Selaat arkistoa kohteelle muistaminen.

Hyväksikäytetyn naiseus

25.4.2017 Yleinen

Jo ennen kuin muistikuvat lapsuuden tapahtumista alkoivat nousta pintaan, minun mieleni alkoi tehdä minulle kummallisia temppuja. Mikä sinällään on tietty luonnollista ja ymmärrettävää, mutta siinä tilanteessa sitä ei tietenkään kukaan ymmärtänyt. Kaikkein vähiten minä itse. Vaikka hyväksikäyttö mahdollisesti tapahtui kun olin 4-7 vuotias, alkoivat ongelmat vasta teini-iässä. Siinä vaiheessa kun muut tytöt kiinnostuivat pojista ja tuntuivat nauttivan uusista naisellisista muodoistaan ja olemuksestaan, minä häpesin itseäni. Onneksi 90-luvulla hiphop oli saapunut tännekin pikku kaupunkiin joten sain siitä oivan tekosyyn pukeutua valtaviin paitoihin ja suuriin roikkuviin housuihin, jotka samalla näppärästi piilottivat orastavat muotoni.

Muistan äitini tuskailleen kun en suostunut pukeutumaan kauniisiin mekkoihin edes juhlissa, vaan jos jonkun mekon puinkin ylleni, oli sekin suuri ja säkkimäinen joka kerta. Koko olemukseni oli poikamainen, olin urheilullinen ja kuljin risaisissa farkuissa (koska ne hajosivat aina romutessani ympäriinsä), kiipeilin puissa ja pelasin lätkää ja pesäpalloa naapuruston poikien kanssa. Tukkani kynin jo ala-asteella lyhyeksi ja nautin silloinkin siitä, että minua luultiin pojaksi. Teini-iässä tämä ei siis enää onnistunut ja minun oli tultava jollain tavoin toimeen naiseuteni kanssa.

Masennuin. Yläaste meni kuin sumussa. Aiemmin olin saanut hyviä arvosanoja, olin ysin oppilas siirtyessäni yläasteelle, mutta lukioon hain 7,8 keskiarvolla. Koulun tai nuorisotalon diskoissa en koskaan tainnut tanssia hitaita poikien kanssa. Muistan kyllä että jotkut pojat olivat ihastuneita minuun ja kai minäkin johonkin heistä, mutta kaikki läheisyys, jopa juttelu ihastuksen kanssa, tuntui ahdistavalta. En voinut kuvitellakaan koskettavani häntä, saati että olisin antanut jonkun pojan koskettaa itseäni. Seksuaalikasvatuksen tunnit olivat kamalia. Niin ne olivat kyllä kaikista muistakin. Kaikille teineille opettajan tyly tiivistys seksistä fyysisenä aktina on kammotus, kun mielikuvat aiheesta ovat kuitenkin melko lailla romanttisia vielä tuossa iässä. Se siitä romantiikasta sitten.

Yläasteella ensimmäistä kertaa muistikuvat alkoivat tunkea pintaan. Luin Jean P. Sassonin kirjoittamaa tositarinaa Saudi-Arabialaisen prinsessan elämänvaiheista ja koska kirjassa kaikuvat raiskaukset ja päähenkilön sisko pakotetaan naimisiin vanhan epämiellyttävän miehen kanssa, nousivat pintaan myös omat traumani. Olimme kyläilemässä ystäväperheessä  ja näin todella kamalan painajaisen jossa minut raiskattiin. Joskus mietin oliko tuo raiskaus totta vai unta. Onko sittenkin mahdollista että minut raiskattiin silloin, tuolla nimenomaisella matkalla, eikä aiemmin. Terapeuttini mukaan kumpikin vaihtoehto on mahdollinen, ja hän sanoikin että ei se kirja yksin voi laukaista tuollaisia unia. Muistoja kyllä. No, ainakin silloin pidin tuota painajaista pelkkänä unena ja koetin työntää sen pois mielestäni. Mielenkiintoinen yksityiskohta on että minulla alkoi kuukautiset (tai ainakin vuosin verta) sinä yönä.

Yläasteella muistan kerran kun tunnilla käsiteltiin insestiä ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Silloin tunsin kuin mustan reiän porautuvan rintaani enkä saanut kunnolla happea. Nyt kun kirjoitan siitä, tunnen tuon saman tunteen, mutta en onneksi enää yhtä voimakkaana. Istuin luokan perällä enkä usko kenenkään huomanneen että horjuin paniikkikohtauksen rajalla tuon tunnin. Koska esimerkkinä oli insestitapaus, minä hieman rauhotuin, koska tunteeni omasta isästäni oli ja on todella positiivinen. Minun hyväksikäyttäjäni oli joku muu.

Minulla alkoi jossain vaiheessa sellaiset kuukautiset että meinasin vuotaa kuiviin. Vuosin verta monta viikkoa, enkä uskaltanut kertoa äidilleni asiasta. Häpesin myös kuukautisia.  Nekin olivat minulle kipeä muistutus siitä, että olen nainen. Että minulla on sukupuolielimet. Ja niistä vuotaa verta. Lopulta olin niin huonossa kunnossa etten meinannut pysyä tajuissani ja äitinikin oli jo havahtunut siteiden katoamiseen. Muistan gynegologin kysyneen neitsyydestäni ja sanoin etten ollut neitsyt. Enkä ollutkaan. Tutkimus sujui kivuttomasti, mutta sekin oli sikäli traumaattinen kokemus että lääkärillä oli harjoittelija jonka kanssa he keskustelivat alapäästäni ja se oli teinille jo itsessään aivan kammottavan noloa. Kammoan edelleen gynegologikäyntejä ja aina kun mahdollista olen pyytänyt sen hetkisen puolisoni mukaan henkiseksi tueksi tai ottanut jotain rauhoittavia ennen kuin uskaltaudun tutkimuspöydälle. Tosin elämä on myöhemmin antanut lisää aihetta traumatisoitua niistä tilanteista, mutta siitä kerron joskus myöhemmin lisää.

Lukiossa aloin seurustella. Olin silloin jo 17-vuotias ja kyseinen poika oli ikäiseni ja todella suloinen tapaus. Meillä oli yhteisiä harrastuksia ja onnistuimme jopa opiskelemaan yhdessä. Saimme yhdessä valkolakit ja muutimme samaan asuntoon asumaan. Seksi oli hyvää, joskin tuolloin käytin reippaasti päihteitä, jotka auttoivat minua rentoutumaan ja vapautumaan myös seksuaalisesti. Ja tietenkin unohtamaan tapahtuneen edes hetkellisesti. En voi kuitenkaan sanoa että päihteet olisivat täysin hallinneet elämääni, vaikka ne suuressa roolissa silloin olivatkin, vaan opiskelin ja valmistuin ammattiopinnoistakin ihan hyvillä arvosanoilla. Tosin pakko minun on myöntää että minun voi sanoa olleen sekä alkoholisti että kannabisaddikti tuohon aikaan ja kyllä ne päihteet vaikuttivat koko elämääni. Käytin välillä myös erilaisia lääkehuumeita, mutta onnekseni puoisoni ei voinut sietää niitä ja komensi minut elokuvamaisesti vetämään ne vessanpöntöstä alas. Hänelle kerroin etten ollut neitsyt, mutta en kertonut sen enempää. En osannut. En itsekään tiennyt mitä sanoa. Tiesin vain etten ollut.

Erosimme myöhemmin mutta kun aloin käsitellä tukahdutettuja muistojani kyseinen mies sanoi minulle aina tienneensä että minulle on tapahtunut jotain sellaista. Itse en muista, mutta hän kertoi että toisinaan olin ollut aivan kauhuissani jopa siitä että hän oli tarttunut minua vyötäröltä tai laskenut kätensä reidelleni. Olin kuulemma joskus jopa lyönyt häntä hänen hyväiltyään minua.

Niihin aikoihin aloin kuitenkin löytää hänen kanssaan naiseuteni ja opin nauttimaan seksuaalisuudesta sen erilaisissa muodoissa lempeästä läheisyydestä rajuunkin rakasteluun. Aloin pukeutua naisellisemmin, olla ylpeä omasta kehostani. Annoin tukkani kasvaa ja sen suhteen jälkeen olen toisinaan jopa uskaltanut flirttailla miehille. Jopa selvinpäin. Silloin minun oli myös helppo tutustua muihin nuoriin miehiin. Koska olin avoliitossa, oli itsestään selvää että ne muut ihmissuhteet eivät johtaisi seksiin.  Eromme jälkeen nuo ystävyydet säilyivät puhtaasti ystävyyssuhteina ja olen todella iloinen että niin kävi, sillä noiden ihanien miesten kautta opin terveen itseluottamuksen syntyvän omasta persoonasta. Ei sukupuolisuudesta, ulkonäöstä tai muista sellaisista seikoista, vaan siitä kuka minä sielultani olen. Olin hyvä tyyppi. Kuin yksi jätkistä, kuitenkin olematta jätkä.

Kaksilatvainen kuusi

15.4.2017 Yleinen

Se, mitä lapsuudestani muistan on positiivisia asioita. Minulla oli aivan normaali lapsuus pikkukaupungin lähiössä. Minulla on veli ja asuimme rivitalossa jonka pihapiiristä löytyi yleensä aina leikkikavereita. Olin vanhempieni työpäivien ajan päiväkodissa ja sielläkin viihdyin melko hyvin ja minulla oli aina kavereita. Kesät vietin monen 80-luvun lapsen tavoin maalla sukulaisten luona. Muistikuvat, jotka mahdollisesti liittyvät hyväksikäyttöön sijoittuvat maaseudulle setäni luo. Olimme siellä usein hoidossa, ja mummoni oli auttamassa poikamies-setääni meidän hoidossamme.

Kuitenkin sieltä ovat myös monet rakkaimmat muistoni. Muistot mummista, ja sedästänikin muistan vain hyviä asioita. Ainoa negatiivinen muistikuva hänestä on se kun hän menetti hermonsa ja korotti ääntään kun emme totelleet mummia. Makasimme veljeni kanssa lattialla värittämässä värityskirjoja ja mummi oli pyytänyt meitä syömään jo ties kuinka monta kertaa. Silloin setäni ärähti meille, ja me säikähdimme niin kovasti että puhkesimme itkemään. En muista koskaan ennen tai jälkeen setäni korottaneen meille ääntään.

Muistan maaseudun verkkaisen kesälomatahdin. Navetan tuoksut ja äänet, päivästä toiseen kellontarkasti samanlaisena toistuvan ateriarytmin, jonka ympärille koko elämä kietoutui. Minusta tuntuu että ateriarytmistä poikettiin vain jouluna ja ehkä juhannuksena. Muistan pitkät aurinkoiset kesäpäivät kun vaeltelin pitkin peltoja ja lähimetsiä. Muistan metsän polut vieläkin. Kun aikuisena päätin kerran mennä siihen samaan metsään kohdatakseni muistojani tuolta ajalta, huomasin ettei se polku enää kuljekaan samassa uomassa. Tai ainakin metsä sen ympärillä oli muuttunut täysin. Tunnistin vain erään kuusen, johon salama oli aikoinaan iskenyt ja joka oli kasvattanut itselleen kaksi latvaa. Siellä se yhä oli.

Symbolisella tasolla tuo kuusi on aina tuonut minulle voimaa. Jo lapsena ihailin sitä elämänvoimaa, jolla se oli selvinnyt. Salamanisku ei ollukaan onnistunut nujertamaan sitä vaan päinvastoin se oli siitä vain vahvistunut. Sillä oli yhden tavanomaisen yhden latvan sijaan kaksi latvaa ja se oli kuin joku muinaisen mytologian kaksipäinen otus. Kun siltä leikkaa yhden pään pois kasvaa tilalle kaksi uutta. Kun minulle alkoi myöhemmin nousta muistikuvia lapsuuden hyväksikäytöstä se tuntui kuin salama olisi iskenyt minuun ja kai minullekin jollain tavalla kasvoi kaksi päätä. Se toinen pää oli se joka eli minun elämääni arjessa ja toinen pää oli se jota oli käytetty hyväksi.

 

Ajatuksia ja tuntemuksia

26.2.2017 Fiilikset matalalla

Tekstistä saattaa huomata kuinka ajatukseni on karkaillut ja hyppinyt välillä toisaalle, mutta kai tuosta tolkun ottaa. Irtonaisista ja sekalaisista ajatuksista on vaikeahko kasata mitään helppo lukuista ja -tajuista tekstiä.

 

Väsyttää. Ei kiinnosta. Ei jaksa. Huokaus. Suljen silmäni ja toivon että olisin paremmassa paikassa. Tai ainakin että voisin paremmin.

 

Joku päivä löysin itseni ajattelemasta, huomasin kuinka paljon aikaa on kulunut. Tuntui kuin olisin vasta todella tajunnut kuinka kauan asioista on kulunut aikaa, kuinka älyttömän nopeasti vuodet ovatkaan vierineet. Omalla tavallaan useat asiat tuntuvat kuinka olisivat tapahtuneet viime viikolla, mutta kalenteri väittää niiden tapahtuneen vuosia sitten. On jokseenkin älytöntä miettiä, että olen viettänyt masennuksen parissa viidesosan elämästäni. Kuinka suuren palan sairastaminen onkaan vienyt elämästäni. Kuinka monta vuotta olenkaan ollut se hiljainen, surumielinen, syrjään vetäytyvä, se jonka ajatuksissa on pyörinyt (ja pyörii edelleen) aivan liian usein itsensä tappaminen ja monet muut synkät ajatukset. Näinä vuosina elämänhaluni on valunut käsistäni tiimalasin hiekan lailla, en ole saanut siitä otetta. Kaiketi iloni, energisyyteni ja runsaat ideani palautuvat vielä joskus, joskus kun aika on siihen sopiva, kun olen valmis.

Tuntuu oudolta ajatella, että tasan neljä vuotta sitten mun voinnissani tapahtui suhteellisen merkittävä käänne huonompaan, masennukseni ilmoitti olemassa olostaan ja jaksamiseni heikkeni. Hiihtoloman 2013 jälkeen aloitin käynnit psykiatrisella sairaanhoitajalla, vointini vuoksi. Ysiluokan loputtua hän teki lähetteen nupolle ja asiat alkoivat etenemään, viikottaiset käynnit, hoitajien vaihdot, lääkkeiden kokeilut sopivan löytämiseksi, sairasloma ja osastojakso, oikeudenkäynti jne. jne. Miten kaikesta onkaan niin paljon aikaa? En silloin uskonut, enkä kunnolla vieläkään, että muistikuvani noista vuosista alkavat haalistumaan, en muista enää. Mulla on vaikeuksia palauttaa mieleen tapahtumia, tunteita, henkilöitä yms. En usko vieläkään, että haavani saattavat parantua, alkaa arpeutumaan kuten käsivarsissani ovat tehneet. Kuinka paljon liittyykään käsieni valkoisiin viivoihin, kuinka paljon pahaa oloa ja ajatuksia, ajatuksia joista en vieläkään ole päässyt eroon. On kuitenkin päivänselvää näkyvien arpien olevan vain pieni pala todellisuutta vain jäävuorenhuippu, mutta mitä kaikkea piileskeleekään pinnan alla. Mitä kaikkea satunnainen hymyni häivyttääkään näkyvistä.

Tiedän, että muistikuvani tapahtumista voivat haalistua, painua unholaan, mutta kokemukset eivät. Se mitä tunnen ja koen pysyy. On asioita joiden suhteen en ole ollenkaan vakuuttunut pystynkö niihin enää koskaan, ylipäätään haluanko, löytyykö mulla motivaatiota voittaa traumat ja jatkaa eteenpäin. Jo joidenkin asioiden ajattelu saa mut varuilleni, ahdistuneeksi, säikyksi ja haluni pitää muut ihmiset tarpeeksi etäällä herää. On turhauttavaa kun tulevaisuus on niin monelta kantilta epävarma kuten opiskelut, työelämä ja oma terveyteni (jaksamisen ja elämänhalun palautuminen, parantuminen).

 

Mun voimat ovat vähissä, en jaksaisi tehdä mitään muuta kuin odottaa huomista, josko se olisi parempi kuin tämä päivä.

 

Muistojen haalistumisesta kertoo mm. se kuinka tahallisesti yritin itseäni ”kiusata” ja palauttaa tapahtumia ja tunteita mieleen mutten onnistunut. Ei tuntunut miltään. Aiemmin olen ahdistuneena ollut herkempi vaikeiden muistojen palautumiselle, mutta nyt on kuin olisin turtunut, etten tuntisi ja muistaisi mitään kuin kaikki olisi yhdentekevää.

 

Musta on toisinaan alkanut tuntua kuinka asiat joita mulle on tapahtunut olisivatkin tapahtuneet jollekin toiselle. Että olisin edelleen koskematon ja tavallaan ehjä. Että mua ei olisi kukaan satuttanut, tehnyt mulle mitään vasten tahtoani. Kaiketi olen alkanut irrtoamaan menneestä.

 

Mutta nut lienee aika jälleen pimentää vintti ja olla 8-10h ajattelematta tietoisesti mitään. Joten jatkan toisella kertaa, ehkäpä hiihtolomasta kertoillen. Öitä.

 

-Elina

 

Btw. Mulla ei ole aavistustakaan mikä sai mut hiukan itkemään tässä kirjoittelun loppupuolella. Tavallaan kyyneleet eivät sovi kuviooni, mutta ehkä olen sen verran väsyny tähän kaikkeen, että väsymykseni purkaantuu useampaa reittiä. Kuka näistä kaikista tietää..

Joulun odotusta, kortteja ja askartelua

15.12.2016 DIY, ompelu, Yleinen

Jouluun on enää 9 päivää. Hyvin pysyy kärryillä kun lapsilla on joulukalenterit. Joulukalenteriasiassa aikomus oli mennä helpoimman kautta tänä vuonna, kun arkeen mahtuu niin monta muutakin aikasyöppöä. No niin… Eipä hätää! Saatiin siihenkin hieman haastetta, kun ehdittiin ostaa kalenterit kerrankin todella hyvissä ajoin, mutta sitten isompi muksuista joutuikin täysin laktoosittomalle ruokakokeilulle. No tietysti maitosuklainen kalenteri meni pannaan ja ajattelimme, että ostetaan sitten uusi. Ei hei! ”Kun minä haluan sen Ryhmä Hau-kalenterin pitää!!!” Mitä tekee uhrautuvat vanhemmat? ;) No tietysti tyhjentää suklaat ja laittaa tilalle irtokarkit (eikä tietysti yhtään sen aikaisemmin kuin 30.11. about klo 22.15) :D

Päätin marraskuussa myös kokeilla ihanan näköisiä valkoisia koristeita tehdä soodataikinasta. Teimme ennen isänpäivää soodataikinasta (ohje löytyy netistä hakusanalla soodataikina) koristeita piparimuoteilla. Tytön taidonnäyte (osa isänpäivälahjaa) roikkuu oksassa juuttinarulla.

No sitten seuraava joulustressi… perinteiset joulukortit! Aina hyvissä ajoin aloitettu ja viime tingassa lopetettu ;) Viimeiset kortit postitin toiseksi viimeisenä päivänä. Ja ne mitkä aion antaa kasvokkain, odottaa…

Tässä pari maistiaista korteista. Kokeilin Dymo-kirjoittimen innoittamana.

Sitten halusin pienet joulumuistamiset laittaa tyttöjeni ihanille hoitajille, koska itse tiedän kuinka arvokasta työtä tekevät ja venyvät välillä näillä resursseilla ihan uskomattomiin tekoihin <3

Tässä pieni ja edullinen vinkki kavereille, työkavereille, päiväkodin/koulun henkilökunnalle jne.

Tarvikkeet: pilttipurkki, kangasta, vanua, decoupe-lakkaa/ eri keeperiä,

karkkeja, Dymo-kirjoitin tm. vastaava, punaista askarteluhuopaa, neula, punaista lankaa, huovutusneula ja alusta

  1. Ota vanua ja kaada kädelle jonkun verran lakkaa. Pyöritä vanu palloksi kädessä decoupe-lakassa. Anna kuivua kovaksi.
  2. Laita karkit purkkiin.
  3. Leikkaa kankaasta suikale ja kiedo piltti-purkin suulle huiviksi.
  4. Neulahuovuta ympyrän muotoinen n. 8cm halkaisijaltaan oleva litteä pala
  5. Neulo huopaympyrästä kartion muotoinen tonttulakki
  6. Kirjoita Dymolla teksti esim. saajan nimi, tervehdys jne. ja kiinnitä purkin kylkeen
  7. Laita purkin kannelle liimaa. Laita kuivunut vanupallo siihen. Laita pallon päälle liimaa ja kiinnitä tonttulakki.

Ensi viikolla päivittelen vielä blogin ja sitten hiljennyn joulun viettoon! <3