Selaat arkistoa kohteelle muistikuvat.

Ajatuksia ja tuntemuksia

26.2.2017 Fiilikset matalalla

Tekstistä saattaa huomata kuinka ajatukseni on karkaillut ja hyppinyt välillä toisaalle, mutta kai tuosta tolkun ottaa. Irtonaisista ja sekalaisista ajatuksista on vaikeahko kasata mitään helppo lukuista ja -tajuista tekstiä.

 

Väsyttää. Ei kiinnosta. Ei jaksa. Huokaus. Suljen silmäni ja toivon että olisin paremmassa paikassa. Tai ainakin että voisin paremmin.

 

Joku päivä löysin itseni ajattelemasta, huomasin kuinka paljon aikaa on kulunut. Tuntui kuin olisin vasta todella tajunnut kuinka kauan asioista on kulunut aikaa, kuinka älyttömän nopeasti vuodet ovatkaan vierineet. Omalla tavallaan useat asiat tuntuvat kuinka olisivat tapahtuneet viime viikolla, mutta kalenteri väittää niiden tapahtuneen vuosia sitten. On jokseenkin älytöntä miettiä, että olen viettänyt masennuksen parissa viidesosan elämästäni. Kuinka suuren palan sairastaminen onkaan vienyt elämästäni. Kuinka monta vuotta olenkaan ollut se hiljainen, surumielinen, syrjään vetäytyvä, se jonka ajatuksissa on pyörinyt (ja pyörii edelleen) aivan liian usein itsensä tappaminen ja monet muut synkät ajatukset. Näinä vuosina elämänhaluni on valunut käsistäni tiimalasin hiekan lailla, en ole saanut siitä otetta. Kaiketi iloni, energisyyteni ja runsaat ideani palautuvat vielä joskus, joskus kun aika on siihen sopiva, kun olen valmis.

Tuntuu oudolta ajatella, että tasan neljä vuotta sitten mun voinnissani tapahtui suhteellisen merkittävä käänne huonompaan, masennukseni ilmoitti olemassa olostaan ja jaksamiseni heikkeni. Hiihtoloman 2013 jälkeen aloitin käynnit psykiatrisella sairaanhoitajalla, vointini vuoksi. Ysiluokan loputtua hän teki lähetteen nupolle ja asiat alkoivat etenemään, viikottaiset käynnit, hoitajien vaihdot, lääkkeiden kokeilut sopivan löytämiseksi, sairasloma ja osastojakso, oikeudenkäynti jne. jne. Miten kaikesta onkaan niin paljon aikaa? En silloin uskonut, enkä kunnolla vieläkään, että muistikuvani noista vuosista alkavat haalistumaan, en muista enää. Mulla on vaikeuksia palauttaa mieleen tapahtumia, tunteita, henkilöitä yms. En usko vieläkään, että haavani saattavat parantua, alkaa arpeutumaan kuten käsivarsissani ovat tehneet. Kuinka paljon liittyykään käsieni valkoisiin viivoihin, kuinka paljon pahaa oloa ja ajatuksia, ajatuksia joista en vieläkään ole päässyt eroon. On kuitenkin päivänselvää näkyvien arpien olevan vain pieni pala todellisuutta vain jäävuorenhuippu, mutta mitä kaikkea piileskeleekään pinnan alla. Mitä kaikkea satunnainen hymyni häivyttääkään näkyvistä.

Tiedän, että muistikuvani tapahtumista voivat haalistua, painua unholaan, mutta kokemukset eivät. Se mitä tunnen ja koen pysyy. On asioita joiden suhteen en ole ollenkaan vakuuttunut pystynkö niihin enää koskaan, ylipäätään haluanko, löytyykö mulla motivaatiota voittaa traumat ja jatkaa eteenpäin. Jo joidenkin asioiden ajattelu saa mut varuilleni, ahdistuneeksi, säikyksi ja haluni pitää muut ihmiset tarpeeksi etäällä herää. On turhauttavaa kun tulevaisuus on niin monelta kantilta epävarma kuten opiskelut, työelämä ja oma terveyteni (jaksamisen ja elämänhalun palautuminen, parantuminen).

 

Mun voimat ovat vähissä, en jaksaisi tehdä mitään muuta kuin odottaa huomista, josko se olisi parempi kuin tämä päivä.

 

Muistojen haalistumisesta kertoo mm. se kuinka tahallisesti yritin itseäni ”kiusata” ja palauttaa tapahtumia ja tunteita mieleen mutten onnistunut. Ei tuntunut miltään. Aiemmin olen ahdistuneena ollut herkempi vaikeiden muistojen palautumiselle, mutta nyt on kuin olisin turtunut, etten tuntisi ja muistaisi mitään kuin kaikki olisi yhdentekevää.

 

Musta on toisinaan alkanut tuntua kuinka asiat joita mulle on tapahtunut olisivatkin tapahtuneet jollekin toiselle. Että olisin edelleen koskematon ja tavallaan ehjä. Että mua ei olisi kukaan satuttanut, tehnyt mulle mitään vasten tahtoani. Kaiketi olen alkanut irrtoamaan menneestä.

 

Mutta nut lienee aika jälleen pimentää vintti ja olla 8-10h ajattelematta tietoisesti mitään. Joten jatkan toisella kertaa, ehkäpä hiihtolomasta kertoillen. Öitä.

 

-Elina

 

Btw. Mulla ei ole aavistustakaan mikä sai mut hiukan itkemään tässä kirjoittelun loppupuolella. Tavallaan kyyneleet eivät sovi kuviooni, mutta ehkä olen sen verran väsyny tähän kaikkeen, että väsymykseni purkaantuu useampaa reittiä. Kuka näistä kaikista tietää..