Selaat arkistoa kohteelle negatiivinen.

Kiitos ja anteeksi

28.2.2017 Yleinen

Kuvitellaan tilanne, jossa ollaan keskellä väittelyä. Väittely äityy tiukkasanaiseksi, ja lopulta kaikki sen osapuolet huutavat kiivaasti päällekkäin. Tuloksena on päänsärky, joka pakottaa metelin tuoksinnassa karjaisemaan kaiken päälle jotakin sellaista, mikä aikaansaa hetken hiljaisuuden. Lyhytkestoinen, hämmentynyt hiljaisuus mahdollistaa syntytavastaan huolimatta muutaman selkeälle ajattelulle omistetun sekunnin.

Edellä kuvattu tilanne ei ole niin harvinainen. Minun elämässäni väittelyn osapuolet jakautuvat kahteen joukkueeseen: omaiset ja Anoreksia. Läheisteni puolustama kanta kajahtaa ilmoille konkreettisesti, ja Anoreksia pitää puoliaan pääni sisällä. En karjaise ääneen mitään suoraan sairaudelleni osoitettua, koska sitä ei kiinnosta kuinka kovaa huudan. Se on päässäni turvassa äänenpaineelta. Sen sijaan yritän hiljentää sekä ulko- että sisäpuolelta huutavat äänet tiuskimalla läheisilleni. Tarvitsen rauhaa ajatella, mutta sen hankkiminen tapahtuu liian usein läheisteni kustannuksella. Vasta tiuskaisujen jälkeen saan ajatella järkevästi ja todeta, että hiljaisuus saavutettiin keinoilla, joita järkevä ajattelu ei olisi sallinut.

Toisinaan kutsun Anoreksiaa mieleni sisäiseksi autocorrectiksi. Monesti syljen ulos sanoja ennen kuin ehdin tarkistaa puuttuiko sairauteni niihin. Joskus minusta tuntuu, että en ole lainkaan mukana omien asioideni käsittelyssä. Vanhempani puhuvat suoraan Anoreksialle, ja se puhuu suoraan takaisin. Se tuntuu pahalta, koska sisällöstä huolimatta kirkkaasti väärässä olevan osapuolen sanat tulevat minun suustani. Joskus minun on itsekin vaikeaa ymmärtää sitä, miten minun suussani, mielessäni, ja joka puolella vartaloani asuu joku sinne kuulumaton.

2.11.2012 Perjantai klo 20:20
”En jaksa näitä ainaisia ruokatappeluita. Ymmärrän että he ovat huolissaan, mutta yritän parhaani… Todella yritän. Samaan aikaan kun riitelen äidin kanssa murolautasesta, riitelen itseni kanssa siitä samasta lautasesta sekä siitä että joudun riitelemään. Olen väsynyt koko paskaan.”

20.12.2016, Tiistai klo 12:46
”Eilen illalla hermostuin täysin. Se on niin outoa kun viha ja suuttumus ovat olleet monta vuotta haudattuna tyhjyyteen, ja sitten kun ne välillä nostavat päätään, en osaa hallita niitä yhtään. Se tilanne oli sellainen että olin syönyt enemmän kuin pitkään aikaan. Olin vaihtanut toisen välipalankin banaanin sijasta yhteen leipään. Minulla oli paha olo siitä kaikesta… Mieleni oli äänekkäässä solmussa saavuttanut kivuliaan umpikujan. Samassa äiti ja Fiia tenttasivat mitä olin syönyt ja toinen sanoi jotain siitä, että en tarpeeksi. Yhtäkkiä, minulle itsellenikin täydellisenä yllätyksenä, minut valtasi viha. Taisin jopa huutaa heille… En osannut pysäyttää sitä. Kai se johtui siitä, miten paljon olin jo tapellut sinä päivänä itseni kanssa. Minulla ei enää ollut kaiken tappelemisen jälkeen voimia alkaa todistelemaan miten reippaasti olin syönyt, kun se fakta tuntui muutenkin pahalta. Sitten vaan huusin kuin mikäkin hullu.”

”Minä en ole mikään vihainen ihminen, senkin takia se tuntui pahalta. Se viha ei oikeasti kohdistunut perheeseeni mutta se tuli ulos suustani heihin päin ampuen. Ehkä se oli myös turhautumisen purkaus. Väsymys kaikkeen ja etenkin siihen, että minulta toivotaan niin paljon nopeaa käännettä parempaan, mutta jokaisen läheisteni kanssa käydyn ruokakeskustelun jälkeen minun on todettava etten pysty siihen niin nopeasti. Ja minun pitäisi jaksaa muistuttaa heitä siitä. Ja itseäni. Silloin se kaikki muuttuu vain turhautumiseksi, väsymykseksi, pettymykseksi itseeni ja –ilmeisesti- myös vihaksi.”

”Olin niin loppu. Menin yläkertaan ja voin huonosti… Onneksi Fiia tuli sinne. Ensin ajattelin että haluan vain olla yksin, mutta sitten ilta päättyikin siihen että oltiin koko perhe yläkerrassa siinä samassa sängyssä. Silloin ajattelin, että tällainen on perhe. Sairauteni saa minut huutamaan heille, mutta parin tunnin päästä me ollaan kaikki samassa sängyssä naureskelemassa toisillemme. Sen on oltava rakkautta.”

Viha ja sen purkaukset eivät sairastamisaikanani ole olleet ainoita luoteja jotka lentävät läheisiäni kohti. Pahimpina aikoina he joutuivat pitkään ottamaan minun suunnastani vastaan myös epäluuloa ja epäkunnioitusta heiltä saamaani apua kohtaan. Kuuntelin sairauttani niin sokeasti, että asetin perheeni vihollisen asemaan. Liittouduin Anoreksian kanssa ja aloin sen kehotuksesta etsimään merkkejä, jotka osoittaisivat vanhempieni halun toimia minua vastaan. Muistan kerran löytäneeni jääkaapista ruiskun, joka todellisuudessa sisälsi koiramme lääkkeen. Sairauteni maalasi sen hetkessä uuteen valoon. Se vakuutti minut täydellisesti siitä, että ruisku sisälsi rasvaa jota ruiskutettaisiin ruokaani minun selkäni takana. Se uskotteli minulle, että elin sen kanssa ’me vastaan muut’ –asetelmassa. Kaikki ulkopuolinen oli salaliittoa meidän pientä operaatiotamme vastaan. Tosielämässä se ’salaliitto’ sisälsi ihmiset joita ilman en nyt olisi hengissä.

Olen oppinut joissain määrin elämään sairauteni kanssa, mutta en koe lainkaan hallitsevani sen vaikutuksia ulkopuolellani. Mitä enemmän toivun, sitä selkeämmin näen kuinka se koskettaa koko perhettämme. Toivoisin oppivani rajaamaan sairauteni vain minuun, mutta en tiedä onko se mahdollista. Anoreksia ylettyy kaikkeen. Kaikki mitä ympäriltäni aistin, on liitutaulua jota se raapii pitkillä kynsillään. Siksi sen puuttuminen minun ja lähesteni kommunikaatioon on tuhoisaa.

18.2.2017, Lauantai klo 13:45
”Kun kerroin Fiialle painon noususta, minun oli oikein pakko selittää että ne siellä sanoivat että se oli noussut liian vähän. Selitin sitä koska pelkäsin että Fiia olisi sanonut esim: ’Vau, noin paljon!’ …Se olisi ollut kamalaa. Mutta nyt hän sanoi: ’No niin oiski pitäny nousta enemmän.” …Ja sekin tuntui kurjalta. Mikään ei tunnu hyvältä. Koitan ennenkaikkea hokea itselleni nyt sitä, että kai tajuan, että en voi pyytää omaisiltasi oikeanlaista reaktiota koska sellaista ei ole olemassa. En halua missään tiltanteessa ajautua siihen, että syytän heitä jostain mitä he sanoivat tai eivät sanoneet. Kaikki tämä on minussa, ja kaikki tämä lähtee minusta. Heidän sanansa tulevat heidän suustaan vilpittöminä ja 100% minun puoltani pitävinä. Jos ne saapuvat perille tuntuen minusta erilaisilta, se ei ole heidän vikansa.”

 Kuten olen jo todennut; Kenenkään ei pitäisi tuntea syyllisyyttä sairaudesta. Etenkin sairauteni pahimpien vaiheiden harhat olivat asioita, joihin en olisi pystynyt enää edes järjellä vaikuttamaan. En osaa kuitenkaan täysin pestä itsestäni pois perheelleni tiuskimiseen kohdistuvaa syyllisyyttä. Koen, että minun pitäisi jo pystyä taistelemaan sairauttani vastaan edes silloin, kuin sen vaikutukset kohdistuvat välittömästi henkilöihin, jotka pitävät minut pystyssä. En voi, enkä halua laittaa heihin kohdistuvia purkauksia täysin sairauteni piikkiin. Haluan mieluummin ottaa vastuun teoistani. Syyllisyys on sen aiheellisuudesta tai aiheettomuudesta huolimatta kuitenkin negatiivinen voima joka painaa -ja on aina painanut minua alas. Siksi koitan opetella ottamaan vastuun kääntämällä syyllisyyden parantavaan muotoon. Sen sijaan että ruoskin itseäni kilpaa sairauteni kanssa, opettelen sanomaan ääneen kaksi merkityksellisintä sanaa: kiitos ja anteeksi.

 

Vinkkejä itsensä rakastamiseen

14.1.2017 Yleinen

11.6.2015, Torstai klo 21:21
”Päätän vuorotellen joko olla tyytyväinen itseeni tai parantua lopullisesti, mutta ne kaksi asiaa eivät korreloi keskenään ja herään siihen yhä uudelleen niin kuin se olisi joku uutinen. Saatan tajuta sen monta kertaa päivässä, ja monta kertaa päivässä päätän lähteä tiettyyn suuntaan joka sitten voi vaihtua tunnin sisällä koska tajuan tekeväni jotain mikä ei saa minua onnelliseksi. Mutta mikä sitten saa? Katson peiliin ja niin monena kertana inhoan sitä mitä näen. Joskus on hyvä päivä, se on aika mieletöntä… Ja pitäisi kai olla iloinen että edes on hyviä päiviä, vaikka joskus tuntuu että uurastan ja näen vaivaa mutta se ei vaan näy. Välillä mietin, onko minussa joku rakenteellinen vika? Joskus ajatukseni menee niin pitkälle että minun elimistössäni on joku salainen ihme asetus joka lihottaakin minua liikunnasta, tai että jotenkin nesteet kertyvät vatsaani kun istun kauan paikoillani. Ja sitten tunnistan että ne on sitä äärimmäisen vammaista ajattelua josta pitäisi pyrkiä eroon niin pian kuin mahdollista koska nuo äsken luettelemani hölynpölyt ovat vaarallisia. Tosi vaarallisia… Ei tarvita kuin naks, ja unohdan edellisen lauseeni ja alan uskoa niitä. Siis täysin, täyspäiväisesti ja koko älykapasiteetillani. Se raja on hiuksenhieno. Silti tajuan myös sen monesti päivässä, että minähän olen ollut siellä, siinä jossain hämärässä paikassa, kuilussa jossa vaa’an lukema näyttää alle 40 kiloa enkä silloinkaan ollut tyytyväinen itseeni. Mikä muuttuisi nyt? Mitä tekisin toisin, jotta en päätyisi sinne mistä olen ponnistellut ylös, mutta jotta voisin hymyillä kun katson peiliin? Onko mitään siltä väliltä edes olemassa?”

Hetket joina tuntee itsensä kauniiksi, on käytettävä hyväksi. Voisi ajatella että kaikki oman ulkonäön ympärillä pyörivä on pinnallista ja turhaa, ja mitä nopeammin sen kaiken miettimisen lopettaa, sen parempi. Anoreksian kanssa se ei kuitenkaan toimi niin.

Minun virheideni kautta opittu filosofia on yksinkertainen: Jos tunnet olosi huonoksi, älä katso peiliin. Kaikilla on huonoja ja hyviä päiviä, ja kun hyvä päivä viimein koittaa, on täysin oikeutettua peilata kunnolla ja nauttia siitä. Siinä ei ole mitään omahyväistä. Se on tilanteen ymmärtämistä ja hyvien hetkien hyödyntämistä. Onneksemme nykyaika mahdollistaa myös selfiet. Niitä ei tarvitse postata minnekään tai näyttää kenellekään, mutta hyvinä päivinä niitä kannattaa ottaa, ja ne kannattaa säilyttää. Miksi? Kun hyvä päivä taas jää kauas taakse ja itsensä tuntee huonoksi, on peiliin katsominen jälleen turhaa. Niinä päivinä heitetään peilin eteen pyyhe tai lakana, ja jos Anoreksia ei tyydy siihen, katsotaan peilin sijaan hyvien päivien selfieitä. Kukaan ei liho yhdessä päivässä. Hetkinä joina tuntuu siltä, on hyvän päivän selfie oikeassa. Ei peili.

Ulkopuolelta tulevat kommentit vaikuttavat meihin enemmän kuin monet myöntävät. Aiheettomat, negatiivissävytteiset lauseet jäävät helposti päähän pyörimään eikä minulla ole antaa niiden ohittamiseen vinkkejä, joita joku ei olisi jo joskus sanonut ääneen. On tietysti totta, että niiden latelijat ovat usein epävarmoja itsestään, ja motiivit kommentteihin ovat mitä todennäköisemmin jotakin aivan muuta kuin mitä niiden sisältö antaa ymmärtää. Nämä faktat eivät kuitenkaan ole auttaneet minua, sillä minun sairauteni on ilmennyt muodossa, jossa ulkopuolelta tuleva negatiivisuus on yhdentekevää. Olen itse ollut itseni pahin vihollinen, ja olen itse arvostellut, leimannut ja loukannut itseäni pahemmin kuin kukaan muu voi koskaan tehdä. Sisältäpäin tuleva negatiivisuus on hyvin rikkovaa, mutta sen kanssa selviytymiseen minulla on neuvoja.

Minua auttaa ulkopuolelta tulevaan positiivisuuteen keskittyminen ja sen säilyttäminen. Moni ihminen ei tiedä miten suuria asioita heidän minulle osoittamansa kauniit sanat saattavat olla. On varmaa, että sosiaalisissa tilanteissa ilmenneet positiiviset kommentit ovat merkityksellisiä kenelle tahansa. Minulle ne ovat sanojen lisäksi kauniita luoteja jotka lentävät sairauttani kohti, sekä siemeniä joista hitaasti kasvaa se kadotettu rakkaus ja välittäminen omaa itseä kohtaan. Tämä on minun itseni välinen taistelu, se on totta. Se ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö sairauteni ulkopuolistamat ihmiset kykenisivät tietämättään tarjoamaan minulle apua.

Kun minulle osoitetaan positiivisia sanoja, haluan kirjoittaa ne muistiin ja tallettaa ne. Uskon, että tällöin ne saavat sijaa sisältäni ja pääsevät kasvamaan. Talletuksen voi tehdä kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti, mutta pointtina on positiivisissa sanoissa vellominen. Se on täysin sallittua, eikä siinäkään ole mitään ylimielistä. Muistelen henkilöä joka osoitti minulle kauniita sanoja. Ajattelen tilannetta, jossa ne lausuttiin, ja mietin sanojen sisältöä. Tärkeintä on yrittää uskoa se sisältö. Lopulta ihminen itse päättää mihin uskoo, eikä uskominen Anoreksian mielipidettä vastaisiin väitteisiin ole helppoa, mutta niinhän se on kehonkuvankin kanssa. Kun oppii uskomaan omaan hyvyyteen, on Anoreksia saanut jo monta kuolettavaa iskua.
Neuvoni ulkopuolelta tulevien kommenttien hyödyntämiseen on siis myös hyvin yksinkertainen: Älä ulkoista itseäsi sinulle osoitetuista kauniista sanoista. Usko ja muista ulkopuolelta tuleva positiivisuus, ja käytä se parhaasi mukaan energiana syrjäyttämään sisältä tuleva negatiivisuus.

13.6.2012, Keskiviikko klo 13:26
”Oltiin mumman ja vaarin luona. Mumma hieroi kipeitä hartioitani ja sanoi: ’Voi sulla on oikeen joutsenen kaula!’. Se tuntui hirmu kivalta ja jäi mieleen… En tiedä miksi. Joutsenet on kauniita.”

 5.7.2013, Perjantai klo 8:43 – Kroatiassa –
”Levottomuuden tilalle on tullut väsynyt, mutta ei nukuttava olo joka tuntuu lähes pirteältä. Kävin suihkussa, sheivasin jalat, katselin rusketusraitojani peilistä ja olin pitkästä aikaa tyytyväinen siihen mitä näin. En siis rusketuksen kannalta, minulla on ihan yhden tekevää olenko ruskettunut. (Äidin sanoin: ’Oooh, sä et näytä enää kuoleman kalpealta, nyt oot enää vaan sairaalloisen kalpea!’) …Mutta siis yleisesti. Pyörähdin pari kertaa ympäri, hymyilin, ja menin pyyhe päällä parvekkeelle lukemaan.”

Kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä.

”Miten oksennetaan?”

7.11.2016 Yleinen

Internetin ja median tarjoamat mahdollisuudet ovat myös hyvin vahingollisia. Erinäisten sivujen kautta löytyy paljon apua, neuvoja ja vertaistukea, mutta netissä tämä kaikki toimii myös toiseen suuntaan. Voin pahoin ajatellessani niitä kontrolloimattomia virtuaaliyhteisöjä joissa esimerkiksi juuri Anorektikot jakavat vinkkejä toisilleen. Vinkkejä painautua lähemmäs kuolemaa.

Itse en juuri käynyt niillä palstoilla, ennen kuin ahdinko ajoi minut kirjoittamaan googleen nuo ratkaisevat avainsanat: Miten oksennetaan? Kuulostaa ehkä hassulta, mutta oma-aloitteisesti oksentaminen on taitolaji. Itse en kyennyt siihen ennen kuin löysin netistä ohjeet. Kyllä, ohjeet oksentamiseen. Sellainenkin informaatio löytyy tästä tiedon ja viihteen arvostetusta aarrearkusta.

Tiedän, että netissä on mahdollista jakaa myös positiivisia asioita. Siitä voi olla apua ja tukea, ja sitä kautta voi mahdollisesti löytää ihmisiä joista saa apua ja tukea. Haluan kuitenkin tuoda esiin sen, miten Anoreksia näkee internetin mahdollisuudet, sillä olen kirjaimellisesti nähnyt ne ’hänen’ silmillään.

En tiedä miten voisin kyllin vahvasti ilmaista tunteet, joita syömishäiriön netissä toteuttaminen minussa herättää. On niin helppo syyllistää ihmisiä, jotka virtuaalimaailmassa kirjoittavat hukassa oleville syömishäiriöisille vinkkejä joilla päästään yhä syvemmälle. Todennäköisesti nämä ohjeitaan jakavat ovat kuitenkin vähintäänkin yhtä syvällä, ja se tekee tästä kaikesta vain surullista.

Internet luo sairastaville vaarallisen väylän. Anoreksia tuhoaa sen kantajaa sisältä ja ulkoa, mutta tämä tietoverkko mahdollistaa sen tuhoavan vaikutuksen ulottumisen myös toisiin, eri vaiheissa oleviin sairastaviin. Anoreksia osaa kirjoittaa hakusanat. Se osaa etsiä oikeat palstat. Se osaa kirjoittaa vääriä asioita, ja vain yhdellä enterin painalluksella se siirtää itseään eteenpäin tuhansilta verkkokalvoilta eri puolilla maailmaa. Internet on nykypäivän mahdollisuus, mutta se on myös väline, jota ei vain ihmiset – vaan myös sairaudet pääsevät väärinkäyttämään.

Kuten sanottu, minä en osannut oksentaa. Olin kuullut, että sillä pystyisi tyhjentämään itsestään kalorit, jotka on jo erehdyksissään ehtinyt laittaa sisäänsä. Ajattelin sen mahdollisesti olevan ratkaisu kaikkeen. Ajattelin, että sen avulla pystyisin ehkä syömään normaalisti ja katkaisemaan läheisteni huolen. Istuin monesti ruokailujen jälkeen kylpyhuoneessa vessanpöntön ylle kumartuneena ja hiukset sidottuina. Yritin oksentaa, mutta se ei onnistunut, ja ajauduin satuttamaan itseäni. Lukuisten tyhjäksi jääneiden yritysten ja arpien jälkeen keksin kuitenkin ensimmäistä kertaa käyttää hyväkseni sitä tietolähteiden valtakuntaa, joka odotti minua läppärin kannen alla. Näin opettelin taidon, jota tänä päivänä en olisi koskaan halunnut oppia.

Itseni satuttaminen, kuten ei myöskään ruokailujen vähentäminen loppunut vatsalaukkuni sisällön uudenlaiseen hallitsemiseen. Lopulta oksentaminen toimi minulla lähes samankaltaisena viimeisenä ratkaisuna kuin viiltely. Saatoin kuitenkin käyttää sitä vain heti ruokailujen jälkeen, sillä netissä sanottiin, että syödystä ruoasta pitäisi hankkiutua eroon ennen kuin se ehtii imeytyä. Viiltelyn lailla oksentaminen myös pelotti minua. Se oli keino johon ajauduin hädässä, joka sattui, ja joka sai minut itkemään. Jokaisen yökkäyksen jälkeen rukoilin itseäni lopettamaan, mutta Anoreksia antoi luvan lopettaa vasta kun ulos ei tullut enää muuta kuin karvasta nestettä. Siitä huolimatta, kaiken hirveyden ja kivun keskellä, sairauteni osasi tapansa mukaan naamioida negatiivisia naurettavuuksia positiivisten faktojen vaatteisiin. Joskus jopa uskoin sen keksimän järjettömän väitteen siitä, että oksentaminen käy samalla vatsalihasharjoituksesta.

En ole täysin päässyt eroon oksentamisesta. Kehotan itseäni siihen useammin kuin kuuntelen kehotuksiani, mutta toisinaan teen molemmat. Päähäni pinttyneen ruokailumallin uhmaaminen on yleisin impulssi joka ajaa minut oksentamaan vielä tänäkin päivänä. Se saa aikaan reaktion, josta kirjoitin päiväkirjassanikin: pakko tehdä jotain HETI -olo. Omaisteni epäilyistä huolimatta en voi kuitenkaan tehdä sitä enää nopeasti ja huomaamattomasti vessassakäynnin yhteydessä. Kuten kuka tahansa, saatan käydä kylpyhuoneessa ruokailun jälkeen. Kenelle tahansa harvemmin kuitenkaan esitetään kysymystä siitä, ovatko he mahdollisesti oksentaneet käyntinsä aikana. Itse joudun silloin tällöin vastaamaan tämän kaltaisiin kysymyksiin, vaikka kysymyksiä edeltäneissä tilanteissa en ole oksentanut enää pitkiin aikoihin. Jos olisin, niin heidän ei olisi tarvinnut kysyä. He olisivat kyllä huomanneet sen.

30.4.2016, Lauantai klo 18:10
”Inhoan oksentamista. Se on ihan kamalaa ja en osaa kuvailla sitä minkälaiseksi se tekee naaman. Huulet turpoaa ja silmäluomet, ja vettä tulee silmistä koska se on niin inhottavaa ja samalla itkettää koska on pakko pakottaa tekemään sitä.”

En tiedä miksi, mutta oksentaminen muuttaa väliaikaisesti kasvojani. Ehkä se johtuu vuosien varrella kehittyneestä suunnattomasta pelosta ja inhosta mitä tunnen sitä kohtaan. Se on jotakin, mihin joudun edelleen välillä alistamaan itseni, enkä voi olla itkemättä jos joudun sen tekemään. Itkupilkkujen lisäksi yllä oleva huhtikuussa 2016 päiväkirjaani kirjoittamani kuvaus pitää paikkansa. Oksentamisen jälkeen minua katsoo peilistä muutamien kymmenien minuuttien ajan joku muu. Ehkä se on sairaus joka muuttaa kasvonpiirteitäni, tai sitten se on oksentamisen raju fyysinen käsittely. Tällöin näen heikon ja inhottavan ihmisen, meikit poskilla. Helpotus jota pakonomaisesti lähdin hakemaan, peittyy kitkerän hajun ja jälleen uuden pettymyksen alle.

Ajatuksia kuluneesta 10 viikosta – 70 päivästä

16.11.2015 Yleinen

20151115_175002Aika on mennyt nopeasti! Alkuun olin innostunut; tuloksia saatuani, olin innostunut; viikot kuluivat, innostuin enemmän! Ei oikeastaan ole juurikaan ollut vaikeaa päivää. Paitsi tietysti alussa, kun koirani joutui leikkaukseen. Mutta tahdonvoima on niin suuri, että siitäkin selvittiin. Vaikeinta on ehkä syödä tarpeeksi…

Olen innostunut liikkumaan, kun painoa on lähtenyt. Liikunnan tuoma euforia auttaa niin hyvään kuin huonoon mieleen ja tsemppaa yrittämään enemmän. Zumba on ihan mun lemppari nykyisin, viis siitä, etteivät askeleet mene aina kuten pitää ja ettei joka viikko pääse tunnille. Hikilenkit ja juoksu on myöskin ihania. Raitis ilma ja kiva maasto, mikä sen parempaa. Ja se, että nyt jaksoi juosta minuutin pidempään kuin viikko sitten!

Useampi keikka on koettu selvinpäin ja hauskaa on ollut. Lätkämatsissa olen ollut selvinpäin ja siltikin viihdyin. Rapujuhlatkin on koettu selvinpäin, tosi hauska ilta oli. Leffassa kävin tänään, ilman pop corneja ja siltikin selvisin. Ravintolassa on syöty useamman kerran ja kalorit on pysyneet kurissa. Mielitekoja ei juurikaan ole ollut, vaikka mies on vieressä syönyt hampurilaista, kebabia, tmv.

Samalla, kun katson, mitä syön, olen muuttanut asennoitumistani. En enää kyräile ja kylvä negatiivisuutta. Pyrin olemaan aina positiivisella mielellä. Karsastan ihmisiä, joilla ei koskaan ole mikään hyvin… Sellaiset ihmiset imevät kaikkien energiat ja kylvävät omaa pahaa oloaan toistenkin ”nautittavaksi”. Tähän suoraan kuuluu sekin, että olen energisempi. En juurikaan nuku päikkäreitä ja käytän päivän tunnit mieleisesti.

Eniten olen ihmetellyt ihmisten suhtautumista minuun ja valintoihini. Milloin olen saanut kuulla olevani tylsä (kun en ota sitä viinilasillista), vaikka aiemminkaan sitä en ole välttämättä ottanut. Milloin on sanottu, ettei tämä nyt yhteen lasilliseen kaadu, mutta jos olen päättänyt olla tipattomalla… Ja sitten anoppi. Eilen naureskeli vaan, että jääkaapissa on kyllä lanttua, jos haluan… Ja sitten muut ottavat ongelman siitä, mitä syön tai juon. Kuitenkin olen aina ollut sitä mieltä, että mikäli jollain on erikoisruokavalio, kannattaa ottaa omat eväät.

Moni voisi kadehtia oloani. Ja kadehtiikin. Minulla on tahtoa, on halua, ei ole halua olla lihava ja huonokuntoinen. Ei halua olla pahantuulinen ja negatiivinen. Minulla on aikaa liikkua, muttei rahaa, koska ei ole töitä. Jos jotain noista asioista kiinnostaa, suosittelen haluamaan, tahtomaan, TEKEMÄÄN ASIAN ETEEN TÖITÄ, irtisanoutumaan töistä ja käyttämään vapaa-ajan liikuntaan, jne. Elämä on valintoja täynnä.

Kuten tekstistä ehkä näkee, kirjoitin tämän ennenkuin tiesin veljenpoikani menehtyneen :(