Selaat arkistoa kohteelle onnellisuus.

Joskus mahdottomasta voi tulla mahdollista, minulle tapahtui niin

27.2.2018 Hän <3, jotain positiivista

Okei voisinhan heti edellisen perään kertoa muutamia positiivisiakin asioita näitähän tiedän ainakin osan odottavan. Odottavan sitä, että kerron edes joskus jotain iloista, positiivista. Mielessäni oli kyllä jotain muutakin kuin vain nämä kaksi josta kirjoitan, mutten enää saa muita päähäni.

 

 

Yksi näistä positiivisista asioista on psykoterapia. Olen nyt vuoden käynyt yksityisellä psykoterapeutilla ja pikkuhiljaa alamme päästä asian ytimeen. Toki onhan elämässäni ja varsinkin menneisyydessä monia muitakin asioita huonolla tolalla kuin exäni ja sen teot. Käsiteltäviä asioita on miljoonia tai siltä se toisinaan tuntuu. Toki toisaalta tämä terapia juttu aiheuttaa mulle valtavasti stressiä, koska en ole yhtää varma onko minulla tähän varaa. Saan tätä terapiaa Kelan tukemana enää kaksi vuotta ja sen jälkeen joudun maksamaan koko lystin omasta pussistani, mikä tarkoittaa vuodessa yli 3 000€! Lisäksi vielä tietenkin lääkitykset, jotka lienevät tällä hetkellä karkealla pika-arviolla laskettuna 500-600€. Täl hetkellä en tarvitse rahaa opiskeluihin (koska mulla ei oo mitään hajua mitä lähtisin opiskelemaan) vaan kuntoutukseen. On kamala tunne tietää, etten saa itseäni kuntoon ilman hoitoa, johon mulla ei välttämättä ole varaa. Tällä hetkellä terapia kulut ovat tonnin luokkaa, kiitos Kelan. (+lääkkeet) Sama homma vielä kaksi vuotta, mutta sittenhän vasta ne taloudelliset ongelmat alkavatkin. Terapeuttini on hieman sitä mieltä, että tarvitsisin hoitoa helposti vielä useamman vuoden (ehkä 4-5). No ehkä pitää koittaa elää päivä kerrallaan ja koittaa raapia rahat kasaan edes jotenkin..

 

 

Tai ”–sellaisen ihmisen–”

 

Kuitenkin se numero 1 on, että yhdestä mahdottomasta asiasta on tullut mahdollista. Olen onnellisesti parisuhteessa. <3 Minun ja hänen suhde oli pari vuotta sekavahko, emmekä itsekään tienneet mikä asian todellinen laita oli. Itse taisin pelätä eniten menettävän läheisen ihmisen ja hänen ystävyytensä, mikäli parisuhde ei toimisikaan. Siksi taisin olla niin arka hyppäämään siihen kaarnalaivaan. Monen ulkopuolisen silmin me näytimme jo ainakin 1,5 vuotta sitten siltä kuin olisimme yhdessä, mutta emme halunneet itse asiaa niin nähdä. Moni asia muuttui viime vuonna ja palaset loksahtelivat kohdilleen. Poikaystäväni taisi olla se joka rakastui ensin. Yritin tavallaan jarrutella pitkään, koska pelkäsin hyvin montaa asiaa todella paljon. Onneksi hän ymmärtää täysin (sen mitä ikinä onkaan mahdollista) minua. Hän antaa minulle niin paljon aikaa kuin vain ikinä tarvitsen. Hän on oikeastaan joka asiassa exäni vastakohta.

 

En haluaisi tehdä tästä mitään hehkutus romaania tms., mutta pari asiaa mieleni tekee kertoa.

 

Hänen kanssaan en pelkää mitään tai jos ihan rehellisiä ollaan niin oikeastaan yhtä asiaa: itseäni, mut eihän sitä lasketa

 

Ennen tätä suhdetta minulla ei ollut oikeasti mitään käsitystä mitä on toisen ihmisen kunnioittaminen, toisen asettaminen omien tarpeiden ja halujen edelle. Mitä on toisen huomioon ottaminen, vaikka tekisi mieli tehdä jotain ihan muuta. En myöskään tiennyt kuinka onnellinen voi toisen ihmisen kanssa olla. Tai sitä kuinka ihanaa on nähdä toisen ihmisen hymyilevän erittäin onnellisena ja millaista on olla ”syypää” siihen maailman ihanimpaan hymyyn. En tiennyt että voisin osata tehdä toisen ihmisen niin iloiseksi ja onnelliseksi. Tavallaan kuinka surullista se onkaan minulla ei ollut mitään käsitystä rakkaudesta. Kuinka hyvältä tuntuu, kun joku rakastaa koko sydämestään. Kuinka hyvältä tuntuu rakastaa toista ihmistä enemmän kuin mitään.

 

Sanat voivat olla vain sanahelinää, mutta teoilla on todella merkitystä.

 

En myöskään ymmärtänyt miten joku voi olla kaikki kaikessa, toisen vuoksi kestäisi ihan mitä tahansa. Omasta puolestani voin pää pystyssä sanoa, että olisin valmis milloin tahansa kestämään exäni pahat teot kokonaisuudessaan, sekuntiakaan pois jättämättä uudelleen. Mikäli se olisi jokin edellytys, että saisin olla poikaystäväni kanssa. Hän auttaisi minut kuitenkin takaisin tähän maailmaan ja edes jotenkin jaloilleen. Kukaan ei pysty kuvittelemaankaan kuinka paljon hän on minua auttanut parin viime vuoden aikana. En taida tietää itsekään. Monesta asiasta ajattelin pitkään, etten pysty enää koskaan. Mutta kappas vaan mitä tapahtuu, kun vierellä on joku joka aidosti rakastaa, välittää ja toivoo mun parastani. Joku joka on valmis antamaan mulle niin paljon aikaa kuin ikinä tarvitsen. Joku joka ei pelästy yhtäkkistä paniikkikohtaustani ja takapakkia vaan on valmis yrittämään uudelleen hieman hitaammin ja rauhallisemmin. Jopa toisen läheisyyshän sai minut kavahtamaan ja pelkäsi sitä. Toisen ihmisen fyysinen läheisyys on myös avautunut minulle aivan uudella tavalla.

 

Hän tekee minut onnelliseksi <3

 

 

Oli sanalla sanoen hieman kummallista vaihtaa radikaalisti aiheesta toiseen, mutta kerrankos näinkin. Olen pitkään miettinyt, että kaipa tuon ”nro 1.” voisi täällä mainita, kun vaikuttaa elämääni kuitenkin niin paljon.

 

 

-Elina

 

Ps. Tahallani en halua mainita hänen nimeään julkisesti, vaikka monet tutut heti tietävätkin heti kenestä on kyse. Yritän myöskin välttää puhumasta asioista, jotka eivät koske vain minua. Vaikka oma yksityisyyteni onkin vähän niin ja näin blogin myötä, haluan sen kuitenkin hänelle edes jotenkin suoda. Eri asia on mitä voin jutella kahden kesken, jos joku sellainen aihe tulee yksityisviesteillä, mutta silloinkin yritän olla tarkka mitä sanon. Tätä nykyä kun monet asiat eivät koske vain minua vaan meitä on kaksi. :)

Tulevaisuus

20.9.2017 Yleinen

On jännittävää huomata miten terveydentila heijastuu suoraan valovoimakkuuteen, jolla tulevaisuus näyttäytyy. Usein mielenterveyden kanssa painiessa tuntuu kuin joku sytyttäisi ja sammuttaisi jatkuvasti spottivaloa tulevaisuudessani. Sen välkkyessä päälle ja pois olen tullut lopputulemaan, jossa täytyy olla onnellinen siitä, että se valo sentään joskus palaa. Pimeitä jaksoja on ollut, mutta niiden jälkeen tulevaisuus on aina syttynyt uudelleen. Sen valo on monesti hämärä ja kaukainen, mutta siellä se kuitenkin on.

Nuoruuteen sekä elämään yleensä kuuluu epävarmuus tulevaisuudesta. Sen kanssa painivat niin sairaat kuin terveetkin ihmiset. Anoreksian kanssa tulevaisuuden tarkastelu eroaa terveellisestä näkökulmasta kuitenkin monilla koko tulevaisuus -käsitteen muotoa muuttavilla mutkilla.

Anoreksian varjossa tulevaisuuteen kohdistuva toivo heittelehtii rajusti olemassaolonsa laidalla ja katoaa välillä kokonaan. Kun toivo katoaa, ei vaihtoehtoja tulevaisuudesta ole. Tällöin se on joko pimeä ja vaarallinen paikka, tai jokin mitä ei koskaan tule tapahtumaankaan. Tulevaisuuden toivon läsnäolonkin aikoina on kuitenkin tärkeää osata tunnistaa mikä on Anoreksian luomaa, lopulta toivottomuuteen vievää toivoa. Tällainen anorektinen tulevaisuuden toivo perustuu sairauden etenemiseen liittyvään toiveikkuuteen ja siihen uskomiseen. Sen tähtäimessä on tulevaisuus täynnä pienempiä lukemia ja täydellisempiä tuloksia. Tulevaisuus lähempänä kuolemaa.

Vahvempina hetkinä kykenen rakentamaan omaa, henkilökohtaista tulevaisuuskuvaani jossa Anoreksialla on paikkansa, mutta jossa se ei hallitse minun todellisia haaveitani. Heikkoja hetkiä on kuitenkin paljon, ja niiden myötä Anoreksia pääsee helposti käsiksi siihen kuvaan. Se sotkee unelmiani synkillä väreillään omien niistä itselleen tilaa ja muodostaen näin lisää epävarmuutta ja epätietoisuutta. Se ei unohda muistuttaa minua siitä, että tulevaisuutta on hankala suunnitella kun ei tiedä kuinka lähellä sairauttani se tapahtuu. Se korjailee haaveitani kyseenalaistamalla kykyjäni. Se yrittää saada minut uskomaan että sen omien, anorektisten aatteiden toteuttaminen on ainoa asia jossa olen hyvä. Se tekee kaiken sen katkaistakseen siivet tulevaisuudelta jossa se on sivuroolissa, tai jossa sitä ei ole lainkaan.

Niin kauan kun Anoreksialla on näppinsä pelissä tulevaisuuteni suunnittelemisen ja rakentamisen kanssa, on ympärilläni rakennusprosessia hankaloittavia kysymyksiä vailla vastauksia: Olenko naiivi kun unelmoin asioista joihin en kykene? Kykenenkö? Uskallanko visioida tulevaisuudesta ilman sairauttani? Onko sellaista tulevaisuutta edes mahdollista saavuttaa? Entä voiko tulevaisuudesta sairauden kanssa rakentua mitään tavoittelemisen arvoista? Onko minun kaltaisellani lainkaan tulevaisuutta?

 5.3.2014, Keskiviikko klo 14:57
”Olen miettinyt… Kun minulle tehtiin masennustestejä, oli niissä aina kysymys ’Millaisena näät tulevaisuutesi’. Vaihtoehdot olivat aina synkästä ja pelottavasta valoisaan. Silloin en ihan täysin ymmärtänyt kysymystä, ja koulua oli niin paljon jäljellä että en osannut vastata siihen. Nyt osaan. Tulevaisuus tuntuu synkemmältä ja pelottavammalta kuin koskaan. Nyt kun ratkaisut tulevaisuudestani ovat niin lähellä, en yhtäkkiä tiedäkään mistään mitään. Välillä tuntuu että maailmassa ei olekaan sitä juuri minulle tarkoitettua juttua… Tuntuu että en koskaan pääse omille jaloilleni kun en koskaan parannu.”

 13.2.2015, Perjantai klo 16:00
”Tavallaan ihanaa että tulevaisuus on avoinna ja uusia ovia on vaikka kuinka… Niitä on niin kauan että löydän sen oven josta haluan kotioveni. Ehkä joskus, ehkä ei koskaan. Molemmat on minulle ok kunhan olen onnellinen.”

 8.1.2017, Sunnuntai klo 22:05
”Mielialani ovat menneet ylös alas ja tulevaisuus on näyttänyt usein jo 48 tunnin sisällä sekä valoisalta että äärimmäisen epätoivoiselta. Nyt kuitenkin alkaa tuntua siltä että valo voittaa. Se tunne on antanut minulle tilaa ajatella järkevästi ja punnita eri vaihtoehtoja. Ehkä suurin muutos on se, että kykenen ylipäätään löytämään niitä vaihtoehtoja. Minulle on viimeaikoina herännyt myös suuri tiedonhalu. Haluaisin ymmärtää maailmaa ympärilläni, mutta tuntuu etten tiedä paljoakaan. Maailmankuvani on puutteellinen. Niin kauan olen vain tuijottanut Anoreksiaa silmiin, tai kuten viimevuosina – keskittynyt ymmärtämään niitä silmiä jotta parantuisin… Mutta haluan välillä myös katsoa ympärilleni ja ymmärtää mitä näen.”

 22.1.2017, Sunnuntai klo 22:39
”Saavuin juuri takaisin Turkuun. Ehkä tämä olo johtuu tyhjyydestä mikä tulee siitä kun on saanut elää jossain missä on paljon ihmisiä ja tekemistä, ja nyt on taas palattava vanhempien luokse parantumaan. Parantuminen on tylsää, tappavaa ja tyhjää. Se on sitä niin kauan kunnes maaliviiva alkaa näkyä… Ja ehkä juuri siksi minulla on huono olo. En enää jaksaisi juosta sinne maaliviivalle kun tuntuu että joku siirtää sitä kauemmas koko ajan. En siis juokse sitä kohti, vaan juoksen sen perässä. Tämän viikonlopun kaltaiset Helsinkireissut on niin kivoja koska niiden myötä pääsee hetkellisesti elämään sitä elämää mitä minulla ei ole. Vähän niin kuin jonkun muun elämää, jonkun muun kotiin, johonkin muuhun kaupunkiin… Kunnes palaan tänne ja muistan entistä selkeämmin minun elämääni vaivaavat kysymykset: Mitä minä teen elämälläni? Onko minulle paikkaa tässä maailmassa? Tänään bussissa ajattelin seuraavaa: Miksi en yrittäisi? Voin koska tahansa lopettaa kaiken lopullisesti (siis kaiken) jos en onnistu tai löydä sitä jotain mikä tekee minut onnelliseksi. En osaa sanoa oliko tuo ajatus tervettä vai sairasta minää, mutta se on totta. Pointti on kuitenkin siinä, että haluaisin olla onnellinen jo sillä matkalla kun etsin sitä jotain.”

 Yhteiskunta kohdistaa lasten ja nuorten koulutuksen sekä kasvattamisen tulevaisuuteen, jonka voisi karkeasti yksilöllisellä tasolla määritellä elämäksi, johon nuoruusikä tähtää. Ihmiset luovat siitä elämästä helposti ideaalisen määränpään. Sen mukaan tulevaisuus on mielekäs ammatti joka pyörittää yhteiskunnan pyörää. Ammatti, johon tiivistyy ihmisen osaaminen, järkevät haaveet, loppuelämän omistautuminen ja ylpeys. Ylpeys itsestään sekä jonkun muun tekeminen ylpeäksi. Onnellisuus. Onnistuminen. Kaikki edellämainittu kuvastaa kuitenkin tavoittelemisen arvoisen määränpään lisäksi paineita joita yhteiskunta ja ihmiset asettavat toisilleen, ja joita yhtälailla asetamme itsellemme. Täytyy tietää mitä haluaa. Täytyy olla onnellinen. Täytyy pärjätä. Kaikki muu on epäonnistumista.

Kaikilla ihmisillä tulevaisuuden muodostuminen ei tapahdu yhteiskunnan ihanteellista reittiä pitkin. Se voi johtua sairaudesta, tai mistä tahansa muusta syystä. Joskus siihen ei ole varsinaista syytä lainkaan. Toisilla meistä reitti tulevaisuuteen kulkee mutkien ja umpikujien kautta. Tällöin on joskus välttämätöntä arpoa, kokeilla, luovuttaa, aloittaa alusta ja kaiken sen keskellä yrittää valaa ja ylläpitää luottamusta sekä toivoa lopulliseen onnistumiseen. Kuitenkin myös lopullinen onnistuminen on osittain yhteiskunnan luomaa haavekuvaa. Todellisuudessa elämässä voi olla monia lopullisia onnistumisia. Jokin ajatus tuntuu hyvältä muutamia, kenties kymmeniä vuosia, kunnes elämä ohjaa uusien tuulien pariin. Sairauteni on näyttänyt minulle että epäonnistuminen on sallittua. Sallittua on myös mielen muuttaminen. Yhteiskunnan luoma tyypillinen polku on ehkä tarpeellinen malli jotta pyörä pyörii, mutta etenkin sairaan mielen kanssa on hyvä muistaa, että siitä poikkeaminen ei ole väärin. Päinvastoin. Jo pelkkä sen polun ulkopuolelta ajattelu ohjaa monesti luonnostaan oikeaan suuntaan.

Sanotaan, että on tärkeää seurata oman sydämen ääntä. Haaveita ja unelmia. Joskus niiden jäljet peittyvät joka puolelta tulevien paineiden, ja kuten minun tapauksessani, myös sairauteni alle. Voisin sanoa että sairauteni on jo kerran ajanut minut ulos valitsemaltani reitiltä, mutta sairaanhoito-oppilaitoksesta lähteminen ei ollut ainoastaan Anoreksian syytä. Osa vastuusta kuuluu myös minulle itselleni: Siihen kouluun mennessäni en seurannut unelmiani, vaan juoksin niitä paineiden alla pakoon. Tulevaisuuden toivo, luottamus omiin kykyihin ja vaihtoehtoihin, sekä itselleen ajan antaminen toimivat kaikki siivousvälineinä paineiden luomiin tahroihin. Niiden tahrojen alla ovat haaveet, joita katselemalla voi löytää vastauksia.

Välivuosi opetti minulle, että jos tulevaisuus ei näyttäydy minkään laisena, on sitä kohti mentävä siitä huolimatta. Ammattia ja vakaata elämää tukevan tulevaisuuskäsityksen ulkopuolellahan tulevaisuutta on kaikki mitä tapahtuu tämän hetken jälkeen. Huominen tulee vaikka sen kulkua ei olisi ennalta suunnitellut, ja joskus juuri sellaiset, suunnittelemattomat huomiset antavat perspektiiviä. Minulle ne antoivat mahdollisuuden tavoittaa tulevaisuuden ajattelun kultaisen keskitien.

28.11.2016, Maanantai klo 17:29
”Taina sanoi että minulla on joko tapana ajatella asioita liikaa, pakkomielteisellä tasolla, tai sitten en ajattele niitä ollankaan. Se on totta. Kun puhuimme tulevaisuudesta ja siitä, että jossain vaiheessa minun on tiedettävä mitä tapahtuu välivuoden jälkeen, ahdistuin heti. Se siirtyi välittömästi takaisin sille alueelle missä en pääse ajatuksesta irti ennen kuin se on ratkaistu. Ja minulla ei ole aavistustakaan mitä haluan välivuoden jälkeen. Taina sanoi että minun on opeteltava siirtämään asioita ns. välimuistiin. Sille kultaiselle keskitielle pakonomaisen ajattelun ja täydellisen ajattelemattomuuden välille. Niin, että se, mitä haluaisin tulevaisuudellani tehdä, roikkuisi mukanani mielessäni ihan pienellä prosentilla. Siten, että olisin avoin ulkomaailman tarjoamille ideoille ja mahdollisuuksille mutta en stressaisi siitä jatkuvasti. Sillä tavoin voisin löytää kysymyksiini vastauksen.”

Kaiken oppimani perusteella loppuelämään tähtäävän tulevaisuuskäsityksen mukaisen tulevaisuuden suunnittelu sairauden kanssa tai ilman sitä on pääosin seuraavanlainen: Ota aikalisä, jonka aikana asiat kypsyvät kultaisessa välitilassa. Kysy itseltäsi mistä sinä pidät. Näytä keskisormea sisältä- ja ulkoa tuleville epäilyksille. Lähde pitämäsi asian suuntaan rohkeasti. Valmistaudu kääntymään takaisin, mutta älä tee sitä suuntasi kustannuksella. Heittäydy, ole avoin, luota, toivo. Nauti niin kauan kuin kaikki tuntuu oikealta. Jos ei tunnu, aloita alusta. Alusta aloittaminen on okei. Sen voi tehdä nyt, huomenna, ensiviikolla, ensivuonna tai kymmenien vuosien päästä, sillä niin kauan kuin olemme elossa, on meillä loppuelämä johon tähdätä.

Anoreksian kanssa aloitan alusta päivittäin. Yhteiskunnan tasolla olen nyt aloittamassa alusta ensimmäistä kertaa. Olen ottanut aikaa. Olen kysynyt itseltäni mistä minä pidän. Olen nostanut ja laskenut keskisormeani epäilyksille – lähinnä niille sisäisille, lukuisia kertoja ja teen sitä edelleen.

 30.1.2017, Maanantai klo 12:21
”Mietin ensimmäistä kertaa tosissani hakevani Konservatoriolle opiskelemaan musiikkia. Olen aina ajatellut etten ole tarpeeksi hyvä siihen, ja sen takia en ole oikeastaan edes tosissaan ajatellut koko asiaa. Nyt kun oikeasti uskallan ajatella sitä, näen sen vaihtoehtona. Ainakin välillä. Aijon itsekseni valmistaa itseäni pääsykokeita varten. Stressi on kielletty, joten minulla on musateorian opiskeluhetki aina maanantaisin. Eli tänään. Täytyy kuitenkin sanoa että olen istunut paikoillani monta tuntia yrittäen saada iskut näkyviin ja laskut oikein vaikka minulla ei ole edes oikeita vastauksia. En ole luovuttamassa… On vaan turhauttavaa kun ei tajua kaikkea, ja minun on vaikea sietää sitä tunnetta kun ei tajua jotain täydellisesti vaikka on käyttänyt tunteja edistääkseen asiaa.”

 13.3.2017, Maanantai klo 22:54
”Tänään oli juuri huonoin mahdollinen päivä olla näin väsynyt, koska tänään oli teoriaopiskelupäivä. Niin, maanantai. Minä en pystynyt siihen tänään… En kertakaikkiaan uskaltanut avata sitä kirjaa. Olin uupunut, mutta samalla tiesin että jos avaisin kirjan ja huomaisin että olisin liian väsynyt tajuamaan sen sisältämiä asioita, siitä seuraisi ensin ahdistus, sitten paniikki, ja sitten epäusko. Epäusko taitoihini, itseeni, ja lopulta valintoihini ja koko elämääni. Siksi tein ratkaisun olla avaamatta kirjaa. Mutta sekään ei ollut helppoa… Inhoan siirtää asioita huomiseen. Minä en siirrä asioita huomiseen. En koskaan. Se ahdistaa ja ällöttää minua. Nyt sen teoriakirjan mahdolliset hankaluudet odottavat minua huomenna ja heijastavat sivuiltaan epäonnistumista, koska luen niitä päivän myöhässä.”

”Olen myös alkanut pelätä sitä koko opiskelua. Odotan kauhulla sitä sivua, josta en enää ymmärräkään mitään. Sivua, jota en osaa opettaa itselleni… Koska pelkään että se paljastaa että olen taas hakoteillä elämäni kanssa, ja hukkaan energiaani asiaan, johon minusta ei ole. Joskus mietin että ihan pieni hitunen itseluottamusta korjaisi kaikki ongelmani.”

 7.2.2017, Tiistai klo 17:56
”Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu. Niinhän ne sanovat… Joskus mietin kyllä missä päin maailmaa ne avautuvat ovet mahtavat sijaita. Niitä kun ei tunnu näkyvän. Ovia sen kuin sulkeutuu. Joskus pikkuhiljaa, ajan myötä ja kivuttomasti. Joskus taas joku läimäyttää sen kiinni nenäni edestä. Ehkä pointti on siinä, etteivät ne ovet avaudu itsestään. Sen sanonnan pitäisi olla toisenlainen. ’Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu.’ EI. Kun yksi ovi sulkeutuu, tee entistä enemmän töitä ja avaa väkipakolla seuraava. Kunpa saisin sen Konservatorion oven auki. Sen eteen ainakin teen töitä. Se on järkevin suunnitelmani pitkään aikaan… Uusi luku ja tikkaat takaisin normaalia elämää kohti. Ja sitä kohti mikä minua oikeasti kiinnostaa, vaikka en aina uskallakaan myöntää sitä edes itselleni. Miksi en uskalla myöntää? Koska pelkään niin paljon etten ole tarpeeksi hyvä. En suoranaisesti pelkää epäonnistumista, mutta pelkään etten kestä enää yhtäkään sellaista.”

21.3.2017, Tiistai klo 9:53
”Käytiin Fiian kanssa sen koululla ja otettiin luokkahuone: Hän auttoi minua pääsykoejuttujen kanssa. Sanonpahan vaan että siitä naisesta tulee vielä ihan huikea opettaja, ellei musaura vie sitä lavoille. Ja molemmissa se pärjäisi paremmin kuin suurin osa. Sen opetuksessa tarkoitan sellaisia pieniä juttuja, jotka kannustaa. Hänen tapansa opettaa torjui minun tapaani ruoskia itseäni. Se on tärkeää, sillä usein pelkään sitä, miten rumasti puhun itselleni kun epäonnistun jonkun edessä, vaikka se joku olisi siskoni. Se, mitä minun sisäinen ääneni ei ymmärrä, on että lopulliseen onnistumiseen tarvitaan satoja tuhansia epäonnistumisia. Jos niistä rankaisee itseään niin pahasti että alkaa pelkäämään epäonnistumista, alkaa lopulta myös pelkäämään yrittämistä. Ja jos ei yritä, ei voi onnistua. Siinä se. Ja kaikki edellämainittu pätee myös isommassa mittakaavassa. Elämässä.” 

Kun et tiedä mihin olet menossa, kaikki tiet vievät perille.

 

Vääriä valintoja

10.9.2017 Yleinen

6.5.2015, Keskiviikko klo 17:00
”Taina sanoi tänään että tämän parin vuoden aikana on tuntunut että rentoutuminen ja tietyllä tavalla irti päästäminen ei ole ollut minulle edes vaihtoehto. Juuri siksi hän kertoi kokevansa sen nyt hyvänä jos en pääse opiskelemaan… Koska silloin minulla on vuosi aikaa opetella sitä irti päästämistä. Opiskeleminen ja oman polun etsiminen on helpompaa kun on tunne siitä että elämä kantaa, vaikkei kaikki langat ole aina täydellisesti käsissä. Haluan oppia sen kaiken vaikka se pelottaa vähän samalla tavalla kun sairaudestani luopuminen. Eli tosi paljon.”

Lukion jälkeen kaiken piti olla selvää. Sitä piti seurata välivuosi jonka myötä keräisin voimia jatkoa varten. Vakiinnuttaisin tilanteeni vakaaksi. Psykoterapeuttini kanssa kaavaillun välivuosisuunnitelman takaa hyppäsi kuitenkin yllättäen vaihtoehtoinen suunnitelma. Varasijalta vapautunut opiskelupaikka sairaanhoito-oppilaitoksessa.

Aluksi minun oli vaikeaa sopeutua ajatukseen välivuodesta. Minua pelotti jäädä paikoilleni, ja se pelko muuttui pelottavammaksi jokaisen ympärilläni kajahtavan ilouutisen myötä. Ne ilouutiset kajahtelivat ystävieni suusta. Minusta tuntui että kaikki tuntemani ihmiset saivat sinä kesänä tuulta unelmiensa alle, ja minä olin ainoa joka kulki siinä puuskassa vastatuuleen. Sitä pohdiskellessani tajusin kuitenkin ettei se tuuli vielä edes puhaltanut. Tajusin, että se tulisi puhaltamaan vasta tulevana syksynä, ja sen oivallettuani heittäydyin kesään suuremmin kuin koskaan ennen. Ollaanko tämä kesä näin? Minä olin sen kesän niin, ja siksi se oli paras kesä koskaan. Se oli kesä jonka pyörteessä kaikki tuntui suurelta, koska se kaikki tapahtui suuren muutoksen kynnyksellä.

Eläessäni sinä kesänä enemmän kuin vuosikausiin, valmistin itseäni samalla ajatukseen muutoksesta. Valmistauduin sellaiseen radikaaliin, jokaista ympärilläni olevaa asiaa koskevaan muutokseen, joka kuitenkin jättäisi minut paikoilleen välivuoteni kanssa. Pohjustin itselleni odotettavissa olevaa tunnetta onnellisesta pyörremyrskystä jonka synkän tyynessä keskustassa minä istuskelisin. Lopulta, kesän myötä minä totuin näihin ajatuksiin. Minä olin viimein tullut sinuiksi välivuosiajatuksen kanssa kun sitten sain sähköpostiini viestin opiskelupaikan avautumisesta. Vaivalla rakennettu, vain muutaman päivän verran elää ehtinyt mielenrauha tulevaisuudesta rikkoutui heti ratkaisevan kysymyksen äärellä: Mitä jos sittenkin…?

 1.7.2015, Keskiviikko klo 17:57
”Tänään on se päivä kun alkaa sadella opiskelupaikkafacebookpäivityksiä. Se tekee pahaa, mutta luen vain eteenpäin ja kiusaan itseäni. Tuntuu että koko maailma on päässyt opiskelemaan. Kaikki minulle tärkeät ihmiset lähtee Helsinkiin. En vain tunne itseäni eksyneeksi ja jälkeenjääneeksi, vaan myös tosi yksinäiseksi. Haluaisin olla iloinen kaikkien puolesta mutta oikeasti olen surullinen ja pelokas. Voin huonosti, näen itseni peilistä ja tuntuu kuin koko korttitalo romahtaisi pikkuhiljaa. Olen ollut ilman tarvittavaa lääkitystä yli kolme kuukautta ja tuntuu että nyt jos koskaan tarvitsen sen, mutta en osaa enkä halua enkä uskalla ottaa sitä. Olen umpikujassa.”

”Jopa Fiia lähtee Helsinkiin. Hänen puolestaan ihan tosissaan olen niin iloinen että en osaa edes kuvailla sitä, mutta hän lähtee kauas taidepiireihin. Haluaisin soittaa hänelle, mutta en soita, koska haluan pärjätä itse ja osoittaa kaikille että olen oikeasti terve ja kykeneväinen. Tiedän että se kuulostaa pinnalliselta ja naiivilta ja lapselliselta, mutta se on niin paljon muutakin. Muuten en kai itkisi nyt sitä, että pelkään enemmän kuin mitään että teen tästä alkaneesta vapaudesta itselleni vankilan josta en löydä pakotietä. Nyt olen yksin ja se on varmaa.”

 7.7.2015, Sunnuntai klo 20:32
”Meillä oli niin hauskaa. Kesän paras viikonloppu. Mutta eihän kesä edes ole vielä ohi. Me päätettiin ottaa tästä koko ajasta ilo irti niin kuin kaikki loppuisi tähän. Koska tämä on kaiken tällaisen loppu. Tämän kuukauden jälkeen asiat eivät enää ikinä ole näin. Olen niin kiitollinen tästä viikonlopusta. Fiiasta ja Oliviasta. Koetan vielä muutamaksi kuukaudeksi unohtaa sen, että he molemmat lähtevät elokuussa. Aloittavat uuden elämän. Ja sitä on hankala unohtaa. Mutta yritän… Todella yritän. Muuten pilaan nämä viimeiset hetket.”

Jälkeenpäin olen miettinyt tuon kyseisen kesän vaikutusta sitä seuranneeseen syksyyn. Kun lopulta sain mahdollisuuden opiskelujen aloittamisen, hukkasin kokonaiskäsityksen elämäntilanteestani. Ehkä sen kesän riemunkirjava hetkessä elämisen ote voimaannutti minut uskomaan että kykenisin sittenkin aloittamaan opiskelut ihan heti. Ehkä lähipiirini unelmien toteutuminen ja mitä siistimpien opiskelupaikkojen heille avautuminen potki minuakin liikkumaan johonkin suuntaan elämässäni. Ehkä jälkeen jäämisen pelko sai minut juoksemaan päättömästi eteenpäin, miettimättä suuntaa johon todella juoksin. Ehkä tämä kaikki maalasi silmäni siniseksi ja sai minut ottamaan naiivisti opiskelupaikan vastaan uskoen sen olevan juuri sitä mitä tarvitsin.

Minun ei pitänyt lainkaan päästä opiskelemaan. Minun piti vain käydä pääsykokeissa jotta olisin ollut oikeutettu saamaan tukia joilla olisin selvinnyt välivuoden. Minun ei pitänyt osata siitä pääsykokeesta mitään. Oikeastaan, minun olisi pitänyt jättää se koepaperi tyhjäksi. Minun olisi pitänyt tajuta että kaiken kokemani terveydellisen myrskyn myötä minä osasin vastata moniin sen kokeen kysymyksistä valmistautumatta lainkaan. Ennenkaikkea minun olisi pitänyt muistaa, että en ollut valmis aloittamaan mitään uutta.
Niin siinä kuitenkin kävi, että minä palautin sen paperin täytettynä, ja kuukausia myöhemmin otin vastaan opiskelupaikan, jonka ei vielä päiviä aiemmin pitänyt olla edes vaihtoehto.

9.7.2015, Torstai klo 14:10
”Pääsin opiskelemaan. Sairaanhoitajaksi. Katsoin sitä sähköpostia varmaan 5 minuuttia hiljaa hievahtamatta kunnes sain todettua ääneen: oho. Äiti sanoi minulle pari viikkoa sitten että minun kannattaisi käydä itseni kanssa keskustelu siitä, mitä tekisin jos pääsisinkin sinne. Hän muistutti, että minun kokemuksellani tiedän niistä asioista jo valmiiksi, kokeeseen lukemattakin. Mutta enhän minä koskaan käynyt sitä keskustelua itseni kanssa, ja kun sain sen sähköpostin, en tiennyt yhtään mitä tehdä.”

”Minullakin alkaa uusi elämä? En tiedä onko se minuun elämäni, sellainen jota haluan elää, mutta en voi tietää jos en ota selvää. Ainakin nyt yritän hyödyntää sitä kaikkea mitä olen joutunut kokemaan. En tiedä yhtään mitä odottaa, enkä tiedä edes mitä ajattelen tästä kaikesta… Minusta tuntuu että elän nyt päivän kerrallaan ja kun tulee 27.8. niin heittäydyn sinne pää edellä ja katson mitä tapahtuu. Ei ainakaan pahemmin voi mennä kuin viimeiset 5 vuotta!”

”Kaikki hehkuttaa että ’minusta tulee sitä ja tätä’. Tuleeko minusta sairaanhoitaja? En tiedä. En päivitä siitä mihinkään tai hehkuta sitä sen enempää. Ne ketkä tajuaa kysyä, ne onnittelee, mutta en osaa sanoa kiitos kun en oikein tiedä onko tässä onnittelemista. Koska en tiedä mitään mistään vielä, enkä tule vähään aikaan tietämäänkään. Olen todennut että ei se tieto tule kuin salama kirkkaalta taivaalta tajuntaan siten että yhtäkkiä koko tulevaisuus on kirkkaana ja päivän selvänä mielessä. Ei, toisten meistä täytyy kokeilla ja punnita ja tehdä virheitä ja lopulta vaan olla uhkarohkea ja joko onnistua tai aloittaa alusta. Kumpikaan ei varmasti ole helppoa, ei onnistuminen eikä varsinkaan alusta aloittaminen, mutta onnistumisessa on se hyvä puoli että tietää mihin keskittää energiansa, ja alusta aloittamisessa ainakin tietää sulkea yhden vaihtoehdon pois niistä tuhansista. Ja sellaista kaiketi on elämä.”

 Minun olisi pitänyt ottaa välivuosi. Olisi pitänyt. Taaksepäin on kuitenkin turhaa katsoa muutoksenhakuisesti. Minun tieni kulki sairaanhoito-oppilaitoksen kautta ja välivuosi tulikin lopulta ennemmin kuin myöhemmin. Kun minä en ottanut sitä, se otti itsensä ja minut siinä samassa.

Ystävänpäivä 2017

16.2.2017 jotain positiivista, Kuulumisia

Aamuni oli lievästi sanottuna ihan paska. Ainakaan minä en osaa olla aurinkoinen ja ystävällinen herätessäni myöhässä. Hyvää mieltä ei nosta, kun koin etten saanut ymmärrystä, huoltani ei jaettu. Huoltani siitä selviänkö bussille asti vai pyörrynkö matkalla. Okei olen useamman kerran ollut paljon kuolleemmassa kunnossa jätettyäni pyörän kololle ja käveltyäni pysäkille. Nimim. Pari kertaa muistan kirkkaasti, kun en pystynyt istumaan bussissa sitä 10-15 minsan matkaa vaan jouduin pakosti ottamaan aikalisän vaakatasossa bussin käytävällä. Vastaavissa tilanteissa mulla on tasan kaks vaihtoehtoa: a) jatkaa istumista ja pudota lattialle kiitos painovoiman tai b) hyväksyä tilanne ja laskeutua vapaaehtoisesti lattialle ja nostaa jalat koholle.

 

Eli siis selvisin kouluun ja onneksi aamusta huolimatta päiväni parani pikkuhiljaa. Varsinkin illalla mulla oli hyvä fiilis, koska juttelin hyvän ystävän kanssa tai oikeastaan kahden. Sain hymyillä paljonkin ja hiukan jopa nauraa. Varsinkin toisen ystäväni kanssa sain jutella mukavia ja puhua asioista joista mulla oli paljon sanottavaa. Ei se tarvitse olla maailman ihmeellisin asia mistä jutella, mutta silti se voi olla se päivän tärkein juttu.

Kuten monet tietävät partio, Lappi ja vaeltaminen kuuluvat asioihin joita rakastan ja joista jaksan puhua tuntikausia. Myös itsensä telominen (en tarkoita itsetuhoisuutta vaan ”tekevälle sattuu” -tyylistä) on asia josta voin puhua tunnin jos toisenkin. Vaikka siinä nimenomaisessa hetkessä olisikin sattunut, olo ollut kurjaakin kurjempi jne., voi jälkikäteen nauraa ja muistella mistä mahtavasta syystä se hammas lohkesikaan ja mitä kaikkea seurasi luistelusta tai muutamasta juoksuaskeleesta. Aika kultaa muistot kuten eräs ystäväni minulle tässä taannoin sanoi. Kultakehyksiin vain kipsit, lääkekuurit, kylmäpussit ja ne kaikki miljoonat uudet kokemukset, joiden ansiosta elämästäni on tullut rikkaampaa. Kuten joku joskus sanoi: ”Jos ei koskaan tee mitään, ei mitään voi sattuakaan”/”Jos et ole koskaan loukannut itseäsi et mitään ole tehnytkään”. Viisaus on täysin oikeassa, kuinka moni on juossut/ pyöräillyt yms., eikä ole kertaakaan kaatunut ja saanut naarmua? Niin mitä vaarallisemmaksi ja riskialttiimmaksi homma menee sitä varmemmin jotain ikävää sattuu, mutta virheistä voi oppia (ellei menetä henkeään). Kaikissa asioissa on riskejä, monet asiat aiheuttavat syöpää päihteet, punainen liha, uv-säteily jne. jne. Jos haluat pysyä hengissä älä syö, älä matkusta, älä käytä päihteitä, äläkä ainakaan ole kotona, älä tee mitään ei kunhä hetkinen kuolet siltikin.. Niin että jos kuitenkin eläisit ja ottaisit elämästä mahdollisimman paljon irti, matkusta, näe ja koe maailmaa, syö simppelisti elä kuolethan kuitenkin johinkin.

 

Hieman äsken hairahdin sivuraiteille, mutta sekin on elämää. Jollain konstilla kaikista arvistaankin pitäisi olla ylpeä, edes sillä perusteella että on vielä elossa. Jotain kumman syystä kyynerpäähän murtuman hoidon yhteydessä laitettujen ruuvien tekemistä arvista on helpompi olla ylpeä kuin niistä kun sua on viillellyt joku, vieläpä joku muu kuin sinä itse. Noi molemmat arvet tulevat varmaan pysymään nahkassani siihen asti kun pääsen hautaan. Kaikilla arvilla on jokin tarina, oli se sitten pienemmässä tai suuremmassa roolissa se on osa sinua, halusit tai et juuri se arpi tekee sinusta juuri sinut.

 

 

 

Illalla viimesimpiä biisejä radiost enne kuin nukahdin oli Lauri Tähkän ja Elastisen Lempo. https://youtu.be/VImBwlInGpo  Hyvällä mielellä hymyillen sain nukahtaa, kerrankin..

Juu, olis se nukkumine voinu men samaa rataa, mut ei pakol. Ensmäine n. 45min jälleen painajaista. Sen verran hereil havahduin et katoin kellonajan. Paljoo mitään en muista, ainoat hämärät muistikuvat ovat: joissain kohdissa en päässyt liikkumaan ja ahdistus ja pelko olivat läsnä. Miettiessäni tuota kun en päässyt liikkumaan, mieleeni tuli sen vastakohta vapaus ja mitä Haloo Helsingin biisissä ”Vapaus käteen jää”  https://youtu.be/6IhnydCct80  lauletaankaan: ”Kun elämässä kaiken menettää, silloin vapaus on ainut mitä käteen jää. On ylämäki raskas askeltaa, mutta alamäkeen liian usein katoaa…” Mutta entä jos sulta viedäänkin vapaus, mitä sulle sitten jää? Tätä olen pohtinut usein miettiessäni niitä kertoja kun multa on riistetty vapauteni

 

 

 

Vielä paluu positiiviseen: kaikkein parasta on päästä sanomaan hyvää ystävänpäivää face to face ja halaten kiittää ihanasta ihmisestä elämässä, mutta luonnollisesti on mahdotonta nähdä kaikkia eritoten tuona yhtenä päivänä vuodessa, silloin kortti on toisteks paras vaihtoehto. Kuten usein sanotaan tehdessäsi jollekin hyvää, palaa se hyvä joskus takaisin luoksesi, niin minulle kävi. Ystäväni ei ollut lainkaan odottanut korttia ja onnistuin ilahduttamaan häntä, hyvä mieli palasi luokseni kuullessani asiasta. Se ihana tunne kun onnistut piristämään toista vain pienellä hyvällä eleellä, vieläkin hymyilyttää ja tulee hyvä olo. Ilo, onnellisuus, ystävyys. ❤

 

 

 

 

 

-Elina

Aitoa rakkautta

16.9.2016 Yleinen

Jokin asia pelkoni voittamisessa ja päiväkirjoihini uppoutumisessa sai minut todella yllättymään: Vuoden 2011 osastoaikaisista päiväkirjoista löytyi lukuisia kirjeitä läheisiltäni. Käsin kirjoitettuja kirjeitä ja postikortteja, joita siskoni, sen aikainen ”poikaystäväni” ja ystäväni eri tahoilta olivat minulle sairaalaan lähettäneet. Haluaisin kopioida niistä jokaisen tähän, jotta pystyisin konkretisoimaan sen rakkauden määrän mitä tunsin palatessani niihin nyt, vuonna 2016. Minun on kuitenkin kunnioitettava kirjeiden kirjoittajia ja pidettävä ne itselläni. Ne tekstit on tarkoitettu vain minun silmilleni.

Puhuin aiemmin siitä, miten suurta syyllisyyttä tunsin kun voin huonosti, vaikka tiesin että ulkoisesti kaikki oli hyvin. Ikään kuin sairaus ei voisi tarttua sellaisiin ihmisiin, joilla muu elämä menee hyvin. Sitä on varmasti vaikea ymmärtää, sillä mielisairaus ei näy ulkoisena haavana tai ihottumana. Se on jossain paljon syvemmällä. Se on siellä, mistä ihminen on haavoittuvimmillaan. Tämä kaikki on nyt selkeästi järjellä ajateltavissa, mutta luettuani päiväkirjani välissä olleet kirjeet, se konkretisoitui silmieni edessä.

Vaikka en voi näyttää teille kirjeitä, haluan sanoa ääneen, että jos sairauteni ei olisi muurin lailla estänyt minua tajuamasta kuinka monta rakastavaa ihmistä minulla oli vierelläni jo silloin kuin kaikki alkoi, olisin todennäköisesti ollut paljon lähempänä onnellisuutta. Olisin ehkä jopa tuntenut sitä aitoa onnea aika ajoin. Mutta tämä on Anoreksia. Ei se olisi sitä, jos olisin ollut onnellinen.

22.1.2011, Lauantai klo 23:41
”Joskus… aika usein nykyään, minun on sisältä paha olla. En voi tätäkään kertoa kenellekään; minua pidettäisiin hulluna, koska ulkoisesti kaikki on hyvin… Niin hyvin, etten itsekään tiedä miksi minun on paha olla. Se on kauheaa.”

28.8.2013, Keskiviikko klo 16:28
”Iskä saarnasi yksi ilta siitä, miten voi edes olla mahdollista että voin huonosti kun koko elämä on kuitenkin järjestyksessä. Ulkoisesti. Se osui ja upposi, itkin pitkään lähinnä siksi että se on totta. Minulla ei ehkä ole oikeutta tähän, kaikki on hyvin ja minulla ei saisi olla huono olla. Se on väärin ja tunnen oloni niin syylliseksi siitä. Ja silti… Tuntuu vaan pahalta. Mutta miksi?”

Isäni oli se, joka minulle näistä asioista puhui. Ne olivat hankalia aikoja myös hänelle: välillä tuntui, että olin ensimmäinen asia ikinä, mitä hän ei saanut parannettua puhumalla ja järkeilemällä. Tunnollisuuteni, pakkomielteisyyteni ja asioiden keskeneräisyyden huono sietokykyni eivät kaikki ole vain Anoreksiaa. Ne ovat myös luonteenpiirteitä joita olen perinnyt isältäni. Hän on tottunut pitämään langat käsissään, ja siksi sairauteni herätti hänessä piirteitä, jotka yrittivät faktoista saaranaamalla parantaa minut kerta heitolla.
Minulla kesti näin kauan nähdä, että hänen tarkoituksensa ei koskaan ollut syyllistää minua. Isäni tarkoitus oli saada minut näkemään se, mitä en silloin nähnyt. Avata silmäni sille, että minusta välitettiin. Ehkä Anoreksiani aavisti, että isäni oli sille todellinen uhka, ja siksi sekoitti pääni lopullisesti aina hänen yrittäessään puhua minulle järkeä. Se seisoi päässäni siinä risteyksessä, mihin isäni sanat kulkivat. Toinen suunta vei ymmärrykseen, ja toinen syyllisyyteen. Anoreksia käänsi hänen sanansa vääriin suuntiin. Nyt palatessani siihen risteykseen ja ollessani kykeneväinen itse valitsemaan oikean suunnan, ymmärrän taas vähän enemmän.

Kasvatuspsykologian mukaan isä on tyttärelleen hahmo, jota voidaan pitää lapsuuden sankarina. Itse täytän kohta 21, mutta pidän kasvatuspsykologian kaavioista huolimatta isääni edelleen enemmän tai vähemmän sankarina. Muistan vieläkin hänen huutaneen painajaisia pelänneelle siskolleni pienenä: ”Ainoa asia jota sun pitää tässä talossa pelätä olen minä!”. Jos sellainen mies jonka seurassa tuntee tuonkin lauseen jälkeen olonsa turvalliseksi, ei ole sankari, niin käsite sankarista on minulle tuntematon. Sanotaan, että oma isä on ainoa mies johon tyttö voi koskaan todella luottaa. Joskus nauramme siskoni kanssa, miten sokeasti todella luotamme häneen tilanteessa kuin tilanteessa. Se on kohta 21 vuotta kestänyt luottamus, jonka uskon säilyvän ikuisesti rikkoutumattomana, vaikka sairastuessani en osannutkaan enää luottaa mihinkään. Tunne siitä, että tämän miehen seurassa mitään pahaa ei koskaan voisi tapahtua, oli hetkellisesti hukkunut mielessäni jonnekin tavoittamattomiin. En enää osannut luottaa siihen, että isäni pelastaisi minut tästä, vaikka luoja tietää kuinka paljon hän yritti. Aluksi luulin ettei mikään voisi pelastaa minua, ja lopuksi tiesin, että minä itse olisin ainoa henkilö sen tekemään.

8.9.2012, Lauantai
”Minulla on ihania asioita elämässäni, ja tajuan sen välillä. Jos ahdistus estää minua tajuamasta ja näkemästä, minun on saatava silmäni auki ennen kuin se tappaa minut. Elämään pitäisi kai suhtautua lahjana. Mutta siitä saa kyllä pitää kaksin käsin kiinni. Tai sitten… Täytyy olla läheisiä jotka pitävät kiinni silloin kuin itse olet siitä irrottamassa.”

Viimeaikoina olen alkanut ajattelemaan, että sairastuessani kenties pelastin jonkun toisen. Se ajatus on antanut minulle voimaa jaksaa. Anoreksia valitsi juuri minut, jolla on hyvä perhe ja uskomaton tukiverkko. Jos se olisi kävellyt ohitseni ja iskenyt johonkin yksinäiseen ihmiseen, tämä ei olisi ehkä selvinnyt siitä. Itse en olisi, ellei minulla olisi ollut näitä ihmisiä.

7.9.2012, Perjantai klo 14:28
”Haluan sanoa että kaikki on hyvin, niin että kerrankin tarkoitan sitä. Haluan soittaa Fiialle ja ehdottaa että voisimme tehdä jotain niin kuin ennen. Ennen tätä mikä kielsi kaiken. Haluan itkeä vain siksi että se on elämää… Ilman kipua. Haluan nauraa niin paljon että vatsaan sattuu, ja hymyillä ilman että ajattelen sitä.”

14.12.2014 klo 23:13
”Ehkä tarvitsen vaan jonkun hokemaan minulle että täällä on paljon hyvää. Ja osoittamaan sitä sormella, jotta huomaan sen silloinkin kun jokin pääni sisällä yrittää peittää silmäni.”

 

Parasta juuri nyt

11.1.2016 Yleinen

11012016Ihan parasta tällä hetkellä on

  • Pakkasta on niin vähän (-6), että pääsi ulkoilemaan
  • Ulkona on ihana ilma ja mieli tuulettui hyvin
  • Uudet toppahousut todella toimivat, ei ollut kylmä yhtään
  • Ostin salille 10 kertaa, entisen työnantajan piikkiin
  • Luistelu, siitä haaveilen. Pitäisi vain löytää luistimet
  • Tänään on huomattavasti parempi päivä kuin eilen, ehkä eilisen kaltaisia päiviä tarvitaan, jotta osaa arvostaa hyviä asioita!

Ja liikunnan tärkeys taas tuli huomattua. Pakkasella (yli -20) en halunnutkaan ulos ja tuntui huonolta. Heti kun päästi ulos, mielikin lepää <3

Syksyä kohti

1.9.2015 Yleinen

Heippa! (:

Koulut on taas lähtenyt mukavasti käyntiin ja arkirytmi on palannut osaksi elämää. Uusi lukuvuosi on jälleen edessä uusine haasteineen, mutta niistä on aiemminkin selvitty. Olen ollut TAAS jälleen kerran hieman kiireinen, mutta nyt, kun kaikki koulun alkajaishommat on saatu käsiteltyä, on taas hieman enemmän aikaa, vaikka ylimääräistä aikaa ei sinänsä ole liemmin tuhlattavaksi. Mutta nyt uusia kujeita muutaman viikon takaa (:

Muutama viikko sitten koulut tosiaan alkoi ja oli pitkän ajan jälkeen mukava nähdä ihmisiä, joita ei kerennyt lomalla näkemään. Kaikki on alkanut ihan kivasti ja uuden kouluvuoden alun myötä on myös tullut lisää motivaatio opiskella ja toivon, että sama tahti säilyisi (:

Kaikkea on jo kerennyt tapahtua melkein kolmen viikon aikana ja tuntuu siltä, ettei lomaa olisi ollutkaan, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös lomat.
Samassa kun lukuvuosi vaihtui olen alkanut kiinnostua erilaisista ja uusista asioista; haluaisin kokeilla muun muassa meditointia tai joogaa ( jotakin mieltä rauhoittavaa ja samalla rentouttavaa), olen myös kiinnostunut enemmän psykologisista aiheista ja haluan perehtyä niihin paremmin. Siinä oli muutama esimerkki. On aika hyvä fiilis, jos löytää jotakin uuttta, mikä vaikuttaa itseä kiinnostavalta, joten eikun kaikki vain kokeilemaan!!(:

Samalla tätä kirjoittaessani päätin tehdä toiseenkin blogiini kirjoituksen, joten, jos ajatus paremmasta yhteisestä maailmasta kiinnostaa niin linkistä löytyy aiheeseen liittyvä kirjoitus  http://justmythoughtsabouttheworld.omablogi.fi/myos-sina-voit-vaikuttaa/

Juuri nyt en keksi oikein mittän muuta, mutta luulen, että uusi ajatus on jo valmiina, joten tekstiä on siis tiedossa! (:

Siihen asti heissan ja hyvää loppu viikkoa (:

 

Olenko onnellinen?

24.5.2015 Yleinen

Oletko uskonut olevasi joskus onnellinen? Onnellinen niin, että mikään tunne tai tapahtuma ei ole sitä tilaa pystynyt horjuttamaan? Onnellinen niin, että sinun ei ole tarvinnut nähdä mitään vaivaa arjessasi saavuttaaksesi tuon pulppuavan ilon, rakkauden, hyväksynnän ja tyyneyden?

Uskotko, että olet onnellinen, kun endorfiinit ryöpsähtävät kehoosi? Entä sitten kun hormonin vaikutus lakkaa? Lähdetkö taas herättyäsi uudelleen lenkille tai treenaamaan? Ja ah, taas tuo onnellisuus hormoni vapautuu kehoosi ja täyttää joka solusi. Olet sittenkin elossa!! Wow. Mahtava tunne!! Kunnes joudut tekemään yhä enenmmän ja enemmän saavuttaaksi tuon tilan. Mikään ei riitä. Kolmen tunnin treeni..endorfiinit tulee ja katoaa, aivan käsittämättömän nopeasti. Keho väsyy. Mieli väsyy. Hups. Enkö olekaan onnellinen? Eikö nämä elämäni asiat teekään minua enää onnelliseksi? Miksi olen menettänyt sen?

Näiltä pohjilta olen alkanut tietoisesti muuttamaan elämääni ja tapaani ajatella. Tosin kaikki ei käynyt helposti ja vaivattomasti..

Kaksi vuotta sitten ottelin viimeisen thainyrkkeilyotteluni ja hävisin sen. Ei se häviö. Tai vaikka olisin voittanut. Olin jo päätökseni tehnyt, että lopetan. Keho huusi apua minkä kerkesi. Mieli oli maassa. Kaikki mihin olin uskonut oli katoamassa. Mikään ei tuntunut enää hyvältä. Olin tuohon päivään uskotellut erilaisilla ulkoisilla asioilla olevani onnellinen. Olinhan thainyrkkeilyn Euroopan mestari, mm kakkonen. Hyvä ottelija. Olin naimisissa. Minulla oli kiva koti. Hyvä työ. Hyvä palkka. Ystäviä. Matkoja. Minä olin sydänjuuriani myöten onneton. Pelkäsin. Epäilin. Vihasin itseäni ja suurta osaa muista ihmisistä ja maailmasta.

Kun aloitin thainyrkkeilyn, erilaisten sattumusten kautta, tunsin ensimmäistä kertaa olevani hyvä jossakin. Minä osasin ja olin parempi kuin joku toinen. Hitsi oikeesti. Uskomatonta. Ja oikeasti olin uskonut, että en ole missään hyvä. Ehkä keskinkertainen enintään. Ja treenit lisääntyivät, elämäntavat paranivat, kehoni muuttui. Kaikki sujui. Minä olen hyvä! Treeneissä endorfiini valtasi kehon. Ottelut olivat osoituksia siitä, että kyllä minä kehityn, opin ja olen parempi kuin vastustaja. Olen vahva. Olen hoikka. Todella hoikka. Vihdoin. Taas. Pääsin takaisin teini-iän kontrolliin. Voin itse päättää sen kuinka paljon painan. En vain syö. Ja treenaan. Nälän tunteen voitti endorfiini. Ja jos söin, treenasin enemmän. Ja vitsit mitä ihania kokemuksia ja ihmisiä elämässäni oli. Unohdin kaiken muun, totaalisesti ja kirjaimellisesti KAIKEN. En tarvinnut muuta. Uskottelin, että tämä riittää. Riittää, että voitan seuraavan matsin. Tai oikeastaan sen suomen mestaruuden, tai no oikeastaan euroopan mestaruuden, eiku hitto mun pitää olla MAAILMAN PARAS!!

Laihduin helposti ja vaivattomasti normaalipainoisesta aliravituksi ja kehoni päätti laittaa pisteen sille pelleilylle. Liikaa treeniä, aivan liikaa. Liian vähän ravintoa, aivan liian vähän. Kun lääkäri sanoi, että hormonitoimintani sulkeutuu yksi vaihe kerrallaan kunnes kuolen, halusin lyödä häntä! Keksi jotain. Haluan jatkaa. Minun onnellisuuteni riippuu tästä!! Mitä minä sitten olisin? Kuka minä olisin? Enhän minä ole missään muussa hyvä. Olen mestari kiduttamaan itseäni ja unohtamaan kaiken muun. Mitä minä sitten teen? Koko elämä ja minäkuva meni sekaisin.

Kuvittelin, että minulla nyt vaan sattuu olemaan niin huono itsetunto, että mistään ei siksi tule mitään. Eikä oikein tullutkaan. Miksi olisi tullut, kun en edes itse uskonut siihen. En uskonut itseeni. Jollakin tavalla olin antanut jonkun ulkopuolelta opettaa minulle, että en riitä, en ole arvokas, en ole rakastatettava minuna. Minuna itsenäni, juuri sellaisena, juuri nyt.

En usko siihen, että itsetuntoa voi muuttaa sillä, että seisoo peilin edessä hokien itselleen ”rakastan itsenäni” tai muuta vastaavaa. Niin kauan kuin se ei vähäisissäkään määrin tunnu aidolta sanoa itselle jotain, se ei ole totta. Mieli naureskelee yrityksille. Mutta tässä kohtaa minulle tuli oivallus siitä, että ”joku muu ulkopuolelta on saanut minus uskomaan, että en riitä!” Joku ulkopuolelta. Minä olen uskonut. Kuka? Miksi? Miten? Uskomukset syntyvät usein lapsuudessa. Myös toisto toimii tosi kivasti. Ja itselleen toistelu varsin kivasti. ”En minä osaa mitään muuta!!”. Tämä kolahti niin syvälle, että en voinut muuta kuin lähteä tutkimaan, että kuka ja miksi on päässyt minun pääni sisään uskottelemaan minulle asioita. En minä itse ainakaan tuollaista pahaa halua itselleni. Miksi niin silti tapahtuu. Miksi se päänsisäinen ääni sellaista juttelee?

Siitäpä sitten matkaa tähän päivään on käyty. Ei ole ollut helppoa ja vaivatonta. Ei sen pidäkään olla, mutta se myös saa olla. Noiden oivallusten jälkeen sanoin itselleni, että minulla on lupa olla onnellinen juuri nyt. Ei vasta huomenna, vaan nyt. Se vapautti. Ja se tuntui uskottavalta. Kukaan ei voi minua kieltää olemasta onnellinen, ei kukaan. Se että olenko onnellinen on asia erikseen, mutta minulla oli silloin lupa <3

Tällä hetkellä olen todella, todella onnellinen. Uskomatonta. Ja onnellisuutta voin kokea vain tästä hetkestä käsin. En eilen, enkä huomenna tai sitten kun jään kesälomalle. Jotkut asiat harmittaa ja ahdistaa tietenkin, mutta tiedän, että ne tunteet menevät ohi. Kaikki aina menevät. Mutta ei kokematta ja tuntematta. Ei kieltämällä. Ainoastaan kokemalla.

Opiskelen tällä hetkellä life coachiksi Valmentamossa ja olen kirkastamassa sisäistä timanttiani. Voi kuinka hempeää, herkkää ja kliseistä JA niiiiiin siistiä.
Oletko sinä onnellinen? Nyt?

Iloa päivääsi. Se tapahtuu täällä, tänään ja nyt <3

2000kg iloa ja onnellisuutta

16.5.2015 Yleinen

Nyt on mahtava meininki! 2000 kiloa lasinugettia eli raaka-ainetta lasin tekemiseen saapui Makasiinille eilen. Alkaa olla lähellä se hetki, kun päästään uudella lasistudiollamme puhaltamaan lasia. Uuni saapuu Italiasta muutaman viikon kuluttua ja trummeliuuni on jo matkalla. Vielä ei uskalla huokaista helpotuksesta, mutta hyvät on kyllä fiilikset!

Pari kuukautta ollaan nyt ehditty viihtyä Hämeenlinnassa myymälän ja gallerian kanssa. Ollaan supertyytyväisiä Makasiiniin, jossa on kauniita holvikaaria ja kolmimetriset ikkunat syvennyksineen. Kun helmikuussa tilaan päästiin, oli paljon tehtävää ja mietittävää, mutta pian kaikki loksahti paikoilleen. Kyllä sisustajat Vilpas & Numminen ovat olleet fiiliksissä… Ja Makasiini on siis Aleksanteri II:n aikainen 1860-luvulla rakennettu massiivinen kivirakennus. Rakennus on alkujaan rakennettu Venäjän armeijan ammus- ja varusvarastoksi. Ollaan naurettu asiakkaiden kanssa, että kyllä 1800-luvulla ajateltiin varaston rakentaminen vähän eri tavalla kuin nykyään! Joku osasi sanoa, että tuolloin palkka tuli tiilien lukumäärän mukaan. No selittääkin holvikaaret ym. tiilikuvioinnit!

Makasiini ulkoapäin. Aulangontie 1 Hämeenlinna.

MAKASIINILLA

Holvikaaria ja kattoparruja uusissa tiloissamme.

Keikarit ikkunalaudalla.

Keikarit ikkunalaudalla.

Ainon Pullonhenkiä ja Harald Christoph Doblingerin Woodographeja.

Ainon Pullonhenkiä ja Harald Christoph Doblingerin Woodographeja.

Se tunne, kun on niin täpinöissään, ettei meinaa pysyä nahoissaan on kyllä tullut tutuksi. Ei millään malta odottaa, että pääsee tositoimiin. Vaikka kyllähän se aika on nopeasti kulunut. Ja niin ihania kommentteja ja palautetta ollaan saatu! <3 Välillä lasinpuhaltajat tihrustavat itkua, kun tulee asiakkaiden sanoista niin hyvä mieli! Koska juuri sen vuoksi me tätä tehdään, että saataisiin luotua iloa itsellemme ja ympärillemme. Lasinpuhaltaminen loppuu osaltani juuri siihen kohtaan, jos joskus huomaan, että luomamme esineet eivät enää täytä sitä tehtävää, jonka Ainon kanssa olemme niille määränneet. Tässä hullussa maailmassa on niin paljon pahaa, ja jokainen ihminen joutuu kohtaamaan ikäviä asioita elämässään. Me haluamme Soda Shopissa luoda ilostuttavaa ja hyvää mieltä tuovaa designia vastapainoksi ankeille asioille. Paras palkintomme on, kun ihminen katsoo esineitämme ja alkaa hymyillä. Itsekin ekonomin paperit opiskelleena voin takuuvarmasti sanoa, että kauppatieteellisissä työtehtävissä tienaisin varmasti helpommalla ja varmemmin hyvän kuukausipalkan kuin lasialan yrittäjänä. Mutta tämä elämä Soda Shopin kanssa kyllä tuo jokaiseen päivään aimo annoksen asioita, joita en säännöllisempään elämään vaihtaisi.

Ihan parasta, kun asiakas tulee lasihankinnan tehtyään myöhemmin poikkeamaan uudelleen, ja antaa palautetta. Eräs nainen osti Ainon Love Muffinin saatuaan päätettyä värin useamman harkintakierroksen jälkeen. Hän halusi ostaa itselleen jotain mukavaa ja ilostuttavaa. Parin viikon jälkeen hän tuli uudelleen studiollemme ja kertoi, että muffinssi on hänellä yöpöydällä herätyskellon vieressä. Joka aamu kun hän herää kellon soittoon, hän näkee ensimmäisenä värikkään muffinssin. Ja se saa hänelle hymynkareen huulille heti aamusta lähtien! Hän oli todella tyytyväinen ostokseensa. Tuli tunne, että lasinen muffinssi oli muuttunut pelkästä esineestä paljon tärkeämmäksi.

Love Muffin aino vilpas soda shop design

Toinen naishenkilö osti punakahvaisen mittakannun.

Mittakannu soda shop design lasinpuhallustaOstos ei ollut suunniteltu, vaan esine vain tarttui matkaan ihastuksen myötä. Jonkin ajan kuluttua tämäkin nainen tuli uudelleen studiollemme ja kertoi, että nyt on tapahtunut ihme! Hän syö kaurapuuroa nykyään joka aamu! Se oli ihme, koska hän oli jo vuosia ajatellut, että hän haluaisi syödä puuroa aamuisin, koska se on terveellistä ja saa aamun eri tavalla käyntiin. Mutta ikinä puuron keitto ei tullut tavaksi. Ei muka ollut aikaa, ja asia vain jäi aina. Mutta nyt mittakannun oston myötä oli ihme tapahtunut! Joka aamu kaurapuuroa! Uudella iloisella mittakannulla mitattuna aineet sujahtivat kattilaan. :D Joskus pienikin inspiraation lähde luo uutta motivaatiota. Monta pientä onnen hetkeä peräkkäin on onnellisuutta. Näitä tarinoita arjen suurista ja pienistä iloista meille on kerrottu monia. Ja se on IHANAA!!! <3

Olkaa iloisia ja onnellisia! Ehkä uusi ihme on aivan nurkan takana!

-M

Vanha makasiinirakennus luo mahtavat puitteet myymälä-gallerialle, jossa jatkossa pidetään erilaisia elämystapahtumia.

Iloa ja väriä kerrassaan! Vanha makasiinirakennus luo mahtavat puitteet myymälä-gallerialle, jossa jatkossa pidetään myös erilaisia elämystapahtumia.

 

 

 

 

 

 

 

Yhteenmuutto

13.5.2015 Yleinen

Päätimme muuttaa yhteen. Rakkaani äiti on ostanut osakkeen sijoitusasunnoksi. Se on kt-neliö, talon kolmannessa ja samalla ylimmässä kerroksessa. Menemme sinne siis vuokralle. Saamme itse valita tapetit ym sinne. Olemmekin sen jo tehneet, ja kodistamme tulee aivan ihana. Laitan kuvia myöhemmin valinnoistamme. Pojan huoneesta yksi seinä maalataan siniseksi tai vihreäksi, ja muut seinät valkoisella.

Olemme ikionnellisia. Mehän pojan kanssa joudumme siis muuttamaan toiselle paikkakunnalle, mutta ei se mitään. Ei minulla täälläkään mitään ole. Päätös muutosta syntyi  20.4. Meillä kummallakin on enää tämä kuukausi asua entisissä kodeissamme, olemme molemmat irtisanoneet asuntomme huhtikuun lopulla. Muutamme tämän kuun viimeinen viikonloppu ja todennäköisesti ensimmäisen yön vietämme uudessa kodissa 30.5. Ihan huippujuttu!

Vasta aika hiljattain itse tajusin että hei mehän ollaan sitten naispari ja oikeasti ns. sateenkaariperhe. Itse kun pidän meitä ihan tavallisena pariskuntana. Ja siis niinhän me ollaankin, mutta joidenkin muiden mielestä emme.

Aluksi päätös yhteenmuutosta tuntui hurjalta. Päätös oli tehtävä, koska Rakkaan äiti olisi vuokrannut asunnon sitten jollekin muulle, ja meillä on kuitenkin ollut yhteenmuutto jossain välissä aikomuksena. Niin miksei nyt. Olemme hullun rakastuneita ja edelleenkin ihan hullaantuneita toisistamme. En ole koskaan kokenut vastaavaa.

Pojan suhteen asiat on ok. Hän on aika innoissaan muutosta ja pakannut omia tavaroitaan :D Uskon että hän tulee sopeutumaan hyvin, vaikka olemme varautuneet alkuhankaluuksiin, protestointiin ja mustasukkaisuuteen mutta ne varmaan kuuluvat asiaan. Poika on asunut ikänsä pelkästään minun kanssani aiemmin.

Arvostan Rakasta suuresti. Hän ottaa koko shown. Oli mitä vaan, koko paketin <3