Selaat arkistoa kohteelle miksi.

Tutkimustyötä

2.12.2016 Yleinen

Viimeiset puoli tuntia muistelin, että miten tänne blogiin kirjaudutaan. Onneksi oli viiniä ja hyvää musiikkia seurana niin ei mennyt hermot.

Kävimme oleskelemassa viisi viikkoa Espanjassa, ”Fugessa” ja siksi on remontit ollut hieman tauolla. Itse asiassa (yhdyssana vai ei?) vaimohan ei oleskellut vaan hän oli siskoni kanssa työharjoittelussa ja minä kiertelin kaupungin strippiklubeja läpi yhdessä poikani kanssa. Espanjassa ei ole kaikki niin pilkuntarkkaa. Hienot oli maisemat.

Maisema nro.1

Maisema nro.1

Tultiin kyllä jo takaisin muutama viikko sitten, mutta minulla on ollut kiire erilaisten tutkimustöiden takia.

Viimeksi eilen teimme poikani kanssa tutkimusta paikkakuntalaisten käyttäytymisestä kohtaamistilanteessa.

Tutkimus: Hei me tervehditään!
(Kuva kädestä…en jaksanut ottaa mutta ymmärrät pointin)
Olimme pojan kanssa kääntyneet kotitieltämme yhdelle kaupungin vilkkaimmista kaduista, Osmajoentielle (missä se joki on?)
Hetken mielijohteesta päätin tehdä testin siitä että kuinka moni vastaantulijoista tervehtii minua (Osmajoentiellä kävellessäni) jos tervehdin heitä ensiksi…muutenhan mitään kanssakäymistä ei tapahtuisi, ellei kyseessä olisi tuttu henkilö.
Samalla kun ajatus oli putkahtanut päästäni ulos, olikin ensimmäinen testihenkilö jo hyvin hyvin lähellä. Kuvailen testihenkilöitä numeroilla, numerojärjestyksessä.
Tässä vaiheessa on myös hyvä kertoa tutkimuksen olosuhteet jotta voidaan todeta testin tapahtuneen järkevissä olosuhteissa.
Keskipäivä, suhteellisen valoisa keli, pientä lumisadetta. Keskimääräinen kosteusprosentti 90, tuulennopeus 0.3 m/s. Tervehtijän vaatetus: normaalit ulkoiluvaatteet, musta ulkoilutakki ja housut, päässä pipo. Mukana pieni lapsi lastenrattaissa: vaikutus tervehdykseen vastaamisen helpottamisessa suurempi kuin yksinään kävelevän mieshenkilön.
1.Pyöräilevä koululaispoika/ nuori mies, luultavasti menossa Ammattikoululle, finnejä. Tilanne tuli tosiaan liian nopeasti, epäröin ja pyörä sujahti ohitseni vasemmalta puoleltani, en ehtinyt/uskaltanut sanoa mitään. Tämä kertoo testin vaativuustasosta. Nyt ei voi enää epäröidä! Entä jos hän olisi tervehtinyt ensin? Olisinko ollut jumissa?Olisiko hän pettynyt? Tehnyt jopa itsemurhan kyseisen asian takia?
2./3.Kaksi mummoa keskustelee keskenään, molemmat pysähtyneinä. Toisella pieni koira hihnassa. Keräsin rohkeuteni ja kajautin ilmoille iloisen tervehdyksen ”Hyvää päivää!”. Toinen vastasi epäröivällä, hiljaisella äänellä ”Hei” (luulisin että tuo ei liittynyt heidän omaan keskusteluunsa) mutta molempien ilme oli varsin tutkiva, jopa arvosteleva. Hetken jo luulin että toinen mummo laskee villakoiransa kimppuuni. Ei laskenut, vilkaisin kyllä varmuuden vuoksi olkani ylitse.
4.Huomasin jo kauempaa, että seuraavana kyseessä oli nuori naishenkilö. Välimatkamme lyhentyessä huomasin että kyseessä olikin ihan mukavannäköinen typykkä, joten hymy huulille ja ”Hei!” . Ei vastausta, tai vastasi kyllä katseellaan, luultavasti ääneen lausuttuna olisi kuulostanut tältä ”v*#!n pedofiili!”. Katsoin jälleen taakseni, tällä kertaa tarkistin että oliko numero 4 jo soittamassa poliisille, onko nro.3. päästänyt irti hihnasta. Onko nro.1 viiltänyt ranteet auki?
5. Jälleen koululaisteinipoika, kuulokkeet korvillaan joten jouduin skarppaamaan että hän varmasti huomaisi tervehdykseni. Katsekontakti hyvissä ajoin ja taas ”heipparallaa”. Numero 5 huomasi selkeästi tervehdykseni mutta ei vastakaikua, kuulokkeet pelastivat hänen äänihuuliensa kulumisen.
6. Arviolta 45- vuotias nainen, ”Moikka!”, ei vastausta, mietti varmaan mielessään että olinko joku tuttu ja voi hyvänen aika kun nyt jäi tervehtimättä!?
Nyt olin jo lähellä Kirjastoa (Kauppakadun risteyksessä testini päättyisi joten aikaa ei ollut enää paljon). Vaadittiin nopea muutos suunnitelmiin. Entäpä Englanninkielellä?
7. Vanhempi mummeli. ”Hello darling!” (tuo darling oli liioittelua). Mahdollisimman kovaäänisesti ja iloisella ilmeellä. Sain taas vastaukseksi ihmettelyä, mutta minkäänlaista kommenttia ei ääneen tullut.
8. Taas naishenkilö, saattoi olla lähellä neljääkymppiä. Ei saa lannistua, joten taas iloinen ”HELLOU!”, huomasin että mukana oli myös hieman Savon aksenttia, joten joko nyt tärppäisi? Valitettavasti ei, jos jotain positiivista etsi, niin ainakin numero 8 kiihdytti kävelyvauhtiaan. Hyötyliikuntaa. Ehkä sinä sitä kaipasitkin. Katsoin taakseni, onko nro.6 vielä näkyvissä, ehkä kääntynyt ja tulossa kysymään kuka olen? Nro.1 soittanut poliisit? Miksi? Nro.5 vaihtanut biisiä? Onkohan Metallican uusi hitti?
9. Tällä hetkellä olin kirjaston edessä ja näin kaksi vanhempaa miestä kävelemässä vastaani, heillä välimatkaa reilu 5 metriä. Edelleen vieraalla kielellä tervehdys. Ei ollut huomaavinaan. Tämä loukkasi ehkä eniten…olisit vaikka ennemmin näyttänyt keskisormea! Missä on nro.1? Vieläkö Kakkonen ja Kolmonen juttelee? Eikö niillä ole kylmä? Entä koira? Eläinrääkkäystä. Pitää kirjoittaa Varkauden alueen FACE- palstalle!
10. ”Hello!”. Arvatkaa mitä? Tämä viimeinen ukkeli vastasi, tosin kotimaankielellä ”Hei” mutta mitä väliä! Viime metreillä tilastoihin saatiin yksi AITO tervehdys!
Yllättikö lopputulos? Hieman.
Tervehtisinkö itse jos minulle tervehditään? Todellakin. Kyllä. Ehkä. Luulisin.
Miettiikö kaikki tuttuni, että olen seonnut lopullisesti? Tuskin, ne on tiennyt sen jo pidemmän aikaa. Vai onko? Miksi kyselen itseltäni näin paljon?  Kertokaa?
Jos jatkaisin tervehtimistä elämäni loppuun saakka, niin tulisiko näistä tuntemattomista tuttuja, kuinka läheisiä? Oliko tuo vanha mies kiinnostunut minusta seksuaalisesti? Miksi mietin tuota kysymystä? Tulisinko ulos kaapista jos olisin siellä? Olisiko kaappi vaatehuoneessa vai eteisessä? Jos olisi eteisessä niin siellä on hitosti takkeja, mahtuisinko sinne, mahtuisinko makuuhuoneen kaappiinkaan? Missä on minun kaappi?Miksi en ole töissä jossakin tutkimuslaitoksessa? Kuka keksi rakkauden? Kenelle kellot soivat? Kuka teki enkelin eteiseen? Mikael Gabriel…siitä olen varma. Kuulin radiosta sen biisin.
/Who am I?

Mut tottahan toi on… !!!!!

10.8.2015 Yleinen

The Lie We Live näinhän se menee!!!!

Katso ympärillesi ja herää nyky heteen mit on tapahtumassa tai on jo tapahtunut.

Mutta minkäs mie sille teen, jos sie et halua tehä mitään.

Myö ihmiset ollaan välillä kyllä … sanonko minkälaisia …

Miten tästä voi enää palautua? -En jaksa.

9.4.2015 Yleinen

Jo tämän tekstin kirjoittaminen tuottaa ylitsepääsemätöntä tuskaa, enkä haluaisi sitä tehdä. Teen sen kuitenkin koska psykologi on kehoittanut joskus vain tekemään asioita vaikka ei haluaisikaan ja vaikka ei siltä tuntuisikaan. En vain jaksa enää pohtia tätä tilannetta, en jaksa kirjoittaa siitä, enkä jaksa mitettiä miten siitä pääse yli. Haluan mennä vain sänkyyn peiton alle ja sulkea silmäni.

Siitä on varmasti yli viikko kun olen ollut salilla. En edes muista mitä sielä olen viimeksi tehnyt. Ajatuskin siitä, että pitäisi lähteä salille alkaa hengästyttämään ja ahdistamaan. Se kaikki mitä olen tehnyt: käynyt salilla 5kertaa viikossa ja saanut aktiivisuusmittarin päivän tavoitteet täyteen tuntuu kauhean raskaalta. MÄ EN VAAN PYSTY ENÄÄ SAMAAN! Tuntuu että tein kauhean raskaan työn kun raahasin itseni salille, en pysty siihen enää.

Korvatulehdus on ilmeisesti nyt parantunut. Lääkekuuri on loppunut. Mutta silti tuntuu olo flunssaiselta ja murukin on vielä kipeä. Valitti kurkkukipua juuri ennen kuin lähti töihin. Tässä menee kai kolmas vai neljäs viikko siis sairastaess.

Paino ei ole nyt kolmeen viikkoon laskenut tai noussut. Tämä kai on oikeastaan hyvä, mutta pelkään koko ajan, että lauantaina puntari näyttää +2kg. Ja mitä sen on enää väliä? Miksi en eläisi läskinä koko loppu ikäni? Miksi en vain makaisi sohvalla ja söisi? Miksi näen niin paljon vaivaa salaatin tekemiseen ja uusien ruokien kokeiluun? Ihan turhaan! Mä en onnistu tässä kuitenkaa. Mä olen vain niin huono ja paska. Mä kannan loppuelämäni näitä läskejä tässä vyötäröllä ja katson rumaa naamaani peilistä. Miksi mä teksisin yhtään mitään?

2015-04-09 04.46.23

Kuka, mitä, häh?

11.6.2014 Yleinen

Eli aluksi tämmöinen kuka mitä häh esittely: Eli täällä kirjoittaa 24 tässä kuussa täyttävä nainen. Asun tampereella avomiehen ja kissan kanssa. Opiskelen rakennusmestariksi ja käyn osa-aika töissä.  Yksi aikaisempi ammatti löytyy taustalta. Valmistuin tuossa reilu vuosi sitten rakennusreustauroijaksi. Eli hyvin tavallinen elämä, mutta mitä tältä elämältä jää ylitse aikaa värkkäilen kaikkea pientä aikani kuluksi.

Käsitöitä olen harrastanut ihan pikkulikasta lähtien. Äitini puoli suvusta on pitkän linjan käsityöläisiä. Mummo opetti minut kutomaan lapasen kun olin 6-vuotias ja siitä se sitten lähti vaihtelevalla menestyksellä! Koulussa valitsin teknisentyön. Sanoin äidille että neulomaan opin koska vain maltan istua alas, mutta sirkkeliä ei isä anna käyttää, ennenkuin olen tarpeeksi vanha ostamaan sen itse. Tämän seuraksena mukaan astui sitten nuo puutyöt pienemmistä rasioista aina vähän suurempii huonekaluihin asti. Jonkun verran on tullut opiskeltua myös kuvataiteita ja maalaan ja piirrän myöskin suhteellisen aktiivisesti.

Tätä blogia haluan pitää sen vuoksi että olisi kiva vähän julkaista noita kuvia joita alkaa olla koneella useampi valokuva albumillinen. Lisäksi en viitsi facebook ystäviä kiusata loputtomiin ”katsokaa mitä nyt taas tein” päivityksillä. Ne joita minun tekemiseni kiinostavat voivat sitten lukea niitä täältä.

Kun uusia projekteja on niin paljon hauskempi aloitttaa, tuntuu niiden vanhojen lopettaminen välillä vaikealta. Ehkä tästä blogin pitämisestä syntyy myös inspiraatiota lopettaa nopeammin, että voin esitellä tekeleitäni internetin ihmemaailmassa (Toivoa tietysti voi ainakin). Pitkäjänteisyys on hyve, mutta se ei ole itsestään selvyys ainakaan minulle.

Toivottavasti jotain ihmisiä sattuu kiinnostamaan ja ehkä ilahduttamaankin tämän blogin olemassa olo!

Näin jälkikommenttina sanottakoon vielä, että pahoittelen kirjoitusvirheitä. Minulla on keskivaikea lukihäiriö minkä vuoksi päivitykset on luultavasti täynnä yhdyssana virheitä yms. Pyrin oikolukemaan kirjoitukseni mutta lukihäiriöisen oikoluenta on kuin  ummikon palkkaminen tulkiksi…

Mitä juuri tein?!

27.3.2014 Yleinen

En ole ikinä ajatellut että kirjoittaisin parisuhteestani ja elämästäni julkisesti mutta nytten teen sen! En voi kertoa ystävilleni tai perheelleni minkälaisessa elämäntilanteessa olen, olen luottotiedoton ja kuoleessa suhteessa ja kaiken lisäksi en edes jaksa ajatella asiaa että elämä olisi niin kauheeta vaikka wake-up-call olisi jo kauan sitten alkaa soida mutta ei vain soi koska olen täysin kyllästynyt kaikkeen mitä elämä on antanut minulle. Näen vain huonot puolet mitä se on antanut, enimmäkseen itkuja, raivareita ja potkaissut itsetuntoni kuoppaan.

Blogini tarkoitus on että itse tajuan mitä on mennyt väärin elämässäni ja mitä tulee käydä jos vielä jatkan samaan suuntaan. Varmasti tulee paljon vihapostia mutta toivon myös jotain kannustavaa tai edes jotenkuten positiivista palautetta!

 

Tästä se siis alkaa!