Selaat arkistoa kohteelle painajainen.

Katkelmia tulevaisuuden tavoittelusta

22.11.2017 Yleinen

10.5.2017, Keskiviikko klo 22:47
”Minua jännitti Konservatorion pääsykokeissa niin paljon etten muista koska olisin sellaisessa tilassa ollut. Sydän ei tykännyt siitä yhtään… Se on hakannut koko päivän niin kovaa, että kun lopulta pääsin kotiin, jalat muuttuivat veteläksi eivätkä lihakset enää ottaneet käskyjä vastaan. Mieli oli, ja on edelleen tasaisen päättämätön: Kaikki stressi ja jännitys on viimein ohi ja se on hyvä, mutta koen jääneeni jännityksen jalkoihin. Monet lukemani asiat pyyhkiytyivät mielestäni täydellisesti kun jännitys, stressi ja epävarmuus kumittivat ne pois. Lauluosuus meni kai ihan hyvin. Haastattelussa ne kysyivät taustastani ja unohdin senkin. Oman taustani. Ne kysyivät miksi en ole käynyt laulutunnilla enkä tiennyt mitä sanoa. Enhän voinut kertoa että olen ollut sairas enkä ole pystynyt mihinkään ylimääräiseen? Sopersin jotain kiireisestä elämästä, ja ne sanoivat että ’ahaa, eli koet että et tarvitse lauluopetusta?’ ja minä yritin selittää että ei ei ei vaan päinvastoin!”

”Kaikki muut hakijat juttelivat niiden lauluopettajista ja äänenkäyttötekniikoista… Istuin sen keskustelun keskellä todeten itsekseni että minulla ei ole koskaan ollut yhtäkään lauluopettajaa, enkä tiedä mitään äänenkäyttötekniikoista. Juuri nyt en usko että minulla on mahdollisuuksia päästä sinne. Jännitys voitti minut ja tempaisi henkisen puolen lisäksi fyysisen kuntoni mennessään. Tein parhaani, mutta näen harmaata kun ajattelen mihin olisin voinut pystyä ilman omia ongelmiani. Koitan vaan ajatella että nyt se on ohi. Ja nukkua. Nukkua, nukkua, nukkua… Nukkua niin paljon että sydän taas jaksaa, ja että kykenen taas vastaanottamaan uusia pettymyksiä.”

 11.5.2017, Torstai klo 22:29
”Kaiken epätoivon ja epäuskon yli tunnen rakkautta. Minun äitini täytyy olla tämän maapallon rakastavin ja rakastettavin olento. Äiti on opettanut minut uskomaan kohtaloon ja siihen, että kaikella mitä tapahtuu on tarkoituksensa. Kun on tehnyt voitavansa niin asia siirtyy kohtalon käsiin, ja jos tulos ei ole positiivinen niin ajan myötä selviää miksi. Minun äitini on se ihminen joka rakastaa minua silloinkin kun itse inhoan itseni maan alle. Hän edustaa minulle kaikkea sitä suurta ja uskomatonta vahvuutta ja hellyyttä jota sana ’äiti’ pitää sisällään. Äiti tuli äsken yläkertaan ja me juteltiin. Hän tiesi täsmälleen mitä olen miettinyt. Hän tiesi että tarvitsin hänen sanojaan.”

”Olen viimepäivinä kokenut niin monia epäonnistumisen ja epäuskon tasoja. Olen ollut pettynyt itseeni, ja tuntenut tuottaneeni pettymyksen kaikille jotka sanoivat että minä kyllä pääsen siihen kouluun. Ne puheet antoivat minulle uskoa siihen, että minulla oli mahdollisuus. Nyt tuntuu että hukkasin sen. En anna itseni edes surra sitä etten oletettavasti pääse sisään, koska sen sureminen tuntuisi ylimieliseltä… Koska silloin se suru kertoisi siitä, että uskoin pääseväni sisään, ja sitten tuntuu tyhmältä että uskalsin edes vähän uskoa siihen, vaikka en edes uskonut. Sain vain voimaa ihmisten kauniista sanoista. Tuntuu myös että Fiia hukkasi turhaan aikaansa… Tiedän että hänestä ei ehkä tunnu siltä (niin hän sanoi), mutta minusta tuntuu että olen lainannut hänen aikaansa palauttamatta sitä. Hän näki niin paljon vaivaa ja minä mokasin.”

”Löydänköhän koskaan paikkaani maailmassa? En koe olevani hirveän hyvä missään… Osaan joitain asioita. Olen hyvä joissain asioissa. Mutta en ole tarpeeksi hyvä missään. Mihin suuntaan lähtisin seuraavaksi? Missä vaiheessa pitää heittää sivuun omat unelmat ja haaveet tulevaisuudesta, ja ajatella pelkästään järjellä? Ja mitä sitten jos ajattelenkin järjellä? Mitä sitten? Mitä minä sitten teen? Kuinka kauan ihmisellä on lupa olla hukassa ja epäonnistua? Ja kuinka kauan sitä jaksaa… Kuinka kauan sitä kestää hajoamatta aina vaan pienempiin palasiin. Pelkään että väsähdän kävelemään omaa polkuani kun se tuntuu niin vaikealta ja raskaalta. Ja onko tyhmää jos sen vaikealta tuntumista lisää se, kun katson Fiian hyppelevän keveästi haluamastaan paikasta toiseen? En toivo hänelle mitään muuta kuin hyvää. Hän on vaan niin lähellä, etten osaa lopettaa vertaamista.”

”Tästä kaikesta me puhuimme äidin kanssa. Tähän kaikkeen hänellä oli vastata rauhallisia totuuksia jotka nostivat minut ylös maasta jossa makasin rähmälläni. Äiti tietää elämästä paljon, ja hänen kanssaan käydyt keskustelut auttavat minut ylös kun kaadun. Hänen välittämisensä saa minut myös haluamaan nousemista silloin kuin olen harkinnut maahan jäämistä. Äiti uskoo siihen että jonain päivänä minä juoksen ja viiletän kepeästi esteiden yli. Hän uskoo siihen, että kun se päivä koittaa, niin olen viisas ja osaan arvostaa jokaista liikettä, askelta ja hyppyä. Joskus minusta tuntuu että hän on ainoa joka siihen uskoo. Mutta se riittää. Ilman äitiä minun polkuni olisi jo hajonnut mukanani kuin saksilla silputtuna, mutta siinä se vaan edelleen on edessäni tuntemattoman pelottavana, ja minulla on taas vähän halua kävellä eteenpäin vaikka kaatuisin taas jo seuraavalla askeleella.”

 18.5.2017, Torstai klo 10:04
”Sain kutsun Mamma Mia! –musikaalin castingiin! Lähetin sen hakemuksen vain aikani kuluksi… Eihän minulla ole edes koulutusta. Olen niin hämilläni ja niin innoissani. Tästä on hyvä olo koska nyt ei ole mitään paineita. Voin vaan mennä sinne haistelemaan ammattiteatterin castingtunnelmaa: kukaan ei odota minulta mitään, voin vaan yllättää ja saada kokemusta. Samalla minusta tuntuu kuin universumi antaisi minulle tilaisuuden tasata tilit itseni kanssa… Konsan mokasin, ja nyt minulle annettiin uusi mahdollisuus antaa itselleni anteeksi. Ei minun tarvitse päästä siihen musikaaliin, sehän tuskin on edes mahdollista. Haluaisin vain kovasti saada onnistumisen tunteen. Sellaisen, että tein parhaani ja olen siihen tyytyväinen.”

 24.5.2017, Keskiviikko klo 14:35
”Istun Katajanokassa castingin lämppähuoneen edustalla ja olen rauhallinen. Kun ilmoittauduin niin harrastin vielä katastrofiajattelua. Olin varma että nimeäni ei löytyisi listasta ja se oli vahinko että minut kutsuttiin tänne. Yritin etsiä hermostuneelle katseelleni kiintopistettä kun se nainen liikutti sormeaan listalla etsien nimeäni. Siellä se oli. Lämppähuoneesta kuuluu läpi ja kaikki laulaa musikaalibiisejä… Ja kaikki laulaa ihan helvetin hyvin. Mutta minä en vertaile. En tällä kertaa. Minä laulan poppia ja teen sen niin hyvin kuin voin.”

 25.5.2017, Torstai klo 9:22
”Pääsin jatkoon! Se siitä, tanssivaihe oli painajainen. Huomasin hyvin nopeasti että kuntoni ei tule kestämään. Lopulta vain keskityin pysymään tolpillani. En saanut happea koska sydän oli kurkussa. Kun yritin hengittää niin päässä alkoi heittää. Lihakset eivät enää saaneet käskyjä: ne tärisivät ja kramppasivat. Meiltä pyydettiin aina vaan suurempaa ja energisempää liikettä, kun minun kroppani tippui askel askeleelta kauemmas siitä mitä ne hakivat. Pelkäsin että taju lähtee. Yritin pakottaa kasvoilleni riemukkaan hymyn, mutta totta puhuen minulla ei ole aavistustakaan siitä kuinka tuskaiselta tai poissaolevalta todella näytin. Kun pääsin ulos aukkarihuoneesta, valahdin lattialle ja toivoin ettei kukaan juttelisi minulle: minun oli hankala vastata kun sydän tuntui pakenevan rinnasta. Keskityin jälleen vaan hymyilemään samalla kun katselin muiden tekevän lähtöä. Keräsin itseäni ja poistuin kun kaikki muut olivat menneet. Kävelin hitaasti keskittyen vain siirtämään jalkoja vuorotellen toisensa eteen. Tunsin kun vähäisetkin adrenaliinin rippeet karisivat ja oloni huononi askel askeleelta. Minusta ei ollut kuin varjo jäljellä. Tässä oli hyvä todiste siitä kuinka huonossa kunnossa vielä olen… Kaikesta huolimatta minulla on nyt hyvä fiilis: Selvisin ja ylitin itseni. Pääsin pidemmälle kuin olisin ikinä uskonut, ja lauluvaihe sekä siitä jatkoon pääseminen tuntuvat edelleen lämpimältä itseluottamuksen halaukselta. Eilinen oli hieno kokemus. Olen tavallaan helpottunut että se on nyt ohi, koska juuri nyt tuntuu siltä etten jaksaisi ikimaailmassa enää mitään vastaavaa. Samalla minulle jäi pieni hyvän olon tunne siitä että minusta saattaisi olla tähän jos olisin kunnossa! Et uskokaan kuinka paljon motivaatiota se tuo tullessaan.”

 Edelleen torstai klo 20:08
Mikään ei ole ohi vielä… Minut kutsuttiin castingin seuraavaan vaiheeseen. Avasin sen sähköpostin ja itkin ja nauroin samaan aikaan. Olen kokonaisvaltaisen onnellinen ja yllättynyt, mutta en voi kieltää sitä, ettenkö olisi myös lopen uupunut ja kauhuissani. Ajatus seuraavasta raskaasta aukkaripäivästä tuntuu mahdottomalta, mutta se on jotakin mitä aion tehdä. Yritän valmistautua niin hyvin kuin voin. En vain opettelemalla reploja vaan myös syömällä ja lepäämällä. Ehdin jo olla helpottunut siitä, ettei minun tarvitse enää kokea yhtä raskasta päivää, mutta se olisi ollut helpoin tie. Nyt kun ne oikeasti haluavat minut takaisin niin olen valmis. Tällä kertaa siellä tulee olemaan tuomaristo Lontoosta asti. Rukoilen ja toivon että saan voimia jaksaa. Syön niin paljon kuin se vaatii. En tiedä mitään ahdistavampaa kuin voimien ja energian puutteesta johtuva eteenpäin menemisen tahmeus. Se tuntuu vähän siltä kuin painajaisessa yrittää juosta karkuun jotain pahaa, mutta ei pääse eteenpäin. Kaatuilee vain ja kompuroi.”

”Hassua miten tunnen niin paljon päällekkäin. Olen tottunut siihen sairauteni kanssa, mutta tämä on ihan erilaista kun moni niistä tunteista muuttuu positiivisiksi. Silti mielessäni kummittelee lause: ’Mitä jos en jaksa?’. Minulla on 4 päivää aikaa voittaa tuon epäilevän lauseen alaspäin painava voima. Lisäksi sitä on turha miettiä: Minulla ei edelleenkään ole mitään menetettävää. Kunhan sydän ei pysähdy.”

 30.5.2017, Tiistai klo 13:09
”Tanssikoe selätetty… Voin huonosti. Lopun improssa minä kaaduin. Jatkoin tanssia lattialla, voitko kuvitella? Mitä muutakaan olisin voinut? 16:20 on laulujen vuoro… En jaksaisi enää mitään. Tiedän että tämä on viimeinen päiväni täällä, joten kroppani anelee minua luovuttamaan. Jos kuuntelisin sitä niin lähtisin samantien Turkuun, mutta minä en ole luovuttaja. Se olisi typerää. Nyt on vaan jaksettava.

 Edelleen tiistai, klo 21:00
”Menin laulamaan tuomaristolle täysin jännittämättä, koska tiesin että matkani päättyisi tähän. En ole ikinä ollut samassa tilassa näin monen lahjakkaan ja uskomattoman taitavan ihmisen kanssa. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä etteikö se laulu olisi ollut viimeinen asia jota tulen tekemään sen tuomariston edessä. Ehkä juuri siksi minua ei jännittänyt, ja ehkä juuri siksi pääsin siihen biisiin sisälle täysillä. Nautin enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Näin miten ne eläytyivät kertomaani tarinaan, vaikka ne eivät ymmärtäneet suomenkielisiä sanoja. Se meni hyvin. Hymyilin, kiitin ja käännyin helpottunein elkein lähteäkseni, mutta sitten ne pysäyttivät minut. Terävimmän näköinen mies Lontoosta, keskellä tuomaristoa pyysi minua laulamaan vielä yhden laulun. Tiesin heti mitä ne hakivat, mutta en uskaltanut ajatella sitä. Se laulu oli annettu opeteltavaksi kaikille joita mietittiin päärooliin. Sanoin tietäväni laulun, mutta myönsin etten varmasti osaa sanoja ulkoa. Ne antoivat minulle nuotin ja sanoivat että tee parhaasi. Minä lauloin, ja olin jo niin pitkällä itselleni asettamani rajan yläpuolella, että mikään ei tosiaan tällä kertaa estänyt minua tekemästä parastani. Viimeisen tahdin jälkeen ne nyökyttelivät ja käskivät minun seurata yhtä niistä toiseen huoneeseen. Odotin hiljaa ja kuuntelin kun se antoi sihteerille ohjeita englanniksi ja ruotsiksi. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen se selitti minulle että minulle tulostetaan kaikki pääroolimateriaali ja minun tulee osata se huomenna. Tässä sitä nyt ollaan. En osaa päättää kumpi tuntuu raskaammalta: Kaiken materiaalin opetteleminen vai ylipäätään pystyssä pysyminen huomenna. Et tiedä kuinka paljon minun tekisi mieli luovuttaa vain tämän ylitsevuotavan fyysisen ja henkisen väsymyksen takia. Olin taas ehtinyt huokaista helpotuksesta, mutta taas on päällekkäin liian monta tunnetta. Nyt päällimmäisenä on yhtä voimakkaina pelko siitä miten ikinä ehdin opetella tämän kaiken materiaalin huomiseksi, sekä hämmennyksellä reunustettu ylpeys siitä että olen päässyt tähän asti. En voi uskoa sitä. Tuntuu hassulta olla ylpeä itsestään. Se on minulle tosi vieras tunne…”

 31.5.2017, Keskiviikko klo 18:17
”Olen niin väsynyt että kirjoittaminenkin tuntuu työläältä. En muista eläessäni olleeni tällä tavoin, tällaisista syistä johtuen täysin loppuun kulutettu sekä henkisesti että fyysisesti. Nyt kaikki on viimein oikeasti ohi. Minä seisoin viimeisten castingista valikoituneiden joukossa pääroolin nimikyltti rinnassani. Olin voimieni jatkoajalla jo pitkään ennen päivän päättymistä… Toivoin että ne lähettäisivät minut kotiin, myönnän sen. Toivoin että ne päästäisivät minut piinasta ja sanoisivat suoraan että minua ei valita, ja että saan mennä. Niin väsynyt minä olin. Mutta ne pitivät minut siellä loppuun asti ja minä tein parhaani. En ikinä osannut arvata että casting voisi olla näin rankka. Niin rankka, että kaikesta innostuksesta ja ylpeydestäkin huolimatta luovuttamisen katku leijuu ympärillä koko ajan ja sitäkin vastaan saa taistella. Katselin muita tyttöjä ja etenkin sitä miten ne tanssivat. Niin voimakkaasti ja hallitusti. Se sai minut vain ajattelemaan että haluan olla yhtä vahva. Haluan olla niin vahva kuin voin olla. Minulla on sinnikkyyttä kyllä. Olen vaan kanavoinut sen kaiken totaalisen vääriin asioihin ja tehnyt siten itsestäni heikon. Mutta tuolla, noiden ihmisten joukossa huomaan taas mitä elämä voisi olla jos jaksaisin. On aika kääntää sinnikkyys oikeaan suuntaan ja minä aloitan sen nyt nukkumalla pitkään.”

 

Välivuosi – viimeinen kantapää

16.9.2017 Yleinen

Välivuosipäätökseni ei ollut kypsä vielä syksyn tuomien koitosten saapuessa. Minä aloitin kuin aloitinkin taas koulunkäynnin kesän jälkeen. Se alkoi harjoittelulla kirurgisella poliklinikalla, ja menin sinne tiedostaen hyvin vahvasti että se olisi jotakin, mihin minun voimani eivät järjellä ajateltuna riittäisi alkuunkaan. Minun voimani eivät kuitenkaan myöskään riittäneet suoraan luovuttamiseen. Kuten Anoreksian kanssa yleensä, minun oli jälleen saatava tehdä ihan vähän enemmän. Mennä ihan vähän pidemmälle. Minä uskottelin itselleni että harjoittelun jälkeen minä sitten jäisin välivuodelle, vaikka samalla salaa odotin ihmettä joka palauttaisi voimani harjoittelun aikana. Siirsin päätöksentekoa eteenpäin jotta ihme ehtisi tapahtua. Kaiken sen ohella tiesin, että ihmeiden aika ei ollut tulossa. Minä olin jo pelkästään somaattisesti siinä kunnossa, että minun ja ihmeiden välillä seisoi muun muassa fysiikan lait.

22.8.2016, Maanantai klo 18:25
”Eka päivä harkkaa takana. Nämä asiat todella kiinnostavat minua. Silti, huominen tuntuu isolta vuorelta mikä täytyy jaksaa ylittää. Ja huomenna on vasta toinen päivä. Kunpa saisin täydet fyysiset ja henkiset voimat… En oikeasti edes tiedä miltä se tuntuu. En enää. Jälleen kerran myös huomaan miten minun luonteelleni on niin rasittavan hankalaa käsitellä tätä tunnetta, kun ei vielä ymmärrä miten kaikki asiat tuolla toimii. Keskeneräisyys sekä käsitys siitä että edes koulusta valmistuminen ei tuo minulle kaikkea tietoa mitä se talo pitää sisällään, on hankalaa. Tarvitaan monta vuotta työelämässä että sen kaiken oppii… Ja haluaisin osata sen kaiken nyt heti. Ja kuitenkin tuntuu että pää on aivan loppu jo yhden päivän aikana imetystä informaatiosta… Olkoonkin että sieltä tilaa vie myös sairauteni. Mutta tuntuu vaikealta sopeutua siihen, että ymmärrän kuinka saakelin monta liikkuvaa osaa tuolla alalla on, mutta niistä itse osista en ymmärrä edes murto-osaa. Tämä kaikki laukaisee päässäni sellaisen tahdosta riippumattoman taistelun loputtoman tiedon nälän ja luovuttamisen välillä. Todellinen luonteeni kaiketi tukee ensimmäistä, ja tämä uupumus ja epävarmuus jälkimmäistä.
En tiedä miten jaksan huomisen, mutta sen murehtiminen ei vie huomista pois. Päinvastoin; huominen lähestyy minuutti minuutilta ja mieluummin käytän ne minuutit poissa tästä hankalasta maailmasta. Siispä hyvää yötä.”

 23.8.2016, Tiistai klo 17:44
”Jätin tänään eväät kotiin koska eilen toinen ohjaajistani sanoi että tuolla kaikki käy ruokalassa syömässä, ja Taina taas muistutti yhteisen ruokailun sosiaalisesta merkityksestä. Jos en mene sinne, en pääse mukaan yhteisöön. No, sattumalta tämän päivän ohjaajani olikin sitten ilmeisesti se ainoa joka ei käy siellä ruokalassa, joten jouduin menemään sinne yksin… Istuin ensin pukkarissa yrittäen ympäripuhua itseäni sinne sen sijaan että olisin ollut toiset 4 tuntia syömättä. Olisin pystynyt siihen, mutta millä oppimisen prosentilla? Sain itseni ruokalaan ja sain lautaselleni perunan. Sosiaalisen hetken kohdalla kuitenkin panikoin. Se oli minulle liikaa.. Se tilanne. Ja se peruna. Istuin yksin ja lähdin niin pian kuin kehtasin. En enää ikinä halua mennä sinne.”

 24.8.2016, Keskiviikko klo 18:00
”Elämiseksi en tätä kutsuisi. Herään aamulla, revin itseni ylös, koitan koko päivän keskittää energiani itseni kannattelemisen lisäksi kaikkeen tärkeään ja joka päivä kun pääsen kotiin raskaan päivän kasaan painamana, huomaan, että ulkona on meneillään viimeiset lämpimät kelit, mutta en jaksa hyödyntää niitä. Kotona googlaan silmät ristissä päivän aikana muistilistaani kertyneet termit, mietin loppuillan ruokailuja sekä sitä miten pitäisi mennä lenkille mutta minusta ei ole siihen, ja lasken minuutteja aikaisimpaan kellonaikaan jolloin on hyväksyttävää mennä yöunille. Välillä mietin myös, että minulla olisi koko ilta aikaa soittaa pianoa ja tehdä musiikkia… Mutta en jaksa. En yksinkertaisesti jaksa.”

 27.8.2016, Lauantai klo 12:45
”Minulla on hankalauuksia rentoutua kun tiedän että heti maanantaina alkaa taas aikainen aamu ja tsemppi. Ihan kuin viikonloppuna rentoutuminen jotenkin estäisi minun valmiuksiani maanantaille? Ihan kuin jotenkin unohtaisin mennä sinne jos en ajattele sitä koko ajan? Naurettavaa. Aivoni, kuulitteko? Naurettavaa.”

 28.8.2016, Sunnuntai klo 19:35
”Olen helpottunut että minun ei tarvinnut olla yksin tätä viikonloppua… Valehtelisin jos väittäisin että voisin hyvin henkisesti, ja kaikki täällä meidän perheestä tietää sen. Se on helpottavaa. Tuntuu vaan että toleranssini on taas nollassa. Ei tarvitse tulla kuin ihan minimaalinen vastoinkäyminen ja koko maailmani romahtaa, ja sitä on joka kerta hankalaa rakentaa takaisin. Ainakin yksin. Huomenna harkkaa on jäljellä tasan 4 viikkoa. Kuukausi. Toivon että jaksan sinne asti, mutta on fakta että sen jälkeen tarvitsisin vielä voimia tehdä elämääni koskevia päätöksiä.”

 Oli alusta asti selvää että neljä viikkoa oli minulle liikaa. Jälleen tilanteen täytyi kuitenkin karata mitä pahimmalla tavalla käsistä ennen kuin osasin reagoida siihen.

29.8.2016, Maanantai klo 12:45
”Peli on puhallettu poikki. Tänään on välivuoden ja parantumisen ensimmäinen päivä. Eilen illalla tuli ahdistuskohtaus joka oli niin paha että se laukaisi päätösten tekemisen aikaistamisen. Jotain oli tehtävä.
Minusta tuntui pahalta jo päivällä… Siksi halusin lähteä omaan kotiin. Etten pilaisi yhteisen viikonlopun viimeistä päivää. Kotona en kuitenkaan saanut kierrettä loppumaan. Lamaannuin täysin niin kuin alkuaikoina, en löytänyt tietä ulos ja minuun sattui yhä kovempaa. Ja minua pelotti. Jouduin tosissaan taas tappelemaan sellaisia asioita vastaan jotka ovat jo pitkään olleet poissa. En halua enää ikinä satuttaa itseäni, en edes ’nilkkaan tai jalkaterään josta kukaan ei huomaa’. Niin ne eilen kehottivat ja minä pelkäsin. Halusin kuolla, ja se on kaikkein kamalinta. En ole halunnut sellaista pitkään aikaan vaikka olenkin välillä ajatellut sitä. Miten jokin edelleen pystyy saamaan minut siihen tilaan etten yksinkertaisesti nää muuta tietä ulos? Olen kokenut sen satoja kertoja mutta se on yhä pelottavinta mitä tiedän. Pelkään että jonain päivänä se kohtaus ei nää lopukaan. Joka kerta olen varma että se ei lopu, mutta aina se on loppunut. Entä jos joku kerta se oikeasti ei lopu? Kuolenko sitten? Vai menenkö takaisin osastolle?
Puhelin soi ja äiti yritti tavoittaa minua mutta olin kipsissä, en tiennyt mitä tehdä tai mitä halusin joten en osannut painaa vihreää luuria kuin vasta kolmannella soittokerralla. Äiti haki minut takaisin heille. Sanoi että nyt tämä loppuu, enkä minä vastustellut enää. Luoja tietää kuinka vaikeaa ja pelottavaa minulle on nyt hypätä pois tästä pyörivästä pyörästä ja rauhoittaa kaikki… Mutta luoja tietää myös minkä painajaisen kävin läpi eilen illalla. Mikään ei ole vähään aikaan tuntunut enää niinkään hyvältä kuin ennen. Ajattelin että kesä korjaisi kaiken kuin taikaiskusta… Mutta nyt on myönnettävä ettei yksi kesä enää riitä korjaamaan tätä sotkua.”

 30.8.2016, Tiistai klo 16:13
”Taina sanoi: ’Ihmettelen suuresti sitä, miten ikinä selvisit viime syksystä ja keväästä, vaikka ei se helppoa ollut. Mutta sitä en yhtään ihmettele mitä se on tehnyt sulle.’ Saisinpa ne asiat ennalleen mitkä olivat jo ihan hyvin tässä välissä… Nyt en tiedä mitä ajatella, mitä tehdä ensimmäisenä, mitä kertoa muille ihmisille… Ainoa asia mitä haluaisin, olisi olla onnellinen. Tuntuu ettei millään muulla ole enää väliä. En jaksa tai pysty siihen nyt, mutta minun on todella löydettävä vastaukset kysymykseen: Mikä minut tekee onnelliseksi? Koska nyt on vuosi aikaa tehdä juuri sitä, mitä ikinä se onkaan.”

 Montako kantapäätä todella tarvitaan opettamaan anorektikolle kaikki se, mistä olen jo kirjoittanut: asioiden kohtaaminen, pysähtyminen, lepääminen, omien rajojen tunnistaminen, keskeneräisyyden sietäminen, irti päästäminen, avun pyytäminen ja niin – syöminen? Vastaus on: monta. Minun toivottavasti viimeiseksi kyseisiä aiheita käsitteleväksi opetuksekseni jäi välivuoteen johtanut romahdus sekä kaikki siihen romahdukseen johtaneet virheet, joiden seuraukset olivat ilmeisesti jälleen päässeet unohtumaan sitten viimevirheiden. Saman asian oppiminen kantapään kautta vielä kuuden vuoden jälkeen saa minut epäilemään kantapäideni toimivuutta. Eikö juuri kantapään kautta tulleiden opetusten pitäisi juurtua syvälle jo ensimmäisen kerran jälkeen? Kyllä ne juurtuvat. Opetusten ydin vain pääsee unohtumaan Anoreksian valvovan silmän alla.

Ensimmäiset välivuoden päivät olivat painajaisen jatkoa. Väkisin arjessa roikkuminen oli pitänyt minun kasvoni juuri ja juuri synkimpien ajatusten pinnalla, ja kun päästin irti velvoitteista, vajosin koko kehoani myöten pitkäkestoiseen ahdistuneisuuteen, jota olin vain kasvattanut ja siirtänyt eteenpäin lykkäämällä päätöksentekoa. Toivon palaset olivat kuitenkin esillä ja löydettävissä, kunhan maltoin levätä aivoni kuntoon, jossa ne kykenivät suorittamaan tilanteen vaatimaa idealistista ajattelua.

2.9.2016 klo 10:27
”Olen ollut ahdistunut ja käynyt läpi sekavia mielentiloja. Itkenyt, tuntenut kaiken täysin toivottomaksi ja välillä saanut jostain taistelutahtoa. Olen kamppaillut sen kanssa, mihin käytän suruni ja masennukseni jättämät tunteet: Annanko niiden viedä minut pohjalle (usko, se tuntuu houkuttelevammalta päässäni, kuin tähän kirjoitettuna), vai käännänkö ne voitoksi? Pari päivää sitten tuijotin itkeneitä silmiäni peilistä ja kävin itseni kanssa äänetöntä keskustelua aiheesta. Sitten minä sain pitkästä aikaa idean. Anonyymi blogi. Alan kirjoittaa sairaudestani, menneistä vuosista sen kanssa, ja tästä välivuodesta.”

10.9.2016, Lauantai klo 11:05
”Olen lukenut vanhoja päiväkirjojani. Tuntuu, että koko tämä juttu; niihin kajoaminen ja näistä asioista avoimesti kirjoittaminen on yksi suurimmista askelista mitä olen tämän sairauden kanssa ottanut. Minua pelotti kuollakseni… Etenkin se osastoaikainen päiväkirja… Käytän blogissani suoria lainauksia. Sekin on pelottavaa… Se, että avaan tämän kaiken ihmisille niin totaalisesti. Mutta samalla se on jotain mitä todella haluan tehdä. Saan itse valita katkelmat, saan itse valita sanani, ja haluan valita ne niin hyvin että ihmiset ymmärtävät mitä tämä kaikki oikeasti on. Kuoren alla. Koska Anoreksiassa se kuori on suuri ja paksu. Vaikka tunnen itseni alakuloiseksi ja väsyneeksi ja päiväkirjojen jutuista on vaikeaa päästää mentaalitasolla irti, niin koen taas pitkästä aikaa että elämälläni on joku merkitys.”

 14.9.2016, Keskiviikko klo 18:31
”Ollan psykoterapiassa käsitelty paljon kaikkea sitä mitä olen lukenut niistä vanhoista päiväkirjoista… Se tuntuu raskaalta, mutta kai hyödylliseltä. Puhuimme tänään niistä osastoaikaisista jutuista jotka olen tietoisesti siirtänyt mielessäni niin sanotusti jonnekkin ’unohda nämä’ –osioon, koska niitä on ollut liian hankala ja pelottava edes ajatella tai muistella. Mutta nyt olen lukenut ne, ja olen puhunut niistä. Olen kertonut niistä ja analysoinut niitä. Olen aika kirjaimellisesti katsonut pahimpia painajaisiani suoraan syvälle silmiin.”

 Aluksi minun oli haastavaa jäsennellä kaikkea sairauttani koskevaa tekstiksi. Koko juttu tuntui isolta, yli kuusivuotiselta möykyltä, mistä oli vaikeaa saada irti selkeitä paloja. Pian sain kuitenkin yhä enemmän visioita päähäni, ja huomasin, että minulla on paljon sanottavaa. Ensimmäisen tekstin viimeistely tuntui ihanalta. Olin saanut jäsenneltyä ajatuksiani kauniisti tekstiksi, jota muutkin kuin minä itse voisivat lukea.

Vanhoihin päiväkirjoihini sukeltaessa hämmästyin erityisesti siitä, miten sairauteni alkuvuosien kirjoitukset sopivat niin hyvin Anoreksian muottiin. Ne tekstit istuvat sairauteni kuvaan täydellisesti. En voinut lakata ihmettelemästä sitä, miten minun sisältäni kumpuavat tunteet ja ajatukset saattoivat toistua niin kaavamaisesti monilla tämän diagnoosin alla kulkevilla ihmisillä. Miten minun omat tunteeni ja ajatukseni saattoivat olla kirjoitettavissa oireet –nimellä kulkevan otsikon alle? Olin kuusi vuotta tiennyt olevani sairas, mutta vasta nyt totuus siitä näyttäytyi päivän selvänä.

 Olen nyt kirjoittanut sairaudestani tasan vuoden ajan. Olen oivaltanut tärkeitä asioita ja ottanut ensimmäisistä suurista askelista vielä monia pieniä eteenpäin. Tarinani ei ole valmis. Anoreksiani ei ole päästänyt vielä irti. Se ei kuitenkaan nauti siitä, mitä kirjoitan. Levitän tietoisuutta sen pahuudesta ja kaikesta siitä mihin se on kykeneväinen. Kirjoitan säästääkseni muiden samassa tilanteessa vellovien kantapäitä. Kirjoitan tuottaakseni ymmärrystä muille, mutta myös itselleni. Ja mitä enemmän minä kirjoitan, sitä enemmän haluan eroon sairauteni tahmeasta hengityksestä niskassani.

Välivuoteni aikana olen huomannut kehitelleeni ovelia konsteja joiden avulla pärjään pienissä jokapäiväisissä taisteluissa. Saman vuoden aikana olen tajunnut selvinneeni kohta seitsemän vuotta Anoreksian kylmää läsnäoloa, ja käsittänyt oppineeni enemmän kuin yhdestäkään koulukirjasta voi koskaan oppia. Ymmärrys tähän kaikkeen on tullut levosta, ajasta olla, tilasta ajatella, uskalluksesta kohdata asiat ja kyvystä kirjoittaa ymmärryksen jokaisesta palasesta. Tämä välivuosi on opettanut minulle enemmän kuin yksikään elämäni vuosi, koska tämän välivuoden aikana olen oppinut näkemään kaiken jo aiemmin oppimani.

 

Hyväksikäytetyn naiseus

25.4.2017 Yleinen

Jo ennen kuin muistikuvat lapsuuden tapahtumista alkoivat nousta pintaan, minun mieleni alkoi tehdä minulle kummallisia temppuja. Mikä sinällään on tietty luonnollista ja ymmärrettävää, mutta siinä tilanteessa sitä ei tietenkään kukaan ymmärtänyt. Kaikkein vähiten minä itse. Vaikka hyväksikäyttö mahdollisesti tapahtui kun olin 4-7 vuotias, alkoivat ongelmat vasta teini-iässä. Siinä vaiheessa kun muut tytöt kiinnostuivat pojista ja tuntuivat nauttivan uusista naisellisista muodoistaan ja olemuksestaan, minä häpesin itseäni. Onneksi 90-luvulla hiphop oli saapunut tännekin pikku kaupunkiin joten sain siitä oivan tekosyyn pukeutua valtaviin paitoihin ja suuriin roikkuviin housuihin, jotka samalla näppärästi piilottivat orastavat muotoni.

Muistan äitini tuskailleen kun en suostunut pukeutumaan kauniisiin mekkoihin edes juhlissa, vaan jos jonkun mekon puinkin ylleni, oli sekin suuri ja säkkimäinen joka kerta. Koko olemukseni oli poikamainen, olin urheilullinen ja kuljin risaisissa farkuissa (koska ne hajosivat aina romutessani ympäriinsä), kiipeilin puissa ja pelasin lätkää ja pesäpalloa naapuruston poikien kanssa. Tukkani kynin jo ala-asteella lyhyeksi ja nautin silloinkin siitä, että minua luultiin pojaksi. Teini-iässä tämä ei siis enää onnistunut ja minun oli tultava jollain tavoin toimeen naiseuteni kanssa.

Masennuin. Yläaste meni kuin sumussa. Aiemmin olin saanut hyviä arvosanoja, olin ysin oppilas siirtyessäni yläasteelle, mutta lukioon hain 7,8 keskiarvolla. Koulun tai nuorisotalon diskoissa en koskaan tainnut tanssia hitaita poikien kanssa. Muistan kyllä että jotkut pojat olivat ihastuneita minuun ja kai minäkin johonkin heistä, mutta kaikki läheisyys, jopa juttelu ihastuksen kanssa, tuntui ahdistavalta. En voinut kuvitellakaan koskettavani häntä, saati että olisin antanut jonkun pojan koskettaa itseäni. Seksuaalikasvatuksen tunnit olivat kamalia. Niin ne olivat kyllä kaikista muistakin. Kaikille teineille opettajan tyly tiivistys seksistä fyysisenä aktina on kammotus, kun mielikuvat aiheesta ovat kuitenkin melko lailla romanttisia vielä tuossa iässä. Se siitä romantiikasta sitten.

Yläasteella ensimmäistä kertaa muistikuvat alkoivat tunkea pintaan. Luin Jean P. Sassonin kirjoittamaa tositarinaa Saudi-Arabialaisen prinsessan elämänvaiheista ja koska kirjassa kaikuvat raiskaukset ja päähenkilön sisko pakotetaan naimisiin vanhan epämiellyttävän miehen kanssa, nousivat pintaan myös omat traumani. Olimme kyläilemässä ystäväperheessä  ja näin todella kamalan painajaisen jossa minut raiskattiin. Joskus mietin oliko tuo raiskaus totta vai unta. Onko sittenkin mahdollista että minut raiskattiin silloin, tuolla nimenomaisella matkalla, eikä aiemmin. Terapeuttini mukaan kumpikin vaihtoehto on mahdollinen, ja hän sanoikin että ei se kirja yksin voi laukaista tuollaisia unia. Muistoja kyllä. No, ainakin silloin pidin tuota painajaista pelkkänä unena ja koetin työntää sen pois mielestäni. Mielenkiintoinen yksityiskohta on että minulla alkoi kuukautiset (tai ainakin vuosin verta) sinä yönä.

Yläasteella muistan kerran kun tunnilla käsiteltiin insestiä ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Silloin tunsin kuin mustan reiän porautuvan rintaani enkä saanut kunnolla happea. Nyt kun kirjoitan siitä, tunnen tuon saman tunteen, mutta en onneksi enää yhtä voimakkaana. Istuin luokan perällä enkä usko kenenkään huomanneen että horjuin paniikkikohtauksen rajalla tuon tunnin. Koska esimerkkinä oli insestitapaus, minä hieman rauhotuin, koska tunteeni omasta isästäni oli ja on todella positiivinen. Minun hyväksikäyttäjäni oli joku muu.

Minulla alkoi jossain vaiheessa sellaiset kuukautiset että meinasin vuotaa kuiviin. Vuosin verta monta viikkoa, enkä uskaltanut kertoa äidilleni asiasta. Häpesin myös kuukautisia.  Nekin olivat minulle kipeä muistutus siitä, että olen nainen. Että minulla on sukupuolielimet. Ja niistä vuotaa verta. Lopulta olin niin huonossa kunnossa etten meinannut pysyä tajuissani ja äitinikin oli jo havahtunut siteiden katoamiseen. Muistan gynegologin kysyneen neitsyydestäni ja sanoin etten ollut neitsyt. Enkä ollutkaan. Tutkimus sujui kivuttomasti, mutta sekin oli sikäli traumaattinen kokemus että lääkärillä oli harjoittelija jonka kanssa he keskustelivat alapäästäni ja se oli teinille jo itsessään aivan kammottavan noloa. Kammoan edelleen gynegologikäyntejä ja aina kun mahdollista olen pyytänyt sen hetkisen puolisoni mukaan henkiseksi tueksi tai ottanut jotain rauhoittavia ennen kuin uskaltaudun tutkimuspöydälle. Tosin elämä on myöhemmin antanut lisää aihetta traumatisoitua niistä tilanteista, mutta siitä kerron joskus myöhemmin lisää.

Lukiossa aloin seurustella. Olin silloin jo 17-vuotias ja kyseinen poika oli ikäiseni ja todella suloinen tapaus. Meillä oli yhteisiä harrastuksia ja onnistuimme jopa opiskelemaan yhdessä. Saimme yhdessä valkolakit ja muutimme samaan asuntoon asumaan. Seksi oli hyvää, joskin tuolloin käytin reippaasti päihteitä, jotka auttoivat minua rentoutumaan ja vapautumaan myös seksuaalisesti. Ja tietenkin unohtamaan tapahtuneen edes hetkellisesti. En voi kuitenkaan sanoa että päihteet olisivat täysin hallinneet elämääni, vaikka ne suuressa roolissa silloin olivatkin, vaan opiskelin ja valmistuin ammattiopinnoistakin ihan hyvillä arvosanoilla. Tosin pakko minun on myöntää että minun voi sanoa olleen sekä alkoholisti että kannabisaddikti tuohon aikaan ja kyllä ne päihteet vaikuttivat koko elämääni. Käytin välillä myös erilaisia lääkehuumeita, mutta onnekseni puoisoni ei voinut sietää niitä ja komensi minut elokuvamaisesti vetämään ne vessanpöntöstä alas. Hänelle kerroin etten ollut neitsyt, mutta en kertonut sen enempää. En osannut. En itsekään tiennyt mitä sanoa. Tiesin vain etten ollut.

Erosimme myöhemmin mutta kun aloin käsitellä tukahdutettuja muistojani kyseinen mies sanoi minulle aina tienneensä että minulle on tapahtunut jotain sellaista. Itse en muista, mutta hän kertoi että toisinaan olin ollut aivan kauhuissani jopa siitä että hän oli tarttunut minua vyötäröltä tai laskenut kätensä reidelleni. Olin kuulemma joskus jopa lyönyt häntä hänen hyväiltyään minua.

Niihin aikoihin aloin kuitenkin löytää hänen kanssaan naiseuteni ja opin nauttimaan seksuaalisuudesta sen erilaisissa muodoissa lempeästä läheisyydestä rajuunkin rakasteluun. Aloin pukeutua naisellisemmin, olla ylpeä omasta kehostani. Annoin tukkani kasvaa ja sen suhteen jälkeen olen toisinaan jopa uskaltanut flirttailla miehille. Jopa selvinpäin. Silloin minun oli myös helppo tutustua muihin nuoriin miehiin. Koska olin avoliitossa, oli itsestään selvää että ne muut ihmissuhteet eivät johtaisi seksiin.  Eromme jälkeen nuo ystävyydet säilyivät puhtaasti ystävyyssuhteina ja olen todella iloinen että niin kävi, sillä noiden ihanien miesten kautta opin terveen itseluottamuksen syntyvän omasta persoonasta. Ei sukupuolisuudesta, ulkonäöstä tai muista sellaisista seikoista, vaan siitä kuka minä sielultani olen. Olin hyvä tyyppi. Kuin yksi jätkistä, kuitenkin olematta jätkä.

Soivia hetkiä

14.4.2017 Yleinen

Musiikki tarjoaa minulle haaveita ja heittää tielleni jopa paineita, mutta samalla se on avun ja lohdun lähde. Musiikissa hienointa on sen tapa muokkautua kuulijaansa varten. Tietyn tyylinen musiikki ei voi miellyttää kaikkia, ja aluksi musiikin onkin läpäistävä kuulijan portti, jota vartioi kaiketi musiikkimauksi leimattu hahmo. Kun vastaanottavaisuus on saavutettu, muuttuu kappale ihmisen sisällä uudeksi tarinaksi. Artistin kirjoittaessa kappaletta, sillä on vasta yksi muoto. Se on yhden ihmisen näkökulma tarinasta. Kuulijoiden määrä muuttaa tarinan kirjaksi ja kertoo kuinka monta näkemystä yhdestä laulusta voi syntyä.

Hieno esimerkki musiikin ulottuvuuksista on Sara Bareillesin kappale Gravity. Se kertoo epätoivoisesta ja epäterveellisestä rakkaudesta, joka on epäilemättä alun perin sijoitettu kahden ihmisen välille. Kappale on kirjoitettu parisuhteen toisen osapuolen näkökulmasta. Henkilö kamppailee tunteidensa kanssa eikä osaa päästää irti vaikka tietää, että suhde painaa häntä painovoiman tavoin alas.
Kun kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa, rakastuin sen herkkään ja haavoittuvaiseen melodiaan. Sanat muodostuivat heti minun näkökulmaani sopivaksi: Suhteen epäterveellinen osapuoli on Anoreksia, ja vaikka kuinka yritän edetä eteenpäin, se hallitsee minua kieron rakkauden tavoin.

Something always brings me back to you
It never takes too long
No matter what I say or do
I’ll still feel you here ’till the moment I’m gone

 You hold me without touch
You keep me without chains
I never wanted anything so much than to drown in your love
And not feel your reign

 Set me free, leave me be
I don’t want to fall another moment into your gravity
Here I am, and I stand
So tall, just the way I’m supposed to be
But you’re on to me and all over me

 Oh, you loved me ’cause I’m fragile
When I thought that I was strong
But you touch me for a little while
And all my fragile strength is gone

 I live here on my knees as I try to make you see
That you’re everything I think I need here on the ground
But you’re neither friend nor foe though I can’t seem to let you go
The one thing that I still know is that you’re keeping me down
You’re on to me, on to me, and all over

– Sara Bareilles, ”Gravity”, 2004

Artisti pystyy tuskin itsekään aavistamaan mihin hänen lyriikkansa mahdollisesti taipuvat. Rivit kuuntelevat elämäntilanteita kuulijoidensa korvien välissä ja muuttavat muotoaan tavoitellen samaistuttavuutta. Se koskettaa. Harmonia ja melodia säestävät sanomaa ja kuljettavat sitä korvakäytävien kautta sydämeen. Minulle useat epätoivoisessa valossa näyttäytyvät rakkauslaulut muovautuvat Anoreksiaan päin. Musiikki on ainoa asia joka koskee Anoreksiaa muuttumatta sairaaksi, ja siksi sen vaikutus on niin voimaannuttava. Se tiedostaa sairauteni läsnäolon, mutta saa aikaan vain oikeanlaisia kyyneleitä, lohtua ja voimaa.

Musiikki osaa esittää elämän koettelemuksia eri värisissä valoissa. Se on hienoa, sillä musiikin avulla kokemuksia pääsee myös käsittelemään uudella tavalla. Tämä ei koske ainoastaan negatiivisia muistoja. Parhaimmillaan musiikki vahvistaa unohtumattomia hetkiä ja kykenee palauttamaan ne myöhemmin jokaista tunnetta myöten takaisin. Tajuttuani sen takaumia käsittelevän voiman, olen alkanut tietoisesti yhdistää biisejä hetkiin. Sen myötä minulle on kerääntynyt soittolistallinen musiikkia, joka on erikoistunut muistojeni soittamiseen. Minulla on kappaleita hyville ja huonoille oloille, eroille ja ihastumisille. Tietyille hetkille.

3.8.2016, Keskiviikko klo 21.45
”Luulen että vielä vuosienkin päästä tämä levy soi minulle kesänä 2016. Vähän niin kuin Olavi Uusivirran Ollaanko tämä kesä näin on ikuisesti kesä 2015. Ne fiilikset kun kaiken muuttuminen on vain muutamien askelten päässä… Kaikki se palautuu tuon biisin myötä. Tämä Years & Yearsin albumi tulee palauttamaan minut maisemaan jonka äärellä kirjoitan nyt. Kaikkeen lohduttomaan, mutta myös kaikkeen toivoon mitä tässä kesässä on. Tyhjyyteen ja liian moniin fiiliksiin yhtä aikaa. Ja siihen miten tämä musiikki nimenomaan tuo minulle lohtua niihin asioihin ja tunteisiin, joissa sitä ei muuten ole. Se sanoo että lopulta kaikki on hyvin. Vaikka siihen loppuun menisi koko elämä. Ja niinhän siihen menee, mutta haluaisin ehtiä elämään sitä onnellista loppua ennen kuin se todella loppuu.”

 

Katkelmia kovasta yrityksestä

2.3.2017 Yleinen

25.6.2015, Torstai klo 20:40
”Minusta tuntui hetken etten pystyisi syömään mitään. Mutta ajattelin: ketään ei kiinnosta jos syöt. Jos et syö, herätät sen huomion mitä pelkäät. Se oli terve ajatus. Seurasin sitä.”

6.5.2016, Perjantai klo 23:43
”Huomenna on mumman ja vaarin hääpäiväbrunssi. Olen koittanut syödä niin terveellisesti ja hiilareita välttäen kun vaan ikinä voin, jotta pystyisin huomenna olemaan normaali edes sen aamun… Syömään kuten muutkin. Viimeaikoina olen syönyt vain salaattia, hedelmiä ja maitorahkaa. Olen valmistautunut tähän monta kuukautta; Jos syö pitkään ihan tositosi terveellisesti niin sitten yksi päivä ei ehkä haittaa. Toisaalta ajattelin niin myös Saran synttäreistä. Halusin sielläkin olla kuten muut, mutta kun pääsin sinne niin ei siitä tullut mitään… Liian pitkään kun syö terveellisesti ja aika vähän niin ei tee mieli enää mitään, ja miksi söisi jos ei tee mieli? Se tuntuisi tosi väärältä. Ja vaikka tekisikin mieli niin sitä ei enää osaa noteerata. Ja toisaalta kun pääsin sinne synttäreille, en edes halunnut olla normaali enää. Minulla oli taas smoothie mukana ja kaadoin vähän likööriä sen joukkoon että tuli iltapala syötyä juomisen ohella kun muut menee baarin jälkeen jonnekin hakemaan jotain rasvaista.”

”Olen niin pitkään tähdännyt huomiseen. En vaan syömisen osalta, vaan myös etsinyt vaatteet joissa koen oloni hyväksi ja joissa voi syödä ilman että turvotus näkyy. Mutta miksi onnistuisin? Voin sulkea silmät ja ajatella optimistisesti mutta tiedän miten tämä juttu toimii. Tiedän sen paremmin kuin monta muuta asiaa. Joko en pysty siihen, tai sitten pystyn mutta se pystyminen kääntyy aika nopeasti painajaiseksi. Ja huomenna on juuri se päivä kun en haluaisi itkeä tai oksentaa tai tuntea olevani hukassa jossain yksin.”

”Kiehtoo ajatus näyttää kaikille etten syö mitään. Tuntuu oikealta ajatus siitä että annan kaikille onnellisen brunssin ilman huolta. Mutta ajatusta siitä miten kaikki tulee todella menemään? Sitä ei ole. Se selviää huomenna. On myös oikosulkuvaihtoehto. Se, missä en yksinkertaisesti tiedä mitä teen, ja sitten tulee pakonomainen tarve paeta paikalta, vaikka olen lamaantunut paikoilleni… Ehkä eniten kuitenkin pelkään sitä pettymystä. Kun olen niin kauan valmistautunut… Ja kuitenkin, kuten sanoin, takaraivossani tiedän kyllä miten nämä hommat minun päässäni menee. Olen monta kuukautta sivuuttanut sen tiedon ja uskonut tähän juttuun… Tiedän että se pettymys on oven takana ja ihan liian lähellä. Mutta sitähän tämä myös on. Onnistumisia ei oikein ole, koska mikään ei ole täydellistä eikä tule koskaan olemaan. Paitsi se, että oppii elämään oman epätäydellisyytensä kanssa. Se olisi täydellistä.”

 29.7.2016, Perjantai klo 22:50
”Ajattelin että syön puuron pois mahdollisimman pian ettei sitä ehdi ajatella, joten söin sen tosi kuumana… En halunnut jäädä odottelemaan jäähtymistä ja sitä että muutan mieleni. Vasta kun olin syönyt, alkoi tuntumaan suussa. Poltin koko suun ja nyt kitalaesta ja huulten takaa irtoaa isoja valkoisia nahkapaloja. Suu on ihan tulessa ja sattuu, enkä edes huomannut sitä syödessä kun koitin vaan keskittyä pitämään ajatukset muualla ja hoitaa koko jutun alta pois nopeasti. Koitin imeskellä jääpalaa. Tuntuu tosi pahalta… Henkisesti ja mahassa ja nyt myös suussa. Success.”

 1.12.2016, Torstai klo 11:49
”4 märkää yöpaitaa lattialla. Viides päällä. Näiden öiden on loputtava. En jaksa enää. Maha on myös alkanut sattua aina kun syön, ja etenkin jos yritän syödä enemmän. Minua oksettaa vähän koko ajan… Ja kroppa tärisee…”

 9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Nyt tämä pelleily saa loppua. Minun täytyy muistaa, että tämä on vakava asia. Tiedän, että sairauteni yrittää selittää muuta, mutta minun on muistettava. Tunnen että olen hereillä. Tässä maailmassa. Mutta se ei tee mistään lainkaan helpompaa, päinvastoin… Yritän vielä kerran voittaa tämän taistelun ja lopettaa kaiken. Yhden kerran. Menen syömään puuroa.”

 12.12.2016, Maanantai klo 22:05
”Vatsan venyttäminen on pirun kivuliasta. Ei ainoastaan tunnu henkiseltä myllerrykseltä syödä enemmän, vaan se myös sattuu fyysisesti. Neuvottelen yhä ruokailuista. Haluan syödä, haluan toimia oikein ja haluan lopettaa tämän, mutta en pysty siihen kaikkeen sormia napsauttamalla. Minun on neuvoteltava siitä vähemmän kivuliasta. En voi muuttaa olematonta ruokavaliota ideaaliseksi vain muutamassa päivässä. Ei sellainen mahdu minun sisälleni. Etenkään päähäni… Mutta puren hammasta ja yritän lisätä niin paljon kuin mahdollista. Yritän niin paljon. Yritän vielä vähän enemmän kuin koskaan ennen. Minkään asian yrittäminen ei ole koskaan ollut näin kivuliasta ja haastavaa, enkä koskaan ole yrittänyt mitään näin paljon tiedostaessani, että onnistuminen ei todellakaan ole taattua. Lopussa kiitos seisoo. Niin, ehkä, ellei se kyllästy odottamaan kun kiipeän hitaasti ylös sitä kohti. Minusta tuntuu kuitenkin että jokin on selvästi muuttunut. Tuntuu kuin minua ohjaisi pelon ja sekaisten tunteiden sijasta taas oma tahto. Kunpa se olisi kyllin vahva kestämään tulevat koitokset.”

 14.12.2016, Keskiviikko klo 8:30
”Kaiken jälkeen haluaisin vain esittää kaikki toiveeni suuremmille voimille. Antakaa minun sydämeni jaksaa lyödä normaaliin tahtiin ja jalkojeni jaksaa seistä koko konserttimme ajan. Olen tehnyt niin paljon töitä sen eteen. Olen syönyt. Olen levännyt. Niin hyvin kuin pystyn, ja niin paljon kuin pystyn. Nyt vain toivon. Kaikki mitä on tehtävissä on tehty.”

 21.12.2016, Keskiviikko klo 23:07
”Voin pahoin ja yritin jotenkin ilmaista että tämä kaikki sattuu. Ehkä onnistuin? Istuimme äidin kanssa keittiössä ja katseltiin kuvia. Olen yllättynyt. Minulla on edelleen paha olla, mutta ehkä tämä onnistuu näin? Otan lääkkeet ennen iltapalaa, ja lisää sen jälkeen jos on tarpeen. Sitten voitan tappelun, ilmaisen jotenkin että voitto tuntuu häviöltä ja saan tukea sen ajaksi että voiton aiheuttama tappio neutralisoituu. Näin vältetään suuri ja rikkova ahdistus? Olen huono puhumaan minuun kohdistuvista vaikeuksista. En ole hyvä ilmaisemaan niitä kun ne ovat meneillään, mutta koen olevani hyvä peittämään ne. Ainakin kunnes suurin ahdistus alkaa hiipiä. Mutta ehkä avain seuraavaan lukkoon on siinä, että opin helpommin turvautumaan siihen apuun, jota minulle tarjotaan. Asun nyt vanhempieni luona juuri siksi, että saan apua jos tarvitsen sitä. Ehkä se ei ole niin kamalaa joskus todeta että sitä tarvitaan…”

”En ole kykeneväinen asumaan yksin. Olen 21 vuotias ja maksan vuokraa omasta kämpästäni olemattomilla sairauspäivärahoillani vaikka asun vanhempieni luona. Monen mielestä se voisi kuulostaa naurettavalta… Mutta ei. Minulle on tärkeää tietää että minulla on olemassa terve elämäni. Se auttaa minua. Maksan siitä 428€ kuussa koska koen sen elintärkeäksi. Mutta sitä suuremmalla syyllä minun on opittava turvautumaan ihmisiin… Sitä kautta opin taas turvautumaan itseeni. Kaikesta ei ehkä tarvitse selvitä yksin.”

 2.1.2017, Maanantai klo 14:04
”2016 on ollut kaamea vuosi. 2017 on nyt täällä, mutta vuosiluku ei tee ihmeitä; ne ihmeet on tehtävä itse. Tulevalta vuodelta odotan ennenkaikkea terveyttä. Se on ainoa asia jota todella nyt haluan.”

 3.12.2017, Tiistai klo 23:13
”Olin aamulla punnituksessa. Paino oli laskenut!? Yli kilon… Sovittu BMI-raja lähestyy… Osasto lähestyy? En ymmärrä. Olen mielestäni syönyt kuin hullu… Olin varma että se olisi noussut ainakin 3 kiloa, siltä minun kropassani tuntuu. Ja silmissä. Mitä tästäkin pitäisi ajatella? Hyvä ettei se ollut noussut koska nyt tiedän että minulla on varaa syödä enemmän? Mutta en halua syödä enempää… En ehkä pysty syömään enempää… Olen ihan tosissani yrittänyt enemmän kuin koskaan, ja ajatus siitä että minun on yritettävä yli tuplaten kovemmin, tuntuu epätodellisen inhottavalta. Missä palkinto tehdystä työstä? Tappelen mielipuolisesti mutta normaali elämä tuntuu välillä lipuvan vain kauemmas… En halua päästää sitä tavoittamattomiin, mutta mitä voin enää tehdä? Olen vain syönyt ja syönyt ja syönyt. Tulos? Rytmihäiriöitä väärillä hetkillä ja pudonnut paino.”

”Onko tämän kaiken tarkoituksena nyt vain osoittaa minulle että todella haluan tätä? Parantumista. Kiinnittää huomioni siihen, miltä tuntuu kun kerrankin olisi oikeasti ehkä jopa toivonut että paino olisi noussut? No niin, olen nyt huomannut ja sisäistänyt sen. Muutos päässäni on tapahtunut. Voisiko ne muutkin muutokset alkaa tapahtua ennen kuin menetän voimani tapella? Ei ne riitä ikuisuuksiin. Ei kukaan halua vetää itseään jatkuvasti turpiin ellei siitä seuraa jotakin niiden iskujen arvoista. Siltä minusta tänään tuntuu. Että vetäisin itseäni turpiin 5 kertaa päivässä ilman tarkoitusta. Älä huoli, en ole luovuttamassa… Kunhan valitan.”

”Minun ei tee mieli mitään. Minua suorastaan ällöttää kaikki. Mutta olen oikeilla raiteilla ja oikeassa paikassa. On helpottavaa asua nyt täällä. Niin paljon kuin kaipaankin omaa kotiani, minun on ensin saatava terveyden siemenestä kasvamaan taimi. Ehkä jopa pieni puu… Sitä ennen en voi asua yksin. Nyt joku katsoo kelloa puolestani. Päättää puolestani mitä syön, ja kuinka paljon. Minun täytyy vain keskittyä ottamaan haarukka käteen ja laittamaan se kaikki sisälleni. On nielaistava monta kertaa. Ja teipattava Anoreksian suu kiinni jesarilla. Sitoa sen kädet yhteen nippusiteillä ettei se pääse raapimaan minua pitkillä kynsillään. Ja jalat, ettei se potki minua kun valitsen sen mielestä väärin. Se keksii kyllä keinon päästä vapaaksi… Niin se aina keksii. Sitten kai annan sen vaan raapia ja potkia vaikka se sattuu. Ironista on että elän vain jos minuun sattuu, ja muu ei auta kuin luottaa siihen että kipu loppuu ajan myötä. Ja niin ne sanovat, että se loppuu.”

 4.1.2017, Keskiviikko klo 21:49
”Tulin omaan kotiini yöksi. Pyykit on koneessa… Onko hassua jos sanon että on aivan ihanaa pestä pyykkiä? Tykkään siitä muutenkin, siitä tulee puhtauden tuoksu. Mutta nyt tässä on muutakin; Se on kivaa olla taas hetken aikaa vähän itsenäinen. Olkoonkin että se itsenäisyys tulee pyykinpesusta.”

 13.1.2017, Perjantai klo 17:35
”Olin taas yön omassa kodissani ja ensimmäistä kertaa jäin sinne hieman pidemmäksi aikaa. Tulin vasta illansuussa takaisin tänne. Huomasin, että ajatukset hyökkäsivät täysin uudella voimalla kun jäin pidemmäksi aikaa yksin. En meinannut selvitä siitä… Ne aloittivat manipuloinnin heti. Se alkoi kauniisti taivutellen ja eteni vähitellen rajumpaan suuntaan. Söin iltapalan kahdessa osassa. Ensin vain murto-osan… Tunnin päästä tulin järkiini. Sillä minuutilla kun järki iski, käytin sitä heti. Juoksin keittiöön, söin karjalanpiirakan lähes ahmien etten ehtinyt muuttaa mieltäni. Sen jälkeen otin samantien ahdistuslääkkeet ja menin peiton alle katsomatta peiliin tai tunnustelematta yhtään mitään. Olen ylpeä itsestäni. Toimin varmaan nopeammin kuin koskaan. En jäänyt hetkeksikään soutamaan ja huopaamaan. Siitä huolimatta että selvisin kunnialla, se tilanne jätti minuun jälkensä. Pelon jäljet… Ja ymmärryksen siitä, etten ole vielä kovinkaan lähellä omaan kotiini lopullisesti pääsyä.”

”Ensi torstaina on seuraava punnitus ja psykislääkäri. Molemmat samana päivänä… Minua oikeasti pelottaa se paino. Siis se, ettei se olisi noussut vaikka kaikki minussa on sitä mieltä että sen on täytynyt nousta. En kuitenkaan luota enää omiin tuntemuksiini tai silmiini tässä asiassa ja siksi se pelottaa. On vähän sellainen olo, että taistelen pussi päässä. En tiedä yhtään olenko voitolla vai häviöllä, tiedän vaan että olen tehnyt kaikkeni, eikä se ole ollut helppoa. Punnituksessa se pussi sitten revitään pois ihan pieneksi hetkeksi.”

 3.2.2017, Perjantai klo 21:30
”Fiialla todettiin paha refluksi ja hänellä on nyt tiukka ruokavalio. Hän syö tuskin mitään… Ja löydän itseni murheellisena ajattelemasta että kunpa minäkin saisin syödä vain hedelmäsoseita. Niin. Tiedäthän sen tunteen kun tietää olevansa idiootti? Minusta tuntuu siltä juuri nyt.”

 18.2.2017, Lauantai klo 16:00
”’Mihin sua pitää lyödä et osuu Anoreksiaan?’ – irvaili iskä tänään. Minusta se oli osuva kysymys. Jos tietäisin, olisin lyönyt itseäni jo aikoja sitten. Ja lujaa sittenkin.”

”Minulle sanotaan että syö, niin koko elämä järjestyy kuin taikaiskusta. Sydän, unet, mieliala, elämä. Syön hullun lailla mutta mikään ei muutu paitsi paino. Se oli punnituksessa noussut puoli kiloa… Ne sanoi että se on aika vähän tähän aikaväliin nähden… Siitä viis, kai ymmärrät että tässä tilanteessa painon nousu olisi terveellekin ihmiselle vain takaisku? Miksi mikään muu asia ei korjaannu? Miksi se ainoa välttämätön mutta kivulias asia korjaantuu, mutta ei tuo mukanaan mitään siitä mitä minulle on luvattu? Se saa minut menettämään uskoani terveyteen. Lisäksi luulin että olisin jo kyennyt olemaan tyytyväinen noususta, mutta puoli kiloa tuntui tosi pahalta. Ja sitten tuntui pahalta että se tuntui pahalta, koska toivoin niin kovasti että olisin jo osannut olla tyytyväinen. Kierre oli valmis. Olen väsymyksen, turhautumisen ja epäuskon pyörityksessä.”

 19.2.2017, Sunnuntai klo 23:24
”Tänään oli lauluyhtyepäivä Helsingissä. Lähdin jo aamulla suoraan painajaisista herättyäni bussiin, ja päivästä tuli raskaampi kuin osasin pelätä. Luulin olevani vahvempi… Ehkä se luulo tuli siitä, että sairaslomallani olen saanut aamuisin mennä takaisin nukkumaan ja korvata huonon yön aamu-unilla siten, että olen jaksanut päivällä tehdä edes jotain. Ja se jotain on ollut pääasiassa musiikin kuuntelua. Ei hirveän raskasta. Tänään kohtasin karun todellisuuden: En jaksa mitään tässä tilassa. En tunne mitään tässä tilassa.”

”Söin iltapalan itkien. En halunnut jättää sitä, mutta minua väsytti tämä kaikki. Äiti istui vieressä ja tsemppasi minua jokaisella suupalalla… Kertoi juttuja. Olen luovuttamisen ja viimeisten voimien hyödyntämisen välitilassa. Äiti oli niistä viimeisistä voimista 99% tänä iltana. Ilman häntä se 1 väsynyt prosentti ei olisi pystynyt mihinkään.”

”Ahdistuslääkkeet antavat minun ajatella mutta väsymys painaa ajatuksia alas. Ripustin neulotun peiton kulmista peilin päälle siten, etten nää sen näyttämää kuvaa. Tänä iltana se kuva olisi vain ahdistuksen kaveri. Peitto repeytyi vähän kulmista mutta minun oli saatava itseni rauhoittumaan. Nyt menen sängylle jäävien kahden peiton alle ja nukun. Tiedän että siihen tarvitaan voimia kohdata tulevan yön kauhut, mutta juuri nyt minulla ei ole voimia myöskään pysyä tässä todellisuudessa. Kunpa voisin siirtyä suoraan aamuun… Hetkeen, jona voin mennä nukkumaan vuorokauteni ainoat rauhalliset unet. Unet, joiden voimalla jaksan elää. Tämä päivä todisti kirkkaasti todellisen henkisen ja fyysisen kuntoni, enkä jaksa kohdata sitä totuutta järkevästi ellen saa nukkua.”

 21.2.2017, Tiistai klo 22:55
”En pääse pakoon omaa kroppaani ja kuvaa siitä. Voin peittää kaikki talon peilit, mutta lopulta huomaan turvonneen vatsani heijastuvan auringon heittämästä varjosta kaapinoviin. Se saa sälekaihtimien välistä sädehtivän toivon näyttämään ivalliselta. Voisin kääntää pään pois ja hypähtää pois auringon edestä, mutta teen sen aina liian myöhään. On vaikeaa yrittää jatkuvasti pysyä askeleen edellä omaa itseään. Tai Anoreksiaa… Miten vaan.”

6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Pyörryin tänään aamulla. Se on todella kummallinen tunne. Silmissä pimenee vaikka ne ovat auki, ja sitten koko ruumis valahtaa löysäksi, ja seuraavalla hetkellä avaa silmät lattialla ja miettii missä kohtaa ne menivät kiinni. Ruumiissa menee täriseviä velttouden aaltoja ja sitten koneisto palautuu ennalleen. Siinä aina hetken pelkää ettei se palaudu. Nousin kai vain liian nopeasti sohvalta.”

Ystävänpäivä 2017

16.2.2017 jotain positiivista, Kuulumisia

Aamuni oli lievästi sanottuna ihan paska. Ainakaan minä en osaa olla aurinkoinen ja ystävällinen herätessäni myöhässä. Hyvää mieltä ei nosta, kun koin etten saanut ymmärrystä, huoltani ei jaettu. Huoltani siitä selviänkö bussille asti vai pyörrynkö matkalla. Okei olen useamman kerran ollut paljon kuolleemmassa kunnossa jätettyäni pyörän kololle ja käveltyäni pysäkille. Nimim. Pari kertaa muistan kirkkaasti, kun en pystynyt istumaan bussissa sitä 10-15 minsan matkaa vaan jouduin pakosti ottamaan aikalisän vaakatasossa bussin käytävällä. Vastaavissa tilanteissa mulla on tasan kaks vaihtoehtoa: a) jatkaa istumista ja pudota lattialle kiitos painovoiman tai b) hyväksyä tilanne ja laskeutua vapaaehtoisesti lattialle ja nostaa jalat koholle.

 

Eli siis selvisin kouluun ja onneksi aamusta huolimatta päiväni parani pikkuhiljaa. Varsinkin illalla mulla oli hyvä fiilis, koska juttelin hyvän ystävän kanssa tai oikeastaan kahden. Sain hymyillä paljonkin ja hiukan jopa nauraa. Varsinkin toisen ystäväni kanssa sain jutella mukavia ja puhua asioista joista mulla oli paljon sanottavaa. Ei se tarvitse olla maailman ihmeellisin asia mistä jutella, mutta silti se voi olla se päivän tärkein juttu.

Kuten monet tietävät partio, Lappi ja vaeltaminen kuuluvat asioihin joita rakastan ja joista jaksan puhua tuntikausia. Myös itsensä telominen (en tarkoita itsetuhoisuutta vaan ”tekevälle sattuu” -tyylistä) on asia josta voin puhua tunnin jos toisenkin. Vaikka siinä nimenomaisessa hetkessä olisikin sattunut, olo ollut kurjaakin kurjempi jne., voi jälkikäteen nauraa ja muistella mistä mahtavasta syystä se hammas lohkesikaan ja mitä kaikkea seurasi luistelusta tai muutamasta juoksuaskeleesta. Aika kultaa muistot kuten eräs ystäväni minulle tässä taannoin sanoi. Kultakehyksiin vain kipsit, lääkekuurit, kylmäpussit ja ne kaikki miljoonat uudet kokemukset, joiden ansiosta elämästäni on tullut rikkaampaa. Kuten joku joskus sanoi: ”Jos ei koskaan tee mitään, ei mitään voi sattuakaan”/”Jos et ole koskaan loukannut itseäsi et mitään ole tehnytkään”. Viisaus on täysin oikeassa, kuinka moni on juossut/ pyöräillyt yms., eikä ole kertaakaan kaatunut ja saanut naarmua? Niin mitä vaarallisemmaksi ja riskialttiimmaksi homma menee sitä varmemmin jotain ikävää sattuu, mutta virheistä voi oppia (ellei menetä henkeään). Kaikissa asioissa on riskejä, monet asiat aiheuttavat syöpää päihteet, punainen liha, uv-säteily jne. jne. Jos haluat pysyä hengissä älä syö, älä matkusta, älä käytä päihteitä, äläkä ainakaan ole kotona, älä tee mitään ei kunhä hetkinen kuolet siltikin.. Niin että jos kuitenkin eläisit ja ottaisit elämästä mahdollisimman paljon irti, matkusta, näe ja koe maailmaa, syö simppelisti elä kuolethan kuitenkin johinkin.

 

Hieman äsken hairahdin sivuraiteille, mutta sekin on elämää. Jollain konstilla kaikista arvistaankin pitäisi olla ylpeä, edes sillä perusteella että on vielä elossa. Jotain kumman syystä kyynerpäähän murtuman hoidon yhteydessä laitettujen ruuvien tekemistä arvista on helpompi olla ylpeä kuin niistä kun sua on viillellyt joku, vieläpä joku muu kuin sinä itse. Noi molemmat arvet tulevat varmaan pysymään nahkassani siihen asti kun pääsen hautaan. Kaikilla arvilla on jokin tarina, oli se sitten pienemmässä tai suuremmassa roolissa se on osa sinua, halusit tai et juuri se arpi tekee sinusta juuri sinut.

 

 

 

Illalla viimesimpiä biisejä radiost enne kuin nukahdin oli Lauri Tähkän ja Elastisen Lempo. https://youtu.be/VImBwlInGpo  Hyvällä mielellä hymyillen sain nukahtaa, kerrankin..

Juu, olis se nukkumine voinu men samaa rataa, mut ei pakol. Ensmäine n. 45min jälleen painajaista. Sen verran hereil havahduin et katoin kellonajan. Paljoo mitään en muista, ainoat hämärät muistikuvat ovat: joissain kohdissa en päässyt liikkumaan ja ahdistus ja pelko olivat läsnä. Miettiessäni tuota kun en päässyt liikkumaan, mieleeni tuli sen vastakohta vapaus ja mitä Haloo Helsingin biisissä ”Vapaus käteen jää”  https://youtu.be/6IhnydCct80  lauletaankaan: ”Kun elämässä kaiken menettää, silloin vapaus on ainut mitä käteen jää. On ylämäki raskas askeltaa, mutta alamäkeen liian usein katoaa…” Mutta entä jos sulta viedäänkin vapaus, mitä sulle sitten jää? Tätä olen pohtinut usein miettiessäni niitä kertoja kun multa on riistetty vapauteni

 

 

 

Vielä paluu positiiviseen: kaikkein parasta on päästä sanomaan hyvää ystävänpäivää face to face ja halaten kiittää ihanasta ihmisestä elämässä, mutta luonnollisesti on mahdotonta nähdä kaikkia eritoten tuona yhtenä päivänä vuodessa, silloin kortti on toisteks paras vaihtoehto. Kuten usein sanotaan tehdessäsi jollekin hyvää, palaa se hyvä joskus takaisin luoksesi, niin minulle kävi. Ystäväni ei ollut lainkaan odottanut korttia ja onnistuin ilahduttamaan häntä, hyvä mieli palasi luokseni kuullessani asiasta. Se ihana tunne kun onnistut piristämään toista vain pienellä hyvällä eleellä, vieläkin hymyilyttää ja tulee hyvä olo. Ilo, onnellisuus, ystävyys. ❤

 

 

 

 

 

-Elina

Aika herätä

31.12.2016 Yleinen

Kuten sanottu, lukiosta pääsemistäni seurasi elämäni paras kesä. Siitä tasan vuoden päästä oltiin luisumassa takaisin alkuun. Nyt on Joulukuun viimeinen päivä ja täällä ollaan. Lähtöruutuun palaaminen ei kuitenkaan muuttanut mitään ennen kuin huomasin jääneeni siitäkin kauemmas. Olin astunut ulos pelilaudalta.

9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Se päivystyksen lääkäri istui viereeni ja katsoi minua vakavana. Hän lausui sanansa harkitusti, painavasti ja hitaasti. Ymmärsin kyllä. Jos en ala syömään, edessä on sairaala. Sydämeni ei kestä. Elimistöni on saatava pois kuivumistilasta. Kidutan sydäntäni. Kidutan itseäni. Istuin hiljaa ja nyökkäilin. En tiedä uskonko enää edes parantumiseen… Välillä se vaan tuntuu niin kaukaiselta, vähän niin kuin joltain tarulta tai legendalta. Jännitin vain sitä pääsisinkö kotiin vai en. Yleensä minun päivystysreissuni päätyvät osastolle.”

Kaikki rakentamani on viety minulta silmän räpäyksessä. En ole kykeneväinen asumaan yksin, ja sairaalan ovi aukenee minulle päivä päivältä enemmän. Sydämeni on alkanut sanoa itseään irti. Rytmihäiriötyyppiset kohtaukset eivät säikäyttäneet minua ennen kuin pulssini nousi hälyttävän korkealle punnituksessa. Nyt istun paikoillani koettamatta rasittaa kroppaani, koska tiedän että ohjakset eivät enää ole minulla. Ne eivät enää ole edes Anoreksialla. Kaikki riippuu sydämestäni. Minä voisin ehkä vaikuttaa sen hyvinvointiin, mutta kukaan ei enää pysty sanomaan onko se liian myöhäistä.

Kun puhutaan Anoreksiasta, puhutaan aina siitä heräämisen hetkestä. Hetkestä, jona sairastunut ymmärsi jotakin niin ratkaisevaa, että tie terveyteen lähti raketin lailla etenemään. Kun olen kirjoittanut tästä kaikesta, olen miettinyt ja kaivellut historiasta sitä hetkeä, mikä herätti minut. Nyt, takaisin alkuun palatessani en ainoastaan kokenut sitä hetkeä, vaan myös tajusin, että en ollut kokenut sitä ennen. En löytänyt heräämishetkeäni historiastani, koska sitä ei ollut koskaan tapahtunut.

Anoreksia vaivutti minut kaameaan painajaiseen todellisuudesta kuudeksi vuodeksi. Kirjoitin siitä, miten masennuksen ilmaantuessa uudelleen kadotin hetkellisesti tahtoni parantua, mutta nyt minusta tuntuu, että se onkin ollut piilossa koko ajan. Se on nukkunut kaiken aikaa kuin Prinsessa Ruusunen, eikä ole tämän kuuden vuoden aikana kertaakaan ollut kunnolla hereillä. Vuoteenaan sillä on ollut Anoreksian vankila ja unikuvinaan kauhukuvat kaikesta minulle näiden vuosien aikana tapahtuneesta. Se on ehkä kävellyt unissaan niinä hetkinä, kun asiat ovat olleet vähän paremmin. Kuuden vuoden aikana tapahtuneet kauhut ovat kuitenkin olleet totisinta totta, ja sydämeni koettaa nyt kertoa sitä minulle. Kaikkien vuosien jälkeen heräämiseen tarvittiin lopulta tapahtumaketju, joka vain sattui käynnistymään juuri oikeaan aikaan.

Sydämeni toimintahäiriöt ravistelivat minua ja tahtoani kevyesti Anoreksian luomasta unesta. Varsinainen herätys alkoi tapahtua kuitenkin muutaman päivän jälkeen kun siskoni laittoi minulle tekstiviestin. Istuin bussissa ja itkin jo ensimmäisen lauseen jälkeen. Siinä viestissä ei kirjaimellisesti ollut mitään maailmaa mullistavaa tai elämää suurempaa, mutta minulle se oli kirjaimellisesti juuri sitä kaikkea. Hän ilmaisi huolensa. Hän sanoi pelkäävänsä sitä, miten sydämeni alkaa irtisanoutua, ja miten järkyttävää on, että edes se ei saa minua heräämään tästä kaikesta. Itkin ahdistuksen omaisesti. Se ei kuitenkaan ollut ahdistusta. Se oli pelkoa. Mitä jos hän on oikeassa? Se mahdollisuus on olemassa. Mitä jos en ole herännyt, mitä jos en herää, ja mitä jos on liian myöhäistä herätä?

Bussi oli perillä, meikkini olivat poskilla ja Fiian viesti välkkyi yhä kännykkäni ruudulla. Tilanne oli eskaloitunut ja kukaan ei enää tiennyt mitä olisi tehtävissä. Äitini oli minua vastassa, ja hän todella kävi yhden automatkan aikana läpi koko järkytyksen kirjon. Hän lohdutti minua, hän itki itsekin, hän oli epätoivoinen, hän oli melkein vihainen, hän kiroili, ja oli ennenkaikkea tuskainen. Kaikesta siitä tunteiden myllerryksestä Anoreksian verkon läpi repeytyi hänen itkun ja vihan sekaiset sanansa: ’Katson vierestä kun tyttäreni tekee hidasta itsemurhaa’. Se oli kipeä potku minun syvälle unelleni. Vahvempi ravistus. Ymmärrys siitä, että se itsemurha ei ehkä olisi kauaa enää edes hidas. Sydämeni voisi päättää kaiken viiltävän nopeasti.

Kun pääsimme kotiin, isäni sanoi: ’Ootko sä koskaan edes ollutkaan parantumassa? Ole rehellinen itselles. Ootko sä ikinä ollut edes pääsemässä irti tosta sairaudesta?’ Ne sanat, ja hänen kärsivä ilmeensä tuntuivat kylmältä vesiämpärilliseltä suoraan Anoreksian minulle rakentamaan risuvuoteeseen. Tiedän nyt vastauksen kysymykseen, mutta sillä ei enää ole merkitystä.

Palasin siskoni viesteihin. En enää itkenyt, vaikka kasvoni olivat kyyneleistä turvonneet. ’Musta tuntuu että toi sydänjuttukaan ei oo oikeesti herättänyt sua. Pelkään ihan sikana et toi tauti vie sut mukanaan’. Silloin jostain mieleni pohjalta, syvältä pimeimmästä kaivosta, häkkien ja verkkojen alta hätkähti hereille minun tahtoni. Siitä, kuten minusta itsestänikin oli jäljellä vain nälkiintynyt varjo, mutta se oli silti minun tahtoni. Se olin minä itse, ja se oli ensimmäinen kerta kun Anoreksia ei kyennyt käyttämään luonnettani minua vastaan. Olen päättäväinen, pippurinen, ja ärsyttävän itsepäinen. Keräsin ne kaikki piirteet Anoreksian levittämästä palapelistä ja asettelin ne takaisin omille paikoilleen. Purin hammasta yhteen ja yllättävää kyllä, olin vihainen.

Olisin halunnut vastata siskolleni, että ei ole syytä huoleen. Olisin halunnut luvata, että kaikki järjestyy, ja niin olisin aina ennen sanonut. Nyt olin kuitenkin hereillä ja tiedostin tilanteen kaikessa sen kauheudessaan. Kykenin ainoastaaan lupaamaan, että teen kaikkeni parantuakseni, ja sitä tarkoitin nyt enemmän kuin koskaan ennen. Minut ja tahtoni oli herätetty mitä inhottavimmalla tavalla, mutta en ollut vihainen herättäjilleni. En isälleni, äidilleni, enkä siskolleni. Olin vihainen Anoreksialle.

Sydämeni sekä perheeni oli puhunut. Kukin tahoiltaan, tietämättään mitä heidän sanansa aiheuttivat. Minä olen hereillä, ja tahdollani on yhtäkkiä voimaa. Se on nukkunut pitkään, ja nyt huomaan että nukkuminen virkistää. Heräämiseen tarvittiin kaikkien vuosien jälkeen siis yksi epäkuntoinen sydän ja kolme huolesta sekaista, minulle maailman rakkainta henkilöä. Fair enough, kaikkilla on sydän, mutta kaikilla ei todellakaan ole kolmea maailman rakkainta henkilöä ja niiden seinähullua huolta, joka herätää tahdon kaikkea muuta kuin hellästi kutittelemalla. Ehkä siihen tarvittiin myös kaikkien palasten loksahtaminen paikoilleen vain oikealla tavalla, oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. En tiennyt – enkä vieläkään tiedä onnistuuko Anoreksian voittaminen, mutta viimeinen erä on alkanut. Oikeastaan, nyt pelilaudalta pudonneena toivoisin, että minun ei tarvitsisi palata sinne lainkaan. Se on Anoreksian keksimä lautapeli. Jos lähden toiseen suuntaan, saan ehkä vaihteeksi luoda omat sääntöni.

Lentävä matto

20.12.2016 Yleinen

Toistuvat ylä- ja alamäet ovat ehkä vaikeimpia, mutta kuitenkin taudinkuvaa parhaiten vastaavia ilmiöitä. On vaikeaa käsitellä sitä, miten parempien kausien jälkeen tulee taas huonoja jaksoja. Mitä pienimmätkin vastoinkäymiset voivat laukaista jyrkkiä alamäkiä, ja niiden seurauksena on poikkeuksetta vielä itse alamäkeäkin pahempi romahdus. Se romahdus tulee tunteesta joka syttyy kun huomaan, että suunta on jälleen kääntynyt. Jokaisen paremman jakson aikana uskon sinisilmäisesti siihen, että pahuus on ohi ja suunta on vain ylöspäin. Siksi sen pahuuden paluu on jotakin sellaista, johon en koskaan näytä tottuvan. Tuntuu kuin Anoreksia leikittelisi tunteillani. Se kutoo minulle kauniin maton ja houkuttelee minut astumaan siihen. Sitten se nauraa ilkeästi ja vetää sen maton altani.

Huonot jaksot saavat minut joka kerta ajattelemaan kulunutta aikaa. Sitä, miten vuosien jälkeenkin tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut. Totuus kuitenkin on, että asiat ovat kuin ovatkin muuttuneet: Olen näiden vuosien varrella oppinut paljon elämästä. Opitut asiat ehkä antavat kaikelle tapahtuneelle merkitystä, mutta sitä on vaikeaa ajatella alamäkien aikana. Edes suurempi merkitys ei tuo minulle uskoa siihen, että jonain päivänä tämä kaikki on ohi.

2.9.2012, Sunnuntai klo 20:16
”Kun lähdin kävelemään poispäin työpaikalta, kyyneleet alkoivat valumaan poskiltani ja minusta tuntui taas että olin rikki. Hajosin käsiin… Omiin käsiini. Taas.”

6.10.2013, Sunnuntai klo 10:03
”En osaa päättää onko turhauttavaa, kamalaa, surullista vai typerää, että olen pyörittänyt samoja pirun ajatuksia mielessäni jo monta vuotta, eikä loppua silti näy? Onkohan sitä koskaan tulossa…”

3.2.2014, Maanantai klo 19:50
”Turhauduin taas siihen samaan lauseeseen. ’Sä olet sairas’. Eniten turhauduin sairauteen. Pian se turhautumisen itku kääntyi pääni sisälle ja kaikki ajatukset jotka ovat jo ainakin vuoden pysyneet taka-alalla huusivat päässäni eri asioita ja se sattui. Ne käskivät satuttaa, olla ottamatta lääkkeitä, huutaa täysillä apua ja samalla pysyäkin hiljaa lukkojen takana. Pieni valkoinen yläkerran vessa oli kuin suoraan painajaisistani. Tällä kertaa olin kuitenkin hereillä. En tiennyt että näin voisi enää tapahtua. Näin monen vuoden jälkeen… Voiko olla että mitä kauemmas pääsen sairaudesta, sitä harvemmin, mutta tiukemmin se kiristää otettaan päässäni? Sisälläni on edelleen jotain hullua, täysin hullua, mikä ei kuulu sinne. Pelkään itseäni taas.”

 18.4.2014, Perjantai klo 10:59
”En voinut tietää vuosi sitten että tilanne ei ole vieläkään parantunut. En ikinä ajatellut että tämä kestäisi näin kauan. Halusin uskoa että se menee pian ohi ja sitten taas jaksan. Sana ’sairas’ sattuu niin paljon… ’Sä olet sairas.’ Sairas. Kaiken tämän jälkeenkin… Olen yhä sairas.”

 14.12.2014, Sunnuntai klo 23:13
”Tuntuu kuin kaikki olisi palaamassa ennalleen. Sillä väärällä tavalla: Ei siihen mitä oli ennen kuin kaikki alkoi, vaan juuri siihen mistä kaikki alkoi. Aivan kuin saisin toisen mahdollisuuden valita nyt sen toisen tien mitä en valinnut viimeksi… Sen ’oikean tien’. Mutta miksi se on yhä niin hankalaa? Tiedän täsmälleen, liiankin tarkasti, mihin se väärä johtaa… Tiedän sen ja tiedostan sen kaikella mahdollisella tavalla, ja silti se kuulostaa ihanteellisen houkuttelevalta päässäni. Se ei ole sitä, tiedän sen! Silti en suostu tietämään sitä 100% ja kun ajattelen tätä tietämisen ja tiedostamattoman tietämättömyyden välistä sekavaa massaa, en saa selvää enää mistään.
Tuntuu kuin olisin kirjoittanut sen kaiken jo kertaalleen. Kaiken sen miltä nyt tuntuu… Hallinnan tunteesta, syömättömyydestä, ja siitä miten pystyn kyllä syömään mutta en vaan halua. Siitä että on paha olla ja missään ei ole hyvä, ja että näkee mielikuvia juustoraastimesta repimässä ihoa koska sen aiheuttama jälki voisi uskottavasti olla peräisin kompastumisesta asfaltilla.
Ainoa ero on haamu tämän kaiken yllä. Se haamu on menneisyys, joka häilyvästi muistuttaa että olen kokenut tämän jo. Mutta en tiedä kenen puolella se haamu on. En halua ottaa lääkettä, se ei johda mihinkään. Haluan olla normaali… Enkä halua että äiti ja muut alkaa taas vahtia että syön ja pysyn ehjänä. Sekään ei johda mihinkään. Tämä on minun taisteluni nyt enemmän kuin koskaan. Vanhenen päivä päivältä, ja joka päivä minulla on enemmän vastuuta päätöksistäni.
Taina sanoo että minulla on tahdonvoimaa enemmän kuin monella muulla, ja että nyt se täytyy vaan kääntää oikeaan asiaan. ’Sä tiedät mitä sun pitää tehdä.’ Ja minä tiedän. Mutta en tajua miksi se on niin vaikeaa… Minulla ei ole enää hyvä olla kotona. haluan vaan pois, ja kun lähden, en tiedä minne menisin. Olen yksin mielessäni ja nyt kun se yksinäisyys taas konkretisoituu, se tunkee myös elämään pääni ulkopuolella. Joskus oikeasti mietin että ottaisin viinapullon, ostaisin röökiä ja unohtuisin niihin huoneeni ikkunalaudalla. Heittäisin kaikki ajatukset ikkunasta. Mutta sekään ei johda mihinkään. En tiedä mikä johtaa. Reitti ulos tästä kaikesta… Ennen kuin putoan taas syvemmälle, sinne missä olen jo ollut ja minne olen taas matkalla. Suunnittelen teräviä juttuja kunnes havahdun ja tiedän että se katkeaa lääkkeellä, jonka jälkeen unikin tulee vaikka se onkin painajainen, mutta en halua ottaa sitä lääkettä. Koska kuten sanottu; se ei johda mihinkään.”

 25.12.2014, Torstai klo 22:05
”Joulu, ja se että syö vaan pysyäkseen pystyssä, on huono yhdistelmä. Olen pettynyt itseeni. En vain mennyt omaan kuplaani, vaan myös itkin vessassa. ’Kasvaisit jo yli tästä’ –ajattelin.”

 23.1.2015, Perjantai klo 11:23
”Tänään olin lääkärissä vaikka näiden käyntien piti jo loppua… Ajattelin että tämä on vain tsekkaus ja kaikki on hyvin, vaikka jokaisen sellaisen ajatuksen takana oli selkeä kuva siitä mitä tulisi tapahtumaan, ja mitä tapahtui. Paino oli laskenut monta kiloa ja seuranta on aloitettava heti, vaikka vielä varmistin useaan kertaan onko se tarpeellista… En halua takaisin sinne! Sinne mistä lähdettiin. Vaikka siellähän minä jo olen. Nyt näyttää siltä että ainoa ero entiseen ja tähän päivään on totuuden ja valheen ero. Jos en pysty syömään, en enää valehtele vaan vastaan jos kysytään. Se on oikeasti ainoa oikea suunta, ja vaikka en nyt pystykään olemaan iloinen siitä askeleesta jonka otin eteenpäin mennessäni lääkäriin, niin tiedän että sen myötä tulleet 10 askelta taaskepäin eivät jää sinne. Taistelen ne takaisin kaksinkertaisesti koska haluan elää. Oikeasti haluan, vaikka olen kuoleman väsynyt tähän kaikkeen.”

 14.6.2016, Tiistai klo 16:40
”Viimeinen nuorten puolen psykiatrikäynti. Hän kyseli enemmän kuin koskaan vaikka olisin vaan halunnut saada ne paperit ja päästä ulos sieltä. Eikö hän nähnyt kuinka vaikeaa se minulle oli? Vai kyselikö hän juuri sen takia että hän huomasi sen? Itkuani hän ei ainakaan huomannut; kyyneleet valuivat vasta kun käänsin selkäni. Tuntui että kaikki sanat sattuivat. Omani ja sen lääkärin. Sen kertominen että lääkevähennyssuunnitelmat ei tule onnistumaan ja kaikki on huonosti taas. Kysymyksiin vastaaminen… Ja ne kommentit: ’Sähän olet kohta jo 21’ ja ’Kyllä mä huomaan että sä olet vielä ihan eksyksissä’. Siinä tilanteessa ne sattuivat ja tuntuivat kuin joku kertoisi ne ensimmäistä kertaa vaikka niin ei todellakaan ole. Jälkeenpäin haluaisin vain huutaa että ’Mä tiedän, okei? Sun ei tarvitse sanoa sitä, mä tiedän sen.’ Se tuntui niin pahalta koska se on niin totta. Täytän 21 ja tilanne pääni sisällä on edelleen se, että en tiedä mitä tekisin tämän kaiken kanssa. Olen eksyksissä. Sekin on totta. Minun ei vaan tarvitse kuulla sitä koko ajan. Kuulen sen kun koitan selvittää ajatuksiani, näen sen kun katson kuntosalin jälkeen peiliin ja muutos on epätodellinen, kiroan sitä joka kerta kun arvon vaihtoehtojen välillä ja kaikki tuntuvat huonoilta.”

 30.11.2016, Keskiviikko klo 14:07
”En halua sairaalaan. Mitä tämä on? Olen jo elänyt tämän ajan yli. Odotan vain että herään painajaisesta, niin kuin joka aamu ja monia kertoja yössä. Pahoin pelkään, että tämä kaikki on kuitenkin totta.”

Kuten päiväkirjani kertoo, se Anoreksian kutoma matto on lähtenyt altani joka vuosi. Vuodet vaihtuvat, mutta alamäkien aikana kirjoittamani tekstit pysyvät yhtä yllättyneinä, väsyneinä ja epäuskoisina. Nyt kun luen niitä, minun ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla lainkaan yllättynyt siitä, miten matto on lähtenyt altani tänäkin vuonna. Järki on kuitenkin se yksi asia, mitä tässä kaikessa ei ole. Olen jälleen yllättynyt. Mietin, miten kaikki elämääni palannut hyvä on voinut taas haihtua hitaasti pois? Suurin järkytys on se, miten syvälle olen pudonnut tällä kertaa. Luulin että näin syvälle ei voisi enää mennä. Luulin että sellaista ei voisi enää tapahtua.

Kaikki romahtaa kun pahuus iskee pitkän hyvän jakson jälkeen. Se tuntuu joka kerta lopulliselta. Siltä, kuin mitään ei saisi enää korjattua. Romahduksiin kai kuuluu se, että unohdan miten kaikki tulee ajan myötä taas olemaan paremmin. Jos muistaisin sen, ei alamäki olisi koskaan niin vaarallinen mitä se pahimmillaan on. Minun on hankalaa hyväksyä sitä, että vuosi vuodelta huomaan edelleen olevani sairas. Se on kuitenkin fakta, että alamäkiä tulee aina olemaan. Ne kuuluvat paitsi tähän sairauteen, myös elämään yleisesti ottaen. Ehkä taas seuraavien kuuden vuoden päästä olen oppinut olemaan yllättymättä mistään negatiivisesta. Ehkä silloin olen liimannut jalkani siihen mattoon ja kun joku koettaa vetää sen altani, minä lähden mukana. Siinäpä saa Anoreksia heitellä minua ja mattoa, koska minua ei enää haittaa. Se tekee minulle vain lentävän maton jonka kyyti on töyssyistä huolimatta elämää parhaimmillaan.

 

Paljon kaikenlaista (suurimmaks osaks negatiivista, mut myös positiivinen loppukevennys)

19.12.2016 jotain positiivista, Kuulumisia (negatiivisia tosin), Sekavaa

Siinä et rupee hulluks kissanaiseks on monia hyviä puolia. Kuten: kissat ei ainakaan saa sua tunteen oloos alempi arvoseks, mitättömäks. Ne ei saa sua ajattelemaan itses tappamista, kuuntelemaa tiettyjä biisejä (tänään: https://youtu.be/Qm49FHYcLUE, toinen vaihtoehto olis: https://youtu.be/efErCBkwn50). Ei mitään edellä mainituista, päinvastoin kissat voivat lohduttaa ja auttaa jaksamaan vaikeina aikoina. Minkähän takia mieluummin valitsen kissat ja ”yksinäisyyden” kun toisessa vaakakupissa ovat ihmiset.

 

Tänään (su klo 00.00->) erehdyin juttelemaan erään ihmisen (A:n) kanssa. Se sai mut tuntemaan oloni niin arvottomaksi, mitättömäksi. Se onnistu lyttäämään mut aika alas. Viimeksi kun joku on saanu mut tunteen oloni sellaiseksi.. ..niin viimeksi se yks (exä) oli täällä. Kyyneleet yrittävät jälleen kivuta vapauteen, mutteivat nyt onnistu. Yritän pitää itseni tyynenä, rauhallisena kuin mitään ei olisikaan. En halua olla kenenkään vapaasti riepoteltavana, en olla kenenkään leikkikalu.

Jotkut harvat ihmiset ovat saaneet heräteltyä luottamustani muita kohtaan, että mulla olis viel toivoo tulevaisuudes. He ovat jotenkin onnistuneet saamaan mut aavistuksen verran ymmärtämään, etteivät kaikki käyttäydy ja toimi mua kohtaan kuin se yks (exä) Tänään edistymisessä otettiin takapakkia. Yritän ajatella, ettei se ihminen (A) välttämättä tarkoittanut, mitä sanoi ja sai aikaan, mutta ihmisistä kun ei ikinä tiedä..

 

Sieluni silmin näen jonkun tarttuvan kaulaani kiinni. Reagointini on salaman nopea, tarkoitukseni on helpottaa oloani, ennen kuin tajuntani hämärtyy. Yritän selvitä hengissä vielä muutaman hetken. Joidenkin tiettyjen ihmisten vuoksi yritän olla antamatta periksi, mutta elämä ja kuolema eivät ole omissa käsissäni. Ehkä sittenkin on aikani lähteä.

 

Olen tässä useamman vuoden yrittänyt saada itseäni ymmärtämään etten ole arvoton, että olen tärkeä. Tässä minua on eritysesti tukenut pari ihmistä. Vuoren rinnettä on niin monin verroin helpompi tulla alaspäin kuin kivuta askel askeleelta ylöspäin, niin tämänkin asian kohdalla. Keskustelun aikana yritin tosissani muistaa, että minäkin olen arvokas, mun ei tarvitse ryhtyä mihinkään mitä en tahdo. Kaikesta huolimatta tää yks onnistu järisyttämään pientä maailmaani vain muutamilla sanoilla. Tässä yksi, joka jäi parhaiten mieleeni, jos ei nyt sanasta sanaan niin kuitenkin aika tarkka lainaus: ”Vain huorat hinnoittelevat itsensä.” Suoraan sanottuna tyrmistyin, miten tää yks voi sanoa mulle niin. Muhun voi olla hidasta tutustua, päästä lähelleni ja ansaita luottamukseni, mutta vain sana vain sekunti ja musta pääsee eroon. Vain yksi teko/sana/mikä tahansa ja ei tarvii enää koittaa lähestyy mua.

 

Kaiken edellä kirjoittamani kirjoitin viime yönä (su aamuyöstä) n. klo 2-3.30.

 

 

Päivällä/illalla/yöllä (su, ma aamuyönä) jatkoin vielä lisää:

 

Paha oloni seurasi minua uniini. Kuten unet useimmiten tämäkin oli sekavahko, nyt kun päivän valossa sitä mietti ja ylipäätään unta tai siis painajaista on vaikea muistaa. Muistan vain palan sieltä, toisen täältä, en muista oikein mitään selkeästi, mutta voisin koittaa selkiyttää ajatuksiani ja kerätä ne pienet palaset. Ensinnäkin (kuten melkein aina) tämäkin painajainen tuntui täysin todelta yhtä todelta kuin nyt kirjoittaessani tätä tekstiä. Joissain kohdissa vaikutti kuin olisin ollut joissain kisoissa. Varmaksi en tiedä, mutta ainut mihin voisin verrata on pt-kisat (=partiotaitokilpailut). Välillä tuntui kuin olisin ollut jossain joukkueessa, välillä olin täysin yksi. Uneni kisoissa ei pt-kisojen tapaan tehty erillaisia tehtäviä, paitsi loppupuolella, mutta se saattoikin olla jo eri juttu. Ei kuullosta painajaiselta, eihän. Painajaisen unesta tekee se, että koko unen ajan pakenin erästä henkilöä, en tiedä kuka tämä tyyppi oli, tunnenko hänet oikeasti vai en. Toisaalta hän tuntui erittäin tutulta kuin olisin tuntenut hänet hyvinkin, mutta tavallaan hän oli täysin tuntematon. Tietenkin unessa täysin eri asioista on tehty oma mixinsä (tunne sieltä, kasvot täältä, paikka tuolta ja henkilön luonne jostain aivan muualta).

Toisinaan hän sai minut kiinni, vaikka yritin kaikkeni ettei niin tapahtuisi, sillä tiesin hänen haluavan mulle vain pahaa. Koko painajaisen ajan läsnä olivat silmitön pelko ja suorastaan kauhu. (Kirjoittaessani kissani Cissy huomasi jälleen pahan oloni ja tuli kehräten viereeni, aivan kylkeen kiinni. Kuinka ihana prinsessani.) Aika alkupuolella unta pakenin tätä henkilöä jonkinlaiseen kauppaan, en mihinkään supermarkettiin tms., vaan jonkinlaiseen pienehköön liikkeeseen. Olin hetken turvassa, mutta sitten hän jälleen äkkäsi minut. Tuntui kuin olisin päässyt pakoon, mutta tuntui myös siltä etten liikkunut mihinkään. Siellä mies sai mut ensimmäisen kerran kiinni. Hän käveli exäni jalanjäljissä ja toisti tämän tekoja mm. lyöminen jäi painajaisesta vahvimmin mieleeni. En täysin tiedä miten pääsin pakenemaan, mutta muistaisin, ettemme olleet kaupassa kahden.

Juoksin ja piileskelin koko unen ajan ja välillä mies sai minut kiinni. Toisinaan tuntui kuin pakenisin jonkun kanssa, mutta mulla ei oo aavistustakaan kuka hän olisi ollut.

 

 

 

Jotta tämä ei tyystin menisi ahdistavien tunteiden ja tapahtumien käsittelyyn voisin ikään kuin loppukevennykseksi kertoa pari positiivisempaa asiaa tästä samaisesta päivästä:

1. Omistan siis kolme kissaa (Cindy 11v., Cissy 7,5v. ja Tiikeri 5,5v.), joista yks oksentelee harvasen päivä ilman mitään syytä. No viime yönä kun olin vielä hereillä (kirjoittelin juurikin tätä päivitystä) kuulin jälleen kerran kissan oksentavan. Usein Cissy oksentaa kaksi kertaa perätysten, joten ei ollut yllätys, että kuulin kissan puklaavan kahdesti. Kissan hieman vaihdettua paikkaa kuullosti siltä kuin se olisi ollut oksentamassa huoneessani. Siellä on sellainen pörröinen karvamatto, joka on kamalimpia materiaaleja siivota kissan laattaamisen jälkeen. En siis ollut huoneessani vaan alakerrassa sohvalla. Hyppäsin ylös ja olin rientämässä ylös tarkistamaan, ettei mun vaan tarvis siivota karvamattoani. Kuinka ollakaan silmiini sattui nojatuoli, jossa tämä ”superpuklaajamme” Cissy makoili. Olin et wtf, miks Cissy on tos, eiks se ollukaan Cissy joka äsken oksensi. Jatkoin matkaani, yläkerrassa selvis oksentajan olleen Cindy, jonka en taida muistaa koskaan oksentaneen. Eikä onnekseni mun matolle, vaan yhelle toiselle joka on paljon helpompi siivota. No tänään (su) jouduin sitten pesemään maton sillä kissa oli oksentanut turkkilaista jogurttia, joten pelkkä pinta putsaus ei piisannut. Oli mul kyl hiukan hölmö olo pestä mattoa kylppärissä eikä mattolaiturilla. Toinen asia joka häiritsi viel enempi, et kuuntelin joulumusiikkia, enkä tyyliin Suomipoppia/ Iskelmää/ Looppia/ jotain muuta jota yleens kuuntelisin. No kerta se ensmäinenki pestä mattaa kylppäris ja kuunnel joulumusaa.

2. Pidän kovasti askartelusta, joten joulukorttien teko on mulle oikein mieleistä. Lähimmille ystävilleni teen kortit atomeista, en siis osta mitään valmiita. Tänä vuonna mun inspiraationi on ollut pahasti kadoksissa, joten en oo korttien kans oikeen päässy puust pitkälle. Eikä tilannetta helpota se tosiasia, ettei jouluaiheisia 3D-korttitarpeita löydy oikeen mistään. Tietenkin, mitä tärkeämpi ystävä kortin saa, sitä täydellisemmän perfektionistiminäni kortista haluaa loihtia.

No niin tälläkin kerralla tein yhtä korttia ties kuinka monta tuntia, välillä tuli kirjoitusvirheitä, joten piti aloittaa tekstin kirjoittaminen alusta tai joku kohta ei vaan miellyttänyt silmääni. Tätä tiettyä korttia mietin pitkä tovin millaisen siitä tekisin, millään en keksinyt mitään tarpeeksi hyvää ideaa. Sain kuitenkin hyvillä mielin laittaa kortin kirjekuoreen, sillä onnistun jälleen yllättämään itseni. Tiedän etten ole kirjoitustaidoiltani huonoimmasta päästä vaan olisin aikani mietittyäni keksinyt runonkin, mutta annoin itselleni anteeksi ja oikaisin etsimällä tekstin netin ihmeellisestä maailmasta. Koska kilpavarusteluni on kohdallaan eivät pinsetit yms. salaiset aseeni tälläkään kertaa jääneet pölyttymään vaan olivat suht ahkerassa käytössä, näitä omaa elämääni piristäviä asioita.

Toisinaan myös askartelu aiheuttaa harmaita hiuksia, mutta suurimmaksi osaksi nautin siitä suunnattomasti. Iloni vai kasvaa kun näen onnistuneeni jälleen loihtimaan jotakin kaunista, vieläpä tyhjästä. Mieltä tietenkin lämmittävät myös toisten kehut, joita välillä kuulen. Juuri menneellä viikolla eräs kaverini muisteli kuinka ihanan kortin olinkaan hänelle viime jouluna tehnyt. Ei siinä voinut kuin hymyillä.

 

Nyt taitaa olla aika napata iltapillerit nassuun ja kiivetä yläkertaan Cissyn kanssa. Vaikka viime yönä fiilikseni olikin kurja, tänä iltana olen hymyillyt itsekseni aika paljonkin. En ole ihan varma mitkä asiat vaikuttavat parempaan fiilikseeni, mutta kyl mä ainakin yhden tavoitan, muttei siitä sen enempää. Hyvää yötä! :)

 

-Elina

Katkelmia pahan paluusta

18.12.2016 Yleinen

18.9.2016, Sunnuntai klo 01:28 – Synttärit –
”Käväistiin myös avolavassa Fiian kanssa. Siellä Jani soitti minun valitsemani biisit ja laittoi koko baarin laulamaan minulle Paljon onnea. Kumpa se kaikki tuntuisi joltakin… Ihan kuin minulla olisi haarniska ylläni. Sellainen haarniska joka blokkaa kaikista asioista pois ne tuntuvimmat kärjet. Sellaiset, joiden vuoksi täällä eletään.”

26.9.2016, Maanantai klo 21:43
”Masennuslääkkeet nostettiin takaisin. Ei sen kuulemma tarvitse olla pysyvä ratkaisu, mutta jotain millä pääsen taas jaloilleni… Saan kiinni elämästä… Alan taas tuntea. Kyllä se nyt tuntuu vain tappiolta. Taas on pillereitä aamuin illoin… Mutta ehkä se oli samalla paras ratkaisu. Enkä jaksa välittää siitä nyt. Tai analysoida sitä. Otan lääkkeet ja menen nukkumaan, sillä selvä.”

 28.9.2016, Keskiviikko klo 17:29
”Tulevaisuus näyttää välillä niin toivottomalta että ajattelen kuolemaa. Sellainen olo minulla oli tänään psykoterapian jälkeen, koska en tiennyt mitä tekisin minkään asian kanssa… Ei se ole aina edes pelottavaa, se on vaan toivotonta. Todella, todella toivotonta.”

 20.11.2016, Lauantai klo 10:28
”Ollaan taas menty takapakkia. Paljon. Uusi lääke… Taas. Näkisit kasvoni… Ne ovat väsyneemmät ja vanhemmat kuin pitkään aikaan. Poskilla näkyy itkun jättämiä raitoja.”

”Uusi psykiatrini Heikki sanoi että minun on pidettävä mielessäni se vaihtoehto että ruokailut aletaan toteuttaa Turun Anoreksiayksikössä. Näen joka yö painajaisia, mutta se paikka on valveillaoloaikani pahin painajainen.”

”Eilen iskä purkautui stressistään ja näytti niin tuskaiselta kertoessaan miten näkee minun riutuvan. Tällaista ei tapahdu usein hänen kanssaan. Hän on vahva. Mutta kun tapahtuu, se liikuttaa minua niin paljon että kaikki järisee hetken aikaa. Mietin, mikä on totta: mikä ajatus, mikä tunne. Mikä on sellaista mitä saa tuntea… Iskän takia, itseni takia, sairauden takia. Kaikki on jälleen kerran sekaisin.

 1.12.2016, Torstai klo 11:49
”En todellakaan ole menossa sairaalaan. Mutta kai kuitenkin takaraivossani tunnen sen mahdollisuuden lähestyvän. Kaikki hokevat sitä minulle. Sydämeni on alkanut taas tykyttää nopeammin silloin tällöin… Se on vähän pelottavaa.”

”Ajattelen taas mitä sairaiten että syön tosi kevyesti ensi viikkoon asti kun on taas ensimmäinen punnitus pitkään aikaan. Perustelut ovat kuitenkin monitasoisemmat kuin yleensä: 1. Pelkään että minua ei oteta vakavasti jos paino ei ole laskenut tarpeeksi. 2. Pelkään että olen epäonnistunut jos se ei ole laskenut tarpeeksi. 3. Jos se nyt on laskenut niin paljon kuin ihmiset antavat ymmärtää, niin minun on sitten ehkä helpompi saada suunta edes vähän ylöspäin joulun jälkeen, mikä taas ehkäisee sairaalaan joutumista. Tai siis… Ei se helppoa tule olemaan, mutta haluan aloittaa pohjalta, jotta painoa ei heti tarvitse nostaa niin suuriin lukemiin. Kyllä. Tässä on paljon soopaa. Halusin vain kirjoitta auki ajatukseni, olivat ne sitten oikeita tai vääriä.”

 7.12.2016, Keskiviikko klo 21:58
”Itkua tulee joka kerta kun menen vanhempieni luokse. Ne sanovat että näytän sairaalta, ja kuulemma seuraava aste on se, että nenästä haihtuu kaikki niin, että siitä tulee luinen ja nyppyläinen. Kuulemma normaalia nenää ei saa takaisin sen jälkeen. En tiedä mitä uskoa. Ei, en vieläkään. Sen tiedän että voin huonosti, ja että uhka sairaalasta on lähempänä joka päivä. Eilen anelin äitiä ja iskää odottamaan joulun yli. ’Älkää viekö minua sinne. Ei vielä.’ Näin minä sanoin, vaikka olisin halunnut lisätä että punnituksen jälkeen lupaan yrittää vielä kovemmin. Tarvitsen vain ensin sen tiedon että olen laihtunut. Faktatiedon. Vaa’an näyttämän totuuden.”