Selaat arkistoa kohteelle omaiset.

Tärkeät tikapuut

2.3.2017 Yleinen

Riidoista ja sanaharkoista huolimatta en voi tarpeeksi korostaa omaisten merkitystä kamppailussa sairauteni kanssa. Kyse ei ole ainoastaan näkyvästä tuesta, halauksista ja ehdottomasta rakkaudesta jota heiltä saan. Kyse on myös terveeseen minään uskomisesta.

En voi pyytää läheisiäni sokeasti luottamaan siihen, että kyllä minä paranen, koska en usko siihen aina itsekään. Heidän on kuitenkin mahdollista aiheuttaa pienten tekojen ja tapojen kautta ulkopuolisuuden tunnetta, joka kohdistuu suoraan sairaaseen minääni. Ne tavat eivät tarkoita sitä, että sairauteni unohdettaisiin tai sitä lakattaisiin hoitamasta, mutta ne tarjoavat terveydelle paikan ja huomioivat sen läsnäolon.

Terveyden huomioimista on esimerkiksi astioiden kattaminen. En ole aikoihin syönyt mitään ruokailusuunnitelmani ulkopuolelta, mutta on normaalia että ihmiset ympärilläni pitävät kahvihetkiä, juhlistavat juhlimisen arvoisia asioita erinäisillä herkuilla tai nautiskelevat sellaisista muuten vain. Olen tottunut istumaan vieressä kun tällaista tapahtuu. Sairaimpina aikoina olin ylpeä kyvystäni kieltäytyä, mutta nykyään edellämainitut tilanteet sytyttävät minussa kirjavampia tunneskaaloja. En pysty syömään mitään ylimääräistä. Minua harmittaa kyvyttömyyteni käyttäytyä normaalisti, mutta kiehtoo epänormaaliuden tuoma kielletty mielihyvä. Käyn mielessäni läpi tutun ’entä jos yrittäisin’ –skenaarion, joka on toistaiseksi päätynyt kieltävään päätökseen. Kieltävä päätös on tuttu omaisilleni. Pelkään sairauteni muuttumista itsestäänselvyydeksi.

21.6.2016, Tiistai klo 21:40
”Mentiin koko perhe Vaakahuoneelle. Jätin kotona syömättä jotta oisin voinut syödä siellä kuten muutkin… Mutta en pystynyt. Ja yllättävää kyllä, se tuntui pahalta. Fiia oli ainoa joka sanoi että ’kyllä sä syöt!’, muille se oli itsestäänselvyys etten syö. Pääni sisällä halusin yrittää mutta en pysty tähän yksin. En pysty sanomaan että haluan yrittää. Joten asia jäi siihen. En tietenkään voi olettaa että kukaan lukisi ajatuksiani, mutta minua alkoi pelottamaan. Se, että jos tästä tulee itsestäänselvyys läheisilleni niin en ikinä parannu. Pari viikkoa sitten äiti oli tehnyt marjapiirakkaa ja pidimme yhteisen kahvihetken. Muille oli katettu lautaset ja lusikat, minulle vain kuppi. En tietenkään olisi syönyt sitä piirakkaa vaikka minulla olisi ollut lusikka ja lautanen, mutta minusta ei varmaan tule koskaan niin vahvaa että pystyisin syömään ilman avointa mahdollisuutta… Ne astiat ovat se avoin mahdollisuus. Tai se kysymys, että haluanko jotain. Se pitää minut kiinni normaalielämässä. He eivät ehkä nää sitä ulospäin miten paljon yritän… Siksi he ehkä ajattelevat että minua ei ahdista jos minulle ei kateta. Mutta minulla on halu tarttua siihen mahdollisuuteen. Ja se halu on täällä jossain… En muuten olisi varautunut syömään siellä Vaakahuoneellakaan ollenkaan.”

 Astioiden kattaminen anorektikolle ei ole kiusaamista tai tilanteen ymmärtämättömyyttä. Se on tikapuiden laskemista syvään kuoppaan. Minun vain täytyy löytää tarpeeksi iso halu kiivetä niitä. Saattaa ehkä tuntua tyhmältä kattaa kerta toisensa jälkeen ihmiselle, joka ei milloinkaan edes koske edessään oleviin astioihin. Saattaa ehkä tuntua vieläkin tyhmemmältä kysyä anorektikolta, ottaisiko tämä jotakin. Kaikkein tyhmimmäksi itsensä saattaa tuntea, kun se anorektikko vielä vastaa kysymykseen pyöräyttämällä silmiään ja osoittamalla kysyjään katseen, joka sanoo ”mistä lähtien mä söisin mitään mitä mun ei tarvii syödä?”. Syyllistyn siihen usein, enkä juuri koskaan osoita omaisilleni kuinka isoja ja järkeviä tekoja heidän tyhmät kysymyksensä ovat. Kaikki ne puhtaaksi jäävät astiat ja turhalta tuntuvat kysymykset ovat nimittäin juuri niitä tikkaita, joita kuopasta ylös pääsyyn tarvitaan. Niin kauan kuin tikkaat on olemassa, on minulla mahdollisuus kiivetä normaaliin elämään. Rohkeutta kerätessäni kuitenkin toivon että omaiseni jaksavat laskea ne uudestaan ja uudestaan minun syvään kuoppaani, koska jos he lakkaavat uskomasta minun kykyyni kiivetä ylös, joudun lopulta tekemään sen ilman tikkaita.

21.6.2016, Tiistai klo 21:40
”Tämä herätti minut huomaamaan miten paljon tukea tarvitsen. Jonkun pitää suorastaan päättää puolestani ja pitää kädestäni kiinni että pystyn mihinkään. Haluaisin pyytää heitä tarjoamaan minulle aina uusia mahdollisuuksia ja auttamaan minua haluamaan tarttua niihin, mutta en edes osaa pyytää apua. Entä jos jonain päivänä tämä on kaikille täysin itsestäänselvää? Miten voin parantua jos minun oletetaan olevan sairas? Uskaltaisinpa pyytää apua. Tiedän että saisin sitä. Mutta syömishäiriöinen ei voi pyytää sellaista. Ei vaan voi, vaikka se pystyy sanomaan kaiken tämän ääneen itselleen, se ei voi muuttaa mitään. Mutta ainakin minä yritän. Vaikka kukaan muu tuolla ulkomaailmassa ei uskoisi tai näkisi sitä niin usko sinä minua: Minä yritän.”

Kiitos ja anteeksi

28.2.2017 Yleinen

Kuvitellaan tilanne, jossa ollaan keskellä väittelyä. Väittely äityy tiukkasanaiseksi, ja lopulta kaikki sen osapuolet huutavat kiivaasti päällekkäin. Tuloksena on päänsärky, joka pakottaa metelin tuoksinnassa karjaisemaan kaiken päälle jotakin sellaista, mikä aikaansaa hetken hiljaisuuden. Lyhytkestoinen, hämmentynyt hiljaisuus mahdollistaa syntytavastaan huolimatta muutaman selkeälle ajattelulle omistetun sekunnin.

Edellä kuvattu tilanne ei ole niin harvinainen. Minun elämässäni väittelyn osapuolet jakautuvat kahteen joukkueeseen: omaiset ja Anoreksia. Läheisteni puolustama kanta kajahtaa ilmoille konkreettisesti, ja Anoreksia pitää puoliaan pääni sisällä. En karjaise ääneen mitään suoraan sairaudelleni osoitettua, koska sitä ei kiinnosta kuinka kovaa huudan. Se on päässäni turvassa äänenpaineelta. Sen sijaan yritän hiljentää sekä ulko- että sisäpuolelta huutavat äänet tiuskimalla läheisilleni. Tarvitsen rauhaa ajatella, mutta sen hankkiminen tapahtuu liian usein läheisteni kustannuksella. Vasta tiuskaisujen jälkeen saan ajatella järkevästi ja todeta, että hiljaisuus saavutettiin keinoilla, joita järkevä ajattelu ei olisi sallinut.

Toisinaan kutsun Anoreksiaa mieleni sisäiseksi autocorrectiksi. Monesti syljen ulos sanoja ennen kuin ehdin tarkistaa puuttuiko sairauteni niihin. Joskus minusta tuntuu, että en ole lainkaan mukana omien asioideni käsittelyssä. Vanhempani puhuvat suoraan Anoreksialle, ja se puhuu suoraan takaisin. Se tuntuu pahalta, koska sisällöstä huolimatta kirkkaasti väärässä olevan osapuolen sanat tulevat minun suustani. Joskus minun on itsekin vaikeaa ymmärtää sitä, miten minun suussani, mielessäni, ja joka puolella vartaloani asuu joku sinne kuulumaton.

2.11.2012 Perjantai klo 20:20
”En jaksa näitä ainaisia ruokatappeluita. Ymmärrän että he ovat huolissaan, mutta yritän parhaani… Todella yritän. Samaan aikaan kun riitelen äidin kanssa murolautasesta, riitelen itseni kanssa siitä samasta lautasesta sekä siitä että joudun riitelemään. Olen väsynyt koko paskaan.”

20.12.2016, Tiistai klo 12:46
”Eilen illalla hermostuin täysin. Se on niin outoa kun viha ja suuttumus ovat olleet monta vuotta haudattuna tyhjyyteen, ja sitten kun ne välillä nostavat päätään, en osaa hallita niitä yhtään. Se tilanne oli sellainen että olin syönyt enemmän kuin pitkään aikaan. Olin vaihtanut toisen välipalankin banaanin sijasta yhteen leipään. Minulla oli paha olo siitä kaikesta… Mieleni oli äänekkäässä solmussa saavuttanut kivuliaan umpikujan. Samassa äiti ja Fiia tenttasivat mitä olin syönyt ja toinen sanoi jotain siitä, että en tarpeeksi. Yhtäkkiä, minulle itsellenikin täydellisenä yllätyksenä, minut valtasi viha. Taisin jopa huutaa heille… En osannut pysäyttää sitä. Kai se johtui siitä, miten paljon olin jo tapellut sinä päivänä itseni kanssa. Minulla ei enää ollut kaiken tappelemisen jälkeen voimia alkaa todistelemaan miten reippaasti olin syönyt, kun se fakta tuntui muutenkin pahalta. Sitten vaan huusin kuin mikäkin hullu.”

”Minä en ole mikään vihainen ihminen, senkin takia se tuntui pahalta. Se viha ei oikeasti kohdistunut perheeseeni mutta se tuli ulos suustani heihin päin ampuen. Ehkä se oli myös turhautumisen purkaus. Väsymys kaikkeen ja etenkin siihen, että minulta toivotaan niin paljon nopeaa käännettä parempaan, mutta jokaisen läheisteni kanssa käydyn ruokakeskustelun jälkeen minun on todettava etten pysty siihen niin nopeasti. Ja minun pitäisi jaksaa muistuttaa heitä siitä. Ja itseäni. Silloin se kaikki muuttuu vain turhautumiseksi, väsymykseksi, pettymykseksi itseeni ja –ilmeisesti- myös vihaksi.”

”Olin niin loppu. Menin yläkertaan ja voin huonosti… Onneksi Fiia tuli sinne. Ensin ajattelin että haluan vain olla yksin, mutta sitten ilta päättyikin siihen että oltiin koko perhe yläkerrassa siinä samassa sängyssä. Silloin ajattelin, että tällainen on perhe. Sairauteni saa minut huutamaan heille, mutta parin tunnin päästä me ollaan kaikki samassa sängyssä naureskelemassa toisillemme. Sen on oltava rakkautta.”

Viha ja sen purkaukset eivät sairastamisaikanani ole olleet ainoita luoteja jotka lentävät läheisiäni kohti. Pahimpina aikoina he joutuivat pitkään ottamaan minun suunnastani vastaan myös epäluuloa ja epäkunnioitusta heiltä saamaani apua kohtaan. Kuuntelin sairauttani niin sokeasti, että asetin perheeni vihollisen asemaan. Liittouduin Anoreksian kanssa ja aloin sen kehotuksesta etsimään merkkejä, jotka osoittaisivat vanhempieni halun toimia minua vastaan. Muistan kerran löytäneeni jääkaapista ruiskun, joka todellisuudessa sisälsi koiramme lääkkeen. Sairauteni maalasi sen hetkessä uuteen valoon. Se vakuutti minut täydellisesti siitä, että ruisku sisälsi rasvaa jota ruiskutettaisiin ruokaani minun selkäni takana. Se uskotteli minulle, että elin sen kanssa ’me vastaan muut’ –asetelmassa. Kaikki ulkopuolinen oli salaliittoa meidän pientä operaatiotamme vastaan. Tosielämässä se ’salaliitto’ sisälsi ihmiset joita ilman en nyt olisi hengissä.

Olen oppinut joissain määrin elämään sairauteni kanssa, mutta en koe lainkaan hallitsevani sen vaikutuksia ulkopuolellani. Mitä enemmän toivun, sitä selkeämmin näen kuinka se koskettaa koko perhettämme. Toivoisin oppivani rajaamaan sairauteni vain minuun, mutta en tiedä onko se mahdollista. Anoreksia ylettyy kaikkeen. Kaikki mitä ympäriltäni aistin, on liitutaulua jota se raapii pitkillä kynsillään. Siksi sen puuttuminen minun ja lähesteni kommunikaatioon on tuhoisaa.

18.2.2017, Lauantai klo 13:45
”Kun kerroin Fiialle painon noususta, minun oli oikein pakko selittää että ne siellä sanoivat että se oli noussut liian vähän. Selitin sitä koska pelkäsin että Fiia olisi sanonut esim: ’Vau, noin paljon!’ …Se olisi ollut kamalaa. Mutta nyt hän sanoi: ’No niin oiski pitäny nousta enemmän.” …Ja sekin tuntui kurjalta. Mikään ei tunnu hyvältä. Koitan ennenkaikkea hokea itselleni nyt sitä, että kai tajuan, että en voi pyytää omaisiltasi oikeanlaista reaktiota koska sellaista ei ole olemassa. En halua missään tiltanteessa ajautua siihen, että syytän heitä jostain mitä he sanoivat tai eivät sanoneet. Kaikki tämä on minussa, ja kaikki tämä lähtee minusta. Heidän sanansa tulevat heidän suustaan vilpittöminä ja 100% minun puoltani pitävinä. Jos ne saapuvat perille tuntuen minusta erilaisilta, se ei ole heidän vikansa.”

 Kuten olen jo todennut; Kenenkään ei pitäisi tuntea syyllisyyttä sairaudesta. Etenkin sairauteni pahimpien vaiheiden harhat olivat asioita, joihin en olisi pystynyt enää edes järjellä vaikuttamaan. En osaa kuitenkaan täysin pestä itsestäni pois perheelleni tiuskimiseen kohdistuvaa syyllisyyttä. Koen, että minun pitäisi jo pystyä taistelemaan sairauttani vastaan edes silloin, kuin sen vaikutukset kohdistuvat välittömästi henkilöihin, jotka pitävät minut pystyssä. En voi, enkä halua laittaa heihin kohdistuvia purkauksia täysin sairauteni piikkiin. Haluan mieluummin ottaa vastuun teoistani. Syyllisyys on sen aiheellisuudesta tai aiheettomuudesta huolimatta kuitenkin negatiivinen voima joka painaa -ja on aina painanut minua alas. Siksi koitan opetella ottamaan vastuun kääntämällä syyllisyyden parantavaan muotoon. Sen sijaan että ruoskin itseäni kilpaa sairauteni kanssa, opettelen sanomaan ääneen kaksi merkityksellisintä sanaa: kiitos ja anteeksi.

 

Lääkitys – monimutkainen tie moninkertaiseen apuun

18.12.2016 Yleinen

Olen suuren osan elämästäni syönyt erilaisia lääkkeitä. Kaikenlaiset pillerit ovat lähes aina kuitenkin edustaneet minulle jotakin vastenmielistä ja väliaikaista. Mielialalääkkeitä pidin pitkään kaikkein pahimpina. Ne symboloivat minulle epänormaaliutta ja epävakautta. Jotakin sellaista, mistä on päästävä eroon mahdollisimman nopeasti.

Mielialalääkkeen aloittaminen on aina oma prosessinsa. Kaikki lääkkeet eivät sovi kaikille, ja oikean annoksen löytäminen sekä mahdollisten sivuvaikutuksien minimoiminen vie aikansa. Ensimmäinen mielialalääkkeeni aloitettiin aikoina, joina minulle kaikkein vastenmielisintä oli lääkkeiden mahdollinen lihottava vaikutus. Kaikissa lukemissani pakkausselosteissa mainittiin sivuvaikutuksina painon muutokset, ja lihominen esitettiin aina todennäköisempänä kuin laihtuminen. Lääkkeiden tasapainon löytämisessä hyvänä vertauskuvana toimii aidan ylittäminen. Tämän sairauden kanssa aidan ylitys sen matalimmasta kohdasta on mahdotonta. Ne mahdollista lihomista ennustavat pakkausselosteet rakensivat jo valmiiksi korkeasta aidasta vieläkin korkeamman, joten tunsin jo ensimmäisen pillerin jälkeen paisuvani muodottomaksi. En vieläkään tiedä oliko turvotus todellista vai Anoreksian keksimää kuvitelmaa. Aita oli kuitenkin ylitettävä, ja turvotuksen tuntemukset helpottivat lopulta kun lääke saatiin tasolle, jolla se alkoi todella vaikuttamaan. Kaikenkaikkiaan voisi siis sanoa että lääkkeet korottavat ylitettävää aitaa entisestään, mutta ajan kanssa ne laskevat sitä huomattavasti. Lääkityksen myötä kaikki ehkä vaikeutuu joksikin aikaa, mutta niiden vaikeuksien läpikäyminen on –tai ainakin minulle oli elintärkeää.

Ahdistusoireisiin tarkoitettu lääkitys aloitettiin osastohoidon aikana. Muistan kuinka se lääke lähes tainnutti minut ensimmäisinä päivinä. Se sai minut niin väsyneeksi etten kyennyt liikkumaan tai ottamaan iltaisin vastaan puheluita läheisiltäni. En yksinkertaisesti jaksanut siirtää ruumistani osaston puhelinkoppiin. Toleranssin kehittymiseen ei kuitenkaan mennyt montaa viikkoa, ja lopulta ahdistuslääkkeet eivät enää täysin kaataneet minua sairaalasänkyyni, vaan saivat aikaan luonnollisen väsymyksen joka samalla auttoi minua nukkumaan.

27.6.2011, Maanantai klo 17:05
”Ne uudet lääkkeet vaikuttaa. Kun normaalisti ahdistus lähtee vyörymään, en saa ajatuksia millään kuriin. Ne sinkoilevat sinne tänne kuin puukon iskut. Lääke ei poista yhtäkään ajatusta, mutta se hidastaa ne. Tekee niistä matelevia, ja silloin ahdistus ei pääse vyörymään suuremmaksi ja suuremmaksi… Silloin se ei satu niin paljoa. En osaa selittää sitä paremmin.”

Huolimatta yleisestä suhtautumisestani mielialalääkkeisiin, tiedän että en olisi tässä ilman niitä. Lääkkeet eivät ratkaise ikuisuusottelua Anoreksian tai masenuksen kanssa, mutta ne luovat helpotusta, turvaa ja tukea. Toki mielisairauden kanssa painiessa on lääkitysten kanssa aina omat riskinsä liittyen jo yksinkertaisesti niiden ottamiseen. Minulla oli aikoja, joina sairauteni yritti parhaansa mukaan estää minua ottamasta lääkkeitäni. Se käytti siihen kaikki olemassa olevat keinot. Joskus se uskotteli minulle etten ansainnut niitä, sillä olin huono ihminen ja minun oli kärsittävä ahdistuskohtaukseni ilman oikoteitä. Joskus se hyödynsi pakkausselosteiden faktatietoja ja osoitteli kehossani kohtia, joita lääkkeet olivat lihottaneet. Toisinaan – kuten olen kirjoittanut, se laittoi minut oksentamaan, jolloin ulos tuli ruoan lisäksi myös otetut lääkkeet.

Jos lääkkeiden aloittaminen ei ole operaationa helppo ja nopea, niin vielä vähemmän on niiden lopettaminen. Se on tehtävä hitaasti, ja avaimena onnistumiseen toimii niin lääkärin, omaisten, kuin potilaankin kärsivällisyys. Parempina aikoina lähdimme psykiatrini kanssa vähentämään ensimmäisenä aloitettua masennuslääkettä, ja ajan myötä saimme sen pois päivittäiseltä lääkelistaltani. Vähentämiseen käytetty aika piti sisällään oireiden palaamista, niiden aiheuttamaa kauhua, annoksen nostoa, asioiden tasaantumisen odottelua ja jälleen uutta yritystä laskea lääkemäärää. Onnistuminen oli minulle suuri saavutus. Yksi pilleri vähemmän antoi minulle voimaa. Lääkärille se puolestaan toi uskoa myös ahdistuslääkkeen ajas alamisen mahdollisuuksiin.

Ahdistuslääkkeen vähentäminen ei ollut yhtä onnistunut kokemus. Jo ensimmäisten annospudotusten jälkeen oireet palasivat veitsen terävinä, ja ne viilsivät koko perheeni jälleen vereslihalle. Annokset nostettiin nopeasti takaisin maksimiin, mikä oli kipeä vastoinkäyminen minulle, mutta helpotus omaisilleni. Jäätiin odottamaan aikaa, jolloin olisin taas kyllin vahva uuteen yritykseen. Sellaista aikaa ei koskaan tullut.

12.3.2016, Lauantai klo 12:49
”Entä sitten se lääkevähennys? Jos se vaan pahentaa tilannetta? Vai tehdäänkö sitä ollenkaan? Se on muutaman viikon päästä. Ajattelen sitä nyt jotenkin niin, että koskaan ei ole hyvä hetki; ei nytkään, mutta sitten se hetki pitää ehkä vaan ottaa ja alkaa vähentämään ilman sitä hetkeä. Haluan eroon niistä lääkkeistä niin paljon että en sitäkään osaa ajatella järkevästi. En myöskään koska se vähennys on niin pelottavaa. Hirveästi on vaakakupissa, ja sekin on pelottavaa että se sairauden ’ihan sama’ –fiilis liittyen elämässä kiinni pysymiseen on myös hiipinyt takaisin. Sitä ei kiinnosta vaikka vähennys ei onnistuisi, se saisi vaan lisää narua tuhota elämääni, ja joku pala minusta antaisin sen tehdä sen. Olen kauhuissani juuri siksi, että tunnistan sen tunteen kun se pala alkaa kasvaa. Ja se on alkanut kasvaa.”

Se pala kasvoi liian suureksi. Niin suureksi, että vähennyksen odottaminen vaihtui runsaan kuuden kuukauden jälkeen suureen lisäykseen ja jo alas ajettujen lääkkeiden uudelleen aloittamiseen. Se oli minulle hankalaa. Määrittelin normaaliuteni lääkkeideni kautta. Ajattelin, että niin kauan kuin söisin mielialalääkkeitä, olisin sairas, epänormaali ja vastenmielinen. Samoihin aikoihin aloitin välivuoteni, ja aloin tietoisesti muuttaa käsitystäni mielialalääkkeistä.

Nyt olen palannut lähtöruutuun, eikä sinne palaaminen todellakaan koske ainoastaan lääkitystä. Tällä kertaa minulla on kuitenkin jo lähtöruudussa odotellessani valtava määrä tietoa, jonka olen ehtinyt keräämään ja ymmärtämään vuosien varrella. Se ymmärrys pitää sisällään muun muassa sen lääkkeisiin suhtautumiseni hitaan muuttumisen. Perheeni esitti minulle sen muuttumiseen ohjaavia kysymyksiä jo kaiken alussa, mutta vasta kun kysyin ne itse itseltäni, tajusin oikeat vastaukset. Mitä merkitystä on sillä, mitä lääkkeitä syön? Mitä väliä on sillä, vaikka söisin niitä koko loppuelämäni? Jos pikkuinen pilleri muuttaa jonkun käsityksen minusta –tai ennen kaikkea oman käsitykseni itsestäni, on aika kohdata asiat jotka elämässä oikeasti merkitsevät. Anoreksiani saa olla lääkityksestä mitä mieltä haluaa, mutta aion syödä niitä niin kauan kun on tarpeen. Ne antavat minulle mahdollisuuden heittää arpakuutiosta suurimman mahdollisimman numeron, jotta pääsen nopeasti etenemään lähtöruudusta takaisin sinne missä jo ehdin hetken olla. Kenties jonain päivänä pääsen vielä pidemmälle ja tämä peli saa arvoisensa päätöksen.

”Miten oksennetaan?”

7.11.2016 Yleinen

Internetin ja median tarjoamat mahdollisuudet ovat myös hyvin vahingollisia. Erinäisten sivujen kautta löytyy paljon apua, neuvoja ja vertaistukea, mutta netissä tämä kaikki toimii myös toiseen suuntaan. Voin pahoin ajatellessani niitä kontrolloimattomia virtuaaliyhteisöjä joissa esimerkiksi juuri Anorektikot jakavat vinkkejä toisilleen. Vinkkejä painautua lähemmäs kuolemaa.

Itse en juuri käynyt niillä palstoilla, ennen kuin ahdinko ajoi minut kirjoittamaan googleen nuo ratkaisevat avainsanat: Miten oksennetaan? Kuulostaa ehkä hassulta, mutta oma-aloitteisesti oksentaminen on taitolaji. Itse en kyennyt siihen ennen kuin löysin netistä ohjeet. Kyllä, ohjeet oksentamiseen. Sellainenkin informaatio löytyy tästä tiedon ja viihteen arvostetusta aarrearkusta.

Tiedän, että netissä on mahdollista jakaa myös positiivisia asioita. Siitä voi olla apua ja tukea, ja sitä kautta voi mahdollisesti löytää ihmisiä joista saa apua ja tukea. Haluan kuitenkin tuoda esiin sen, miten Anoreksia näkee internetin mahdollisuudet, sillä olen kirjaimellisesti nähnyt ne ’hänen’ silmillään.

En tiedä miten voisin kyllin vahvasti ilmaista tunteet, joita syömishäiriön netissä toteuttaminen minussa herättää. On niin helppo syyllistää ihmisiä, jotka virtuaalimaailmassa kirjoittavat hukassa oleville syömishäiriöisille vinkkejä joilla päästään yhä syvemmälle. Todennäköisesti nämä ohjeitaan jakavat ovat kuitenkin vähintäänkin yhtä syvällä, ja se tekee tästä kaikesta vain surullista.

Internet luo sairastaville vaarallisen väylän. Anoreksia tuhoaa sen kantajaa sisältä ja ulkoa, mutta tämä tietoverkko mahdollistaa sen tuhoavan vaikutuksen ulottumisen myös toisiin, eri vaiheissa oleviin sairastaviin. Anoreksia osaa kirjoittaa hakusanat. Se osaa etsiä oikeat palstat. Se osaa kirjoittaa vääriä asioita, ja vain yhdellä enterin painalluksella se siirtää itseään eteenpäin tuhansilta verkkokalvoilta eri puolilla maailmaa. Internet on nykypäivän mahdollisuus, mutta se on myös väline, jota ei vain ihmiset – vaan myös sairaudet pääsevät väärinkäyttämään.

Kuten sanottu, minä en osannut oksentaa. Olin kuullut, että sillä pystyisi tyhjentämään itsestään kalorit, jotka on jo erehdyksissään ehtinyt laittaa sisäänsä. Ajattelin sen mahdollisesti olevan ratkaisu kaikkeen. Ajattelin, että sen avulla pystyisin ehkä syömään normaalisti ja katkaisemaan läheisteni huolen. Istuin monesti ruokailujen jälkeen kylpyhuoneessa vessanpöntön ylle kumartuneena ja hiukset sidottuina. Yritin oksentaa, mutta se ei onnistunut, ja ajauduin satuttamaan itseäni. Lukuisten tyhjäksi jääneiden yritysten ja arpien jälkeen keksin kuitenkin ensimmäistä kertaa käyttää hyväkseni sitä tietolähteiden valtakuntaa, joka odotti minua läppärin kannen alla. Näin opettelin taidon, jota tänä päivänä en olisi koskaan halunnut oppia.

Itseni satuttaminen, kuten ei myöskään ruokailujen vähentäminen loppunut vatsalaukkuni sisällön uudenlaiseen hallitsemiseen. Lopulta oksentaminen toimi minulla lähes samankaltaisena viimeisenä ratkaisuna kuin viiltely. Saatoin kuitenkin käyttää sitä vain heti ruokailujen jälkeen, sillä netissä sanottiin, että syödystä ruoasta pitäisi hankkiutua eroon ennen kuin se ehtii imeytyä. Viiltelyn lailla oksentaminen myös pelotti minua. Se oli keino johon ajauduin hädässä, joka sattui, ja joka sai minut itkemään. Jokaisen yökkäyksen jälkeen rukoilin itseäni lopettamaan, mutta Anoreksia antoi luvan lopettaa vasta kun ulos ei tullut enää muuta kuin karvasta nestettä. Siitä huolimatta, kaiken hirveyden ja kivun keskellä, sairauteni osasi tapansa mukaan naamioida negatiivisia naurettavuuksia positiivisten faktojen vaatteisiin. Joskus jopa uskoin sen keksimän järjettömän väitteen siitä, että oksentaminen käy samalla vatsalihasharjoituksesta.

En ole täysin päässyt eroon oksentamisesta. Kehotan itseäni siihen useammin kuin kuuntelen kehotuksiani, mutta toisinaan teen molemmat. Päähäni pinttyneen ruokailumallin uhmaaminen on yleisin impulssi joka ajaa minut oksentamaan vielä tänäkin päivänä. Se saa aikaan reaktion, josta kirjoitin päiväkirjassanikin: pakko tehdä jotain HETI -olo. Omaisteni epäilyistä huolimatta en voi kuitenkaan tehdä sitä enää nopeasti ja huomaamattomasti vessassakäynnin yhteydessä. Kuten kuka tahansa, saatan käydä kylpyhuoneessa ruokailun jälkeen. Kenelle tahansa harvemmin kuitenkaan esitetään kysymystä siitä, ovatko he mahdollisesti oksentaneet käyntinsä aikana. Itse joudun silloin tällöin vastaamaan tämän kaltaisiin kysymyksiin, vaikka kysymyksiä edeltäneissä tilanteissa en ole oksentanut enää pitkiin aikoihin. Jos olisin, niin heidän ei olisi tarvinnut kysyä. He olisivat kyllä huomanneet sen.

30.4.2016, Lauantai klo 18:10
”Inhoan oksentamista. Se on ihan kamalaa ja en osaa kuvailla sitä minkälaiseksi se tekee naaman. Huulet turpoaa ja silmäluomet, ja vettä tulee silmistä koska se on niin inhottavaa ja samalla itkettää koska on pakko pakottaa tekemään sitä.”

En tiedä miksi, mutta oksentaminen muuttaa väliaikaisesti kasvojani. Ehkä se johtuu vuosien varrella kehittyneestä suunnattomasta pelosta ja inhosta mitä tunnen sitä kohtaan. Se on jotakin, mihin joudun edelleen välillä alistamaan itseni, enkä voi olla itkemättä jos joudun sen tekemään. Itkupilkkujen lisäksi yllä oleva huhtikuussa 2016 päiväkirjaani kirjoittamani kuvaus pitää paikkansa. Oksentamisen jälkeen minua katsoo peilistä muutamien kymmenien minuuttien ajan joku muu. Ehkä se on sairaus joka muuttaa kasvonpiirteitäni, tai sitten se on oksentamisen raju fyysinen käsittely. Tällöin näen heikon ja inhottavan ihmisen, meikit poskilla. Helpotus jota pakonomaisesti lähdin hakemaan, peittyy kitkerän hajun ja jälleen uuden pettymyksen alle.

Osaston arkea

15.10.2016 Yleinen

Mielenterveydellisellä osastolla on tarkat säännöt.

Omia kännykötä ei saanut olla, mutta sen sijaan tiloissa oli puhelinkoppi, jota sai käyttää hoitajien luvalla. Henkilökunnan kansliaan oli jätetty muutamia vanhempieni hyväksyttämiä puhelinnumeroita, joihin minulla oli lupa soittaa. Henkilöt näiden puhelinnumeroiden takana kykenivät myös soittamaan minulle yleiseen puhelimeen, jolloin joku osastolta vastasi, ja haki minut luurin toiseen päähän. Puhelinkoppi oli lasinen, ja se sijaitsi keskellä yleisiä tiloja. En pitänyt siitä. Tunsin olevani näyteikkunassa, joten puhelutkin tuntuivat julkisemmilta mitä ne olivat.

Omaiset saivat käydä katsomassa minua vierailuaikoina. Äitini kävi joka päivä ennen työpäivänsä alkua, enkä voi kyllin kiittää häntä siitä, että hän teki pelkällä läsnäolollaan niistä päivistä minulle hieman helpompia. Välillä hän letitti hiuksiani, välillä luki kirjaa. Iltapäivinä muukin perhe tuli lähes joka päivä. Pelasimme pelejä ja joskus vaan olimme. Jo tunteja ennen heidän tuloaan saatoin istua ikkunalaudalla ja kurottaa katsettani ikkunalasin sumennetun rajan yli, jotta näkisin parkkipaikalle. Kuvittelin heidän astuvan ulos jokaisesta pihalle ajavasta autosta.

Ruokailut toteutettiin aluksi minun omassa huoneessani, jossa joku hoitajista valvoi vieressäni. Välillä haettiin keittiöstä mitta-astioita, joilla hoitaja todisti minulle, että niin valtavalta näyttävä ruoka-annos oli kuin olikin todellisuudessa vain ruokasuunnitelman määräämät puoli desilitraa. Ajattelin vakavasti hoitajien harjoittavan silmänkääntötemppuja, mutta tiesin myös, että niin tai näin, puolesta desilitrasta olisi edettävä vielä paljon suurempiin annoksiin. Kuukausien myötä minut siirrettiin suorittamaan ruokailujani yleiseen tilaan muiden potilaiden keskelle. Viisi kertaa päivässä istuin paikoillani katsellen suurimman osan heistä syövän normaalisti, ja nousten sitten pöydästä muiden juttujen pariin. Minä istuin ruokani ääressä tunteja. Minulle hoettiin: ”Jokaisen lusikallisen myötä sitä ruokaa on vähemmän.” Yritin unohtaa, että jokaisen lusikallisen myötä sitä olisi enemmän sisälläni.

Jokaisen ruokailun jälkeen minun oli istuttava vähintään tunti yleisissä tiloissa hoitajan vieressä. Tänä aikana ei saanut mennä vessaan, ja pakottavassa hädässä sinne mentiin hoitajan kanssa. Tällä ehkäistiin oksentaminen sinä aikana, kun ruoka ei ollut vielä ehtinyt imeytymään.

Jos hoitajat näkivät minun seisomassa tai kävelemässä kauemmin kuin oli tarpeen, minun käskettiin aina istuutua. Yhtään ylimääräistä ei saanut kuluttaa. Kun painoa saatiin nousemaan muutamia kiloja, sain käydä ensimmäisiä kertoja ulkona. Nämä ulkoilut toteutuivat aina valvonnan alaisina joko hoitajan, tai jonkun läheiseni kanssa. Aikaa oli maksimissaan puoli tuntia, josta suurin osa meni puiston penkillä istumiseen. Oli poikkeuksellisen lämmin kesä. Jokaisen ulkoiluluvan aikana koitin hengittää ulkoilmaa varastoon. Pelkäsin, että hetkenä minä hyvänsä minulta kiellettäisiin taas kaikki pienet vapaudet, jotka olin taistellut itselleni takaisin.

Kerran viikossa oli ratsia, jolloin kaikki huoneet käytiin huolellisesti läpi. Lomilta takaisin tulleille potilaille tehtiin poikkeuksetta ruumiintarkastus, mutta aina oli mahdollisuus siihen, että joku potilaista oli kaikesta huolimatta saanut tuotuaan mukanaan jotakin kiellettyä. Huonetarkastuksissa takavarikoitiin usein lasinsiruja, pieniä teriä, tai piilotettuja lääkkeitä. Opin ajan myötä lähtemään huoneestani ratsioiden ajaksi. En halunnut katsoa kun tavaroitani pengottiin. Kun näin hoitajien poistuvan huoneestani, menin takaisin sisään ja järjestin aina tavarani täsmällisesti järjestykseen, jossa ne olivat ennen kuin niitä siirreltiin. Yritin asetella ne mahdollisimman tarkkaan, jotta unohtaisin, ettei yksityisyyden raja enää yltänyt niihin.

Aamut alkoivat verikokeilla. Veriarvoja seurattiin tarkkaan, sillä aliravitsemus olisi voinut viedä minut hetkessä vielä huomattavasti huonompaan kuntoon kuin mitä valmiiksi olin. Useina aamuina heräsin labran työntekijän huomeneen ja neulan nipistykseen. Aluksi halusin nähdä neulan painuvan ihoni läpi, mutta lopulta totuin siihen niin täysin, että saatoin olla vielä puoliunessa kun verinäytteitä otettiin.

Verikokeiden jälkeen mitattiin rutiinina verenpaine, jonka jälkeen mentiin hoitajan kanssa punnitukseen. Ainoastaan alusvaatteet saivat olla päällä vaa’alle noustessa. Minulle ei koskaan kerrottu mitään lukemia, mutta sain silloin tällöin tietää oliko tilanne mennyt parempaan vai huonompaan suuntaan. Yritin kovasti lukea hoitajien ilmeitä, mutta punnituksissa he olivat kivikasvoisia. Mitään ei voinut aavistaa.

Aamupalan jälkeen kokoonnuttiin aina yleisiin tiloihin. Itse en usein ehtinyt paikalle, koska tappelin aamiaisen kanssa useamman tovin. Näissä aamuhetkissä kuitenkin katsottiin uutiset ja käytiin yhteisesti läpi viikko-ohjelmat. Minun viikko-ohjelmani näytti poikkeuksetta samalta: Siihen oli kirjattu hoitoneuvottelut, keskusteluajat omahoitajan kanssa, sekä ravintoterapeutin ja lääkärin tapaamiset. Osastolla järjestettiin myös kaikenlaista hauskaa ohjelmaa kuten musiikkia, leipomista ja liikkumista, mutta minulla ei ollut lupaa eikä halua osallistua niihin.

Hoitajien kanslian lähettyvillä oli huoneita, jotka pidettiin aina suljettuina. Toisessa huoneessa oli lepositeet, ja toiseen oli mahdollisuus sulkea potilas, joka käyttäytyi aggressiivisesti. Itse nukuin muutaman yön viimeksi mainitussa, vaikka en milloinkaan antanut siihen asianmukaista aihetta. Syy oli kuitenkin yksinkertainen: Olin hiljattain saanut uuden, psykoosista kärsivän huonetoverin. Tyttö oli kapinallinen, eikä pelännyt kertoa ongelmistaan. Minä pelkäsin häntä. Sairaalahuoneet olivat siihen aikaan täynnä, joten hoitajat kokivat parhaaksi siirtää minut tuohon kolkkoon tilaan. Huone oli harmaa ja betoninen, ja se suljettiin raskaalla ja paksulla ovella, jossa oli pieni ikkunaluukku muutaman kalterin takana. Huoneessa ei ollut mitään. Minun tapauksessani ovi oli kuitenkin kokoajan auki, ja sinne tuotiin patjojen lisäksi julisteita pupuista ja kissanpennuista. Lopulta koin oloni siellä turvallisemmaksi kuin vanhassa huoneessani.

Välillä osastolla oli kaikkea muuta kuin rauhallista. Potilaita tuli ja meni, ja minusta tuntui että vain istuin paikoillani ja näin sen kaiken. Näin, miten yksi potilaista ei suostunut menemään suihkuun, mutta meikkasi joka päivä uudestaan. Hänen naamaansa ei enää erottanut sen lian ja meikin alta, mutta kuulin, miten hän tappeli vastaan suihkutiloissa. Näin, miten joku pyyhki räkäänsä sohviin ja kävi hoitajien päälle kun nämä käskivät hänen lopettaa. Kuulin, miten aina silloin tällöin joku huusi hoitajille käyttäen kieltä, jota en itse ollut milloinkaan käyttänyt.

Kun palasin entiseen huoneeseeni, otti se psykoosista kärsivä tyttö huoneessamme ikään kuin johtajan aseman. Hän ei ollut anorektikko, mutta hän halusi kapinoida, ja teki sen usein minun kustannuksellani. Hän sai ideoita jotka kiehtoivat minua. Hän keksi, että hoitajan ollessa poissa, voisimme kävellä huoneessamme ympyrää, ja häntä nauratti kun suoritin kävelyä hänen kanssaan toivoen että se kuluttaisi tarpeeksi syömistäni aterioista. Hän katsoi käsivarsissani olevia raapimalla syntyneitä palovammoja ja halusi että opetan hänelle miten ne tehdään. Välillä hän istui öisin hereillä ja tuijotti tyhjyyteen.

Kotilomille oli mahdollisuus päästä kun tilanne oli tarpeeksi vakaalla pohjalla. Potilaita pyrittiin päästämään kotiin heti sen ollessa mahdollista, joten esimerkiksi juhannuksena muistan kiivenneeni ikkunalaudalle ja katselleeni kun suurin osa potilaista kirmasi kesälaitumille. Olin itse liian huonossa kunnossa lähtemään. Osastolle jäi silloin minun lisäkseni vain yksi potilas, ja hänkin oli anorektikko. Meidän molempien vanhemmat viettivät urheasti juhannuksen seuranamme suljetulla osastolla. Hoitajat olivat tehneet meille tietokilpailun, ja jokin tässä muistossa on jopa koomista. Ratkoimme juhannuskysymyksiä vanhempiemme kanssa ja kisan voittajaksi selviydyimme yllättäen me kaksi ainoaa paikallaolevaa potilasta. Kotilomille päästettyjä varten varatut karkkipalkinnot jäivät hyllylle, kun molempien voittajien diagnoosi olikin Anoreksia.