Selaat arkistoa kohteelle nainen.

Hyvä esihenkilö sukupuoleen katsomatta

8.3.2018 Yleinen

Naistenpäivänä puhutaan paljon naisten palkoista ja johtajuudesta sekä siitä, mikä naisille on ylipäätään mahdollista. Kun minä olin pieni, haaveilin muun muassa misseydestä, ajokortista, armeijan suorittamisesta, lentolupakirjasta ja johtotehtävistä. Oman karkkikaupan ohella.

Kasvoin kaksi lapsisen perheen vanhimpana lapsena ja ainoana tyttärenä. Isäni osallistui meidän lasten hoitamiseen säännöllisesti, jota ei vielä 1980-luvulla voinut pitää oletuksena. Leikin sekä prinsessaa, että merirosvoa, joka kiipeili puuhun ja ajoi pyörällä päin seinää. Isän kanssa rakentelimme legopalikoista mäkihyppytorneja autoille. Äidin kanssa innostuimme vaatteista, kampauksista ja Barbeista. Vanhempani ovat duunareita eikä kumpikaan heistä ole erityisen kouluttautunut. Korkeakoulututkintoni oli melko harvinainen myös laajassa suvussani. Silti minulle oli lapsesta asti selvää, että voisin tehdä aikuisena mitä vain.

Lapsena ajattelin, että haluan ajaa autoa, koska en tuntenut ketään naista, kuka olisi niin tehnyt. Halusin olla Suomen ensimmäinen naislentäjä, koska uskoin, ettei muita ennen minua olisi. Halusin mennä armeijaan, koska se oli meiltä tytöiltä kiellettyä. Halusin huipulle, koska naisjohtajat loistivat poissaolollaan. Halusin olla ensimmäinen, esitaistelija, lajilla ei niin väliä. Työelämä ei tietenkään tänäkään päivänä ole valmis tai täydellinen, mutta oma taisteluhuutoni on vaiennut. En halua taistella vain itse taistelun takia. Ja olen tainnut nähdä myös muutamia autoa ajavia naisia.

Nyt aikuisena, minulla ei ole lupakirjaa autoon eikä lentokoneeseen, eivätkä hulppeilta kalskahtavat englanninkieliset tittelit tai bonusoptiot ole minua varten. Kelpaan ihan hyvin tällaisena tavallisenakin. Myös se on tasa-arvoa, että nainen saa halutessaan jäädä hoitamaan jälkikasvuaan kotiin vuosiksi tai valita sairaanhoitajan uran. Niin kun saa mieskin. Maailma ei muutu paremmaksi kiintiö-nais-hallitusammattilaisista tai kiintiö-mies-lastenhoitajista, jos heillä itsellään ei ole alalle paloa. Tärkeintä on kuitenkin ajatus, että kaikki on mahdollista, tie avoinna kulkea, jos vain itse haluaa ja on valmis.

Mielestäni hyvän pomon tunnistaa kahdesta piirteestä: hänellä on aikaa ja uskoa alaisiinsa. Työelämässä, työyhteisössä että johtajuudessa tarvitaan taitoja, sekä feminiiniseksi että maskuliiniseksi määriteltyjä. Tarvitaan jämäkkyyttä, kykyä tehdä vaikeitakin päätöksiä, sanottava suoraan ja seistävän sanojensa takana. Mutta on myös kuunneltava, ymmärrettävä ja oltava kannustava. Työyhteisö tai johtaja, jolla maskuliinisuus tai feminiinisyys alkaa dominoida, oli hän sitten itse kumpaa sukupuolta tahansa, johtaa yleensä epätasapainoon.

Jos laskin oikein, minulla on tähänastisen elämäni aikana ollut 10 mies- ja 15 nais- lähi-tai hallinnollista esihenkilöä. Heidän joukkoonsa on mahtunut sekä hyviä että huonoja, sekä miehiä että naisia, mutta heidän laadullaan ja sukupuolellaan ei ole ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.

Tilanteita, joissa olen erityisen voimakkaasti kokenut olevani nainen työelämässä, on kaksi. Ensimmäisen ajoittuu nuoruusvuosiini, kun työskentelin kaupanalalla yrityksessä, jossa työntekijöinä oli ainoastaan nuoria naisia ja yritystä johti kaksi miestä. Tytöttelyä, ulkonäköön puuttumista ja sen arvostelua työajan ulkopuolellakin, tuntien vähentämistä ilman näkyvää syytä, tiettyjen työntekijöiden suosimista.

Toinen kokemukseni taas sijoittuu tiimiin, jossa työskenteli miespuolisen pomon alaisuudessa viisi alle 3-kymppistä naista. Heistä kaksi oli äitiyslomalla ja yksi tukevasti raskaana. En ollut vielä kertonut esimiehelleni omasta raskaudestani ennen kun jäin keskenmenon jälkeen sairaslomalle. Ei kestänyt kauaakaan, kun yritys myönsi minulle päättymättömän loman. Työntekijöissä oli molemmassa tapauksessa ehkä liikaa naisenergiaa ja johtoportaassa liikaa testosteronia.

Esihenkilöihini, tai suomeksi sanottuna pomoihini mahtuu paljon mahtavia tyyppejä. Kiitos teille aina tasapuolinen Jaana, herttainen yhteishenkeen uskova Marja, innostava Krista, tarkka ja tunnollinen Suvi, leijonaemon lailla omiaan puolustava Mindy, jämäkkä Jonna ja joustava ja ymmärtäväinen Satu. Mutta kiitos myös peruskalliomaisen rauhallinen Kari, kannustava Kauko, kuunteleva Juhana ja kaikesta uudesta innostuva ja suoriin sanoihin uskova Mikko. Kiitos että uskoitte minuun ja kykyihini. Vaikka olen nainen. Koska olen nainen.

Sisko

31.3.2017 Yleinen

Siskoni on minulle ehkä tavoittamaton esikuva, mutta myös yksi suurimmista voimavaroista. Hän on aina ollut paras kaverini ja on sitä edelleen.

Joskus pelkäsin, että sairauteni tuhoaisi kaiken mitä meillä on. Kun hän muutamia vuosia sitten sai opiskelupaikan Helsingistä, pelkäsin jälleen. Pelkäsin, että hän unohtaisi minut. Kaikkein pahin pelkoni oli, että hän ei ainoastaan unohtaisi minua, vaan myös haluaisi unohtaa minut. Vuodet olivat vierineet eteenpäin, mutta minä en ollut edennyt juuri mihinkään. Uskoin siskoni haluavan päästä irti tästä, mihin hänet väkisin sidoin. Samat kurjat ympärilläni pyörivät asiat vaikuttivat häneenkin, ja ne ovat edelleen täällä, vaikka osaksi juuri hänen ansiostaan sain takaisin sen osan minua, jonka olin sokeana lahjoittanut Anoreksialle.

Pelko sisaruuden menettämisestä on ehkä ymmärrettävää, mutta turhaa. Voisi sanoa, että veriside on sellainen, mistä ei pääse eroon vaikka haluaisi. Tässä ei kuitenkaan ole kysymys ainoastaan verisiteestä, vaan myös sellaisesta henkisestä yhteydestä, jonka menettämiseen tarvitaan jotakin Anoreksiaakin pahempaa. Totean joka kerta kun näemme, että mikään ei ole muuttunut, ja se on hyvä asia. Sairauteni ehkä on ja pysyy, mutta niin pysyy myös meidän siteemme. Se on rakkautta, joka muodostuu kaikista eletyistä vuosista lähellä sellaista henkilöä, jossa yhdistyy paras ystävä ja sisko. Se on sitä, kun pääsee näkemään ihmisen kasvua aikuiseksi, ja kasvamaan samalla itse, ja sitä, kun tuntee toisen ihmisen ennen kuin tuntee täysin itseään. Se on jotakin mitä ei täysin pysty selittämään. Nykyään uskon, että se on myös jotakin sellaista, mitä ei pysty pilaamaan.

 18.3.2016, Perjantai klo 21:00
”Fiia tuli myös Turkuun. Hitsi, että olen odottanut sitä. Hän sanoi että hän on ollut niin huolissaan ja tuntenut olonsa huonoksi kun on ollut väärässä paikassa. Kuulemma pitää aina olla paikalla jos on kriisi. Sanoin, että älä hulluja puhu. Mutta vaikka hän ei saa ajatella noin koska haluan että hän on 100% onnellinen siellä missä hän ikinä onkaan, niin olen helpottunut siitä, että hän ei ole unohtanut minua. Se tekee hänelle hyvää päästä pois täältä missä asiat junnaa paikoillaan. Se, että täällä ne junnaavat, ei tarkoita että hänen tarvitsee osallistua siihen. Mutta kyllä olen odottanut että nähdään. Rakastan sitä naista enemmän kuin voi kertoa.”

 22.6.2016, Keskiviikko klo 14:03
”Fiia soitti minulle ihan yhtäkkiä ja kysyi lähdetäänkö parin viikon päästä Roomaan!!!!!!!! Aloin melkein itkemään kun hän kysyi. Olemme suunnitelleet siskosreissua ikuisuuden, mutta en koskaan todella uskaltanut uskoa että se toteutuisi!!! Kesä on täällä. Ja me lähdetään Roomaan. Herätys, sairaus! Lähden seikkailemaan siskoni kanssa ja sinua ei ole kutsuttu.”

Minuun sattuu nähdä siskoni kärsivän minun sairauteni takia. Hän on normaali nuori nainen jonka ei tarvitsisi käydä läpi asioita, joissa laitan hänet tarpomaan. Joskus en kai uskonut hänen reagoivan tähän kaikkeen niin vahvasti. Ajattelin, että minun sairauteni olisi vain pikkuinen yksityiskohta hänen elämässään. Hän olisi aina taitava ja täydellinen, ja tulisi kaikesta huolimatta etenemään elämässään upeasti. Hän pääsisi eteenpäin katsomatta taakseen tai vilkaisematta olkansa yli jäljissään kompuroivaa siskoaan. Nyt kun tunnen hänen huolesta sokean katseensa paremmin kuin olisin koskaan halunnut tuntea, minusta tuntuu että toisinaan hänen on jopa hankalaa kääntää päänsä eteenpäin kun minä kompuroin hänen jäljessään. Ehkä siksi juuri hänen huolensa yhdistettynä kaikkeen muuhun minut herättävänä iltana tapahtuneeseen, potkaisi hereille sen terveyden kannalta ratkaisevan osan minua.

Minä haluan että lopulta me molemmat kykenemme katsomaan eteenpäin ja tavoittelemaan unelmiamme yksilöinä. Se ei estä meitä tukemasta toisiamme. Ihminen on onnellisimmillaan kun se pääsee kulkemaan eteenpäin, mutta osaa ja haluaa myös kääntää katseensa muihin suuntiin. Minä teen nyt psyykkistä työtä, jotta voisin katsoa taaksepäin ilman pelkoa, ja saisin rohkeuden kohdata sairauteni värittämät muistot. Kun taas katson sivuilleni, toivon että sieltä minulle hymyilee aina takaisin joku, jota rakastan.

4.12.2016, Sunnuntai klo 21:45
”ARVAA MITÄ? Fiia soitti ja sanoi että on juuri tulossa Turusta Helsinkiin ja on kohta Kampissa. Me ehditään nähdä ennen kuin minun bussini tulee. Minulla on niin ikävä häntä. Jos nyt, tässä olotilassa saisin valita yhden ihmisen koko maailmasta ketä tulisi istumaan minun viereeni juuri nyt, niin se olisi varmasti Fiia. Tai Adele. Ei. Fiia.”

5.3.2017, Sunnuntai klo 20:20
”Eilen oli Fiian keikka Tiirikkalassa. Odotin sitä innolla, mutta tapahtui myös jotain mitä en osannut odottaa… ’Leijonakuningas’ –biisissä Fiia käveli yleisöön. Ennen kertsiä hän alkoi lähestyä minua ja ajattelin, että älä herranjumala tule tänne. Mutta kyllä hän tuli, ja antoi mikin minulle ja sanoi että anna mennä. En ehtinyt edes ajatella. Otin mikin ja lauloin niin hyvin kuin siinä yhtäkkiä osasin… Koko kertosäkeen. Sitten annoin mikin takaisin ja hän osoitti minua ja sanoi: ”Siskoni”. Ihmiset taputtivat enkä uskaltanut edes katsoa ympärilleni. Kun nostin katseeni niin huomasin miten jotkut itkivät. Me oltiin kosketettu niitä jollain käsittämättömällä tavalla. Settien välissä olin muka kiukkuinen Fiialle. Sanoin, ettei noin saa tehdä ilman varoitusta, mutta oikeasti olin onnellinen ja hän tiesi sen kyllä. Minusta tuntuu että se kertosäe oli hänen tapansa osoittaa että hän välittää siitä mitä minä tunnen, vaikka ne tunteet olisivat ihan tyhmiä. Ehkä hän halusi sanoa kiitos tai anteeksi, vaikka kumpikaan niistä ei ole tarpeen. Minun pitäisi sanoa ne hänelle, mutta osaan vaan kiukutella. Hienointa minusta oli, että sen kertosäkeen jälkeen tuntui kuin hän olisi ylpeä minusta. Se tunne oli minulle ihan hirveän suuri ja hieno.”

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Aina kun Fiia lähtee takaisin Helsinkiin, haluaisin olla ovella ja halata, mutta yleensä hautaudun yläkertaan koska minua harmittaa. Menen piiloon hänen lähtöään. Toivon ettei hän luule etten halua hyvästellä häntä tai että minua ei kiinnostaisi että hän lähtee. Minua vaan harmittaa se kummallisen melankolisella tavalla. Ehkä se olisi helpompaa jos minulla olisi enemmän omaa elämää elettävänä. Eri elämäntilanne.”

Kiitos

30.12.2016 Yleinen

Monet ihmiset ovat kasvaneet erilleen minusta kun minä olen pysynyt lähes paikoillani. En kuitenkaan halua antaa väärää käsitystä siitä, miten onnekas olen monessa suhteessa. Perheeni on uskomaton, sen olen kertonut jo monta kertaa. Ympärilläni on kuitenkin sen lisäksi vielä perheeni ulkopuolisia ihmisiä jotka ovat jääneet minun elämääni kaikesta huolimatta. Heillä ei ole mitään sukulaisuuden sidettä joka solmisi heidät minuun. Joskus katselen heitä heidän huomaamattaan ja mietin, mikä sai heidät jäämään. He kaikki ovat kiitäneet eteenpäin elämässään ja saavuttaneet hienoja asioita, mutta kuin ihmeen kaupalla he ovat silti pitäneet minut mukanaan. Heillä ei ole siihen mitään velvoitteita, mutta he ovat silti tehneet sen. Siksi minä olen onnekas.

Seuraavat katkelmat eivät vie tarinaani eteenpäin. Ne ovat ehkä merkityksellisiä ainoastaan minulle sekä ihmisille joista ne kertovat, mutta juuri siksi haluan kirjoittaa ne näkyviin. Tämä on minun tapani kiittää heitä. Kertoa, että jokainen sana, kosketus ja lämpö mitä he ovat minulle osoittaneet, ovat olleet jotakin niin tärkeää, että en osaa ilmaista sitä muulla tavoin. En tiedä lukevatko nämä kyseiset ihmiset seuraavia tekstejä koskaan, mutta jos lukevat, niin he kyllä tunnistavat niistä itsensä.

17.6.2016, Perjantai klo 21:22
”En tiedä miten kertoisin kaiken. Hän tuli, minua jännitti. Sydän hypähti kurkkuun kun ovikello soi… Mutta jo minuutin päästä tuntui että kaikki oli ennallaan… Tai siis, tottakai kaikki oli muuttunut, mutta se kontakti. Se, miten parhaalle kaverille voi kertoa kaikesta. Ja niin me kerroimmekin. Ihan kaiken. Puhuimme siitä miten yhtäkkiä se paras kaveri tupsahtaa taivaasta puolentoista vuoden jälkeen ja tuntuu kuin ei olisi poissa ollutkaan. Ja vain todella rakkaiden ihmisten kanssa käy siten. Kerttu on kaunis. Ei ainoastaan ne vaaleat hiukset, vaan myös se kaikki mitä niiden kehystämän ihmisen sisällä on.”

7.12.2016, Keskiviikko klo 21:58
”Olivian kanssa on eri tavalla syvällistä. Eri tavalla mukavaa, ja aina sellaista että tiedän, että minusta välitetään ja ollaan kiinnostuneita. Se on ihanaa ja tarpeellista. Hän on ihana ja tarpeellinen. Jos maailman jokainen ihminen kokisi yhden hyvän keskustelun Olivian kanssa, kaikki tietäisivät että jokaisen ihmisen pitäisi tuntea yksi Olivia. Mutta Olivioita on aivan taatusti vain yksi maailmassa, ja se yksi ei todellakaan anna itsestään paljoa ihan kenelle tahansa. Ja sekin on mahtavaa. Tunnen oloni ainutlaatuiseksi.”

 19.12.2016, Sunnuntai klo 08:22
”Takarivissä istui Eeva, entinen luokanvalvojani. Nainen jota voi pitää vain esikuvana. Nainen, joka alkoi itkemään kun kuuli että olen sairaslomalla ja välivuodella edelleen vaan samasta syystä joka sabotoi koulunkäyntiäni jo silloin kun olin hänen valvontaluokallaan. Eeva on nainen, joka laski kätensä hartioilleni, puristi niitä kevyesti, katsoi minua silmiin ja sanoi että pystyn mihin vain. Hänestä näkee että hän välittää, ja häntä haluaa uskoa. Nyt hän istui meidän konsertissamme ja katsoin häntä melkein joka biisissä. Hän eläytyy koko olemuksellaan. Hän on uskomaton ihminen kaikessa sen adjektiivin positiivisuudessa.”

 19.12.2016, Maanantai klo 12:20
”Jossain vaiheessa iltaa me vaan totesimme että tämä syksy on mennyt kaikilla enemmän tai vähemmän pieleen… Mieti Saaraa; sen mutkattomaan välittämiseen vastattiin sillä että tyttöystävä jätti, kämppä meni alta… Entäs Hilla? Poikaystävä haluaa alkaa elämään sinkkuelämää vaikka hänellä on vierellään yksi kultaisimmista ihmisistä joita tiedän. Ja minulla on ollut kourassani menolippu sairaalaan jo viikkojen ajan. Sitten me itkettiin sitä kaikkea ja naurettiin että itkettiin. Lopulta menimme makaamaan lattialle päät vastakkain ja Olivia ehdotti että sanotaan kaikki hyviä asioita toisistamme. Se tuntui niin tarpeelliselta. Niin monta tunnetta päällekkäin. Ennenkaikkea lohtua siitä, että tällainen porukka on olemassa.”

 Koskaan ei saa erehtyä ajattelemaan, että on itse ainoa jolla menee huonosti. Kaikilla menee joskus huonosti. Eri tavoilla huonosti, mutta huonosti kuitenkin. Eihän se mitään auta että muutkin käyvät kamppailuja elämässään, mutta se on hyvä tiedostaa. Minulla on mennyt niin pitkään enemmän tai vähemmän huonosti, että joskus tuntuu melkein hankalammalta katsoa muiden ihmisten alamäkiä. Toivon kuitenkin sydämeni pohjasta, että minulle tärkeiden ihmisten alamäkien aikana osaan seistä heidän vierellään yhtä tukevasti kuin he ovat seisseet minun vierelläni minun alamäkieni aikana. Se koskee myös – ja etenkin perhettäni.

Sanotaan, että tosiystävät tunnistaa vasta hädässä. Hädän hetkellä siis muut lähtevät, ja tosiystävät jäävät. Minusta on kutkuttavaa kääntää kaikki kokemani voitoksi ja ajatella, että kun monta vuotta elämästäni on ollut hätää, on siten ympärilläni pelkkiä tosiystäviä.

Eskapistista rakkautta.

4.7.2016 Yleinen

Eksyin. Oli pimeää ja kylmä. Kuusikko oli niin tuuheaa, ettei sekaan meinannut mahtua. Sain monta haavaa naamaani ja varpaani olivat kuin jääkalikat. Pelkäsin menettäväni varpaani. Sota oli raivonnut jo kolme vuotta. Koko partioni oli jäänyt satimeen. Muut oli ammuttu ja minä jäin kiinni. He sitoivat minut puuhun ja jättivät siihen. Luonnon armoille paitasilleen ilman saappaita. Ensilumi oli satanut jo viikko sitten ja peittänyt mustan valkoiseen. Se oli miellyttävää ja teki vihollispartioiden seuraamisen helpoksi. Nyt se meinasi syödä varpaani. Kiipesin mäennyppylälle, jotta näkisin missä olin. Viimeiset neulastupsut edestä työnnettyäni näin allani avautuvan jokilaakson. Kauniin lumenpeittämän lakeuden, jonka toisella puolella oli suuri tunturi. Joen mutkassa näkyi savua. Siellä oli pieni kota ja muutama eläinhaka. Ilmeisesti poroja. Joku liikkui pihalla mutten erottanut hämärässä kulkijasta mitään. Lähdin nopeasti kohti kotaa, tulta ja lämpöä. Tuupertuisin pian. Kun ulkona liikkuva hahmo huomasi minut se poistui vikkelästi sisälle kotaan. En ehtinyt edes huutaa mitään. Paljonpa oli väliä tämmöisellä ressukalla. Kaaduin hankeen, enkä halunnut enää nousta. Menetin tajuntani.

Havahduin muutaman kerran kun suuhuni kaadettiin jotain lämmintä ja maistuvaa mutten nähnyt ruokkijaani kulhon takaa. Leuassani tuntuva kosketus oli viileä ja varma. Kun viimein heräsin oli aurinkoista ja kodan ovi oli auki. Olin alasti porontaljojen välissä. Katselin ympärilleni ja näin paljon erilaisia tarve-esineitä. Varjo peitti valon, kunnes tulija asteli lähemmäksi. Hän oli nainen! En voinut uskoa silmiäni. Vaaleat auringossa välkehtivät hiukset, valkoiset hampaat ja täyteläiset huulet, jotka kaartuivat hymyyn. Silmät tuikkivat mielihyvää, jota en vielä silloin ymmärtänyt. Yritin nousta, mutta hän painoi minut takaisin selälleni. ”Mitä ihmettä sinä nyt? Enkö saa nousta?” Hän ei näyttänyt ymmärtävän. Silloin tajusin. Hänen oli oltava alkuperäisväestön jäsen. Mutta miksi hän asui keskellä korpea yksin? ”Ymmärrätkö mitä sanon?” Hän vain tunnusteli otsaani ja veti peitteen alas kuunnellakseen sydäntäni rintani läpi. Veti huuleni alas ja tarkisti ikeneni. Olin kuin hevosmarkkinoilla. ”Oletko lääkäri?” Hän veti peitettä vielä alemmaksi ja alkoi tunnustella vatsaani. Paineli sitä eri kohdista, vähän silittikin. Naisen katseessa oli kaihoa. Sitten hän virnisti ilkikurisesti. Veti peitevuodan kokonaan päältäni ja laittoi toisen kätensä rinnalleni, painoi, jotta en nousisi. Silmäiltyään hetken paljastettua aluetta hän virnisti vieläkin makeammin. Katsoi minua silmiin ja lähestyi suu kevyesti raollaan reidellä lepäävää kaluani. Hän pysähtyi ja jäi katsomaan turpoavaa kaluani uteliaana. En voinut mitään. Kiihotuin armottomasti.
Nainen katseli sykkivää elintäni kuin konttiluuta ennenkuin nappasi sen suuhunsa. Nainen ei ollut koskaan tehnyt minulle niin ja se oli liikaa sodassa vietettyjen vuosien jälkeen. Otin häntä nilkasta kiinni ja pyöräytin koko naisen ympäri niin, että hän pystyisi jatkamaan mitä oli tekemässä ja minä voisin kiskoa häneltä hameen alla olevat villahousut pois. Hän oli kevyt ja kohta upotinkin lämpimän kieleni tämän mysteerisen naisen vulvaan. Se maistui hillalle. Hän nousi ja päästi kaluni huuliltaan. Istui ja liikutti lantiotaan pääni jalkojensa välissä. Koitin ottaa häntä kiinni niskasta ja painaa takaisin lämmittämään miehuuttani, mutta hän ei suostunut. Sen sijaan hän pomppasi pois naamaltani, kääntyi ja tuli suoraan syliini. Hän oli kosteampi kuin lokakuu ja upposin vaivattomasti hänen sisäänsä. En tiedä mitä erämaissa tehdään, mutta hän oli villimpi kuin ahma. Keinutti puolelta toiselle, ravisteli itseään huutaen ja voihkien. Supistellen kaluni vartta samettisella lemmenpaikallaan. Välillä suudellen intohimoisesti ja purren kaulaani, jolloin pystyin kuiskimaan hänen korvaansa kuinka ihmeellinen hän oli. Hän ratsasti kuin Troijan Helena päälläni, enkä kestänyt enempää. Purkauduin kuin tulivuori. Huusin ja tärisin epätoivosta ja täyttymyksestä. Kuulin vain etäisesti tämän ihanan olennon voihkaisut. En tiedä kuinka kauan makasimme päällekkäin ja vain olimme. Aurinko oli jo melkein laskenut kun hän nousi päältäni. Suutelin häntä monesti ja hän otti ne vastaan kuin aavikko sateen. ”Kuka sinä olet?” kysyin, mutten odottanut vastausta…

Olin asunut hänen luonaan jo muutaman päivän. Emme olleet lempineet enää ensimmäisen päivän jälkeen. Olin hämilläni. Miksi tämä nainen ensin haluaa minua ja sitten käyttäytyy erittäin kylmästi ja etäisesti. Hän ei esitellyt itseään, vaikka kysyin moneen otteeseen hänen nimeään. Myös käsiviittomia apunakäyttäen. Ei. Hän vain tutki minut joka päivä kahdesti. Mutta aina siveellisesti ja punastellen. Ujosteliko hän spontaania ilon jakamistamme? Ei voi olla totta. Kuka hän oikeasti oli?
Kolmantena päivänä olin tarpeeksi hyvävointinen auttamaan häntä taloustöissä. Lypsäessäni vaadinta hän tuli aidalle nauramaan. Ilmeisesti tyylilleni hoitaa lypsäminen. Pelkästään lehmiä lypsäneenä en voinut osatakkaan lypsää poroa. Nauru jatkui jatkumistaan, kunnes mittani tuli täyteen. Nousin ylös kyykystä, join kaiken lypsämäni maidon yhdellä huikalla ja lähdin kävelemään aidan portille päin. Pidin katseeni tiukasti naisessa, jottei hän saisi väärää käsitystä aikeistani, tai että olisin suuttunut. Hän katsoi minua koko matkani portille ja aidan vierustaa hänen luokseen, puri huultaan, oli leikillään. Silmät tuikkivat odotusta. Pääsin hänen eteensä ja koppasin hänet tiukkaan syleilyyn. Suutelimme intohimoisesti ja hyväilimme toisiamme vaatteidemme läpi. Olin kuitenkin vielä tuohtunut ylenpalttisesta nauramisesta kyvyilleni ja aloin työntämään naista, tätä kaunotarta suoraan kohti aitaa. Hänen selkänsä osui aitaan ja hän voihkaisi, mutta silmät pyysivät jatkamaan näitä painajaisia. Suutelin lisää ja aloin samalla avaamaan omia housujani, joissa alkoi olla ahdasta. Toisella kädelläni pitelin naista aloillaan aitaa vasten. Hän kävi kuumana. Suudelmat olivat polttavia henkäyksiä ja kun käteni sai hänen alushameensa sivuun ja villahousut tieltä se löysi jotain trooppista. Painoin naista lujemmin vasten aitaa tehden selväksi kuka oli ohjaksissa. Suutelin hänen kaulaansa ahnaasti, samalla kun sormeni tunnustelivat ja hieroivat tämän jumalattaren lemmenpaikkaa. Huokaisin hänen korvaansa muutaman sanan ja vaikka hän ei ymmärtänytkään, se teki hänet entistäkin vastaanottavaisemmaksi. Jatkoin kiusoittelua ja hänen hieromistaan jonkin aikaa pitäen kuitenkin koko ajan huolta, ettei tämä irvailija pääsisi pakoon. Kun sormeni löysivät oikean kohdan koko nainen alkoi värähdellä mielihyvästä. Suutelin häntä vielä rajusti, jonka jälkeen riuhtaisin hänet toisin päin ja painoin taas vasten aitaa. Painauduin kiinni häneen takaa päin ja työnnyin sisään. Pitelin hänen käsiään ja jalkojaan omillani, koska hän oli minun. Olin halunnut tätä jo niin pitkään. Jokainen tunti ilman häntä kidutti kuin ikuisuus, mutta nyt hän oli minun. Liikuin ensin hitaasti, mutta päättäväisesti ja kaivoin samalla toisen käteni takaisin hänen haaroihinsa. Halusin hänenkin nauttivan, sillä kyyti kävisi pian töyssyiseksi…

Lemmin tätä korvessa asuvaa naista kuin viimeistä päivää. Painoin häntä poroaitaa vasten samalla hieroen hänen klitoristaan. Porot katselivat hämmentyneinä kun niiden emäntää vietiin. En halunnut kuitenkaan lopettaa leikkiä vielä. Ehei. Purin häntä niskasta ja kaulasta kun työnnyin vielä muutaman kerran hänen värisevään kehoonsa. Irtauduin hänestä varovaisesti, mutta pidin silti kaunokaisen molempia käsiään toisessani ja hieroin hänen klitoristaan toisella. Talutin häntä niin mökin suuntaan ja suutelin ja kuiskin hänen korvaansa koko matkan. Kun vihdoin pääsimme mökkiin paiskasin naisen taljoilla peitetylle laverille ja aloin riisuman hänen vaatteitaan. Kun hän oli täysin alasti ja vääntelehti laverilla poistin omat vaatteeni. Kävin hänen päälleen sulavasti ja aloin suudella tämän aivan uskomattoman kropan haltijatarta joka puolelta. Hän oli niin makea ja sulokas. Kuinka pehmeä ja täyteläinen. Suutelin hänen huuliaaan, kaulaansa, solisluita, rintoja ja vatsaa kunnes pääsin häpykukkulalle. En ollut ikinä nähnyt kauniimpaa näkyä kuin hän selällään haukkomassa henkeään mielihyvän kourissa.Tartuin hänen uumaansa ja aloin tunnustella kielelläni hänen sopukoitaan. Ne olivat aivan kosteat ja ihana kirpeän makuiset. Jatkoin kunnes löysin kovan pienen nupuran ja keskityin siihen. Nuolin ensin hellästi ja tunnustellen koko ajan kuunnellen naisen reaktioita. Kun hän voihkaisi tehtyäni uskaliaan liikkeen kielelläni aloin toistamaan sitä ja hän meni sekaisin. Tärisi, kouristeli ja supisteli. Ulvoi nautinnosta kuin naarassusi. Jarkoin vielä hetken, kunnes paine nivusissani kävi aivan sietämättömäksi. Pyyhkäisin suupieleni käsivarteeni ja nousin naisen päälle. Suutelin, hyväilin ja hellin häntä vielä tovin, kunnes aloin ujuttamaan kivikovaa ja kuumaa kaluani tämän mystisen neidon lemmenpaikkaan. Hän tutisi kun työnnyin sentti sentiltä hänen sisäänsä. Olimme molemmat hurmiossa toisistamme, eikä muulla ollut enää väliä…

Kuu paistoi kodan savuräppänästä kun havahduin. Nainen makasi vieressäni ja tuhnotti suloisesti pieni hymynkare täyteläisillä huulillaan. En ehtinyt jäädä ihastelemaan tätä kaunotarta kun kodan ovi repäistiin auki ja sisään rymisteli sotilaita. Tiesin, etteivät he nähneet sisällä hetkeen, kunnes heidän silmänsä tottuisivat pimeään. Vetäisin taljan päältäni ja käänsin sen peittämään tätä mystistä vaaleahiuksista neitoa, joka oli minut pelastanut. Häntä olisi vaikea nähdä. Minulla ei ollut toivoakaan kivääristäni, jonka saksalaiset olivat vieneet kun olivat sitoneet minut puuhun luonnon armoille, mutta tiesin tarkalleen missä halonta kirves oli, sillä olin tuonut sen kotaan ennen lemmenhetkeämme. Kuulin saksankielisiä käskyjä kun tulijat huomasivat liikkeeni, mutta he eivät uskaltaneet ampua, sillä eivät tienneet, eivätkä nähneet mitä sisällä oli. Kaksi heistä olivat sisäpuolella ja tätä hyväksi käyttäen pyörähdin lattialle, otin kiinni kirveen varresta ja syöksyin taklaamaan ensimmäistä tulijaa. Hän yllättyi pahemman kerran ja kaatui toverinsa päälle minä perässään. Heidän kivääriensä hihnat sotkeutuivat käsiin ja kuulin kuin kypärät kolisivat maa lattialle. Nostin kirveen ja iskin kaikella suojelun halullani ja vimmallani uudestaan ja uudestaan allani rimpuilevia hahmoja, kunnes molemmat lopettivat liikkeensä. Olin kodan ovella hajareisin kahden ruumiin päällä ja kun nostin katseeni näin kolmannen sotilaan tähtäävän minua. Hyppäsin vaistomaisesti ulos kodan suulta ja kierähdin kuperkeikan kun ensimmäinen laukaus jysähti yössä. Hän ei osunut, tai en ainakaan tuntenut kipua kun kompuroin hangessa jaloilleni. Pulttilukon lataaminen on nopeaa, mutta kirveen heittäminen on vieläkin nopeampaa. Heitin kirveen ja lähdin itse syöksymään sen perään toivoen, että sotilas hämääntyisi kohti viuhuvasta kirveestä. HÄn nosti kiväärin suojakseen ja kirves kimposi siitä vahinkoa aiheuttamatta. Lumi hidasti syöksyäni ja näin kiväärin piipun nousevan minua kohti edellisen hylsyn tippuessa hangelle. En ehtisi millään. Uusi laukaus sai minut kaatumaan maahan. Olin varma, että minuun oli osunut, mutta kun kipua ei tullut nostin pääni hangesta ja näin sotilaan kaatuvan tyrmistynyt ilme kasvoillaan rinnassaan leviävä veriläiskä. Katsoin kodan ovelle, jossa nainen piti kivääriä olkaansa vasten ja silmät suurina seurasi sotilaan kaatumista. Hän oli pelastanut minut taas. Katsoin äkkiä ympärilleni nähdäkseni oliko lähellä lisää partioita, mutta ketään ei näkynyt.
Naisen ilme alkoi vääristyä kun hän tajusi mitä oli tehnyt. Kivääri tippui hänen vapisevista käsistään ja hän lyyhistyi nyyhkyttäen maahan. Otin hänet syleilyyni ja vakuutin kaiken olevan hyvin, vaikkei hän minua ymmärtäisikään. Lempeä ääneni ja hellät sanani saivat naisen pian tokenemaan sen verran, että aloimme yhdessä riisumaan ruumiita ja tutkimaan heidän tavaroitaan. Aamun sarastaessa joki oli niellyt kiviin köytetyt ruumiit ja heidän univormunsa ja kaikki tarpeeton oli palanut kodan tulisijassa.
Kun iltapäivä aurinko osui silmiini luulin nukkuvani ulkona, mutta nainen olikin vain kiskonut kodan vuodan pois ja oli juuri rullaamassa sitä kasaan. Näin hänen pakanneen kaiken tarpeellisen kahden poron selkään ja kun hän alkoi sitomaan loppuja tavaroita kolmanteen poroon tajusin, että hän oli lähdössä.
”Mihin olet menossa?”
Ei vastausta. Nainen vain katsoi minuun ja nyökkäsi tulisijan vieressä olevaan pataan, josta nousi herkullinen tuoksu. Hän jatkoi pakkaamista.
”Ymmärrän, että meidän on lähdettävä, mutta minne? Saksalaiset ovat liikkeellä koko Lapin alueella, enkä käsitä mihin voisimme…”
Lentokoneen moottori rikkoi luonnon rauhan kun potkurikone rämisi yläpuoleltamme. Sekin oli saksalainen. Kone lensi niin matalalla, että se oli varmasti huomannut meidät.
”Unohda! Meidän on mentävä!” sanoin itselleni ja aloin kiskomaan kaikkea tarpeellista kasaan.
Matkasimme koko yön. En tiedä minne nainen minua johdatti, mutta tähdistä päätellen pohjoiseen. Aamulla aloimme lähestymään erästä suurta tunturia. Nainen käsitteli porojaan niin taitavasti, että olisin voinut luulla hänen puhuvan niiden kanssa. Kiersimme tunturia itään päin, kunnes näin mihin olimme menossa. Kuru tunturin kyljessä. Kun lähestyimme kurua näin rinteessä aukon. Luolan! Se oli suojainen paikka, jossa vaivaiskoivut ja pajut tekivät lähes läpitunkemattoman ryteikön, ennen kuin päästi meidät luolan suulla avautuvalle tasanteelle.
”Tämäpä vasta oiva piilopaikka” mumisin väsymyksestä turtana.
Kun viimein saimme edes jonkinlaisen leirintapaisen pystyyn tämä neito kömpi viereeni ja painautui aivan minuun kiinni kuin hakien suojaa. Kiersin käteni hänen ympärilleen ja painoin kasvoni hänen hiuksiinsa. Nukahdimme aamuauringon kajeessa toisiimme käpertyneinä.

Naiset ja Miehet

28.6.2016 Yleinen

Katsoin äsken elokuvan nimeltään aavikon kukka. Se kertoi naisesta joka pakeni aavikolta kaupunkiin, koska hän ei halunnut mennä naimisiin miehen kanssa jolle häntä yritettiin naittaa. Hänen olisi pitänyt mennä naimisiin ala aste ikäisenä. Myöhemmin elokuvassa selvisi että hänet oli myös ympärileikattu. Silloin rupesin ajattelemaan että tarinahan kertoo ihan oikeista tapahtumista. 6000 tyttöä ympärileikataan joka päivä. Se on tietenkin laitonta, mutta joillakin se on perinne. Minusta se on todella ällöttävää ja vastenmielistä. En edes osaa kuvitella että joku haluaa nimenomaan sellaista lapselleen. Myös naisten ja miesten välinen tasa arvo on todella huono joissain maissa. Tietenkin on lakeja, säännöksiä ja kaikkea muuta vastaavaa, mutta kaikki eivät osaa kunnioittaa toisia kuin pitäisi. Miehiä kunnioitetaan enemmän kuin naisia. Esimerkiksi jos nainen kävelee kadulla, hän joutuu väistelemään kaikkia koska kukaan ei väistä. Jos taas mies kävelee kadulla, kaikki antavat hänelle tilaa ja miehen ei tarvitse itse väistellä ketään. En tarkoita että tätä tapahtuisi kaikkialla mutta liian monessa paikassa kylläkin. Myös minä itse jos olen vaikka kaupassa niin joudun kiertämään monesti muualta jos joku mies seisoo edessä. Ja jos tiellä on nainen hän vain hymyilee ja väistää. Kuinka tyhmää ja lapsellista on se että miehet eivät voi tai osaa arvostaa naisia kuten naiset arvostavat toisia naisia. Mitä mieltä te olette näistä asioista?

Hyvää yötä.

-247kulpassa-

Ensimmäisiä kohtaamisia kodin ulkopuolella.

15.10.2014 Yleinen

Nyt olen testannut hiuksetonta elämää enemmän kuin kokonaisen vuorokauden. Vieläkään en kadu, itseasiassa ensimmäistä kertaa elämässäni koen omistavani sellaisen tukkatyylin, josta todella pidän. En halua kasvattaa, en ainakaan hetkeen. Olen itsekseni miettinyt kaljun hyviä puolia ja tullut muun muassa näihin johtopäätöksiin:
Kasvoja pestessä hiukset eivät tule silmille
Suihkureissut voisivat olla jopa alle minuutin mittaisia (ei toki minulle, koska rakastan lämmintä suihkua)
Pipo ei karkaa päästä liukkaiden hiuksien vuoksi
Kesällä tämä olisi oikeasti todella virkistävää
Vaikka tekisin mitä tahansa, möyrisin sängyssä lasten kanssa tai esimerkiksi nukkuisin 12 tuntia putkeen samassa asennossa – tukka on aina hyvin!

Uskon listan kasvavan, kunhan aika menee eteenpäin ja taipaleeni kaljun kanssa pitenee.

Miten ihmiset ovat ottaneet minut vastaan? No, helposti. Ventovieraat eivät sano mitään, katsovat hieman kannustavan hymyillen. Ehkä he ajattelevat, kuinka rankkaa ja vaikeaa minun elämäni varmasti on sairaana, kuljenhan usein vielä lapset mukana. Tutut kuittasivat hyvin yksinkertaisesti vastaavin sanoin: ”ai kato, oot leikannut talvea vasten tukan” ja ”sulla on uusi tukkatyyli”.

Käväisin eilen töissä hakemassa yhden ison pahvilaatikon. Pari työntekijää olikin jo nähnyt leikkausvideon minun facebook-profiilista, mutta päätin piristää erään potilaan iltaa. Kurkkasin huoneeseen ja huikkasin iloisesti MOI! Vedin pipon pois päästä ja alettiin yhdessä nauraa! Voi kauhiaa, voi hirviää, mitä soot teheny! Ja perään naurua. En selitellyt mitään, nauroin vain mukana. Lopuksi hän totesi, voihan tuo sopiakin sulle.

Niinhän se voi! En ole vielä keneltäkään kuullut päin naamaa (tai päin fb-seinää), etteikö kalju sopisi minulle.

Kalju nainen

14.10.2014 Yleinen

Viimeinen kuva hiukset päässä

Viimeinen kuva hiukset päässä

Taas yksi asia pois to-do-before-you-die-listalta

Taas yksi asia pois to-do-before-you-die-listalta

Parisuhdepohdintaa

23.8.2014 Sekoseko, Vakavasti otettava, Yleinen

On se jännä, miten erilailla me ihmiset suhtaudumme parisuhteeseen. Ja hyvä niin että olemme erilaisia, muuten elo täällä Telluksella olisi melko tylsää. Seuraava ”diagnoosi” on ihan vain mun oman pään kehitelmä, ei muuta. Tämä ei ole lopullinen totuus, ainoastaan mun oma näkemys vaikeasta aiheesta. Kirjoitus on suht pitkä ja ymmärrän hyvin, jos et halua sitä lukea loppuun.

Ihminen A ei osaa tai kykene elämään yksin, ja siksi hakeutuu parisuhteeseen miltei väkisin. Lähes kuka tahansa kelpaa kumppaniksi. Elää usean eri kumppanin kanssa vuosien varrella.

Ihminen B etsii itselleen jotakuta, joka edes etäisesti muistuttaisi sitä omien unelmien kohdetta, josta on nuoruudesta asti haaveillut. Pääsee todennäköisesti suhteeseen, mutta saattaa joutua pettymään, tai kumppani pettyy häneen. Ero on todennäköinen.

Ihminen C etsii sitä todellista sielun toveria, sydänystävää, muttei löydä, ja elää miltei koko elämänsä yksin tai puoliväkisin pettyneenä väärässä suhteessa.

Ihminen D etsii myös sitä todellista sielun toveria, löytää hänet, ja elää elämänsä onnellisena hautaan asti.

Ihminen E on pettynyt suhteissaan tai muuten vaan joutunut olemaan yksin, ja tyytyy kohtaloonsa. On usein onneton, vaikkei sitä välttämättä ulospäin näytäkään.

Ihminen F ei kerta kaikkiaan edes halua parisuhteeseen. Käy ulkona ja kerää yhden yön kokemuksia. On omalla tavallaan onnellinen.

Ihminen G ei myöskään halua parisuhteeseen, ja ei halua edes yhden yön suhteita, koska on helpompaa elää yksin. Näyttää päällepäin onnelliselta, muttei sitä sisimmässään ole, on vaan kerta kaikkiaan tottunut yksineloon.

Ihminen H on sama kuin G, mutta sillä erotuksella, että on kuitenkin aidosti onnellinen.

Ihminen I ei pääse parisuhteeseen, ei edes yhden yön juttuihin, koska hän on epäsosiaalinen, epäsiisti, jollain tapaa outo ja erilainen, jota muut vieroksuvat.

Ja taatusti on myös ihmisiä, jotka eivät kuulu mihinkään näistä mainitsemistani kategorioista, tai ovat kenties eri ”kirjainten” sekoituksia. Älkää ampuko minua, tämä ei ole tieteellinen tutkimus, ainoastaan mun pienen mutta isomahaisen turjakkeen näkemys. Tämä turjake kuuluu itse ”kirjaimeen” B, mutta osiltaan myös C ja E. Olen myös omasta tahdostani jollain tapaa ”kirjain” G, tosin muiden silmissä lienen ilmiselvästi ”kirjain” I.

 

Mikä ”kirjain” sinä olet?

Amazonin vähäpätöisiä, mutta jatkuvia ongelmia

15.7.2014 Yleinen

Synnyin kohtalonani kasvaa pitkäksi. Heti alusta saakka olen hiponut neuvolan kasvukäyrien huippuja, ja ohittanut ikäisteni keskipituuden vähintään pään mitalla. Ala-asteen liikuntatuntien pituusjonoissa minun oli aina helppo löytää paikkani; suoraan vain reunalle muiden kinastellessa muutaman millin eroista keskenään. Saavutin täysi-ikään mennessä kunnioitettavat 183 senttimetriä, vaikka minulle alun perin luvattiin korkeintaan ”vain” 178 senttiä. Oli minun sitten pakko ylisuorittaa siinäkin. Ja niin, olen siis nainen.

Muutamien kiistattomien etujen vastapainoksi meille Amazoneille esiintyy monia mielenkiintoisia ongelmia arkielämästä. Ensinnäkin koko yhteiskunta on mitoitettu itseäsi pienemmille. Hyvin usein julkisissa kulkuvälineissä, vessoissa ja muissa istumista vaativissa ympäristöissä saa nököttää pää polvien välissä, että mahtuisi edes jotenkin paikalleen. Pitkällä ei myöskään ole varaa olla nöyristelemättä, muutoin voi odottaa säännöllistä lähempää tuttavuutta ovenkarmien ja lamppujen kanssa.

Toiseksi vaatteiden löytyminen on ainainen haaste. Luulisi, että kun niitä muotiluomuksia istutetaan vähintään yhtä pitkien mallien päälle mainoskuvissa, niin ne samat kuteet sitten istuisivat meille in real life pitkillekin. Turha luulo. Olen jo henkisesti valmistanut itseni siihen, että ainakin puolet kokeilemistani vaatteista ovat aina liian lyhyitä joko hihoista, helmoista tai lahkeista. Mahdollisesti kaikista kolmesta yhtä aikaa. Viattominkin kesämekko muuttuu helposti ja vahingossa päälläni säädyttömäksi, vesirajalla tasapainottelevaksi minihameeksi. Naisena suuri surun aihe minulle on myös se, etten voi ystävieni kanssa vaihdella ja lainailla pahemmin mitään vaatteita suuren kokoeron vuoksi. Vaatteiden koon kasvaessa on usein todennäköisempää, että vain niiden leveys kasvaa, ei pituus. Sukkahousut ovat pahin syyllinen tähän.

Kolmas ja ehkä kaikista suurin päänvaiva ovat muiden ihmisten suhtautumiset. Kannattaa varautua siihen, että randomeinkin vastaantulija heittää sinulle samoja kuluneita läppiä, jotka ovat vanhempia kuin ihmisten sivilisaatio. ”Tuuleeko siellä ylhäällä” toimikoon kaikista pahamaineisimpana esimerkkinä. Samoin kysymykset siitä oletko: a) malli, b) koripallonpelaaja, c) muu vastaava pituuteen liittyvän ammatin edustaja. En minäkään kysy lyhyiltä ihmisiltä pelaavatko nämä minigolfia, sitä pidettäisiin tökerönä.

Miksi muuten kaikista ihmisen vartalonmitoista pituus tuntuu olevan se, jota on tahdikasta kysyä ventovieraaltakin? Kukaan ei varmasti kysyisi vasta tapaamaltaan ihmiseltä, mikä tämän paino tai kengänkoko on. Ehkä tämä normaalipituisista ihmisistä tuntuu turhalta valituksen aiheelta, mutta kuvittele itse, miltä tuntuisi tulla kysytyksi samaa asiaa säännöllisin väliajoin jopa täysin tuntemattomilta porukoilta.

Pitkänä naisena olen myös kuullut usein muiden voivottelua siitä, miten mahtaa olla kurjaa, kun suurin osa miehistä ovat sinua lyhyempiä. Tai jotkin miehet ovat itse kommentoineet, että ”harmi kun oot noin pitkä”. Itseäni enemmän ärsyttää se tapa, miten tuosta asiasta puhutaan. Annetaan ymmärtää kuin itseään lyhyemmän miehen ottaminen olisi naiselle jotenkin kuvittelemattoman hirveä asia, suuri onnettomuus, jota pitää yhteistuumin valitella ja pahoitella tämän tragedian kohdanneelle. Itseäni asia lähinnä naurattaa. Ehkä, koska olen tullut viettäneeksi koko elämäni pitkänä, olen pystynyt käsittelemään tämän asian pääni sisällä eri tavalla kuin valtaosa väestöstä, tai sitten en muuten vain koe pientä eroa oikeasti merkitseväksi seikaksi. Ehkä se toimiva suhde olisi kuitenkin paljon tärkeämpi seikka kuin sen osallistujien pituudet. Mutta kuitenkin edellä mainitut asenteet karsivat minulta monta potentiaalista kiinnostuksen kohdetta, itsestäni riippumatta, mikä on sääli.

Onneksi nämä kaikki mainitut esimerkit lukeutuvat enemmän first world problems tyylisiin tyhjästä valittamisiin, eivätkä oikeasti vaikuta meidän Amazonien elämänlaatuun. Ei kenelläkään ole loppujen lopuksi helppoa oli sitten pitkä tai lyhyt, laiha tai tukeva. Ainakaan heidän itsensä mielestä.