Selaat arkistoa kohteelle mietteitä.

Ajattelen, siis olen?

16.2.2018 Yleinen

Heippa!

Taas täällä. Ei ole irronnut sen suurempia aivotuksia pitkään aikaan, enkä väkisin ole halunnut yrittää pusertaa irti mitään, mutta nyt on taas sanottavaa. Ilman sen pidempiä jaaritteluita suoraan asiaan…

Olen huomannut itsessäni piirteen, joka aina silloin tällöin tuntuu ajavan minua itseäni hulluuteen. Ongelmakohta on omat ajatukset yhdistettynä ”ylimääräiseen” aikaan. Ylimääräisellä ajalla tarkoitan niitä hetkiä, kun tulee sellainen tilanne, että ehtii syventyä liikaa omien ajatusten pariin. En missään nimessä sano, että se olisi täysin huono asia; omien ajatusten selviminen on toisinaan ja hyvin useissa tilanteissa välttämätön prosessi. Toisaalta se voi olla myös pahasta, ainakin siinä kohtaa, kun ajattelu käy liialliseksi ja omilla ajatuksilla alkaa turhan mässäilyn ja vetvomisen. Syyllistyn tähän itse toisinaan todella pahasti ja hyvinkin stressaavassa mittakaavassa, mutta olen koittanut päästä siitä eroon,pelkästään itseni ja hyvinvointini kannalta.

No eihän kaikesta pääse irti mitenkään, sehän on selvää. Vaikka kuinka yrittää päästä eroon jostakin asiasta omassa mielessään, oli kyseessä sitten pieni tai isompi asia, niin tavalla tai toisella se on aina jotenkin mukana matkassa. Ehkä hieman tyhmää sanoa, mutta toisinaan toivon, että pystyisin olla ajattelematta mitään. Kaikessa yksinkertaisuudessaan vain unohtaa kaiken hetkeksi, ikään kuin laittaa kaiken paussille ja olla vain siinä hetkessä, mikä on käsillä juuri silloin, ja sitten, kun taas tuntuu siltä, niin palata asian pariin. Kyllähän se periaatteessa onnistuu, mutta ei kuitenkaan kokonaisvaltaisesti.

Tällaisia mietteitä tänään, huomenna taas uusi päivä.
Kiitos, jos jaksoit lukea! :)

Aloituskirjoitus

20.6.2016 Yleinen

En osaa kirjoittaa hyvin (koittakaa kestää), mutta kerron nyt teille mitä päässäni liikkuu ja mitä haluan teille kertoa. Ensinnäkin, peruskouluni loppui noin kuukausi sitte, joka tarkoittaa että on aika aikuistua ja mennä opiskelemaan lisää. Minulla on melkein aina ollut hyvä suhtautuminen elämään ja sen kulkuun. Pienenä ei ollut huolia, paitsi jos sukkahousuissa oli ryppyjä, tai jos ei ollut jälkiruokaa, se oli maailman loppu. Ala asteella mietittiin että mihin ammattiin haluaa isompana, tai sitten leikittiin hyppynaruleikkejä joissa maagisesti selvisi koko loppuelämä. Minkälainen puoliso tulee olemaan, missä asussa menee naimisiin ja monta lasta tulee saamaa. Kun kasvaa, alkaa miettimään miten sopeutua joukkoon ja miten saada ystäviä. Ulkonäköpaineet iskevät päälle ja kaikki mitä peilistä näkyy on kamalaa. Kukaan ei huoli minua. Olen yksin. Ahdistaa. Pelottaa, en halua elää. Miksi joku ei halua elää? Miksi jollakin on asiat niin huonosti? Minkä sille voi jos ei osaa huolehtia itsestään? Nyt moni sanoisi että pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa huolehtimaan itsestään, vai mitä? Entä jos se ei olekkaan niin helppoa? Entä jos elämä tuntuu siltä, että sillä ei ole merkitystä? Entä jos tuntuu kuin eläisi kuplassa? Poissa muiden katseilta. Ei halua muiden apua, vaikka tietää tarvitsevansa sitä. Mietin näitä asioita lähes päivittäin, sillä ne ovat minulle ajankohtaisia kysymyksiä. Olen kamppaillut itseni kanssa jo ala asteelta lähtien. Minua on kiusattu, syrjitty, haukuttu, uhkailtu ja naurettu päin naamaa. Kaiken sen aiheuttamana minulla oli, kyllä vain, ala-aste ikäisenä itsetuhoisia ajatuksia. Uskokaa tai älkää, ylä-asteella kaikki perkelöityi entisestään ja muuttuu pahemmaksi. Kirosanoja käytettiin enemmän. Alettiin rakentamaan itselleen kovaa ulkokuorta polttamalla tupakkaa, juomalla, hakkaamalla muita, esittämällä kovaa. Kun pääsin ylä-asteelle, alkoi minullakin kovan ulkokuoren rakennusvaihe. Poltin, kapinoin, menetin hyvän koulumenestyksen ja pari ystävää. Itsetuhoiset ajatukset eivät lähteneet. Kaikki aikuiset sanovat aina että, kyllä se siitä kun sopeudut ja saat uusia ystäviä. Se ei aina mene sillätavalla. Kikilla on oma tapansa selviytyä. Muistakaa se.

Tällä tekstillä en halua aiheuttaa kenellekkään pelkoa tai vastaavaa. Yritän vain avata ajatusmaailmaani teille jotta tiedätte minkätapaista blogia aijon pitää. Sanottakoot vielä että en puhu vain ja ainoastaan synkistä aiheista. En nimittäin ole vain ja ainoastaan se jolla on asiat huonosti ja masentaa. Vietän myös aikaa perheeni ja rakastamieni asioiden ympärillä. Minulla on ihana perhe, ystäviä ja harrastus, joiden kanssa haluan viettää aikaa aina vain kun siihen on mahdollisuus.

Kuulette minusta pian. Varmasti iloisemmalla tekstillä :)

-247kuplassa-

kunnioitus vanhemmuudelle!

26.10.2014 Yleinen

olet sitte nuori,vahna, äiti, isä, yksinhuoltaja tai jonkun kanssa niin kaikki kunnioitus teille ketkä olette vanhempia. Aupairina ollessa sitä tajuaa miten vaikeaa vanhemmuus on. On hoidettava lapset, tehtävä ruoka, hoidettava asunto,huolehdittava itsestä, omasta työstä, hyvinvoinnista sekä elämästä, huomioitava noin miljoona ja yksi asiaa päivässä jotta lapset olisi turvassa, annettava lapsille kasvatusta ja olla heille hyvä esimerkki päivittäin. Sydämmessä huoli lapsen voinnista ja kova ikävä kun ei ole läsnä. Mihin kaikkeen sitä pystykään isänä tai äitinä ja tähän kun ei ole mitään koulua jossa opetellaan vanhemmuutta. Vanhemmuudenkoulu olisi mielestäni turha koska ei ole yhtä oikeaa tapaa olla isä tai äiti ei ole yhtä oikeaa tapaa kasvattaa lasta. olen huomannut että minusta ei ole vielä äidiksi vaikka rakastan lapsia ja haluaisin olla äiti mutta miksi kiirehtiä jos ei ole mielestään vielä valmis? Kun tulet töistä kotiin lapsilla hirveä ikävä, haluavat syliin ja huomiosi. Olisi varmasti ihana hetki edes 5min hengähtää rauhassa kun pääsee töistä kotiin ja sitten kuunnella kaikki lasten päivästä, koska et malta olla kuulematta.

olen miettinyt miksi nuori äiti tuomitaan suomessa yleisimmin?

jos näet kadulla nuoren tytön lapsen tai lasten kanssa mikä on reaktosi? Yleensä kauhistellaan että voi kun on nuori äiti (teiniäiti) mitenhän se pärjää. Ruetaan heti ajattelemaan että lapset ovat varmaankin vahinko. Mitä se ketään haittaa jos lasta ei ollut suunniteltu, hän kuitenkin on päättänyt pitää lapsen. Entä jos tämä kadulla vastaan tuleva nuori tyttö olikin suunnitellut lapsen tai lapset? Ennen kuin annat sääliviä tai tuomitsevia katseita mieti minkä ikäinen itse olit kun sait lapsesi, entä jos tytöllä onkin rakastava poikaystävä, lastenisä kotona tai entä jos tämä tyttö onkin ollut rohkea ja ottanut harppauksen aikuisuuteen mihi moni ei niin nuorena pysty? Kannattaa myös miettiä kaipaisitko itse sääliviä ja tuomitsevia katseita jos olisit samassa tilanteessa? Miksi et mielummin tervehtisi ja hymyilisi iloisesti tytölle ja onko mahdoton ajatus olla onnellinen hänen puolestaan kun hän on saattanut mailmaan pieniä ihmeitä? Jokainen vanhempi varmasti tietää miten haastavaa ja raskasta tämä taival voi olla.

Entä sitten jos vastaan tulee nuori poika lapsen tai lasten kanssa, mikä on Reaktosi? Monesti kuulee ompa siinä hyvä isä, tomera miehen alku ja niin on suloiset lapset. Pojalle hymyillään ja ollaan onellisia hänen puolestaan kun on lapsia.  Miksi näillä reaktioilla on näin suuri ero?

oletko kuullut tai itse joskus sanonut ”tuo nainen näyttää ihan yksinhuoltaja koti äidiltä”. Miltä oikeasti näyttää yksinhuoltaja kotiäiti? Minun mielestä ihan ihmiseltä. Yksinhuoltaja, lapsellinen, lapseton tai naimisissa oleva, jaksatko itse aina olla viimeisen päälle laittautuneena, minä en ainakaan. Kokeilin tässä muutama päivä sitten lähteä hoitolasteni kanssa kaupungille ja voi että kyllä lähdössä meni aikaa. bussin lähtöön oli tunti ja meiltä pysäkille kävelee 3minuuttia. En siis kiirehtinyt alkuu. Laitoin itselleni vähän meikkiä, harjasin hiukset ja laitoin vaatteet päälle vähän väliä täytyi katsoa alas onko vanhemmalla pojalla kaikki hyvin nuorempi vielä nukkui. Nuorempi heräsi, juuri olin saanut itseni laitettua jotenkin kuntoon. Sitten alkoikin lapsille vaatteitten metsästys, jotkin hienot vaatteet haluan heille päälle, bussin lähtöön 45 min. Ei siis vieläkään kiirettä. Vaipanvaihtoon pienemmän kanssa, ja pukemaan päälle kun toiselle se on leikkiä että kun yritän pukea hän juoksee karkuun ja mun täytyy yrittää ottaa kiinni. Sain pienelle vaatteet päälle ja eikun auttamaan isompaa pukemisessa. Puolituntia bussin lähtöön miten on aika hurahtanut nopeasti. Mietin mitä otan mukaan välipalaksi, otan omenat kummallekkin ja kaupasta käydään ostamassa leipää tai jotain, ongelma ratkaistu. Kengän laitto isommalle tennarit oli mennyt pieneksi joten croksieja ehtimään, pienemmällä oli jo kaikki vaatteet kaulaliinasta pipoon. Vaatteet päällä kummallakkin jes ollaan voiton puolella, mietin onkohan heillä nyt tarpeeksi päällä. Isompi on jo menossa ovesta ulos muistan ainiin ROSKAT pakko viedä roskat ettei jää haisemaan. Sit päästään ulos asunnosta oho 15 min bussin lähtöön, rappuset alas toisessa kädessä kaksi roskapussia ja toisessa kädessä lapsi. Laitat pienenmmän vaunuihin joka rimpuilee, sit eikun kiireellä kierrätys  pisteen kautta bussi pysäkille. MAtkalla kun vanhempi lapsi haluaisi tutkia vaikka mitä jännää, mutta nyt ei ehdi, juuri ja juuri kerkesimme bussiin huh. Eli kaikki kunnioitus teille naisille jotka jaksatte laittautua, laittaa lapset hienoiksi, lähteä heidän kanssa ylipäätään mihinkään julkisille paikoille ja varsinkin jos joudut menemään julkisilla. HUH! tiedämpähän nyt että aloitan valmistelut lähtöä varten pari tuntia ennen h hetkeä. Ja kyllä isienkin täytyy laittautua ennen julkisille paikoille lähtöä joten kunnioitus myös teille. Kodin huolehtiminen, työn teko ei näitä voi verrata kumpi vanhemmista tekee enemmän tai onko miehillä vai naisilla vaikeampaa, se riippuu aivan ihmisestä. Isä on lapselle yhtä tärkeä kuin äiti.

Yksinhuoltajat voin vain kuvitella miten paljon teette, kun uskon että pariskunnillakin riittää lasten kanssa touhuamista ja menee aikaa eikä jaksa, niin entä sitten sinä joka olet yksin lasten kanssa. Täytyy olla mahtava organisointi kyky. Ihailein oikeasti ihmisiä jotka jaksaavat ja pystyyvät. Ei ole huono äiti tai isä jos joskus ottaa omaa aikaa, rentoutuu itsekseen tai käy ystävien kanssa ulkona, se on mielestäni enemmän kuin sallittavaa. Kun saa itselleen aikaa jaksaa paremmin myös touhuta lasten kanssa. Varsinkin kun lapset osaa olla todella haastavia, niin paljon kysymyksiä, haluavat kokeilla kaikkea, sydän syrjällään saa pelätä että mitähän tänään keksii pelätä sitä että jos jotain pahaa sattuu ja kokoajan oltava skarppina. Ei sitä jaksa jos jokus ei käy tuulettumassa ja ole ilman lapsia. Edes yksipäivä.

Sveitsissä monet luulee että hoito lapseni on minun omia, mutta täällä ei tuomita että voikun on nuori äiti. Sen siaan täällä tervehditään ja hymyillään iloisesti toiselle ja ollaan onnellisia siitä että toisella on lapsia. Tämä on yksi syy miksi minä rakastan tätä maata, heti ei olla tuomitsemassa ja arvostelemassa. Kokeilkaa ihmiset tätä Suomessakin.

Toivotan kaikille vanhemmille onnea!

– Vanhemmuutta kunnioittava aupair

Mietteitä

5.6.2014 Yleinen

”Kultainen heinäpelto. Siellä kevyein askelin kulkee tyttö, päässään kukista tehty seppele”

Kukaan ei ole täydellinen ja jokainen on erillainen.  Jokaisen kuuluu rakentaa itsensä näköinen polku ja kulkea sitä pitkin, ymmärtää itsensä ainutlaatuisuus ja hyväksyä toiset, omia polkujaan kulkevat ihmiset. Jokaisesta asiasta löytyy jotain kaunista. Unelmat, niin pienet kuin suuret, antavat ihmiselle voimaa ja toivoa tulevaan. Kenenkään unelmia ei tule väheksyä, kenenkään haaveita ei saa lytätä. Olen yksi epätäydellinen ja eksyksissä oleva tyttö, joka katsoo maailmaa avoimin silmin, rakastavalla sydämellä ja halulla tuntea sen jokainen tuulahdus. Maailma on kaunis, mutta siinä on myös paljon pahaa.Ei saa kuitenkaan murehtia liikaa vaan tehdä parhaansa sillä tiellä, jonka on itse valinnut. Pitää osata säilyttää lapsen viattomuus ja hankkia sotilaan rohkeus.

Unelmoin viattomuudesta, kadotetuista paratiiseista, laguuneista, unelmoin, että minulla olisi siivet, unelmoin siitä että minua rakastettaisiin omana itsenäni” -Tommy Tabermann

Elämä on ihmisen parasta aikaa. Opi rakastamaan ja antamaan anteeksi. Haaveile ja toteuta haaveet. Arvosta elämää ja auta toisia. Ole oma ihana itsesi, omintakeinen ja aito. Älä anna muiden painaa sinua maahan vaan usko itseesi ja nouse ylös tuhkasta kuin Feeniks.

”Jokainen ihminen on laulun arvoinen”

Yhdeksännen luokan lopussa sain stipendin, jossa minua kiitettiin hyvästä käytöksestä, kiltteydestä ja ahkeruudesta. Nyt paria vuotta myöhemmin olen ruvennut miettimään, että ansaitsisinko tuota kunnianosoitusta enään. Minulla todettiin jo varhain lukihäiriö, mutta siitä huolimatta olen usein yrittänyt parhaani vaikka kaltaiselleni ihmiselle se ei aina ole ollut helppoa. Kuitenkin ylä-asteella tunsin kehittyväni ja siitä syystä sain lisää motiaatiota opiskelulle. Pystyin nostamaan arvo-sanojani jopa niin paljon, että pääsin lukioon mihin en koskaan uskonut pääseväni. Nyt lukion 2.luokalla jouduin kysymään itseltäni, olenko enään yrittänyt parastani? Vastaus on selkeä: ei, en ole. Tajusin, että jos haluan saada valkolakin päähän, minun pitää jälleen kerran ryhytyä tekemään töitä. Mutta aita on kovin helppo ylittää matalalta, muiden normaali työpanos kun on minun kohdallani aina tuplasti enemmän hommia lukihäiriön takia. Kun syksyllä 2015, toivottavasti, pääsen ylioppilaaksi haluan valkolakin lisäksi olla ylpeä siitä, että yritin parhaani ja pysyin omana itsenäni. On totta, että ihmiset muutuvat vanhetessaan järkevimmiski, vakavimmiksi ja murehtivat enemmän, ehkä minulle onkin käynyt hieman niin. Miten voi tulla vahvaksi mutta pysyä silti pehmeänä? Pohjimmiltani kun olen herkkä ja välittävä, enkä haluaisi sen muuttuvat vaikka maailma välillä riepotteleekin.

 

Haluan tämän blogin olevan paikka johon voin purkaa sekavia ajatuksiani, ne kun tahtovat mennä solmuun päässäni. Pyrin siihen, että blogi olisi aito ja minun näköiseni tai ajanmyötä siitä ainakin muokkautuisi sellainen. En myöskään ajatellut luokitella tätä minkään kategorian mukaisesti, blogi tulee sisältämään niin runoja, sisustussuunitelmia, lisää oudon kuuloista höpinää, surua, iloa ja unelmia. Kukkaistyttö ei ole täydellinen kuten en ole minäkään.

Kiitos jos jaksoit kuunella,

with love Catharina<3