Selaat arkistoa kohteelle mielenterveys.

Masennuspäiväkirja, osa 9: Diagnoosista diagnoosiin

25.11.2018 Yleinen

Nyt kun olen lähtenyt itseni tutkimisen tielle ja hakenut apua oireiluuni, olen väistämättä joutunut lähestymään asioita, joiden en haluaisi edes olevan olemassa. Asioita, jotka olen halunnut unohtaa, mutta jotka ovat kuitenkin vaikuttaneet minuun koko ajan. Asioita, jotka on pakko käydä läpi, jos haluan yrittää hallita niiden aiheuttamia oireita sen sijaan, että ne hallitsevat minua.

Minua todella pelottaa kirjoittaa tätä. Pelottaa siksi, että mieleen tulvii ikäviin muistoihin liittyviä ahdistavia asioita, mutta myös siksi, että mielensä sisältöjen avaaminen muille on usein melkoista uhkapeliä. Löytyy ehkä niitä, jotka tunnistavat tai luulevat tunnistavansa itsensä ja ymmärtävät, ainakin jollain tasolla. Löytyy niitä, jotka suhtautuvat myötuntoisesti, vaikka eivät ymmärtäisikään. Mutta löytyy myös niitä, jotka eivät ymmärrä, eivätkä edes yritä, tai niitä, jotka ymmärtävät väärin. Mutta siitä huolimatta otan riskin.

Olen nyt reilun vuoden verran käynyt säännöllisesti juttelemassa eri ammattilaisten kanssa. Olen käynyt myös luennoilla, tutustunut monenlaiseen teoreettiseen ja kokemusperäiseen tietoon sekä osallistunut vertaistukiryhmän toimintaan. Olen pyöritellyt asioita mielessäni ja paperilla. Olen saanut paljon hyvää perspektiiviä ja tietoa, tukea sekä keinoja selvitä oireiden kanssa arjessa. Vähitellen olen alkanut ymmärtää – ja samalla armahtaa – itseäni enemmän. Mutta tieto lisää myös tuskaa. Välillä oireet pahenevat ja minusta tuntuu, ettei piina lopu koskaan, vaikka yritän kaikkeni.

Mistä aloittaisin? Ehkä on lähdettävä liikkeelle traumaattista kokemuksista. Itse olen ajatellut, että traumoja on vain yksi, mutta keskusteluissa ammattilaisten kanssa on käynyt ilmi, että traumatisoivia tapahtumia on ollut useita jo lapsuudessa. Myös tuon nuoruudessa tapahtuneen yksittäisen traumatapahtuman jälkeen olen joutunut kokemaan asioita, jotka ovat syventäneet traumaa ja pahentaneet oireita entisestään. Masennus on ollut seuralaisenani jo pitkään, suojaamassa näiden kokemusten haavoittavilta vaikutuksilta, mutta myös rampauttamassa toimintakykyäni.

Uutena diagnoosina minulle on esitelty PTSD (engl. post-traumatic stress disorder) eli traumaperäinen stressihäiriö. Aikaisemmin minulla on epäilty esimerkiksi kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta oireet selittyvätkin traumakokemuksen aiheuttaman suojareaktion pitkittymisellä. Aivoni ja kehoni ovat siis jääneet ikään kuin jatkuvaan hälytystilaan. PTSD aiheuttaa minulle vaihtelevasti ylivireystiloja, joihin liittyy pelkoa ja ahdistusta, jopa paniikkikohtauksia, sekä alivireisyyttä, joka yhdessä masennuksen kanssa saa minut tuntemaan väsymystä ja jähmettyneisyyttä. Kärsin myös ajoittain painajaisista ja takaumista. Traumaperäiseen stressihäiriöön liittyy myös välttämiskäyttäytymistä eli sellaisten asioiden ja tilanteiden välttämistä, jotka voivat muistuttaa tapahtumasta tai herättää siihen liittyviä tuntemuksia, mikä väistämättä kaventaa ja rajoittaa elämää.

Traumatietouden ja keskustelujen myötä on tullut esiin sellainen käsite kuin dissosiaatio ja myös dissosiaatiohäiriön mahdollisuus on otettu kohdallani puheeksi. Vielä en oikein tiedä, mitä mieltä itse olen siitä. Dissosiaatiolla tarkoitetaan tässä yhteydessä siis mielen puolustuskeinoa tai sopeutumisreaktiota, jonka traumaattinen kokemus aiheuttaa. Dissosiaatiossa traumaattiseen tapahtumaan liittyvät tunteet, muistot ja stressi erotetaan tietoisuudesta. Tämä selittää esimerkiksi sen, etten muista itse traumatapahtumasta juuri mitään. Usein tuntuukin siltä kuin se ei olisi tapahtunut minulle, vaan jollekin toiselle.

Kaikki tämä on ollut sekä helpottavaa että sekavaa ja ahdistavaa. Huomaan välillä miettiväni, mikä oikein johtuu mistäkin ja onko tämä nyt sitä tai tätä tai tuota. Toisaalta, kuten eräs ihminen minulle sanoi, diagnoosit ovat lopulta kuitenkin vain yritys selittää mielen ilmiöitä. Tärkeintä on kartoittaa oireita, lievittää niitä mahdollisimman paljon ja oppia selviytymään jokapäiväisestä elämästä. Tähän asti olen selvinnyt, jopa vuosikaudet ihan yksin ilman minkäänlaista apua tai tukea, jota onneksi olen vihdoin saanut ja uskaltanut pyytää. Miksipä en siis selviäisi jatkossakin.

Masennuspäiväkirja, osa 8: Mitä kuuluu?

14.11.2018 Yleinen

Olen väsynyt. Minua ahdistaa. En saa nukuttua, ja jos nukun, näen painajaisia tai heräilen kauhun tunteeseen. Itken paljon, jos pystyn itkemään. Tuntuu kuin minua revittäisiin sisältä rikki ja kuitenkin olen samaan aikaan turtunut kipuun. Olen liian paljon yksin, vetäydyn kuoreeni. Tsemppaan ne hetket, kun olen ihmisten kanssa – ja romahdan, kun hetki on ohi.

Kyllähän ihmiset kyselevät, mitä kuuluu. Ei siinä ole mitään pahaa, päinvastoin. Mutta kuinka monelle voi sanoa, mitä ihan oikeasti kuuluu? ”No kuule, ihan paskaa kuuluu ja välillä haluaisin vaan kuolla, mutta joudun tässä nyt vältellen lätisemään jotain ympäripyöreää, ettet säikähdä.” En halua huolestuttaa – ja toisaalta samaan aikaan en pysty uskomaan, että ketään todella kiinnostaa. Pelkään hylkäämistä ja samalla hylkään itse itseni.

Itse kuitenkin toivon rehellistä vastausta ainakin niiltä, joista välitän syvimmin. Toisaalta ymmärrän, omasta kokemuksesta, ettei aina jaksa sanoa suoraan, koska ei jaksa selittää, eikä jaksa ottaa vastaan toisten reaktioita. Niinpä sitä päätyy suojelemaan itseään ja muita rumalta totuudelta. Siltä, että käy läpi todella kipeitä ja raskaita asioita. Kuorii sipulia, josta vaikuttaa löytyvän aina vain uusia kerroksia, ja niistä jokainen kirvelee edellistä pahemmin. Ja siltä, että se väistämättä karkottaa useimmat ihmiset.

En useinkaan pysty olemaan rehellinen edes niille harvoille ihmisille, joita pidän läheisimpinä. En välttämättä pysty sanomaan suoraan tai kertomaan kaikkea edes hoitaville tahoille, vaikka heille nimenomaan ainakin pitäisi. En haluaisi myöntää kaikkea, en tahtoisi pettyä itseeni taas, enkä halua, että minuun petytään. En myöskään kestä sitä, että minua yritetään pakottaa ”menemään eteenpäin” tai ”päästämään irti”. Kukaan ei tunnu uskovan sitä työmäärää, jonka olen jo tehnyt itseni kanssa. Mutta teen sen omassa tahdissani, vaikka se on tahti, jota en edes itse voi määrätä. En voi itsekään pakottaa itseäni – kokeiltu on.

Mitä minulle siis kuuluu? Kerron, vaikket haluaisi tietääkään. Välillä kuuluu ihan kohtalaisen hyvää. Useimpina päivinä ei niin kovin hyvää. Joinakin päivinä en todellakaan jaksaisi olla edes olemassa. Silloin, kun jaksan ottaa askelia, kuljen välillä kaksi askelta eteenpäin ja kolme taaksepäin. Mutta onneksi välillä myös kolme eteen ja vain yhden tai kaksi taakse.

Mitä sinulle kuuluu?

Kohti terveempää mieltä

13.3.2016 mielenterveys

Moikka kaikille ja tervetuloa seuraamaan matkaani kohti psyykkistä hyvinvointia.

 

Heti varoituksena, että ensimmäinen postaukseni tulee olemaan rönsyilevä! :) Seuraavissa postauksissa aloitan keskittymään yhteen aihe-alueeseen kerrallaan, jolloin tekstiä on miellyttävämpi ja helpompi lukea. Better times are ahead siis tässäkin suhteessa haha!

 

En tiedä miten aloittaisin elämäni ensimmäisen blogipostaukseni! Mutta kuten otsikkokin jo kertoo, tänä vuonna aion tehdä sen; päästä masennuksesta eroon ja oppia hallitsemaan ahdistustani ilman lääkkeitä. Perustin blogin, jotta voin jakaa omia ajatuksiani ja kokeilujani masennuksen ja ahdistuneisuuden hoidossa ja toivon, että muut saisivat tästä apua myös omaan elämäänsä, jos kärsivät samantyyppisistä ongelmista.

 

Aloitan siis esittelemällä itseni ja hieman taustaani – matkani tähän missä olen nyt.

Olen 22-vuotias korkeakouluopiskelija Helsingistä. Olen aina ollut kova jännittämään ja punastelun pelkääminen on ensimmäinen muistoni ahdistuksesta ja siitä, kuinka ihanan vapauttavaa oli olla menemättä kouluun, koska sai tuntea itsensä vapaaksi ahdistuneisuudesta ja punastumisen pelosta.

Kerron vaiheistani myöhemmin enemmän, mutta tällä hetkellä tilanteeni on siis se, että olen 22-vuotiaana riippuvainen rauhoittavista lääkkeistä.

 

Kyllä, luit aivan oikein. Riippuvainen lääkkeistä. Saatat ajatella, kuka ihme hörhö siellä kirjoittelee. Omaan korvaani lääkeriippuvainen kuulostaa niin hirveältä, että en edes pidä itseäni lääkeriippuvaisena, vaan kuvittelen olevani joku erityistapaus, joka nyt vaan sattuu nauttimaan lääkkeiden popsimisesta. Mutta, että lääkeriippuvainen! Enhän minä voi olla, eihän se sovi ollenkaan siihen päässäni olevaan ihanteeseen menestyneestä ja onnellisesta ihmisestä.

 

Nyt osalla saattaa putkahtaa mieleen stereotyyppinen mielikuva lääkeriippuvaisesta narkkarista, joka viettää elämäänsä eristyksissä ulkomaailmasta rasvaisine hiuksineen ja notkuvine pizzalaatikkoineen.

 

Onko onnea vai ei, että tätä ei minusta päällepäin huomaa? Sen ymmärsin vasta viime viikolla, kun kerroin miehelle (olemme tapailleet 1,5 vuotta) ahdistuneisuudestani ja mielenterveysongelmistani. Hän ei vieläkään voi uskoa niiden pitävän paikkansa ja epäilee niiden todenperäisyyttä. Lääkkeistä en uskaltanut kertoa mitään. Sitten tajusin, että ei tietenkään kukaan huomaa ahdistuneisuuttani, syönhän joka päivä kaksin- ellei jopa kolminkertaisen määrän rauhoittavia lääkkeitä suositeltuun päiväannostukseen verrattuna, jotta en tulisi hulluksi sisällä olevan ahdistukseni kanssa.

 

Se ihana tunne, kun rauhoittavien lääkkeiden vaikutus alkaa tuntumaan, ja pakottavat ja syyllistävät ajatukset alkavat vaimentua päässä, hengitys rentoutuu, alkaa naurattamaan, kasvojen ja koko kehon jännitys katoaa. Olen vapaa. Tiedostan kuitenkin takaraivossani olevan pienen pienen vaimennetun ajatuksen, joka muistuttaa siitä todellisuudesta, joka palaa kun lääkkeiden vaikutus lakkaa.

 

Mutta takaisin oman itseni kuvaukseen, sillä varmasti kiinnostavampaa seurata matkaa, kun tietää hieman minkälainen ihminen täällä ruudun takana kirjoittelee. Olen 22-vuotias korkeakouluopiskelija Helsingistä, tulen varakkaasta perheestä, pidän itsestäni huolta käymällä salilla ja syömällä terveellisesti, minua on siunattu (ainakin ulkomaailman kommenttien perusteella) hyvillä geeneillä, millä tarkoitan siis sitä, että ulkonaiseti poikkeava en ole, vaan ulkonäön puolesta minulla on kaikki edellytykset elämään normaalia elämää. Pyrin antamaan itsestäni mahdollisimman siistin, sosiaalisen ja normaalin vaikutelman niin uusille tuttavuuksille kuin aivan läheisemmilleni. Ehkä perfektionismi juuri onkin kaikkien ongelmien takana. Vaikeutta hyväksyä epätäydellisyyttä itsessä ja sitä kautta myös muissa. Ajattelen usein kaikkea mikä on vialla sen sijaan, että keskittyisin siihen mikä on hyvin ja mistä olen kiitollinen. Tämä virheellinen ajattelumalli on siis saatava muuttumaan ja olen onnellinen siitä, että olen huomannut ja tiedostanut sen (haha heti positiivista ajattelutapaa kehiin ;) ).

 

Eräs päivä vanhempieni kanssa keskustellessani sain lopullisen romahduksen, kerroin lääkeriippuvuudestani ja maailmanlopulta tuntuneiden itkupotkuraivareiden jälkeen menin YTHS:lle (Ylioppilaiden Terveydenhoito Säätiö) hakemaan sairashoitokertomukseni (tai mikä lie onkaan) ja marssin terveyskeskukseen toimittamaan asiakirjat sinne, koska sieltä olin saanut ajan lääkärille reilun viikon päähän. YTHS:llä minulle todettiin kylmän viileästi, että mielenterveysosasto on minuun yhteydessä kuukauden sisällä. MIETTIKÄÄ KUUKAUDEN! Jos olisin aikeissa tappaa itseni, niin tuo kuukausi olisi todellakin liian pitkä aika. Olen aikaisemmin hakenut useasti apua monien eri tahojen kautta, muun muassa YTHS:n kautta ja mistään en ole saanut tarvitsemaani apua. Aina vain uusi masennuslääkeresepti kouraan ja kotiin. Hyi, en aio enää kertaakaan pilata yhtään päivää elämästäni masennuslääkkeiden kauheiden sivuvaikutusten kourissa. Tällä kerralla aion itse ottaa vastuun parantumisestani ja jatkan yrittämistä kunnes pääsen tavoitteessani; terve mieli.

 

Terveyskeskuksessa minut otettiin vakavasti ja kuin sattuman kaupalla psykiatrinen sairaanhoitaja sattui olemaan vapaana ja pääsin heti hieman jutustelemaan hänen kanssaan, mikä oli parasta mitä minulle on koko tämän vuoden aikana tapahtunut. Sairaanhoitaja oli itsevarma, lämmin ja tsemppaava ja loi minuun heti uskon, että tästä selvitään yhdessä. Hän varoitteli etukäteen, että, on varmasti vaikea ja uuvuttava prosessi edessä, mutta loppujen lopuksi palkinto odottaa tien päässä. Hän käytti kuvausta, että psykoterapia (hän ei siis ole laillistettu psykoterapeutti vaan oman tiensä kulkija, ja auttaa ihmisiä maalaisjärjellä) on ikäänkuin kirja –jokainen sivu on käytävä läpi, mutta sitten kun jokainen asia on käsitelty, voidaan kirja sulkea.

 

Tätä tavoitetta kohti lähden siis etenemään päättäväisemmin kuin koskaan.

 

Ihminen on lääke toiselle

11.12.2014 Yleinen

Kuulin ostikon mukaisen lauseen televisiosta, mutta en tiennyt missä asiayhteydessä asia tuli esille. Kyse saattoi olla jostain bakteerikannan vaihtumisesta ja sen merkityksestä vastustuskykyyn. Aloin kuitenkin miettimään varsinaisen kliinisen vaikutuksen lisäksi ihmistä lääkkeenä toisen ihmisen mielenterveyteen ja hyvinvointiin. Hyvässä ja pahassa.

Varsinaisen mielenterveyden ja siihen liittyvän lääketieteen käsittely ei minulta onnistu. Kunnioitan tutkimusta, tiedettä ja osaamista ja jätän suosiolla sen pohdinnan alan ammattilaisille. Sitä vastoin sellaista ihmisen hyvää tai pahaa oloa, jonka jokainen kokee arkipäivässään, on helppo käsitellä. Elämme ja koemme jokainen jollain tavalla. Se tekee meistä ajattelevan ja kokevan individuaalin.

Väitän, että huonosti voivat ihmiset ovat useammassa tapauksessa myös yksinäisiä kuin että heillä olisi ystävyyksiä tai yleensäkään ihmisiä, joiden kanssa he ovat läheisessä suhteessa säännöllisesti. Ja päinvastoin – hyvinvoivilla ihmisillä uskon olevan useammin laadukkaita ihmiskontakteja kuin että he olisivat yksinäisiä. Korrelaatio ei tietenkään ole aivan aukoton, mutta pääperiaatteessa näin uskon olevan.

Mietin itseäni tilanteessa, jossa olen iloinen, avulias ja hyväntuulinen. Ottamatta kantaa toisen ihmisen pahan olon laatuun, olen varma että kykyni vaikuttaa positiivisesti häneen on todennäköisempi, kuin ollessani huonolla tuulella. Silloin puolestaan olen kuin huono lääke tai jopa tarttuva tauti. Silloin vaikutan tahtomattani (tai tarkoituksella) negatiivisesti ympärilleni eikä mikään kommunikointi oikein kiinnostakaan kunnolla. Vertaisvaikutus omalla ololla on merkittävä. Ollessani huonolla tuulella, on hoidoista parhaita läheisen ihmisen tekemä tsemppaaminen ja kannustus. Mieltä painavan asian valaiseminen toisesta näkökulmasta tai ajatuksen vieminen ihan toisaalle. Olon parantamista, lääkettä.

On myös niin että oikein huonotuulinen ja negatiivisella päällä oleva ihminen on kuin virus. Pystyy affektoimaan hyvin nopeasti ja kerralla jopa suuren määrän ihmisiä. Hyväntuulisistakin tulee huonotuulisia. Tiedätte tyypin, tekee viininkin vedeksi hetkessä. Joissain tapauksissa lääkettä ei vaan ole ollenkaan tai ei ainakaan sillä hetkellä.

Uskon myös siihen, että useimmiten ihmiset haluavat olla lääke läheisilleen. Vilpittömin toisen arvostamisen muoto on auttamisen halu. Siis huomatessaan että toinen tarvitsee lääkettä, tarjoaa sitä. Haluaa vaikuttaa ja uhraa siihen itseään. Se on välittämistä ja lääkitsemistä. Ja toisaalta huomatessaan saavan sellaista apua, sitä myös arvostaa. Hyvän kierre parhaimmillaan.

Ihminen lääkkeenä toiselle on siinäkin mielessä hyvä lääkinnän muoto, että se on riippumatonta lainsäädännöstä tai mistään muustakaan yhteiskunnallisesta säätelystä. Se on ilmaista ja siihen pystyy ihan jokainen. Varjopuolena tässä ilmaisessa lääkkeessä on tietenkin se, että ihminen voi joko tahtomattaan tai tahallaan kääntää vaikutuksensa aivan päinvastaiseksi. Ehkä tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, millainen voimavara meillä on käytössämme. Sitä voi myös hyödyntää taatusti huomattavasti enemmän kuin mitä nyt teemme.