat olla tuhoisia mielelle, joka on vielä jumissa Anoreksian piikikkäässä sylissä. Vartalon ja painon tilanteen tavuakin tarpeellista laajempi kommentointi aiheuttaa helposti suurta myrskyä joka voi pitkällä tähtäimellä jättää pysyvää paranemisprosessin seuraavan portaan kauhua. Anoreksia tarttuu sanoihin ja sanavalintoihin pitkillä kynsillään, muovailee niitä kivuliaampaan muotoon ja kaivertaa ne käyttömuistiin, josta niitä on mahdoton unohtaa. Se tarttuu sillä mentaliteetilla kenen tahansa sanoihin, mutta lääkärin tai hoitajan vastaanotto on herkästi kyseisille kommenteille altistava tilanne. Huonommassa sairauden vaiheessa hoitohenkilökunnan huomiot pahasta laihuudesta herättävät Anoreksian pyörteissä julmaa hymyä ja lisää vaativaa ahneutta. Painon kannalta parempi vaihe puolestaan ei kerro mitään henkisestä tilanteesta. Tällöin lääkärin tai hoitajan mahdollisesti helpottuneeksi, kehuvaksi tai kenties varmuutta valavaksi tarkoitettu kommentti anorektikon ei-niin-pahasta ulkonäöstä saattaa olla anorektikolle arvet auki repivä epäonnistuminen, tai pahimmassa tapauksessa koko tulevaisuuden vaarantava haaste.

12.11.2014, Keskiviikko klo 20:00
”Miksi kaikkien lääkärien täytyy kommentoida potilaansa vartaloa? Kun he lukevat sieltä mitä läpikäyn, ja että olen jo paremmassa vaiheessa… Ja sitten kun he tekevät tarkastusta, sieltä tulee jotain että ’no ethän sä ihan kuoleman laiha ole’, ’olethan sä hoikahko’ tai niin kuin eilen: ’olet sä onneksi jo ihan jäntevä’. Eivätkö he ymmärrä että nään jo peilistä itse että olen lihonnut? En tarvitse sitä tietoa enää heidän suustaan. Ne sanat tarttuvat mieleen kuin kärpäspaperiin… ’Hoikahko’ eli ei laiha eikä hoikka. Hoikka on normaali. Olen siis hoikahko, eli normaalia lihavampi. Entä sitten ’jäntevä’… Miehet ovat jänteviä!?”

Hoitotilanteissa myös painon mittaaminen on operaatio, jossa mahdollisuudet anorektikon taaksepäin tönäisyyn vaivalla eteenpäin otetuista askeleista ovat valtavan suuret. Minulle paras keino punnituksissa on aina ollut silmien sulkeminen vaa’an osoittaman numeron edessä. Samalla se on ollut kaikista keinoista hankalin toteuttaa. Anoreksia on hyvä sulkemaan silmiäni asioilta, mutta painolukeman kohdalla se työntää silmäluomiini tulitikut. Tällöin testissä on terveydenhuollon kentällä toimivan ammattilaisen syömishäiriötietoisuus ja ammattitaito. Toiset asettavat minut vaa’alle oikein päin, hyvälle näköetäisyydelle luvusta. Anoreksia nappaa aitiopaikaltaan näkemänsä informaation ja sormeilee sen ylitsepääsemättömään muotoon. Toiset kysyvät minulta haluanko nähdä lukua. Ennen kuin ehdin kunnolla avata suutani, tulee sieltä jo ulos vastaus, jonka takana on Anoreksia. Vain harvat lääkärit ja hoitajat omaavat niin hyvän syömishäiriötietoisuuden, että he peittävät luvun omatoimisesti. Vieläkin harvemmat varmistavat vielä sitä peittäessään että Anoreksia ei pääse temppuilemaan. Lopulta ammattilaisen tulisi olla tarkkana vielä punnituksen jälkeenkin. Luku kirjataan tietokoneelle ja sitä verrataan aiempiin lukemiin, mutta tämä kaikki tulisi tapahtua hiljaisena työskentelynä suojassa Anoreksian korvilta. Toki potilaan on tärkeä tietää mihin suuntaan ollaan terveyteen tähtäävän prosessin kanssa liikkumassa. Sen ilmaisemiseen riittävät termit hyvä ja huono, sekä niiden ympärille rakennetut variaatiot, kuten esimerkiksi vähän parempi, melko huono ja ei hyvä. Lukuja ja ulkonäköä koskevia kommentteja ei tarvita.

Psykoterapeuttini kehotti minua kokeilemaan mitä tapahtuisi, jos kiertäisin lääkärikäyntien temppuradan sanomalla jo heti alkajaisiksi ääneen totuuden. Minä sairastan Anoreksiaa. Se tuntui mahdottomalta ja ennenkaikkea häpeälliseltä, mutta minä haastoin itseni. Siitä eteenpäin lääkärikäynnit näyttäytyivät minulle temppuradan sijasta tilaisuuksina. Monta kertaa kävelin päättäväisenä lääkärin huoneeseen, mutta jo kynnyksellä häpeä liimasi huuleni yhteen, jättäen harjoittelemani lauseen niiden taakse jumiin. Minä olin kuitenkin edelleen anorektikko, ja kävin lääkärissä diagnoosini vaatiman määrän mukaisesti. Tilaisuuksia siis riitti.

Kun olin ensimmäisen kerran sanonut lääkärin läsnäollessa ääneen faktan, jonka kanssa olin kamppaillut monta vuotta, tuntui kuin koko tabun roolin saanut informaatio olisi äkkiä normalisoitunut. Lääkäri ei pitänyt minua hulluna tai inhottavana kun kerroin sairaudestani oma-aloitteisesti. Hän ei myöskään kyseenalaistanut sanojani, ei kauhistunut, ei nauranut, eikä katsonut minua kuin syntistä. Hän suhtautui minuun parhaalla mahdollisella tavalla, vakavan ammattimaisesti. Kyse ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut lääkärin reaktiosta, vaan minun omastani. Siitä, miten minä itse reagoin kuullessani sairauteni nimen omasta suustani.

Myöntämisen toinen porras avasi minulle ovet maailmaan, jossa hoitokäynnit eivät ole peliä. Tässä maailmassa kerron mitä sairastan, jotta saan parhaan mahdollisen avun tullakseni terveeksi. Haen apua kun tarvitsen sitä, sillä tiedän että se on terveyden merkki. Pyydän itse hoitavaa henkilöä peittämään vaa’an lukeman, koska tiedän että sen katsominen riepottelisi minut kauas mielenrauhan lähettyviltä. Tässä maailmassa kaikki edellämainittu ei suinkaan ole helppoa ja Anoreksiavapaata toimintaa, vaan suurten henkisten tappeluiden jälkeen tapahtuvaa voittoa. Täällä kuitenkin tappelen oikeiden asioiden puolesta.

23.1.2015, Perjantai klo 11:23
”Niin soitin lääkäriin itse. Taina sanoi että se olisi iso askel eteenpäin, että ottaisin itse vastuun kaikesta ja tekisin sen. Kertoisin itse mikä on vikana ja pyytäisin apua. Yritin sulkea mielestäni kaiken ristiriidan, sekä järkevät että tappavat äänet ja kuunnella vain sitä ääntä mikä toisti päässäni Tainan sanoja kuin nauhalta. Minun on soitettava, jotta saan taas sairauteni kuriin. Muuten tässä käy taas huonosti. Minä tein sen. Varasin soittoajan, ja vielä siinäkin vaiheessa kun lääkärin numero vilkkui varaamani aikana kännykkäni ruudussa, oli hirveän vaikeaa painaa vihreää ja nostaa luuri korvalle. Punainen väri näytti niin paljon paremmalta. Mutta minä tein sen.”

Anoreksian taistelutahdon erityisen lujasti laukaisevia hoitokäyntejä ilmenee edelleen harva se kerta. Osaan nyt itse pyytää minua hoitavia lääkäreitä ja hoitajia salaamaan vaa’an lukemat, mutta sekään ei aina riitä. Kuten sanottu, minulle pyyntö merkitsee poikkeuksetta sitä ennen käytävää henkistä taistelua. Voimaa lyödä maahan häpeä, väärät ajatukset sekä sairauteni houkuttelevat kuiskaukset. Samalla se on epätietoisuuteen ja Anoreksian arvailun kipuun antautumista, uskoen sen olevan pienempi paha. Tämän taistelun jälkeen on turhauttavaa huomata miten rutiiniluontoisesti toimivat terveydenhuollon ammattilaiset saattavat unohtaa pyyntöni jo punnitustilanteessa tai heti sen jälkeen. Tällainen unohdus on Anoreksialle riemuvoitto.
Voisin sanoa että edellämainitut vahingot eivät johdu terveydenhuoltomme ammattilaisten huonosta muistista, vaan tiedon puutteesta. Syömishäiriön nokkeluuteen on hankala valmistautua koulun penkillä. Sen tunnistamiseen tarvitaan kokemusta, ja sen kierouksien kiertämiseen tarvitaan kykyä ajatella mielisairauden tavoin. Voiko sellaista kykyä edes opetella? Siinä missä syömishäiriöisen potilaan kohtaaminen poikkeaa täysin tavallisesta kaavasta, sotkee soppaa vielä sairauden ilmenemispaikka. Lääkäri tai hoitaja ei kykene lukemaan potilaansa ajatuksia, ja siksi syömishäiriön läsnäoloa saattaa olla mahdotonta havaita ennen kuin se on vienyt kantajansa silminnähden huonoon kuntoon. Ulkoisesta kunnosta huolimatta sen henkiset vaikutukset voivat olla mitä pahimmalla tasolla, ja tällöin hoitavan henkilön epätietoisuudesta johtuvat tilanteet pääsevät helposti tekemään suurta tuhoa.

Saatuani varmuutta puhua sairaudestani ääneen lääkärissä, olen pikkuhiljaa opetellut katkomaan siivet elämäntilanteitani koskevilta häpeäntunteilta myös lääkärihuoneiden ulkopuolella. Sairaudestani vaikeneminen on vuosien aikana ajanut minut vähäsanaiseen asemaan. Olen tottunut vastaamaan ihmisten kuulumiskysymyksiin neljällä sanalla: Ihan hyvää, entä sulle? Nuo neljä automaationa suustani ulos tulevaa sanaa on ohjelmoitu välttämään lisäkysymykset elämästäni, jonka anorektista sisältöä en ole halunnut tuoda esiin. Ne tulevat tilanteesta riippumatta ulos hymyssä suin, ja sen konemaisen kokonaisuuden taakse jäävät myös small talkiksi kutsutut muutamat lauseet, joilla voisin kertoa jotakin siitä ’ihan hyvästä’. Alan kuitenkin ymmärtää, että mitä kovemmin teen töitä tuottaakseni rutiiniluontoisten neljän sanan lisäksi muutamien sanojen verran lisää sisältöä vastaukseeni, sitä lähempänä olen viimeistä porrasta.

Toiselta portaalta eteenpäin ponnistaessani kohtasin ristiriitoja joiden selvittäminen vei aikaa. Sairaanhoitajavuotenani huomasin, että ihmisten täydellinen epätietoisuus minun todellisesta elämästäni vei paljon energiaa. Minun täytyi päivittäin salailla, piilotella ja valehdella. Lääkärikäynnit, punnitukset ja verikokeet vaihtuivat suustani ulos tullessaan perhetapaamisiksi ja pieniksi päänsäryksi. Ahdistuslääkkeet olivat buranaa. Kaikelle täytyi keksiä selitys, ja jokainen selitys oli muistettava. Huomioitava oli myös selitysten tarvittava variaatio: Kukaan ei käy perhejuhlissa neljää kertaa viikossa. Toivoin että ihmiset tietäisivät taustastani ilman että minun täytyisi kertoa kenellekään. Samanaikaisesti koin kuitenkin myös painetta siitä, jos joku läheisimmän lähipiirini ulkopuolinen tiesi sairaudestani. Se pakotti minua toimimaan sairauteni mukaisesti. ’Näytä niille’, oli Anoreksian ensimmäinen kehotus sukujuhlissa joissa tiesin minulle kaukaisempienkin ihmisten tietävän elämästäni. Samalla pelkäsin, että jos osoittaisin terveyden merkkejä, minut leimattaisiin huomionhakuiseksi. Kukaan ei uskoisi että minä todella olen ollut sairas.

Sairaslomani loppupuolella opettelin vastaamaan ihmisten elämäntilanteita koskeviin kysymyksiin rehellisesti. En nauttinut sanan sairasloma käyttämisestä, mutta tiesin että se oli oikea tie terveyteen. Usein ihmiset säästivät minut tungettelevilta kysymyksiltään kuullessaan totuuden elämäntilanteestani. Sairaslomasta kertominen riitti myös tappamaan piilottelun ja valehtelun tarpeen. Ihmiset ymmärsivät, vaikka eivät tienneetkään koko tarinaa. Samalla tasasin tilejä häpeäni kanssa. Olin lähipiirini ulkopuolisille ihmisille ensimmäistä kertaa rehellinen itsestäni sitten vuoden 2011.

Asioiden jakaminen voi parhaimmillaan muodostua eheyttäväksi, vahvistavaksi ja hyväksi kokemukseksi. Se voi rakentua jopa vastavuoroiseksi keskusteluksi, joka muodostaa keskustelijoiden välille pitävän siteen. Maailmassa on ihmisiä joille puhuminen lakaisee häpeäni ja pelkoni pehmeästi pois tieltä. Niille ihmisille puhuminen auttaa minua pääsemään sinuiksi pelkojeni kanssa. Toivon, että kaikki joille olen joskus valottanut elämääni, ymmärtävät, että he ovat minulle erityisiä. Niin erityisiä, että ylitän yhden suurimmista kynnyksistäni heidän kanssaan.

13.2.2017, Maanantai klo 15:46
”Nauroimme sitä, miten molemmat olemme pystyneet peittämään niin hyvin kaiken mitä kannamme sisällämme. Kumpikaan meistä ei olisi uskonut toisesta mitään mitä tänään kerroimme ja kuulimme, koska me olemme aina olleet juuri ne tyypit jotka hymyilevät ja esittävät menestyksekkäästi että kaikki on hyvin, ja kuuntelevat muiden ongelmia. Olemme mestareita siinä. Tänään kuitenkin riisuimme naamiomme ja se tuntui todella hyvältä ja helpottavalta. Siitä teki vielä erityisempää se, että kumpikin tiesi, että kumpikaan meistä ei riisuisi sitä naamiota ihan kenen tahansa edessä.”

 

Välivuosi – viimeinen kantapää

16.9.2017 Yleinen

Välivuosipäätökseni ei ollut kypsä vielä syksyn tuomien koitosten saapuessa. Minä aloitin kuin aloitinkin taas koulunkäynnin kesän jälkeen. Se alkoi harjoittelulla kirurgisella poliklinikalla, ja menin sinne tiedostaen hyvin vahvasti että se olisi jotakin, mihin minun voimani eivät järjellä ajateltuna riittäisi alkuunkaan. Minun voimani eivät kuitenkaan myöskään riittäneet suoraan luovuttamiseen. Kuten Anoreksian kanssa yleensä, minun oli jälleen saatava tehdä ihan vähän enemmän. Mennä ihan vähän pidemmälle. Minä uskottelin itselleni että harjoittelun jälkeen minä sitten jäisin välivuodelle, vaikka samalla salaa odotin ihmettä joka palauttaisi voimani harjoittelun aikana. Siirsin päätöksentekoa eteenpäin jotta ihme ehtisi tapahtua. Kaiken sen ohella tiesin, että ihmeiden aika ei ollut tulossa. Minä olin jo pelkästään somaattisesti siinä kunnossa, että minun ja ihmeiden välillä seisoi muun muassa fysiikan lait.

22.8.2016, Maanantai klo 18:25
”Eka päivä harkkaa takana. Nämä asiat todella kiinnostavat minua. Silti, huominen tuntuu isolta vuorelta mikä täytyy jaksaa ylittää. Ja huomenna on vasta toinen päivä. Kunpa saisin täydet fyysiset ja henkiset voimat… En oikeasti edes tiedä miltä se tuntuu. En enää. Jälleen kerran myös huomaan miten minun luonteelleni on niin rasittavan hankalaa käsitellä tätä tunnetta, kun ei vielä ymmärrä miten kaikki asiat tuolla toimii. Keskeneräisyys sekä käsitys siitä että edes koulusta valmistuminen ei tuo minulle kaikkea tietoa mitä se talo pitää sisällään, on hankalaa. Tarvitaan monta vuotta työelämässä että sen kaiken oppii… Ja haluaisin osata sen kaiken nyt heti. Ja kuitenkin tuntuu että pää on aivan loppu jo yhden päivän aikana imetystä informaatiosta… Olkoonkin että sieltä tilaa vie myös sairauteni. Mutta tuntuu vaikealta sopeutua siihen, että ymmärrän kuinka saakelin monta liikkuvaa osaa tuolla alalla on, mutta niistä itse osista en ymmärrä edes murto-osaa. Tämä kaikki laukaisee päässäni sellaisen tahdosta riippumattoman taistelun loputtoman tiedon nälän ja luovuttamisen välillä. Todellinen luonteeni kaiketi tukee ensimmäistä, ja tämä uupumus ja epävarmuus jälkimmäistä.
En tiedä miten jaksan huomisen, mutta sen murehtiminen ei vie huomista pois. Päinvastoin; huominen lähestyy minuutti minuutilta ja mieluummin käytän ne minuutit poissa tästä hankalasta maailmasta. Siispä hyvää yötä.”

 23.8.2016, Tiistai klo 17:44
”Jätin tänään eväät kotiin koska eilen toinen ohjaajistani sanoi että tuolla kaikki käy ruokalassa syömässä, ja Taina taas muistutti yhteisen ruokailun sosiaalisesta merkityksestä. Jos en mene sinne, en pääse mukaan yhteisöön. No, sattumalta tämän päivän ohjaajani olikin sitten ilmeisesti se ainoa joka ei käy siellä ruokalassa, joten jouduin menemään sinne yksin… Istuin ensin pukkarissa yrittäen ympäripuhua itseäni sinne sen sijaan että olisin ollut toiset 4 tuntia syömättä. Olisin pystynyt siihen, mutta millä oppimisen prosentilla? Sain itseni ruokalaan ja sain lautaselleni perunan. Sosiaalisen hetken kohdalla kuitenkin panikoin. Se oli minulle liikaa.. Se tilanne. Ja se peruna. Istuin yksin ja lähdin niin pian kuin kehtasin. En enää ikinä halua mennä sinne.”

 24.8.2016, Keskiviikko klo 18:00
”Elämiseksi en tätä kutsuisi. Herään aamulla, revin itseni ylös, koitan koko päivän keskittää energiani itseni kannattelemisen lisäksi kaikkeen tärkeään ja joka päivä kun pääsen kotiin raskaan päivän kasaan painamana, huomaan, että ulkona on meneillään viimeiset lämpimät kelit, mutta en jaksa hyödyntää niitä. Kotona googlaan silmät ristissä päivän aikana muistilistaani kertyneet termit, mietin loppuillan ruokailuja sekä sitä miten pitäisi mennä lenkille mutta minusta ei ole siihen, ja lasken minuutteja aikaisimpaan kellonaikaan jolloin on hyväksyttävää mennä yöunille. Välillä mietin myös, että minulla olisi koko ilta aikaa soittaa pianoa ja tehdä musiikkia… Mutta en jaksa. En yksinkertaisesti jaksa.”

 27.8.2016, Lauantai klo 12:45
”Minulla on hankalauuksia rentoutua kun tiedän että heti maanantaina alkaa taas aikainen aamu ja tsemppi. Ihan kuin viikonloppuna rentoutuminen jotenkin estäisi minun valmiuksiani maanantaille? Ihan kuin jotenkin unohtaisin mennä sinne jos en ajattele sitä koko ajan? Naurettavaa. Aivoni, kuulitteko? Naurettavaa.”

 28.8.2016, Sunnuntai klo 19:35
”Olen helpottunut että minun ei tarvinnut olla yksin tätä viikonloppua… Valehtelisin jos väittäisin että voisin hyvin henkisesti, ja kaikki täällä meidän perheestä tietää sen. Se on helpottavaa. Tuntuu vaan että toleranssini on taas nollassa. Ei tarvitse tulla kuin ihan minimaalinen vastoinkäyminen ja koko maailmani romahtaa, ja sitä on joka kerta hankalaa rakentaa takaisin. Ainakin yksin. Huomenna harkkaa on jäljellä tasan 4 viikkoa. Kuukausi. Toivon että jaksan sinne asti, mutta on fakta että sen jälkeen tarvitsisin vielä voimia tehdä elämääni koskevia päätöksiä.”

 Oli alusta asti selvää että neljä viikkoa oli minulle liikaa. Jälleen tilanteen täytyi kuitenkin karata mitä pahimmalla tavalla käsistä ennen kuin osasin reagoida siihen.

29.8.2016, Maanantai klo 12:45
”Peli on puhallettu poikki. Tänään on välivuoden ja parantumisen ensimmäinen päivä. Eilen illalla tuli ahdistuskohtaus joka oli niin paha että se laukaisi päätösten tekemisen aikaistamisen. Jotain oli tehtävä.
Minusta tuntui pahalta jo päivällä… Siksi halusin lähteä omaan kotiin. Etten pilaisi yhteisen viikonlopun viimeistä päivää. Kotona en kuitenkaan saanut kierrettä loppumaan. Lamaannuin täysin niin kuin alkuaikoina, en löytänyt tietä ulos ja minuun sattui yhä kovempaa. Ja minua pelotti. Jouduin tosissaan taas tappelemaan sellaisia asioita vastaan jotka ovat jo pitkään olleet poissa. En halua enää ikinä satuttaa itseäni, en edes ’nilkkaan tai jalkaterään josta kukaan ei huomaa’. Niin ne eilen kehottivat ja minä pelkäsin. Halusin kuolla, ja se on kaikkein kamalinta. En ole halunnut sellaista pitkään aikaan vaikka olenkin välillä ajatellut sitä. Miten jokin edelleen pystyy saamaan minut siihen tilaan etten yksinkertaisesti nää muuta tietä ulos? Olen kokenut sen satoja kertoja mutta se on yhä pelottavinta mitä tiedän. Pelkään että jonain päivänä se kohtaus ei nää lopukaan. Joka kerta olen varma että se ei lopu, mutta aina se on loppunut. Entä jos joku kerta se oikeasti ei lopu? Kuolenko sitten? Vai menenkö takaisin osastolle?
Puhelin soi ja äiti yritti tavoittaa minua mutta olin kipsissä, en tiennyt mitä tehdä tai mitä halusin joten en osannut painaa vihreää luuria kuin vasta kolmannella soittokerralla. Äiti haki minut takaisin heille. Sanoi että nyt tämä loppuu, enkä minä vastustellut enää. Luoja tietää kuinka vaikeaa ja pelottavaa minulle on nyt hypätä pois tästä pyörivästä pyörästä ja rauhoittaa kaikki… Mutta luoja tietää myös minkä painajaisen kävin läpi eilen illalla. Mikään ei ole vähään aikaan tuntunut enää niinkään hyvältä kuin ennen. Ajattelin että kesä korjaisi kaiken kuin taikaiskusta… Mutta nyt on myönnettävä ettei yksi kesä enää riitä korjaamaan tätä sotkua.”

 30.8.2016, Tiistai klo 16:13
”Taina sanoi: ’Ihmettelen suuresti sitä, miten ikinä selvisit viime syksystä ja keväästä, vaikka ei se helppoa ollut. Mutta sitä en yhtään ihmettele mitä se on tehnyt sulle.’ Saisinpa ne asiat ennalleen mitkä olivat jo ihan hyvin tässä välissä… Nyt en tiedä mitä ajatella, mitä tehdä ensimmäisenä, mitä kertoa muille ihmisille… Ainoa asia mitä haluaisin, olisi olla onnellinen. Tuntuu ettei millään muulla ole enää väliä. En jaksa tai pysty siihen nyt, mutta minun on todella löydettävä vastaukset kysymykseen: Mikä minut tekee onnelliseksi? Koska nyt on vuosi aikaa tehdä juuri sitä, mitä ikinä se onkaan.”

 Montako kantapäätä todella tarvitaan opettamaan anorektikolle kaikki se, mistä olen jo kirjoittanut: asioiden kohtaaminen, pysähtyminen, lepääminen, omien rajojen tunnistaminen, keskeneräisyyden sietäminen, irti päästäminen, avun pyytäminen ja niin – syöminen? Vastaus on: monta. Minun toivottavasti viimeiseksi kyseisiä aiheita käsitteleväksi opetuksekseni jäi välivuoteen johtanut romahdus sekä kaikki siihen romahdukseen johtaneet virheet, joiden seuraukset olivat ilmeisesti jälleen päässeet unohtumaan sitten viimevirheiden. Saman asian oppiminen kantapään kautta vielä kuuden vuoden jälkeen saa minut epäilemään kantapäideni toimivuutta. Eikö juuri kantapään kautta tulleiden opetusten pitäisi juurtua syvälle jo ensimmäisen kerran jälkeen? Kyllä ne juurtuvat. Opetusten ydin vain pääsee unohtumaan Anoreksian valvovan silmän alla.

Ensimmäiset välivuoden päivät olivat painajaisen jatkoa. Väkisin arjessa roikkuminen oli pitänyt minun kasvoni juuri ja juuri synkimpien ajatusten pinnalla, ja kun päästin irti velvoitteista, vajosin koko kehoani myöten pitkäkestoiseen ahdistuneisuuteen, jota olin vain kasvattanut ja siirtänyt eteenpäin lykkäämällä päätöksentekoa. Toivon palaset olivat kuitenkin esillä ja löydettävissä, kunhan maltoin levätä aivoni kuntoon, jossa ne kykenivät suorittamaan tilanteen vaatimaa idealistista ajattelua.

2.9.2016 klo 10:27
”Olen ollut ahdistunut ja käynyt läpi sekavia mielentiloja. Itkenyt, tuntenut kaiken täysin toivottomaksi ja välillä saanut jostain taistelutahtoa. Olen kamppaillut sen kanssa, mihin käytän suruni ja masennukseni jättämät tunteet: Annanko niiden viedä minut pohjalle (usko, se tuntuu houkuttelevammalta päässäni, kuin tähän kirjoitettuna), vai käännänkö ne voitoksi? Pari päivää sitten tuijotin itkeneitä silmiäni peilistä ja kävin itseni kanssa äänetöntä keskustelua aiheesta. Sitten minä sain pitkästä aikaa idean. Anonyymi blogi. Alan kirjoittaa sairaudestani, menneistä vuosista sen kanssa, ja tästä välivuodesta.”

10.9.2016, Lauantai klo 11:05
”Olen lukenut vanhoja päiväkirjojani. Tuntuu, että koko tämä juttu; niihin kajoaminen ja näistä asioista avoimesti kirjoittaminen on yksi suurimmista askelista mitä olen tämän sairauden kanssa ottanut. Minua pelotti kuollakseni… Etenkin se osastoaikainen päiväkirja… Käytän blogissani suoria lainauksia. Sekin on pelottavaa… Se, että avaan tämän kaiken ihmisille niin totaalisesti. Mutta samalla se on jotain mitä todella haluan tehdä. Saan itse valita katkelmat, saan itse valita sanani, ja haluan valita ne niin hyvin että ihmiset ymmärtävät mitä tämä kaikki oikeasti on. Kuoren alla. Koska Anoreksiassa se kuori on suuri ja paksu. Vaikka tunnen itseni alakuloiseksi ja väsyneeksi ja päiväkirjojen jutuista on vaikeaa päästää mentaalitasolla irti, niin koen taas pitkästä aikaa että elämälläni on joku merkitys.”

 14.9.2016, Keskiviikko klo 18:31
”Ollan psykoterapiassa käsitelty paljon kaikkea sitä mitä olen lukenut niistä vanhoista päiväkirjoista… Se tuntuu raskaalta, mutta kai hyödylliseltä. Puhuimme tänään niistä osastoaikaisista jutuista jotka olen tietoisesti siirtänyt mielessäni niin sanotusti jonnekkin ’unohda nämä’ –osioon, koska niitä on ollut liian hankala ja pelottava edes ajatella tai muistella. Mutta nyt olen lukenut ne, ja olen puhunut niistä. Olen kertonut niistä ja analysoinut niitä. Olen aika kirjaimellisesti katsonut pahimpia painajaisiani suoraan syvälle silmiin.”

 Aluksi minun oli haastavaa jäsennellä kaikkea sairauttani koskevaa tekstiksi. Koko juttu tuntui isolta, yli kuusivuotiselta möykyltä, mistä oli vaikeaa saada irti selkeitä paloja. Pian sain kuitenkin yhä enemmän visioita päähäni, ja huomasin, että minulla on paljon sanottavaa. Ensimmäisen tekstin viimeistely tuntui ihanalta. Olin saanut jäsenneltyä ajatuksiani kauniisti tekstiksi, jota muutkin kuin minä itse voisivat lukea.

Vanhoihin päiväkirjoihini sukeltaessa hämmästyin erityisesti siitä, miten sairauteni alkuvuosien kirjoitukset sopivat niin hyvin Anoreksian muottiin. Ne tekstit istuvat sairauteni kuvaan täydellisesti. En voinut lakata ihmettelemästä sitä, miten minun sisältäni kumpuavat tunteet ja ajatukset saattoivat toistua niin kaavamaisesti monilla tämän diagnoosin alla kulkevilla ihmisillä. Miten minun omat tunteeni ja ajatukseni saattoivat olla kirjoitettavissa oireet –nimellä kulkevan otsikon alle? Olin kuusi vuotta tiennyt olevani sairas, mutta vasta nyt totuus siitä näyttäytyi päivän selvänä.

 Olen nyt kirjoittanut sairaudestani tasan vuoden ajan. Olen oivaltanut tärkeitä asioita ja ottanut ensimmäisistä suurista askelista vielä monia pieniä eteenpäin. Tarinani ei ole valmis. Anoreksiani ei ole päästänyt vielä irti. Se ei kuitenkaan nauti siitä, mitä kirjoitan. Levitän tietoisuutta sen pahuudesta ja kaikesta siitä mihin se on kykeneväinen. Kirjoitan säästääkseni muiden samassa tilanteessa vellovien kantapäitä. Kirjoitan tuottaakseni ymmärrystä muille, mutta myös itselleni. Ja mitä enemmän minä kirjoitan, sitä enemmän haluan eroon sairauteni tahmeasta hengityksestä niskassani.

Välivuoteni aikana olen huomannut kehitelleeni ovelia konsteja joiden avulla pärjään pienissä jokapäiväisissä taisteluissa. Saman vuoden aikana olen tajunnut selvinneeni kohta seitsemän vuotta Anoreksian kylmää läsnäoloa, ja käsittänyt oppineeni enemmän kuin yhdestäkään koulukirjasta voi koskaan oppia. Ymmärrys tähän kaikkeen on tullut levosta, ajasta olla, tilasta ajatella, uskalluksesta kohdata asiat ja kyvystä kirjoittaa ymmärryksen jokaisesta palasesta. Tämä välivuosi on opettanut minulle enemmän kuin yksikään elämäni vuosi, koska tämän välivuoden aikana olen oppinut näkemään kaiken jo aiemmin oppimani.

 

Opiskeluvuosi

10.9.2017 Yleinen

Siinä missä kouluvuoteni alkoi toiveikkaan hyvin, lähti se nopeasti epämiellyttävään laskuun joka pysähtyi vasta vuoden jälkeen, päättäjäispäivän tönäistyä minut liikkumattomaksi mytyksi kuopan pohjalle, kesän juurelle.

 11.10.2015, Sunnuntai klo 19:30
”Koulu on ihan hullua. Nettijärjestelmät kaatuu ja työmäärä kasvaa ja lisääntyy enkä ehdi opettelemaan kaikkea vaikka haluaisin. Kaiken ajan mitä on, joutuu käyttämään siihen että saa nopeasti kaiken tehtyä. Oppiminen jää täysin toisarvoiseksi kun koetan vaan selviytyä kaikesta. Torstaisin on opiskelijabileitä, mutta nekin tuntuu velvollisuudelta kun olen niin väsynyt. Flunssa ja kuumeilu ei ole lähtenyt mihinkään, en muista koska olisin viimeksi ollut terve? Itken iltaisin koska olen niin väsynyt. Itken ihan pienimmistä ja naurettavimmistakin vastoinkäymisistä. Sietokyky on nollassa. Tai ei sitä taida edes olla. Tämä ei voi jatkua näin… Entä jos joudun lopettamaan koulun, jos en vaan jaksa? Mietin sitä usein, mutta sen jälkeen kysyn itseltäni aina sen ratkaisevan kysymyksen: Mitä ihmettä minä sitten tekisin? En tiedä vastausta ja itken taas. Se hetkellinen jakso jossa luulin olevani takaisin elämän kyydissä tuntuu pysähtyneen kuin seinään. Taina sanoo että sairasloma on vaihtoehdoista paras, mutta minusta kaikki vaihtoehdot ovat huonoja. Onko sairasloma edes vaihtoehto? Onko minulla ylipäätään vaihtoehtoja? Tiedän vain että romahdus ei ole kaukana… Kun joka hetki tuntuu pieneltä romahdukselta.”

 18.10.2015, Sunnuntai klo 20:02
”Koulukaverit puhuu paljon siitä mihin haluaisivat suuntautua. Kaikkia vaihtoehtoja punnitaan kätilöstä mielenterveyteen… En tiedä miten olisin niissä keskusteluissa. Tiedän nuorten mielenterveysosaston toiminnasta ja toimintatavoista juuri niin paljon kuin siitä oppii yhdessä kesässä potilaan näkökulmasta, ja osaisin vastata kaikkiin heidän pohtimiinsa kysymyksiin, mutta yleensä istun hiljaa ja koitan näyttää siltä että olen mukana keskustelussa, vaikka en ole enkä halua olla. En silti halua myöskään olla ulkona siitä… Haluan olla normaali, niin kuin muutkin, tässä suhteessa. Mutta en pääse menneisyydestäni eroon ja mietin miten selviän kaikista opinnoista.
Ravitsemuskurssilla tehtiin kokonainen ruokapäiväkirja ja sitä analysoitiin oikeilla ravinto-ohjelmilla jotka kirjaimellisesti kertovat kaiken. Se oli vaikeaa. Ihan tarpeeksi vaikeaa jo pitää sitä päiväkirjaa tämän kaiken keskellä… Olisin voinut vaan keksiä sen päästäni tai antaa Fiian pitää sitä, kuten hän ehdotti. Mutta jokin pakotti minua pitämään sitä totuudenmukaisesti ja vähentämään mahdollisimman paljon jotta se kaikki näyttäisi siedettävältä paperilla. Ja jos Fiia olisi tehnyt sen, olisin vain alkanut verrata itseäni häneen… Analyysin tuloksena oli liian vähän kaloreita, ehkä siksi selvisin siitä.
Jossain vaiheessa täällä alkaa mielenterveysopinnot. Pelkään sitä, miten se vaikuttaa minuun. Joskus mietin että heitettäisiinköhän minut ulos täältä koulusta jos ne tietäisivät kuinka epävakaassa tilassa olen. Siellä hakupapereissa piti silloin hyväksyä kohta: ’Olen henkisesti ja fyysisesti kunnossa kyseiseen ammattiin ja sen opintoihin’. Eihän minun pitänyt edes päästä tänne sisään, niin mitä väliä sillä että rastitin sen ruudun silloin…”

 25.3.2016, Perjantai klo 22:00
”Prioriteeteistäni ensimmäinen on parantuminen, toinen on henkiset pakotiet jotta ensimmäinen mahdollistuu, ja kolmas on koulu, joka välillä tunkee ensimmäiseksi koska yritän niin kovasti pärjätä. Että pääsisin joskus elämässäni jonnekin, vaikka en edes tiedä varmaksi minne haluan, ja vaikka tuolla koulussa mikään ei toimi. Opettajat eivät opeta, tunneilla esitelmöidään toisillemme siitä että hyötyliikunta on hyvä juttu (mikä opetettiin jo ala-asteella), ja silti kokeissa pitäisi tietää kaikki. Tämä epäkohtien lista voisi jatkua ikuisuuksiin.”

 27.3.2016, Sunnuntai klo 20:20
”Olenko oikeassa paikassa? Haluanko tehdä tätä? Vaikka haluaisin, niin valmistunko koskaan osaavaksi tätä menoa? Jaksanko? Tämä kaikki saa minut voimaan pahoin ja kadottamaan kykyni käsitellä asioita. Ei se ole asioiden käsittelyä että oksentaa. Tai että vähentää ruokasuunnitelmasta jotain. Se ei auta tätä koulua tajuamaan että näin ei voida opettaa, eikä se auta minua jaksamaan. Kirjoittaisin yleisönosastokirjoituksen jos olisin normaali minä. Puuttuisin asioihin, yrittäisin ainakin. Tekisin sen muotoilemalla epäkohdat nerokkaasti lauseisiin jotka herättäisivät ihmisissä reaktioita. Mutta en jaksa tehdä sitä nyt.”

 28.3.2016, Maanantai klo 12:48
”Ahdistuskohtaus tuli taas suurena illalla… Luulen että se johtui vaan loputtomasta väsymyksestä. En jaksa enää lukea tenttiin. Minusta ei ole siihen. Eikä siihen että nostan itseni täältä kuopasta… On vaan tosi paha olla.”

9.5.2016, Maanantai klo 19:03
”Vielä 5 tenttiä. Yritän lukea, mutta kun on tarpeeksi kauan lukenut joka päivä vähintään 6 tuntia ja tentti tentin jälkeen palannut aina tähän pöydän ääreen seuraavan koealueen pariin, niin pää ei enää toimi. Sen kasassapitäminen muuttuu hankalammaksi koko ajan.”

 20.5.2016, Perjantai klo 18:43
”2 tenttiä vielä. Tuntuu että teipaan askarteluteipillä päätäni kasaan vielä tulevaksi kuudeksi päiväksi. Sen jälkeen haluan uskoa että kesä kasaa sen itsestään.”

26.5.2016, Torstai klo 18:06
”Se on kaikki ohi nyt. Tein eilen vielä muistiinpanot muistiinpanoistani mutta nyt se on loppu. Pää särki niin kovaa aamulla. Minusta ei ollut mihinkään, mutta tsemppasin viimeiset tunnit ja kirjoitin kokeeseen kaiken mitä tiesin. Olin varma että viimeisen tentin jälkeen olo olisi vähintäänkin huikea, mutta todellisuudessa tuntui että jätin viimeisetkin voimat siihen tenttipaperille. Muut lähtivät juhlimaan. Sanoin että minulla särkee pää ja menin kotiin. En vaan jaksanut, enkä halunnut juoda mitään. Halusin nukkumaan. Nyt se kaikki on tehty. Ihan kaikki. Mutta missä on vapauden tunne? Minä tunnen vain uupumusta. Enkä halua syödä. Ehkä se vapaus tulee huomenna? Haluaisin ravistella itseäni ja huutaa että haloo, kesä on täällä. Mutta ehkä nukun ensin vielä vähän.”

 3.6.2016, Perjantai klo 12:41
”Kuumetta. Ehkä sen piti taas tapahtua, niinhän tapahtuu aina… Loma alkaa, kuume alkaa. Ne kulkee käsikädessä minun elämässäni.”

 12.6.2016, Sunnuntai klo 23:14
”Kroppa on loppu, hiukset lähtee… Fiia letitti niitä ja huudahti miten ne ovat ohentuneet. Niitä lähtee nipuittain ja tupoittain. Syy on ehkä selvä, mutta lämmin ruoka, riisi, pasta, peruna… Puhumattakaan herkuista. En pysty niihin. Syön salaattia ja maitorahkaa, hedelmiä ja marjoja. Tiedän että se ei riitä, mutta en pysty. Tappelen kyllä… Ylemmät voimat tietää kuinka paljon tappelen näiden kanssa joka päivä. Mutta nyt kun en edes liiku kun olen kipeä enkä vaan parannu. Haluaisin tehdä jotain repäisevää, ikimuistoista kesäjuttua. Pelkään että sairastan ohi hyvien aikojen… Että vaikka vielä joskus pääsisinkin kaiken tämän yli niin että huomaan silloin etten tehnyt lainkaan tarpeeksi sellaista mitä tämän ikäisenä tehdään. Sellaista kuin viimekesänä. Toisaalta taas… Olen väsynyt. En vaan haluaisi kohdata sitä totuutta että tämä kesä ei ole sitä mitä ajattelin.”

Ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeinen kesä ei parantanut ongelmiani itsestään, kuten toivoin. Itsensä loppuun ajaminen Anoreksia seuranaan kuuluu niihin asioihin, joiden korjaaminen ei milloinkaan tapahdu itsestään – vaan aina korkeimman omakätisesti itse. Pitkän ajan ja kovan työn kanssa.

Olin koko vuoden yrittänyt niin kovasti. Olin yrittänyt olla normaali, terve, hyvät voimavarat omaava ja omillaan pärjäävä versio minusta. Sitä versiota ei kuitenkaan ollut ehtinyt koskaan syntyä. Sen rakentamisen sijaan olin edeltävänä kesänä päättänyt ottaa vastaan opiskelupaikan, joka nyt näytti minulle todellisen tilani. Vielä tämänkin tajuttuani yritin. En ollut normaali, terve, hyvät voimavarat omaava tai omillani pärjäävä, mutta yritin yhä esittää sellaista. Koulussa ihmisten silmien alla hymyilin omaksumani roolin hymyä, kotona itkin väsymyksensekaista vaihtoehtojen puutetta. Kaikki mahdolliset vaihtoehdot nimittäin esittäytyivät minulle mitä vastenmielisimmän otsikon alla. Tuo otsikko oli luovuttaminen, ja se tuntui nopeasti sulkeutuvan pois koko vaihtoehto –sanan merkityksen piiristä. Niinpä mahdolliset vaihtoehdot kääntyivät silmissäni mahdottomiksi, ja minä en osannut puhaltaa peliä poikki ennen kuin se puhalsi poikki itsensä.

Koulun loputtua haahuilin elämässäni kuin jo siitä pääosin poistunut. Nukuin kaikki yöt sekä suurimmat osat päivistä, ja jäljelle jäävät tunnit purkasin väsymyksen alta puskevaa patoutunutta kouluuni kohdistuvaa vihaa kirjoittamiseen. Minä kirjoitin sen yleisönosastokirjoituksen josta päiväkirjassani kesken kouluvuotta puhuin. Minä tein sen nimettömänä, mutta sain etusivun jutun myötä valtavan ihmislauman puolelleni nostamaan kouluni epäkohtia esiin.

Siinä väsymyksen siivittämässä kesässä ei yleisönosastokirjoitukseni hyvää vastaanottoa lukuunottamatta ollut lainkaan sellaisia piirteitä, jotka olisivat muistuttaneet minua siitä, millaiseksi minä kesän muistin. Sen sijaan tuo kyseinen kesä alkoi näyttää minulle välivuoden puolesta liputtavia merkkejä. Merkkejä, jotka olivat jo tasan vuosi sitten olemassa, mutta jotka silloin lymyilivät piilossa paremman olon alla. Kun uusi syksy lähestyi, minun vartaloni, koko olemukseni ja väsymyksen alle kadotettu itseni anelivat minua ottamaan opikseni viimekerrasta.

 

Kielletystä tulee sallittua

13.3.2017 Yleinen

Tilani pahenemisen myötä olen palannut alkuun monen asian kanssa. Tappelut ruokailuista, kykenemättömyys asua yksin, sekä fyysisen kunnon jyrkät muutokset ovat palanneet elämääni kutsumattomina vieraina, vaikka todellisuudessa olen korkeimman omakätisesti lähettänyt niille kutsut. Toimin jälleen emäntänä Anoreksian vieraille, ja se saa minut pohtimaan lisää menneisyydessäni sattuneita syitä ja seurauksia.

Vaikka takana oli jo pitkä matka ennen psykoterapiaa, oli sen alkaessa matka todelliseen ymmärrykseen vasta edessä. Se on vieläkin kesken, mutta psykoterapia veti ensimmäisen suuren ja pitkän viivan, joka yhdisti kaksi ymmärryksen kannalta hyvin olennaista seikkaa. Se viiva vedettiin sellaisten asioiden välille, joita en olisi halunnut muistella, myöntää, tai varsinkaan yhdistää toisiinsa. Psykoterapeuttini johdatteli minut kaikkeen siihen askel askeleelta, ja suuren työn jälkeen olen nyt lähes sinut kaiken tapahtuneen kanssa.

23.1.2011, Sunnuntai klo 13:01
”Vielä yksi asia. Se on siskoni. Hän on niin… Täydellinen. En ole kateellinen, sellaiseen en alennu, mutta on se vähän rankkaa. Tai siis… Meitä kiinnostaa samat asiat, mutta hän on aina parempi. Kaunis, sosiaalinen, mieletön laulaja, tanssija… Minä olen aina sen sisko. ’Ihan hyvä’, ymmärrätkö? Se on vaikeaa. Rakastan häntä yli kaiken. Siksi se on vaikeaa.”

 Olen aina seurannut siskoni jalanjälkiä. Siihen on monta syytä. Se on tuntunut luonnolliselta tieltä, minulla on ollut selkeä malli jota seurata, ja kaiken lisäksi olen vilpittömästi nauttinut samoista asioista. Valmis polku kaikelle mitä haluan, mikä voisi olla helpompaa? Asia ei ole lainkaan niin. Sisarusten menestymisen halu ja intohimo samoista asioista tuo perheeseen monta ristiriitaa, jotka hiljaa tekevät tuhoaan. Vanhemmalla sisarella on etuoikeus kaiken tekemiseen ensin. Vanhempi sisko on kaikessa hyvä ensin. Se on luonnollinen tie, josta ei voi syyttää ketään. Kiroukseni ei olekaan ollut siskoni taitavuus tai pikkusiskona oleminen, vaan lahjakkuus kohdistuen samoihin asioihin.

Monia vuosia istuin syrjässä ja kuuntelin kun siskoni lauloi joka puolella. Ihailin häntä. Katselin silmät suurina hänen aikaansaamaansa reaktiota ihmisissä. Seurasin häntä, ja laskin ikäeroa vuosissa suhteutettuna tulevaisuuteen siten, että ajattelin pääseväni kahden ja puolen vuoden päästä tekemään kaiken sen, mitä hän oli päässyt tekemään. Pääasiassa se kohdistui laulamiseen milloin missäkin. Siihen, että kahden ja puolen vuoden päästä joku pyytäisi minua laulamaan, kuten Fiiaa pyydettiin.

Siskoni eteni sukulaisten juhlissa laulamisesta isäni coverbändin solistiksi. En enää katsellut ainoastaan ihmisten ilmeitä kun siskoni aloitti laulamaan, vaan seurasin lähietäisyydeltä myös isäni säihkyviä silmiä. Kun olin yksin, lauloin ja kuvittelin sen kaiken kohdistuvan minuun. Ehkä silloin vielä uskoin, että minun aikani kaikkeen siihen olisi vielä tulossa. Ajattelin sen vain olevan hieman myöhässä aikataulusta.

20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Minun pitää koulussa kirjoittaa oma musiikillinen elämänkerta. Se on aika henkilökohtainen juttu… Minulla siihen kuulu vahvasti vaikutus siitä kun Fiia on laulanut kaikkialla ja minä olen piilossa odottanut hetkeäni, mitä jaksoin odottaa koska tiesin että Fiia ja iskä tiesivät että osaan… Vai osasinko edes? No, se hetki ei lopulta tullutkaan Fiian tai iskän johdosta vaan siitä kun lähdin itse eri suuntaan, teatterille. Joka tapauksessa: Tekstit tulevat koulussa näkyviin kaikille. Joo, ei siitä ole pakko tehdä henkilökohtaista, mutta en halua siitä mitäänsanomatonta ja ympäripyöreää. Haluan että tekstistä kuuluu ja näkyy tunne ja intohimo kuten musiikista. Ja valitettavasti se lähtee henkilökohtaisuuksista.”

 Vuodet kuluivat, enkä enää odottanut tilaisuuttani. Olin kyllästynyt olemaan Edenin sijasta ’Fiian pikkusisko’, ja olin kyllästynyt olemaan ihan hyvä. Olin kyllästynyt katsomaan syrjästä kun siskoni toteutti unelmaani. Aloin kokoamaan listoja asioista, joissa voisin olla hyvä. Toivoin, että olisin voinut olla jalkapalloilija, taitoluistelija tai vaikka sellisti. Halusin olla mitä tahansa, mitä siskoni ei ollut. Halusin, että minut huomattaisiin. Koulun musikaali käänsi pääni kohti teatteria, joka antoi minulle paljon, ja auttoi minua henkisesti selviämään monista hetkistä. Silloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Minun oma juttuni ei ollut enää musiikki, tanssi, teatteri, tai mikään edellämainittu. Minun juttuni oli Anoreksia.

24.9.2014, Keskiviikko klo 21:15
”Olen aina ajatellut että kateus on ehdottoman paha ja suvaitsematon asia. Hirveä sana, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä… Että kateelliset ihmiset ovat itsekeskeisiä eivätkä osaa nauttia toisen onnesta. Sellainen en koskaan halua olla. Minua kuvottaa se. Mutta kyllähän toivoisin että minä olisin 18 vuotiaana päässyt kiertämään siistejä keikkoja feattaamassa iskän bändiä (ja tienata siitä), tai että iskä tekisi minulle tekstejä ja biisipohjia joita yhdessä työstäisimme. Koen että olen aina ollut sivustakatsoja siinä asiassa, jossa haluaisin olla pääroolissa. Musiikissa. En voi kieltää sitä vaikka yritän.”

”Psykoterapiassa heräsin miettimään asiaa jota en ole ennen tietoisesti ajatellut. Mitä jos sairastuin siksi, että halusin jonkun jutun joka on minun? Jutun, joka tuo minulle sen huomion vanhemmilta, jossa jäin varjoon asiassa jota rakastan. Anoreksia. Se on se minun oma juttu, jonka kaikki huomasivat. Ja kuitenkin… Nykyään siitä on tullut vain uusi tekosyy. ’Ei sua voi ottaa tähän mukaan ku et oo kunnossa.’ jne. Mitä jos se meni noin??? Tuntuu että olen paha ihminen. Tai epätoivottu tai vastenmielinen tai… Jotain. Itseni tai muiden mielestä tai en edes tiedä.”

”Sattuu ajatella tätä… Tai lapsuutta. Se on kuitenkin ollut niin onnellinen että tuntuu pahalta sanoa nämä tuntemukset ääneen. Ne ovat vähän niin kuin arvet käsissäni. Ikäviä menneisyyden juttuja joita ei voi paljastaa muille, vaan sen sijaan ne peitetään pitkällä hihalla ja esitetään että niitä ei ole, vaikka todellisuudessa ne ovat vaikuttaneet paljon. Tiedän että minua rakastetaan ja ketään perheestäni ei halua minulle pahaa. Kaikkea ei vaan ymmärrä tai huomaa ja se on normaalia…”

”Vähän niin kuin pato olisi sortunut kun joku sanoo että näin saakin ajatella. Että se ei olekaan kiellettyä. ’Kateus’. Se sana maistuu silti edelleen epäilyttävältä suussani. Kunpa tästä kaikesta terapiassa puhumisesta olisi vielä hyötyä… En halua että kaikki kivulias asioiden esille kaivaminen ja rämpiminen on turhaa… Koska se sattuu enemmän kuin osasin arvata.”

 16.1.2017, Maanantai klo 23:02
”Iskäkin tuli meidän kanssa katsomaan valokuvia ja istuimme siinä kolmestaan äidin ja iskän sängyssä plaraamassa niitä. Tuntui niin mukavalta istua siinä kolmestaan. Siellä oli paljon kuvia Fiiasta. Hän on ollut niin suloinen lapsi pulleineen poskineen. Halusin vain ottaa kuvia niistä kuvista ja lähettää niitä Fiialle kun hän ei ollut paikalla. Me selattiin niin pitkälle että oltiin jo vuoden -95 jälkeisessä ajassa. Minä olin siis syntynyt, mutta minusta ei ollut niin paljoa kuvia. Anoreksia yritti tarttua siihen. Se sanoi että minä en ole niin rakas, mutta en kuunnellut sitä. En halunnut että se pilaa meidän hetkeä. Sanoin sille: Minä olen vanhemmilleni rakas. Sinä et ole rakas kenellekään.

Muistan edelleen psykoterapeuttini sanat päivänä, jona lopetin kateuteen liittyvien asioiden kieltämisen. Hän sanoi miettineensä jo pitkään, että perheeni ei voinut olla niin täydellinen kuin annoin ymmärtää. Hänestä minun luomani perhekäsitys kuulosti kiiltokuvalta. Uskoin todella itse siihen kiiltokuvaan, tai ainakin uskottelin niin itselleni pintapuolisesti, vaikka minusta tuntuikin pahalta. Kuten päiväkirjassani kirjoitin, pidin kateutta vastenmielisenä ja kiellettynä tunteena. En halunnut yhdistää perheeseeni mitään siihen liittyvää, vaikka minun oli alitajuisesti tiedettävä, että siskooni kohdistuneet tunteeni ja kirjoitukseni eivät olleet täysin puhtaita kateudesta. Kateuden täydellinen kieltäminen oli minulle puolustuskeino, ja psykoterapian johdattaessa minut heittämään kaikki aseeni maahan, paljastui kaiken sen puolustuksen alta vaikeita tunteita, joiden selvittämiseen kului paljon aikaa.

Psykoterapeuttini opetti minulle, että kateus on yksi yleisimmistä tunteista. Kateus on luonnollista, terveellistä ja potkivaa. Se on inhimillistä. Kateus on positiivista niin kauan, kun se ei toivo jotakin pois toiselta. Kateutta on kaikkialla, kaikessa, ja kaikissa. Jokaisella on oikeus olla kateellinen. Psykoterapeuttini käynnisti muutosprosessin, jonka myötä mieleni yhdestä suurimmista tabuista tuli hyväksyttävä asia. Muutos ei ollut helppo, mutta tarpeellinen. En enää piilotellut itseltäni kiellettyjä tunteita tai syyttänyt itseäni niiden tuntemisesta. Tiesin, että kateus oli sallittua, koska siskoni oli minulle äärettömän rakas, enkä koskaan eläessäni ollut toivonut häneltä mitään pois.

En syytä tapahtuneesta ketään. En ehkä koskaan edes ilmaissut perheelleni selvästi sitä, mistä todella haaveilin. Harjoittelin laulamista ahkerasti ja intohimoisesti, mutta tein sen kun kukaan ei ollut kotona. Omassa rauhassani istahdin pianon äärelle tuntikausiksi ja lauloin silmät kiinni kuvitellen itseni lavoille joista uneksin. Siskoni ei koskaan ollut hiljaa, vaikka talossa olisi ollut useampikin ihminen. Hän soitti ja lauloi avoimesti, ja mitä enemmän hän sitä teki, sitä enemmän minä vetäydyin.

Vaikka sairastumiseni olisikin johtunut tästä kaikesta, on totta, että se paholainen vei minua vain kauemmas haaveistani. En koskaan halunnut perheeltäni huomiota sairaudella. Kun tajusin mitä oli tapahtunut ja miksi, olin entistä vihaisempi sairaudelleni. Se iski mitä ovelimmin hetkenä, jona luulin tarvitsevani sitä, ja käytti minun kateuttani julmasti hyväkseen.

6.9.2015, Sunnuntai klo 12:22
”Mieti, olen nyt mukana siinä iskän bändissä jossa Fiia on laulanut 18 vuotiaasta asti ja nyt ne otti minutkin siihen messiin… Totta puhuen pelkään kuollakseni. Että en ole tarpeeksi hyvä ja että mokaan ihan totaalisesti tai jotain. Treeneissä tuntuu että olen koeajalla, kaikki pitää tehdä viimeisen päälle ja kaikki tarkkailevat. Todellisuudessa ne kuulemma keskittyy vaan omaan soittamiseensa… En tosiaan tiedä paljonko tästä on minun pääni sisäistä ja paljonko ei! Mutta haluan tätä myös. Olen tehnyt ihan hirvittävästi hommia, opetellut biisejä ja treenannut laulamista. Laulan kokoajan oikeastaan… Kun olen yksin. Yritän kuvitella itseni sinne lavalle iskän, Fiian ja muiden kanssa, mutta se on hankalaa. Tämä on nyt sitä mitä olen halunnut ihan hirveän kauan ja ehkä siksi olenkin niin kauhuissani. Minun on oltava hyvä. Lunastettava paikkani.”

Pääsin kuin pääsinkin isäni bändiin, mutta en pitänyt sitä enää sinä suurena tilaisuutenani jota vuosia aiemmin olin odottanut. Minulle se oli enemmänkin isäni kädenojennus, jonka voimasta nousin ensimmäistä kertaa samalle viivalle siskoni kanssa. Me lauloimme sen bändin riveissä kahdestaan, ja olin siihen tyytyväinen, vaikka isäni kädenojennus ei tuntunutkaan varmalta. Se tuntui koeajalta, joka sai minut jännittämään hullun lailla. Olin koko elämäni yrittänyt todistaa isälleni olevani jotakin, ja tunsin, että nyt minulla oli tilaisuus näyttää hänelle olevani hyvä.

Bändi ei muuttanut mitään. Laulan siinä edelleen, ja huomaan edelleen tavoittelevani isältäni suurta positiivista palautetta kohdistuen erityisesti musiikkiin. Jostakin syystä en koe saavani henkiin sitä katsetta, jonka siskoni on monesti hänessä herättänyt. Jos joskus nään siitä välähdyksen, se tuntuu luvattoman hyvältä. Psykoterapeuttini on monesti kehottanut minua avaamaan silmäni tässäkin asiassa: Maailma on täynnä ihmisiä. Miksi minulle merkitsee eniten juuri isäni mielipide? Ehkä se johtuu siitä, etten tiedä todellista syytä siihen, miksi jään isäni silmissä siskoni varjoon. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä. Ehkä se johtuu Anoreksiasta, joka kääntää taas isäni sanoja ja eleitä väärälle tielle. Se tietää, että jos kokisin isäni täydellisen musiikillisen hyväksynnän, se menettäisi ensimmäisen keksimänsä tekosyyn astua päähäni. Minulla olisi taas uusi syy olla tarvitsematta sitä.

Nykyään rakastan taidetta, teatteria ja musiikkia, mutta elän hetkeä, jossa koetan rakentaa uudelleen asioita, jotka ovat olleet raunioita jo pitkään. Niihin asioihin lukeutuu itseluottamukseni. Se on kaunis raunio. Itsetuntoni sen sijaan muistuttaa enemmän homeista taloa. Se täytyy ehkä purkaa kokonaan ennen kuin siitä tulee terve ja kaunis. Terveyteni työmaa tähtää pitkälti myös oman juttuni etsimiseen. Kun korttelini on valmis, voin lähteä rakentamaan kaupunkia suuntaan, josta olen varma.

Katkelmia kovasta yrityksestä

2.3.2017 Yleinen

25.6.2015, Torstai klo 20:40
”Minusta tuntui hetken etten pystyisi syömään mitään. Mutta ajattelin: ketään ei kiinnosta jos syöt. Jos et syö, herätät sen huomion mitä pelkäät. Se oli terve ajatus. Seurasin sitä.”

6.5.2016, Perjantai klo 23:43
”Huomenna on mumman ja vaarin hääpäiväbrunssi. Olen koittanut syödä niin terveellisesti ja hiilareita välttäen kun vaan ikinä voin, jotta pystyisin huomenna olemaan normaali edes sen aamun… Syömään kuten muutkin. Viimeaikoina olen syönyt vain salaattia, hedelmiä ja maitorahkaa. Olen valmistautunut tähän monta kuukautta; Jos syö pitkään ihan tositosi terveellisesti niin sitten yksi päivä ei ehkä haittaa. Toisaalta ajattelin niin myös Saran synttäreistä. Halusin sielläkin olla kuten muut, mutta kun pääsin sinne niin ei siitä tullut mitään… Liian pitkään kun syö terveellisesti ja aika vähän niin ei tee mieli enää mitään, ja miksi söisi jos ei tee mieli? Se tuntuisi tosi väärältä. Ja vaikka tekisikin mieli niin sitä ei enää osaa noteerata. Ja toisaalta kun pääsin sinne synttäreille, en edes halunnut olla normaali enää. Minulla oli taas smoothie mukana ja kaadoin vähän likööriä sen joukkoon että tuli iltapala syötyä juomisen ohella kun muut menee baarin jälkeen jonnekin hakemaan jotain rasvaista.”

”Olen niin pitkään tähdännyt huomiseen. En vaan syömisen osalta, vaan myös etsinyt vaatteet joissa koen oloni hyväksi ja joissa voi syödä ilman että turvotus näkyy. Mutta miksi onnistuisin? Voin sulkea silmät ja ajatella optimistisesti mutta tiedän miten tämä juttu toimii. Tiedän sen paremmin kuin monta muuta asiaa. Joko en pysty siihen, tai sitten pystyn mutta se pystyminen kääntyy aika nopeasti painajaiseksi. Ja huomenna on juuri se päivä kun en haluaisi itkeä tai oksentaa tai tuntea olevani hukassa jossain yksin.”

”Kiehtoo ajatus näyttää kaikille etten syö mitään. Tuntuu oikealta ajatus siitä että annan kaikille onnellisen brunssin ilman huolta. Mutta ajatusta siitä miten kaikki tulee todella menemään? Sitä ei ole. Se selviää huomenna. On myös oikosulkuvaihtoehto. Se, missä en yksinkertaisesti tiedä mitä teen, ja sitten tulee pakonomainen tarve paeta paikalta, vaikka olen lamaantunut paikoilleni… Ehkä eniten kuitenkin pelkään sitä pettymystä. Kun olen niin kauan valmistautunut… Ja kuitenkin, kuten sanoin, takaraivossani tiedän kyllä miten nämä hommat minun päässäni menee. Olen monta kuukautta sivuuttanut sen tiedon ja uskonut tähän juttuun… Tiedän että se pettymys on oven takana ja ihan liian lähellä. Mutta sitähän tämä myös on. Onnistumisia ei oikein ole, koska mikään ei ole täydellistä eikä tule koskaan olemaan. Paitsi se, että oppii elämään oman epätäydellisyytensä kanssa. Se olisi täydellistä.”

 29.7.2016, Perjantai klo 22:50
”Ajattelin että syön puuron pois mahdollisimman pian ettei sitä ehdi ajatella, joten söin sen tosi kuumana… En halunnut jäädä odottelemaan jäähtymistä ja sitä että muutan mieleni. Vasta kun olin syönyt, alkoi tuntumaan suussa. Poltin koko suun ja nyt kitalaesta ja huulten takaa irtoaa isoja valkoisia nahkapaloja. Suu on ihan tulessa ja sattuu, enkä edes huomannut sitä syödessä kun koitin vaan keskittyä pitämään ajatukset muualla ja hoitaa koko jutun alta pois nopeasti. Koitin imeskellä jääpalaa. Tuntuu tosi pahalta… Henkisesti ja mahassa ja nyt myös suussa. Success.”

 1.12.2016, Torstai klo 11:49
”4 märkää yöpaitaa lattialla. Viides päällä. Näiden öiden on loputtava. En jaksa enää. Maha on myös alkanut sattua aina kun syön, ja etenkin jos yritän syödä enemmän. Minua oksettaa vähän koko ajan… Ja kroppa tärisee…”

 9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Nyt tämä pelleily saa loppua. Minun täytyy muistaa, että tämä on vakava asia. Tiedän, että sairauteni yrittää selittää muuta, mutta minun on muistettava. Tunnen että olen hereillä. Tässä maailmassa. Mutta se ei tee mistään lainkaan helpompaa, päinvastoin… Yritän vielä kerran voittaa tämän taistelun ja lopettaa kaiken. Yhden kerran. Menen syömään puuroa.”

 12.12.2016, Maanantai klo 22:05
”Vatsan venyttäminen on pirun kivuliasta. Ei ainoastaan tunnu henkiseltä myllerrykseltä syödä enemmän, vaan se myös sattuu fyysisesti. Neuvottelen yhä ruokailuista. Haluan syödä, haluan toimia oikein ja haluan lopettaa tämän, mutta en pysty siihen kaikkeen sormia napsauttamalla. Minun on neuvoteltava siitä vähemmän kivuliasta. En voi muuttaa olematonta ruokavaliota ideaaliseksi vain muutamassa päivässä. Ei sellainen mahdu minun sisälleni. Etenkään päähäni… Mutta puren hammasta ja yritän lisätä niin paljon kuin mahdollista. Yritän niin paljon. Yritän vielä vähän enemmän kuin koskaan ennen. Minkään asian yrittäminen ei ole koskaan ollut näin kivuliasta ja haastavaa, enkä koskaan ole yrittänyt mitään näin paljon tiedostaessani, että onnistuminen ei todellakaan ole taattua. Lopussa kiitos seisoo. Niin, ehkä, ellei se kyllästy odottamaan kun kiipeän hitaasti ylös sitä kohti. Minusta tuntuu kuitenkin että jokin on selvästi muuttunut. Tuntuu kuin minua ohjaisi pelon ja sekaisten tunteiden sijasta taas oma tahto. Kunpa se olisi kyllin vahva kestämään tulevat koitokset.”

 14.12.2016, Keskiviikko klo 8:30
”Kaiken jälkeen haluaisin vain esittää kaikki toiveeni suuremmille voimille. Antakaa minun sydämeni jaksaa lyödä normaaliin tahtiin ja jalkojeni jaksaa seistä koko konserttimme ajan. Olen tehnyt niin paljon töitä sen eteen. Olen syönyt. Olen levännyt. Niin hyvin kuin pystyn, ja niin paljon kuin pystyn. Nyt vain toivon. Kaikki mitä on tehtävissä on tehty.”

 21.12.2016, Keskiviikko klo 23:07
”Voin pahoin ja yritin jotenkin ilmaista että tämä kaikki sattuu. Ehkä onnistuin? Istuimme äidin kanssa keittiössä ja katseltiin kuvia. Olen yllättynyt. Minulla on edelleen paha olla, mutta ehkä tämä onnistuu näin? Otan lääkkeet ennen iltapalaa, ja lisää sen jälkeen jos on tarpeen. Sitten voitan tappelun, ilmaisen jotenkin että voitto tuntuu häviöltä ja saan tukea sen ajaksi että voiton aiheuttama tappio neutralisoituu. Näin vältetään suuri ja rikkova ahdistus? Olen huono puhumaan minuun kohdistuvista vaikeuksista. En ole hyvä ilmaisemaan niitä kun ne ovat meneillään, mutta koen olevani hyvä peittämään ne. Ainakin kunnes suurin ahdistus alkaa hiipiä. Mutta ehkä avain seuraavaan lukkoon on siinä, että opin helpommin turvautumaan siihen apuun, jota minulle tarjotaan. Asun nyt vanhempieni luona juuri siksi, että saan apua jos tarvitsen sitä. Ehkä se ei ole niin kamalaa joskus todeta että sitä tarvitaan…”

”En ole kykeneväinen asumaan yksin. Olen 21 vuotias ja maksan vuokraa omasta kämpästäni olemattomilla sairauspäivärahoillani vaikka asun vanhempieni luona. Monen mielestä se voisi kuulostaa naurettavalta… Mutta ei. Minulle on tärkeää tietää että minulla on olemassa terve elämäni. Se auttaa minua. Maksan siitä 428€ kuussa koska koen sen elintärkeäksi. Mutta sitä suuremmalla syyllä minun on opittava turvautumaan ihmisiin… Sitä kautta opin taas turvautumaan itseeni. Kaikesta ei ehkä tarvitse selvitä yksin.”

 2.1.2017, Maanantai klo 14:04
”2016 on ollut kaamea vuosi. 2017 on nyt täällä, mutta vuosiluku ei tee ihmeitä; ne ihmeet on tehtävä itse. Tulevalta vuodelta odotan ennenkaikkea terveyttä. Se on ainoa asia jota todella nyt haluan.”

 3.12.2017, Tiistai klo 23:13
”Olin aamulla punnituksessa. Paino oli laskenut!? Yli kilon… Sovittu BMI-raja lähestyy… Osasto lähestyy? En ymmärrä. Olen mielestäni syönyt kuin hullu… Olin varma että se olisi noussut ainakin 3 kiloa, siltä minun kropassani tuntuu. Ja silmissä. Mitä tästäkin pitäisi ajatella? Hyvä ettei se ollut noussut koska nyt tiedän että minulla on varaa syödä enemmän? Mutta en halua syödä enempää… En ehkä pysty syömään enempää… Olen ihan tosissani yrittänyt enemmän kuin koskaan, ja ajatus siitä että minun on yritettävä yli tuplaten kovemmin, tuntuu epätodellisen inhottavalta. Missä palkinto tehdystä työstä? Tappelen mielipuolisesti mutta normaali elämä tuntuu välillä lipuvan vain kauemmas… En halua päästää sitä tavoittamattomiin, mutta mitä voin enää tehdä? Olen vain syönyt ja syönyt ja syönyt. Tulos? Rytmihäiriöitä väärillä hetkillä ja pudonnut paino.”

”Onko tämän kaiken tarkoituksena nyt vain osoittaa minulle että todella haluan tätä? Parantumista. Kiinnittää huomioni siihen, miltä tuntuu kun kerrankin olisi oikeasti ehkä jopa toivonut että paino olisi noussut? No niin, olen nyt huomannut ja sisäistänyt sen. Muutos päässäni on tapahtunut. Voisiko ne muutkin muutokset alkaa tapahtua ennen kuin menetän voimani tapella? Ei ne riitä ikuisuuksiin. Ei kukaan halua vetää itseään jatkuvasti turpiin ellei siitä seuraa jotakin niiden iskujen arvoista. Siltä minusta tänään tuntuu. Että vetäisin itseäni turpiin 5 kertaa päivässä ilman tarkoitusta. Älä huoli, en ole luovuttamassa… Kunhan valitan.”

”Minun ei tee mieli mitään. Minua suorastaan ällöttää kaikki. Mutta olen oikeilla raiteilla ja oikeassa paikassa. On helpottavaa asua nyt täällä. Niin paljon kuin kaipaankin omaa kotiani, minun on ensin saatava terveyden siemenestä kasvamaan taimi. Ehkä jopa pieni puu… Sitä ennen en voi asua yksin. Nyt joku katsoo kelloa puolestani. Päättää puolestani mitä syön, ja kuinka paljon. Minun täytyy vain keskittyä ottamaan haarukka käteen ja laittamaan se kaikki sisälleni. On nielaistava monta kertaa. Ja teipattava Anoreksian suu kiinni jesarilla. Sitoa sen kädet yhteen nippusiteillä ettei se pääse raapimaan minua pitkillä kynsillään. Ja jalat, ettei se potki minua kun valitsen sen mielestä väärin. Se keksii kyllä keinon päästä vapaaksi… Niin se aina keksii. Sitten kai annan sen vaan raapia ja potkia vaikka se sattuu. Ironista on että elän vain jos minuun sattuu, ja muu ei auta kuin luottaa siihen että kipu loppuu ajan myötä. Ja niin ne sanovat, että se loppuu.”

 4.1.2017, Keskiviikko klo 21:49
”Tulin omaan kotiini yöksi. Pyykit on koneessa… Onko hassua jos sanon että on aivan ihanaa pestä pyykkiä? Tykkään siitä muutenkin, siitä tulee puhtauden tuoksu. Mutta nyt tässä on muutakin; Se on kivaa olla taas hetken aikaa vähän itsenäinen. Olkoonkin että se itsenäisyys tulee pyykinpesusta.”

 13.1.2017, Perjantai klo 17:35
”Olin taas yön omassa kodissani ja ensimmäistä kertaa jäin sinne hieman pidemmäksi aikaa. Tulin vasta illansuussa takaisin tänne. Huomasin, että ajatukset hyökkäsivät täysin uudella voimalla kun jäin pidemmäksi aikaa yksin. En meinannut selvitä siitä… Ne aloittivat manipuloinnin heti. Se alkoi kauniisti taivutellen ja eteni vähitellen rajumpaan suuntaan. Söin iltapalan kahdessa osassa. Ensin vain murto-osan… Tunnin päästä tulin järkiini. Sillä minuutilla kun järki iski, käytin sitä heti. Juoksin keittiöön, söin karjalanpiirakan lähes ahmien etten ehtinyt muuttaa mieltäni. Sen jälkeen otin samantien ahdistuslääkkeet ja menin peiton alle katsomatta peiliin tai tunnustelematta yhtään mitään. Olen ylpeä itsestäni. Toimin varmaan nopeammin kuin koskaan. En jäänyt hetkeksikään soutamaan ja huopaamaan. Siitä huolimatta että selvisin kunnialla, se tilanne jätti minuun jälkensä. Pelon jäljet… Ja ymmärryksen siitä, etten ole vielä kovinkaan lähellä omaan kotiini lopullisesti pääsyä.”

”Ensi torstaina on seuraava punnitus ja psykislääkäri. Molemmat samana päivänä… Minua oikeasti pelottaa se paino. Siis se, ettei se olisi noussut vaikka kaikki minussa on sitä mieltä että sen on täytynyt nousta. En kuitenkaan luota enää omiin tuntemuksiini tai silmiini tässä asiassa ja siksi se pelottaa. On vähän sellainen olo, että taistelen pussi päässä. En tiedä yhtään olenko voitolla vai häviöllä, tiedän vaan että olen tehnyt kaikkeni, eikä se ole ollut helppoa. Punnituksessa se pussi sitten revitään pois ihan pieneksi hetkeksi.”

 3.2.2017, Perjantai klo 21:30
”Fiialla todettiin paha refluksi ja hänellä on nyt tiukka ruokavalio. Hän syö tuskin mitään… Ja löydän itseni murheellisena ajattelemasta että kunpa minäkin saisin syödä vain hedelmäsoseita. Niin. Tiedäthän sen tunteen kun tietää olevansa idiootti? Minusta tuntuu siltä juuri nyt.”

 18.2.2017, Lauantai klo 16:00
”’Mihin sua pitää lyödä et osuu Anoreksiaan?’ – irvaili iskä tänään. Minusta se oli osuva kysymys. Jos tietäisin, olisin lyönyt itseäni jo aikoja sitten. Ja lujaa sittenkin.”

”Minulle sanotaan että syö, niin koko elämä järjestyy kuin taikaiskusta. Sydän, unet, mieliala, elämä. Syön hullun lailla mutta mikään ei muutu paitsi paino. Se oli punnituksessa noussut puoli kiloa… Ne sanoi että se on aika vähän tähän aikaväliin nähden… Siitä viis, kai ymmärrät että tässä tilanteessa painon nousu olisi terveellekin ihmiselle vain takaisku? Miksi mikään muu asia ei korjaannu? Miksi se ainoa välttämätön mutta kivulias asia korjaantuu, mutta ei tuo mukanaan mitään siitä mitä minulle on luvattu? Se saa minut menettämään uskoani terveyteen. Lisäksi luulin että olisin jo kyennyt olemaan tyytyväinen noususta, mutta puoli kiloa tuntui tosi pahalta. Ja sitten tuntui pahalta että se tuntui pahalta, koska toivoin niin kovasti että olisin jo osannut olla tyytyväinen. Kierre oli valmis. Olen väsymyksen, turhautumisen ja epäuskon pyörityksessä.”

 19.2.2017, Sunnuntai klo 23:24
”Tänään oli lauluyhtyepäivä Helsingissä. Lähdin jo aamulla suoraan painajaisista herättyäni bussiin, ja päivästä tuli raskaampi kuin osasin pelätä. Luulin olevani vahvempi… Ehkä se luulo tuli siitä, että sairaslomallani olen saanut aamuisin mennä takaisin nukkumaan ja korvata huonon yön aamu-unilla siten, että olen jaksanut päivällä tehdä edes jotain. Ja se jotain on ollut pääasiassa musiikin kuuntelua. Ei hirveän raskasta. Tänään kohtasin karun todellisuuden: En jaksa mitään tässä tilassa. En tunne mitään tässä tilassa.”

”Söin iltapalan itkien. En halunnut jättää sitä, mutta minua väsytti tämä kaikki. Äiti istui vieressä ja tsemppasi minua jokaisella suupalalla… Kertoi juttuja. Olen luovuttamisen ja viimeisten voimien hyödyntämisen välitilassa. Äiti oli niistä viimeisistä voimista 99% tänä iltana. Ilman häntä se 1 väsynyt prosentti ei olisi pystynyt mihinkään.”

”Ahdistuslääkkeet antavat minun ajatella mutta väsymys painaa ajatuksia alas. Ripustin neulotun peiton kulmista peilin päälle siten, etten nää sen näyttämää kuvaa. Tänä iltana se kuva olisi vain ahdistuksen kaveri. Peitto repeytyi vähän kulmista mutta minun oli saatava itseni rauhoittumaan. Nyt menen sängylle jäävien kahden peiton alle ja nukun. Tiedän että siihen tarvitaan voimia kohdata tulevan yön kauhut, mutta juuri nyt minulla ei ole voimia myöskään pysyä tässä todellisuudessa. Kunpa voisin siirtyä suoraan aamuun… Hetkeen, jona voin mennä nukkumaan vuorokauteni ainoat rauhalliset unet. Unet, joiden voimalla jaksan elää. Tämä päivä todisti kirkkaasti todellisen henkisen ja fyysisen kuntoni, enkä jaksa kohdata sitä totuutta järkevästi ellen saa nukkua.”

 21.2.2017, Tiistai klo 22:55
”En pääse pakoon omaa kroppaani ja kuvaa siitä. Voin peittää kaikki talon peilit, mutta lopulta huomaan turvonneen vatsani heijastuvan auringon heittämästä varjosta kaapinoviin. Se saa sälekaihtimien välistä sädehtivän toivon näyttämään ivalliselta. Voisin kääntää pään pois ja hypähtää pois auringon edestä, mutta teen sen aina liian myöhään. On vaikeaa yrittää jatkuvasti pysyä askeleen edellä omaa itseään. Tai Anoreksiaa… Miten vaan.”

6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Pyörryin tänään aamulla. Se on todella kummallinen tunne. Silmissä pimenee vaikka ne ovat auki, ja sitten koko ruumis valahtaa löysäksi, ja seuraavalla hetkellä avaa silmät lattialla ja miettii missä kohtaa ne menivät kiinni. Ruumiissa menee täriseviä velttouden aaltoja ja sitten koneisto palautuu ennalleen. Siinä aina hetken pelkää ettei se palaudu. Nousin kai vain liian nopeasti sohvalta.”

Anoreksia ja kasvaminen

30.12.2016 Yleinen

Yksi mielenkiintoisimmista ilmiöistä Anoreksiassa on ajankohta, jolloin iskee uhriinsa. Se on lähes poikkeuksetta teini-ikä. Elämänvaihe, jossa etsitään itseään ja rakennetaan pohjaa tasapainoiselle aikuisuudelle. Nuoruus on kriittinen jakso joka vaikuttaa koko loppuelämäämme, ja siksi Anoreksiankaan vaikutukset eivät välttämättä lopu vaikka ihminen pääsisi siitä irti. Anoreksia vaikuttaa aikuisuuden kasvuualustaan. Nuoruusiässä ihminen kerää elämän eri aloilta vaikutteita joista muodustuu alusta ihmisen identiteetille. Siihen vaikuttaa etenkin ympärillämme olevat ihmiset; perhe, sukulaiset ja ystävät. Anoreksiaa en haluaisi ikinä liittää edellä mainittujen sanojen joukkoon, mutta sen vaikutus on vähintään yhtä vahva.

Miten Anorektikko saa rakennettua terveen aikuisen kuvan itsestään ja kaikesta ympärillään olevasta? Identiteetti ja ihmisen olemus voivat toki muokkaantua elämän varrella. Kun alustan päälle alkaa rakentumaan elettyä elämää, on sen rakennetta kuitenkin vaikeaa enää muuttaa. Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä hankalammaksi käy siihen pohjaan pinttyneiden käsitysten muuttaminen. Jos Anoreksiaa ei siis saa nujerrettua ennen varsinaista aikuisikää, onko sen rakentamista vääristymistä mahdollista päästä irti enää koskaan? Voisi sanoa että olen nyt aikuinen. Tappelen silti näiden asioiden kanssa ja se on pelottavaa. Kuten kaikki muutkin, olen koettanut luoda omaa pohjaani, mutta se tuntuu sortuilevan vähän väliä. Anoreksia estää minua tekemästä valintoja jotka kuuluvat kasvamiseen. Pelkään että identiteettini kasvaa kieroon tai jää rikkinäiseksi.

Kun pääsin kamppailuni kanssa tasolle, jossa kykenin ajattelemaan mennyttä aikaa, tulin hyvin surulliseksi. Suru kohdistui mentettyihin vuosiin. Ennen sairastumistani kaikki oli hyvin. Tunsin sukulaiseni ja rakastin olla osa sitä kaikkea. Tiesin mitä halusin sukumme kulttuurista omaksua itseeni ja jonain päivänä ehkä omaan perheeseeni. Kaikki oli niin hyvin. Kun sitten sairastuin, leikkasin itseni irti siitä kaikesta. Olin muutaman vuoden omassa, tiiviissä, Anorektikon kuplassani.

Kun kuplani viimein puhkesi, olin edelleen hyvin sairas. Kuplan kadottua huomasin kuitenkin kaiken muun mikä oli kadonnut. Sukulaiseni tappelivat rahasta. En tuntenut enää serkkujani. Kaikki olivat kasvaneet ja vuodet olivat muuttaneet meitä. En voinut olla syyttämättä itseäni siitä, miten olin kääntänyt selkäni viimeisille onnellisille lapsuusvuosille. Jos olisin ollut terve, olisin ehkä kasvanut sen kaiken mukana ja kaikki olisi ollut hyvin. Nyt minulla on vain muistoja kaukaisuudesta.

10.4.2012, Tiistai klo 15:07
”Sain postikortin Hillalta. Kun katson tätä kuvaa, se saa minut kaipaamaan matkustelua ja huoletonta lapsuutta. Onneksi tämä paska ei voi viedä muistojani, vaikka se paljon muuta viekin.”

 12.5.2012, Lauantai klo 20:51
”Niin… Minä istun kotona kirjoittelemassa kuinka todella kaipaan elämää, mutta olen pudonnut kyydistä ja olen liian voimaton juoksemaan sitä kiinni. Haluan lenkille ja haluan itkeä… Haluan takaisin ne hetket kun kaikki oli hyvin. Hetket jolloin peilikuva hymyili minulle takaisin, ja hetket kun tein kaikkea hullua niiden ihmisten kanssa keitä nytkin ikävöin, mutten silti halua tavata… Miten tässä kävi näin?”

 28.7.2012, Lauantai klo 17:09
”Olen mökillä… Kerrankin Fiiakin on mukana niin kuin ennenvanhaan. Se on aika hassua. Kun olemme kaikki mökillä näin, ja tiedämme, että vain rajallisen ajan. Fiia haluaa tehdä kaiken heti. Kaiken sen, mihin vuosia sitten meni koko kesä… Meloa, saunoa, uida, marjastaa. Kaikkeen siihen liittyy niin paljon muistoja ja tarinoita riittäisi loputtomiin. Upeinta oli, että olimme aina kaikki yhdessä. Outoa on, että nyt kun Fiia olisi kokoajan tekemässä jotain, kun kaikki pitää ehtiä tehdä ja aikaa on vähän, niin minä haluaisin vaan olla yksin ja mietiskellä… Eniten kaipaan pyöräilylenkkejä mumman ja vaarin vanhoilla pyörillä ilman kypärää. Postilaatikoille ja takaisin, ja taas postilaatikoille ja takaisin… Ne lenkit muuttuivat viimevuosina juoksulenkeiksi.”

 21.12.2016, Keskiviikko klo 23:07
”Tuntuu että nyt ’aikuisena’ pääsen ehkä taas tutustumaan heihin uudestaan… Serkkuihini. Se tuntuu siltä kuin tutustuisin täysin uusiin ihmisiin. Mutta tunnen oloni etuoikeutetuksi. Kaikki eivät saa toista mahdollisuutta. Silti päässäni on paljon kaikkea mikä tekee siitä hankalaa. Yrittää saada minua erakoitumaan niistä tilanteista.”

16.1.2017, Maanantai klo 23:02
”Äiti teki korttia sen kaverille ja selaili vanhoja valokuvia. Minä aloin myös katselemaan niitä (tiedät miten paljon rakastan vanhoja valokuvia) ja lopulta me ei enää edes etsitty kuvia siitä äidin kaverista, vaan muisteltiin kaikkea ja naurettiin sille miltä kaikki ovat näyttäneet. Tai äiti muisteli ja minä kyselin. Olen nähnyt satoja kertoja ne albumikuvat (en kyllä kyllästy niihinkään), mutta tänään katseltii kuvia joita en ole ennen nähnyt. En edes tiennyt että se äidin ja iskän makkarin puinen liinavaatekaappi pitää sisällään niin paljon historiaa valokuvien muodossa. Valokuvat olivat sen alalaatikossa ja niitä oli paljon. Opin niin paljon uutta. Todella välillä tuntuu että olen ollut omassa kuplassani luvattoman kauan. Nyt haluan tietää kaikesta- ja kaikista kaiken. Aijon palata sille valokuvalaatikolle vielä. Se on mielestäni ehkä arvokkain asia mitä tämä talo pitää sisällään.”

Kuten olen kirjoittanut: Kukaan ei voi viedä muistojani. Ei edes Anoreksia. Olen ollut sairauden maailmassa kun ihmiset ympärilläni ovat kasvaneet ja edenneet elämässään. Joskus tuntuu että he ovat edenneet niin paljon, että minut on unohdettu sinne jonnekin menneisyyteen. Olen jäänyt kauas taakse, ja pahinta on että olen itse jättäytynyt sinne. On hetkiä, joina en tunne olevani osa sukuani, jossa ennen oli minulle oma paikka. Minä lähdin tuolileikkiin Anoreksian kanssa ja se ei ollut viisasta. Se otti minun tuolini pois ja vaikka tiedän että minua rakastetaan, tarvitsen sen tuolin takaisin jotta löydän taas uudelleen paikkani ja opin uudestaan tuntemaan kaikki. Minun on jollain keinolla onnistuttava myös kasvamaan. Kasvamaan irti Anoreksiasta. Kasvamaan tasapainoiseksi aikuiseksi joka tekee terveitä valintoja.

Kari Hotakainen – Klassikko (kirja luettu)

29.12.2016 Yleinen

Automaailmaan sijoittuva kirja, joka sisältää myös päiväkirjan.

Kun luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa tunsin jonkinlaisia ahdistuneita tunteita joissakin kohdissa. Luulin, että olin päässyt eroon jo sellaisesta angstisesta ajattelusta, mitä vaikutteille alttiissa teini-iässä olin ajatellut lukiessani toisten vahvoja ajatuksia, mutta nyt ne palasivat aivan samanlaisina mieleeni! Ehkä kolmannella kerralla pääsisin niistä jo yli?

Kirja on kuitenkin ihan hyvä ja siitä on tehty elokuvakin, jota en tosin ole nähnyt.

Kirjan voi ilmeisesti ostaa täältä, mutta se on ”väliaikaisesti loppu”:
http://cdon.fi/kirjat/kari_hotakainen/klassikko-4347873

Ja elokuvan voi ostaa täältä:
http://www.discshop.fi/elokuvat/dvd/klassikko/P47414

Lentävä matto

20.12.2016 Yleinen

Toistuvat ylä- ja alamäet ovat ehkä vaikeimpia, mutta kuitenkin taudinkuvaa parhaiten vastaavia ilmiöitä. On vaikeaa käsitellä sitä, miten parempien kausien jälkeen tulee taas huonoja jaksoja. Mitä pienimmätkin vastoinkäymiset voivat laukaista jyrkkiä alamäkiä, ja niiden seurauksena on poikkeuksetta vielä itse alamäkeäkin pahempi romahdus. Se romahdus tulee tunteesta joka syttyy kun huomaan, että suunta on jälleen kääntynyt. Jokaisen paremman jakson aikana uskon sinisilmäisesti siihen, että pahuus on ohi ja suunta on vain ylöspäin. Siksi sen pahuuden paluu on jotakin sellaista, johon en koskaan näytä tottuvan. Tuntuu kuin Anoreksia leikittelisi tunteillani. Se kutoo minulle kauniin maton ja houkuttelee minut astumaan siihen. Sitten se nauraa ilkeästi ja vetää sen maton altani.

Huonot jaksot saavat minut joka kerta ajattelemaan kulunutta aikaa. Sitä, miten vuosien jälkeenkin tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut. Totuus kuitenkin on, että asiat ovat kuin ovatkin muuttuneet: Olen näiden vuosien varrella oppinut paljon elämästä. Opitut asiat ehkä antavat kaikelle tapahtuneelle merkitystä, mutta sitä on vaikeaa ajatella alamäkien aikana. Edes suurempi merkitys ei tuo minulle uskoa siihen, että jonain päivänä tämä kaikki on ohi.

2.9.2012, Sunnuntai klo 20:16
”Kun lähdin kävelemään poispäin työpaikalta, kyyneleet alkoivat valumaan poskiltani ja minusta tuntui taas että olin rikki. Hajosin käsiin… Omiin käsiini. Taas.”

6.10.2013, Sunnuntai klo 10:03
”En osaa päättää onko turhauttavaa, kamalaa, surullista vai typerää, että olen pyörittänyt samoja pirun ajatuksia mielessäni jo monta vuotta, eikä loppua silti näy? Onkohan sitä koskaan tulossa…”

3.2.2014, Maanantai klo 19:50
”Turhauduin taas siihen samaan lauseeseen. ’Sä olet sairas’. Eniten turhauduin sairauteen. Pian se turhautumisen itku kääntyi pääni sisälle ja kaikki ajatukset jotka ovat jo ainakin vuoden pysyneet taka-alalla huusivat päässäni eri asioita ja se sattui. Ne käskivät satuttaa, olla ottamatta lääkkeitä, huutaa täysillä apua ja samalla pysyäkin hiljaa lukkojen takana. Pieni valkoinen yläkerran vessa oli kuin suoraan painajaisistani. Tällä kertaa olin kuitenkin hereillä. En tiennyt että näin voisi enää tapahtua. Näin monen vuoden jälkeen… Voiko olla että mitä kauemmas pääsen sairaudesta, sitä harvemmin, mutta tiukemmin se kiristää otettaan päässäni? Sisälläni on edelleen jotain hullua, täysin hullua, mikä ei kuulu sinne. Pelkään itseäni taas.”

 18.4.2014, Perjantai klo 10:59
”En voinut tietää vuosi sitten että tilanne ei ole vieläkään parantunut. En ikinä ajatellut että tämä kestäisi näin kauan. Halusin uskoa että se menee pian ohi ja sitten taas jaksan. Sana ’sairas’ sattuu niin paljon… ’Sä olet sairas.’ Sairas. Kaiken tämän jälkeenkin… Olen yhä sairas.”

 14.12.2014, Sunnuntai klo 23:13
”Tuntuu kuin kaikki olisi palaamassa ennalleen. Sillä väärällä tavalla: Ei siihen mitä oli ennen kuin kaikki alkoi, vaan juuri siihen mistä kaikki alkoi. Aivan kuin saisin toisen mahdollisuuden valita nyt sen toisen tien mitä en valinnut viimeksi… Sen ’oikean tien’. Mutta miksi se on yhä niin hankalaa? Tiedän täsmälleen, liiankin tarkasti, mihin se väärä johtaa… Tiedän sen ja tiedostan sen kaikella mahdollisella tavalla, ja silti se kuulostaa ihanteellisen houkuttelevalta päässäni. Se ei ole sitä, tiedän sen! Silti en suostu tietämään sitä 100% ja kun ajattelen tätä tietämisen ja tiedostamattoman tietämättömyyden välistä sekavaa massaa, en saa selvää enää mistään.
Tuntuu kuin olisin kirjoittanut sen kaiken jo kertaalleen. Kaiken sen miltä nyt tuntuu… Hallinnan tunteesta, syömättömyydestä, ja siitä miten pystyn kyllä syömään mutta en vaan halua. Siitä että on paha olla ja missään ei ole hyvä, ja että näkee mielikuvia juustoraastimesta repimässä ihoa koska sen aiheuttama jälki voisi uskottavasti olla peräisin kompastumisesta asfaltilla.
Ainoa ero on haamu tämän kaiken yllä. Se haamu on menneisyys, joka häilyvästi muistuttaa että olen kokenut tämän jo. Mutta en tiedä kenen puolella se haamu on. En halua ottaa lääkettä, se ei johda mihinkään. Haluan olla normaali… Enkä halua että äiti ja muut alkaa taas vahtia että syön ja pysyn ehjänä. Sekään ei johda mihinkään. Tämä on minun taisteluni nyt enemmän kuin koskaan. Vanhenen päivä päivältä, ja joka päivä minulla on enemmän vastuuta päätöksistäni.
Taina sanoo että minulla on tahdonvoimaa enemmän kuin monella muulla, ja että nyt se täytyy vaan kääntää oikeaan asiaan. ’Sä tiedät mitä sun pitää tehdä.’ Ja minä tiedän. Mutta en tajua miksi se on niin vaikeaa… Minulla ei ole enää hyvä olla kotona. haluan vaan pois, ja kun lähden, en tiedä minne menisin. Olen yksin mielessäni ja nyt kun se yksinäisyys taas konkretisoituu, se tunkee myös elämään pääni ulkopuolella. Joskus oikeasti mietin että ottaisin viinapullon, ostaisin röökiä ja unohtuisin niihin huoneeni ikkunalaudalla. Heittäisin kaikki ajatukset ikkunasta. Mutta sekään ei johda mihinkään. En tiedä mikä johtaa. Reitti ulos tästä kaikesta… Ennen kuin putoan taas syvemmälle, sinne missä olen jo ollut ja minne olen taas matkalla. Suunnittelen teräviä juttuja kunnes havahdun ja tiedän että se katkeaa lääkkeellä, jonka jälkeen unikin tulee vaikka se onkin painajainen, mutta en halua ottaa sitä lääkettä. Koska kuten sanottu; se ei johda mihinkään.”

 25.12.2014, Torstai klo 22:05
”Joulu, ja se että syö vaan pysyäkseen pystyssä, on huono yhdistelmä. Olen pettynyt itseeni. En vain mennyt omaan kuplaani, vaan myös itkin vessassa. ’Kasvaisit jo yli tästä’ –ajattelin.”

 23.1.2015, Perjantai klo 11:23
”Tänään olin lääkärissä vaikka näiden käyntien piti jo loppua… Ajattelin että tämä on vain tsekkaus ja kaikki on hyvin, vaikka jokaisen sellaisen ajatuksen takana oli selkeä kuva siitä mitä tulisi tapahtumaan, ja mitä tapahtui. Paino oli laskenut monta kiloa ja seuranta on aloitettava heti, vaikka vielä varmistin useaan kertaan onko se tarpeellista… En halua takaisin sinne! Sinne mistä lähdettiin. Vaikka siellähän minä jo olen. Nyt näyttää siltä että ainoa ero entiseen ja tähän päivään on totuuden ja valheen ero. Jos en pysty syömään, en enää valehtele vaan vastaan jos kysytään. Se on oikeasti ainoa oikea suunta, ja vaikka en nyt pystykään olemaan iloinen siitä askeleesta jonka otin eteenpäin mennessäni lääkäriin, niin tiedän että sen myötä tulleet 10 askelta taaskepäin eivät jää sinne. Taistelen ne takaisin kaksinkertaisesti koska haluan elää. Oikeasti haluan, vaikka olen kuoleman väsynyt tähän kaikkeen.”

 14.6.2016, Tiistai klo 16:40
”Viimeinen nuorten puolen psykiatrikäynti. Hän kyseli enemmän kuin koskaan vaikka olisin vaan halunnut saada ne paperit ja päästä ulos sieltä. Eikö hän nähnyt kuinka vaikeaa se minulle oli? Vai kyselikö hän juuri sen takia että hän huomasi sen? Itkuani hän ei ainakaan huomannut; kyyneleet valuivat vasta kun käänsin selkäni. Tuntui että kaikki sanat sattuivat. Omani ja sen lääkärin. Sen kertominen että lääkevähennyssuunnitelmat ei tule onnistumaan ja kaikki on huonosti taas. Kysymyksiin vastaaminen… Ja ne kommentit: ’Sähän olet kohta jo 21’ ja ’Kyllä mä huomaan että sä olet vielä ihan eksyksissä’. Siinä tilanteessa ne sattuivat ja tuntuivat kuin joku kertoisi ne ensimmäistä kertaa vaikka niin ei todellakaan ole. Jälkeenpäin haluaisin vain huutaa että ’Mä tiedän, okei? Sun ei tarvitse sanoa sitä, mä tiedän sen.’ Se tuntui niin pahalta koska se on niin totta. Täytän 21 ja tilanne pääni sisällä on edelleen se, että en tiedä mitä tekisin tämän kaiken kanssa. Olen eksyksissä. Sekin on totta. Minun ei vaan tarvitse kuulla sitä koko ajan. Kuulen sen kun koitan selvittää ajatuksiani, näen sen kun katson kuntosalin jälkeen peiliin ja muutos on epätodellinen, kiroan sitä joka kerta kun arvon vaihtoehtojen välillä ja kaikki tuntuvat huonoilta.”

 30.11.2016, Keskiviikko klo 14:07
”En halua sairaalaan. Mitä tämä on? Olen jo elänyt tämän ajan yli. Odotan vain että herään painajaisesta, niin kuin joka aamu ja monia kertoja yössä. Pahoin pelkään, että tämä kaikki on kuitenkin totta.”

Kuten päiväkirjani kertoo, se Anoreksian kutoma matto on lähtenyt altani joka vuosi. Vuodet vaihtuvat, mutta alamäkien aikana kirjoittamani tekstit pysyvät yhtä yllättyneinä, väsyneinä ja epäuskoisina. Nyt kun luen niitä, minun ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla lainkaan yllättynyt siitä, miten matto on lähtenyt altani tänäkin vuonna. Järki on kuitenkin se yksi asia, mitä tässä kaikessa ei ole. Olen jälleen yllättynyt. Mietin, miten kaikki elämääni palannut hyvä on voinut taas haihtua hitaasti pois? Suurin järkytys on se, miten syvälle olen pudonnut tällä kertaa. Luulin että näin syvälle ei voisi enää mennä. Luulin että sellaista ei voisi enää tapahtua.

Kaikki romahtaa kun pahuus iskee pitkän hyvän jakson jälkeen. Se tuntuu joka kerta lopulliselta. Siltä, kuin mitään ei saisi enää korjattua. Romahduksiin kai kuuluu se, että unohdan miten kaikki tulee ajan myötä taas olemaan paremmin. Jos muistaisin sen, ei alamäki olisi koskaan niin vaarallinen mitä se pahimmillaan on. Minun on hankalaa hyväksyä sitä, että vuosi vuodelta huomaan edelleen olevani sairas. Se on kuitenkin fakta, että alamäkiä tulee aina olemaan. Ne kuuluvat paitsi tähän sairauteen, myös elämään yleisesti ottaen. Ehkä taas seuraavien kuuden vuoden päästä olen oppinut olemaan yllättymättä mistään negatiivisesta. Ehkä silloin olen liimannut jalkani siihen mattoon ja kun joku koettaa vetää sen altani, minä lähden mukana. Siinäpä saa Anoreksia heitellä minua ja mattoa, koska minua ei enää haittaa. Se tekee minulle vain lentävän maton jonka kyyti on töyssyistä huolimatta elämää parhaimmillaan.

 

Matka psyykkisen työn äärelle

2.12.2016 Yleinen

24.2.2011, Torstai klo 20:43
”Olen nyt käynyt kerran psykologilla. Äiti ja iskä olivat mukana. Minusta se oli kamalaa. Tuntui että istuin yksin toisella puolella huonetta, kaikki kolme toisella, ja minulta kysyttiin kysymyksiä joihin en osaa vastata, ja he kaikki tuijottivat minua vaativasti… Jos he vain pääsisivät minun pääni sisään… Silloin he huomaisivat, että mikään ei auta. Kukaan ei pysty selvittämään sitä sotkua eikä kukaan pysty saamaan niitä arpia pois, koska olen itse tehnyt ne.”

Ensimmäiset käyntini nuorten psykologisella polilla aloitettiin jo varhain. Psykiatriset käynnit olivat pelottavia, mutta käsitin niiden tarkoituksen paremmin. Siellä puhuttiin voinnista ja lääkityksestä. Asioista, joista en halunnut keskustella, mutta ymmärsin kai niiden tarpeellisuuden. Inhosin lääkkeitä, sekä niiden aloittamiseen liittyviä toimenpiteitä ja seurantaa, mutta niiden avulla minut saatiin tilaan, jossa kanssani kyettiin kommunikoimaan. Psykologin käynnit sen sijaan eivät koskaan, kaikkien vuosienkaan jälkeen muuttuneet hyödyllisiksi.

Psykologini oli vanhempi nainen. Käynnit etenivät usein hänen äänensä voimalla. Minä istuin hiljaa ja kuuntelin. Olin hänen kanssaan eri mieltä monista asioista, mutta en koskaan sanonut yhtäkään niistä ääneen, ja näin toivottu dialogi säilyi kerta toisensa jälkeen terapeuttini monologina. Hänen kysyessään jotakin, oli vastaukseni lähes poikkeuksetta ’En tiedä’.

Toisinaan pidin psykologiani seinähulluna. Hän eläytyi puheisiinsa kummallisin ilmein ja elein, ikään kuin yrittäen innostaa minua mukaan keskusteluun. Joskus hänen äänensävynsä muistutti tapaa jolla puhutaan pienelle lapselle, mutta siinä terapiahuoneessa esiin tulleiden puheenaiheiden synkkyys oli vahvassa ristiriidassa hänen ilmaisutapansa kanssa. Toisinaan se äänensävy kietoutui hänen sanojensa ympärille niin omituisella tavalla, että tuntui, kuin hän olisi puhunut itselleen. Kerran hän huudahti: ’Näin se menee! Minä olen nyt Anoreksia’, ja lähti samassa lipumaan huoneen toiselta puolelta kohti minua. Hän pysähtyi aivan korvani juurelle, ja pysyi siinä kymmenisen sekuntia tuijottaen minua tiiviisti lähietäisyydeltä. Sitten hän nousi, ja kuittasi esityksensä sanoen tyytyväisenä: ’Niin se menee’. Minä istuin tapani mukaan hiljaa paikoillani ja seurasin silmilläni hänen liikkeitään. Olin kauhuissani. Tämänkö pitäisi auttaa minua? –ajattelin.

Nyt kun mietin sitä kohtausta, minua naurattaa. Kuka ihme oli tuo nainen, jonka vastaanotolla kävin useamman vuoden kokematta yhtäkään avun hetkeä? En koskaan vakuuttunut hänen ammattitaidostaan, mutta sen tiedän, että hän oli parempi psykologi kuin näyttelijä. Kummastakaan ammatista ei minun kanssani kuitenkaan tullut hänelle suurta menestystä.

Ensimmäinen terapiasuhteeni oli siis kaikkea muuta kuin onnistunut, ja se oli monien tekijöiden summa. Psykologin kanssa on tärkeää saavuttaa suhde, jossa kemiat toimivat. Se syntyy usein pienin askelin, ja vasta kun se saavutetaan, voidaan aloittaa varsinainen työ. Tällöin hoitomuodon onnistumista edellyttävä vuorovaikutus pääsee tekemään tehtävänsä.

Minulle ja ensimmäiselle psykologilleni ei kehittynyt vuorovaikutusta. En koskaan todella ymmärtänyt miksi minun piti viettää hänen kanssaan niin paljon aikaa. Psykologini omalaatuisuuden ohella on kuitenkin muistettava, että elin tuolloin vielä vaihetta, jossa kaikenlainen kommunikointi liittyen sairauteeni oli miltei mahdotonta. Niinä vuosina minulla ei ollut sairaudentuntoa, eikä mikään ulkopuolinen pysty läpäisemään Anoreksian luomaa muuria, ilman sairastavan kykyä myöntää sairastavansa. Sairaudentunnon löytymiselle täytyy antaa aikaa, joten myös Anoreksian lyömiseen terapiamuodossa tarvitaan oikea hetki. Toki asiansa osaavalla terapeutilla tulisi olla myös avaimet toistuvien ärsykkeiden tarjoamiseen sairaudentunnon löytymiseksi.

Keväällä 2013 somaattista tilaani hoitava lääkäri ehdotti minulle siirtymistä terapiamuotoon, jonka kertoi auttaneen suurinta osaa sairastavista. Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin pyskoterapiasta. Monet sanoivat, että on mahdotonta parantua ilman sitä, ja lähes koko hoitotiimini komppasi päätöstä. Ainoa, joka oli vahvasti eri mieltä muiden ammattilaisten kanssa, oli kummallinen psykologini. Kaiken kanssani käytetyn ajan jälkeen hänen olisi pitänyt tuntea minut parhaiten, mutta olin jo pitkään tiennyt, että se aika oli valunut hukkaan. Hän tunsi minut huonoiten, ja siitäkin huolimatta hän väitti vahvasti, etten ollut valmis psykoterapiaan.

Negatiivinen suhtautumiseni kaikenlaiseen terapiaan oli pitkälti ensimmäisen psykologini aikaansaannosta. Huonot kokemukset olivat tehneet minusta entistäkin skeptisemmän, eikä psykologin vaihtuminen psykoterapeutiksi saanut minua helposti muuttamaan käsitystäni. Ironista kuitenkin on, että juuri tämä kyseinen psykoterapiaan siirtymistäni vastustanut psykologi sai minut myös miettimään uutta terapiamuotoa mahdollisuutena: Tajusin, että psykoterapia päättäisi lopullisesti yhteistyöni kummallisen psykologini kanssa.

3.5.2013, Perjantai klo 12:00
”Paino laskenut vähän, mutta en saa tietää paljonko… Kohta mennään taas psykoterapiaan kartoituskäynnille. En ole kamalasti puhunut siitä, mutta se johtuu vain siitä, etten tiedä mitä sanoisin… Minusta tuntuu ettei se nainen pidä minusta. Toisinaan minusta tuntuu jopa että hän inhoaa minua. Ajattelen nyt, että ehkä en ole vaan oikea ihminen tällaiselle terapiamuodolle, vaikka sanotaan että tästä on miltei mahdotonta parantua ilman psykoterapiaa. En haluaisi mennä sinne. En yhtään…”

”Se meni hyvin, luulisin… Aloitan terapian. Eniten merkkasi iskän mielipide… Äiti tottakai haluaa kokeilla mitä vaan saadakseen minut kuntoon ja niin iskäkin, mutta iskä on luonteeltaan hyvin samanlainen kuin minä. Hän mietti pitkään vastausta kysymykseeni ja sanoi lopulta että kyllä hän minuna kokeilisi terpiaa. Silloin päätin rohkeasti alkaa valmistaa itseäni ajatukseen siitä, että puhuisin pian vieraalle ihmiselle kahdesti viikossa, ja etten tekisi sitä velvollisuudesta, vaan siksi että siitä voisi olla minulle itselleni aidosti hyötyä. Parantuminen lähtee itsestä. Ehkä terapiamuodon sopivuuskin lähtee itsestä.”

Kuten sanottu, en koskaan uskonut psykoterapiasta todella olevan hyötyä. Suhtauduin siihen hyvin epäilevästi, sairaudentuntoni oli vasta kehittymässä, enkä aluksi ymmärtänyt terapiasuhdetta. Kaikki tämä vaikutti varmasti siihen, miksi minulla meni niin paljon aikaa päästä terapiassa pisteeseen, jossa varsinainen työnteko saattoi alkaa.

Kuten olen päiväkirjaani kirjoittanut, minusta tuntui pitkään, että psykoterapeuttini Taina inhosi minua. Hän ei juuri koskaan hymyillyt, ja keskusteluista puuttui empatia ja lämpö. Vasta useiden kuukausien jälkeen aloin ymmärtää mikä on terapian tarkoitus, ja voisi sanoa että vasta vuosien jälkeen opin puhumaan avoimesti.

Psykoterapiassa on löydettävä se sama kemia terapeutin ja potilaan välille. Kun kemia löytyy, tulee suhteesta puhtaan ammatillinen. Minä ja terapeuttini ikään kuin teemme töitä yhdessä. Toipumistyötä. Kaikki siinä ympärillä tapahtuva on jopa jäykkää ja kaavamaista. Jokaisen tapaamisen alussa ja lopussa kätellään. Aluksi inhosin sitä. Tuntui oudolta ensin kätellä muodollisesti, ja sitten avata elämänsä kaikki synkimmätkin ovet kaikkea muuta kuin muodollisesti. Lopuksi taas kätellä, ja poistua kuin lähtisin työhaastattelusta. Nyt olen kuitenkin kätellyt terapeuttiani runsaat kolme vuotta, enkä enää kyseenalaista sitä. On silti edelleen hassua ajatella miten kaavamaisesti istunnot toistuvat, lukuunottamatta sitä 45 minuuttia jonka aikana puhumme mitä vaikeimmista asioista.

Vuosien myötä minusta ja terapeutistani on mielestäni muodostunut melko hyvä työpari. Hän osaa esittää oikeita kysymyksiä ja johdatella oikeiden asioiden äärelle, ja minä puolestani olen parhaani mukaan heittäytynyt siihen kaikkeen. Vuorovaikutus toimii, ja voin rehellisesti sanoa, että se on avannut silmäni uskomattoman moneen asiaan. En myöskään koskaan tajunnut, että terapiassa olisin itse se, joka tekee suurimman työn. Ensin en uskonut terapiaan lainkaan, ja sen jälkeen olin naiivisti kuvitellut että terapeutti lausuisi taikasanat ja se olisi siinä. Nyt tiedän, että terapia voi toimia, mutta se vaatii paljon työtä. Tiedän myös, ettei ole mitään taikasanoja. On vain sanoja, jotka ohjaavat minua oikeaan suuntaan, ja auttavat minua ymmärtämään että niiden ohjeita kannattaa kuunnella.

Nyt kun olemme jo yli vuoden olleet niin sanotusti asioiden ytimessä, koen terapian raskaana, pelottavana ja uuvuttavana. Siellä ajattelen asioita, jotka olisi helpointa jättää ajattelematta. Joskus terapiahuoneesta astuu ulos vain tyhjä kuori, ja yhä useammin tuntuu kuin se kuori oltaisiin revitty auki, jotta nähtäisiin siihen johonkin mitä sen alta löytyy. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta olen lopulta aina itse se, joka itseäni ja näitä asioita repii. Terapeuttini vain tarjoaa minulle tarpeeksi terävät välineet sen tekemiseen. Kaikesta pelosta ja kauhusta huolimatta minusta tuntuu, että nyt jos koskaan on oikea aika avata kaikki haavat, ja ommella ne kiinni siististi ja puhtaasti. Arpia ei saa pois, mutta psykoterapeuttini auttaa minua näkemään mistä, miten, ja miksi ne ovat tulleet. Se ei ole helppoa, mutta kaiken työn jälkeen ne sattuvat varmasti vähemmän.

 18.4.2013, Torstai klo 20:42
”Olen kadottamassa kontrollin. Huomaan sen kaikesta mitä teen. Taina päätteli jo ensimmäisellä psykoterapiakäynnillä, että tärkeimpiä juttuja joissa tarvitsen apua, on kontrollin hellittäminen jotta pystyisin elämään. Mutta mitä jos kaikki riistäytyykin käsistä? En halua elää ilman kontrollia ja ilman sitä että pystyn hallitsemaan itseäni niin kuin haluan, mutta en myöskään voi elää sen kanssa. Toisaalta itsensä hallitseminen tarkoittaa myös ehkä sitä, että hallitsee itsensä hallitsemista. Psykoterapia pistää ajattelemaan. Tottakai ajattelen muutenkin, mutta en tällä tavalla.”

 

Katkelma vaikeuksista

22.11.2016 Yleinen

8.7.2012, Sunnuntai klo 18:17  – Mökillä –
”Taivassalon saunakamarin ikkunan alla oleva vaaka osui silmiini… Loppu saunomisen ajan käytin suunnitelman luomiseen. Pakko päästä sinne yksin. Vaa’alle niin että kukaan ei huomaa. En onnistunut, vielä. Kuuma höyry kirveli huulilla ja korvien päissä, mutta tuntui silti hyvältä, kunnes se alkoi taas painaa minua kasaan. Suljin silmäni ja takaraivossani pyörähti käyntiin nauha jossa vaalea ohut tanssijan siluetti muuttuu mustaksi rautamöykyksi. Se on sama pätkä joka pyörii päässäni kun olen kovassa kuumeessa. Mutta en ollut kuumeessa. Olin vaipuneena saunan hiljaiseen höyryyn. Mikä merkitsee, on peilikuva. Ei numero. EI numero. Tänä yönä siirryn nukkumaan lähemmäs unisiepparia.”