Selaat arkistoa kohteelle miksi.

Tutkimustyötä

2.12.2016 Yleinen

Viimeiset puoli tuntia muistelin, että miten tänne blogiin kirjaudutaan. Onneksi oli viiniä ja hyvää musiikkia seurana niin ei mennyt hermot.

Kävimme oleskelemassa viisi viikkoa Espanjassa, ”Fugessa” ja siksi on remontit ollut hieman tauolla. Itse asiassa (yhdyssana vai ei?) vaimohan ei oleskellut vaan hän oli siskoni kanssa työharjoittelussa ja minä kiertelin kaupungin strippiklubeja läpi yhdessä poikani kanssa. Espanjassa ei ole kaikki niin pilkuntarkkaa. Hienot oli maisemat.

Maisema nro.1

Maisema nro.1

Tultiin kyllä jo takaisin muutama viikko sitten, mutta minulla on ollut kiire erilaisten tutkimustöiden takia.

Viimeksi eilen teimme poikani kanssa tutkimusta paikkakuntalaisten käyttäytymisestä kohtaamistilanteessa.

Tutkimus: Hei me tervehditään!
(Kuva kädestä…en jaksanut ottaa mutta ymmärrät pointin)
Olimme pojan kanssa kääntyneet kotitieltämme yhdelle kaupungin vilkkaimmista kaduista, Osmajoentielle (missä se joki on?)
Hetken mielijohteesta päätin tehdä testin siitä että kuinka moni vastaantulijoista tervehtii minua (Osmajoentiellä kävellessäni) jos tervehdin heitä ensiksi…muutenhan mitään kanssakäymistä ei tapahtuisi, ellei kyseessä olisi tuttu henkilö.
Samalla kun ajatus oli putkahtanut päästäni ulos, olikin ensimmäinen testihenkilö jo hyvin hyvin lähellä. Kuvailen testihenkilöitä numeroilla, numerojärjestyksessä.
Tässä vaiheessa on myös hyvä kertoa tutkimuksen olosuhteet jotta voidaan todeta testin tapahtuneen järkevissä olosuhteissa.
Keskipäivä, suhteellisen valoisa keli, pientä lumisadetta. Keskimääräinen kosteusprosentti 90, tuulennopeus 0.3 m/s. Tervehtijän vaatetus: normaalit ulkoiluvaatteet, musta ulkoilutakki ja housut, päässä pipo. Mukana pieni lapsi lastenrattaissa: vaikutus tervehdykseen vastaamisen helpottamisessa suurempi kuin yksinään kävelevän mieshenkilön.
1.Pyöräilevä koululaispoika/ nuori mies, luultavasti menossa Ammattikoululle, finnejä. Tilanne tuli tosiaan liian nopeasti, epäröin ja pyörä sujahti ohitseni vasemmalta puoleltani, en ehtinyt/uskaltanut sanoa mitään. Tämä kertoo testin vaativuustasosta. Nyt ei voi enää epäröidä! Entä jos hän olisi tervehtinyt ensin? Olisinko ollut jumissa?Olisiko hän pettynyt? Tehnyt jopa itsemurhan kyseisen asian takia?
2./3.Kaksi mummoa keskustelee keskenään, molemmat pysähtyneinä. Toisella pieni koira hihnassa. Keräsin rohkeuteni ja kajautin ilmoille iloisen tervehdyksen ”Hyvää päivää!”. Toinen vastasi epäröivällä, hiljaisella äänellä ”Hei” (luulisin että tuo ei liittynyt heidän omaan keskusteluunsa) mutta molempien ilme oli varsin tutkiva, jopa arvosteleva. Hetken jo luulin että toinen mummo laskee villakoiransa kimppuuni. Ei laskenut, vilkaisin kyllä varmuuden vuoksi olkani ylitse.
4.Huomasin jo kauempaa, että seuraavana kyseessä oli nuori naishenkilö. Välimatkamme lyhentyessä huomasin että kyseessä olikin ihan mukavannäköinen typykkä, joten hymy huulille ja ”Hei!” . Ei vastausta, tai vastasi kyllä katseellaan, luultavasti ääneen lausuttuna olisi kuulostanut tältä ”v*#!n pedofiili!”. Katsoin jälleen taakseni, tällä kertaa tarkistin että oliko numero 4 jo soittamassa poliisille, onko nro.3. päästänyt irti hihnasta. Onko nro.1 viiltänyt ranteet auki?
5. Jälleen koululaisteinipoika, kuulokkeet korvillaan joten jouduin skarppaamaan että hän varmasti huomaisi tervehdykseni. Katsekontakti hyvissä ajoin ja taas ”heipparallaa”. Numero 5 huomasi selkeästi tervehdykseni mutta ei vastakaikua, kuulokkeet pelastivat hänen äänihuuliensa kulumisen.
6. Arviolta 45- vuotias nainen, ”Moikka!”, ei vastausta, mietti varmaan mielessään että olinko joku tuttu ja voi hyvänen aika kun nyt jäi tervehtimättä!?
Nyt olin jo lähellä Kirjastoa (Kauppakadun risteyksessä testini päättyisi joten aikaa ei ollut enää paljon). Vaadittiin nopea muutos suunnitelmiin. Entäpä Englanninkielellä?
7. Vanhempi mummeli. ”Hello darling!” (tuo darling oli liioittelua). Mahdollisimman kovaäänisesti ja iloisella ilmeellä. Sain taas vastaukseksi ihmettelyä, mutta minkäänlaista kommenttia ei ääneen tullut.
8. Taas naishenkilö, saattoi olla lähellä neljääkymppiä. Ei saa lannistua, joten taas iloinen ”HELLOU!”, huomasin että mukana oli myös hieman Savon aksenttia, joten joko nyt tärppäisi? Valitettavasti ei, jos jotain positiivista etsi, niin ainakin numero 8 kiihdytti kävelyvauhtiaan. Hyötyliikuntaa. Ehkä sinä sitä kaipasitkin. Katsoin taakseni, onko nro.6 vielä näkyvissä, ehkä kääntynyt ja tulossa kysymään kuka olen? Nro.1 soittanut poliisit? Miksi? Nro.5 vaihtanut biisiä? Onkohan Metallican uusi hitti?
9. Tällä hetkellä olin kirjaston edessä ja näin kaksi vanhempaa miestä kävelemässä vastaani, heillä välimatkaa reilu 5 metriä. Edelleen vieraalla kielellä tervehdys. Ei ollut huomaavinaan. Tämä loukkasi ehkä eniten…olisit vaikka ennemmin näyttänyt keskisormea! Missä on nro.1? Vieläkö Kakkonen ja Kolmonen juttelee? Eikö niillä ole kylmä? Entä koira? Eläinrääkkäystä. Pitää kirjoittaa Varkauden alueen FACE- palstalle!
10. ”Hello!”. Arvatkaa mitä? Tämä viimeinen ukkeli vastasi, tosin kotimaankielellä ”Hei” mutta mitä väliä! Viime metreillä tilastoihin saatiin yksi AITO tervehdys!
Yllättikö lopputulos? Hieman.
Tervehtisinkö itse jos minulle tervehditään? Todellakin. Kyllä. Ehkä. Luulisin.
Miettiikö kaikki tuttuni, että olen seonnut lopullisesti? Tuskin, ne on tiennyt sen jo pidemmän aikaa. Vai onko? Miksi kyselen itseltäni näin paljon?  Kertokaa?
Jos jatkaisin tervehtimistä elämäni loppuun saakka, niin tulisiko näistä tuntemattomista tuttuja, kuinka läheisiä? Oliko tuo vanha mies kiinnostunut minusta seksuaalisesti? Miksi mietin tuota kysymystä? Tulisinko ulos kaapista jos olisin siellä? Olisiko kaappi vaatehuoneessa vai eteisessä? Jos olisi eteisessä niin siellä on hitosti takkeja, mahtuisinko sinne, mahtuisinko makuuhuoneen kaappiinkaan? Missä on minun kaappi?Miksi en ole töissä jossakin tutkimuslaitoksessa? Kuka keksi rakkauden? Kenelle kellot soivat? Kuka teki enkelin eteiseen? Mikael Gabriel…siitä olen varma. Kuulin radiosta sen biisin.
/Who am I?

Punakynä

3.10.2016 Yleinen

Menneisyyteeni perehtymisen myötä olen ennenkaikkea miettinyt miksi minusta tuntui viimeiseen asti siltä, että kaikki on hallinnassa. Kuitenkin uskon melko alusta asti tienneeni ihan hyvin että näin ei ollut. Missä kulkee se maaginen raja, jonka kohdalla tajuaa, että mikään ei ole enää hallinnassa? Missä menee se raja, jonka kohdalla saa katkaistua kaiken ennen kuin ollaan jo liian pitkällä? Toivoin, että lukemalla päiväkirjojani olisin löytänyt vastauksen tähän kysymykseen ja osannut kertoa mikä oli se selkeä kohta, jossa kaikki meni pieleen. Halusin sen hyppäävän eteeni mutkattomana, jotta voisin tarjota ihmisille yksinkertaisen vastauksen, joka estäisi heitä ylittämästä rajaa.

20.1.2011, Torstai klo 16:30
”Ne ovat piilottaneet vaa’an johonkin. Olin jo alkanut tottua siihen, että tarkkailen lähes joka päivä painoani ja syön sen mukaan ylimääräisiä juttuja kuten välipaloja. Niitä olen vähentänyt. Ei tee myöskään iholle/hampaille hyvää. Luin, että hampaat pystyvät kestämään 5-6 syömiskertaa päivässä. Minun tavoitteeni on 3.”

”Koulussa ei tarvitse syödä. Voin jotenkin paremmin ilman sitä! Tiedän, että pitäisi syödä 2 lämmintä ateriaa jne. Mutta jotenkin… Tai siis… Jos pärjää vähemmälläkin? Minulla on järki päässä. Haluaisin vain olla ikään kuin rajalla.”

”Tavallaan se on kivaa kun ihmiset sanovat että olen laiha, mutten halua liikaa huomiota. Ihan sama mitä ihmiset ajattelevat, haluan itse olla onnellinen.”

 22.1.2011, Lauantai klo 23:41
”Löysin vaa’an! Se oli äidin ja iskän makkarissa, ison vaatekaapin alla. Olisin tyytyväisempi jos painaisin puoli kiloa vähemmän. En tiedä miksi. Tasaluku olisi vaan jotenkin jännempi. Periaatteessa minulle on ihan sama mitä painan, kunhan en näytä siltä. Niin ainakin olen ennen ajatellut…”

”Tämä on oman itseni välinen pieni operaatio. On hieman jopa raskasta aivoille, kun joudun koko ajan miettimään mitä voin sanoa ääneen ja mitä en. Nykyään en kuitenkaan enää sano juuri paljoa. Ei huvita. Vaivun useammin omaan ’laatikkooni’ ja sulkeudun ulkopuolelle, vaikka olen fyysiesti läsnä.”

 7.2.2011, Maanantai klo 23:33
”Äiti ei tiedä että käyn yhä vaa’alla. Hän on sanonut minulle että on heittänyt sen pois. Mutta ei hän ole. Minä löysin sen taas, heidän vaatehuoneestaan kenkien alta. Välillä tajuan, että tämä on sairaus, välillä tunnen olevani ihan terve. Minusta kuitenkin tuntuu, että tämä on yhä hallinnassa… Olen ylittänyt rajan, mutta… Jotenkin vaan tiedän, että järki on tallella.”

 29.12.2011, Torstai klo 16
”Minut vietiin isovanhemmille koska minua ei kuulemma uskalla jättää vielä yksin niin pitkäksi aikaa koska saatan liikkua/oksentaa/vahingoittaa itseäni. Se on totta. Mutta minun pitää itse päästä kierteestä irti.”

”Olen miettinyt paljon elämääni ja tätä kaikkea, mutta joka kerta tulen umpikujaan. Minusta tuntuu kuvainnollisesti siltä, että olen aloittanut labyrintin rakentamisen. Aluksi se oli leikkiä, mutta pikkuhiljaa laajensin ja laajensin sitä, ja lopuksi en löytänyt enää pois. Ja täällä olen, edelleen. Harhailen omassa solmussani. Läheiset huutavat minulle ja pyytävät seuraamaan ääntä oikeaan suuntaan, mutta ne eivät ole ainoat äänet jotka minulle huutavat.”

Vastaus ei paljastunut teksteistä niin yksiselitteisenä kuin toivoin. Olin kirjoittanut paljon syömisen hallinnasta ja sitä seuraavasta hyvästä olosta, mutta myös masentuneista tuntemuksista ja alakuloisuudesta. Ensimmäinen havaintoni oli, että nämä kaksi täysin erilaista aihetta lisääntyivät kirjoituksissani samassa suhteessa. Vähitellen muu elämä tippui aukeamilta pois ja jäljelle jäivät vain ne kaksi. Syömisen hallinnasta johtuva hyvä olo, sekä silloin tuntemattomista syistä johtuva äärimmäisen paha olo. Yhä eteenpäin lukiessani nämä kaksi asiaa yhdistyivät ja jäljellä oli enää masentuneisuus ja syömisongelmat. Hyvä olo oli poissa. Aukeama aukeamalta aihepiirien variaatio supistui supistumistaan ja vei minua yhä lähemmäs sitä synkkyyttä mikä seurasi tätä kaikkea.

Kaikissa käymissäni hoidoissa pyrittiin aina selvittämään kumpi tuli ensin: Anoreksia vai masennus. Minulta kysyttiin sitä joka paikassa. Vaihtoehtoja analysoitiin ja punnittiin. Yritettiin palata kaiken alkuun, vaikka kaikki oli vasta alussa. Kumpi sitten tuli ensin? Se jäi aina arvoitukseksi, joten keskityin nyt erityisesti löytämään johtolankoja jotka toisivat minut lähemmäs ratkaisua. Yritin lukiessani rekisteröidä kaiken siihen liittyvän, mutta vastaus ei vieläkään kirkastunut täydellisen ymmärrettävänä. Se vaati ajatustyötä ja asioiden pohtimista.

Kaikkien vuosien jälkeen löysin viimein avaimet arvoituksen ratkaisuun, kun osasin yhdistää oikeat asiat. Koko sairauden ymmärtäminenhän perustuu lopulta taitoon ja haluun vetää viivoja asioiden välille. Sen olen oppinut psykoterapiassa.

Jos olisin vuonna 2011 tiennyt, että alakuloisuuteni liittyy syömisen vähentämiseen, olisin ehkä voinut pysäyttää kaiken. Jos olisin silloin osannut vetää viivan näiden kahden seikan välille, olisin tehnyt sen paksulla punakynällä. Mutta miten olisinkaan voinut ymmärtää niiden yhteyden? Kaiken alussa tuntui, kuin syömisen hallinta olisi ollut se ainoa ilo. Miten olisin voinut tajuta, että tuo ainoa ilo oli juuri se asia joka veti minua syvemmälle pahaan oloon.

Miksi kaikki sitten tuntui paljon myöhemminkin vielä olevan hallinnassa? Koska sairaus oli juurtunut kiinni. Kaikki oli sairauteni hallinnassa, ja olin kadottanut rajan itseni ja sen välillä. Olin sokeana ensin ylittänyt rajat, ja sitten kadottanut ne.

Nyt kun asiayhteydet on saatettu omille paikoilleen, haluaisin vetää sen mainitsemani punaisen viivan kaikkien syömishäiriöisten silmien alle. Haluaisin piirtää sen niin paksulla tussilla, että sairaus kompastuisi rajalle, ja ihmiset sen pauloissa heräisivät huomaamaan mikä on todellista hyvää oloa ja mikä ei. Haluaisin sytyttää lampun, joka valaisisi tiedon siitä, mistä paha olo oikeasti johtuu. Se olisi niin kirkas lamppu, että pimeys loppuisi ennen kuin se olisi niin syvää, että valo ei enää yltäisi lopettamaan sitä.

Tiedän kuitenkin että sairautta vastaan taisteleminen ei ole niin helppoa. On vaikeaa uskoa, että hyvä olo voi aiheuttaa pahaa oloa. On hankalaa erottaa toisistaan itsensä hallintaa ja itsensä hallinnan hallitsemista. On haastavaa kääntää ylösalaisin pyörähtäneet ajatukset takaisin oikein päin. Silti haluan uskoa, että ennen tätä kaikkea on mahdollista herätä ja huokaista helpotuksesta.

 

 

Mitä tapahtui ja miksi?

1.9.2016 Yleinen

Jos välivuosi täytyy pitää, haluan ymmärtää mitä on tapahtunut ja miksi. Tiedän, että pelkkä psykoterapia ei koskaan riittäisi siihen. Se on antanut minulle enemmän kuin ennakkoluuloni uskalsivat koskaan odottaa, mutta kuten terapeuttinikin sanoo, minun on kohdattava menneisyys ja muistot joita niin kovasti pelkään. Se on yksinkertaista: minun on uskallettava avata päiväkirjat, joita en koskaan ennen ole avannut.

Olen aina kirjoittanut päiväkirjaa Anorektikon tavoin: järjestelmällisesti, tarkasti ja jollakin tasolla pakkomielteisesti. Koskaan en kuitenkaan kirjoittanut siksi, että niitä olisi kiva lukea jälkikäteen. Päinvastoin. Tiesin, etten koskaan haluaisi palata niihin. Mitä pidemmälle sairauteni eteni ja mitä synkemmäksi tekstini muuttui, sitä päämäärätietoisemmin kirjoitin sivu sivulta tietäen, että ne jäisivät ikuisiksi ajoiksi pöytälaatikkoon. Sanoin aina, että kaiken voin elämässä antaa anteeksi, paitsi sen, jos joku lukee päiväkirjaani. Nimitin sitä ajatuksiini murtautumiseksi. Aika ajoin kuitenkin myös ajattelin, että jos, tai kun tähän kuolisin, haluaisin että läheiseni lukisivat ne kaikki kirjat. Silloin he ehkä ymmärtäisivät miten, ja miksi kaikki on tapahtunut. Nyt ymmärrän, että ymmärtääkseni itse sen samaisen asian, olisi minun oltava se, joka siihen pöytälaatikkoon ensimmäisenä kajoaa.

Ensin on luotava tarvittavat olosuhteet ja selkeät säännöt. Säännöt, joita Anoreksiakin noudattaisi.
Vanhat päiväkirjat saa avata vain vanhempieni talossa, silloin kuin saan olla rauhassa vanhassa huoneessani, mutta en ole talossa yksin. Jos tunnelmat teksteistä palaisivat liian selvästi, tulisin haluamaan yksinäisyyttä, mutta en saisi missään tapauksessa olla yksin. Ilta-aikaan kirjojen avaaminen on kielletty kokonaan. Lukeminen on sallittu ainoastaan päivisin, kun aurinko ja terve elämä tunkeutuvat sälekaihtimien väleistä sisälle ja muistuttavat minua tästä hetkestä. Itkeminen on sallittu, mutta ahdistumisen koittaessa lukeminen pitää lopettaa, ja lamaantumisen astuessa kuvaan, on operaatio pysäytettävä kokonaan. Tällöin on odotettava sopivampaa hetkeä. Hetkeä, jolloin olen valmiimpi.

Tällaista asiaa on hankala selittää henkilöille, jotka eivät koskaan ole kirjoittaneet päiväkirjaa, mutta niihin sivuihin palaaminen on kuin palaisi oman itsensä pään sisään sinä päivänä kun teksti on kirjoitettu. Ne kyseiset kirjoitukset ovat mielen virtaa nuoren minäni ajatuksista, ja niihin palaaminen nostaa pintaan kaiken sen, mitä silloin tunsin. Pelkäsin pitkään kohdata niitä tunteita. Olin varma, että ne palautuisivat jäädäkseen ja kaikki alkaisi alusta, mutta nyt siitä on vuosia. On aika ottaa selvää, mitä todella tapahtui.

Aloitan vuodesta 2010. Sen vuoden alusta, joka väläytti minulle nopeasti millaista huoleton aikuisuuden kynnyksellä hengailu oli ennen kuin sairauteni järjesti kaiken uudestaan.

 

Vuonna 2010 elämäni oli noin polven korkuinen.

Mut tottahan toi on… !!!!!

10.8.2015 Yleinen

The Lie We Live näinhän se menee!!!!

Katso ympärillesi ja herää nyky heteen mit on tapahtumassa tai on jo tapahtunut.

Mutta minkäs mie sille teen, jos sie et halua tehä mitään.

Myö ihmiset ollaan välillä kyllä … sanonko minkälaisia …

Miten tästä voi enää palautua? -En jaksa.

9.4.2015 Yleinen

Jo tämän tekstin kirjoittaminen tuottaa ylitsepääsemätöntä tuskaa, enkä haluaisi sitä tehdä. Teen sen kuitenkin koska psykologi on kehoittanut joskus vain tekemään asioita vaikka ei haluaisikaan ja vaikka ei siltä tuntuisikaan. En vain jaksa enää pohtia tätä tilannetta, en jaksa kirjoittaa siitä, enkä jaksa mitettiä miten siitä pääse yli. Haluan mennä vain sänkyyn peiton alle ja sulkea silmäni.

Siitä on varmasti yli viikko kun olen ollut salilla. En edes muista mitä sielä olen viimeksi tehnyt. Ajatuskin siitä, että pitäisi lähteä salille alkaa hengästyttämään ja ahdistamaan. Se kaikki mitä olen tehnyt: käynyt salilla 5kertaa viikossa ja saanut aktiivisuusmittarin päivän tavoitteet täyteen tuntuu kauhean raskaalta. MÄ EN VAAN PYSTY ENÄÄ SAMAAN! Tuntuu että tein kauhean raskaan työn kun raahasin itseni salille, en pysty siihen enää.

Korvatulehdus on ilmeisesti nyt parantunut. Lääkekuuri on loppunut. Mutta silti tuntuu olo flunssaiselta ja murukin on vielä kipeä. Valitti kurkkukipua juuri ennen kuin lähti töihin. Tässä menee kai kolmas vai neljäs viikko siis sairastaess.

Paino ei ole nyt kolmeen viikkoon laskenut tai noussut. Tämä kai on oikeastaan hyvä, mutta pelkään koko ajan, että lauantaina puntari näyttää +2kg. Ja mitä sen on enää väliä? Miksi en eläisi läskinä koko loppu ikäni? Miksi en vain makaisi sohvalla ja söisi? Miksi näen niin paljon vaivaa salaatin tekemiseen ja uusien ruokien kokeiluun? Ihan turhaan! Mä en onnistu tässä kuitenkaa. Mä olen vain niin huono ja paska. Mä kannan loppuelämäni näitä läskejä tässä vyötäröllä ja katson rumaa naamaani peilistä. Miksi mä teksisin yhtään mitään?

2015-04-09 04.46.23

Kuka, mitä, häh?

11.6.2014 Yleinen

Eli aluksi tämmöinen kuka mitä häh esittely: Eli täällä kirjoittaa 24 tässä kuussa täyttävä nainen. Asun tampereella avomiehen ja kissan kanssa. Opiskelen rakennusmestariksi ja käyn osa-aika töissä.  Yksi aikaisempi ammatti löytyy taustalta. Valmistuin tuossa reilu vuosi sitten rakennusreustauroijaksi. Eli hyvin tavallinen elämä, mutta mitä tältä elämältä jää ylitse aikaa värkkäilen kaikkea pientä aikani kuluksi.

Käsitöitä olen harrastanut ihan pikkulikasta lähtien. Äitini puoli suvusta on pitkän linjan käsityöläisiä. Mummo opetti minut kutomaan lapasen kun olin 6-vuotias ja siitä se sitten lähti vaihtelevalla menestyksellä! Koulussa valitsin teknisentyön. Sanoin äidille että neulomaan opin koska vain maltan istua alas, mutta sirkkeliä ei isä anna käyttää, ennenkuin olen tarpeeksi vanha ostamaan sen itse. Tämän seuraksena mukaan astui sitten nuo puutyöt pienemmistä rasioista aina vähän suurempii huonekaluihin asti. Jonkun verran on tullut opiskeltua myös kuvataiteita ja maalaan ja piirrän myöskin suhteellisen aktiivisesti.

Tätä blogia haluan pitää sen vuoksi että olisi kiva vähän julkaista noita kuvia joita alkaa olla koneella useampi valokuva albumillinen. Lisäksi en viitsi facebook ystäviä kiusata loputtomiin ”katsokaa mitä nyt taas tein” päivityksillä. Ne joita minun tekemiseni kiinostavat voivat sitten lukea niitä täältä.

Kun uusia projekteja on niin paljon hauskempi aloitttaa, tuntuu niiden vanhojen lopettaminen välillä vaikealta. Ehkä tästä blogin pitämisestä syntyy myös inspiraatiota lopettaa nopeammin, että voin esitellä tekeleitäni internetin ihmemaailmassa (Toivoa tietysti voi ainakin). Pitkäjänteisyys on hyve, mutta se ei ole itsestään selvyys ainakaan minulle.

Toivottavasti jotain ihmisiä sattuu kiinnostamaan ja ehkä ilahduttamaankin tämän blogin olemassa olo!

Näin jälkikommenttina sanottakoon vielä, että pahoittelen kirjoitusvirheitä. Minulla on keskivaikea lukihäiriö minkä vuoksi päivitykset on luultavasti täynnä yhdyssana virheitä yms. Pyrin oikolukemaan kirjoitukseni mutta lukihäiriöisen oikoluenta on kuin  ummikon palkkaminen tulkiksi…

Mitä juuri tein?!

27.3.2014 Yleinen

En ole ikinä ajatellut että kirjoittaisin parisuhteestani ja elämästäni julkisesti mutta nytten teen sen! En voi kertoa ystävilleni tai perheelleni minkälaisessa elämäntilanteessa olen, olen luottotiedoton ja kuoleessa suhteessa ja kaiken lisäksi en edes jaksa ajatella asiaa että elämä olisi niin kauheeta vaikka wake-up-call olisi jo kauan sitten alkaa soida mutta ei vain soi koska olen täysin kyllästynyt kaikkeen mitä elämä on antanut minulle. Näen vain huonot puolet mitä se on antanut, enimmäkseen itkuja, raivareita ja potkaissut itsetuntoni kuoppaan.

Blogini tarkoitus on että itse tajuan mitä on mennyt väärin elämässäni ja mitä tulee käydä jos vielä jatkan samaan suuntaan. Varmasti tulee paljon vihapostia mutta toivon myös jotain kannustavaa tai edes jotenkuten positiivista palautetta!

 

Tästä se siis alkaa!