Selaat arkistoa kohteelle nukkuminen.

Alakulo ja ongelmat syömisen kanssa

15.1.2017 Fiilikset matalalla, Syöminen ja Ruoka

Tekstistä tuli ainakin omasta mielestäni erittäin sekava ja hypin asiast toiseen, joten siitä ei ehkä ota kovin helposti tolkua. Suokaa anteeksi, tänään en vaan ole hyvä kirjoittamaan, vaikka sanottavaa ehkä löytyiski. Joten tällä kertaa ei liene mikään ihme, jos tekstistä ei saa selvää, ymmärrä mitä tarkoitan.

 

Huomaathan, ettei tekstilläni tarkoitukseni ei ole ihannoida syömättömyyttä yms., kerron vaan omasta elämästäni ja ajatuksistani todenmukaisesti. Ketään en myöskään kehoita syömättömyyteen yms., koska tiedän ettei siitä lopulta seuraa mitään hyvää, vaikka siltä tuntuisikin. Ongelmat joita minulla on ruokaan ja syömiseen liittyen ovat oma sotani, enkä halua niitä kenellekään (kuten en muitakaan ongelmiani ja sairauksiani: masennus, traumat jne.).

 

Syyni alkaa vielä näin ehtoolla tänne rustailemaan on suht simppeli (kuten aina): haluan jälleen purkaa pääni sisältöä ajatuksiani ja kokemiani tunteita. Haluan jälleen edes yhden henkilön kuulevan kuiskaukseni, ettei mulla oo hyvä olla. En ole ihan varma miksi halusin kirjoittaa tällaisen alun, mutta kait siihenkin on joku syy.   Jotenkin tänään on kovin vaikea päästä asian ytimeen, kiertelen ja kaartelen, mutten osaa päättää minkälaisin sanoin asiaan tarttuisin, minkälaisin sanoin kertoisin ajatuksistani. Ei mulla ees oo kerrottavana mitää erityisen tärkeää tai mitään josta mun olis vaikeaa puhua. En käsitä miks tää on nyt näin naurettavan vaikeaa. Huokaus. Äh menköön sitte vaikka kaiken huonoimmalla taval, muttei täst tuu muuten mitään.

 

Eli jälleen kerran tänään mulla syöminen on ollut tuskaisen hankalaa (vaikeempaa oli eilen mutta siitä tuonnempana). Tänäänkään en oo oikeen löytänyt sapuskaa, jota olisin halunnut syödä. Kylhän mä tänäänkin oon syöny (appelsiinin, karjalanpiirakan, smootieta, perunoita, broiskupihvejä, pari banaania, kait viel jottai muttei tuu vaa mieleen yhtäkkii), mut kaikest huolimatta mun on vaikee löytää sellast ruokaa, jonka mielelläni suuhuni laittaisin. Oikeen mikään ruoka ei maistu, en halua syödä. Kuten sanoin tiedän hyvin ettei syömättömyydellä voita mitään, just siks tää harmittaakin niin paljo. En jaksa ymmärtää miks ruoka ja syöminen ovat mulle näin paljon voimia vievä asia, miks tää ongelma vaan jatkuu ja jatkuu.

Silloin kun olin osastolla (syysloma 2013-tammikuun vika päivä 2014), syöminenhän oli mulle suurempi ongelma kuin nyt. (En halua pahentaa kenenkään mahdollista syömishäiriötä tms., joten jätän tarkemmat faktat rustaamatta.) Anyway ilman mitään lääkärin diagnoosia olen itse vahvasti veikannut silloin kärsineeni lievästä anoreksiasta tai jotain sinne päin, joten jokainen osaa laskea 1+2 ja todeta, ettei ongelmani ollut pieni ja noin vain sivuutettavissa. Tässä masenusta sairastamieni vuosien aikana suhteeni ruokaan on ollut aivan liian usein ongelmallinen. Mulla on ollut monia ”kausia”, kun syöminen on ollut vaikeaa. Tietenkään liki kukaan elämässäni olevista ei ymmärrä ongelmaani ja se ei tietenkään auta mua vaan ennemminkin pahentaa oloani mm. lisäten ahdistusta.  Usein mulle ei maistu edes ns. herkut, eli en tahdo saada mitään alas. Nyt mandariinien, klementiinien, satsumoiden ja appelsiinien sesonkien myötä ko. hedelmät ovat olleet paria poikkeusta lukuunottamatta joka päivä ruokanani. Tässä eräänä päivänä vitsailinkin, että taidan olla appelsiiniholisti, kun syön niitä niin paljon. Tavallaan taidan peittää hedelmillä todellista vähäiseksi jäävää syömäni ruuan määrää. En sitä kiellä ovathan hedelmät terveellisiä, mutta sekään ei saisi mennä överiksi. Koko päiväisesti kun ei vain oikeasti voi elää hedelmillä.

 

Täänään vain yksi ”onneton” appelsiini joutui uhrikseni, enempää en niitäkään alas saanut. Oikeastaan myös se että suupielieni iho on jälleen rikki vaikuttaa, ettei sitrushedelmien syöminen kauheasti houkuttele. Sillä mehun joutuessa haavoihin se kirvelee, eikä siten tunnu mukavalta. En tiedä pahentaako lievä allergiani edellistä, mut anyway.

 

Ongelmani masentaa mua ja saa mut surulliseks, äiti se vast surulliseks tuleekin, jos tietää täst ongelmast. En oo iha varma kui paljon ja selkeesti tää näkyy mun jokapäiväses elämäs, et kui hyvin äiti on täst problemast selvil tai kui paljon hän menettää yöunensa tän takii.  Mua itteeni on niin alkanu kismittään tää kun liki joka päivä mulla on enempi vähempi vaikeusii ruuan ja syömisen kans. Tää viimeisin kausi on kestänyt kuka tietää kuinka kauan eli oman hataran arvioni mukaan lukuisia viikkoja. En alkuunkaan pysty arvioimaan milloin tää täl kertaa alkoi, tuntuu kestäneen maailman alust asti, siksi arvioni on niin suurpiirteinen. Oon niin kyllästyny tähän, en jaksais tätä. Joka päivä joudun käytännös pakottaan itteni syömään jotain, jotta pysyisin jaloillani.

 

Ylipäätään mua on täs viime päivät masentanu, oon ollu tavallist alakuloisempi yms. Ei oo huvittanut oikeen mikään. En oo jaksanu kummemmin olla sosiaalinen, vaikka ehkä joidenkin ihmisten kans olis tehny mieli jutella, en silti lopulta ole aloittanut keskustelua. Tuntuu et vaan valitan ja jauhan elämästäni ja ongelmista joka kerta. Koska en löydä ratkaisuja, pyörin itseni kans vaan kehää, joka johtaa siihen, ettei mul oikeen oo mitään muit puheenaiheit. Kuitenkaan en jaksaisi aina puhua vain ongelmistani, haluaisin niistä lepotaukoa, hermolomaa, mutten taida tietää mistä muusta voisin puhua. Musta tuntuu et aivan liian herkästi ajatukseni kääntyvät jälleen itseeni ja se siit sit.

Viime aikoina alavireiseen mielialaani ovat vaikuttaneet myös tekemättömät koulujutut. 1. Koeviikkoa helpottaakseni mun pitäis kirjoittaa muistiinpanoja bilsast ja psykast. 2. Matikkaa pitäis jaksaa laskea, jotta selkiäisin kirjoituksista ees jotenkin. 3. Kuviksessakin oon jäljes, koska mulla menee puolet niist tunneist, jonku toisen aineen kans päällekkäin. Töiden suhteen pieni sisäinen perfektionistini ei auta mua alkuunkaan, joten mulla menee töihin varmaan yli 3-5 kertaa enempi aikaa kuin muilla. Useisiin kuviksentöihin saan hukattua lukemattomia tunteja. Tiedän olevani itseäni kohtaan liian vaativa, mutta kai tiedän olevani edes jossakin hyvä (osassa kuvistöistä), joten siihen myös haluaisin käyttää mahdollisimman paljon aikaa. Kun taas bilsaan sun muihin juttuihin jotka eivät ota luonnistuakseen en haluaisi kuluttaa enempää aikaa kun on pakko. Ainakin nämä tulevat mieleeni. Luultavasti moni muukin kouluun liittyvä vaikeuttaa elämääni, mutta nyt ajatus ei kerta kaikkiaan kulje, joten lista mitä luultavimmin jää vajaaksi.

 

 

 

Sitten eiliseen (la): Ensinnäkin mulla oli perus päänsärkyä, onneks lääkkeet auttoivat kerrankin nopeasti. Myös vatsani oli kipeä, ei onneksi kovinkaan paljon. Luojan kiitos vatsakipuni ei täl kertaa mennyt siihen järkyttävän kovaan kipuun ja kylmänhikisyyteen. Noi olivat lopulta vain pikku murheita. Söin pe ehtool kympin jälist appelsiinin ja seuraavan kerran la klo 15.30 Turun reisust (olin koulust tutustumas Turun yliopistoon) jääneen voileivän eli olin ”muutaman” tunnin (yht. n. 16h) syömättä. Kuten arvata saattaa en ollu eile kummoseskaan kunnos. En pysynyt pahemmin jaloillani ja mul oli tyystin voimaton olo. Söin leivän lisäks hiukan suklaata ja 3 sokeripalaa, jotta sain ees hiukan helpotust. (Mulla kun suht usein tulee hutera olo, joten kotikonstit ovat harvinaisen tuttuja.)
Miksenkö syönyt enempää kunnon ruokaa kuin voileivän? En vain kerta kaikkiaan pysynyt jaloillani sen vertaa, et olisin onnistunut jotain tekemään, eikä mikään taaskaan maistunu. Aamul en vaa toimertunu aamupalal, mihin on tietyt syyt, jotka pidän omana tietonani. Kun äiti ja pikkuveli tulivat kotiin n. klo 17.30, ruuaksi keitettiin perunoita ja tehtii lihapullakastiket. Myöhäistä päivällistä pääsin syömään puol seiskan jälkeen, mutten siitäkää kauheesti alas saanu.
Ehtool menin paljon tavallista aiemmin petiin, sillä olin todella väsynyt, enkä olis oikeen pystynyt tekeen mitään muuta. Makasin tovin omas sängys ja toivoin oksettavan olon menevän ohi. Oli niin jes-fiilis. Koko päivä oli niin mun päivä. Onnistuin hukkaamaan koko päivän, vaikka kouluhommien lista todellakin olis kaivannu lyhennystä. Vielä illallakaan en kummosesti jaksanu kohottaa kättäni, jossa pidin puhelintani (236g) tai kyl sil viisii siin onnistuin, mut työstä se kävi.  Nukahdin puoli ysin maissa ja vetelin sikeitä mukavat 12,5h. Kerrankin oli kiva herätä aamulla yllättävän pirteänä.

 

 

Tästä taidan jälleen hipsiä höyhensaarille (ah niin aikaisin, hyvällä tuurilla ehdin nukkua ”ruhtimaalliset” 6h. Syvä huokaus. Toivon täs kans, että huomenna syöminen luonnistuisi edes hiukan paremmin. Joten hyvää yötä ja ens kertaan!

 

 

-Elina

Unista ja nukkumisesta #2

12.1.2017 Fiilikset matalalla, Nukkumatti

Minä se täällä taas kukapa muukaan. Tästä alkaa pikkuhiljaa tulla tapa, ensin peräkkäin kahdesti uudenvuoden kuulumisia, nyt nukkumisesta. Mitäs seuraavaks?

 

Unista, lähinnä painajaisista mun piti jouluna, kaiketi välipäivinäkin, kirjoittaa, mut se jäi. Olisko silloin päivät ollu ke ja to, nimittäin harvemmin muistan uniani siis edes sitä että olen nähnyt niitä, mutta painajaiset muistan tällä kertaa. Molempina öinä kun olin nukkunut n. 45min, aavistuksen verran havahduin hereille vain tajutakseni, että olin nähnyt painajaista. Enää en tietenkään muista mitä näin, mut 99% varmuudel traumoihin liittyvää. Muoks: ihan puskista muistin nyt (15.1.) että välipäivinä kaiketi to heräsin omaan itkuuni. Jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä lisäykseni pohjilta.

 

Niin viimeyönäkin olin ehtinyt torkkua suunnilleen saman 45min, kun pääsin eroon painajaisesta. En tiedä miten aivoni jälleen asioita yhdistelevät, siis köh, laittavat kaiken tehosekoittimeen ja tekevät oman mixinsä. Anyway, tiedän ajatukseni ja pelkoni, joten painajainen on helposti ymmärrettävissä.

 

Siis oli menossa hakemaan paikallisesta pizzeriasta itselleni ja veljelleni pizzat. Jo astuessani sisään mietin ettei kaikki ollut kunnossa, paikka näytti erilaiselta ja valaistus oli olematon. Samantien joku paikan työntekijöistä tuli eteeni ja alkoi ehdottelemaan kaikenlaista sopimatonta. En tietenkään kyennyt tekemään mitään vaan käytännössä jähmetyin paikalleni. En pystynyt poistumaan paikalta tai mitään muutakaan. Mies ei muistaakseni ollut varsinaisesti väkivaltainen tai uhkaava, seksin perässä kuinkas muutenkaan. Tilanne tietenkin ahdisti mua, onneksi heräsin ja pääsin pois tilanteesta. En muista selvästi, sata varmaks, että kyseinen tyyppi olis kuristanut mua, mutten keksi parempaakaan selitystä, fyysiselle tuntemukselleni. Kyllä vielä herättyänikin tunsin kuristavaa oloa. Mun oli hankalahko hengittää, sattui (no shit, Sherlock!). Toisinaan exähän kuristi mua niin pitkään, että tajuntani alkoi hämärtyä, joten kurkistava tunne on tuttu ja helposti yhdistettävissä traumoihin.

 

Painajaisen jälkeen mua häiritsee se mitä eilen ajattelin ja kirjoitin eräälle ystävällenikin. En jaksa muutella aikamuotoja yms., kyse on siis tiistaista:

 

”Muutenkin tää päivä on ollu vaisu, tänään oikein mikään ei ole tuntunut miltään. Ruoka ei maistu. Mitään ei jaksais tehdä. Koska mieliala on apea ovat ajatukset sen mukaisia. Mua ahdistaa ja häiritsee kuinka usein ja paljon mulla on itsetuhoisia ajatuksia. Miksen voi päästä niistä eroon? Kuten olen monesti sanonutkin, ajatukseni suorastaan pelottavat mua. Vaikka tiedän ”selväjärkisinä päivinäni”, että itsemurhani vaikuttaisi moniin ihmisiin suorastaan romahduttavalla tavalla, mutta toisina hetkinä en sitä näe. Hetkinä ja päivinä kun ei mene alkuun hyvin, hetkinä ja päivinä joina maailma romahtaa. Pelkään tekeväni jotain peruuttamatonta vahingossa, jota en tarkoittaisi. Entä jos otankin sen viimeisen askeleen, todellakin hengitän sen viimeisen kerran.. Ahdistusta aihettaa myös se tosiseikka, etten voisi kenellekään kertoa, etten tarkoittanut sitä, se oli vahinko. Monet ajattelisivat, että syy on heissä, kun eivät auttaneet mua pyytäessäni apua, he joutuisivat elämään loppuelämänsä ajatuksen kanssa.

Mahtava mennä tällaisten ajatusten kanssa nukkumaan. Tai miten sen ottaa, eilen ennen nukahtamista ajatukseni olivat hieman eri aiheessa. Paniikin ainekset oli kasassa, kipinä vielä niin roihahtaa.   Hiukan tässä vois yrittää siirtää ajatuksiaan muualle, muttei onnistumisen todennäköisyydet ole mun puolellani..

Menenkin tästä nukkumaan ja siten katkaisen ajatukseni, pääsenhän suunnilleen 7 tunniksi eroon ajatuksistani. Hyvää yötä!”

 

Viimeiset kaksi kappaletta voisin hyvin kopioida koskemaan tätäkin iltaa, mutta no, jätän välistä. Joten kapuan tästä petiin ja otan valkoisen kissani viekkuun, prinsessani joka lohdutti mua viimeyönäkin. Onneksi Cissy on olemassa mun elämäs. ❤❤ Hyvää yötä, nuku hyvin! Toivottavasti sinä, joka tätä luet, et näe painajaisia.
-Elina

Okei, tänä yönä en sitten nuku..

9.1.2017 Nukkumatti

..tai ainakin nukun auttamattoman vähän (alle 6h). Huokaus. Tänään tai siis eilen miten kukin haluaa ajatella anyway oli viimeinen lomapäiväni. Kuten usein loman alussa ajatus ruhtinaalliset 17 päivää lomaa, ei se ajatus ei säily loman loppuun asti. Jos multa kysytään loma tuntui ehkä viikon mittaiselta, kun mittarina on akkujen lataus ja tehtyjen rästihommien määrä. Toisaalta loma tuntuu kestäneen kuukauden, kun miettii kuinka totaalisesti olen ehtinyt unohtaa kaikki koulu jutut. Vähän ennen vuorokauden vaihtumista, hetkeä ennen viimeisen naulan lyömistä joululoman 2016 arkkuun, tulin alakertaan turhautuneena kun en saanut unta. Ajattelin kerrankin tekeväni oikein, etten vain pyörisi sängyssä hereillä, että nousisin sängystä ja lukisin. Kumma juttu maanantaina on ensimmäisellä tunnilla bilsaa ja joku ei ole tehnyt läksyjä, jotka annettiin juuri ennen lomaa. No totuus on, etten tullut lomalla hiukkaakaan viisaammaksi. Kyseinen tehtävä ja koko kirja olisivat voineet olla vaikka hepreaksi, sillä ne todellakin olivat mulle hepreaa, en ymmärtänyt yhtään mistään mitään. Huoh, niin voittaja fiilis. Lopulta blogini veti pidemmän korren, sillä tiedän, että voin tuijottaa kirjaa ja tehtävää koko viikon tai koittaa tehdä jotain järkevämpää.

 

Pari sanaa eilisestä (su), lippukuntani johtajien Whatsapp-ryhmässä eräs johtaja laittoi viestin, että tänään on viimeinen päivä palauttaa toimintakertomukset ja rahankäyttölomakkeet täytettyinä. Minulle yksi niistä pakollisista pahoista, tai toimintakertomus on mullekin semi helppo täyttää, mutta ne raha-asiat. Syvä huokaus. Vaikeuksia erityisesti tuottavat muutama asia: 1. Ryhmäni rahoista puhuttaessa ei todellakaan puhuta mistään taskurahoista. Olen ryhmäni kanssa suunnitellut jo pari vuotta vaellusta Lapissa. Reissuun ei lähdetä tyhjin taskuin, vaan ryhmän pussi tarvitsee olla kunnossa, joten olemme pari vuotta keräneet matkarahoja eri tavoin. Vaelluksen vuoksi ryhmälläni on huomattava summa kasassa. 2. Ylipäätään koen syksyn tilinteon vaikeammaksi, sillä silloin on sekä menoja että tuloja, keväällä kun on vain menoja. 3. Viime kesänä meidän piti reissuun lähteä. Olimme hankkineet jo kaikki tarvittavat (ruuat jne.), mutta vain pari päivää ennen suunniteltua lähtöä, reissu peruuntui. Koska suurin osa elintarvikkeista ei säily ensi kesään jouduimme ryhmän jäsenten kesken jakamaan kaikki ostokset. Ryhmälle jäi vain (joten kuten) säilyvät sapuskat yms. Olinhan tietenkin reippaana tilittänyt kaikki ostokset, joten se tuotti ongelmia lopullisen tilinteon kanssa. Vekslasin rahojen ja numeroiden kanssa ees taas yhteensä viisi tuntia! Monesti ehdin jo tuntea helpotusta: ”Jes, luvut täsmäävät!” Suunnilleen minuuttia myöhemmin totuus paljastui: luvut eivät sittenkään täsmää. Huokaus ja jälleen pyörittelemään summia. Siinä touhussa meinaa järki lähteä. Onneksi lopulta selvisin voittajana, kesän korvilla seuraavan kerran.

 

Koska kirjoitan maaliskuussa lyhyen matikan olisi minun pitänyt loman aikana laskea kasa laskuja. Ensinnäkin mulla ei ole pienintäkään muistikuvaa, että opettaja olisi sanonut tehtävien palautuspäiväksi seuraavan loman jälkeisen tunnin (=maanantain kuis muutenkaan). Kuulin ystävältäni asiasta vasta viime lauantai-illalla, oikein mahtava fiilis. Sinä iltana käytin 1,5 tuntia laskuihin, vaikka olin väsy päivän jäljiltä. Jos fiilikseni saattoi muuttua ”paremmaksi”, se muuttui huomatessani osaavani yhden tehtävän 10-15. Jälleen syvä huokaus. Tiedänpähän ainakin miten käytän maanantain kaksi hyppytuntiani.. Ehkä noista ryhmän raha-asioiden setvimisestä ei saa yo-tasoista tehtävää, mutta harjoitusta sekin.

 

Nyt voisin pikku hiljaa hipsiä takaisin petiin Cissy-kissani kanssa. Joten tämä yökukkujan linja sulkeutuu tältä erää. Toivottavasi sinä, joka luet näitä raapustuksiani, nukut paremmin, eikä sinulla ole nukkumisen kanssa vaikeuksia. Hyvää yötä!

 

 

-Elina

Hyvää joulua vaan kaikille..

22.12.2016 Fiilikset matalalla

Aivan mahtava fiilis. (Valitan jos sarkasmi ei korostunut edellisessä tarpeeksi.) Ensin eilen vietin kaupungil kolme tuntii tänää toisen samanlaisen (joululahjoja yms.). Eilen pääsin kotiin viiden jälistä. Piti ystäville tehdä joulukortteja ja pari lahjaa kääräistä paperiin, joten en jaksanut ja kerinny koiran kans lenkil. Menin nukkumaan puoli kolmelt yöl.

 

Tänään tulin kotiin puoli kolmen paikkeilla, söin ja hiukan chillasin. Siin kohdas jo tuli valituksii, ku kestää nii mahdottoman kaua lähtee lenkil. Kun aloin veljen kans tosissani tekeen lähtöä tuli useita pikkuhommia mitä piti tehdä. Onneks pääsin koirien kans lenkil, nii ei tarvinnu ol kotona. Meen oman ja naapurin koiran kans kierrettiin tunnin lenkki ja ainaki puolet siitä pimeessä mettässä välil ilman minkäänlaista polkua =ei ihan kevyimmästä päästä. Jo kun tulin kaupungist olin väsyksis, lenkillä en ainakaan piristyny. Yhteens päivän aikan kävelyä kertyi useita kilsoja, joten jalat ja koko kroppa hiukan pakostaki haluaa nukkumaan. Olin varsinki lenkin jälkeen siin kuosis, et olisin nukahtanu pystyyn.

 

Koitin jotain siivoomis juttui tehä, sen vertta mitä jaksoin. Mm. Kissan oksennukset, roskien vieminen, ison villamaton tamppaamine, mattoje lattial laittamine, yleist tavaroiden paikalleen vientiä. Juu tiedän ei oo ollenkaan pahoja, mut mulle täl haavaa ovat. Oon tosi väsynyt. Voisin nukkua viikon.

 

Tuos äsken kun otin lepotauon, äiti näki sen töiden pakoiluna. Sanoi veljeni tehneen töitä reippaasti (oli kauemmin kotonaki), mutta mä olin ollu se laiska ja saamatoin, en ollu tehny mitään tärkeet ja hyödyllist. Jes-fiilikseni oli mahtava. Tein sen verra mitä jaksoin ja se ei ollu mitään. Ei sitä muiskaan asiois voi tehdä enemmä kuin parhaansa, antaa enempää kuin pystyy.

 

En kuulemma sais yhden yhtään lahjaa. Sanoin etten tarviskaan. En välittäis tippaakaan. Etten siivois huomennakaan yhtään mitään niin kuin en tänäänkään. Valituksethan siitä tuli kuinka 20v. käyttäytyy kuin 6v. Ei jaksanut paljoo nyppiä.   Ihan ketun sama mitä joku (esim. joka lukee tätä) ajattelee siit miten käyttäydyn. Oon liian väsynyt, en vaan kertakaikkiaan jaksa tehdä mitään. Sain myös kuulla siitä miten asiat olis, jos äitiä ei olis. Tiedän kaikki olis viel enempi päin jotakin. Tuskin muakaan siin tapaukses olis.

 

Tiedän et joulu stressaa äitiä, tilanteest tekee triplasti pahemman kun isä on nyt randomil asunu meil viikon vertta. Isän läheisyys kuulemma saa ressaan enempi. Tekisin ja auttaisin mielelläni enempi, mutten vaan millää repee. Huokaus.

 

Pakostakin tuli olo ettei mul oo mitään väliä, ei sil oo merkityst paljonko teen ja mitä. Tietenkin puolikkaan “en ole mitään”-ajatuksen kohdal itsetuhoiset ajatukset heräsivät ja keräsivät voimansa. Milloin nää piinaavat ajatukset oikeen lakkaavat? En jaksa ajatella itseni satuttamista, tappamista.

 

Tiedän puhuminen aika varmaan auttas, sitä mulle ei tarvitse kertoa. Muttei se tarkoita sitä et jaksaisin tehdä hommia. Ei työt hoidu puhumal.

 

Mikä hiiskatin lapsellinen valitus purkaus tästäkin oikein tuli?

 

Asiast hiukan toiseen: eilen yks äiti kysyi voisko mun (partio)ryhmäni tehdä pienen työkeikan ja tulla heille aattona vetämään joulupukin roolin. Me ei siis oltu mitenkään mainostettu, et voidaan tulla, vaan tää yhen sudarilauman vetäjä keksi kysyy meit. Heille piti tulla joku muu joulupukin virkaa hoitamaan, mutta hän joutui yllättäen perumaan.

Aluks homma näytti toimivan, sitten tuli yksi mutka matkaan, pian kolmas ja neljäskin. Koska lapset aika varmaan tuntevat mut ja ryhmäläiseni, saimme erään lapsille täysin vieraan ihmisen vetämään pukin roolin. Kuten arvata saattaa hän perui, koska ei sittenkään kerkii ku tää perhe asuu jossain perämettäs nii reissuun menis liikaa aikaa.

 

Tää joulu menee nii hyvi. Tästä tulee niin mahtava joulu.

 

 

-Elina

Paljon kaikenlaista (suurimmaks osaks negatiivista, mut myös positiivinen loppukevennys)

19.12.2016 jotain positiivista, Kuulumisia (negatiivisia tosin), Sekavaa

Siinä et rupee hulluks kissanaiseks on monia hyviä puolia. Kuten: kissat ei ainakaan saa sua tunteen oloos alempi arvoseks, mitättömäks. Ne ei saa sua ajattelemaan itses tappamista, kuuntelemaa tiettyjä biisejä (tänään: https://youtu.be/Qm49FHYcLUE, toinen vaihtoehto olis: https://youtu.be/efErCBkwn50). Ei mitään edellä mainituista, päinvastoin kissat voivat lohduttaa ja auttaa jaksamaan vaikeina aikoina. Minkähän takia mieluummin valitsen kissat ja ”yksinäisyyden” kun toisessa vaakakupissa ovat ihmiset.

 

Tänään (su klo 00.00->) erehdyin juttelemaan erään ihmisen (A:n) kanssa. Se sai mut tuntemaan oloni niin arvottomaksi, mitättömäksi. Se onnistu lyttäämään mut aika alas. Viimeksi kun joku on saanu mut tunteen oloni sellaiseksi.. ..niin viimeksi se yks (exä) oli täällä. Kyyneleet yrittävät jälleen kivuta vapauteen, mutteivat nyt onnistu. Yritän pitää itseni tyynenä, rauhallisena kuin mitään ei olisikaan. En halua olla kenenkään vapaasti riepoteltavana, en olla kenenkään leikkikalu.

Jotkut harvat ihmiset ovat saaneet heräteltyä luottamustani muita kohtaan, että mulla olis viel toivoo tulevaisuudes. He ovat jotenkin onnistuneet saamaan mut aavistuksen verran ymmärtämään, etteivät kaikki käyttäydy ja toimi mua kohtaan kuin se yks (exä) Tänään edistymisessä otettiin takapakkia. Yritän ajatella, ettei se ihminen (A) välttämättä tarkoittanut, mitä sanoi ja sai aikaan, mutta ihmisistä kun ei ikinä tiedä..

 

Sieluni silmin näen jonkun tarttuvan kaulaani kiinni. Reagointini on salaman nopea, tarkoitukseni on helpottaa oloani, ennen kuin tajuntani hämärtyy. Yritän selvitä hengissä vielä muutaman hetken. Joidenkin tiettyjen ihmisten vuoksi yritän olla antamatta periksi, mutta elämä ja kuolema eivät ole omissa käsissäni. Ehkä sittenkin on aikani lähteä.

 

Olen tässä useamman vuoden yrittänyt saada itseäni ymmärtämään etten ole arvoton, että olen tärkeä. Tässä minua on eritysesti tukenut pari ihmistä. Vuoren rinnettä on niin monin verroin helpompi tulla alaspäin kuin kivuta askel askeleelta ylöspäin, niin tämänkin asian kohdalla. Keskustelun aikana yritin tosissani muistaa, että minäkin olen arvokas, mun ei tarvitse ryhtyä mihinkään mitä en tahdo. Kaikesta huolimatta tää yks onnistu järisyttämään pientä maailmaani vain muutamilla sanoilla. Tässä yksi, joka jäi parhaiten mieleeni, jos ei nyt sanasta sanaan niin kuitenkin aika tarkka lainaus: ”Vain huorat hinnoittelevat itsensä.” Suoraan sanottuna tyrmistyin, miten tää yks voi sanoa mulle niin. Muhun voi olla hidasta tutustua, päästä lähelleni ja ansaita luottamukseni, mutta vain sana vain sekunti ja musta pääsee eroon. Vain yksi teko/sana/mikä tahansa ja ei tarvii enää koittaa lähestyy mua.

 

Kaiken edellä kirjoittamani kirjoitin viime yönä (su aamuyöstä) n. klo 2-3.30.

 

 

Päivällä/illalla/yöllä (su, ma aamuyönä) jatkoin vielä lisää:

 

Paha oloni seurasi minua uniini. Kuten unet useimmiten tämäkin oli sekavahko, nyt kun päivän valossa sitä mietti ja ylipäätään unta tai siis painajaista on vaikea muistaa. Muistan vain palan sieltä, toisen täältä, en muista oikein mitään selkeästi, mutta voisin koittaa selkiyttää ajatuksiani ja kerätä ne pienet palaset. Ensinnäkin (kuten melkein aina) tämäkin painajainen tuntui täysin todelta yhtä todelta kuin nyt kirjoittaessani tätä tekstiä. Joissain kohdissa vaikutti kuin olisin ollut joissain kisoissa. Varmaksi en tiedä, mutta ainut mihin voisin verrata on pt-kisat (=partiotaitokilpailut). Välillä tuntui kuin olisin ollut jossain joukkueessa, välillä olin täysin yksi. Uneni kisoissa ei pt-kisojen tapaan tehty erillaisia tehtäviä, paitsi loppupuolella, mutta se saattoikin olla jo eri juttu. Ei kuullosta painajaiselta, eihän. Painajaisen unesta tekee se, että koko unen ajan pakenin erästä henkilöä, en tiedä kuka tämä tyyppi oli, tunnenko hänet oikeasti vai en. Toisaalta hän tuntui erittäin tutulta kuin olisin tuntenut hänet hyvinkin, mutta tavallaan hän oli täysin tuntematon. Tietenkin unessa täysin eri asioista on tehty oma mixinsä (tunne sieltä, kasvot täältä, paikka tuolta ja henkilön luonne jostain aivan muualta).

Toisinaan hän sai minut kiinni, vaikka yritin kaikkeni ettei niin tapahtuisi, sillä tiesin hänen haluavan mulle vain pahaa. Koko painajaisen ajan läsnä olivat silmitön pelko ja suorastaan kauhu. (Kirjoittaessani kissani Cissy huomasi jälleen pahan oloni ja tuli kehräten viereeni, aivan kylkeen kiinni. Kuinka ihana prinsessani.) Aika alkupuolella unta pakenin tätä henkilöä jonkinlaiseen kauppaan, en mihinkään supermarkettiin tms., vaan jonkinlaiseen pienehköön liikkeeseen. Olin hetken turvassa, mutta sitten hän jälleen äkkäsi minut. Tuntui kuin olisin päässyt pakoon, mutta tuntui myös siltä etten liikkunut mihinkään. Siellä mies sai mut ensimmäisen kerran kiinni. Hän käveli exäni jalanjäljissä ja toisti tämän tekoja mm. lyöminen jäi painajaisesta vahvimmin mieleeni. En täysin tiedä miten pääsin pakenemaan, mutta muistaisin, ettemme olleet kaupassa kahden.

Juoksin ja piileskelin koko unen ajan ja välillä mies sai minut kiinni. Toisinaan tuntui kuin pakenisin jonkun kanssa, mutta mulla ei oo aavistustakaan kuka hän olisi ollut.

 

 

 

Jotta tämä ei tyystin menisi ahdistavien tunteiden ja tapahtumien käsittelyyn voisin ikään kuin loppukevennykseksi kertoa pari positiivisempaa asiaa tästä samaisesta päivästä:

1. Omistan siis kolme kissaa (Cindy 11v., Cissy 7,5v. ja Tiikeri 5,5v.), joista yks oksentelee harvasen päivä ilman mitään syytä. No viime yönä kun olin vielä hereillä (kirjoittelin juurikin tätä päivitystä) kuulin jälleen kerran kissan oksentavan. Usein Cissy oksentaa kaksi kertaa perätysten, joten ei ollut yllätys, että kuulin kissan puklaavan kahdesti. Kissan hieman vaihdettua paikkaa kuullosti siltä kuin se olisi ollut oksentamassa huoneessani. Siellä on sellainen pörröinen karvamatto, joka on kamalimpia materiaaleja siivota kissan laattaamisen jälkeen. En siis ollut huoneessani vaan alakerrassa sohvalla. Hyppäsin ylös ja olin rientämässä ylös tarkistamaan, ettei mun vaan tarvis siivota karvamattoani. Kuinka ollakaan silmiini sattui nojatuoli, jossa tämä ”superpuklaajamme” Cissy makoili. Olin et wtf, miks Cissy on tos, eiks se ollukaan Cissy joka äsken oksensi. Jatkoin matkaani, yläkerrassa selvis oksentajan olleen Cindy, jonka en taida muistaa koskaan oksentaneen. Eikä onnekseni mun matolle, vaan yhelle toiselle joka on paljon helpompi siivota. No tänään (su) jouduin sitten pesemään maton sillä kissa oli oksentanut turkkilaista jogurttia, joten pelkkä pinta putsaus ei piisannut. Oli mul kyl hiukan hölmö olo pestä mattoa kylppärissä eikä mattolaiturilla. Toinen asia joka häiritsi viel enempi, et kuuntelin joulumusiikkia, enkä tyyliin Suomipoppia/ Iskelmää/ Looppia/ jotain muuta jota yleens kuuntelisin. No kerta se ensmäinenki pestä mattaa kylppäris ja kuunnel joulumusaa.

2. Pidän kovasti askartelusta, joten joulukorttien teko on mulle oikein mieleistä. Lähimmille ystävilleni teen kortit atomeista, en siis osta mitään valmiita. Tänä vuonna mun inspiraationi on ollut pahasti kadoksissa, joten en oo korttien kans oikeen päässy puust pitkälle. Eikä tilannetta helpota se tosiasia, ettei jouluaiheisia 3D-korttitarpeita löydy oikeen mistään. Tietenkin, mitä tärkeämpi ystävä kortin saa, sitä täydellisemmän perfektionistiminäni kortista haluaa loihtia.

No niin tälläkin kerralla tein yhtä korttia ties kuinka monta tuntia, välillä tuli kirjoitusvirheitä, joten piti aloittaa tekstin kirjoittaminen alusta tai joku kohta ei vaan miellyttänyt silmääni. Tätä tiettyä korttia mietin pitkä tovin millaisen siitä tekisin, millään en keksinyt mitään tarpeeksi hyvää ideaa. Sain kuitenkin hyvillä mielin laittaa kortin kirjekuoreen, sillä onnistun jälleen yllättämään itseni. Tiedän etten ole kirjoitustaidoiltani huonoimmasta päästä vaan olisin aikani mietittyäni keksinyt runonkin, mutta annoin itselleni anteeksi ja oikaisin etsimällä tekstin netin ihmeellisestä maailmasta. Koska kilpavarusteluni on kohdallaan eivät pinsetit yms. salaiset aseeni tälläkään kertaa jääneet pölyttymään vaan olivat suht ahkerassa käytössä, näitä omaa elämääni piristäviä asioita.

Toisinaan myös askartelu aiheuttaa harmaita hiuksia, mutta suurimmaksi osaksi nautin siitä suunnattomasti. Iloni vai kasvaa kun näen onnistuneeni jälleen loihtimaan jotakin kaunista, vieläpä tyhjästä. Mieltä tietenkin lämmittävät myös toisten kehut, joita välillä kuulen. Juuri menneellä viikolla eräs kaverini muisteli kuinka ihanan kortin olinkaan hänelle viime jouluna tehnyt. Ei siinä voinut kuin hymyillä.

 

Nyt taitaa olla aika napata iltapillerit nassuun ja kiivetä yläkertaan Cissyn kanssa. Vaikka viime yönä fiilikseni olikin kurja, tänä iltana olen hymyillyt itsekseni aika paljonkin. En ole ihan varma mitkä asiat vaikuttavat parempaan fiilikseeni, mutta kyl mä ainakin yhden tavoitan, muttei siitä sen enempää. Hyvää yötä! :)

 

-Elina

Voisinpa vain nukkua tämän väsymyksen pois

12.12.2016 Fiilikset matalalla

En ymmärrä miten piilotan itseltänikin asioita kuten pahan oloni. Vain yksi pieni asia ja todellisuus paljastuu. Ajattelin jo tovin kuinka suurin osa stressistä ja työtaakasta jäi taakse leirin jälkeen. Ihmettelin kuinka helposti selvisin leiristä ja toivuin. Mutta se oli harhakuvitelmaa, totuus oli toinen. Väsymykseni oli kuitenkin pian nukuttu ja elämä jatkui.

Paitsi että pieleen meni jälleen. Fiilis lähti alamäkeen juuri kun olin viikon verran elänyt ”normaalia elämää” eli en liiemmin ollut masentunut, alakuloinen, ahdistunut tms. Äsken huomasin, että olin jälleen onnistunut peittämään todellisen vointini jopa itseltäni. Ei en sentään ajattele itsetuhoisesti, joten tilanne ei ole paha, ainakaan vielä. (*Alempana lisää itsetuhoisista ajatuksistani.) Nyt olen vain erittäin väsynyt. Haluaisin nukkua niin kauan, että selätän tämän väsymyksen, mutta tiedän ettei seonnistu. Tätä väsymystä ei nukuta pois. Tämä ei lopu. Mieliala on matalalla. Olen surullinen. Voimavarat ovat lopussa. Olisipa edes jotain asioita joiden kohdalla voisin vetää ”jotain sinnepäin” tyylillä, mutta niitä ei oikein ole.

Tietenkin helpointa olisi, jos en olisi näin heikko ja heikossa kunnossa. Mutta tähänkin on vain yksi syy, minä itse. Olen itse valinnut polkuni ja kulkenut jälleen taaksepäin. Olen jälleen kerran pettynyt itseeni. Miksen vain voi ottaa opikseni ja tehdä asioita eri tavalla? Miksen voi muuttua?

 

*Itsetuhoisia ajatuksia ei ole normalia enempää, eivätkä ne ole tavallista pahempia. Itsetuhoiset ajatukset kuuluvat jokapäiväiseen elämääni, ne ovat minulle yhtä normaali osa elämää kuin syöminen tai nukkuminen. En väitä ajatuksieni olevan terveitä, koska tiedän etten ole terve. Näenkö vielä joskus sen päivän kun olen jättänyt tämän taakseni ja voin tosissani sanoa: ”minä paranin”. Kuten olen aiemminkin sanonut: en usko siihen. Ei tästä voi parantua. Jälleen tekee mieli vain luovuttaa, mutta kai olen liian väsynyt siihenkin..

 

En tiedä mitä enää kirjoittaisin. Ei mulla taida olla enempää sanottavaa.

  • Väsyttää mahdottoman paljon. Toivottavasti nukahtaisin mahdollisimman pian, mutta sekin taitaa olla vain turhaa haaveilua

 

 

-Elina

Huokaus..

3.12.2016 Fiilikset matalalla, Jotain sälää

Tää päivä menee kyl niin harakoille. En jaksa nousta sängystä, en pukeutua, en pestä hampaita saati ottaa lääkkeitä. En jaksa tarttua mihinkään. Mikään ei kiinnosta, ei huvita. Oikeestaan en jaksa edes nukkua. Tavallaan tekis vaan mieli maata sängys koko päivä, muttei sekään kiinnosta. En halua syödä, mikään ei maistu. Surkea olo. Fiilis on kuin uitetulla kissalla. Itsetuhoisia ajatuksia. Inhottavat ajatukset kasvattavat voimiaan ja käyvät kimppuuni.

Viimeyön unesta muistan vain että olin menossa Nesteelle tankkaamaan autoa. Jarrutin aavistuksen liian myöhään ja hieman naarmutin autoa, jota joku mies oli juuri tankkaamassa. Onneksi mies ei ollut ihan älyttömän kiukkuinen, vaikka pitikin saarnan.  Tämän jälkeen seuraava erillinen tarkka muistikuva on, että juoksin karkuun, mikä minua jahtasi, sitä en tiedä.

Jää nähtäväksi tuleeko tästä päivästä mitään. Paljon olisi tekemistä mm. siivoamista ja leirin raportin tekoa. Taidan jälleen tuottaa pettymyksen kun en saa mitään aikaan..

 

-Elina

Se tunne kun tajuat sekoavasi

28.10.2016 Fiilikset matalalla

Tässä viime yön ajatuksia, fiiliksiä ja tuntemuksia noin klo 0.00-2.00:

Olet varma, et ulkona joku vaanii sua, joku joka tahtoo tehdä sulle pahaa. Joku tarkkailee, kun katsot telkkaria kissa sylissäsi. Joku vahtii sua kun laitat ulko-ovet lukkoon, sammutat ulkovalot ja valot olohuoneesta ja keittiöstä. Joku näkee kuinka kiipeät rappuset yläkertaan puhelimen taskulampun valossa, käyt pesemässä hampaasi ja kävelet omaan huoneeseesi, jonne sytytät valot. Se joku katselee sinua varjoista ja vain odottaa. Olet täysin varma, että se joku tulee sisälle, kun nukut ja käy käsiksi suhun.

Järjellä ajateltuna tiedän ajatukset hölmöiksi ja perättömiksi, mutta ollessaan peloissaan ei kykene ajattelemaan järjellä. Peloissaan säikkyy omaa varjoaankin, eikä välttämättä tunne kotiaan. Välttämättä edes turvallinen seura, joku johon luotat ei auta. Mielikuvitus ja harhaiset ajatukset ottavat vallan, eivätkä päästä irti. Kuulet ääniä, joita tuskin on olemassa tai jos ne ovatkin olemassa niitä ei järjellä pysty selittämään. Et voi kertoa asioista kenellekään, kukaan ei usko sinua, sinut ristitään hulluksi. Liian monien kokemiesi outojen asioiden täytyy vain yksinkertaisesti olla totta, sillä ne ovat niin aitoja, ettei sellaisia pysty kuvittelemaan, niiden vain täytyy olla totta.  Et tiedä mistä kaikki johtuu, mistä tämä tie alkaa, mihin se vie tai miten kaikki päättyy. Epävarmuus, pelko, ahdistus..

Syytä en tiedä, mutta sain viime yönä kahden aikaan jonkin asteisen paniikkikohtauksen ennen kuin vihdoin sammuin. Koska häilyin unen rajamailla tapahtumat ja kesto ovat hämärän peitossa, mutta luulisin sen kestäneen ainakin 10 min.  Tässä muistikuvieni rippeitä, osin vain aavistuksia noista hetkistä. Kovin vähän muistan mitään, mutta ainakin jotain. Hetkittäin minulla oli tukalan kuuma, toisinaan taas olin jäätyä. Tärisin kauttaaltani pelosta. En hallinnut liikkeitäni lainkaan. Makasin sikiöaseennossa tms. suurimman osan ajasta. Hetkittäin silmissä sumeni. Olo tuntui heikolta. Jossain hetkessä tuntui kuin olisin kaatunut, mutta lattiapa ei tullutkaan vastaan, pudotus tuntui jatkuvan ikuisuuden. Itsetuhoisia ajatuksia, paljon itsetuhoisia ajatuksia. Jossain kohdassa tuntui kuinka, joku kuristi minua, en saanut henkeä.. luulisin itse kuristaneeni itseäni, siihenkään en tiedä syytä.  Suurimman osan ajasta tuntui kuin joku olisi ollut lähelläni, koskettaneen minua. En usko hänen halunneen minulle pahaa. Aivan kuin hän olisi maannut vierelläni sängyllä yrittäen saada minua rauhoittumaan. Hän piti minusta kiinni, halasi, oli läsnä seinien kaatuessa päälleni, hän ei päästänyt irti seotessani. Minulla ei ole aavistustakaan kuka hän oli tai ehkä pienen pieni, mutten ole varma onko se pelkkää kuvitelmaa. Melkein koko ajan hyperventiloin, ainakin jollakin tasolla. Se joku myös toisinaan onnistui rauhoittelemaan mua sen verran, että sain hetkellisesti hengitykseni haltuun.  Mulla ei ole minkäänlaista käsitystä milloin sammuin, mitä tapahtui viimeisenä yms., taisin vain uupua.

 

Nyt päivänvalossa kaikki tuntuu jälleen epätodelta, kaukaiselta kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kuin kuvittelisin vain kaiken, että olisin vain nähnyt unta. Kaikesta huolimatta uskon vakaasti kaiken olevan totta, onhan näin tapahtunut aiemminkin. Kerran jopa yks ystäväni oli paikalla ja joutui näkemään kaiken.

Kohta yritän mennä nukkumaan. Koko päivän olen viettänyt ajatellen tulevaa yötä. Olen jälleen yksin kotona, miten selviän, entä jos sekoan taas. Ahdistaa mennä nukkumaan. Huomenna on aikainen herätys sillä menen EA2-kurssille. En millään jaksais, olen ollut koko päivän siipi maassa. Pakkaamisesta tai syömisestä ei tänään ole meinannut tulla mitään, en vain ole saanut tänään mitään aikaiseksi, eikä ruoka ole yksinkertaisesti maistunut, ei siis niin mikään. Huokaus.

 

-Elina

Parin viimepäivän ajatuksia 24-27.9

27.9.2016 Kuulumisia (negatiivisia tosin)

(Maanantain ajatuksia) No suoraan sanottuna viikonloppu oli aika rankka. Kun on rankkaa psyykkisesti, lopulta se näkyy fyysisenä väsymyksenä.  Taisin haukata liian ison palan ton PJ (=partiojohtajan koulutus sisältää mm. johtamistehtävän kuten leirin järjestämisen) homman kanssa. Eilen (su 25.9) illalla kun tulin kotiin olin ihan uuvuksissa, ajatukset olivat tyyliä: hermoromahdus, haluisin sairaslomalle elämästäni, ei työuupumus vaan elämäuupumus..  Koko ajan mun tarvis tehdä useampaa työtä samaan aikaan 120 lasissa, mutten jaksais muuta kuin nukkua. Eikä tietenkään tää mun väsymykseni lopu edes nukkumalla. Oon hukassa, en tiedä miten mun pitäis toimia :'(

(Ajatuksiani la n. klo 18->) Ei mikään kauheen paras fiilis. Huomaa taas että oon ollu reilun vuorokauden isommassa porukassa. Oon enemmän se joka haluaa vetäytyä omaan rauhaansa (edes välillä). Ottaa hengitystilaa, tilaa omille ajatuksille. Yksin voi olla juuri sellainen kuin on, ei tarvitse välittää muista mitään.  En kunnolla osaa sanoa miksi olen näinuuvuksissa, ehkä siks että täällä kurssilla tullut niin tiivistä settiä, niin paljon suuria asioita. Vaikka monista asioista olen jotain kuullutkin, mutta kaikkiin aiempiin tietoihini olen saanut paljon uutta, tietoni ovat syventyneet. Tiedä häntä olenko saanut hieman liikaa pureskeltavaa, liian paljon muistettavaa kerralla. Kyyneleet ja romahtaminen eivät olleet kaukana. (Vähän myöhemmin samana iltana->) Mua alkoi todella oksettamaan eräiden tyyppien jutut (ei siis mitään erikoista, ihan vaan asioita jotka menee multa yli, joita en kestä kuunnella, joita toisaalta joutuu kuulemaan joka päivä). Miten ihmiset voivat kuvitella, et kaikkia kiinnostas ja naurattais alkoholi ja seksi (+kaikki siihen liittyvä)? En pysty käsittämään. Mua lähinnä alkaa oksettamaan, muistot jotka monilta puuttuvat tulvivat tajuntaani.

Kurssilla puhuttiin lauantaina mm. EA:sta ihan perus hätäensiavusta ja jopa hiukan psyykkisen puolen jutuista. Totesin siin et vaiks tarkoittaisi hyvää, voi tahtomattaan pahentaa tilannetta (oli just puhuttu entä jos joku esim. leirillä uhkaisi tappaa itsensä miten tulis toimia). Sanoin vaan täyden totuuden, vaikkei tuskin kukaan sanojani tainnu tajutakaan, eihän ne tienny musta mitään.  Okei joo se yks tyyppi ei ollu samas ryhmäs jonka kanssa EA:sta juttelin, mutta silti satutti. Olin yksin yhdes majoitusrakennuksen huoneessa, sit yhtäkkii se yks kurssilainen tuli sin hakemaan kamojaan ja kysy multa mitä teen. Totesin vaan et tapan aikaa ja kuuntelen musiikkia. Siihen se meni sanomaan: tai kunnes aika tappaa sinut. Ehkä pystytte ymmärtämään mua, miks sanat satutti, vaikka oonkin aika varma, ettei se tarkoittanut satuttaa. Silti ei paljoa mieliala noussut siitä..

Tänään tiistaina (27.9) fiilikset ovat olleet aika matalalla. Oon ehkä ollu tavallista alakuloisemmalla fiiliksellä koko päivän. Vaikken ole tänäänkään tehnyt paljoa mitään, olen silti ollut koko ajan valmis nukkumaan. Huokaus. Loppuisipa tää ainainen väsymys edes nukkumalla, mutta ei, ei tää lopu milloinkaan. Menisin niin mielelläni nukkumaan, vaikka heti (klo 18), mutten voi koska syysleiriin liittyvä kokous alkaa seitsemältä.

-Elina

Hengityksen salpaava ahdistus ja viiltävä sisäinen tuska

17.9.2016 pohjalla jälleen


Tänään kaikki ei mennyt niin kuin piti, tai suurimmaksi osaksi joo, mutta loppupuolella.. Mun piti viedä pikkuveli yhelle Nesteelle, jossa isä oli vastassa (ne menevät huomenna rakentamaan yhtä terassia). Nesteen pihaan kääntyminen sotii kaikkia mun loogiikoitani vastaan, parhaani yritin mutta pieleen meni. Luojan kiitos peltivaurioilta vältyttiin (tällä kertaa), jos olisin ajanut kolarin siinä ihan isän silmien alla, suurella todennäköisyydellä en nyt olisi tässä tätä kirjoittamassa. Tiedän maailmassa on tsiljoona ”parempaa” syytä poistua täältä, tämänpäiväinen on oikeasti vain yksi hiekan murunen aavikolla, mutta tällä hetkellä se ei ole sitä minulle. Itsetuhoisetajatukset, häpeä, itsetuho ja ahdistus iskivät hyökyaallon lailla aikeenaan hukuttaa minut. Jos hetki tapahtuneen jälkeen minulla olisi ollut terä, en tiedä olisinko pystynyt estämään itseäni, en todellakaan tiedä. Hetkeen en olekaan halunnut näin kovasti päästä pois. Halu tappaa itseni, sen voima tuntui niin suurelta ja voimakkaalta, että tunsin itseni säälittävän pieneksi ja hauraaksi, aivan kuin olisin ollut vain hentoinen heinänkorsi, nips vain ja olisin katkennut.

Tällä hetkellä oloni on edelleen surkea, erittäin surkea. Tunnen oloni huteraksi, hauraaksi, aivan kuin hajoaisin, katoaisin pienestäkin kosketuksesta. Haluan niin kovasti tämän kivun loppuvan, olen niin kyllästynyt olemaan se särkynyt pieni surkea mytty. En jaksa olla se mitä olen. Vihaan itseäni, sitä mitä olen, millaiseksi olen valintojeni kautta tullut. En edes tiedä mistä tämä kaikki viha kumpua.

Toivoisin osaavani purkaa tämän pahan olon järkevästi, mutten osaa. Tahdon vain pois, pois, POIS! Mutta tiedän etten tule selviämään tästä sodasta voittajana, hävisin jo ennen korttien jakamista, nyt vain koko maailma pidättää hengitystään odottaen hetkeä jona viimein murrun lopullisesti. Se hetki on todella monta kertaa ollut kosketusetäisyydellä, niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Olen yksin pimeydessä, missään ei ole mitään eikä ketään, vain minä ja synkkääkin synkempi pimeys. Yksin unohdettuna, murskattuna, hehkuvilla avohaavoilla. En kelvannut elämään, viallisena synnyin, itsetuhoisuuden ympäröimänä.   Tavallaan en halua mennä, mutten näe itselleni valoisaa tulevaisuutta, pimeys ympäröi minut täysin. Vointini heikkenee hetki hetkeltä, en jaksa kävellä, makaan vaan sängyllä hädintuskin hengittäen odottaen saattajaa.

Yritin huutaa apua, mutta suustani ei päässyt pihaustakaan, en osannut kertoa sisuskaluja repivästä tuskasta, joka ei mitenkään päälle päin näkynyt. Ei en syytä teitä, se ei ollut teidän vikanne, syy on minussa, olen liian heikko elämään, se heikoin lenkki tässä ketjussa. En kestänyt muutamaa vastoinkäymistä.

Suljen silmäni viimeisen kerran, viimeinen kyynel vierähtää poskelleni, vedän vielä viimeisen kerran henkeä. Päivä sulkee silmänsä. Olen poissa. Lopullisesti. Kaikkien ulottumattomissa. Täältä ei kukaan voi vetää minua pois.

Olen todella pahoillani, että satutan teitä harvoja, teitä joille todella merkitsin jotakin. Anteeksi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa, taakkani kasvoi liian suureksi. Murruin raskaan painon alla, jalat pettivät altani. Nyt olen toivottavasti paremmassa paikassa, minulla ei ole kipuja. Itsetuhoisuus ja kuoleman toivomukset ovat poissa. Pääsin paikkaan parempaan. Älkää itkekö, en minäkään itke, enää. Nyt voin hengittää raikasta ilmaa, ilman viiltävää tuskaa. Olen vapaa, olen turvassa.  Yksi toive minulla vielä olisi: päästäkää irti, täältä en tule koskaan palaamaan.

 

 

 

Viimeisin synkkä alamäkeni alkoi koulun alettua, sain liian paljon liian suuria projekteja, liian paljon vastuuta. Kai luulin itsekin selviäväni, mutta ei, alamäkeen mennään ja lujaa. Lattia petti jalkojeni alta. Putoan ja putoan yhä syvemmälle kohti pohjatonta tyhjyyttä. Tänne eivät yllä käsivarret, eivät ystävyyden eivätkä rakkauden tunteet. Sydämeni on ikijäässä. Hengitykseni on loppunut. Rauhallisesti nukun ikiunta.

 

 

-Elina