Selaat arkistoa kohteelle naurettava.

Vaarallinen PT

8.2.2017 Yleinen

Puhun jälleen naurettavista, pakkomielteen kaltaisista malleista päässäni. Syömisen lisäksi sellaisia liittyy oletettavasti myös liikkumiseen. Anoreksia on kopeloinut kaikkea elämäni varrella keräämääni liikuntaa koskevaa informaatiota ja muunnellut sitä tavoitteisiinsa sopivaksi. Nyt se yleisistä suosituksista kieroutunut informaatio on vakiintunut päähäni ja ruokailumallien tavoin siitä on hankala päästää irti.

Liikuntaan liittyvät pakkomielteisyyteni muistuttavat oikeastaan enemmän sääntöjä, joiden rationaalisuus on kääntynyt ylösalaisin. Toisin sanoen niissä ei terveellä järjellä ajateltuna ole päätä eikä häntää. Ne ovat aivoihini kirjailtuja käskyjä joita sokeasti noudatan, ja joiden vastustamiseen tarvitaan tahdonvoimaa, energiaa, ja sitä nimenomaista tervettä järkeä.

Yksinkertaistettuna minun liikuntamallini on seuraavanlainen: Anoreksian minulta kieltämien oikeiden, valtakunnallisten liikuntasuositusten mukaan se, mikä luetaan hyötyliikunnaksi, ei ole sitä minulle. Kouluun, kirjastoon, kotiin, tai mihinkään muuhunkaan tiettyyn kohteeseen kävelemistä tai pyöräilyä ei lasketa liikunnaksi minun kohdallani. Minulle ne ovat vain matkoja jotka täytyy liikkua. Kävely- juoksu-, tai pyöräilylenkille erikseen lähteminen lasketaan. Vaikka siis juoksisin joka aamu koululleni ja siihen kuluisi 45 minuuttia, sitä ei lasketa. Päivän liikuntasuoritus on silloin yhä tekemättä. Jos lähden koulun jälkeen juoksemaan ja teen saman mittaisen lenkin, se lasketaan. Tästä huolimatta kaikki mahdolliset matkat on tehtävä liikkuen, ja sen seurauksena vähintään tuplaan liikuntamääräni päivittäin.

Urheilusuoritusten aikana ajan itseni äärimmilleni. Lopettaminen on sallittua vasta kun sen on kaikkien fysiikan lakien mukaan pakko tapahtua. Tätä pakkoa ennen tapahtuva sairauteni suunnittelema suoritus voidaan jakaa prosentteihin sen mukaan, kuinka suuri osuus siitä koostuu vartaloni todellisesta jaksamisesta, ja kuinka suuri osa on ainoastaan tahdonvoimalla tehtyä. Se on kunnostani huolimatta aina 50%-50%. Tahdonvoimaa on tervettä ja sairasta, ja kummankin avulla ihminen pystyy ihmeellisiin asioihin. Tahdonvoimalla hypätään sairauden pyörään ja mahdollisesti myös sieltä pois. Sen voima ei kuitenkaan korjaa väsynyttä sydäntä, ja siksi Anoreksia on kohtalokas personaltrainer.

Käyn ruokailuni läpi satoja kertoja päivässä. Sen lisäksi minun on käytävä liikuntasuunnitelmaa läpi, kunnes se on hoidettu päivän osalta. Suunnitelman toteuttaminen tuottaa tuhottomasti tuskaa erityisesti fyysisen sairastamisen, kuten kuumeen, flunssan, tai esimerkiksi juuri rytmihäiriöiden aikana. Levon tarve ei kuitenkaan poista urheiluun ruoskivia ajatuksia. Kyseiset ajatukset aloittavat ensin tehokkaan manipuloinnin, joka ennen sai minut ohittamaan fyysisen sairastamisen tuomat tarpeet. Kipeänä urheilu on sairasta. En tee sitä enää, mutta urheilumallin pakottavat ajatukset ovat yhä olemassa. Kun olen vuoteen oma, ne eivät enää manipuloi minua liikkumaan. Nykyään ne kanavoivat energiansa ruokaan. Niiden mukaan liikkumisen lopettaminen on oltava nähtävissä aterioissa: Jos ei liiku, ei voi syödä.

Haluan korostaa, että kaikki edellämainittu on sairasta, mihinkään perustumatonta, sekä kaikella tavalla erittäin väärin. Ne vääryydet ovat ruokailujen tavoin vain juurtuneet syvälle minuun, ja teen niiden pois kitkemisen eteen töitä päivittäin. Jos ei liiku, ei voi syödä? Se on hyvä esimerkkilause Anoreksian tavasta kääntää kaikki väärin päin. Terveyttä kuunnellakseni minun on ensin asetettava sen sanat oikeaan järjestykseen, koska jossain sen puheissa piilee aina valheisiin naamioitu totuus. Tässä tapauksessa totuus seuraava: Jos ei syö, ei voi liikkua.

Totta vai tarua

9.1.2017 Yleinen

Olen miettinyt paljon ihmisen kehonkuvaa ja sen haavoittuvaisuutta. Se on aihepiiri, joka tuntuu nousevan esille aina Anoreksiasta puhuttaessa. Jo yläasteella terveystiedon tunnilla opetetaan, miten tässä sairaudessa kuva omasta kehosta vääristyy ja todellisuus hämärtyy sen mukana. Muistan tarkkaan sen opetusmateriaalin kuvan, jossa luurangonlaiha Anorektikko katsoo peiliin. Kuvan on kai tarkoitus havainnollistaa Anoreksiasta vahvistettua faktatietoa. Siinä kuvassa peilistä takaisin tuijottaa siihen katsovaa tyttöä huomattavasti pyöreämpi hahmo.

Kun sairauteni diagnosoitiin, tiesin kyllä mistä oli kyse. Vietin silloin paljon aikaa peilin edessä koettaen selvittää näinkö jotakin, mitä ei ollut olemassa. Tulin aina samaan lopputulokseen: Ei tämä sairaus ole silmissä. Miksi en siis uskoisi omia silmiäni? En ollut mielestäni laiha, ja vaikka pidin sitä faktana, mietin silti toisinaan voisiko se paljon puhuttu kehonkuvan muuttuminen olla vain elävää legendaa. Jokaisen aterian jälkeen näin itseni välittömästi monta kiloa lihavampana. Tiesin ettei sellainen lihominen yhden aterian myötä voinut olla totta, mutta silmäni näkivät sen, ja ihmisellä on taipumus uskoa näkemäänsä. Tällaisia järjen ja näköaistin välisiä ristiriitoja koen edelleen.

18.1.2012, Keskiviikko klo 19:26
”Pahimpia on koulun terveystarkastukset. Aina samat jutut… Kamalinta on, etten ole laiha, vaikka ne niin sanovat. Siitä tulee liikaa ajatuksia päähän. Tietääköhän terkka mitä ajattelen ja koettaa huijata? Luuleeko hän että uskon sen? Vai koittaako hän sanoa että pitäisi syödä vähemmän?”

 Vasta viimevuosina alkoivat todelliset hankaluudet liittyen kehonkuvaani. Mietin sitä yhä enemmän, ja jokin sai minut hylkäämään aikaisemman teoriani. Silmissäni ei ehkä ollut vikaa, mutta aloin ajattelemaan sitä, mitä tapahtuu niiden takana. Entä jos jotakin sattuu sillä välillä kun viesti kulkee verkkokalvoiltani aivoihin? Sillä lyhyellä matkalla jokin ehtii vääristää näkemääni, ja kun viesti saapuu perille, se ei olekaan enää totuudenmukainen. Tähän ajatukseen luottaminen vei aikaa. Ei ollut helppoa uskoa sitä, että kaikki mikä minulle oli totta, ei ehkä ollutkaan sitä oikeasti. Se vaati todellisia ponnisteluja useiden asioiden kanssa. En kyseenalaistanut ainoastaan itseäni tai sitä mitä näin. Kyseenalaistin myös muiden ihmisten sanat ja motiivit, ja se sai minut välillä epätoivon partaalle. En tiennyt mitä tai ketä uskoa.

24.11.2016, Torstai klo 21:23
”Ne sanoo että olen sairaalloisen laiha. Miksi en näe sitä itse? Kun heräsin tänään ja istuin sängyn reunalle, näin siinä vain kaksi suurta lihamöykkyä. Reiteni. Äiti sanoo että olin paljon kauniimpi kun minulla oli enemmän kiloja. Miksi sekin on minulle hyvä uutinen? Koska se tarkoittaa että olen laihtunut. Olen laihempi. Olen laiha. Olen toisin sanoen nyt äitini mielestä rumempi, mutta sekin on minusta hienoa. Koska olen laihempi. En itse tiedä edes onko se totta. Sitä on vaikea uskoa.”

Yritin selvittää totuutta usein ahdistuksen vallassa. Ahdistus syntyi luottamuksen puutteesta kaikkeen siihen, mitä sisälläni ja ympärilläni tapahtui. Kun olin lakannut luottamasta jopa omiin silmiini, tiesin että peilistä ei ollut minulle enää apua. Se johdatti minut väärään suuntaan yhä uudelleen, koska Anoreksia kopeloi näköaistiani. Lukuisten itkuisten yritysten, ja useiden jopa kummallisten keinojen jälkeen aloin saamaan tolkkua kehonkuvaa koskeviin arvoituksiin. Yksi havainto kerrallaan jaottelin kaikkien aistieni keräämän informaation kahteen ryhmään: Asioihin, jotka olivat totta, sekä asioihin, jotka olivat sairauteni luomia illuusioita.

Peilikuva ei ole totta. Päässäni tapahtuvan itseni ja muiden kehonkuvien vertailun tulokset eivät ole totta. Ruokailun jälkeinen luisuminen useita kiloja turvonneeseen vartaloon ei ole totta. Se, että minuun ei päde jotkin tieteellisesti todistetut biologiset faktat, ei myöskään ole totta. Sen sijaan omaiseni puhuvat totta. He eivät vain yritä saada minua lihomaan, vaan se mitä he näkevät, on totta. Syömisen vähentämistä seuraava laihtuminen on totta. Vaatteiden suureksi jääminen on totta. Myös vatsakipu ruokailujen jälkeen on totta, kunnes vatsalaukkuni ehtii tottua suurempiin ruokamääriin.
Lopulta ajauduin takaisin alkuperäisen kysymyksen äärelle. Nyt, viisaampana, tiesin kumpaan kategoriaan sen vastaus kuuluisi: Kehonkuvan vääristyminen Anoreksian myötä ei ole pelkkää elävää legendaa. Se on totisinta totta.

30.11.2016, Keskiviikko klo 14:07
”Taina sanoi että tämä on vakava juttu. Se, että olen edelleen vaan laihtunut, ei ole mitään leikkiä. Hän toi esille sairaalahoidon jo ennen kun ehdin mainita että lääkäri ehdotti sitä jo. Taina sanoi että hänestä olen laihtunut jo viime viikosta. Itken, koska en tiedä mitä uskoa. Miksi en voi nähdä samaa mitä muut näkevät? On niin hankala uskoa jotakin muuta kuin omia silmiäni… Menin kotiin ja avasin vaatekaappini. Riisuin kaikki vaatteeni ja revin alasti itkien puhtaita vaatteita ulos kaapista. Puin päälleni niitä enkä katsonut peiliin, vaan suljin silmäni ja koitin tunnustella olivatko ne suuria. Olivat ne. Juhlahousut eivät pysyneet yllä laisinkaan.”

 7.12.2016, Keskiviikko klo 21:58
”Katselin tänään otettuja kuvia… Ne kertovat minulle jotain mitä peili ei kerro. Se on totta, että niissä näytän pieneltä. Pienemmältä kuin peilissä. Kun menen kotiin, aion ottaa itsestäni kuvia nähdäkseni jotain mitä en nyt näe. Ehkä se avaa silmäni?”

 Kuten todettu, totuuden selville saaminen askel askeleelta vastasi viimein kehonkuvaa koskeviin kysymyksiini, joita olin miettinyt sairastumiseni alusta asti. Se ei kuitenkaan muuttanut vääristyneitä näköhavaintojani tai tuntemuksiani. Ne ovat edelleen olemassa. Edettyäni pisteeseen, jossa tunnistin oikeat ja väärät aistimukset, sain kuitenkin rauhaa tutkia asiaa lisää. Nykyään suhtaudun siihen lähes tieteellisesti. Pyrin jatkuvasti etsimään uusia väyliä joiden avulla kykenen osoittamaan itselleni, että kehonkuvani vääristyminen on totta. Minulla on vastaukset jotka luovat järkeä tähän kaikkeen. Nyt haluan vain löytää paljon todisteita niiden tueksi. Uskon, että järkeä tukevien todisteiden kautta vääristymät saattavat vähitellen väistyä totuuden tieltä.

Kaikesta oikeaan ja väärään liittyvästä informaatiosta huolimatta minun on jatkuvasti muistutettava itseäni siitä, että kaikki ahdistukseni aiheet eivät ole todellisia. Kun vääristymät iskevät vasten kasvoja, koitan muistaa että niiden vuoksi ei kannata ahdistua, koska niitä ei ole olemassa. Ahdistuksen sijaan yritän kääntää vääristyneet havaintoni muotoon, jossa pystyn näyttämään itselleni kuinka naurettavia ne ovat. Vertailen niitä tieteellisiin faktoihin ja sullon ne yhä syvemmälle siihen laatikkoon, joka on aivoissani varattu Anoreksian aiheuttamille aistiharhoille. Se kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se ei ole lainkaan niin helppoa. Havainnollistavana metaforana voidaan ajatella värejä: Kuvitellaan tilanne, jossa minun näkemäni punainen on muiden silmissä sininen. Minun on alati muistettava kutsua punaista siniseksi, vaikka se ei ole sitä minulle. Päivittäin omaksun uudelleen oman käsitykseni vastaisia totuuksia ja koitan olla ahdistumatta niistä.

 9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Ehkä hulluinta tällä hetkellä on, että en ole edes kunnolla vielä aloittanut syömään normaalisti, mutta siitä hetkestä lähtien kun päätin yrittää, tunsin itseni turpoavan heti. AJATUS TAI PÄÄTÖS EI MUUTA VARTALOANI. Kukaan ei saa väittää mitään muuta. Inhoan sinua, Anoreksia. Viimeinen erä alkaa NYT.

New York

29.11.2016 Yleinen

New York – kaupunki, jossa mikä vain on mahdollista. Niin ne sanovat. Minulle tuo kaupunki edustaa ennenkaikkea terveyttä. Sen lisäksi se havainnollistaa sitä, miten paljon perheeni haluaa minut terveeksi, sekä sitä, kuinka vaikeaa on tulla terveeksi.

Vaarini luki minulle aikoinaan Felix –kirjasarjaa, jossa pieni pupu seikkailee ympäri maailmaa. Tiesin kaikki paikat joissa se pieni pupu oli käynyt, ja osasin jo ulkoa kirjeet ja tarinat, joita hän kirjassa kirjoitti parhaalle ystävälleen. Se oli kuitenkin kokonaisuus, jonka halusin kuulla aina uudelleen, ja vaarini, joka lopulta hallitsi kirjan ulkoa varmasti yhtä hyvin kuin minäkin, luki ne kärsivällisesti ääneen kerta toisensa jälkeen. Se kirja herätti minussa unelman New Yorkista. Felix-pupu vieraili siellä kiertäessään maailmaa, ja kaikista hänen näkemistään paikoista, halusin juuri sinne.

Sittemmin kasvoin yli Felix –kirjoista, mutta New York pysyi mielessäni. Vaikka itse en Anoreksian myötä enää voinut hyvin, jatkoi unelmani eloaan hyvinvoivana ja kirkkaana.

Eräänä marraskuisena iltana istuimme pöydän ääressä perheemme kesken. Se oli ollut hyvä päivä. Parempi kuin monet muut sinä vuonna. Olin juuri syönyt ruokani lisäksi hymyni, ja minusta oltiin ylpeitä, vaikka en itse tavoittanutkaan heidän iloaan. Tuntiessani ahdistuksen hiipivän ruokapöydän äärelle, sanoi isäni yhtäkkiä ääneen jotakin, joka sai minut nostamaan pääni lattiasta. Hän oli keksinyt kannustimen, joka on siitä päivästä lähtien auttanut minua kaikki nämä vuodet. Kannustin kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavasti: Kun olen terve ja syön vapaaehtoisesti herkkuja, isäni vie minut New Yorkiin. Silmiini syttyi valo. Juoksin yläkertaan ja kirjoitin leikkimielisen sopimuksen, johon me molemmat sitouduimme. Se sopimus on ollut keittiömme seinällä kohta 6 vuotta.

Minä, Kimmo, vien tyttäreni Edenin New Yorkiin kun hän vapaaehtoisesti syö herkkuja. En näsäviisastele enkä tinkaa. 28.11.2011, allekirjoitus & nimenselvennys”

Ehkä isäni oli jo kokeillut kaikki muut keinot. Hän oli yrittänyt puhua minulle järkeä ja minut oltiin jo saatettu kaikkiin saatavilla oleviin hoitoihin. Kaikista vanhemman keinoista jäljellä oli kai enää asettaa jokin niin suuri houkutin, että jopa sairauteni taipuisi sen edessä. Me kaikki ehkä luulimme sinä iltana että se olisi siinä. Nyt minä parantuisin ja toteuttaisin isäni kanssa yhden suurimmista unelmistani.

Vapaasti syömisen pelko ja halu New Yorkiin tiuskivat toisilleen päässäni vielä kuuden vuoden jälkeen. Ne eivät vain tule toimeen, vaikka kuinka yrittäisin saada ne kulkemaan käsi kädessä. New Yorkin kannustava voima on pysynyt ennallaan vaikka vuodet ovat vierineet. Jos kykenisin kuvailemaan, miten tärkeä käsite siitä kaupungista on minulle tullut, pystyisin myös osoittamaan miten hankalaa sairauteni kanssa tappeleminen on. Se on niin hankalaa, että se tekee tästä kaikesta jopa naurettavaa. Koko diili kuulostaa niin mutkattomalta: Syö, niin pitkäaikainen haaveesi toteutuu. Ei se ole minun päässäni sen hankalammin ymmärrettävissä kuin kenen tahansa muunkaan päässä. Jokin iso ja paha vain seisoo edelleen unelmani tiellä, eikä se väisty lahjomalla. Se seisoo niin tukevasti ratkaisun edessä, että diilin yksinkertaisuus haihtuu savuna ilmaan.

Tänä päivänä New York -haaveeni rinnalle on noussut myös toinen unelma: Terveys. Unelma, jonka myötä toinen käy toteen. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensin on kuitenkin iskettävä Anoreksia, ja se ei ole mikään banaanikärpänen.

New York –diilin syntymisen jälkeiseen lähes kuuteen vuoteen mahtuu kaikesta huolimatta paljon yritystä…

11.12.2011, Sunnuntai klo 18:02
”Aijon nyt kokeilla: Syön niin hyvin kuin pystyn, sen mitä listassa lukee. Katson miltä alan näyttää ja miltä se tuntuu. Jos lihon ihan muodottomaksi, alan äkkiä pudottamaan, mutta jos se ei ole niin paha, mitä voisin kuvitella, niin koitan kääntää päähäni asetuksen jonka nimi on: KOMPROMISSI. Tiedän että tästä seuraa lisää kyyneleitä, tuskaa ja pahaa oloa, mutta jos en nyt kokeile, tämä ei koskaan lopu. Jos jokatapauksessa on kokoajan näin huono olo, niin mitä menetän? Jos saan perheeni voimaan paremmin, sekin olisi jo pieni voitto. Sitä paitsi; jos mikään ei muutu, voin aina pudottaa kilot pois tai lopettaa syömisen kokonaan. Yrittänyttä ei laiteta.”

 23.7.2013, Tiistai klo 10:50
”KEKSIN UUDEN TAKTIIKAN. SYÖN AINA KUN ON NÄLKÄ. SE TOIMII MOLEMPIIN SUUNTIIN…”

 onnistumisia…

9.1.2013, Keskiviikko klo 19:54
”Haluan kertoa yhden jutun. En ole kirjoittanut siitä koska olen yrittänyt pitää sitä pikkujuttuna. Mutta ei se vaan ole… Nyt minusta tuntuu kuin tunnustaisin syntiä, vaikka pitäisi kai olla iloinen? Tai ylpeä? Tässä se tulee: Joululomalla olin ravintolassa äidin ja iskän kanssa harjoittelemassa. Ravintolassa. Kahteen ja puoleen vuoteen en ole siellä ollut. Ja minä söin. Tuntuu kamalalta sanoa se. Tai kirjoittaa… Tekisi mieli sanoa että ’älä pliis kerro kellekkään’. Otin ahdistuslääkettä ja juttelimme koko sen ajan New Yorkista.. Paikoista joissa haluan siellä käydä. En tiedä kumpi auttoi, mutta minä selvisin siitä ilman haavoja. Olin luonut kamalia kauhuskenaarioita päässäni, mutta tosiasiassa en muistanut millaista se on. Olla ravintolassa… En tiedä johtuuko se ahdistuslääkkeestä, mutta minusta tuntuu pahemmalta puhua siitä mitä tein, kuin se itse teko. Aina kun muistelen sitä melkein tyhjää lautasta ja sitä miten kaikki se ruoka oli vatsassani, minusta tuntuu että turpoan saman tien. Vaikka siitä on jo aikaa kun söin sen! Mutta minä tein sen ja selvisin. Nyt en tiedä mitä ajatusta kuuntelen. ’Ei olisi pitänyt edes kokeilla mennä ravintolaan. Ei enää koskaan’ vai ’Tein sen! Yritän olla ylpeä itsestäni ja ensikerralla se on helpompaa’. Mieleni hyppii noiden lauseiden välillä kuin superpallo.”

”Ennen syömistä menin vessaan ja katsoin itseäni peilistä. Ei minulla ollut vessahätä, seisoin vain siinä ja katsoin itseäni silmiin. Hetken tuntui kuin olisin tuijottanut syömishäiriötä silmiin. Uskallan kirjoittaa sen sanan: Anoreksia. Sana joka pilasi elämäni… Melkein pilasi. Toivon että se näkee mitä kirjoitan. KUULETKO ANOREKSIA? MELKEIN pilasit elämäni.”

 epäonnistumisia…

9.2.2013, Lauantai klo 16:58
”Ravintolan tomaattikeitto meni viemäristä alas ja ahdistuslääke sen mukana. Niin… Olimme ravintolassa. Olin työkoulutuksessa Muumimaailmassa, pääsin sinne näyttelemään hiihtolomaksi. Koulutuksen jälkeen tuntui siltä että uskaltaisin taas yrittää… Mutta mikään ei sujunutkaan. Ruokalistan annokset vilisivät silmissä ja paniikki alkoi hiipiä sisälläni. Käskin äidin ja iskän tilata minulle jotain kevyttä ja menin vessaan. Yritin vain tasata hengitystäni ja laitoin hiukset kiinni, pois kasvoilta. Äiti tuli katsomaan olinko kunnossa ja palasin pöytään ottamaan salaa ahdistuslääkkeen kun he olivat salaattipöydässä. Salaa, koska se on heikkouden merkki, ja sitten en koskaan pääse New Yorkkiin enkä ikinä tule terveeksi heidän silmissään… En halunnut pilata heidän päiväänsä. Kun ruoka tuli, tiesin etten selviäisi. Rasva hehkui ruoan pinnassa ja kalorit polttivat suussa. Söin keittoa pakottaen itseni uudestaan ja uudestaan nielaisemaan. Lämmin rasva valui sisääni ja minua inhotti itseni… Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän vatsani sattui, ja jo siinä istuessani ymmärsin, että tulisin tänään oksentamaan. Mielessäni oli vain, että mahdollisimman pian ennen kuin se imeytyy. Ajattelin, että jos jännitän vatsalihaksia, se ei pääse valumaan niin syvälle. Nyt istun pyyheliina päällä ja mietin mikä on oikein ja väärin. Miten palautan iskälle rahat jotka menivät annokseen joka on nyt viemärissä, niin että hän ei huomaa? Minusta tuntuu etten enää uskalla mennä ravintolaan… Taas pitäisi uudestaan kerätä rohkeus ja tällä kertaa se on ihan pieninä palasina. Nyt tuntuu siltä ettei ikinä enää. Ei ikinä.”

 ja lohtua niiltä, jotka välittävät. Välittävät niin paljon, että tekevät mitä tahansa saadakseen minut terveeksi.

31.10.2012, Keskiviikko klo 20:19
”Olin ihan neuvoton. Siinä tilanteessa oli kyllä myös jotain koomista. Istuin iskän harmaaoranssiraidallinen paita päällä, hiukset auki pörröisinä ja kosteina sateesta ja sanoin vain: ’En liiku tästä enää ikinä mihinkään. Kun en tiedä mitä tekisin.’ Ihan kuin joku lapsi. Niin avuttomalta minusta kyllä myös tuntui. Kaikki tuntui huonolta ja tulevaisuus näyttäytyi pelottavana. Mutta ehkä tarvitsin sen hetken tajuamaan etten ole yksin, eikä nyt tarvitse tietää kaikkea. Ja että virheitä on lupa tehdä. Ehkä tuntuu hyvältä välillä heittäytyä laittialle ja todeta että nyt en osaa jatkaa. Turvautua äidin apuun ja unohtaa hetkeksi aikuisuus.”

New York – kaupunki jossa mikä vain on mahdollista, mutta johon pääsemiseen tarvitaan mahdottomuus. Siltä minusta välillä tuntuu.

Savesta muovailtu näkemykseni Vapaudenpatsaasta ja unelmastani vuonna 2001.

”Miten oksennetaan?”

7.11.2016 Yleinen

Internetin ja median tarjoamat mahdollisuudet ovat myös hyvin vahingollisia. Erinäisten sivujen kautta löytyy paljon apua, neuvoja ja vertaistukea, mutta netissä tämä kaikki toimii myös toiseen suuntaan. Voin pahoin ajatellessani niitä kontrolloimattomia virtuaaliyhteisöjä joissa esimerkiksi juuri Anorektikot jakavat vinkkejä toisilleen. Vinkkejä painautua lähemmäs kuolemaa.

Itse en juuri käynyt niillä palstoilla, ennen kuin ahdinko ajoi minut kirjoittamaan googleen nuo ratkaisevat avainsanat: Miten oksennetaan? Kuulostaa ehkä hassulta, mutta oma-aloitteisesti oksentaminen on taitolaji. Itse en kyennyt siihen ennen kuin löysin netistä ohjeet. Kyllä, ohjeet oksentamiseen. Sellainenkin informaatio löytyy tästä tiedon ja viihteen arvostetusta aarrearkusta.

Tiedän, että netissä on mahdollista jakaa myös positiivisia asioita. Siitä voi olla apua ja tukea, ja sitä kautta voi mahdollisesti löytää ihmisiä joista saa apua ja tukea. Haluan kuitenkin tuoda esiin sen, miten Anoreksia näkee internetin mahdollisuudet, sillä olen kirjaimellisesti nähnyt ne ’hänen’ silmillään.

En tiedä miten voisin kyllin vahvasti ilmaista tunteet, joita syömishäiriön netissä toteuttaminen minussa herättää. On niin helppo syyllistää ihmisiä, jotka virtuaalimaailmassa kirjoittavat hukassa oleville syömishäiriöisille vinkkejä joilla päästään yhä syvemmälle. Todennäköisesti nämä ohjeitaan jakavat ovat kuitenkin vähintäänkin yhtä syvällä, ja se tekee tästä kaikesta vain surullista.

Internet luo sairastaville vaarallisen väylän. Anoreksia tuhoaa sen kantajaa sisältä ja ulkoa, mutta tämä tietoverkko mahdollistaa sen tuhoavan vaikutuksen ulottumisen myös toisiin, eri vaiheissa oleviin sairastaviin. Anoreksia osaa kirjoittaa hakusanat. Se osaa etsiä oikeat palstat. Se osaa kirjoittaa vääriä asioita, ja vain yhdellä enterin painalluksella se siirtää itseään eteenpäin tuhansilta verkkokalvoilta eri puolilla maailmaa. Internet on nykypäivän mahdollisuus, mutta se on myös väline, jota ei vain ihmiset – vaan myös sairaudet pääsevät väärinkäyttämään.

Kuten sanottu, minä en osannut oksentaa. Olin kuullut, että sillä pystyisi tyhjentämään itsestään kalorit, jotka on jo erehdyksissään ehtinyt laittaa sisäänsä. Ajattelin sen mahdollisesti olevan ratkaisu kaikkeen. Ajattelin, että sen avulla pystyisin ehkä syömään normaalisti ja katkaisemaan läheisteni huolen. Istuin monesti ruokailujen jälkeen kylpyhuoneessa vessanpöntön ylle kumartuneena ja hiukset sidottuina. Yritin oksentaa, mutta se ei onnistunut, ja ajauduin satuttamaan itseäni. Lukuisten tyhjäksi jääneiden yritysten ja arpien jälkeen keksin kuitenkin ensimmäistä kertaa käyttää hyväkseni sitä tietolähteiden valtakuntaa, joka odotti minua läppärin kannen alla. Näin opettelin taidon, jota tänä päivänä en olisi koskaan halunnut oppia.

Itseni satuttaminen, kuten ei myöskään ruokailujen vähentäminen loppunut vatsalaukkuni sisällön uudenlaiseen hallitsemiseen. Lopulta oksentaminen toimi minulla lähes samankaltaisena viimeisenä ratkaisuna kuin viiltely. Saatoin kuitenkin käyttää sitä vain heti ruokailujen jälkeen, sillä netissä sanottiin, että syödystä ruoasta pitäisi hankkiutua eroon ennen kuin se ehtii imeytyä. Viiltelyn lailla oksentaminen myös pelotti minua. Se oli keino johon ajauduin hädässä, joka sattui, ja joka sai minut itkemään. Jokaisen yökkäyksen jälkeen rukoilin itseäni lopettamaan, mutta Anoreksia antoi luvan lopettaa vasta kun ulos ei tullut enää muuta kuin karvasta nestettä. Siitä huolimatta, kaiken hirveyden ja kivun keskellä, sairauteni osasi tapansa mukaan naamioida negatiivisia naurettavuuksia positiivisten faktojen vaatteisiin. Joskus jopa uskoin sen keksimän järjettömän väitteen siitä, että oksentaminen käy samalla vatsalihasharjoituksesta.

En ole täysin päässyt eroon oksentamisesta. Kehotan itseäni siihen useammin kuin kuuntelen kehotuksiani, mutta toisinaan teen molemmat. Päähäni pinttyneen ruokailumallin uhmaaminen on yleisin impulssi joka ajaa minut oksentamaan vielä tänäkin päivänä. Se saa aikaan reaktion, josta kirjoitin päiväkirjassanikin: pakko tehdä jotain HETI -olo. Omaisteni epäilyistä huolimatta en voi kuitenkaan tehdä sitä enää nopeasti ja huomaamattomasti vessassakäynnin yhteydessä. Kuten kuka tahansa, saatan käydä kylpyhuoneessa ruokailun jälkeen. Kenelle tahansa harvemmin kuitenkaan esitetään kysymystä siitä, ovatko he mahdollisesti oksentaneet käyntinsä aikana. Itse joudun silloin tällöin vastaamaan tämän kaltaisiin kysymyksiin, vaikka kysymyksiä edeltäneissä tilanteissa en ole oksentanut enää pitkiin aikoihin. Jos olisin, niin heidän ei olisi tarvinnut kysyä. He olisivat kyllä huomanneet sen.

30.4.2016, Lauantai klo 18:10
”Inhoan oksentamista. Se on ihan kamalaa ja en osaa kuvailla sitä minkälaiseksi se tekee naaman. Huulet turpoaa ja silmäluomet, ja vettä tulee silmistä koska se on niin inhottavaa ja samalla itkettää koska on pakko pakottaa tekemään sitä.”

En tiedä miksi, mutta oksentaminen muuttaa väliaikaisesti kasvojani. Ehkä se johtuu vuosien varrella kehittyneestä suunnattomasta pelosta ja inhosta mitä tunnen sitä kohtaan. Se on jotakin, mihin joudun edelleen välillä alistamaan itseni, enkä voi olla itkemättä jos joudun sen tekemään. Itkupilkkujen lisäksi yllä oleva huhtikuussa 2016 päiväkirjaani kirjoittamani kuvaus pitää paikkansa. Oksentamisen jälkeen minua katsoo peilistä muutamien kymmenien minuuttien ajan joku muu. Ehkä se on sairaus joka muuttaa kasvonpiirteitäni, tai sitten se on oksentamisen raju fyysinen käsittely. Tällöin näen heikon ja inhottavan ihmisen, meikit poskilla. Helpotus jota pakonomaisesti lähdin hakemaan, peittyy kitkerän hajun ja jälleen uuden pettymyksen alle.

Ruokailumalli

3.11.2016 Yleinen

29.5.2013, Keskiviikko klo 23:20
”Aamuisin kaikki on hyvin kun ei ole syönyt niin moneen tuntiin. On ihana venytellä sängyssä ja tuntea kylkiluut patjaa vasten. Mutta päivän aikana ateria aterialta tulee huonompi olo niin fyysisesti kuin henkisesti. Pakokauhu… Jotain on tehtävä HETI –olo.”

Jo ennen kuin jouduin sairaalaan, olin ehtinyt käydä useita kertoja ravintoterapeutin vastaanotolla. Muistan ensimmäiset käynnit melko hyvin. Muistan miten se kaikki tuntui minusta turhalta ja ahdistavalta, paikoitellen jopa naurettavalta.

Ensimmäinen ravintoterapeuttini oli nuori ja vasta valmistunut. Hän puheli itsekseen ja tuntui toisinaan olevan yhtä hukassa kuin minä. Istuimme pyöreän pöydän ääressä ja osoittelin eri kokoisia muovisia ruokaa esittäviä malleja havainnollistaakseni syömiäni määriä. Osoittamani määrät eivät koskaan muuttuneet, mutta kaikki kirjattiin poikkeuksetta ylös. Samojen asioiden läpikäymisen jälkeen keskusteltiin samat asiat. Joka kerta. Käynnit toistivat vahvasti samaa kaavaa, ja opin nopeasti ulkoa tuon käsikirjoitetulta tuntuneen keskustelun jonka kävimme ravintoterapeuttini kanssa uudelleen ja uudelleen.

Äitini kävi kanssani vastaanotoilla, mutta muistan ikuisesti päivän, jolloin siskoni Fiia oli mukanani. Olin imitoinut hänelle terapeuttiani ja kertonut sanatarkkaan mitä käynnillä tullaan puhumaan. Vielä odotushuoneessakin replikoin tulevia ravintoterapeuttini suusta kuultavia lauseita. Kun meidät sitten kutsuttiin sisään sen saman pyöreän pöydän ja muovisten ruokakasojen äärelle, tilanne niin sanotusti eskaloitui.

Tapaaminen eteni ennustamallani tavalla ja kun katseeni kohtasi siskoni katseen, koin ensimmäisen ja viimeisen kerran jotakin, mikä silloin tuntui oikeastaan jopa tarpeelliselta. Minua nauratti. Vilkuilimme toisiamme ja hihitimme. Aina kun terapeuttini sanoi uuden lauseen jota olin ennen käyntiä imitoinut, tirskuimme vuorotellen. Näin jälkeen päin säälin tätä ensimmäistä terapeuttiani, mutta olen iloinen tapahtuneesta. En vain nauranut tyhää naurua. Minua oikeasti nauratti, ja se tuntui silloin aika uskomattomalta kaiken synkkyyden ja ahdistuksen keskellä. Minua jopa harmittaa, että en voinut siinä tilanteessa nauraa sitä harvinaiseksi jäänyttä aitoa naurua äänekkäästi ulos. Se olisi ollut parasta lääkettä, mutta yritin käyttäytyä. Kuten sanottu, se oli kuitenkin ensimmäinen ja viimeinen kerta kun millään hoitokäynnillä oli hauskaa.

Vaikka yhteistyö ensimmäisen ravintoterapeuttini kanssa tuntui junnaavan paikoillaan, minulle tehtiin jo hänen toimestaan ensimmäinen ruokailumalli. Se piti sisällään tarkan informaation siitä mitä, milloin, ja kuinka paljon minun tulisi syödä. Tämän ruokailusuunnitelman pohjalta rakennettiin mallit myös sairaalassa ja sairaalajakson jälkeen.

Osastolla työskentelin uuden ravintoterapeutin kanssa, ja hänestä muodostui yksi paranemisprosessini tärkeimpiä henkilöitä. Minua harmittaa, että en edes muista hänen nimeään. Mieleeni on kuitenkin jäänyt selkeästi hänen turvallinen katseensa, sekä se karismaattinen tapa jolla hän puhui kanssani. Hänessä oli jotakin, mikä sai pienen osan minusta kuulemaan hänen sanojaan sairauden yli. Se osa mikä ohitti Anoreksian suodattimen, oli pienen pieni, mutta se riitti luomaan minulle tahtoa noudattaa ruokailumallia.

Viikoittain pelkäsin ja odotin ravintoterapeutin tapaamista. Tiesin että tapaamiset kasvattaisivat pelkoa, tahtoa ja ruokailusuunnitelmaa samassa suhteessa. Jokaisen tapaamisen aikana kalorimäärää pyrittiin nostamaan hieman. Ristiriita lisääntyi ja kaikesta tuli aina vain haasteellisempaa. Sain kuitenkin voimaa terapeutistani. Hän löysi oikeat sanat, ja sai minut tuntemaan oloni kuunnelluksi. Minä en todellakaan tehnyt lisäyksiä ruokailumalliin, mutta jokaisen ravintoterapiakerran jälkeen minulla oli sellainen olo, että olin ollut mukana päätöksenteossa. Mietin nyt, miten hän ikinä onnistui siinä.

Silloin tuo osastoaikainen ravintoterapeuttini näyttäytyi minulle ikään kuin yli-ihmisenä. Auktoriteettina, joka sai minut kuuntelemaan. Hahmona, jota halusin uskoa, ja johon halusin luottaa. Nyt haluaisin kovasti tavata hänet ja kiittää häntä. Nähdä hänet ihmisenä. Sellaisena rautaisena ammattilaisena joka hän oli.

Ruokailumalli oli ilmiö joka on kulkenut mukanani koko tämän matkan. Mallin rakenne kasvoi sisällöllisesti matkan varrella ja jämähti sitten samaan kaavaan, mutta käsitteenä sen merkitys on kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Aluksi se oli painajainen. Ruokien vähentämisen sijaan minulta vaadittiin tarkan suunnitelman noudattamista. Suunnitelman, joka oli kymmenesosa oikeasta lautasmallista, mutta silti liian suuri minun mielelleni. Kun vuodet kuluivat ja kamppailu jatkui, vaihtui painajainen apuvälineeksi. Yritin olla ajattelematta sitä, miten mallia kierretään ja ammattilaisia huijataan. Yritin kääntää ajatusmaailmani ruokailumallin mukaiseksi ja unohtaa Anoreksian tarjoamat vaihtoehdot. Lopulta tästä jo vuosia sitten alkunsa saaneesta painajaisten läpi kulkeneesta apuvälineestä muodostui minulle niin tiukkaan mieleen painunut pakkomielle, että se on päässäni edelleen.

Pakkomielteinen ruokailumallin noudattamiseni voisi esiintyä myös positiivisessa valossa, mutta se valo on sammunut jo kauan sitten. Ajatusmaailmani on seuraavanlainen: Ruokailumallin mukaan on syötävä 5 kertaa päivässä. Kolmen tunnin välein. Yhdeksältä, kahdeltatoista, kolmelta, kuudelta ja yhdeksältä illalla. Kuusi annosta hiilihydraatteja, tarpeeksi vihanneksia, hedelmiä ja maitotuotteita. Sama kaava on painunut päässäni niin syvälle, että en pääse siitä irti. Pystyn rikkomaan kaavaa vain väärään suuntaan. Tämä 5 kertaa päivässä ja 6 annosta hiilihydraatteja on kaavan mukainen maksimi. Niin kauan kuin päivittäinen ravintomääräni jää edes yhden hedelmän verran alle pinttyneen ruokailumallin, ollaan ikään kuin mielenrauhan puolella. Vastaavasti niin kauan kuin ruokailuni ajankohdat ovat vähän jälkeen mallin mukaisten kellonaikojen, ollaan mielenrauhan puolella. Jos taas syön tasan ruokailumallin verran tai yli sen asettaman rajan, ollaan ahdistuksen puolella. Jos syön ennen kuin kello osoittaa mallin mukaista ruokailuaikaa, ollaan jälleen ahdistuksen puolella.

Mitä sitten on tämä niin sanottu mielenrauha jonka puolella olen tiettyjä itse luomiani sääntöjä noudattamalla? Se on väliaikainen ratkaisu, niin sanottu aidan ylitys sen matalimmasta kohdasta. Todellinen, yleisesti tunnettu mielenrauha on käsite, jota pääsen harvoin kokemaan. Ruokailumallin aivokudokseeni tatuoitu kaava tunkeutuu käyttömuistiini ja muistuttaa itsestään jatkuvasti. Ei riitä, että minun on syötävä samat asiat joka päivä kolmen tunnin välein. Sen lisäksi minun on ajateltava niitä, suunniteltava ne kymmeniä kertoja päivässä ja vahdittava kelloa taukoamatta. Mitä pidemmälle päivä etenee, sitä useammin minun on laskettava yhä uudelleen päiväni ruokailukerrat ja syödyt asiat, ja pidettävä niistä jatkuvasti kiinni. Ikään kuin unohtaisin kaiken ja söisin kahden päivän edestä, jos en ajattelisi kaikkea tätä jatkuvasti. Kaikkein typerintä on, että ruokavalioni variaatio on niin suppea, että syön melko lailla samat asiat joka päivä. Silti minun on suunniteltava päivän ruokailuja taukoamatta, ja puristettava jokaista syötyä kaloria tiukkaan tietoisuuteni nyrkissä etteivät ne vain pääsisi vahingossa tuplaantumaan.

Olen usein miettinyt sitä, miten paljon tämä ruokailumallin jälkeensä jättämä päässäni mylläävä taukoamaton prosessi vie tilaa ja energiaa. Jos saisin käyttää kaiken ruokailujen pohtimiseen käytetyn energian johonkin muuhun, olisin varmasti aikaansaavampi kuin koskaan. Välillä tuntuu, että saisin ainakin 12 tuntia lisää aikaa jokaiseen päivään. Ennenkaikkea ajattelen sitä, millaista olisi asustaa päässä, jossa näitä ajatuksia ei ole. Tuntuisiko se tyyneltä ja hiljaiselta? Vai täyttyisikö se tila jollain muulla? Iloisilla ja onnellisilla asioilla? Erilaisilla, vaihtuvilla asioilla? Asioilla, joita kukaan ei pakottaisi ajattelemaan. Niihin voisi halutessaan heittäytyä, tai sitten antaa niiden lipua ohitse ja odottaa uusia.

25.5.2016, Torstai klo 23:02
”Olen miettinyt taas miten kauan tätä oikeasti jaksaa. Ja sitä, millaista elämä olisi jos ei olisi tätä. Kuinka paljon tilaa minun päässäni olisi ja kuinka paljon aikaa minulla olisi käytettävänä kaikkeen ihan muuhun. Se olisi järkyttävän iso määrä.”

”Alan taas turhautua. Saatan itkeä taas ihan yhtäkkiä enkä jaksa enää ajatella näitä ja hakkaan päätä seinään mutta siellä ne ovat ja pysyvät. Pakko juosta, pakko liikkua. Älä syö sitä, älä syö tätä. Jos syöt tuon, et voi enää syödä tuota. Älä syö mitään. Tajuathan että jos et syö niin et elä ja menetät kaiken. Joo. Älä silti syö tuota. Katso peiliin, se näkyy taas. Se näkyy, se kasvaa. Neljä ateriaa… Neljä ja puoli… Kello on liian vähän, jäljellä enää puoli ateriaa, nälkä ehtii tulla. Juo. Sillä voi huijata. Iso lasi vettä.”

”Vaikka tekisin mitä niin mikään ei muutu. Ja taaskaan en jaksa. Ihan oikeasti, ajattele jos elämäni on tätä ihan loppuun asti. Kauanko silloin jaksaa elää?”