Selaat arkistoa kohteelle opiskelu.

Vääriä valintoja

10.9.2017 Yleinen

6.5.2015, Keskiviikko klo 17:00
”Taina sanoi tänään että tämän parin vuoden aikana on tuntunut että rentoutuminen ja tietyllä tavalla irti päästäminen ei ole ollut minulle edes vaihtoehto. Juuri siksi hän kertoi kokevansa sen nyt hyvänä jos en pääse opiskelemaan… Koska silloin minulla on vuosi aikaa opetella sitä irti päästämistä. Opiskeleminen ja oman polun etsiminen on helpompaa kun on tunne siitä että elämä kantaa, vaikkei kaikki langat ole aina täydellisesti käsissä. Haluan oppia sen kaiken vaikka se pelottaa vähän samalla tavalla kun sairaudestani luopuminen. Eli tosi paljon.”

Lukion jälkeen kaiken piti olla selvää. Sitä piti seurata välivuosi jonka myötä keräisin voimia jatkoa varten. Vakiinnuttaisin tilanteeni vakaaksi. Psykoterapeuttini kanssa kaavaillun välivuosisuunnitelman takaa hyppäsi kuitenkin yllättäen vaihtoehtoinen suunnitelma. Varasijalta vapautunut opiskelupaikka sairaanhoito-oppilaitoksessa.

Aluksi minun oli vaikeaa sopeutua ajatukseen välivuodesta. Minua pelotti jäädä paikoilleni, ja se pelko muuttui pelottavammaksi jokaisen ympärilläni kajahtavan ilouutisen myötä. Ne ilouutiset kajahtelivat ystävieni suusta. Minusta tuntui että kaikki tuntemani ihmiset saivat sinä kesänä tuulta unelmiensa alle, ja minä olin ainoa joka kulki siinä puuskassa vastatuuleen. Sitä pohdiskellessani tajusin kuitenkin ettei se tuuli vielä edes puhaltanut. Tajusin, että se tulisi puhaltamaan vasta tulevana syksynä, ja sen oivallettuani heittäydyin kesään suuremmin kuin koskaan ennen. Ollaanko tämä kesä näin? Minä olin sen kesän niin, ja siksi se oli paras kesä koskaan. Se oli kesä jonka pyörteessä kaikki tuntui suurelta, koska se kaikki tapahtui suuren muutoksen kynnyksellä.

Eläessäni sinä kesänä enemmän kuin vuosikausiin, valmistin itseäni samalla ajatukseen muutoksesta. Valmistauduin sellaiseen radikaaliin, jokaista ympärilläni olevaa asiaa koskevaan muutokseen, joka kuitenkin jättäisi minut paikoilleen välivuoteni kanssa. Pohjustin itselleni odotettavissa olevaa tunnetta onnellisesta pyörremyrskystä jonka synkän tyynessä keskustassa minä istuskelisin. Lopulta, kesän myötä minä totuin näihin ajatuksiin. Minä olin viimein tullut sinuiksi välivuosiajatuksen kanssa kun sitten sain sähköpostiini viestin opiskelupaikan avautumisesta. Vaivalla rakennettu, vain muutaman päivän verran elää ehtinyt mielenrauha tulevaisuudesta rikkoutui heti ratkaisevan kysymyksen äärellä: Mitä jos sittenkin…?

 1.7.2015, Keskiviikko klo 17:57
”Tänään on se päivä kun alkaa sadella opiskelupaikkafacebookpäivityksiä. Se tekee pahaa, mutta luen vain eteenpäin ja kiusaan itseäni. Tuntuu että koko maailma on päässyt opiskelemaan. Kaikki minulle tärkeät ihmiset lähtee Helsinkiin. En vain tunne itseäni eksyneeksi ja jälkeenjääneeksi, vaan myös tosi yksinäiseksi. Haluaisin olla iloinen kaikkien puolesta mutta oikeasti olen surullinen ja pelokas. Voin huonosti, näen itseni peilistä ja tuntuu kuin koko korttitalo romahtaisi pikkuhiljaa. Olen ollut ilman tarvittavaa lääkitystä yli kolme kuukautta ja tuntuu että nyt jos koskaan tarvitsen sen, mutta en osaa enkä halua enkä uskalla ottaa sitä. Olen umpikujassa.”

”Jopa Fiia lähtee Helsinkiin. Hänen puolestaan ihan tosissaan olen niin iloinen että en osaa edes kuvailla sitä, mutta hän lähtee kauas taidepiireihin. Haluaisin soittaa hänelle, mutta en soita, koska haluan pärjätä itse ja osoittaa kaikille että olen oikeasti terve ja kykeneväinen. Tiedän että se kuulostaa pinnalliselta ja naiivilta ja lapselliselta, mutta se on niin paljon muutakin. Muuten en kai itkisi nyt sitä, että pelkään enemmän kuin mitään että teen tästä alkaneesta vapaudesta itselleni vankilan josta en löydä pakotietä. Nyt olen yksin ja se on varmaa.”

 7.7.2015, Sunnuntai klo 20:32
”Meillä oli niin hauskaa. Kesän paras viikonloppu. Mutta eihän kesä edes ole vielä ohi. Me päätettiin ottaa tästä koko ajasta ilo irti niin kuin kaikki loppuisi tähän. Koska tämä on kaiken tällaisen loppu. Tämän kuukauden jälkeen asiat eivät enää ikinä ole näin. Olen niin kiitollinen tästä viikonlopusta. Fiiasta ja Oliviasta. Koetan vielä muutamaksi kuukaudeksi unohtaa sen, että he molemmat lähtevät elokuussa. Aloittavat uuden elämän. Ja sitä on hankala unohtaa. Mutta yritän… Todella yritän. Muuten pilaan nämä viimeiset hetket.”

Jälkeenpäin olen miettinyt tuon kyseisen kesän vaikutusta sitä seuranneeseen syksyyn. Kun lopulta sain mahdollisuuden opiskelujen aloittamisen, hukkasin kokonaiskäsityksen elämäntilanteestani. Ehkä sen kesän riemunkirjava hetkessä elämisen ote voimaannutti minut uskomaan että kykenisin sittenkin aloittamaan opiskelut ihan heti. Ehkä lähipiirini unelmien toteutuminen ja mitä siistimpien opiskelupaikkojen heille avautuminen potki minuakin liikkumaan johonkin suuntaan elämässäni. Ehkä jälkeen jäämisen pelko sai minut juoksemaan päättömästi eteenpäin, miettimättä suuntaa johon todella juoksin. Ehkä tämä kaikki maalasi silmäni siniseksi ja sai minut ottamaan naiivisti opiskelupaikan vastaan uskoen sen olevan juuri sitä mitä tarvitsin.

Minun ei pitänyt lainkaan päästä opiskelemaan. Minun piti vain käydä pääsykokeissa jotta olisin ollut oikeutettu saamaan tukia joilla olisin selvinnyt välivuoden. Minun ei pitänyt osata siitä pääsykokeesta mitään. Oikeastaan, minun olisi pitänyt jättää se koepaperi tyhjäksi. Minun olisi pitänyt tajuta että kaiken kokemani terveydellisen myrskyn myötä minä osasin vastata moniin sen kokeen kysymyksistä valmistautumatta lainkaan. Ennenkaikkea minun olisi pitänyt muistaa, että en ollut valmis aloittamaan mitään uutta.
Niin siinä kuitenkin kävi, että minä palautin sen paperin täytettynä, ja kuukausia myöhemmin otin vastaan opiskelupaikan, jonka ei vielä päiviä aiemmin pitänyt olla edes vaihtoehto.

9.7.2015, Torstai klo 14:10
”Pääsin opiskelemaan. Sairaanhoitajaksi. Katsoin sitä sähköpostia varmaan 5 minuuttia hiljaa hievahtamatta kunnes sain todettua ääneen: oho. Äiti sanoi minulle pari viikkoa sitten että minun kannattaisi käydä itseni kanssa keskustelu siitä, mitä tekisin jos pääsisinkin sinne. Hän muistutti, että minun kokemuksellani tiedän niistä asioista jo valmiiksi, kokeeseen lukemattakin. Mutta enhän minä koskaan käynyt sitä keskustelua itseni kanssa, ja kun sain sen sähköpostin, en tiennyt yhtään mitä tehdä.”

”Minullakin alkaa uusi elämä? En tiedä onko se minuun elämäni, sellainen jota haluan elää, mutta en voi tietää jos en ota selvää. Ainakin nyt yritän hyödyntää sitä kaikkea mitä olen joutunut kokemaan. En tiedä yhtään mitä odottaa, enkä tiedä edes mitä ajattelen tästä kaikesta… Minusta tuntuu että elän nyt päivän kerrallaan ja kun tulee 27.8. niin heittäydyn sinne pää edellä ja katson mitä tapahtuu. Ei ainakaan pahemmin voi mennä kuin viimeiset 5 vuotta!”

”Kaikki hehkuttaa että ’minusta tulee sitä ja tätä’. Tuleeko minusta sairaanhoitaja? En tiedä. En päivitä siitä mihinkään tai hehkuta sitä sen enempää. Ne ketkä tajuaa kysyä, ne onnittelee, mutta en osaa sanoa kiitos kun en oikein tiedä onko tässä onnittelemista. Koska en tiedä mitään mistään vielä, enkä tule vähään aikaan tietämäänkään. Olen todennut että ei se tieto tule kuin salama kirkkaalta taivaalta tajuntaan siten että yhtäkkiä koko tulevaisuus on kirkkaana ja päivän selvänä mielessä. Ei, toisten meistä täytyy kokeilla ja punnita ja tehdä virheitä ja lopulta vaan olla uhkarohkea ja joko onnistua tai aloittaa alusta. Kumpikaan ei varmasti ole helppoa, ei onnistuminen eikä varsinkaan alusta aloittaminen, mutta onnistumisessa on se hyvä puoli että tietää mihin keskittää energiansa, ja alusta aloittamisessa ainakin tietää sulkea yhden vaihtoehdon pois niistä tuhansista. Ja sellaista kaiketi on elämä.”

 Minun olisi pitänyt ottaa välivuosi. Olisi pitänyt. Taaksepäin on kuitenkin turhaa katsoa muutoksenhakuisesti. Minun tieni kulki sairaanhoito-oppilaitoksen kautta ja välivuosi tulikin lopulta ennemmin kuin myöhemmin. Kun minä en ottanut sitä, se otti itsensä ja minut siinä samassa.

07.08.2017

7.8.2017 Yleinen

Herään unesta usein todella myöhään. Kun tänään heräsin puoli 12, oli se minulle melko aikaista. Olen tässä lueskellut yhtä e-kirjaa. Olen melkein puolessavälissä ja lukulaite näyttää, että 28 tuntia ja 34 minuuttia on yhä luettavaa jäljellä. Taidankin olla melko hidas lukija. Tosin kirja on englanninkielinen ja fyysisessä versiossa on sivuja yli kuusi ja puolisataa.

Eilen kävin äidin ja hänen siskonsa kanssa katsomassa heidän isäänsä eli vaariani ikäihmisten hoivakotiin, joka sijaitsee lyhyen automatkan päässä. Oli mielestäni järkevästi käytettyä aikaa. En ole vaarini, enkä kyseisen tätini kanssa koskaan ollut paljon tekemisissä, kuten en pitkään aikaan oikeastaan kenenkään muunkaan sukulaisen kanssa, paitsi perheenjäsenten kanssa, eli veljieni ja vanhempieni kanssa. Heidän kanssaan tulee vietettyä paljon aikaa.

Vaarin puheesta ei enää saa selvää, joten hänen kanssaan oli vaikea puhua. Tuntui olevan ikään kuin henkimaailman asioita, mitä sieltä suusta pääsi. Vaari ei vain enää tunnu olevan oma itsensä, mutta tuntuu kuin siitä olisi vain vähän aikaa, kun hän oli vielä ihan normaali. Nopeasti voi ihminen muuttua. Mummoa, eli äitini äitiä kävin katsomassa myös jokin aika sitten. Hän asuu hyvin lähellä, mutta tämä käynti oli eka kerta varmaan useampaan vuoteen.

Iskä ja pikkuveli lähtivät tänään katsomaan pikkuveljen uutta asuntoa, jonne hän pian muuttaa opiskelujen takia. Lähettivät äsken kuvan sieltä. Opiskelupaikka ja -asunto ovat tosi kaukana, joten veljeä tuskin näen paljon pitkään aikaan. Toivon kovasti, että hänen opiskeluaikansa sujuu hyvin. :)

Tänään ajattelin vielä lukea lisää kirjaa, katsoa vähän elokuvia ja ehkä myös pelata yhtä videopeliä.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille! :D

Katkeruus

10.5.2017 Yleinen

Välillä koen katkeruutta siitä, mitä minulta vietiin kun minua käytettiin hyväksi. Ei vain viattomuuttani vaan myös mahdollisuuteni elää normaalia elämää. Elää täydellä potentiaalillani. Olen aina kärsinyt ja tulen kärsimään jonkinasteisesta stressireaktiosta, jonka vuoksi esimerkiksi täysipäiväinen opiskelu on ollut minulle vaikeaa. Samoin työskentely. En tiedä onko kyse surkeasta stressinsietokyvystä, vai onko kyse siitä,että tarvitsen edelleen aikaa käsitellä tapahtunutta. Välillä olen yrittänyt painaa täysillä koulussa tai työelämässä ja aina poltan itseni loppuun. Ilmeisesti en vain palaudu samalla tavalla kuin keskivertotyypit. Vaikka toisaaalta tuntuu että joka toinen ihminen onkin kokenut jonkinasteisen burnoutin, mikä kertoo kyllä enemmän yhteiskunnasta ja tämän hetkisestä ilmapiiristä työelämässä.

Olen kuulemma melko älykäs, ainakin psykologisten testien perusteella, mutta siitä huolimatta minun on ollut vaikea suorittaa opintoja, vaikka olisin kokenut oppimisen palkitsevaksi ja ollut kiinnostunut opinnoistani. MInulla on ollut unelmia ja haaveilin akateemisesta urasta, johon minulla olisi muuten resursseja, mutta kun en kestä kiirettä ja painetta, vaan alan voida huonosti, kärsiä vatsakivuista, migreeneistä ja unettomuudesta. Toisaalta opiskeluaikana muistot alkoivat vasta nousta pintaan ja voimani kuluivat niiden tukahduttamiseen ja totuuden pakenemiseen.

Vaikka yritän ajatella positiivisesti , ja uskonkin, että kaikki mitä tapahtuu tapahtuu jostain suuremmasta syystä,, tunnen yhä edelleen katkeruutta ja jossittelen mitä elämästäni olisi voinut tulla jos minua ei oliskaan raiskattu. Jos en olisi joutunut aina painimaan itseinhon, epävarmuuden ja hajonneen psyyken kanssa. MItä jos olisin saanut elää sielu ehjänä? Mitä minusta olisi voinut tulla. Tiedän, että vakavat traumat aiheuttavat psyykkisiä oireita ja stressinsietokyky on yleensä todella heikko, varsinkin ellei traumoja ole saatu käsiteltyä. On kuin joku osa minusta eläisi yhä hyväksikäytön joka päivä ja pyrkisi unohtamaan sen sitten taas. Se vie voimia. Joka päivä. Yhä edelleen.

Kuitenkaan en voi olla miettimättä olisinko voinut päästä pidemmälle, olisinko voinut opiskella vaikka psykologiksi tai opettajaksi tai tutkijaksi ja tehdä jotain äärimmäisen mielenkintoista työtä, matkustella tai asua ulkomailla. Asioita joista olen haaveillut ja haaveilen edelleen, mutta näin lähemmäs neljäkymppisenä niiden saavuttaminen alkaa tuntua aina vain kaukaisemmalta ja vaikeammin saavutettavalta. Olen kuitenkin aikuisiällä opiskellut lisää ja toivon, että voisin vielä edetä urallani johonkin. Työvuosia kun olisi kuitenkin vielä jäljellä. Tuntuu tuhlaukselta jättää oma älykkyyteni ja kyvykkyyteni käyttämättä ja antaa elämän valua hukkaan.

En edelleenkään pysty työskenetelemään viittä päivää viikossa. Olen käytännössä mielenterveyskuntoutuja, mutta en ole tätä asiaa työpaikallani tuonut mitenkään ilmi. Edes pomoni ei tiedä asiasta, eikä mielestäni heidän kuulukaan tietää. Minulla on melko helppo työ ja teen lyhyitä viikkoja, joten jaksan käydä töissä ja minulla jää energiaa johonkin muuhunkin. Olen siitä onnekas, että minulla on työ, josta pidän ja maailman ihanimmat työtoverit. He eivät tiedä hyväksikäytöstä, enkä aio siitä heille kertoakaan. Kirjoitin aiemmin uhriutumisesta ja se, että kukaan ei tiedä on auttanut minua näkemään itseni positiivisessa valossa, aikuisena naisena, tässä hetkessä, vailla uhrin leimaa. Olen osana normaalia yhteiskuntaa, mikä myös tuntui aiemmin mahdottomalta haaveelta. Luulin, etten koskaan pystyisi tekemään ylipäätänsä töitä, tai että minut mihinkään palkattaisiin. Näin jo elämäni syrjäytyneenä, tukien avulla toimeentulevana ja ikuisena mielenterveyspotilaana. Tuntui kuin raiskaajani olisi tuhonnut koko elämäni täysin jo silloin kun olin vasta lapsi.

Vaikeina aikoina on ollut vaikeaa nähdä eteenpäin, mutta onneksi olen jaksanut yrittää. Ja vaikka tänäänkin tunsin katkeruutta siitä etten ole saavuttanut unelmiani, voin kuitenkin tuntea myös ylpeyttä kun katson millaisen matkan olen muutamassa vuodessa mennyt eteenpäin. Se antaa uskoa myös siihen että tulevaisuudessa pääsen elämässäni lähemmäs unelmieni toteutumista ja että ne ovat mahdollisia saavuttaa kunhan vaan uskon itseeni ja jatkan eteenpäin menemistä, vaikka välillä tulenkin kohtaamaan vaikeuksia tai stressaavia aikoja.

Lukio – Neljän vuoden syvä suo

31.12.2016 Yleinen

14.2.2014 – Penkkarit –
”Oliko outoa juhlia koulun päättymistä kun se ei vielä pääty? Oli. En osaa vielä ajatella sitä että nämä kaikki muut ihmiset lähtevät täältä ja minä jään… Ei näitä tyyppejä juurikaan tule ikävä. Minähän olen keskittynyt pääasiassa selvitytymiseen koko lukioajan joten sen syvempiä suhteita ei ole syntynyt. Ja vuosi vielä…”

 Lukiossa ihminen kasvaa, löytää koko elämän kestäviä ystävyyssuhteita ja saa selvyyttä siihen, mitä haluaa jatkossa tehdä. Sanotaan että lukioaika on ihmisen parasta aikaa. Minulle se oli kaikkea muuta. Tein lukion neljässä vuodessa, ja siinä taipaleessa oli tasan neljä vuotta liikaa. Kun viimein tuhansien poissaolojen jälkeen sain valkolakin, olin vain iloinen siitä, että se kaikki oli ohi. Nyt jälkeen päin nään kaiken vaivan jopa turhana. Minulle jäi lukiosta käteen vain todellinen kokemus siitä, miten kaiken voi tehdä eri tavalla kuin on alun perin tarkoitettu. Kaikenkaikkiaan lukion läpikäyminen anorektikkona ei ole helppoa.

Yläasteelta tutut ystäväni olivat ylemmillä luokilla koska he suorittivat lukiotaan normaalin oppilaan tahtiin. Minä jäin jo ensimmäisen kouluviikon aikana heistä jälkeen kevennetyn lukujärjestykseni kanssa, ja pian ymmärsin, että tämä olisi jälleen yksi niistä taipaleista, jotka minun olisi kuljettava yksin. Lääkärikäynnit, punnitukset sekä ahdistuskohtaukset aiheuttivat lukuisia poissaoloja. Olin tunneilla läsnä hyvin harvoin, joten en päässyt juuri tutustumaan minua nuorempiinkaan ihmisiin. Ruokailuissa en käynyt, ja jos joskus päätin syödä eväitä, tein sen vessassa jotta kukaan ei huomaisi. Opiskelin ahkerasti. Liian ahkerasti. Koulukirjat olivat stressintäyteinen pakoreitti anorektisista ajatuksista.

19.9.2013, Torstai klo 19:03
”Syntymäpäivä ja ensimmäinen yo-kirjoitus samassa päivässä. Stressasin niin paljon… Ihan kamalaa. Miksi kirjoituksista pitää vaahdota koko kouluaika joka päivä joka tunnilla koko lukioajan? Parhaimmassa tapauksessa myös yläasteajan. Opettajat itse tekevät siitä meille kamalan peikon ja luovat puheillaan stressitason joka vain alentaa tuloksia. Aamulla en edes muistanut että minulla oli syntymäpäivä. Mielessäni oli vain taistelu siitä kumpi voittaa: ahdistus vai paniikki.”

”Tavarat luokkaan… Tarjottimelle olemattomat eväät… Varalyikkäri… Kumi…. Tekstit pois näkyvistä. Istu odottamaan. Hyvä etteivät ohjeita antaneet opettajat vielä muistuttaneet: Stressaa. Panikoi. Ahdistu. Ja toisaalta ei kyllä tarvinnut muistuttaa. Tuntui että kävelin oman pääni sisällä keskellä stressiä vaikka kävelin käytävillä ja vastaan tuli tuttuja kasvoja jotka toivottivat hyvää synttäriä. Ainiin, se. Kiitos, hymyn tapainen irvistys ja äkkiä pois.”

 15.9.2014, Maanantai klo 20:40
”Nyt se on ohi. Osasin kai kaiken. Luin ihan liikaa ja silti pelkäsin enkä voinut lopettaa. Olen ollut hajamielisempi kuin koskaan, ikään kuin päähäni ei mahtuisi enää muuta kun olen täyttänyt sen koulukirjojen tekstillä. Nyt olen väsynyt ja helpottunut enkä enää ikinä astu siihen saliin. Päinvastoin, kierrän sen kaukaa ja levitän sanomaa siitä miten turhasta asiasta ihmiset ovat valmiita järkyttämään mielenterveyttään. Ylioppilaskirjoitukset. Liian pitkälle vietyä, sairasta oppilaiden kantokyvyn rajojen rikkomista pitkällä terävällä kepillä.”

Opettajien tehtävä on potkia nuoria eteenpäin ja kannustaa lukemaan. Anorektikolle se on bensan heittämistä liekkeihin. Minä hoidin jo itseni potkimisen kahta rankemmin kuin kukaan opettaja oppilasta koskaan, mutta kaikki puheet ja pelon lietsominen kirjoituksia kohtaan tekivät minusta entistäkin väkivaltaisemman itseäni kohtaan. Ymmärrän, että opettajat eivät aina ymmärrä ajatella sitä, mitä heidän puheensa saattavat todella aiheuttaa. Suurimmalle osalle oppilaista se sanallinen potkiminen on varmasti tarpeellista parempien tuloksien saavuttamiseksi. Näin jälkeen päin, muutamien vuosien jälkeen uskallan kuitenkin olla julkisesti samaa mieltä 18 -vuotiaan itseni kanssa. Ylioppilaskirjoitukset ovat yliarvostettuja. Jos voisin nyt puhua nuoremmalle itselleni, koittaisin saada hänet tajuamaan, miten pieni osa elämää ne kirjoitukset ovat. Syömisen, nukkumisen, ja kaiken oikeaan elämään liittyvän laiminlyönti ei ole sen arvoista, vaikka opettajat sanoisivat mitä. Huomatkaa, että tämä on vain Anorektikon näkökulma asiasta. Vaihtaisin ylioppliastodistukseni pois koska tahansa, jos saisin mielenterveyteni takaisin edes menneiden lukiovuosieni ajaksi.

Jos koulunkäynti ja kirjoitukset olivat minulle selviytymistä ja stressin läpi rämpimistä sairauttani kantaen, oli hankalaa myös selvitä päivästä, joka tapahtui tasan vuosi ennen omia lakkiaisiani. Se oli ystävieni valmistujaispäivä. Päivä, joka näytti minulle hyvin selkeästi kuinka jälkeen olin jäänyt kasvamisessani, elämässäni, ja tulevaisuuteni tavoittamisessa. Siltä se ainakin tuntui.

31.5.2014, Lauantai klo 19:00
”En arvannut että tämä päivä olisi näin rankka. Nähdä kaikki se… Lakit, iloiset ilmeet, seisovat pöydät, sukulaiset, onnittelut ja kysymykset tulevaisuudesta. Halusin juosta karkuun. Tämä on se päivä kun minä en valmistunut. Tässä se nyt on. Ensimmäinen päivä joka erottaa minut konkreettisesti normaaleista ikäisistäni. En ikinä uskonut että tämä olisi tuntunut näin vaikealta… Se kun kaverit viimein saivat päätökseen yhden vaiheen elämästään ja minulle iski totuus itsestäni vasten kasvoja. Luulin ettei enää olisi mitään iskettävää.”

Viimein kaiken jälkeen koitti kuitenkin päivä, jona sain oman valkolakkini. Päiväkirjani tekstit paljastavat totuuden siitä, mitä se minulle merkitsi -tai enemmänkin siitä, mitä se minulle ei merkinnyt.

25.4.2015, Lauantai klo 19:51
”’Onneksi olkoon, nyt on 75 kurssia täynnä ja olet ylioppilas!’ Viestin luettuani valahdin vain selälleni lattialle ja tuijotin hetken kattoa. Sitten taisin ajatella: ’Jes’. 4 vuotta takana puhdasta ylä- ja alamäkeä, ei tasaisesta lukiolaisen elämästä tietoakaan, ja nyt vihdoin se on ohi. Olen niin täynnä sitä koko laitosta. Voin käsi sydämellä sanoa etten tule kaipaamaan mitään. Monelle lukio on sitä parasta aikaa mitä muistellaan vanhana, mutta minä en voisi olla tyytyväisempi siitä, että pääsen eroon siitä kaikesta. Ehkä se on se 4 vuotta, ehkä olen vain kasvanut yli koko touhusta. Ehkä se on se että olen ulkopuolisena seurannut sitä meininkiä vuoden. Ehkä se on tämä sairaus, joka on kääntänyt koko lukion suorittamiseni ylösalaisin ja saanut minut tekemään kaiken täysin väärinpäin ja eri tavalla kuin muut ihan ekoista päivistä lähtien. Kai nämä kaikki vaikuttavat, ja kai olen kasvanut ihmisenä kaiken tämän myötä, mutta siihen kasvuun ei koululaitos ole osana, sen matkan olen kulkenut minä ihan itse, omia reittejäni.”

”En osallistu lakitustilaisuuteen. Rehtori sanoi: ’Mietin nyt vielä! Se on yksi elämän hienoimmista päivistä!’, mutta ihmiset jotka hämmästelevät, eivät ymmärrä ettei se ole sitä minulle. Lukio ei ole antanut minulle mitään mitä muut ylioppilaat hehkuttavat. Siinä tilaisuudessa ei ole minulle mitään. Ei ystäviä, ei tunnelmaa, ei yhteishenkeä tai ylpeyden tunnetta. Mitä vähemmän minun tarvitsee viettää aikaa lähellä sitä kaikkea, sen parempi. Enkä ole katkera! Päinvastoin. Olen tehnyt asiat tavallani tähänkin asti joten saatan lukion loppuun minuna itsenäni; Ei mitään minulle tekopyhää seremoniaa. En tarvitse ketään sanomaan että nyt saa laittaa lakin päähän, laitan sen silloin kuin haluan ja mitä pikimmiten saan sen rumiluksen pois, sen parempi. Ylioppilaslakki ei merkitse minulle ylpeyttä. Ei minulla ole arvosanojen värisuoraa tai sataa viittäkymmentä kurssia. Nyt vain tiedän että tämä ylikasvanut taisteluvaihe elämässäni on päättymässä, ja sitä haluan juhlia. Kunnolla.”

31.5.2015, Sunnuntai klo 20:12
”Me todella järjestettiin juhlat. Ne oli minun näköiset. Paljon ihmisiä; kaikki rakkaat ja muutama muu, mustikkashotteja ja hyvää musaa. Ei kysymyksiä tulevaisuudesta tai arvosanoista, vaan riemukas vapaapäivä menneestä, tulevasta ja velvollisuuksista. Siinä olivat minun toiveeni. Ruoan suhteen minulla ei luonnollisesti ollut toiveita joten annoin vapaat kädet äidille ja muille. Ennenkaikkea halusin että sana ’ylioppilas’ olisi täysin sivuseikka; pääpointtina olisi kesä ja hauskanpito ja ’päivänsankarina’ olisi yhtäläillä meidän koko perhe. Olin koko aamun auttanut järjestelyissä, en mennyt lakitukseen konserttitalolle koska olin päätökseni tehnyt. Kellään siellä ei ollut minulle mitään tarjottavaa, ja vähiten minulla heille.”

”Aluksi meinasin kuolla. Hirveä määrä ihmisiä ja minä olin kuitenkin keskipisteenä… Pahinta oli ne lahjat. Inhoan lahjoja, en ollut muistanut edes ajatella etukäteen kuinka hirveää olisi seistä siinä ja vastaanottaa niitä. Löytää oikeat sanat kiittää… Halusin vain ottaa sen typerän lakin pois päästä ja juosta pois ja sanoa Fiialle että nämä on nyt sun juhlat, have fun. Sen sijaan kuitenkin sanoin hänelle että älä pliis jätä mua yksin.”

”Et ehkä usko tätä, mutta ne olivat sittenkin vuosisadan katastrofin sijaan vuosisadan parhaimmat bileet. Ne saivat minut todella unohtamaan viimevuosien kauhut. Se oli vapaapäivä kaikesta kuten toivoin. Olen rämpinyt 4 vuotta lukiossa, joo, mutta näissä juhlissa olijat tiesivät missä todella olen rämpinyt sen 4 vuotta ja vaikka kaikki ei ehkä olekaan vielä ohi niin eilinen näytti meille kaikille että täällä on paljon iloa. Niin, moni heistä näki minut ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa aito hymy huulillani, ja sen kai huomaa.”

Minun juhlani olivat täydelliset. Erilaiset, mutta täydelliset. Virallisten kiitoskorttikuvien sijaan ihmisille lähetettiin juhlista ottamani selfie. Siitä alkoi koko sairausaikani paras kesä. Kävin festareilla, matkoilla, liftasin sinne tänne ja elin nuoruutta. Sitä, mitä en ollut juurikaan päässyt elämään. Halusin tehdä sen kaiken mitä olin menettänyt. Hetken ehkä jopa uskoin, että se kesä olisi ollut alku terveydelle.

 

#SOS Mitä sitten, kun koulu loppuu? :o

18.12.2016 Yleinen

Hellouu :)

Kuten otsikko kertoo, tänään olis tarkotus vähän jutskata jatko-opiskelusta.  En oo maailman paras esimerkki loistavasta suunnitelmasta tuulevaisuudelle, mutta koitan yleisesti kertoo mitä kaikkee voi tehä ja mitä jos ei pääsekään heti opiskeleen ja sit aattelin kertoo myös vähän mun omasta tilanteesta ja sillees, mut eiköhän mennä :)

Yleisiä ajatuksia
Mulla alkaa olla lukio-opinnot pikkuhiljaa paketissa ja kohta, oikeestaan ihan justiinsa, pitäis tietää, että mihin haluaa hakee.. Jotenkin tosi hurjaa ajatella, että se noin 3 vuotta siitä, kun alotti sen koulun, on kohta jo menny.. Mihin tää aika oikeestaan menee? :o
Joka tapauksessa, kohta (maaliskuussa) alkaa yhteishaku ja pitäs tietää, että mihin tää immeinen suuntaa seuraavaks.. Ei oo helppoo, voin sanoo. Niin paljon erilaisia paikkoja, niin paljon erilaisia vaihtoehtoja, ihan liiaks asti..
Oon miettiny erilaisia vaihtoehtoja, ja se on ollu silleen vähän vaikeeta, kun on juttuja mistä on selkeesti kiinnostunu, mutta ei oo kuitenkaan ihan varma asioista, mutta sitten se pitäis sovittaa johonkin tutkintoon tai itelle ja omiin toiveisiin sopivaan kouluun..  Toisaalta on useempia asioita, mitä  haluais ehkä tehä, mutta se, että mitä haluais kaikista eniten ja että voisko niitä jotenkin ”miksata” ja yhdistellä niihin muihin kiinnostuksiin, niin että sais sellasen ”dream jobin” aikaseks :) Toisaalta meillä täällä Suomessa on hyvä ja ihan super hieno asia se, että vaikka sä olisit jo aikuinen ja joku työ/ammatti ei sittenkään oo se, mitä sä haluut tehä, niin sulla on tosi paljon mahdollisuuksia hankkiutua opiskeleen aikuisopiskelijana ja kouluttautua uudestaan :)

Hakuaika lähestyy,apua!
Siitä hakemisesta, niin mua silleen vähän jännittää, että pääseekö heti opiskeleen vai ei. Toisaalta oon asennoitunu niin, että joo kyllä mä haen heti nyt keväällä, mutta se, että jos en saakaan nyt heti ekalla hakukerralla sitä paikkaa, niin ei mun maailma siihen kaadu :) Aina sanotaan, ettei mihinkään yleistäviin tuloksiin ja tutkimuksiin kannata sillä tavalla laittaa painoarvoo liiaks, mutta se on totta, että vaan noin kolmasosa ensimmäisen kerran hakijoista pääsee heti opiskeleen. Toisin sanoen, se voi olla hyvinkin mahdollista, että se välivuosi tulee väkisin eteen, vaikkei sitä ensisijasena vaihtoehtona olis ees aatellu. Tottakai aina kannattaa hakee ja yrittää päästä heti opiskeleen (ellei tosiaan oo tietosesti suunnitellu haluavansa pitää välivuoden) ja sekin on ihan totta, että aina joku prosentti pääsee sisälle sinne opiskelupaikkaan. Esim. vaikka psykologian opiskelu yliopistossa; sinne on ihan hullun paljon hakijoita, kun se on niin suosittua, mutta kyllä sinne aina jotkut pääsee sisälle, ja se joku voit olla just sä itte, jos hyvin käy :) Pitää vaan jaksaa tosissaan yrittää :) Ja jos se nyt ei onnistu heti ekalla kertaa, niin ei saa silti lannistua, jos oikeesti haluu johonkin tiettyyn paikkaan sisälle tosi kovasti, niin sit vaan ei muuta kun uutta hakua kehiin vähän myöhemmin :)

Ajatuksia omasta jatko-opiskelusuunnitelmasta
Mitäs mä aattelin ite? No, niinkun sanoin, niin kyll mä haen varmaan nyt heti, jos kävis niin hyvä tuuri, että pääsis heti opiskeleen ja säilyis se tietynlainen rytmi elämässä ja olis sellasta samanlaista, tai ainakin samantapasta, arkee, kun nytten on. Se on jotenkin tosi ”pelottavaa” ajatella, että ”noniin, nyt sitten turvallinen ja tutun olonen opiskeluaika on ohi” ja sellasta samanlaista jatkumoo ei  tuukaan enää, kun esim. ala-asteelta vaihto yläasteeseen ja yläasteelta lukioon, vaikka onhan noidenkin ”sidosvaihtojen” välillä suuria eroavaisuuksia ja aina on tullu suurta muutosta aiempaan opiskelupaikkaan-, -ympäristöön ja -yhteisöön liittyen. Vaikka samoja kavereita on kyllä säilyny matkassa mukana, mutta silti. Ei sitä parasta kaveria kuitenkaann kaikkialle voi ottaa mukaan ja jossain vaiheessa on pakko erkaantua, ellei nyt ihan varmana oo haluamassa tismalleen samaan paikkaan opiskeleen tai jotain sellasta.
Ja no, sit jos ei onnista opintopaikan suhteen, ja varmaan jo nyttenkin kun koulu ”loppuu” ennen kevään kirjotuksia, niin sit haen ja meen töihin. En jotenkin osais jäädä ”tyhjän päälle” ja sillain ettei olis mitään sellasta arkipäivää, kun on tottunu siihen, että päivässä on se tietynlainen rytmi :) Toisaalta hetken ottaisin kyllä sellasta omaa aikaa ja vetäisin vähän henkee, että ”huh, nyt se rupeema on takana” ja sit suuntais kohti jonkunlaista työtä ja sit seuraavalla hakukerralla, syksyllä tai sitten seuraavana keväänä tästä keväästä kun on hakenu, niin sit hakis uudestaan :) Mutta sen näkee sitten, että miten tulee käymään ja pääseekö opiskeleen vai ei :)

Mutta tällasia ajatuksia mulla tällä kertaa, toivottavasti en kyllästyttäny super pitkällä postauksella, mutta halusin vähän avautua ja kertoilla aiheesta, ihan silläkin, että oma kohtasta kokemusta tässä parhaillaan käydään läpi :)
Oikein hyvää alkavaa viikkoo kaikille, ja hei JOULUUN ON 6 PÄIVÄÄ! :)
Tsau!

– A

 

 

Ärsyttävä keskiviikko?

25.5.2016 Yleinen

Hellou!
Kaikki lähti siitä, että puoli vitsillä tein jonkun persoonallisuustestin netistä, sillä muistan, että joskus psykan tunnilla on tullut opettajan ohjeistamana tullut tehtyä sellanen. No, päätin tehdä sellaisen. Ei siinä testissä sinänsä mitään ihmeellistä ollut ja vertailun vuoksi kahlasin nettiä läpi ja tein aika monen erikin sivun persoonallisuustestin, ihan vaan ajan kuluks ja huvin vuoksi.

Kun olin tehnyt ns. ”yhteenvedon” kaikista testeistä ja tarkastellut tuloksia yms ja tullut siihen tulokseen, että tulokset olivat pelottavan paikkaansa pitäviä, löysin jonkun sivun mitä kautta pääsi tekeen jotain ammatinvalintatestejä. Noh, olihan niitäkin pakko koittaa ja oikeestaan ehkä ihan hyväkin.. Muutaman testin kerkesin tekeen, kunnes tuli sellanen tunne, että ei hemmetti sentään, nyt riittää..

Siitä tuli melkeinpä ärsyttävä olo ja eniten ehkä turhautunut.. Ainakin mulle, koska mulla ei oikeesti ole mitään hajua, että mikä mä haluan olla tai mikskä mä haluisin tulla…
Äidistä opoihin tenttaa, että mikä susta tulee isona. Mä en tiedä! Ja mitä lähempänä lukion loppuminen on, sitä enemmän tulee sellanen olo, että voi tsiisus, en mä oikeesti tiiä…

Kun suurin ärsytys oli laantunut, keräsin taas ajatuksia kasaan ja totesin, että ei tää elämä oo niin vakavaa. Minä ja moni muukin, ketkä tuskailee tulevaisuuden suunnitelmien kanssa, löytää varmasti oman ”punasen lankansa”. Jos mietin itse nyt, että missä kuvittelen itteni 10 vuoden päästä, niin voin sanoa, että päässä on vaan pelkkää tyhjää eikä ole mitään käsitystä siitä, mihin elämän polku vie ja kuljettaa. Täytyy vaan luottaa siihen, että oma juttu löytyy kyllä. Jos ei heti, niin erilaisten vaihtoehtojen jälkeen :)

Ei mulla tällä kertaa ollu oikeestaan muuta, halusin lähinnä vaan avautua aiheesta ja toivon, että ehkä joku teistäkin on paininu tai parhaillaan painii saman ongelman kanssa. Mutta juu, sellasia ajatuksia tänään! :)
Huomenna on taas päivä uus ja uudet kujeet, joten eiköhän valmistauduta myös pikku hiljaa perjantaihin ja piakkoin saapuvaan viikonloppuun!

Hyvää loppuviikkoa kaikille :)

Mediasta

22.4.2016 Yleinen

mediaErityisesti nyt kun teen työharjoittelua nuorten parissa, olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota mediaan.

Ensinnäkin nuoret puhuvat paljon siitä, kuinka pelottavalta maailma tuntuu uutisia seuratessa. Joka paikassa on sotia, ilmasto tuhoutuu, ruoka loppuu, ihmiset tappaa ja raiskaa toisiaan. Ei ihmekkään jos tuntuu toivottomalta ja tulevaisuus epävarmalta. Jos yhtään on masentunut entuudestaan, voi uutisten seuraaminen masentaa entistä enemmän ja saada tulevaisuuden näyttämään maailman tuhoutumiselta.

Olen yrittänyt puhua nuorten kanssa siitä, kuinka yksipuolisen kuvan media antaa tilanteesta ja kuinka on mahdollista valita mitä uutisia seuraa. Katsotaan kuinka pitkälle tahansa historiaan, pahoja asioita on tapahtunut ja ihmiset ovat pelänneet tulevaisuuden olevan kauhea. Kuitenkin täällä me ollaan. Pahoja asioita tapahtuu valitettavasti, mutta entisajoista poiketen ne pamahtavat suoraan kännykkään, tietokoneen tai television ruudulle livenä. Se saa meidät tuntemaan, että pahoja asioita tapahtuu enemmän kuin ennen ja että ne ovat ainoat asiat mitä tapahtuu.

Itse olen lopettanut uutisten aktiivisen seuraamisen. En tilaa kotiin lehtiä, en käy netissä lehtien sivuilla tai muuten vello negatiivisten uutisten virrassa. En myöskään seuraa vertaistukiryhmiä esimerkiksi kipukroonikoille. On hyvä, että on paikkoja, joissa voi purkaa tuntojaan, mutta jos itse seuraa vain muiden negatiivisia asioita, se energia tarttuu. Itsekin rupee kiinnittämään huomiota enemmän omiin kipuihin, oireisiin ja negatiivisiin asioihin. Hyvin harvoin kukaan kertoo mitä tapoja on löytänyt kipujen kanssa elämiseen tai positiivisena pysymiseen, yleensä se on vain valittamista. Se on ihan ok, mutta itselleni se ei tee hyvää, joten olen lopettanut niiden seuraamisen.

Joku voi sanoa, että elän uutispimennossa, mutta itse koen sääteleväni elämääni tulevia asioita näin. Keskustelen ihmisten kanssa, niin ystävien kuin työkavereiden tai opiskelukavereiden kanssa. Kun jokin ilmiö nousee esiin, tutkin itse asiaa ja luen siitä mahdollisimman monista eri lähteistä. Luen myös aktiivisesti liiton sivuilta alaani liittyviä artikkeleita. Tutkin asioita, jotka ovat ajankohtaisia, ja pystyn näin itse vaikuttamaan siihen millaisia asioita päästän elämääni. Olen tietoinen ikävistä ja pahoista asioista mitä maailmassa tapahtuu. Mutta seuraan ja tutkin myös positiivisia asioita mitä tapahtuu.

11903992_1042552642442704_2110620457834532881_nKäytän sosiaalista mediaa hyväksi positiivisten asioiden näkemisessä.

Seuraan facebookissa kierrätysryhmiä ja naapuriapu-ryhmiä, joissa ihmiset auttavat toisiaan eri tavoin. Näen kuinka tavara ei ole kaikille kertakäyttöhyödykkeitä, vaan kuinka paljon ihmiset kierrättävät. Näen kuinka paljon ihmiset haluavat auttaa ja auttavat läheisiään. Oli se sitten varastetun kukkakimpun tilalle kukkien tuomista, oleskeluluvan saaneen ihmisen kotiin tavaroiden lahjoittamisesta tai löytötavaroista ilmoittamista.

Seuraan myös erilaisia järjestöjä ja yrityksiä, jotka tekevät paljon hyvää eri tavoin. Näen vapaaehtoisia, motivoituneita työntekijöitä, tyytyväisiä asiakkaita.

On spontaaneja, yhteisöllisiä tapahtumia konserteista ja kyläjuhlista kirpputoreihin. Kaupunkitilan ottamista kansalaisille.

On myös keskustelupalstoja, joilla ihmiset keskustelevat ja vaihtavat mielipiteitä. Siellä voi nähdä hyvin mustavalkoista ajattelutapaa, mutta joskus näkee kuinka ihmiset alkavat ajatella asioita syvemmin ja ehkä myös kasvavat. Kun keskusteluja seuraa, huomaa kuinka paljon huomaavaisia ja älykkäitä ihmisiä on olemassa, mutta joihin ei välttämättä kaikkiin pääse törmäämään omassa elinpiirissään.

kauneustuleeSama pätee median tarjoamien kauneusihanteiden ja kehonkuvan suhteen.

Mediassa näkyvät ihmiset ovat monen eri alan ammattilaisten aikaansaannoksia: monet ovat ennen kuvia olleet kampaajan, maskeeraajan, stailistin ja vielä monen muun käsittelyssä, puhumattakaan vielä kuvien ottamisen jälkeen tapahtuvista käsittelyistä. Edes nämä samat ihmiset eivät näytä arkena samalta kuin median kuvissa. Kuitenkin moni nuori ja vanhempikin ajattelee, että tuollainen minunkin pitäisi olla.

Sorrun itsekin usein kritisoimaan ulkonäköäni ja kehoani. Varsinkin niinä päivinä kun lääkkeet turvottaa, ei pysty liikkumaan ja kaikki on hankalaa. Teen jatkuvasti töitä sen eteen, että muistan rakastaa itseäni ja nähdä kauneuden todellisen merkityksen: omana itsenä olemisen kauneuden.

Olen työharjoitteluni vuoksi opetellut käyttämään useampia sosiaalisen median kanavia ja näistä aivan lemppari on instagram. Sieltä voi itse valita mitä seuraa ja mitä kuvia muille jakaa. Sieltä voi löytää pinnallisia pissiksiä, mutta myös inspiraatiota vaikka kynsien koristeluun, mikä voi tuoda positiivista mielialaa arkeen. Mutta mikä parasta, sieltä voi löytää ihania käyttäjiä, jotka haluavat levittää henkistä kehittämistä, positiivista kehonkuvaa tai positiivista mielialaa tuottavia kuvia!

Kun avaan sovelluksen ja katson kuvien virtaa, se tuottaa minulle todella paljon iloa. Näen positiivisia muistutuksia, kauniita kuvia erilaisista ihmisistä, seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuden mukaisia kuvia, koskettavia aforismeja ja hyvää mieltä tuottavia asioita, kuten kauniita taideteoksia tai käsitöitä. Tuntuu ihanalta nähdä mitä kaikkea hyvää ihmiset haluavat tuoda toistensa elämään kuvien kautta ja kuinka rohkeasti ihmiset ovat omia itsejään kuvissa, tuoden esiin kauneuden monimuotoisuuden.

Voin itse valita seurata käyttäjiä, jotka tuovat positiivisuutta vahvistavia viestejä päivääni.

4a8105597a95ede77a74cb8ff933428eKaikilla on mahdollisuus valita.

Mahdollisuus valita minkälaisessa seurassa aikaa viettää, latistavassa vai kannustavassa.

Mahdollisuus valita minkälaisia medioita seuraa.

Mahdollisuus valita minkälaisia ryhmiä, sivustoja, käyttäjiä seuraa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.

(Ps. Omia lempikäyttäjiä instagramissa ovat: hidasta, powerofpositivity, doreenvirtue, mysimplereminders, bodyposipanda, mybody_noshame, end_body_shame, mslindsaym, ilovethesecret, eckfarttolle, wearehumansproject, ellasbymassena, jennsgotcurves, daughter_of_the_woods,lawofattractionworld, rural_love, selfiesforselflove, itslaurajayne, frances_cannon, twinflamesupport, chubbybabe_, anastasiaamour, gaymisfits & the_mind_body_spirit_tribe)

Järjestöhommia

18.3.2016 Yleinen

allcandoitVitsi mikä viikko takana!

Työharjoittelu alkoi ja olen päässyt niin päätä huikaisevaan paikkaan, että pää tuntuu olevan viikon jälkeen ihan pyörällä – hyvällä tavalla, ja pääsin sen avulla myös siitä vaikeasta sumusta ulos, mistä kirjoitin viimeksi.

Teen harjoitteluni  järjestössä, mikä tekee nuorisotyötä erilaisten vähemmistöjen ja naisten parissa. Tarkoituksena on toimia kulttuurisensitiivisesti, sukupuolisensitiivisesti, voimaannuttavasti, vahvistaen ja yhteisöllisyyttä lisäten. Kohderyhmänä on koulukiusatut, yksinäiset, monikulttuuriset, vähemmistöihin kuuluvat, syrjäytymisuhanalla olevat, erityisryhmät ja aivan ”tavalliset” nuoret. Toisin sanoen toimintaan mahtuu kaikkea kaikille. Järjestössä tehdään asioita, joilla on oikeasti merkitystä ja mitkä ovat tärkeitä myös yhteiskunnallisesti sekä yksilön tasolla.

keskustelutEniten minua kuitenkin inspiroi muiden työntekijöiden seura, eikä vain tärkeän toiminnan toteuttaminen.

Olen päässyt tapaamaan todella monenlaisia ihmisiä järjestön eri tehtävistä ja osallistumaan hienoihin keskusteluihin. Tuntuu ihanalta kuunnella ihmisiä, jotka eivät tee yleistyksiä ja pohtivat asioita monelta kantilta, sensitiivisesti ja järkevästi. Saatan kahvipöydässä liittyä keskusteluun, missä kritisoidaan aito avioliitto-kampanjaa, puhutaan translaista tai yliseksualistuneen käytöksen takana olevista mahdollisista asioista. Tai joku kommentoi lehtien pinnallista ja epärealistista naiskuvaa, puhuen älykkyyden seksikkyydestä tai moninaisesta naiskuvasta. Tai sitten mietitään, kuinka reflektoida omaa toimintaa tai mitä eri ajatuksia sanavalinnat herättävät.

Nämä työntekijät ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista, itsensä kehittämisestä, sensitiivisyydestä ja osaavat ilmaista itseään. He eivät kuitenkaan tee siitä numeroa, vaan se on enemmänkin ilmapiiri, mikä siellä vallitsee avoimesti kaikille.

Screenshot_2016-02-04-18-24-58Isossa porukassa ollessani huomaan useasti muiden olevan kiinnostuneita puhumaan vain pinnallisista asioista ja tunnen itseni helposti ulkopuoliseksi tai etten vain jaksa osallistua keskusteluun. Sen takia tuntuu niin ihanalta ja innostavalta olla näiden ihmisten kanssa ja keskustella asioista, millä on väliä ja syvempää merkitystä.

Esimerkiksi eräs nainen sanoi kokouksessa ”Meidän jokaisen dna:han ja geeneihin on koodattu kaikki mitä tarvitaan. Kaikki voimavarat, tieto ja muu tarvittava on jo meissä kaikissa pienistä lapsista lähtien. Työntekijöinä meidän erityistehtävänä on auttaa ihmisiä löytämään, vahvistamaan ja ottamaan käyttöön ne heissä jo olemassa olevat voimavarat”. Ihminen nähdään kokonaisuutena, kehomielenä ja sitä tuetaan lähtökohdista, mitkä vastaavat myös omia arvojani.

Järjestössä nähdään myös yhtenä työntekijän tärkeänä arvona rakkautta, mikä näkyy asenteena muita ja itseä kohteen, myötätuntona ja voimaannuttamisena. Tämä asia ei näin suoraan nousisi ihan joka työyhteisössä esiin, vaan yleensä keskustelu on konkreettisemmalla tasolla. Mutta nämä työntekijät pitävät arvojen pohtimista tärkeänä osana työtä ja saan kokea olevani paikassa, mikä toimii oman uskomusmaailmani mukaisesti.

bodymind

Minut on myös otettu järjestössä erittäin hyvin vastaan. En ole ”vain opiskelija”, joka istuu jossain tuppisuuna itsekseen, vaan minut todella otetaan kaikkeen mukaan. Kaikki haluavat kuulla kuka olen, mistä tulen ja mitä ajattelen. Heti ensimmäisenä päivänä olin kokouksessa, missä kaikki selitettiin minulle, että pääsin juttuihin mukaan ja myös mielipiteitäni kysyttiin. Saan aidosti osallistua päätöksentekoon ja olla mukana suunnittelemassa.

Minua arvostetaan ja minuun suhtaudutaan niin, että en ole vain oppimassa, vaan myös minulla on jo ammattitaitoa ja osaamista jaettavana heille.

beyouTuntuu niin hyvältä, että oman, välillä todella raskaan arjen ja traumojen vastapainoksi saa jotain näin innostavaa. Saan olla mukana tekemässä tärkeää toimintaa, osallistua innostaviin keskusteluihin ja olla osana porukkaa. Koska sitä minä tunnen olevani, osa porukkaa. Olen saanut palautetta, kuinka tunnuin solahtavan työpaikalle kuin olisin aina ollut siellä, kuinka sovin paikkaan todella hyvin, kuinka olen oma-aloitteinen ja oikeanlainen tyyppi tehtävään.

Ja minusta itsekin tuntuu siltä. Ilman että minun on täytynyt yhtään esittää tai olla jotain muuta kuin mitä olen.

Sen tunteen avulla jaksan, vaikka päivät ovat epäsäännöllisiä ja pitkiä, paikkojen vaihdellessa ympäri pääkaupunkiseutua, mikä on järjestöpuolen työn huono puoli. Onneksi tämä on vain loppukevään vaihe, saan nauttia työn hyvistä puolista sitoutumatta pidemmäksi aikaa.

Sisäinen tila

13.2.2016 Yleinen

Screenshot_2016-02-01-21-44-46Ihana viikonloppu.

Eilen ystäväni vei minut pitkäaikaisen fanituksen kohteen, Iisan, keikalle. Hän oli vain ostanut meille liput sinne ystävänpäivälahjaksi yllättääkseen minut, koska tiesi ettei minulla olisi siihen nyt varaa. Käsittämättömän ihanaa, minulle annetaan ja annetaan rakkautta. Keikka oli aivan uskomaton, kaikki ne ihanat biisit, laulajan ihana ääni ja se tunnelma. Se oli suoraa rakkauden ilotulitusta kaikille aisteille, se todella teki hyvää ja antoi energiaa.

 Tänään minulla alkoi sitten viikonloppukurssi Sisäinen tila.

Sisäinen tila; vapaus ja helppous ovat arvokkaimpia lahjoja itsellemme ja rakkaillemme. Meditaatiota harjoittamalla emme enää anna elämän kiireiden, ongelmien ja pettymysten viedä mukanaan. Arvoikkain lahja, jonka voimme antaa rakkaillemme on oma tilamme – sisäinen ja ulkoinen tila. Harjoittamalla nykyhetkess olemista emme enää eksy todellisesta elämästä kiireen, ongelmien tai pettymysten vuoksi. Opimme ravistamaan pois itsestämme huolet ja elämään iloisesti. Tämä on taidetta, tietoisesti elämisen taidetta (the art of mindful living). Harjoitamme päästämään menemään asiat, jotka eivät tuo onnellisuutta. Kun pystymme päästämään irti, meillä on enemmän tilaa. ’’Hengittäen sisään, koen olevani avara tila. Hengittäen ulos, tunnen olevani vapaa’’. Ilo ja onnellisuus syntyy irtipäästämisestä.

puuKurssia pitää buddhalainen nunna, joka puhui kauniin rauhallisella äänellä.

Teimme tänään niin ohjattuja kuin itseohjattuja meditaatioita istualteen sekä kävelymeditaatioita. Viimeisen tunnin hän kertoi meille opetuksia ja esimerkkejä meditaatiosta.

Hän kertoi yhden esimerkin, mikä kosketti minua erityisesti ja jossa hän vertasi ihmistä puuhun:

Ihminen on kuin puu. Ihmisen mieli on puun latva ja keho puun runko ja juuret.
Kun myrsky lähestyy, ihmisen tulisi palata runkoon ja juuriin, eikä jäädä heikkoihin latvoihin pyörimään. Myrsky voi olla energiaa syövä, negatiivinen ihminen tai tilanne, joka herättää meissä ärtymystä.
Palaa siis runkoosi ja sano myrskyävälle ihmiselle ”Anteeksi, en ole parhaimmillani nyt, voidaanko palata tähän asiaan myöhemmin?” ja mielellään poistu tilanteesta rauhoittumaan.

Älä roiku latvassa, joka voi katketa, vaan palaa runkoon ja kun olet rauhallinen, voit pohtia miksi asia ärsytti sinua. Toinen ihminen ei ole yksin vastuussa myrskystä, vaan jokin siinä sai sinut ärsyyntymään. Mikä oma haavasi aiheutti reaktiosi? Kun näet sen ja kohtaat siihen liittyvän kivun, etkä toimi siitä käsin, haava voi parantua. Silloin et enää reagoi niin voimakkaasti, vaan pystyt oleilemaan rungossasi.

Meillä kaikilla ihmisillä on kaikki samat tunteet, joista päällimmäinen hallitsee meitä. Kaikilla on sama potentiaali onneen, mutta mitkä tunteet ovat aktiivisena päällimmäisenä? Jos mieli jatkuvasti vaeltaa ja päällimmäisenä tunteena on pelko, on onnen saavuttaminen vaikeaa. Meditoimalla voi saada rauhan päällimmäiseksi tunteeksi, aina palaamalla tietoiseen hengittämiseen.

Tietoinen hengittäminen, eli sisään- ja uloshengittämisen tarkkailu tietoisesti, johtaa kiitollisuuteen, mikä johtaa onnellisuuteen. Tietoinen hengittäminen on ankkuri tähän hetkeen, pois levottomasta mielestä, mikä johtaa vain stressiin ja onnettomuuteen.

Itse käytin kurssillakin omaa ankkuriani eli omaa mantraa, jota toistan hengittäessäni tietoisesti

Hengitän sisään, olen kotona.
Hengitän ulos, olen perillä.

Hengitän sisään – hengitän sisään, olen kotona – pidätän hengitystä.
Hengitän ulos – hengitän ulos, olen perillä – pidätän hengitystä ennen kuin aloitan taas uudestaan saman toiston.

smileIhanaa tämän nunnan opetuksessa oli myös hymyily.

Hän hymyili todella paljon ja sen kuuli jopa hänen äänestään. Hänen opettamassa meditaatioperinteessä hymyillään meditaatiota harjoittaessa. Hymy rentouttaa kasvojen lihakset ja aiheuttaa ilon tunnetta, joten se tuo mielen tyyneyden lisäksä iloa meditaatioon. Huomasin, että itse olen tottunut vain rentouttamaan kasvot ja hymyily olikin aika hankalaa samalla, joten se toi hyvää lisähaastetta omaan meditoimiseen.

Nunna puhui myös tunteiden jakaantumisesta positiiviseen ja negatiiviseen. Usein ihmiset ajattelevat, että jotkut tunteet ovat neutraaleja, mutta neutraalit tunteet ovat oikeastaan positiviisia. Kehoa kuulostellessa neutraali tunne, että esimerkiksi ei tunnu miltään, onkin negatiivisuuden poissaoloa. Ei tunnu miltään, mutta ainakaan sen tilalla ei ole esimerkiksi kipua ja kivun puuttuminenhan on positiivista. Ihmiset eivät osaa aina arvostaa tyhjyyttä, mutta nunna kertoi itse, että jos joku kysyy häneltä ”Tapahtuiko tänään jotain onnellista?” niin hän saattaa vastata ”Tapahtui paljon onnellista, ei tapahtunut yhtään mitään!”. Tämä ajatusmalli jotenkin hymyilytti minua.

Hän muistutti myös että harmonia on meille kaikille mahdollista.

Tarkkaile enemmän. Kuuntele enemmän. Tunne enemmän. Puhu vähemmän.
Meille ihmisille on annettu kaksi silmää, kaksi korvaa, paljon ihoa jolla tuntea, mutta vain yksi suu.
Mieti tätä viisautta. Puhu vähemmän ja puhu tietoisemmin, ole tietoisempi milloin ja miten puhut. Minun vietnamilaisessa kulttuurissa tavataan sanoa, että onnettomuus tulee suusta. Se tarkoittaa, että puheilla voi saada paljon aikaan, eikä vain hyvää. On parempi pohtia mitä haluaa sanoa ja milloin, olla tietoinen ja tarkkailla enemmän. Silloin voi saada elämäänsä hyvän harmonian.”

Screenshot_2016-01-31-15-44-36Kuulimme tänään myös opetusta tapaenergiasta.

Tapaenergia on jotain, mihin on tottunut ja mitä tekee helposti huomaamattaan. Sen voi kuitenkin huomata, tiedostaa ja toimia toisella tapaa tietoisesti.

Esimerkiksi nunna kertoi välillä huomaavansa, että tiskatessaan ajattelee vihaavansa sitä hommaa ja alkaa kiirehtimään. Heti kun hän huomaa tämän vanhan tapaenergian, hän hymyilee sille ja palaa tietoisempaan ajatteluun. Tietoisena tiskatessaan hänen ajatukset kääntyvät kiitollisuuteen, esimerkiksi kuinka onnekasta onkaan kun vesi tulee suoraan hanasta eikä sitä tarvitse hakea kaivosta ja kiitollisuus johtaa onnellisuuden tunteeseen.

Tapaenergia liittyy myös tavasta puhua itselleen. Kun emme ole tietoisia, vaan ajatuksemme vaeltelee ja elämme pelosta käsin, saattaa tapaenergiasta käsin sisäinen puheemmekin muuttua negatiiviseksi. Saatamme istua bussissa, joka on myöhässä ja tapaenergia saa meidät puhumaan itsellemme pään sisällä ”olet aina myöhässä, miten voit epäonnistua näin, nyt muut joutuvat odottamaan takiasi ja kaikki on pilalla”. Jos huomaamme tapaenergian nousevan voimme keskittyä tietoiseen hengittämiseen ja samalla sanoa itsellemme ”joskus näin käy, en kuitenkaan voi muuttaa tilannetta, vaan voin vaan odottaa ja toivoa ettei tästä koidu isoa harmia, rauhoitun ja kaikki on ihan hyvin”. Positiivinen puhe luo positiivista energiaa, milloin vedät puoleesi positiivisa asioita. Tietoinen hengitys voi toimia ankkurina tähän hetkeen, jotta et ajaudu tapaenergian vuoksi muualle, vaan voit luoda positiivista puhetta, olla kiitollisempi ja onnellisempi.

Jokainen tälläinen hetki, kun valitset ankkuroitua tietoisella hengityksellä tähän hetkeen, lisää kiitollisuutta ja onnellisuutta. Jokainen pienikin hetki on kuin mini-meditaatio, josta voi olla kiitollinen. Aina ei tarvitse pitää vaikka puolen tunnin meditaatiohetkeä, kun pyrkii käyttämään pienetkin mahdollisuudet tietoiseen hengitykseen.

Screenshot_2016-01-26-22-32-44_resizedNämä asiat – ankkurointi tietoisella hetkellä tähän hetkeen – luovat rauhaa ja tilaa sisällemme, kun pelko poistuu sisältämme.

Tila sisällämme on tila rakkaudelle.

Tila sisällämme on todellinen kotimme, missä rakkaus asuu.

Tila sisällämme on koti todelliselle olemuksellemme, rakkaudelle ja valolle.

”Hengitän sisään, olen kotona.
Hengitän ulos, olen perillä.”

Voimme näin harjoittaa rakkautta niin kauan kunnes muistamme olevamme rakkautta.

Screenshot_2016-01-22-13-44-02_resizedOlen niin kiitollinen tästä kurssista ja mahdollisuudesta harjoittaa rakkauttani ihanan opettajan johdolla.

Saa nähdä mitä huomenna opimme lisää!

Uusi vuosi, uudet kujeet… Ei kun samat vanhat!

13.1.2016 Aikuisopiskelu, aikuisopiskelu, Analysointia, Opiskelu, projektit, Yleinen

Vihdoinkin saatiin joululoman jälkeen hommat käyntiin!

Asiakaskysely on nyt lähettämistä vaille valmis. Päätimme toteuttaa kyselyn yrityksen facebookissa, koska sitä kautta saataisiin myös ns. ”ulkopuolisten” mielipide yrityksen verkkokaupasta. Uutiskirjeenä tehty kysely tuottaisi vastauksia vain yrityksen kanta-asiakkailta.

Positiivista on myös se, että verkkokauppaan kaavaillut muutokset todella toteutuvat, eli työmme ei ole ollut turhaa! Huhtikuussa on tarkoitus tehdä tarvittavat muutokset layoutiin sekä päivittää ohjelmistoversio uudempaan. Toiveena on saada verkkosivuista myös kieliversio vihdoinkin, että voimme palvella myös ulkomaalaisia asiakkaita paremmin.