Selaat arkistoa kohteelle paha olo.

Olen niin väsynyt tähän, hiivun hiljaa pois..

15.11.2017 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Mun ajatukseni ovat yhtä sekasotkua, en saa niistä itsekään tolkkua, joten tämä ajatusteni sanoiksi pukeminen ei taida onnistua häävisti. En jaksa muotoilla tätä äidinkielellisesti oikeaksi, kunhan vain koitan saada jotain rustattua.

 

Miten fiilikset voivatkaan heilahdella näin jatkuvasti eestaas? Olen itsekin uupunut siihen, että yhdessä hetkessä oloni voi olla hyvä jopa mahtava, mutta minuutin päästä voin syöksyä holtittomasti alamäkeen. En jaksa tätä tunteiden ja fiilisten jatkuvaa vaihtelua, tämä kuluttaa mua.

 

Illalla mulla meni seiskan aikaan hyvin tai no paremmin kuin hyvin, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Nyt katseeni on lasittunut, olen tavallaan turtunut. Haluan satuttaa itseäni viillellä tms. Haluan kai tuntea jotain käsinkosketeltavaa, koska psyykkistä tuskaa on paljon vaikeampi ymmärtää.  

 

Vaihteeksi olen kuluttanut ihan liian paljon aikaa miettien, etten jaksa tätä enää. Etten jaksa enää sinnitellä. Olen yrittänyt perjaatteessa viisi vuotta, mutten enää. Haluaisin vain romahtaa sen viimeisen kerran, romahtaa niin alas, ettei sieltä olisi paluuta. Romahtaa lopullisesti. En jaksaisi enää hetkeäkään olla se joka olen, elää sitä elämää jota nyt elän.

Tuntuu ettei minulla ole muuta kuin jatkuva kipu. Olen sairas hautaan asti. Haluan olla yksin, en halua että kukaan välittää. Ei kenenkään tarvitse. En tiedä syitä miksi minun edes pitää yrittää. Miksi minun tarvitsee kituuttaa päivästä toiseen. Miksi hymyillä vastaantulijalle ja kertoa, et mul menee ihan hyvin. Kun ei mene. Tietenkin on ihmisiä, joille en haluaisi puhua, mutten oikein tiedä kenelle sitten haluaisin. Kenen haluaisin, kenen antaisin nähdä totuuden. Sen totuuden että olen liukunut kolme kuukautta yhteen menoon alamäkeen. Kenen antaisin tietää, etten muista koska viimeksi mulla olisi ollut näin huono vaihe. Tavallaan tuntuu kuin olisin sairastunut, vaikken ole koskaan edes parantunut. Toivottomuuden tunne on raastava, se repii minua hajalle. Kaikki repii.

 

Oon niin väsynyt tähän. En enää jaksaisi ajatella joka päivä itseni satuttamista. En jaksaisi vihata itseäni. Vihata elämääni ja sitä että vahingoitan olemisellani kaikkia läheisiäni. Pahimmassa tapauksessa joku voi sairastua mun sairastamisen takia, sitä en haluaisi. En jaksa toivoa parempaa huomista, sellaista ei tule, ei minulle.

 

En halua elää..

 

 

-Elina

Masennuspäiväkirja, osa 4: Paha päivä

14.11.2017 Yleinen

Lojun silmät auki sängyssä. On aamu, mutta ei tunnu siltä. Päälleni on kasattu tuhat kiloa kiviä. En pääse ylös. Silmät tuntuvat aroilta, kuin olisin seissyt koko yön hiekkamyrskyssä. En tiedä, olenko nukkunut, vai olenko vain maannut silmät kiinni peiton alla.

Rinnassa tuntuu möykky, itkettää. Mutta en pysty edes vuodattamaan kyyneliä. Jokainen liikahdus tuntuu raskaalta ja kivuliaalta. Jalat eivät toimi kunnolla. Kädet eivät tottele. Mieli on täynnä paksua, tahmeaa sumua. Katse osuu pöydällä olevaan paperiin, johon olen edellisenä päivänä kirjoittanut listan asioista, joita tänään pitäisi tehdä. Repäisen paperin kahtia ja rutistan palaset käsissäni.

Päässäni kumisee yksitoikkoinen rumpu, joka takoo korvissani, etten pysty, että minusta ei ole tähän, minusta ei ole mihinkään. Matkalla kauppaan jalat tuntuvat lyijynraskailta ja tekisi mieli käydä makaamaan jalkakäytävälle, sulautua asfalttiin. Kotona en löydä yhtään puhdasta lusikkaa ja maailma romahtaa.

Nojaan ovenkarmiin ja olen pelkkää suolaista vesiputousta. Itku purkautuu niin voimalla, että lopulta alan yskiä. En saa henkeä. Paniikki. Kuolen tähän.

Itku vie viimeisetkin voimat. Istun lattialla seinään nojaten. Koirat ovat tulleet viereeni, asettuneet makaamaan ihan minuun kiinni. Toisen pää on sylissäni, toisen etujalat jalkojeni päällä. Ne katselevat minua ihmeissään, ehkä huolestuneinakin. Sivelen molemmin käsin niiden silkinpehmeitä korvia. Kyyneleet maalaavat yhä jokia poskilleni.

Näen ympärilläni paljon asioita, joiden pitäisi tuottaa minulle iloa, antaa minulle voimaa ja helpottaa oloani – asioita, jotka ovat ennen tehneet niin – mutta ne eivät tunnu miltään. Jokaisen päivän kuuluisi olla lahja, mutta joskus ne tuntuvat kirouksilta, huonoilta piloilta. Tiedän, että minun pitäisi olla kiitollinen, mutta haluan vain, että kipu loppuu tai että edes jokin tuntuisi taas hyvältä.

Usein niin monelta taholta ”käsketään” ajattelemaan positiivisesti. Näkemään hyvät asiat, hyvät puolet. Se on oikeastaan jopa loukkaavaa. Ei ole välttämättä kyse siitä, ettei niitä näkisi tai arvostaisi, mutta niitä ei vain pysty kokemaan samalla tavalla kuin ennen. Ainakaan joka päivä. Lisäksi voi tuntea, ettei ansaitse niitä, tai voi pelätä niiden menettämistä niin paljon, ettei uskalla pitää niistä kunnolla kiinni.

Pahoja päiviä tulee. Tulee paljon pahempiakin kuin tämä. Tulee päiviä, joina tuntuu, etten jaksa olla olemassa. Ettei ole mitään syytä olla olemassa. Kuinka monesta sellaisesta olen jo selvinnyt? En tiedä. Tiedän kuitenkin, että selviän myös tästä päivästä. Niinpä minä odotan, että se menee ohi.

Yritän hengittää rauhallisesti.

Viime yön painajainen ja sitä tavanomaista liibalaabaa

26.9.2017 Fiilikset matalalla

(Huom! Tämä teksti on kirjoitettu maanantaina 25.9., vaikka julkaisu venahti tiistain puolelle)

 

Heräsin tänään (ma) klo 4.27 oikein ihanasta unesta.. ei kun siis painajaisesta. Erikoista unessa oli se, ketä siinä oli pääroolissa, yllättäen exäni. Okei en muista koska olisin viimeksi nähnyt siitä tyypistä unta, painajaista, joskus ajat sitten. Onhan tässä aikaa ehtinyt kulua vaikka kuinka paljon, 2013, 2014 elämäni todelliset painajais vuodet. Herätessäni hätkähdin sitä kuinka todentuntuinen uni jälleen oli. Jos totta puhutaan mun on vaikea muistaa miltä sen ääni kuullosti, totta kai tunnistaisin äänen, jos sen jossain kuulisin parinkin sanan verran, en sitä kiellä. Mun on vaan vaikeahko hahmottaa, palauttaa mieleeni äänen tunnusomaisia piirteitä, en saa kiinni siitä miltä se kuullosti. Tai siis oli vaikeaa siihen asti, kun sunnuntai ehtoona nukahdin, seuraavan kerran herättyäni asia oli aivan toinen. Mutta jospa nyt kertoisin unen ja jatkaisin ajatusteni raapustelua tuonnenpana..

 

Eli en muista unen alkua kovinkaan selvästi, lopun kylläkin.. Anyway olin äitini ja pikkuveljeni kanssa keittiössä pöydän vieressä, puuhailimme siinä jotain ja samalla juttelimme jostain, itse taisin tehdä läksyjä tms. Vilkuilin kelloa joka oli jotain 16.30, mulla oli joku meno ja piti vahtia, että lähtisin sinne ajoissa.  Yhtäkkiä puhelimeni soi. En muista enää mitä soittajan nimenä luki, mutta jotain sellaista, että tiesin exäni soittavan mulle. Katsoin puhelintani aika kauan, ihmetellen miks ihmees se mulle soittaa. Pitäiskö mun vastata vai ei? Tietty mul olis täys oikeus ol vastaamat, kettuako se sai mun elämääni enää häiritä. Lopulta houkutus kävi liian suureksi, en voinut vastustaa kiusausta tietää miks se soitti mulle, jos en vastais en koskaan sais tietää. Joten puhelin kädes juoksin etuovest ulos, en todellakaan halunnut muiden kuuntelevan puhelua. Kävelin talon seinustalle kivetykselle. Vastasin. Se alko heti raivoon mulle jostain asiasta, se huus, pilkkas, solvas, haukku jne. Totesin jotain, et mul on nyt uus elämä, paljon parempi sellane. Lisäks mul on nyt paljon kokeita (yo + koeviikko), joten mua ei nypi jutella sen kans.   Sit se halus viäl pilkat mua, koska oli jollain ketun konstil saanu tietää, et onnistuin kadottamaan pankkikorttini (pitkä stoori, en oo kauheen ylpee). Randomil unes pankkikortti vaan oli vaihtunut ajokortiks syystä x. “Mitäs olit niin saatanan tyhmä, et hukkasit sen. Ei kukaan voi ol niin tyhmä yms. yms.” Totesin sil: “Mut kait sä tiiät et sain korttini takas?” “Niin mut mitä helvetin väliä sillä on ku oot niin tyhmä, et alunperinki menit sen menettään!”  Kai se raivos viel jotain, mutta pian mun oli menoni takia pakko lopettaa, etten myöhästyisi.

En tiedä mikä vuodenaika unen alussa oli, mutta jutellessani ulkona puhelimessa katselin samalla kun, joku ehkä pikkuveljeni, joka oppi teleporttaamaan, aurasi pihassamme n.2-3m korkuista lumivallia, eipä taida ilmastonmuutos sentään uniin asti vaikuttaa. Huh, saan ehkä vielä joskus nähdä lunta täällä Länsi-Suomessa..

 

Uni oli masentava, ahdistava. Se halus taas vaan lytätä mut, tietenkin onnistuen siinä..  Jo unen aikana ehkäpä jo exän ekojen sanojen kohdal, mul mieliala alko meneen alamäkeen. Tiedän vain uni, mutta silti. Mulhan ei oo menny viime aikoina kovinkaan häävisti, joten kaikki tuollainen pääsee helposti vaikuttamaan muhun.

 

Tällasest oli niin ihanaa herätä. Koko päivän oon kuullu sen puhetta, koko päivän se on viettäny haukkuen mua. Tuntuu kuin aivoni olisivat pieni lapsi, joka on keksinyt uuden kivan sanan ja hokee sitä koko ajan.

 

 

************************************

 

Muutenkin tää päivä on menny harakoille, fyysisen huonon voinnin vuoks. Nimittäin painajaisen jälkeen sain nukahdettua uudelleen (aikaa nukkua oli viel 2h) ja kun herätyskellon rämisemiseen heräsin tajusin oitis heränneeni migreenin kanssa. Oi kuinka mahtavasti tää päivä alkaakaan painajainen + migreeni + jotain ”fantsua” x2 tms. No sain itseni kouluun. Yllättäen migreenin kohtauslääke auttoi tällä kertaa ja päänsärky lakkasi (okei kyseessä ei ollut ”jäin tiejyrän alle” -migreeni vaan onneksi semi lievä). Kouluun päästyäni hauskuus jatkoi tai oli se alkanut jo kotona, mutta paheni monin kertaiseksi. Nimittäin mua oksetti, heikotti, pyörrytti. En ollut ollenkaan varma selviänkö oppitunnista, mutta selvisin jollain konstil. Seuraavaks mul olis ollu kaks hypäriä ja viel psykaa. Huilasin ekan hypärin terveydenhoitajan odotustilas sohval ja tulin siihen tulokseen et mun lienee parempi mennä lepäilemään kotiin. Mut hyvin tuntevat tietävät, et jään koulusta pois vaan hyvästä syystä, tulen kipeäksi flunssa tms., tai joku oikeasti pakollinen meno. Mä en harrasta ”on hiukan vatsa kipeä” tai pää tms. Tosi harvoin, ehkä kerra vuodes jos sitäkään, joudun oleen pois koulust/ (yleens) lähtemään aiemmin kotiin esim. migreenin tai huonon olon vuoksi (en tarkoita nyt sitä et tulisin kipeeks, vaan semmost hetkellist, yhden päivän kestävää kuten tänään oli). Ehkä tänään lähdin hiukan hatarin perusten, mutta toisaalta vielä illalla kuuden maissa mua pyörrytti, kun olin koiran kanssa pienellä lenkillä.

 

 

************************************

 

Kaipa mun on vielä sanottava sananen psyykkisestä puolesta: itsetuhoisia-ajatuksia on ollut paljon, niitä on ollut joka päivä. Viimeksi nyt tänään mielialani on heittelehtinyt, vaikkeikaan nollan ja sadan välillä (huonon ja hyvän) vaan aikalail pysytelly kokonaisvaltasesti huonol puoliskol, mutta sen sisäl vaihdellu aika rajusti. Yhdes vaihees olo on ihan tyhjä kuin ei tuntuis miltään ja seuraaval sekunnil joku keksii vetästä esiin ”tahdon satuttaa itseäni” -kortin ja syöksykierre on valmis. Tänään viimeksi tässä samal ku rustailin tätä juttelin erään frendini kans WhatsAppis. Juttelimmen niitä näitä, mutta lopulta päädyimme jälleen aiheeseen itsetuhoisuuteni ja sen kumppanit. En tiedä miksi rento keskustelu niin usein menee aiheeseen johon tavalla tai toisella liittyvät itsetuhoiset-ajatukseni, itsemurha yms. kaikki niin ihanat aiheet, joista kuka tahansa haluaa mun kans jutella.. tai siis vain harvat ja valitut kestävät niitä aiheita. En itsekään ymmärrä, miten joku voi jaksaa olla mun elämäs ku fiilikseni, tunteeni, ajatukseni jne. heittelehtivät koko ajan laidast laitaan. Miten joku voi kestää sitä jatkuvaa myrskyä, kun en (/joka ei) tunnu rauhoittuvan oikein koskaan? Miten joku muu voisi kestää sitä, kun en itsekään tahdo kestää.

 

 

 

-Elina

 

ps. Sain tänään kuulla alustavan arvion enkun kirjoitusten osalta: pisteet kaikkineen 124 eli pisterajoista riippuen i+ tai A (i+ = ”ekan tason hylätty”, just riman alle ja A = just ja just läpi). Lopulliset tulokset selviävät marraskuun loppupuolella, jossain kuulemani pvm 23.11., ehkä jo hiukan ennen sitä, väitteestä en tiedä totuuspohjaa sen kummemmin. Joka tapaukses saan kärvistellä n. 2kk:ta, Toivotaan parasta ja pelätään pahinta kun muutakaan ei voida..

Onko loruni lopussa vai loppuuko tämä alamäki edes hiukan positiivisemmalla tavalla?

22.9.2017 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Alamäki sen kun jatkuu ja jatkuu.. Tää tais alkaa koulun alettua eli reilun kk:n, eikä loppua näy. Ajattelin et oloni kohenis, vointini kääntyis parempaan kunhan saisin enkun kirjoitukset tehtyä, mutta ei, ei merkkiäkään moisesta. Toki onhan ens pe viel maantieteen kirjotukset, mutta enkkuhan on se kamalin.. Kuinka kauan tällane voi jatkua? Kääntyykö mun vointi lainkaan parempaan?

 

Jos itsetuhoiset ajatukset ovat olleet mulle vuosia joka viikkoisia, niin nyt viime aikoina sellaiset ajatukset ovat olleet mulle enemmän kuin jokapäiväisiä eli jos ei ny ihan 24/7 niin vähintäänki ne ovat mieles parin tunnin välein. Keskiviikko ehtoo oli kaikkein kurjin toviin, itsetuhoisia ajatuksia, jäätävä ahdistus lisäks melkein menin paniikkiin parikin kertaa, ainoastaan jollain ihme konstil sain pidettyä itteni aisoissa etten repiny itteäni riekaleiks. En ole ihan selvillä miksi en ”vieläkään” ratkennut helpottamaan oloani terällä leikkien, ehkä sitten tänään tai huomenna tai..

 

En tiedä jaksanko tätä, jos tää jatkuu vielä kovinkin kauan, tunnen alkavani oleen lopussa. En jaksa näitä ajatuksia ja tätä tuskaista oloa ja sekös mua vasta pelottaakin, mitä teen kun en enää jaksa 😢

 

 

 

-Elina

En tiedä miten selviän tästä

10.9.2017 Kuulumisia (negatiivisia tosin), pohjalla jälleen

Ikuisuus myöhemmin..

En tiedä onko mun aina tauon jälkeen samanlaista alkua, mutta menkööt.  Voin ihan hyper pikakelauksella tiivistää mitä viimeseen 2kk:n on mm. sisältynyt. Tässä siis pari tärkeintä asiaa, jotka ensimmäisenä mieleen nousevat. Parhaan ystäväni armeija ei ole ottanut sujuakseen oikeestaan yhtään, hän on viettänyt enemmän aikaa veksissä (varusmiessairaala), kotihoidossa ja muuten vapautettuna kuin itse hommissa. Kaiken huipuksi hän joutui viettämään tovin keskussairaalassakin. Koska olemme läheisiä tämä hänen jatkuva sairastelunsa on huolettanut minua kovasti. Tiedän ettei hän ole ollut ainakaan kolmeen vikaan vuoteen ollut yhteensä niin paljon kipeä ja pahasti kuin nyt armeijassa.

 

Koulu alkoi normaalisti, enkkua, psykaa, maantiedet: EN7s ja PS5s ovat kursseja joita en oo viel aiemmin tehny, GE4s tunneil käyn kerratakseni yo-kokeeseen. Eli tosiaan nyt olis tarkoitus rämpiä pitkäst enkust ja maantieteest läpi. Kuten kaikki jotka mut tuntevat, vaikka vain tän blogin kautta tietävät suhteeni enkkuun. Pakkopullaa, yhtä helvettiä, tuskaa, vaikein kaikista aineista yms. Ja tämä ihanuus mun on kirjoitettava vieläpä pitkänä, koska en ole tarpeeks hyvä matikassa, et mitenkään selviäisin pitkäst matikast.

Enkun varsinainen koe o ke 20.9., maantiede on pe 29.9. ja arvatkaas vaan milloin on enkun kuuntelu, onnen päivänäni maanantaina, vieläpä 11.9.

 

Me tehtiin viime viikol enkun tunnil yks vanha yo-kuuntelu. Opettajan tsemppaavat sanat: jotta voisi olla jotenki kuivilla ja hengittää vapaasti, kokeesta tarvis saada edes 30pistettä (täydet o 90). Tai tietty ei oo pakko saada jos saa varsinaisest kokeest “10+” arvoiset pisteet, mikä ei tietenkään oo multa mahdollista. Yllättäen sain harjoituskokeesta n. 25 pistet riippuen hiuka siit mitä yo-lautakunta olis tykänny vikan osion vastauksistani. Vikas osios vastataan suomeks kysymyksiin, joten sitä mun on vaikee tietää kovin tarkasti, mitä olisin oikeesti voinu saada. Muis osiois vedetään lottoriviä a, b, c väli vissiin ehkä myös d.

 

Yhden toisen opettajan vinkki oli, et jos ei oo oikeesti mitään hajua niin sitten veikkaa vaikka kaikki a-kohtia, sielt voi voi saada semisti pisteitä ellei sitten onnistu valitsemaan juuri sitä riviä, jossa on vain muutama oikea kohta. Ärsyttävää ja tosi kannustavaa on myös se, että jos todella yritän parhaani lotto-osioissa saan vain todellisella tuurilla jotain oikein. Ja jos samalla ne kohdat joita en yhtään ymmärrä veikkaan vaikka a:ta, vedän nämä kohdat just pieleen. En tiedä mitä mun pitäis maanantaina tehdä, jot saisin mahd paljo pisteit, et mul olis jotai toivoo päästä enkusta ehkä jopa läpi. Kompensaatiopisteet ovat myös juttu eli jokasest läpäistystä kokeesta saa arvosanasta riippuen tietyn määrän pisteitä, joilla voi korottaa hylätyn arvosanan hyväksytyks. Kompensaatiopisteis on vaan yks pikkunen mutta, nimittäin se saanko äikäst, maantieteest, terveystiedost ja matikast tarpeeks pisteitä, et ne riittävät enkun pelastamiseks..

 

Te ette varmaa oikeasti tiedä kuinka paljon toi kuuntelu (sen jälkeen noi muutki) mua ahdistaa, koska oon kuullunymmärtämises enemmän kuin surkea. Tiedän ettei mul oo käytännös mitään toivoo saada siitä ees siedettävii pisteit, se tieto ei paljoa kannusta. Jokaikinen kerta ku asia tulee esille (varsinki mitä lähemmäs sitä mennään) saa mut about romahtamaan.

Mun vointi romahtaa, ruokahalu menee, ahdistaa ihan järjettömästi, tulee kaikki “niin ihanat” ajatukset mieleen (itsetuhoiset) jne. En pysty keskittyyn mihinkään, kaikki voimat katoavat ja vaan lysähdän kasaan, en pysty, enkä halua tehdä mitään muuta kuin lopettaa ahdistuksen, vaikka sitten kärsisin siitä päätöksestäni loppu elämäni (lyhyen tai pitkän sellaisen). En tiedä pystynkö pitämään itseni kurissa ja kasassa, haluanko sietää mut hengiltä kuristavaa ahdistusta vai yrittää lopettaa sen tai edes hillitä sitä. Jos oon ollu aiemmin epävarma ja pelänny mitä teen, se ei oo tainnu ollu pal mitään tähän nähden tai ainaki silt must tuntuu kuin toi ahdistus iskee mut pohjaan.

 

Jos tää tilanne menee oikeestaan yhtään pahemmaks en tiedä miten mun käy, selviänkö taisteluarvilla, teho-osastolla vai viekö tää mun henkeni. En tiedä jaksanko tai haluanko selvitä.

 

Suren että päästin tietyt ihmiset niin läheisiks, jos olisivat etäämmällä en tuhois heit samal.  Yks lisäsyy miks pelkään tilanteen vakavuutta, on ajatukseni, ettei sillä ole mitään väliä, jos edes hieman omaa oloani helpottaisin, mutta samalla satuttaisin heitä. Kaikki järjen rippeet huutavat edellisen ajattelua ja kirjoittamista vastaan, mutta silti lasittunein katsein apaattisena kirjoitan kaiken mitä ajattelen..

 

 

-Elina

 

Ps. Tän kirjoittaminen ja musiikin kuuntelu pelasti mut tällä kertaa retkahtamasta mihinkään ikävään. Toistaseks myös ahdistus lieveni ja oon taas ainaki hetken järjissäni

Huonoja uutisia

1.7.2017 Fiilikset matalalla, Kuulumisia (negatiivisia tosin), Raiskaus ja väkivalta muistot

Tiedän, etten ole about “sataan vuoteen” kirjoittanut, vaikka aika monesti olis asiaakin ollut. Kyllä mä näemmä viel hengis oon.

 

Mutta nyt on aivan pakko saada purkaa pahaa oloa ja ahdistusta. Läheinen ystäväni on lähdössä armeijaan maanantaina (3.7.) ja sain tänään häneltä kuulla, hänen tuntevan erään joka on tulossa sinne samaan aikaan. Ystävääni lainaten “se kaikista paskin vaihtoehto”. Ystäväni sanoi kestävänsä ja tulevansa toimeen jopa kiusaajiensa kanssa, mutta tämän yhden kanssa hän ei ole hiukkaakaan vakuuttunut pystyvänsä elämään.

 

Suorista ja vähemmän suorista vihjailuista lienee helppo arvata kenestä kusipäästä on kyse, tietenkin exästäni. Se estää mua käymästä lähelläkään koko paikkaa, silloin kun siihen muuten olisi mahis. Se tulee myös saamaan mut pelkäämään hullunlailla bussissa matkustamista, koska mun surkealla tuurillani osun kuitenkin samaan bussiin sen kanssa, koska reitti on osittain sama. Edellinen taas johtaa siihen, etten halua käydä koulussa bussin vuoksi.

 

Tuossa puoli yhden maissa kun tulin sänkyyn, alkoivat muistot palautua mieleeni. Tuntuu kuin tuli korventaisi aivojani ja ne kuvat syöpyisivät ikuisesti mieleeni muistuttamaan tapahtumista, joista en pysty puhumaan ja joita en halua muistaa. Eivätkä pelkät muistikuvat palanneet vaan mukana tuli se liiankin tuttu likaisuuden tunne. Tiedän se ei varsinaisesti  ole totta, muttei se poiskaan lähde, tunne likaisuudesta ei lähde missään pesussa, se ei edes kulu pois. Mua oksettaa ja puistattaa.

 

En tiedä pystynkö olemaan huoneessani, pystynkö ahdistuneena ja peloissani nukahtamaan. Saatan nukahtaa vasta kun olen aivan uuvuksissa ahdistuksesta. Saatan nukahtaa vasta kun olen itkenyt itseni uneen.
Onneksi saan keskittyä edes tämän pienen hetken kirjoittamiseen, koska silloin ahdistus ei saa niin hyvää otetta. Mutta kun lasken puhelimen kädestäni ja lopetan kirjoittamisen alkaa paniikki kasvaa. Tämän vuoksi tavallaan toivoisin, että saisin kirjoittaa koko yön, en halua paniikkikohtauksen iskevän. Pelkään sitä yhtä, mutta pelkään myös itseäni. En ole hyvään toviin toivonut pääseväni tuskasta lopullisesti eroon millään radikaalilla keinolla, nyt haluan. En välttämättä haluaisi luovuttaa, koska en haluaisi sen yhden voittavan viedessään multa vielä hengenkin. Mutten oikeasti tiedä miten paljon kestän tuskaa ja ahdistusta. En tiedä milloin murenen lopullisesti ja katoan kaikkien ulottumattomiin.

 

Toivottavasti teillä muilla menee paremmin..

 

 

-Elina

 

Ps. Omien itseeni kohdistuvien pelkojen lisäksi pelkään exän satuttavsn edellä mainitsemaani ystävää. En tiedä, miten, muttei sen väliä, tärkeintä on ettei hänelle tapahdu mitään. Vaikka en osaa ja pysty ystävääni rakastamaan, välitän hänestä silti, tuskin pystyisin elämään ilman häntä.

Matikan yo #2 ja väsymys

23.3.2017 Fiilikset matalalla

Eilen tosiaan oli se koe ja se koe oli hirveä. En osannut kuin muutaman tehtävän. Vietin kuudesta tunnista kaks viimeistä tuntia odotellen älynväläystä, sitä että hoksaisin mitä tehtävässä kysytään ja miten saisin sen ratkaistua. Älynväläystä ei tullut.  Eilen koulun jälkeen olin ihan kuitti, mutta koska sunnuntaina yritin lukea kokeeseen, skippasin naapurin muksun kans olemisen ja sovin sen kans keskiviikosta. Niinpä vietin lapsen kans 3,5h. Tuntia myöhemmin lapsen lähdettyä kotiinsa sain jonkun ihme virtapiikin ja imuroin huoneeni tuosta noin puol ysiltä illal. Älkää kysykö, en tiedä itsekään miksi.

 

Tänään aamulla ylös nouseminen oli huomattavasti vaikeampaa kuin keskiviikkona. Olis niin tehnyt mieli jäädä nukkumaan koko päiväks. Tulin kotiin 12.30 ja kävin pitkällä koiralenkillä naapurini kanssa. Tulin kotiin ja lösähdin telkkarin eteen, samalla kun katsoin pari nauhoittamaani ohjelmaa söin hiukan. Ei maistunut uunikala ja peruna vaan menin hedelmä linjalla. Jonkun aikaa vaan makoilin sohvalla, mutta sitten antauduin väsymykselle ja nukuin pari tuntia heräten klo 19.45. Viime aikoina olen nähnyt paljon unia, mutten oikeastaan koskaan muista mitä. Joten nyt onkin mahtava muistella unta jossa samaan aikaan katselin itseäni kun nukuin ja näin painajaista jossa putosin ja putosin. Vierestä katsellessani kuulin valittavani ahdistuksesta ja pelosta, olipa kaikin puolin piristävää.

 

En saa tartuttua läksyihin kuin ne vain liukuisivat kauemmas. En jaksa tehdä niitä vaikka pitäisi. En vaan jaksa. Surullinen fiilis. Mikään ei kiinnosta nukkumisen lisäksi. Mitään en jaksaisi tehdä kuin nukkua. Masentaa.

 

Ei huvita olla sosiaalinen, ei huvita puhua kenenkään kanssa, mutta silti tavallaan haluisin jutella jonkun kanssa. Olen myös kyllästynyt olemaan masentunut, olemaan ihminen jonka suupielet eivät nouse. Oon niin väsynyt itseeni.
Luonnollisesti abien hakiessa jatkokoulutuspaikkoja, en voi välttyä kysymyksiltä, jotka koskevat omia opiskeluitani. Joka kerran kun kuulen kysymyksen “Minne sä haet?” tms. mielialani laskee entisestään, enhän muutenkaan jo muista, etten tiedä minne hakisin. Tuntuu siltä kuin joku olisi päättänyt etten jatka opintoja lukion jälkeen, etten koskaan mene töihin, että jään lukion jälkeen eläkkeelle. Nämä ajatukset jos mitkä ovat niin mieltä kohentavia.. siksipä ei ole ihme, että itken itseni uneen. Illalla yksin hiljaisuudessa voin päästää irti ja antaa kyyneleiden tulla. Illalla yksikseni mun ei tarvitse olla vahva vaan voin antaa muurin romahtaa hetkellisesti.

 

 

-Elina

And again..

11.3.2017 Fiilikset matalalla

Tiedossa ei tänäänkään oo mitään järkevää ja selväjärkist tekstiä, random sanoja peräjälkeen.

Vaihteeks päivä, jona en jaksa tehä mitään. Jälleen mikään ei kiinnosta. Ei jaksais tehdä ruokaa eikä syödä. Ei jaksaisi edes avata koulukirjoja. Tavallaan haluaisin jutella jonkun kanssa, mutta tavallaan ei tippaakaan. Tavallaan toivoisin et joku olis luonani, mutta tavallaan haluaisin työntää kaikki ihmiset kilometrien päähän ja olla yksin.

Paha olo tuli jälleen luokseni. Ahdistus. Tuntuu kuin vähintäänkin taivas putoais niskaan.

Oikeestaan yks asia erityisesti painaa mun mieltäni tänään. Tää ongelma on ollu mulla jo suht kauan. Tuntuu kuin olisin vajonnut kaulaani myöden tyyliin mutaan ja ylös pääseminen tuntuu mahdottomalta. Asiaa kun tänään mietin (miten pystyisin purkamaan edes osan ajatuksistani tekstiksi) niin randomil keksin aika hyvän vertauksen. Musta tuntuu (kaiketi) samanlaiselta kuin ihmisest joka pettää puolisoaan (en tokikaan varmaks voi sanoa, mut näin kuvittelisin asian olevan). Haluaisi kertoa totuuden, mutta pelkää kamalasti seurauksia kuten luottamuksen ja rakastamansa ihmisen menettämistä. Mitä kauemmin kertomista pitkittää sitä vaikeammaksi se tulee, noidankehä on valmis. Tuntuu silt, et tää olis jatkunu jo liian pitkään, ettei enää vois perääntyä. Miettii ja toivoo, että löytyisi jokin keino päästä ulos, kuitenkin hyvin tietää ettei sellaista ole. Ainut tapa päästä taakasta on tunnustaa, särkeä peilityynen lammen pinta.

Tiedän hyvin tää asia vetää mua pohjaa kohti, mun mielenterveyteni kärsii ja itsetuntoni heikkenee. Mutta silti kaikesta huolimatta tuntuu mahdottomalta tehdä se siirto, ottaa seuraukset vastaan ja jatkaa elämää. Ja ei en puhu asiasta suoraan, en kenellekään, hyvä kuin just ja just ittelleni.

En saanutkaan kirjoitettua niin paljon kuin kuvittelin, luulin et tekstist olis tullu paljon pidempi, mut täl mennää

-Elina

Jälleen vahva ahdistus

1.2.2017 Fiilikset matalalla, Nukkumatti

(Aloitin tämän kirjoittamisen puoli kahden aikaan ja lopetin neljän maissa.)

Viikonloppuinen pyrkii toistumaan.. Vahva ahdistus ja paniikin tykötarpeet. Väsynyt ihminen on heikompi vahvoja tunteita vastaan. Mun on todella vaikea saada itseäni rauhoittumaan, ei meinaa millään onnistua.

Kun tulin petiin, ajattelin vain kaatua niille sijoilleni ja nukahtaa ennen pään osumista tyynyyn. Juu niin varmaan, joku oli suunnitellut mulle ihan erillaisen yön. Suljin silmäni, yritin olla ajattelematta mitään. Alkuksi mielialani oli vain alakuloinen, mutta väistämättä eräät henkilöt tunkeutuivat ajatuksiini. En syytä heitä mistään, he eivät ole tehneet mulle pahaa. Syy on minussa itsessäni, traumoissani, peloissani siitä mitä voi tapahtua.

Monen monituista kertaa yritin tunnin aikana saada itseäni rauhoittumaan. Mm. koitin ajatella miten toimisin, jos ahdistus iskisi eräiden ihmisten seurassa, mutta ei en onnistunut. Psyykkinen kipu muuttui jälleen fyysiseksi, vaikka tällä kertaa vain sekunniksi kerrallaan.

 

Ei mulla ei ole täällä ketään tukena, en tiedä auttaisikokaan se. Ainut joka täällä on, on kissani Cissy. Rakas sairaanhoitajani, joka vaistoaa herkästi pahan oloni. Tällä kertaa varsinainen ahdistuskaan ei vielä ehtinyt iskeä, kun jo Cissy oli vaatimassa multa rapsuja, tarkoituksenaan lohduttaa ja rauhoittaa. Valitan Cissy tänään et pysty pitämään pahaa oloani loitolla, tänään kuihdun pienen palasen verran saavuttamattomiin. Tänään otan askeleen verran takapakkia. Jälleen tänä yönä joudun näkemään selvääkin selvemmin, kuinka syvällä olenkaan, kuinka kauas olen paiskautunut, koska joku päätti pilata minut, riistää mahdollisuuteni elämään ilman vaikeaa masennusta ja traumoja.

 

Pakko minun on myöntää että osa tämän öisestä fyysisestä heikosta olostani johtuu jälleen siitä etten ole syönyt tarpeeksi. Tuntuu niin tyhmältä lähteä yöllä kahden jälistä alakertaan iltapalalle, kun tulin sen välistä jättäneeksi ja koska tiedän ettei hutera oloni tästä parane, enkä välttämättä nukahdakaan ennen kuin olen syönyt. Toisaalta tiedän, et mun pitäis saada nukuttua mahdollisimman paljon koska puol ysiltä alkaa bilsan koe, jonka asioista en ymmärrän paljoakaan.

 

Jälleen joku pääsisi minut nähdessään sanomaan, että olen valkoinen kuin lakana. Okei myönnetään olen tavallista kalpeampi. Tein siis päätöksen raahautua alakertaan ja lämmittää aamuksi tarkoitettu puuro. Onneksi illalla tuli keiteltyä aamupuuro, sillä jos nyt olisi alkanut keittelemään uutta, mullahan olis menny ainaki 30min et olisin saanu sen lautasel. Olisin ehtinyt menemään tarpeeksi heikkoon happeen, että hyväl tuuril olisin just ja just saanut ruokani valmiiks..

Yritän täs ny saada tuon lautasen tyhjäks, vaiks jokainen lusikallinen tuntuukin raskaan työn teolta. Erittäin mahtavaa huomata kuinka jälleen yksi ruoka on putoamassa ruokalistaltani tai ainakin vaarassa pudota. Pari päivää sitten olin iloinen kun äiti keksi keittää puuroa iltapalaksi, kun jälleen kerran tuskailin mitä söisin. Nyt tilanne on toinen, puurokaan ei maistu, ennemmin meinaan oksentaa. Laattaankohan tämän ulos ennen kuin ehdin edes nukahtaa? Toivottavasti en sentään. (Kaikkea en vain kyennyt syömään, ei millään onnistunut.)

 

Mikä ongelmanuori olenkaan. Masennus. Traumat. Ongelmat ruuan kanssa. Liki jatkuva väsymys. Itsetuhoisuus. Vaikeuteni käsitellä asioita, puhua. Psyykkiset ongelmani. Jne. Jne. Huokaus.

 

Kyllä itsetuhoisuudetkin tänään mielessäni pyörivät, mutta päärooli on ahdistuksella. Kuolemaan liittyvillä ajatuksilla taisin lähinnä yrittää irtautua tästä hetkestä ja ahdistuksen puristavasta otteesta. Vaikka onnistuinki hetkellisesti, olivat hetket lyhyitä. Vain pieneksi ajaksi sain itseni rauhoittumaan vetääkseni vähän henkeä ennen bumerangin paluuta..

 

Jossain välissä koin oloni niin pahaksi (kipu, epätoivo ettei ahdistus lopukaan yms.) etten enää kyennyt pitämään muutamia kyyneleitä aisoissa. Ne pääsivät vapauteen.

 

Kai voisi olla järkevää koettaa nukkua vielä jäljellä olevat kolme tuntia. Syvä huokaus, enhän toivonut kuuden tunnin unia? Univelka sen kuin kasvaa..

 

 

-Elina

RIP rakas metsä, RIP osa minua

13.1.2017 Fiilikset matalalla

Surullinen fiilis. Todella surullinen fiilis. Muutama päivä sitten koin ystäväni kanssa järkytyksen, oikeastaan melkein shokin. Tästä en tule toipumaan pitkään aikaan, tiedän sen.

 

 

 

 

Kuten monet tietävät, rakastan luontoa ja siellä liikkumista. Olen luonnonlapsi. Ihan pienestä nappulasta asti olen liikkunut paljon luonnossa. Vuosien aikana olen leikkinyt, lenkkeillyt, tehnyt mettätöitä jne. Tuntuu kuin olisin osa luontoa tai ainakin luonto on hyvin suuri osa minua. En ole mitään ilman luontoa. Maaseutu ja luonnon rauha voittavat leikitellen kädenväännön kaupunkia vastaan. Olen aina asunut taajaman ulkopuolella, muutenkin kylä jossa asun on rauhallinen, ei mitään city-tyyliä. Lappiinkin mua vetää luonto, maisemat, hiljaisuus ja puhdas ilma.

 

Melkein talomme takaa alkaa metsä, jossa olen kulkenut erittäin paljon pikkuveljeni ja naapurissa asuvan ystävämme kanssa. Vaikka metsä ei mitenkään ole meidän omistuksessamme, siltä se on tuntunut. Isäni omistaa suht paljon metsää (kotiseudullaan), joten olen niillä mailla samoillut paljonkin ja sitä kautta olen oppinut metsän olevan kotini. Kaikesta huolimatta talomme takainen metsä merkitsee mulle enemmän. Juuri tässä metsässä olen liikkunut erityisen paljon viime vuosina, vuosina joina olen sairastanut masennusta. Näinä vuosina olen useita kertoja viikossa käynyt naapurini kanssa lenkittämässä koiria. Koska haluamme usein vältellä asfalttia, päädymme talssimaan metsään. Tämä metsä on ollut mulle eräänlainen pakopaikka, koira naapurista lainaan ja metsään rauhoittumaan. Syksyllä olen saanut myös ”karata” suppisapajilleni, jos lenkki ei ole maistunut. Oikeastaan en ole aiemmin huomannutkaan kuinka rakas ja tärkeä juuri tästä metsästä on minulle tullut. Arvon ja merkityksen kun liian usein huomaa vasta kun sen menettää. Ei sitä osaa ajatella, että kaikki voi kadota silmän räpäyksessä. Kaikki joka tuntui ikuiselta, voi tuhoutua täysin yllättäen.

 

 

Kuten helposti voi arvata metsän omistaja päätti vetää kaiken matalaksi. Kyllä, tyystin matalaksi joka ikistä risua myöden. Jäljelle ei jätetty edes siemenpuita, joten vaikuttaa hieman siltä, ettei siihen enää tulisi metsää. Emme tiedä metsän tulevaisuutta, sitä miten tästä eteenpäin. Kuitenkaan mikään ei tuo metsää takaisin. Uuden kasvamiseen menee useita kymmeniä vuosia ja siitäkään huolimatta se ei olisi sama metsä. Metsästä puuttuisivat kaikki vuosien aikana tutuiksi tulleet puut, polut, kaikki. Jopa suurin suppisapajani on poissa, eivätkä ne enää palaa.

 

 

 

 

Musta tuntuu siltä kuin kaikki mun sisuskalut olis revitty pois, jäljelle olis jääny vain hauras kuori. Mut on revitty kappaleiksi. Multa on riistetty rakkauteni kohde tai kuten eräs ystäväni muotoili: joku läheinen henkilö. Tiedän, ettei suurin osa ihmisistä voi ymmärtää miten pari kuusta, sammalikot, risut ja kävyt voivat merkitä mulle näin paljon, joten en odotakaan ymmärrystä kaikilta. En osaa selittää miten ja miksi musta tuntuu näin pahalta. Miten kyseinen metsä voi olla mulle niin tärkeä, ei sitä voi sanoin kertoa, sen vain tietää.

 

 

Olimme jälleen tänään lenkillä metsässä tai siis siellä mitä siitä enää on jäljellä. Totesimme, että koko se alue jossa liikuimme eniten on poissa. Jos koko metsä alueesta ei lähtenyt ihan puolia niin ainakin 1/3 osa. Kuusenoksakaton ja puupilareiden paikalla on vain karu puuton avohakkuuaukea. Aurinko paistaa suoraan maahan eikä valo siilaudu kauniisti vihreän katon läpi. Tästä lähin joudumme kävelemään tuon puuttoman aukean läpi, jotta pääsemme metsään mm. tuulen suojaan. Monelle ihmiselle olisin halunnut näyttää metsäni, muttei se enää koskaan ole mahdollista. Toisinaan kun olen ollut yksin metsässä lenkillä, olen mielikuvissani ollut siellä jonkun ystäväni kanssa, hälle olen näyttänyt kaikki minulle tärkeät paikat. Hänen seurassaan olen kävellyt joko polkuja pitkin tai ilman. Osasin ja tunsin (jäljelle jääneen osaan ja tunnen edelleen) kuin omat taskuni. En tarvitse metsässäni polkuja, tiedän kyllä minne pääsen mitäkin reittiä, jopa yksi koira on oppinut joitakin reittejä. Osaisinpa näyttää ajatukseni, jotta voisin jakaa ne ystävieni kanssa.

 

Kuvaa parhaiten metsääni

 

 

 

 

Haikein tunnelmin:

-Elina

 

Ps. Jostain syystä tekninen taitotasoni osoittaa jälleen vajavuutensa, enkä saa tänne lisättyä mitään omia kuviani :( Joten koitin netistä löytää edes jonkinlaisia kuvia, mutta koska ne eivät ole metsästäni, ne ovat jotain hiukan sinne päin. Avohakkuusta en löytänyt kummoisiakaan kuvia, mut saa noista nyt hiukan viitteitä..