Selaat arkistoa kohteelle painajainen.

Hyväksikäytetyn naiseus

25.4.2017 Yleinen

Jo ennen kuin muistikuvat lapsuuden tapahtumista alkoivat nousta pintaan, minun mieleni alkoi tehdä minulle kummallisia temppuja. Mikä sinällään on tietty luonnollista ja ymmärrettävää, mutta siinä tilanteessa sitä ei tietenkään kukaan ymmärtänyt. Kaikkein vähiten minä itse. Vaikka hyväksikäyttö mahdollisesti tapahtui kun olin 4-7 vuotias, alkoivat ongelmat vasta teini-iässä. Siinä vaiheessa kun muut tytöt kiinnostuivat pojista ja tuntuivat nauttivan uusista naisellisista muodoistaan ja olemuksestaan, minä häpesin itseäni. Onneksi 90-luvulla hiphop oli saapunut tännekin pikku kaupunkiin joten sain siitä oivan tekosyyn pukeutua valtaviin paitoihin ja suuriin roikkuviin housuihin, jotka samalla näppärästi piilottivat orastavat muotoni.

Muistan äitini tuskailleen kun en suostunut pukeutumaan kauniisiin mekkoihin edes juhlissa, vaan jos jonkun mekon puinkin ylleni, oli sekin suuri ja säkkimäinen joka kerta. Koko olemukseni oli poikamainen, olin urheilullinen ja kuljin risaisissa farkuissa (koska ne hajosivat aina romutessani ympäriinsä), kiipeilin puissa ja pelasin lätkää ja pesäpalloa naapuruston poikien kanssa. Tukkani kynin jo ala-asteella lyhyeksi ja nautin silloinkin siitä, että minua luultiin pojaksi. Teini-iässä tämä ei siis enää onnistunut ja minun oli tultava jollain tavoin toimeen naiseuteni kanssa.

Masennuin. Yläaste meni kuin sumussa. Aiemmin olin saanut hyviä arvosanoja, olin ysin oppilas siirtyessäni yläasteelle, mutta lukioon hain 7,8 keskiarvolla. Koulun tai nuorisotalon diskoissa en koskaan tainnut tanssia hitaita poikien kanssa. Muistan kyllä että jotkut pojat olivat ihastuneita minuun ja kai minäkin johonkin heistä, mutta kaikki läheisyys, jopa juttelu ihastuksen kanssa, tuntui ahdistavalta. En voinut kuvitellakaan koskettavani häntä, saati että olisin antanut jonkun pojan koskettaa itseäni. Seksuaalikasvatuksen tunnit olivat kamalia. Niin ne olivat kyllä kaikista muistakin. Kaikille teineille opettajan tyly tiivistys seksistä fyysisenä aktina on kammotus, kun mielikuvat aiheesta ovat kuitenkin melko lailla romanttisia vielä tuossa iässä. Se siitä romantiikasta sitten.

Yläasteella ensimmäistä kertaa muistikuvat alkoivat tunkea pintaan. Luin Jean P. Sassonin kirjoittamaa tositarinaa Saudi-Arabialaisen prinsessan elämänvaiheista ja koska kirjassa kaikuvat raiskaukset ja päähenkilön sisko pakotetaan naimisiin vanhan epämiellyttävän miehen kanssa, nousivat pintaan myös omat traumani. Olimme kyläilemässä ystäväperheessä  ja näin todella kamalan painajaisen jossa minut raiskattiin. Joskus mietin oliko tuo raiskaus totta vai unta. Onko sittenkin mahdollista että minut raiskattiin silloin, tuolla nimenomaisella matkalla, eikä aiemmin. Terapeuttini mukaan kumpikin vaihtoehto on mahdollinen, ja hän sanoikin että ei se kirja yksin voi laukaista tuollaisia unia. Muistoja kyllä. No, ainakin silloin pidin tuota painajaista pelkkänä unena ja koetin työntää sen pois mielestäni. Mielenkiintoinen yksityiskohta on että minulla alkoi kuukautiset (tai ainakin vuosin verta) sinä yönä.

Yläasteella muistan kerran kun tunnilla käsiteltiin insestiä ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Silloin tunsin kuin mustan reiän porautuvan rintaani enkä saanut kunnolla happea. Nyt kun kirjoitan siitä, tunnen tuon saman tunteen, mutta en onneksi enää yhtä voimakkaana. Istuin luokan perällä enkä usko kenenkään huomanneen että horjuin paniikkikohtauksen rajalla tuon tunnin. Koska esimerkkinä oli insestitapaus, minä hieman rauhotuin, koska tunteeni omasta isästäni oli ja on todella positiivinen. Minun hyväksikäyttäjäni oli joku muu.

Minulla alkoi jossain vaiheessa sellaiset kuukautiset että meinasin vuotaa kuiviin. Vuosin verta monta viikkoa, enkä uskaltanut kertoa äidilleni asiasta. Häpesin myös kuukautisia.  Nekin olivat minulle kipeä muistutus siitä, että olen nainen. Että minulla on sukupuolielimet. Ja niistä vuotaa verta. Lopulta olin niin huonossa kunnossa etten meinannut pysyä tajuissani ja äitinikin oli jo havahtunut siteiden katoamiseen. Muistan gynegologin kysyneen neitsyydestäni ja sanoin etten ollut neitsyt. Enkä ollutkaan. Tutkimus sujui kivuttomasti, mutta sekin oli sikäli traumaattinen kokemus että lääkärillä oli harjoittelija jonka kanssa he keskustelivat alapäästäni ja se oli teinille jo itsessään aivan kammottavan noloa. Kammoan edelleen gynegologikäyntejä ja aina kun mahdollista olen pyytänyt sen hetkisen puolisoni mukaan henkiseksi tueksi tai ottanut jotain rauhoittavia ennen kuin uskaltaudun tutkimuspöydälle. Tosin elämä on myöhemmin antanut lisää aihetta traumatisoitua niistä tilanteista, mutta siitä kerron joskus myöhemmin lisää.

Lukiossa aloin seurustella. Olin silloin jo 17-vuotias ja kyseinen poika oli ikäiseni ja todella suloinen tapaus. Meillä oli yhteisiä harrastuksia ja onnistuimme jopa opiskelemaan yhdessä. Saimme yhdessä valkolakit ja muutimme samaan asuntoon asumaan. Seksi oli hyvää, joskin tuolloin käytin reippaasti päihteitä, jotka auttoivat minua rentoutumaan ja vapautumaan myös seksuaalisesti. Ja tietenkin unohtamaan tapahtuneen edes hetkellisesti. En voi kuitenkaan sanoa että päihteet olisivat täysin hallinneet elämääni, vaikka ne suuressa roolissa silloin olivatkin, vaan opiskelin ja valmistuin ammattiopinnoistakin ihan hyvillä arvosanoilla. Tosin pakko minun on myöntää että minun voi sanoa olleen sekä alkoholisti että kannabisaddikti tuohon aikaan ja kyllä ne päihteet vaikuttivat koko elämääni. Käytin välillä myös erilaisia lääkehuumeita, mutta onnekseni puoisoni ei voinut sietää niitä ja komensi minut elokuvamaisesti vetämään ne vessanpöntöstä alas. Hänelle kerroin etten ollut neitsyt, mutta en kertonut sen enempää. En osannut. En itsekään tiennyt mitä sanoa. Tiesin vain etten ollut.

Erosimme myöhemmin mutta kun aloin käsitellä tukahdutettuja muistojani kyseinen mies sanoi minulle aina tienneensä että minulle on tapahtunut jotain sellaista. Itse en muista, mutta hän kertoi että toisinaan olin ollut aivan kauhuissani jopa siitä että hän oli tarttunut minua vyötäröltä tai laskenut kätensä reidelleni. Olin kuulemma joskus jopa lyönyt häntä hänen hyväiltyään minua.

Niihin aikoihin aloin kuitenkin löytää hänen kanssaan naiseuteni ja opin nauttimaan seksuaalisuudesta sen erilaisissa muodoissa lempeästä läheisyydestä rajuunkin rakasteluun. Aloin pukeutua naisellisemmin, olla ylpeä omasta kehostani. Annoin tukkani kasvaa ja sen suhteen jälkeen olen toisinaan jopa uskaltanut flirttailla miehille. Jopa selvinpäin. Silloin minun oli myös helppo tutustua muihin nuoriin miehiin. Koska olin avoliitossa, oli itsestään selvää että ne muut ihmissuhteet eivät johtaisi seksiin.  Eromme jälkeen nuo ystävyydet säilyivät puhtaasti ystävyyssuhteina ja olen todella iloinen että niin kävi, sillä noiden ihanien miesten kautta opin terveen itseluottamuksen syntyvän omasta persoonasta. Ei sukupuolisuudesta, ulkonäöstä tai muista sellaisista seikoista, vaan siitä kuka minä sielultani olen. Olin hyvä tyyppi. Kuin yksi jätkistä, kuitenkin olematta jätkä.

Ystävänpäivä 2017

16.2.2017 jotain positiivista, Kuulumisia

Aamuni oli lievästi sanottuna ihan paska. Ainakaan minä en osaa olla aurinkoinen ja ystävällinen herätessäni myöhässä. Hyvää mieltä ei nosta, kun koin etten saanut ymmärrystä, huoltani ei jaettu. Huoltani siitä selviänkö bussille asti vai pyörrynkö matkalla. Okei olen useamman kerran ollut paljon kuolleemmassa kunnossa jätettyäni pyörän kololle ja käveltyäni pysäkille. Nimim. Pari kertaa muistan kirkkaasti, kun en pystynyt istumaan bussissa sitä 10-15 minsan matkaa vaan jouduin pakosti ottamaan aikalisän vaakatasossa bussin käytävällä. Vastaavissa tilanteissa mulla on tasan kaks vaihtoehtoa: a) jatkaa istumista ja pudota lattialle kiitos painovoiman tai b) hyväksyä tilanne ja laskeutua vapaaehtoisesti lattialle ja nostaa jalat koholle.

 

Eli siis selvisin kouluun ja onneksi aamusta huolimatta päiväni parani pikkuhiljaa. Varsinkin illalla mulla oli hyvä fiilis, koska juttelin hyvän ystävän kanssa tai oikeastaan kahden. Sain hymyillä paljonkin ja hiukan jopa nauraa. Varsinkin toisen ystäväni kanssa sain jutella mukavia ja puhua asioista joista mulla oli paljon sanottavaa. Ei se tarvitse olla maailman ihmeellisin asia mistä jutella, mutta silti se voi olla se päivän tärkein juttu.

Kuten monet tietävät partio, Lappi ja vaeltaminen kuuluvat asioihin joita rakastan ja joista jaksan puhua tuntikausia. Myös itsensä telominen (en tarkoita itsetuhoisuutta vaan ”tekevälle sattuu” -tyylistä) on asia josta voin puhua tunnin jos toisenkin. Vaikka siinä nimenomaisessa hetkessä olisikin sattunut, olo ollut kurjaakin kurjempi jne., voi jälkikäteen nauraa ja muistella mistä mahtavasta syystä se hammas lohkesikaan ja mitä kaikkea seurasi luistelusta tai muutamasta juoksuaskeleesta. Aika kultaa muistot kuten eräs ystäväni minulle tässä taannoin sanoi. Kultakehyksiin vain kipsit, lääkekuurit, kylmäpussit ja ne kaikki miljoonat uudet kokemukset, joiden ansiosta elämästäni on tullut rikkaampaa. Kuten joku joskus sanoi: ”Jos ei koskaan tee mitään, ei mitään voi sattuakaan”/”Jos et ole koskaan loukannut itseäsi et mitään ole tehnytkään”. Viisaus on täysin oikeassa, kuinka moni on juossut/ pyöräillyt yms., eikä ole kertaakaan kaatunut ja saanut naarmua? Niin mitä vaarallisemmaksi ja riskialttiimmaksi homma menee sitä varmemmin jotain ikävää sattuu, mutta virheistä voi oppia (ellei menetä henkeään). Kaikissa asioissa on riskejä, monet asiat aiheuttavat syöpää päihteet, punainen liha, uv-säteily jne. jne. Jos haluat pysyä hengissä älä syö, älä matkusta, älä käytä päihteitä, äläkä ainakaan ole kotona, älä tee mitään ei kunhä hetkinen kuolet siltikin.. Niin että jos kuitenkin eläisit ja ottaisit elämästä mahdollisimman paljon irti, matkusta, näe ja koe maailmaa, syö simppelisti elä kuolethan kuitenkin johinkin.

 

Hieman äsken hairahdin sivuraiteille, mutta sekin on elämää. Jollain konstilla kaikista arvistaankin pitäisi olla ylpeä, edes sillä perusteella että on vielä elossa. Jotain kumman syystä kyynerpäähän murtuman hoidon yhteydessä laitettujen ruuvien tekemistä arvista on helpompi olla ylpeä kuin niistä kun sua on viillellyt joku, vieläpä joku muu kuin sinä itse. Noi molemmat arvet tulevat varmaan pysymään nahkassani siihen asti kun pääsen hautaan. Kaikilla arvilla on jokin tarina, oli se sitten pienemmässä tai suuremmassa roolissa se on osa sinua, halusit tai et juuri se arpi tekee sinusta juuri sinut.

 

 

 

Illalla viimesimpiä biisejä radiost enne kuin nukahdin oli Lauri Tähkän ja Elastisen Lempo. https://youtu.be/VImBwlInGpo  Hyvällä mielellä hymyillen sain nukahtaa, kerrankin..

Juu, olis se nukkumine voinu men samaa rataa, mut ei pakol. Ensmäine n. 45min jälleen painajaista. Sen verran hereil havahduin et katoin kellonajan. Paljoo mitään en muista, ainoat hämärät muistikuvat ovat: joissain kohdissa en päässyt liikkumaan ja ahdistus ja pelko olivat läsnä. Miettiessäni tuota kun en päässyt liikkumaan, mieleeni tuli sen vastakohta vapaus ja mitä Haloo Helsingin biisissä ”Vapaus käteen jää”  https://youtu.be/6IhnydCct80  lauletaankaan: ”Kun elämässä kaiken menettää, silloin vapaus on ainut mitä käteen jää. On ylämäki raskas askeltaa, mutta alamäkeen liian usein katoaa…” Mutta entä jos sulta viedäänkin vapaus, mitä sulle sitten jää? Tätä olen pohtinut usein miettiessäni niitä kertoja kun multa on riistetty vapauteni

 

 

 

Vielä paluu positiiviseen: kaikkein parasta on päästä sanomaan hyvää ystävänpäivää face to face ja halaten kiittää ihanasta ihmisestä elämässä, mutta luonnollisesti on mahdotonta nähdä kaikkia eritoten tuona yhtenä päivänä vuodessa, silloin kortti on toisteks paras vaihtoehto. Kuten usein sanotaan tehdessäsi jollekin hyvää, palaa se hyvä joskus takaisin luoksesi, niin minulle kävi. Ystäväni ei ollut lainkaan odottanut korttia ja onnistuin ilahduttamaan häntä, hyvä mieli palasi luokseni kuullessani asiasta. Se ihana tunne kun onnistut piristämään toista vain pienellä hyvällä eleellä, vieläkin hymyilyttää ja tulee hyvä olo. Ilo, onnellisuus, ystävyys. ❤

 

 

 

 

 

-Elina

Paljon kaikenlaista (suurimmaks osaks negatiivista, mut myös positiivinen loppukevennys)

19.12.2016 jotain positiivista, Kuulumisia (negatiivisia tosin), Sekavaa

Siinä et rupee hulluks kissanaiseks on monia hyviä puolia. Kuten: kissat ei ainakaan saa sua tunteen oloos alempi arvoseks, mitättömäks. Ne ei saa sua ajattelemaan itses tappamista, kuuntelemaa tiettyjä biisejä (tänään: https://youtu.be/Qm49FHYcLUE, toinen vaihtoehto olis: https://youtu.be/efErCBkwn50). Ei mitään edellä mainituista, päinvastoin kissat voivat lohduttaa ja auttaa jaksamaan vaikeina aikoina. Minkähän takia mieluummin valitsen kissat ja ”yksinäisyyden” kun toisessa vaakakupissa ovat ihmiset.

 

Tänään (su klo 00.00->) erehdyin juttelemaan erään ihmisen (A:n) kanssa. Se sai mut tuntemaan oloni niin arvottomaksi, mitättömäksi. Se onnistu lyttäämään mut aika alas. Viimeksi kun joku on saanu mut tunteen oloni sellaiseksi.. ..niin viimeksi se yks (exä) oli täällä. Kyyneleet yrittävät jälleen kivuta vapauteen, mutteivat nyt onnistu. Yritän pitää itseni tyynenä, rauhallisena kuin mitään ei olisikaan. En halua olla kenenkään vapaasti riepoteltavana, en olla kenenkään leikkikalu.

Jotkut harvat ihmiset ovat saaneet heräteltyä luottamustani muita kohtaan, että mulla olis viel toivoo tulevaisuudes. He ovat jotenkin onnistuneet saamaan mut aavistuksen verran ymmärtämään, etteivät kaikki käyttäydy ja toimi mua kohtaan kuin se yks (exä) Tänään edistymisessä otettiin takapakkia. Yritän ajatella, ettei se ihminen (A) välttämättä tarkoittanut, mitä sanoi ja sai aikaan, mutta ihmisistä kun ei ikinä tiedä..

 

Sieluni silmin näen jonkun tarttuvan kaulaani kiinni. Reagointini on salaman nopea, tarkoitukseni on helpottaa oloani, ennen kuin tajuntani hämärtyy. Yritän selvitä hengissä vielä muutaman hetken. Joidenkin tiettyjen ihmisten vuoksi yritän olla antamatta periksi, mutta elämä ja kuolema eivät ole omissa käsissäni. Ehkä sittenkin on aikani lähteä.

 

Olen tässä useamman vuoden yrittänyt saada itseäni ymmärtämään etten ole arvoton, että olen tärkeä. Tässä minua on eritysesti tukenut pari ihmistä. Vuoren rinnettä on niin monin verroin helpompi tulla alaspäin kuin kivuta askel askeleelta ylöspäin, niin tämänkin asian kohdalla. Keskustelun aikana yritin tosissani muistaa, että minäkin olen arvokas, mun ei tarvitse ryhtyä mihinkään mitä en tahdo. Kaikesta huolimatta tää yks onnistu järisyttämään pientä maailmaani vain muutamilla sanoilla. Tässä yksi, joka jäi parhaiten mieleeni, jos ei nyt sanasta sanaan niin kuitenkin aika tarkka lainaus: ”Vain huorat hinnoittelevat itsensä.” Suoraan sanottuna tyrmistyin, miten tää yks voi sanoa mulle niin. Muhun voi olla hidasta tutustua, päästä lähelleni ja ansaita luottamukseni, mutta vain sana vain sekunti ja musta pääsee eroon. Vain yksi teko/sana/mikä tahansa ja ei tarvii enää koittaa lähestyy mua.

 

Kaiken edellä kirjoittamani kirjoitin viime yönä (su aamuyöstä) n. klo 2-3.30.

 

 

Päivällä/illalla/yöllä (su, ma aamuyönä) jatkoin vielä lisää:

 

Paha oloni seurasi minua uniini. Kuten unet useimmiten tämäkin oli sekavahko, nyt kun päivän valossa sitä mietti ja ylipäätään unta tai siis painajaista on vaikea muistaa. Muistan vain palan sieltä, toisen täältä, en muista oikein mitään selkeästi, mutta voisin koittaa selkiyttää ajatuksiani ja kerätä ne pienet palaset. Ensinnäkin (kuten melkein aina) tämäkin painajainen tuntui täysin todelta yhtä todelta kuin nyt kirjoittaessani tätä tekstiä. Joissain kohdissa vaikutti kuin olisin ollut joissain kisoissa. Varmaksi en tiedä, mutta ainut mihin voisin verrata on pt-kisat (=partiotaitokilpailut). Välillä tuntui kuin olisin ollut jossain joukkueessa, välillä olin täysin yksi. Uneni kisoissa ei pt-kisojen tapaan tehty erillaisia tehtäviä, paitsi loppupuolella, mutta se saattoikin olla jo eri juttu. Ei kuullosta painajaiselta, eihän. Painajaisen unesta tekee se, että koko unen ajan pakenin erästä henkilöä, en tiedä kuka tämä tyyppi oli, tunnenko hänet oikeasti vai en. Toisaalta hän tuntui erittäin tutulta kuin olisin tuntenut hänet hyvinkin, mutta tavallaan hän oli täysin tuntematon. Tietenkin unessa täysin eri asioista on tehty oma mixinsä (tunne sieltä, kasvot täältä, paikka tuolta ja henkilön luonne jostain aivan muualta).

Toisinaan hän sai minut kiinni, vaikka yritin kaikkeni ettei niin tapahtuisi, sillä tiesin hänen haluavan mulle vain pahaa. Koko painajaisen ajan läsnä olivat silmitön pelko ja suorastaan kauhu. (Kirjoittaessani kissani Cissy huomasi jälleen pahan oloni ja tuli kehräten viereeni, aivan kylkeen kiinni. Kuinka ihana prinsessani.) Aika alkupuolella unta pakenin tätä henkilöä jonkinlaiseen kauppaan, en mihinkään supermarkettiin tms., vaan jonkinlaiseen pienehköön liikkeeseen. Olin hetken turvassa, mutta sitten hän jälleen äkkäsi minut. Tuntui kuin olisin päässyt pakoon, mutta tuntui myös siltä etten liikkunut mihinkään. Siellä mies sai mut ensimmäisen kerran kiinni. Hän käveli exäni jalanjäljissä ja toisti tämän tekoja mm. lyöminen jäi painajaisesta vahvimmin mieleeni. En täysin tiedä miten pääsin pakenemaan, mutta muistaisin, ettemme olleet kaupassa kahden.

Juoksin ja piileskelin koko unen ajan ja välillä mies sai minut kiinni. Toisinaan tuntui kuin pakenisin jonkun kanssa, mutta mulla ei oo aavistustakaan kuka hän olisi ollut.

 

 

 

Jotta tämä ei tyystin menisi ahdistavien tunteiden ja tapahtumien käsittelyyn voisin ikään kuin loppukevennykseksi kertoa pari positiivisempaa asiaa tästä samaisesta päivästä:

1. Omistan siis kolme kissaa (Cindy 11v., Cissy 7,5v. ja Tiikeri 5,5v.), joista yks oksentelee harvasen päivä ilman mitään syytä. No viime yönä kun olin vielä hereillä (kirjoittelin juurikin tätä päivitystä) kuulin jälleen kerran kissan oksentavan. Usein Cissy oksentaa kaksi kertaa perätysten, joten ei ollut yllätys, että kuulin kissan puklaavan kahdesti. Kissan hieman vaihdettua paikkaa kuullosti siltä kuin se olisi ollut oksentamassa huoneessani. Siellä on sellainen pörröinen karvamatto, joka on kamalimpia materiaaleja siivota kissan laattaamisen jälkeen. En siis ollut huoneessani vaan alakerrassa sohvalla. Hyppäsin ylös ja olin rientämässä ylös tarkistamaan, ettei mun vaan tarvis siivota karvamattoani. Kuinka ollakaan silmiini sattui nojatuoli, jossa tämä ”superpuklaajamme” Cissy makoili. Olin et wtf, miks Cissy on tos, eiks se ollukaan Cissy joka äsken oksensi. Jatkoin matkaani, yläkerrassa selvis oksentajan olleen Cindy, jonka en taida muistaa koskaan oksentaneen. Eikä onnekseni mun matolle, vaan yhelle toiselle joka on paljon helpompi siivota. No tänään (su) jouduin sitten pesemään maton sillä kissa oli oksentanut turkkilaista jogurttia, joten pelkkä pinta putsaus ei piisannut. Oli mul kyl hiukan hölmö olo pestä mattoa kylppärissä eikä mattolaiturilla. Toinen asia joka häiritsi viel enempi, et kuuntelin joulumusiikkia, enkä tyyliin Suomipoppia/ Iskelmää/ Looppia/ jotain muuta jota yleens kuuntelisin. No kerta se ensmäinenki pestä mattaa kylppäris ja kuunnel joulumusaa.

2. Pidän kovasti askartelusta, joten joulukorttien teko on mulle oikein mieleistä. Lähimmille ystävilleni teen kortit atomeista, en siis osta mitään valmiita. Tänä vuonna mun inspiraationi on ollut pahasti kadoksissa, joten en oo korttien kans oikeen päässy puust pitkälle. Eikä tilannetta helpota se tosiasia, ettei jouluaiheisia 3D-korttitarpeita löydy oikeen mistään. Tietenkin, mitä tärkeämpi ystävä kortin saa, sitä täydellisemmän perfektionistiminäni kortista haluaa loihtia.

No niin tälläkin kerralla tein yhtä korttia ties kuinka monta tuntia, välillä tuli kirjoitusvirheitä, joten piti aloittaa tekstin kirjoittaminen alusta tai joku kohta ei vaan miellyttänyt silmääni. Tätä tiettyä korttia mietin pitkä tovin millaisen siitä tekisin, millään en keksinyt mitään tarpeeksi hyvää ideaa. Sain kuitenkin hyvillä mielin laittaa kortin kirjekuoreen, sillä onnistun jälleen yllättämään itseni. Tiedän etten ole kirjoitustaidoiltani huonoimmasta päästä vaan olisin aikani mietittyäni keksinyt runonkin, mutta annoin itselleni anteeksi ja oikaisin etsimällä tekstin netin ihmeellisestä maailmasta. Koska kilpavarusteluni on kohdallaan eivät pinsetit yms. salaiset aseeni tälläkään kertaa jääneet pölyttymään vaan olivat suht ahkerassa käytössä, näitä omaa elämääni piristäviä asioita.

Toisinaan myös askartelu aiheuttaa harmaita hiuksia, mutta suurimmaksi osaksi nautin siitä suunnattomasti. Iloni vai kasvaa kun näen onnistuneeni jälleen loihtimaan jotakin kaunista, vieläpä tyhjästä. Mieltä tietenkin lämmittävät myös toisten kehut, joita välillä kuulen. Juuri menneellä viikolla eräs kaverini muisteli kuinka ihanan kortin olinkaan hänelle viime jouluna tehnyt. Ei siinä voinut kuin hymyillä.

 

Nyt taitaa olla aika napata iltapillerit nassuun ja kiivetä yläkertaan Cissyn kanssa. Vaikka viime yönä fiilikseni olikin kurja, tänä iltana olen hymyillyt itsekseni aika paljonkin. En ole ihan varma mitkä asiat vaikuttavat parempaan fiilikseeni, mutta kyl mä ainakin yhden tavoitan, muttei siitä sen enempää. Hyvää yötä! :)

 

-Elina

Näin viime yönä unta viiltelystä

3.2.2015 Jotain sälää

Uneni ovat todella usein kauhean sekavia, enkä muista kuin pieniä pätkiä sieltä täältä, eivätkä nekään ole kovin tarkkoja. Viime yönäkin muistan nähneeni unta mm. partiosta, rankasta vesisateesta, kevättulvasta, huimauksesta ja otsikostani; viiltelystä. Muistan olleeni kotonani ja luonani oli ehkä viisi tuntemaani ihmistä. En muista miksi pyörryin, mutta pökräsin vissiin kolme kertaa. En muista mitä sitten tapahtui, mutta luulisin tuttujeni olleen lähdössä. Makasin puoli-istuvassa asennossa, kun yhtäkkiä tunsin viiltävää kipua oikeassa kädessäni. Katsahdin heti sitä ja näin kuinka keittiöveitsi painui ihoani vasten. En ymmärtänyt miten se oli mahdollista, mutta luulen, jonkun painaneen sitä tai nojasin käteni esim. lattiaan sellaisella voimalla, että veitsi painui helposti ihostani läpi. Tyypit olivat vieläkin meillä, ja he tulivat luokseni. Muistan vain Annin huutaneen yhdelle toiselle, että hän toisi pian paperia. Haavasta valui kauhean paljon verta, eikä se meinannut millään tyrehtyä.

Jos noin olisi oikeasti tapahtunut, olisin pökrännyt melko pian, sillä joverikokeita otettaessa, minua alkaa heikottaa todella herkästi. Samoin kuin partion kesäleirillä, kun viilsin puukolla peukalooni ja siitä vuoti varmaan puoli desiä verta: olin alta aikayksikön maassa selälläni jalat nostettuina puuta vasten. Muistan vain aikuisten miettineen pitäisikö minut viedä tikattavaksi, ei viety. Leiristä tulee kesällä kuluneeksi kolme vuotta ja vieläkin peukaloni sisäsivussa 0,5cm päässä kynnestä on reilun sentin mittainen hyvin näkyvä valkoinen arpi.

 

Tietääkö joku näistä unista ja niiden tulkitsemisesta jotakin? Olisihan mukavaa tietää mitä tuokin uni tarkoitti. Ja unessa näkemääni veistä ei meillä ole..

Toivottavasti ensi yönä en näkisi taas painajaisia. Hyvää yötä rakkaat lukijat! Piristäviä kommenttejanne odotellessa..  ZZZZzzzzzz…

 

 

-Elina