Selaat arkistoa kohteelle Motivaatio.

Katkelmia tulevaisuuden tavoittelusta

22.11.2017 Yleinen

10.5.2017, Keskiviikko klo 22:47
”Minua jännitti Konservatorion pääsykokeissa niin paljon etten muista koska olisin sellaisessa tilassa ollut. Sydän ei tykännyt siitä yhtään… Se on hakannut koko päivän niin kovaa, että kun lopulta pääsin kotiin, jalat muuttuivat veteläksi eivätkä lihakset enää ottaneet käskyjä vastaan. Mieli oli, ja on edelleen tasaisen päättämätön: Kaikki stressi ja jännitys on viimein ohi ja se on hyvä, mutta koen jääneeni jännityksen jalkoihin. Monet lukemani asiat pyyhkiytyivät mielestäni täydellisesti kun jännitys, stressi ja epävarmuus kumittivat ne pois. Lauluosuus meni kai ihan hyvin. Haastattelussa ne kysyivät taustastani ja unohdin senkin. Oman taustani. Ne kysyivät miksi en ole käynyt laulutunnilla enkä tiennyt mitä sanoa. Enhän voinut kertoa että olen ollut sairas enkä ole pystynyt mihinkään ylimääräiseen? Sopersin jotain kiireisestä elämästä, ja ne sanoivat että ’ahaa, eli koet että et tarvitse lauluopetusta?’ ja minä yritin selittää että ei ei ei vaan päinvastoin!”

”Kaikki muut hakijat juttelivat niiden lauluopettajista ja äänenkäyttötekniikoista… Istuin sen keskustelun keskellä todeten itsekseni että minulla ei ole koskaan ollut yhtäkään lauluopettajaa, enkä tiedä mitään äänenkäyttötekniikoista. Juuri nyt en usko että minulla on mahdollisuuksia päästä sinne. Jännitys voitti minut ja tempaisi henkisen puolen lisäksi fyysisen kuntoni mennessään. Tein parhaani, mutta näen harmaata kun ajattelen mihin olisin voinut pystyä ilman omia ongelmiani. Koitan vaan ajatella että nyt se on ohi. Ja nukkua. Nukkua, nukkua, nukkua… Nukkua niin paljon että sydän taas jaksaa, ja että kykenen taas vastaanottamaan uusia pettymyksiä.”

 11.5.2017, Torstai klo 22:29
”Kaiken epätoivon ja epäuskon yli tunnen rakkautta. Minun äitini täytyy olla tämän maapallon rakastavin ja rakastettavin olento. Äiti on opettanut minut uskomaan kohtaloon ja siihen, että kaikella mitä tapahtuu on tarkoituksensa. Kun on tehnyt voitavansa niin asia siirtyy kohtalon käsiin, ja jos tulos ei ole positiivinen niin ajan myötä selviää miksi. Minun äitini on se ihminen joka rakastaa minua silloinkin kun itse inhoan itseni maan alle. Hän edustaa minulle kaikkea sitä suurta ja uskomatonta vahvuutta ja hellyyttä jota sana ’äiti’ pitää sisällään. Äiti tuli äsken yläkertaan ja me juteltiin. Hän tiesi täsmälleen mitä olen miettinyt. Hän tiesi että tarvitsin hänen sanojaan.”

”Olen viimepäivinä kokenut niin monia epäonnistumisen ja epäuskon tasoja. Olen ollut pettynyt itseeni, ja tuntenut tuottaneeni pettymyksen kaikille jotka sanoivat että minä kyllä pääsen siihen kouluun. Ne puheet antoivat minulle uskoa siihen, että minulla oli mahdollisuus. Nyt tuntuu että hukkasin sen. En anna itseni edes surra sitä etten oletettavasti pääse sisään, koska sen sureminen tuntuisi ylimieliseltä… Koska silloin se suru kertoisi siitä, että uskoin pääseväni sisään, ja sitten tuntuu tyhmältä että uskalsin edes vähän uskoa siihen, vaikka en edes uskonut. Sain vain voimaa ihmisten kauniista sanoista. Tuntuu myös että Fiia hukkasi turhaan aikaansa… Tiedän että hänestä ei ehkä tunnu siltä (niin hän sanoi), mutta minusta tuntuu että olen lainannut hänen aikaansa palauttamatta sitä. Hän näki niin paljon vaivaa ja minä mokasin.”

”Löydänköhän koskaan paikkaani maailmassa? En koe olevani hirveän hyvä missään… Osaan joitain asioita. Olen hyvä joissain asioissa. Mutta en ole tarpeeksi hyvä missään. Mihin suuntaan lähtisin seuraavaksi? Missä vaiheessa pitää heittää sivuun omat unelmat ja haaveet tulevaisuudesta, ja ajatella pelkästään järjellä? Ja mitä sitten jos ajattelenkin järjellä? Mitä sitten? Mitä minä sitten teen? Kuinka kauan ihmisellä on lupa olla hukassa ja epäonnistua? Ja kuinka kauan sitä jaksaa… Kuinka kauan sitä kestää hajoamatta aina vaan pienempiin palasiin. Pelkään että väsähdän kävelemään omaa polkuani kun se tuntuu niin vaikealta ja raskaalta. Ja onko tyhmää jos sen vaikealta tuntumista lisää se, kun katson Fiian hyppelevän keveästi haluamastaan paikasta toiseen? En toivo hänelle mitään muuta kuin hyvää. Hän on vaan niin lähellä, etten osaa lopettaa vertaamista.”

”Tästä kaikesta me puhuimme äidin kanssa. Tähän kaikkeen hänellä oli vastata rauhallisia totuuksia jotka nostivat minut ylös maasta jossa makasin rähmälläni. Äiti tietää elämästä paljon, ja hänen kanssaan käydyt keskustelut auttavat minut ylös kun kaadun. Hänen välittämisensä saa minut myös haluamaan nousemista silloin kuin olen harkinnut maahan jäämistä. Äiti uskoo siihen että jonain päivänä minä juoksen ja viiletän kepeästi esteiden yli. Hän uskoo siihen, että kun se päivä koittaa, niin olen viisas ja osaan arvostaa jokaista liikettä, askelta ja hyppyä. Joskus minusta tuntuu että hän on ainoa joka siihen uskoo. Mutta se riittää. Ilman äitiä minun polkuni olisi jo hajonnut mukanani kuin saksilla silputtuna, mutta siinä se vaan edelleen on edessäni tuntemattoman pelottavana, ja minulla on taas vähän halua kävellä eteenpäin vaikka kaatuisin taas jo seuraavalla askeleella.”

 18.5.2017, Torstai klo 10:04
”Sain kutsun Mamma Mia! –musikaalin castingiin! Lähetin sen hakemuksen vain aikani kuluksi… Eihän minulla ole edes koulutusta. Olen niin hämilläni ja niin innoissani. Tästä on hyvä olo koska nyt ei ole mitään paineita. Voin vaan mennä sinne haistelemaan ammattiteatterin castingtunnelmaa: kukaan ei odota minulta mitään, voin vaan yllättää ja saada kokemusta. Samalla minusta tuntuu kuin universumi antaisi minulle tilaisuuden tasata tilit itseni kanssa… Konsan mokasin, ja nyt minulle annettiin uusi mahdollisuus antaa itselleni anteeksi. Ei minun tarvitse päästä siihen musikaaliin, sehän tuskin on edes mahdollista. Haluaisin vain kovasti saada onnistumisen tunteen. Sellaisen, että tein parhaani ja olen siihen tyytyväinen.”

 24.5.2017, Keskiviikko klo 14:35
”Istun Katajanokassa castingin lämppähuoneen edustalla ja olen rauhallinen. Kun ilmoittauduin niin harrastin vielä katastrofiajattelua. Olin varma että nimeäni ei löytyisi listasta ja se oli vahinko että minut kutsuttiin tänne. Yritin etsiä hermostuneelle katseelleni kiintopistettä kun se nainen liikutti sormeaan listalla etsien nimeäni. Siellä se oli. Lämppähuoneesta kuuluu läpi ja kaikki laulaa musikaalibiisejä… Ja kaikki laulaa ihan helvetin hyvin. Mutta minä en vertaile. En tällä kertaa. Minä laulan poppia ja teen sen niin hyvin kuin voin.”

 25.5.2017, Torstai klo 9:22
”Pääsin jatkoon! Se siitä, tanssivaihe oli painajainen. Huomasin hyvin nopeasti että kuntoni ei tule kestämään. Lopulta vain keskityin pysymään tolpillani. En saanut happea koska sydän oli kurkussa. Kun yritin hengittää niin päässä alkoi heittää. Lihakset eivät enää saaneet käskyjä: ne tärisivät ja kramppasivat. Meiltä pyydettiin aina vaan suurempaa ja energisempää liikettä, kun minun kroppani tippui askel askeleelta kauemmas siitä mitä ne hakivat. Pelkäsin että taju lähtee. Yritin pakottaa kasvoilleni riemukkaan hymyn, mutta totta puhuen minulla ei ole aavistustakaan siitä kuinka tuskaiselta tai poissaolevalta todella näytin. Kun pääsin ulos aukkarihuoneesta, valahdin lattialle ja toivoin ettei kukaan juttelisi minulle: minun oli hankala vastata kun sydän tuntui pakenevan rinnasta. Keskityin jälleen vaan hymyilemään samalla kun katselin muiden tekevän lähtöä. Keräsin itseäni ja poistuin kun kaikki muut olivat menneet. Kävelin hitaasti keskittyen vain siirtämään jalkoja vuorotellen toisensa eteen. Tunsin kun vähäisetkin adrenaliinin rippeet karisivat ja oloni huononi askel askeleelta. Minusta ei ollut kuin varjo jäljellä. Tässä oli hyvä todiste siitä kuinka huonossa kunnossa vielä olen… Kaikesta huolimatta minulla on nyt hyvä fiilis: Selvisin ja ylitin itseni. Pääsin pidemmälle kuin olisin ikinä uskonut, ja lauluvaihe sekä siitä jatkoon pääseminen tuntuvat edelleen lämpimältä itseluottamuksen halaukselta. Eilinen oli hieno kokemus. Olen tavallaan helpottunut että se on nyt ohi, koska juuri nyt tuntuu siltä etten jaksaisi ikimaailmassa enää mitään vastaavaa. Samalla minulle jäi pieni hyvän olon tunne siitä että minusta saattaisi olla tähän jos olisin kunnossa! Et uskokaan kuinka paljon motivaatiota se tuo tullessaan.”

 Edelleen torstai klo 20:08
Mikään ei ole ohi vielä… Minut kutsuttiin castingin seuraavaan vaiheeseen. Avasin sen sähköpostin ja itkin ja nauroin samaan aikaan. Olen kokonaisvaltaisen onnellinen ja yllättynyt, mutta en voi kieltää sitä, ettenkö olisi myös lopen uupunut ja kauhuissani. Ajatus seuraavasta raskaasta aukkaripäivästä tuntuu mahdottomalta, mutta se on jotakin mitä aion tehdä. Yritän valmistautua niin hyvin kuin voin. En vain opettelemalla reploja vaan myös syömällä ja lepäämällä. Ehdin jo olla helpottunut siitä, ettei minun tarvitse enää kokea yhtä raskasta päivää, mutta se olisi ollut helpoin tie. Nyt kun ne oikeasti haluavat minut takaisin niin olen valmis. Tällä kertaa siellä tulee olemaan tuomaristo Lontoosta asti. Rukoilen ja toivon että saan voimia jaksaa. Syön niin paljon kuin se vaatii. En tiedä mitään ahdistavampaa kuin voimien ja energian puutteesta johtuva eteenpäin menemisen tahmeus. Se tuntuu vähän siltä kuin painajaisessa yrittää juosta karkuun jotain pahaa, mutta ei pääse eteenpäin. Kaatuilee vain ja kompuroi.”

”Hassua miten tunnen niin paljon päällekkäin. Olen tottunut siihen sairauteni kanssa, mutta tämä on ihan erilaista kun moni niistä tunteista muuttuu positiivisiksi. Silti mielessäni kummittelee lause: ’Mitä jos en jaksa?’. Minulla on 4 päivää aikaa voittaa tuon epäilevän lauseen alaspäin painava voima. Lisäksi sitä on turha miettiä: Minulla ei edelleenkään ole mitään menetettävää. Kunhan sydän ei pysähdy.”

 30.5.2017, Tiistai klo 13:09
”Tanssikoe selätetty… Voin huonosti. Lopun improssa minä kaaduin. Jatkoin tanssia lattialla, voitko kuvitella? Mitä muutakaan olisin voinut? 16:20 on laulujen vuoro… En jaksaisi enää mitään. Tiedän että tämä on viimeinen päiväni täällä, joten kroppani anelee minua luovuttamaan. Jos kuuntelisin sitä niin lähtisin samantien Turkuun, mutta minä en ole luovuttaja. Se olisi typerää. Nyt on vaan jaksettava.

 Edelleen tiistai, klo 21:00
”Menin laulamaan tuomaristolle täysin jännittämättä, koska tiesin että matkani päättyisi tähän. En ole ikinä ollut samassa tilassa näin monen lahjakkaan ja uskomattoman taitavan ihmisen kanssa. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä etteikö se laulu olisi ollut viimeinen asia jota tulen tekemään sen tuomariston edessä. Ehkä juuri siksi minua ei jännittänyt, ja ehkä juuri siksi pääsin siihen biisiin sisälle täysillä. Nautin enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Näin miten ne eläytyivät kertomaani tarinaan, vaikka ne eivät ymmärtäneet suomenkielisiä sanoja. Se meni hyvin. Hymyilin, kiitin ja käännyin helpottunein elkein lähteäkseni, mutta sitten ne pysäyttivät minut. Terävimmän näköinen mies Lontoosta, keskellä tuomaristoa pyysi minua laulamaan vielä yhden laulun. Tiesin heti mitä ne hakivat, mutta en uskaltanut ajatella sitä. Se laulu oli annettu opeteltavaksi kaikille joita mietittiin päärooliin. Sanoin tietäväni laulun, mutta myönsin etten varmasti osaa sanoja ulkoa. Ne antoivat minulle nuotin ja sanoivat että tee parhaasi. Minä lauloin, ja olin jo niin pitkällä itselleni asettamani rajan yläpuolella, että mikään ei tosiaan tällä kertaa estänyt minua tekemästä parastani. Viimeisen tahdin jälkeen ne nyökyttelivät ja käskivät minun seurata yhtä niistä toiseen huoneeseen. Odotin hiljaa ja kuuntelin kun se antoi sihteerille ohjeita englanniksi ja ruotsiksi. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen se selitti minulle että minulle tulostetaan kaikki pääroolimateriaali ja minun tulee osata se huomenna. Tässä sitä nyt ollaan. En osaa päättää kumpi tuntuu raskaammalta: Kaiken materiaalin opetteleminen vai ylipäätään pystyssä pysyminen huomenna. Et tiedä kuinka paljon minun tekisi mieli luovuttaa vain tämän ylitsevuotavan fyysisen ja henkisen väsymyksen takia. Olin taas ehtinyt huokaista helpotuksesta, mutta taas on päällekkäin liian monta tunnetta. Nyt päällimmäisenä on yhtä voimakkaina pelko siitä miten ikinä ehdin opetella tämän kaiken materiaalin huomiseksi, sekä hämmennyksellä reunustettu ylpeys siitä että olen päässyt tähän asti. En voi uskoa sitä. Tuntuu hassulta olla ylpeä itsestään. Se on minulle tosi vieras tunne…”

 31.5.2017, Keskiviikko klo 18:17
”Olen niin väsynyt että kirjoittaminenkin tuntuu työläältä. En muista eläessäni olleeni tällä tavoin, tällaisista syistä johtuen täysin loppuun kulutettu sekä henkisesti että fyysisesti. Nyt kaikki on viimein oikeasti ohi. Minä seisoin viimeisten castingista valikoituneiden joukossa pääroolin nimikyltti rinnassani. Olin voimieni jatkoajalla jo pitkään ennen päivän päättymistä… Toivoin että ne lähettäisivät minut kotiin, myönnän sen. Toivoin että ne päästäisivät minut piinasta ja sanoisivat suoraan että minua ei valita, ja että saan mennä. Niin väsynyt minä olin. Mutta ne pitivät minut siellä loppuun asti ja minä tein parhaani. En ikinä osannut arvata että casting voisi olla näin rankka. Niin rankka, että kaikesta innostuksesta ja ylpeydestäkin huolimatta luovuttamisen katku leijuu ympärillä koko ajan ja sitäkin vastaan saa taistella. Katselin muita tyttöjä ja etenkin sitä miten ne tanssivat. Niin voimakkaasti ja hallitusti. Se sai minut vain ajattelemaan että haluan olla yhtä vahva. Haluan olla niin vahva kuin voin olla. Minulla on sinnikkyyttä kyllä. Olen vaan kanavoinut sen kaiken totaalisen vääriin asioihin ja tehnyt siten itsestäni heikon. Mutta tuolla, noiden ihmisten joukossa huomaan taas mitä elämä voisi olla jos jaksaisin. On aika kääntää sinnikkyys oikeaan suuntaan ja minä aloitan sen nyt nukkumalla pitkään.”

 

Kun elämänilo asuu ulkomailla

17.2.2017 Yleinen

Elämänilo on ehkä merkittävimpiä asioita joihin Anoreksia vaikuttaa. Elämänilo on elintärkeää. Olen elänyt hetkiä, joina kadotin kosketuspinnan elämiseen. On hassua sanoa että elin ne hetket, koska se tuntui enemmänkin välitilalta, jossa odotin elämisen alkamista. Niinä aikoina sairauteni eristi minut jälleen elämääni kuuluvista ihmisistä, ja aloin etsimään elämää ja elämäniloa uusilla tavoilla. Etsin niiden lisäksi irtautumista sairaudestani. Hetkellistä irtiottoa, joka antaisi minulle voimaa jatkaa. Jälkeenpäin ajateltuna taisin vain löytää uusia keinoja juosta karkuun sairauttani.

10.9.2016, Lauantai klo 11:05
”En osaa sanoa tukevatko nämä tällaiset extemporeseikkailut vain yksinäisyyden tunnetta? Normaalit ihmiset tekevät niitä kaiketi parhaimpien ystäviensä kanssa tai ainakin kertovat niistä heti parhaimmille ystävilleen. Minä hankkiudun salaa itsekseni jos jonkinmoisiin tilanteisiin vain tunteakseni itseni eläväksi. En juuri puhu niistä muille… Olenhan niissä tilanteissa sosiaalinen, mutta silti tavallaan yksin. Sitä on hankala selittää. Tunsin itseni eläväksi, mutta samalla vähän surulliseksi. Sellaiset oudot hetket kuuluisi tavallaan jakaa jonkun kanssa, eikä se ole sama asia kun ne jakaa ihmisten kanssa joita ei tunne. Ihmisten, joille ei merkitse mitään. Miksi sitten lähdin sen marokkolaisen juhliin? Käytännössä mitä tahansa pahaa olisi voinut tapahtua. Hän käyttää huumeita, tarjosi minulle… En ottanut. Järki sanoi että jää kotiin, oletko hullu? Mutta samalla oli se ’ihan sama mitä tapahtuu’ –tunne. Vaikka se olisi jotain pahaakin… Ihan sama, minulla ei ole mitään menetettävää. Haluan vain vilauksen elämisen tunteesta.”

 Elämänilo ei löytynyt outoihin ja vaarallisiin tilanteisiin juoksemalla ja niitä elämällä. Ne olivat minulle hetkellisiä kokeiluja, jotka päättyivät lyhyeen. Niiden kautta en myöskään päässyt irti sairaudestani, vaan tunsin syvempää yksinäisyyttä. Välillä tuntui kuin olisin seikkailujeni ja uusien ihmisten keskellä ollut kuitenkin eristettynä muista. Ahtaassa huoneessa kahdestaan sairauteni kanssa.
Yksinäiset seikkailut olivat sairas vaihtoehto elämälle. En nauttinut niistä. Nyt kun aikaa on taas kulunut, koen olevani onnekas selvittyäni kokemuksista joihin itseni ajoin. Vaikka en silloin pelännytkään pahinta, se olisi silti voinut tapahtua.

Mikä sitten on terve ja toimiva vaihtoehto sairaudesta irtautumiseen ja elämisen- sekä elämänilon saavuttamiseen? Onko sellaista edes olemassa? Itse olen epätoivoisinakin hetkinä tavoittanut sen ulkomailta. Myönnän, että matkustelu ja Anoreksia kuulostavat yhdistelmältä, joka luo potentiaalisia kauhuskenaarioita. Syömättömyys kaukana, vieraassa paikassa, ei kuulosta turvalliselta. Olen kuitenkin matkustellut silloin tällöin sairauteni kanssa, ja huomannut, että kauas kotoa lähteminen leikkaa Anoreksian joissain määrin kahtia. Toinen puolikas jää aina kotimaahani.

 6.7.2016 klo 18:10
”Rooma on ihmeellinen. Ollaan nähty niin paljon… Ja kävelty yli 23 kilometriä joka päivä! Syöminen on sujunut ehkä osaksi myös juuri siksi, ja tuntuu hassulta pitää lomaa sairaudesta. Niin outoa syödä asioita joita en ole syönyt niin pitkään aikaan että en oikein edes muista miltä tuntuu pureskella niitä. Pelottaa lähteä kotiin.. Voisinpa ottaa junan Venetsiaan tai Milanoon ja pitkittää kaikkea, nähdä enemmän.”

”Tämä kaikki on kuin iso kupla historiaa, jonka keskelle on ripoteltu nykypäivän ihmisiä. Turistirysät on kurjia mutta täällä on sitä jotain. Tunnelmaa, joka kertoo että ollaan kaukana kotoa ja kaukana siellä olevista murheista. Fontana di Trevi on niin kaunis… Toivoin että tulen terveeksi.”

”Täällä on harmoninen olo. Kunpa arki ei koskaan tulisi ja asiat tuntuisivat aina tällaiselta… Suurelta ja uudelta seikkailulta jossa murheet ovat olemassa, mutta ne eivät pääse minuun käsiksi. Minulle tämä ei ole vain matkustamista ja kokemista; tämä on valtava turvapaikka joka pitää minut hetkellisesti erossa kaikesta minkä kanssa kamppailen. En osaa selittää sitä. Mutta voisinpa lähteä kiertämään maailmaa ja jättää kaiken! Tekisin sen jos se toimisi niin. Takaisi minulle ettei siihen pahaan tarvitse palata enää koskaan.”

 Matkoilla Anoreksia jättää minut osittain rauhaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta niin kauan kun se toimii, minun ei tarvitse tietää. En osaa kuvailla rakkauttani matkustamista kohtaan. Minulla on suuri halu nähdä maailmaa, mutta tieto siitä, että Anoreksia ei lähde kokonaisena mukaani niille seikkailuille, tekee niistä entistäkin houkuttelevampia. Kuten olen kirjoittanut, on matkustamiseen liittyvä pitkien matkojen käveleminen mieluista sairaudelleni, mikä tietysti selittää osaksi sen, ettei se kiusaa minua ulkomailla. Seikkailuilla kuitenkin on usein kohde jota kohti kävellään, mikä taas riitelee Anoreksian luomien hyötyliikuntaan liittyvien sääntöjen kanssa. Haluan siis ajatella, että ulkomailla en ainoastaan saa lupaa maistaa normaalia ravintolaruokaa, vaan saan myös maistaa terveyttä.

Kotimaasta pois matkustamiseen liittyy myös suuri terveyttä tukeva motivaatio. Suuressa mittakaavassa New York on minulle juuri sellainen, ja pienemmässä mittakaavassa lyhyemmät reissut ajavat samaa asiaa: Tiedän, että minun on syötävä jotta jaksan matkustaa, nähdä, ja kokea. Samalla huomaan elämäniloni palautuvan jo reissua suunnitellessani ja sitä odottaessani.

 29.1.2017, Sunnuntai klo 16:30
”MEILLÄ ON LIPUT! LENTOLIPUT! Minulla on niin jännittynyt, onnellinen, vapautunut ja hieman pelokas fiilis. Lähen taas maailmalle. Tämän voimalla syön… Syön itseni seikkailulle.”

 31.1.2017, Tiistai klo 23:20
”Minun tekisi mieli sanoa, että kunpa se matka olisi jo aikaisemmin kuin kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Samalla kuitenkin tiedän että tarvitsen tämän kaiken ajan kuntoutuakseni, jotta olen tarpeeksi vahva lähtemään. En edes tiedä onko sairaslomani loppu kesäkuuhun mennessä, mutta uhmaan kaikkia ja kaikkea ja lähden silloin maailmalle ulkoiluttamaan ongelmiani.”

Sairauteni on mestari takaiskuissa. Matkustelu antaa minulle vapaapäiviä pahimmasta, mutta sekään ei ole ihan niin yksinkertaista. Osa Anoreksiasta jää kotimaahani, mutta ajan myötä minunkin on palattava kotiin, eikä jälleennäkeminen ole suloinen. Ulkomailta palatessani iskee sairauteni lujaa kiinni heittäen mieleeni takaumat kaikesta siitä, mitä olen matkani aikana sen mielestä tehnyt väärin. Se pystyy helposti pilaamaan seikkailuni palauttaman elämänilon, mutta kokemuksen myötä olen oppinut tiukentamaan lääkitystä juuri takaisin tuloni aikoihin. Tiedän miten sairauteni toimii, ja jälleen on kyse oikeanlaisen strategian luomisesta, sekä oikeanlaisten apuvälineiden käyttämisestä.

Katkelmia valkoisesta vankilasta

10.10.2016 Yleinen

?.6.2011 En tiedä tarkkaa päivää, mutta on PERJANTAI. 
”En ole kirjoittanut kuukausiin, koska en ole tiennyt mitä kirjoittaisin. Eilen yöllä sydän tykytti kamalan kovaa, ja oksensin. Se sattui, koska ulos tuli vain polttelevaa mahanestettä. Olin syömättä noin 28h. Sitten minut tuotiin sairaalaan. Aluksi kun tulin tänne, minua ahdisti vielä enemmän. Tuntui kuin olisin yksin vankilassa: kännykkää ei saa pitää ja kaikki esineet millä voi vahingoittaa itseään otettiin pois. Itkin tunnin ja sen jälkeen istuin ikkunalaudalla ja tuijotin ulkoilmaa lasin läpi. Ilmaa, jota en tule hengittämään vähään aikaan. Vähän ajan pästä mieleni alkoi kuitenkin rauhoittua. Ei stressiä siitä että kännykkään pitäisi vastata, ei stressiä siitä että pitäisi tavata ihmisiä joita en halua, tai hymyillä, nauraa, tai puhua jos ei halua. En kykene satuttamaan itseäni kunnolla täällä… Kun on paha olo, revin kynsinauhat auki ja pesen haavat saippualla… Mutta ei sen pahempaa.”

18.6.2011, 2. päivä sairaalassa, Lauantai klo 9:30
”Olen tehnyt paljon palapelejä. Niillä saa ajatukset pois… Täällä kun yritetään olla ajattelematta mitään. Siinä pitää vain miettiä mihin laittaa palan, mikä sopii mihinkin, ja että mikä kuva siitä syntyy. Mieleni ei ole ollut näin rauhallinen pitkiin aikoihin.”

22.6.2011, 6. päivä sairaalassa, Keskiviikko 
”Sänkyni yläpuolella on kaistale repeytynyttä tapettia. Kun tarkkaan katsoo, siitä tulee mieleen pieni kaupunki… Tai sitten suuri linna vuoren huipulla.”

”Äsken täällä oli huoneiden tarkastus. Kaapit ja hyllyt, patjat ja lakanat, jopa ilmastoinikanavat pengottiin. Minulta ei löytynyt mitään takavarikoitavaa. Hoitaja penkoi jopa kirjojen sivut ja kävi sinutkin, päiväkirja, nopeasti läpi. Meinasin hyökätä hänen kimppuunsa. Olisin tehnytkin sen, jos minulla olisi yhtään enempää voimia.”

24.6.2011, 8. päivä sairaaassa, Perjantai klo 12
”Voin kuvitella että vankilassa tuntuisi sisäisesti juuri tältä: Olen yksin, ja se on oma vikani.”

”Äiti oli katsomassa minua eilen aamulla. Minua ahdisti ja oli huono olla. Hän silitti minua ja luki kirjaa ääneen. Äidillä on maailman paras lukuääni.”

”Maanantaisin saamme viikko-ohjelmat. Suurin osa sen teksteistä ei koske minua, koska en saa liikkua enkä leipoa.”

25.6.2011, 9. päivä sairaalassa, Lauantai
”Sain tänään kolmen ja puolen tunnin kotiloman! Tarkoituksena oli lääkärin mukaan motivoida minua syömään paremmin, piristää, ja mitata onnistuuko välipalan syöminen kotona. Tein sen… Tuli huono olo… Ja sen jälkeen jännitys laukesi. Pyörrytti ja väsytti. Mutta pääasia että sain edes käydä kotona. Lääkäri oli oikeassa; se motivoi. Haluan lopullisesti kotiin tästä valkoisesta vankilasta.”

Seurantakäynti 8, alaspäin mentiin

1.2.2016 Yleinen

viikko21Paino junnaa paikallaan… Valmentajan punnituksessa edellisen käynnin sijaan kuitenkin oli pudonnut yli kaksi kiloa! En enää juurikaan kyttää vaakaa vaan sitä, millainen olo on. Toivon todella, että ensi kerralla voisin jo hehkuttaa -20 kg pudotusta ;)

Painonpudotukseni ja ”kadonneet sentit”
löytyy täältä »

Mukavaa uutta viikkoa :)

Seurantakäynti 7, ensimmäinen plussatulos

10.1.2016 Yleinen

viikko18Kävin tänään seurantakäynnillä valmentajalla ja osasin odottaakin, ettei paino ole kolmessa viikossa kauheasti pudonnut. Plussaahan se näytti, ekan kerran 18 viikkoon. En silti lannistu. Hormoonit ovat sekaisin ja niihin saan toivottavasti gynekologilta ensi perjantaina apua/vastauksia.

Aikataulua laitettiin vähän uusiksi, kun tuntuu siltä, että pitäisi paastota :) Eli päivittelin tuon aikataulunkin samalla.

Ei kun etiäpäin ja kohti tavoitetta :)

Kukkuluuruu, mittee teille kuuluu?

30.12.2015 Huumori, kierrätys, Kierrätys, kilpailuttaminen, Koti ja Sisustus, LVI-työt, remontointi, remontti, remonttiblogi, säästäminen, sisustaminen, Sisustusideat, Tee-Se-Itse, Uudet blogit, Yleinen

Meille kuuluu laiskottamista. Ei olla sitten makkarirempan jälkeen saatu juurikaan aikaiseksi mitään. Tiedättekö sen tunteen kun ei vaan jaksa enää innostua remppahommista? Nyt on kyllä ollut aivan totaallinen innostuksen puute. Eikä tästä syystä kumpikaan meistä ole vaivautunut edes blogia päivittämään.

Mutta, otetaanko katsaus valmiiseen makuuhuoneeseemme?…

Sängynpäädyksi laitettiin vanha koulun rautaportti

Sängynpäädyksi laitettiin vanha koulun rautaportti

Jarkon tekemä kirppislöytö, vanha öljylämmitin

Jarkon tekemä kirppislöytö, vanha öljylämmitin

Valo nappaa mielestäni hienosti tuohon metallinhohtoiseen tapettiin :)

Valo nappaa mielestäni hienosti tuohon metallinhohtoiseen tapettiin :)

Ikealta löytyi musta vaatekaappi, sopivan huomaamaton makkariin ;)

Ikealta löytyi musta vaatekaappi, sopivan huomaamaton makkariin ;)

Uuden Vuoden aaton jälkeen alkaa meillä sauna-kylpyhuone- sekä kodinhoitohuoneremppa. Siinä sitä onkin pientä hommaa taas useammaksi viikoksi.

Täytyy kyllä hattua nostaa ihmisille, jotka rakentavat uutta taloa tai tekevät vastaavanlaista remppaa kuin me vielä täyspitkien työpäivien päälle. Itselläni on jo koulupäivien jälkeen sellainen olo, että ei paljoa tee mieli tarttua remonttivehkeisiin ja viikonloputkin mielummin öllöttelee rauhassa ja tekee kaikkea muuta ”hyödyllistä”. Onhan tässä nyt otettava itseään niskasta kiinni jos meinasi saada tämän kämpän kuntoon joskus…

Onneksi pieni motivaation puraisu on tullut tuon tulevan rempan suhteen :)

Tästä pitäisi taikoja tulevien viikkojen aikana kodinhoitohuone. Lattian materiaali on vielä mietinnässä.

Tästä pitäisi taikoja tulevien viikkojen aikana kodinhoitohuone. Lattian materiaali on vielä mietinnässä.

Mitähän ituja sitä pöllähtää näiden laattojen alta silmille?

Mitähän ituja sitä pöllähtää näiden laattojen alta silmille?

Sweet 80`s

Sweet 80`s

Saunaa on tarkoitus isontaa puhkaisemalla takaseinä auki, jonka takana on keittiön kylmiö

Saunaa on tarkoitus isontaa puhkaisemalla takaseinä auki, jonka takana on keittiön kylmiö

Kylmiön siivosin eilen kaikesta roinasta, jota tuntui olevan pienen asunnon tavaran verran. Kylmiö on ollut meillä se varasto mihin on tullut tungettua aivan kaikki ne tavarat, jotka on haluttu pois silmistä.

Kylmiön siivosin eilen kaikesta roinasta, jota tuntui olevan pienen asunnon tavaran verran. Kylmiö on ollut meillä se varasto mihin on tullut tungettua aivan kaikki ne tavarat, jotka on haluttu pois silmistä.

Loppuun haluaisin vielä muistuttaa, että hirveen halvalla ei saa hyvää. Tilattiin vessaan ulkomailta hieno hana, joka vuoti todella hienosti betonitasolle. Hana oli niin hieno, että sitä ei voinut loppupeleissä edes käyttää.

Käytiin pari viikkoa sitten ostamassa paikallisesta rautakaupasta uusi hana, jonka Jarkko sai eilen tuskan ja kirosanojen saattelemana paikoilleen. Nyt on toimiva hana, joka ei vuoda eikä pidä hitonmoista melua vettä laskettaessa. Opimme siis ainakin tästä sen, että nuo hanat ja suihkuhommat ovat sellaisia, että niissä ei turhaan kannata säästää.

Suhteellisen haastavaa oli löytää sopivaa hanaa tuohon pieneen nurkkaan. Tämä on oikeasti keittiönhana, mutta toimii tässä tarkoituksessa vallan hyvin.

Suhteellisen haastavaa oli löytää sopivaa hanaa tuohon pieneen nurkkaan. Tämä on oikeasti keittiönhana, mutta toimii tässä tarkoituksessa vallan hyvin.

Mukavaa vuodenvaihdetta jokaiselle! :)

tulitus

/Salla

Seurantakäynti 6, pudotus hidastuu

21.12.2015 Yleinen

viikko15Oli mukava jälleen käydä Valmentajalla. Punnitus oli ihan ok ja muidenkin arvojen laskeminen.

Yhteensä tämän ohjelman aikana on siis pudonnut 17,2 kg. Tavoite laitettiin 65 kg eli vielä olisi rutistettava 13,1 g :) Aikataulu tehtiin uusiksi ja tavoitteen pitäisi olla saavutettu 3.3.2016. :)

Täältä voi katsoa muiden arvojeni laskemista »

Olen tyytyväinen pudotukseen ja tähän projektiini <3

Viikkoja takana 14, vähän reilu

17.12.2015 Yleinen

vko14

Hienosti mennyt siis. Jos vuoden vaihteeseen mennessä saisi rutistettua -20 kg? Tiedän tosin, että maanantaina valmentajan puntari ei näytä samaa kuin kotona tänään. Heittoa on noin 600 g – 1 kg enemmän…. Mutta kuitenkin! Paino alkaa seiskalla tiiviisti <3

Seurantakäynti 5, en odottanutkaan paljon

30.11.2015 Yleinen

viikko12Kuten joka kerta, niin nytkin. Viime viikon sunnuntain ja tämän valmentajakäynnin välillä painoa ei paljon ole tippunut. Tiedän, että kotivaakani ja valmentajan va’an välillä on 800 g-1 kg eroa. Eli viikko sitten sunnuntaina kotivaakani näytti 79,5 kg ja tänään valmentajalla 80,1 kg. Surun vaikutusta painoon ei voi vähätellä. Stressihormoni jyllää ja saa aikaan myös painonpudotuksen hidastumista. Sille ei vain mahda mitään.

En aio lannistua, jatkan tätä. En lipsu. Paino tippuu aivan varmasti vielä… Ja jos vertaa muutamia muita lukuja tämän 12 viikon taipaleelta:

BMI 37,2 –> 31,3
R% 54,2 –> 48,3
L% 19,8 –> 22,0
Visk. 10 –> 9

Saa olla tyytyväinen. Kuten kadotettuihin sentteihin »

Yksitoista viikkoa täynnä!

22.11.2015 Yleinen

viikko11Vaikka kulunut viikko on ollut raskas, olen silti valvonut syömistäni. Minulla murheet, surut, jne. näkyvät ruokailussa syömättömyytenä. Onneksi minulla on tämä Cambridge-projekti, että saan päivän aikana niistä ravinteet. Lisäksi olen pyrkinyt syömään ainakin yhden lämpimän aterian ja yhden leivän lisukkeineen. Vaaka taitaa tykätä taso 2 kaloreista, sillä sinne taso 3 kaloreihin en juurikaan yllä. Tänään aamupaino oli -15,8 kg eli viikon pudotus oli -1,8 kg. Liikunnastakin olen saanut lohtua, käyn juoksemassa.

Rakastakaa ihmiset toisianne ja antakaa huomiota niille tärkeimmillenne <3