Selaat arkistoa kohteelle muuttaa.

Tuttu ja turvallinen – tylsä ja tyhmä?

24.11.2014 Aikakausi kaksi lasta

Olen miettinyt, että mikä siinä on, että ihminen on niin kiintynyt tuttuun, vaikkei olisikaan siihen tyytyväinen. Tiedättehän, olet kuukausia, ehkä vuosia odottanut muutosta, ja sitten kun se ihana hetki viimein koittaa, että asiat muuttuvat parempaan, pullikoitkin ainakin mielessäsi vastaan ja harkitset jopa asian perumista?

Asun tänään viimeistä päivää kaupunginosassa, jossa olen viettänyt viimeiset kaksi ja puoli vuotta. En ole missään vaiheessa pitänyt alueesta. Se oli rakennustyömaa päivänä jolloin sinne muutimme ja se on sitä vielä pitkään, varmaankin ainakin kaksikymmentä vuotta. Alue on uusi, vanhan sataman päälle rakennettu. Puut ovat korkeintaan metrin korkuisia. Puistoja ei vielä ole, palvelut ovat minimissään. Noin kuukausi sitten ostimme elämämme ensimmäisen oman asunnon. Uusi kotimme sijaitsee metsäisellä asuinalueella, jossa lasten leikkipuisto on parin askeleen, ei parin metropysäkin päässä. Itse asunnossa on paljon järkevämpi pohja ja olemme saaneet valita kaikki seinämateriaalit itse. Silti, kun tänään olin tyttäreni kanssa keinumassa vanhalla kotipihallamme viimeistä kertaa, minua kirpaisi.

Kohta tutut asiat eivät olekaan enää vanhalla paikalla. Pyyhekoukku riippuu eri kohdassa uudella seinällä. Ruokakauppaan mennään eri reittiä. Lapseni kutsuu kavereikseen eri ihmisiä.

Olen ollut itkuista kaksi päivää. Pillahtanut telkkarisarjalle. Mikä minua vaivaa? Olen niin kauan haaveillut siitä, että pääsisin raksalta metsään. Ja ihka omaan kotiin. Pelkäänkö että en rakastukkaan uuteen asuntoomme? Että en viihdykään metsässäni? Ehkä, tai ehkä en sentään. Ehkä olen vain haikea. Muistelen mennyttä ja aika on kullannut muistot. Vaikka raksa-aluetta ei tule ikävä, siihen kuitenkin liittyy paljon meidän perheelle tärkeitä muistoja. Kahteen ja puoleen vuoteen mahtuu kaksi raskautta, kaksi lasta. Toinen meinasi syntyä kotitalomme ulko-ovelle, kun poliisi ei alueella pidettyjen festareiden takia päästänyt taksiamme koko kaupunginosaan. Toinen otti ensi askeleensa lumisessa pihassa ja pyllähti maahan. Harjoitteli hiekkakakkujen tekoa rukkaset kädessä. Kummatkin on tuotu synnytyssairaalasta tänne, kotiin.

Olen törmännyt ilmiöön aiemminkin. Kun olen varannut ajan kampaajalle, kaksi päivää ennen h-hetkeä rakastun lähtemättömästi nykyiseen malliin ja mietin, että pitäisikö aika kuitenkin peruuttaa. Ehkä en haluakkaan mitään muutosta? Kun 2-kymppisenä suhde silloiseen poikaystävään ajoi karille, tuudittauduin kotisohvan lämpöön ja katsoin videolta lempiohjelmaani. Osasin 70’s Show:n Donnan ja Ericin vuorosanat ulkoa. Se oli turvallista ja loi lohtua. Suhde, jonka olin odottanut jatkuvan, olikin tehnyt täyskäännöksen tuntemattomaan, mutta ohjelma pyöri tuttuja latuja.

Psykologit ja perhetyöntekijät törmäävät tuon tuosta ihmisiin, jotka eivät uskalla jättää väkivaltaista parisuhdetta taakseen, koska pelkäävät, että eivät saa koskaan toimivaa suhdetta. Vanha, vaikkakin toimimaton ja jopa vaarallinen suhde on tuttu. Lyöntiä ainakin tietää odottaa. Ei sitä ehkä osaisikaan elää suhteessa, jota pelko ei rytmitä.

Lapset ovat mestareita kyllästymättä olemisessa. Kuinka moni vanhempi on huokaissut, että taasko meidän täytyy katsoa se sama Barbababa-jakso ja kuunnella sama Piippolan vaari, eihän se ole tänään lautasella ollutkaan kuin kaksikymmentä kertaa? Aina vain sitä samaa. Vai onko kertaus sittenkin jonkun äiti?

Pienen lapsen elämään ei suositella liikaa muutoksia kerralla. Esikoisemme puoleen vuoteen mahtuu pikkusisaren saanti, muutto täysin vieraalle asuinalueelle ja mahdollisesti päiväkerhon aloittaminen. Onko se liikaa? Mikä on liikaa muutoksia aikuisille?