Selaat arkistoa kohteelle mielenterveys.

Tulevaisuus

20.9.2017 Yleinen

On jännittävää huomata miten terveydentila heijastuu suoraan valovoimakkuuteen, jolla tulevaisuus näyttäytyy. Usein mielenterveyden kanssa painiessa tuntuu kuin joku sytyttäisi ja sammuttaisi jatkuvasti spottivaloa tulevaisuudessani. Sen välkkyessä päälle ja pois olen tullut lopputulemaan, jossa täytyy olla onnellinen siitä, että se valo sentään joskus palaa. Pimeitä jaksoja on ollut, mutta niiden jälkeen tulevaisuus on aina syttynyt uudelleen. Sen valo on monesti hämärä ja kaukainen, mutta siellä se kuitenkin on.

Nuoruuteen sekä elämään yleensä kuuluu epävarmuus tulevaisuudesta. Sen kanssa painivat niin sairaat kuin terveetkin ihmiset. Anoreksian kanssa tulevaisuuden tarkastelu eroaa terveellisestä näkökulmasta kuitenkin monilla koko tulevaisuus -käsitteen muotoa muuttavilla mutkilla.

Anoreksian varjossa tulevaisuuteen kohdistuva toivo heittelehtii rajusti olemassaolonsa laidalla ja katoaa välillä kokonaan. Kun toivo katoaa, ei vaihtoehtoja tulevaisuudesta ole. Tällöin se on joko pimeä ja vaarallinen paikka, tai jokin mitä ei koskaan tule tapahtumaankaan. Tulevaisuuden toivon läsnäolonkin aikoina on kuitenkin tärkeää osata tunnistaa mikä on Anoreksian luomaa, lopulta toivottomuuteen vievää toivoa. Tällainen anorektinen tulevaisuuden toivo perustuu sairauden etenemiseen liittyvään toiveikkuuteen ja siihen uskomiseen. Sen tähtäimessä on tulevaisuus täynnä pienempiä lukemia ja täydellisempiä tuloksia. Tulevaisuus lähempänä kuolemaa.

Vahvempina hetkinä kykenen rakentamaan omaa, henkilökohtaista tulevaisuuskuvaani jossa Anoreksialla on paikkansa, mutta jossa se ei hallitse minun todellisia haaveitani. Heikkoja hetkiä on kuitenkin paljon, ja niiden myötä Anoreksia pääsee helposti käsiksi siihen kuvaan. Se sotkee unelmiani synkillä väreillään omien niistä itselleen tilaa ja muodostaen näin lisää epävarmuutta ja epätietoisuutta. Se ei unohda muistuttaa minua siitä, että tulevaisuutta on hankala suunnitella kun ei tiedä kuinka lähellä sairauttani se tapahtuu. Se korjailee haaveitani kyseenalaistamalla kykyjäni. Se yrittää saada minut uskomaan että sen omien, anorektisten aatteiden toteuttaminen on ainoa asia jossa olen hyvä. Se tekee kaiken sen katkaistakseen siivet tulevaisuudelta jossa se on sivuroolissa, tai jossa sitä ei ole lainkaan.

Niin kauan kun Anoreksialla on näppinsä pelissä tulevaisuuteni suunnittelemisen ja rakentamisen kanssa, on ympärilläni rakennusprosessia hankaloittavia kysymyksiä vailla vastauksia: Olenko naiivi kun unelmoin asioista joihin en kykene? Kykenenkö? Uskallanko visioida tulevaisuudesta ilman sairauttani? Onko sellaista tulevaisuutta edes mahdollista saavuttaa? Entä voiko tulevaisuudesta sairauden kanssa rakentua mitään tavoittelemisen arvoista? Onko minun kaltaisellani lainkaan tulevaisuutta?

 5.3.2014, Keskiviikko klo 14:57
”Olen miettinyt… Kun minulle tehtiin masennustestejä, oli niissä aina kysymys ’Millaisena näät tulevaisuutesi’. Vaihtoehdot olivat aina synkästä ja pelottavasta valoisaan. Silloin en ihan täysin ymmärtänyt kysymystä, ja koulua oli niin paljon jäljellä että en osannut vastata siihen. Nyt osaan. Tulevaisuus tuntuu synkemmältä ja pelottavammalta kuin koskaan. Nyt kun ratkaisut tulevaisuudestani ovat niin lähellä, en yhtäkkiä tiedäkään mistään mitään. Välillä tuntuu että maailmassa ei olekaan sitä juuri minulle tarkoitettua juttua… Tuntuu että en koskaan pääse omille jaloilleni kun en koskaan parannu.”

 13.2.2015, Perjantai klo 16:00
”Tavallaan ihanaa että tulevaisuus on avoinna ja uusia ovia on vaikka kuinka… Niitä on niin kauan että löydän sen oven josta haluan kotioveni. Ehkä joskus, ehkä ei koskaan. Molemmat on minulle ok kunhan olen onnellinen.”

 8.1.2017, Sunnuntai klo 22:05
”Mielialani ovat menneet ylös alas ja tulevaisuus on näyttänyt usein jo 48 tunnin sisällä sekä valoisalta että äärimmäisen epätoivoiselta. Nyt kuitenkin alkaa tuntua siltä että valo voittaa. Se tunne on antanut minulle tilaa ajatella järkevästi ja punnita eri vaihtoehtoja. Ehkä suurin muutos on se, että kykenen ylipäätään löytämään niitä vaihtoehtoja. Minulle on viimeaikoina herännyt myös suuri tiedonhalu. Haluaisin ymmärtää maailmaa ympärilläni, mutta tuntuu etten tiedä paljoakaan. Maailmankuvani on puutteellinen. Niin kauan olen vain tuijottanut Anoreksiaa silmiin, tai kuten viimevuosina – keskittynyt ymmärtämään niitä silmiä jotta parantuisin… Mutta haluan välillä myös katsoa ympärilleni ja ymmärtää mitä näen.”

 22.1.2017, Sunnuntai klo 22:39
”Saavuin juuri takaisin Turkuun. Ehkä tämä olo johtuu tyhjyydestä mikä tulee siitä kun on saanut elää jossain missä on paljon ihmisiä ja tekemistä, ja nyt on taas palattava vanhempien luokse parantumaan. Parantuminen on tylsää, tappavaa ja tyhjää. Se on sitä niin kauan kunnes maaliviiva alkaa näkyä… Ja ehkä juuri siksi minulla on huono olo. En enää jaksaisi juosta sinne maaliviivalle kun tuntuu että joku siirtää sitä kauemmas koko ajan. En siis juokse sitä kohti, vaan juoksen sen perässä. Tämän viikonlopun kaltaiset Helsinkireissut on niin kivoja koska niiden myötä pääsee hetkellisesti elämään sitä elämää mitä minulla ei ole. Vähän niin kuin jonkun muun elämää, jonkun muun kotiin, johonkin muuhun kaupunkiin… Kunnes palaan tänne ja muistan entistä selkeämmin minun elämääni vaivaavat kysymykset: Mitä minä teen elämälläni? Onko minulle paikkaa tässä maailmassa? Tänään bussissa ajattelin seuraavaa: Miksi en yrittäisi? Voin koska tahansa lopettaa kaiken lopullisesti (siis kaiken) jos en onnistu tai löydä sitä jotain mikä tekee minut onnelliseksi. En osaa sanoa oliko tuo ajatus tervettä vai sairasta minää, mutta se on totta. Pointti on kuitenkin siinä, että haluaisin olla onnellinen jo sillä matkalla kun etsin sitä jotain.”

 Yhteiskunta kohdistaa lasten ja nuorten koulutuksen sekä kasvattamisen tulevaisuuteen, jonka voisi karkeasti yksilöllisellä tasolla määritellä elämäksi, johon nuoruusikä tähtää. Ihmiset luovat siitä elämästä helposti ideaalisen määränpään. Sen mukaan tulevaisuus on mielekäs ammatti joka pyörittää yhteiskunnan pyörää. Ammatti, johon tiivistyy ihmisen osaaminen, järkevät haaveet, loppuelämän omistautuminen ja ylpeys. Ylpeys itsestään sekä jonkun muun tekeminen ylpeäksi. Onnellisuus. Onnistuminen. Kaikki edellämainittu kuvastaa kuitenkin tavoittelemisen arvoisen määränpään lisäksi paineita joita yhteiskunta ja ihmiset asettavat toisilleen, ja joita yhtälailla asetamme itsellemme. Täytyy tietää mitä haluaa. Täytyy olla onnellinen. Täytyy pärjätä. Kaikki muu on epäonnistumista.

Kaikilla ihmisillä tulevaisuuden muodostuminen ei tapahdu yhteiskunnan ihanteellista reittiä pitkin. Se voi johtua sairaudesta, tai mistä tahansa muusta syystä. Joskus siihen ei ole varsinaista syytä lainkaan. Toisilla meistä reitti tulevaisuuteen kulkee mutkien ja umpikujien kautta. Tällöin on joskus välttämätöntä arpoa, kokeilla, luovuttaa, aloittaa alusta ja kaiken sen keskellä yrittää valaa ja ylläpitää luottamusta sekä toivoa lopulliseen onnistumiseen. Kuitenkin myös lopullinen onnistuminen on osittain yhteiskunnan luomaa haavekuvaa. Todellisuudessa elämässä voi olla monia lopullisia onnistumisia. Jokin ajatus tuntuu hyvältä muutamia, kenties kymmeniä vuosia, kunnes elämä ohjaa uusien tuulien pariin. Sairauteni on näyttänyt minulle että epäonnistuminen on sallittua. Sallittua on myös mielen muuttaminen. Yhteiskunnan luoma tyypillinen polku on ehkä tarpeellinen malli jotta pyörä pyörii, mutta etenkin sairaan mielen kanssa on hyvä muistaa, että siitä poikkeaminen ei ole väärin. Päinvastoin. Jo pelkkä sen polun ulkopuolelta ajattelu ohjaa monesti luonnostaan oikeaan suuntaan.

Sanotaan, että on tärkeää seurata oman sydämen ääntä. Haaveita ja unelmia. Joskus niiden jäljet peittyvät joka puolelta tulevien paineiden, ja kuten minun tapauksessani, myös sairauteni alle. Voisin sanoa että sairauteni on jo kerran ajanut minut ulos valitsemaltani reitiltä, mutta sairaanhoito-oppilaitoksesta lähteminen ei ollut ainoastaan Anoreksian syytä. Osa vastuusta kuuluu myös minulle itselleni: Siihen kouluun mennessäni en seurannut unelmiani, vaan juoksin niitä paineiden alla pakoon. Tulevaisuuden toivo, luottamus omiin kykyihin ja vaihtoehtoihin, sekä itselleen ajan antaminen toimivat kaikki siivousvälineinä paineiden luomiin tahroihin. Niiden tahrojen alla ovat haaveet, joita katselemalla voi löytää vastauksia.

Välivuosi opetti minulle, että jos tulevaisuus ei näyttäydy minkään laisena, on sitä kohti mentävä siitä huolimatta. Ammattia ja vakaata elämää tukevan tulevaisuuskäsityksen ulkopuolellahan tulevaisuutta on kaikki mitä tapahtuu tämän hetken jälkeen. Huominen tulee vaikka sen kulkua ei olisi ennalta suunnitellut, ja joskus juuri sellaiset, suunnittelemattomat huomiset antavat perspektiiviä. Minulle ne antoivat mahdollisuuden tavoittaa tulevaisuuden ajattelun kultaisen keskitien.

28.11.2016, Maanantai klo 17:29
”Taina sanoi että minulla on joko tapana ajatella asioita liikaa, pakkomielteisellä tasolla, tai sitten en ajattele niitä ollankaan. Se on totta. Kun puhuimme tulevaisuudesta ja siitä, että jossain vaiheessa minun on tiedettävä mitä tapahtuu välivuoden jälkeen, ahdistuin heti. Se siirtyi välittömästi takaisin sille alueelle missä en pääse ajatuksesta irti ennen kuin se on ratkaistu. Ja minulla ei ole aavistustakaan mitä haluan välivuoden jälkeen. Taina sanoi että minun on opeteltava siirtämään asioita ns. välimuistiin. Sille kultaiselle keskitielle pakonomaisen ajattelun ja täydellisen ajattelemattomuuden välille. Niin, että se, mitä haluaisin tulevaisuudellani tehdä, roikkuisi mukanani mielessäni ihan pienellä prosentilla. Siten, että olisin avoin ulkomaailman tarjoamille ideoille ja mahdollisuuksille mutta en stressaisi siitä jatkuvasti. Sillä tavoin voisin löytää kysymyksiini vastauksen.”

Kaiken oppimani perusteella loppuelämään tähtäävän tulevaisuuskäsityksen mukaisen tulevaisuuden suunnittelu sairauden kanssa tai ilman sitä on pääosin seuraavanlainen: Ota aikalisä, jonka aikana asiat kypsyvät kultaisessa välitilassa. Kysy itseltäsi mistä sinä pidät. Näytä keskisormea sisältä- ja ulkoa tuleville epäilyksille. Lähde pitämäsi asian suuntaan rohkeasti. Valmistaudu kääntymään takaisin, mutta älä tee sitä suuntasi kustannuksella. Heittäydy, ole avoin, luota, toivo. Nauti niin kauan kuin kaikki tuntuu oikealta. Jos ei tunnu, aloita alusta. Alusta aloittaminen on okei. Sen voi tehdä nyt, huomenna, ensiviikolla, ensivuonna tai kymmenien vuosien päästä, sillä niin kauan kuin olemme elossa, on meillä loppuelämä johon tähdätä.

Anoreksian kanssa aloitan alusta päivittäin. Yhteiskunnan tasolla olen nyt aloittamassa alusta ensimmäistä kertaa. Olen ottanut aikaa. Olen kysynyt itseltäni mistä minä pidän. Olen nostanut ja laskenut keskisormeani epäilyksille – lähinnä niille sisäisille, lukuisia kertoja ja teen sitä edelleen.

 30.1.2017, Maanantai klo 12:21
”Mietin ensimmäistä kertaa tosissani hakevani Konservatoriolle opiskelemaan musiikkia. Olen aina ajatellut etten ole tarpeeksi hyvä siihen, ja sen takia en ole oikeastaan edes tosissaan ajatellut koko asiaa. Nyt kun oikeasti uskallan ajatella sitä, näen sen vaihtoehtona. Ainakin välillä. Aijon itsekseni valmistaa itseäni pääsykokeita varten. Stressi on kielletty, joten minulla on musateorian opiskeluhetki aina maanantaisin. Eli tänään. Täytyy kuitenkin sanoa että olen istunut paikoillani monta tuntia yrittäen saada iskut näkyviin ja laskut oikein vaikka minulla ei ole edes oikeita vastauksia. En ole luovuttamassa… On vaan turhauttavaa kun ei tajua kaikkea, ja minun on vaikea sietää sitä tunnetta kun ei tajua jotain täydellisesti vaikka on käyttänyt tunteja edistääkseen asiaa.”

 13.3.2017, Maanantai klo 22:54
”Tänään oli juuri huonoin mahdollinen päivä olla näin väsynyt, koska tänään oli teoriaopiskelupäivä. Niin, maanantai. Minä en pystynyt siihen tänään… En kertakaikkiaan uskaltanut avata sitä kirjaa. Olin uupunut, mutta samalla tiesin että jos avaisin kirjan ja huomaisin että olisin liian väsynyt tajuamaan sen sisältämiä asioita, siitä seuraisi ensin ahdistus, sitten paniikki, ja sitten epäusko. Epäusko taitoihini, itseeni, ja lopulta valintoihini ja koko elämääni. Siksi tein ratkaisun olla avaamatta kirjaa. Mutta sekään ei ollut helppoa… Inhoan siirtää asioita huomiseen. Minä en siirrä asioita huomiseen. En koskaan. Se ahdistaa ja ällöttää minua. Nyt sen teoriakirjan mahdolliset hankaluudet odottavat minua huomenna ja heijastavat sivuiltaan epäonnistumista, koska luen niitä päivän myöhässä.”

”Olen myös alkanut pelätä sitä koko opiskelua. Odotan kauhulla sitä sivua, josta en enää ymmärräkään mitään. Sivua, jota en osaa opettaa itselleni… Koska pelkään että se paljastaa että olen taas hakoteillä elämäni kanssa, ja hukkaan energiaani asiaan, johon minusta ei ole. Joskus mietin että ihan pieni hitunen itseluottamusta korjaisi kaikki ongelmani.”

 7.2.2017, Tiistai klo 17:56
”Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu. Niinhän ne sanovat… Joskus mietin kyllä missä päin maailmaa ne avautuvat ovet mahtavat sijaita. Niitä kun ei tunnu näkyvän. Ovia sen kuin sulkeutuu. Joskus pikkuhiljaa, ajan myötä ja kivuttomasti. Joskus taas joku läimäyttää sen kiinni nenäni edestä. Ehkä pointti on siinä, etteivät ne ovet avaudu itsestään. Sen sanonnan pitäisi olla toisenlainen. ’Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu.’ EI. Kun yksi ovi sulkeutuu, tee entistä enemmän töitä ja avaa väkipakolla seuraava. Kunpa saisin sen Konservatorion oven auki. Sen eteen ainakin teen töitä. Se on järkevin suunnitelmani pitkään aikaan… Uusi luku ja tikkaat takaisin normaalia elämää kohti. Ja sitä kohti mikä minua oikeasti kiinnostaa, vaikka en aina uskallakaan myöntää sitä edes itselleni. Miksi en uskalla myöntää? Koska pelkään niin paljon etten ole tarpeeksi hyvä. En suoranaisesti pelkää epäonnistumista, mutta pelkään etten kestä enää yhtäkään sellaista.”

21.3.2017, Tiistai klo 9:53
”Käytiin Fiian kanssa sen koululla ja otettiin luokkahuone: Hän auttoi minua pääsykoejuttujen kanssa. Sanonpahan vaan että siitä naisesta tulee vielä ihan huikea opettaja, ellei musaura vie sitä lavoille. Ja molemmissa se pärjäisi paremmin kuin suurin osa. Sen opetuksessa tarkoitan sellaisia pieniä juttuja, jotka kannustaa. Hänen tapansa opettaa torjui minun tapaani ruoskia itseäni. Se on tärkeää, sillä usein pelkään sitä, miten rumasti puhun itselleni kun epäonnistun jonkun edessä, vaikka se joku olisi siskoni. Se, mitä minun sisäinen ääneni ei ymmärrä, on että lopulliseen onnistumiseen tarvitaan satoja tuhansia epäonnistumisia. Jos niistä rankaisee itseään niin pahasti että alkaa pelkäämään epäonnistumista, alkaa lopulta myös pelkäämään yrittämistä. Ja jos ei yritä, ei voi onnistua. Siinä se. Ja kaikki edellämainittu pätee myös isommassa mittakaavassa. Elämässä.” 

Kun et tiedä mihin olet menossa, kaikki tiet vievät perille.

 

Opiskeluvuosi

10.9.2017 Yleinen

Siinä missä kouluvuoteni alkoi toiveikkaan hyvin, lähti se nopeasti epämiellyttävään laskuun joka pysähtyi vasta vuoden jälkeen, päättäjäispäivän tönäistyä minut liikkumattomaksi mytyksi kuopan pohjalle, kesän juurelle.

 11.10.2015, Sunnuntai klo 19:30
”Koulu on ihan hullua. Nettijärjestelmät kaatuu ja työmäärä kasvaa ja lisääntyy enkä ehdi opettelemaan kaikkea vaikka haluaisin. Kaiken ajan mitä on, joutuu käyttämään siihen että saa nopeasti kaiken tehtyä. Oppiminen jää täysin toisarvoiseksi kun koetan vaan selviytyä kaikesta. Torstaisin on opiskelijabileitä, mutta nekin tuntuu velvollisuudelta kun olen niin väsynyt. Flunssa ja kuumeilu ei ole lähtenyt mihinkään, en muista koska olisin viimeksi ollut terve? Itken iltaisin koska olen niin väsynyt. Itken ihan pienimmistä ja naurettavimmistakin vastoinkäymisistä. Sietokyky on nollassa. Tai ei sitä taida edes olla. Tämä ei voi jatkua näin… Entä jos joudun lopettamaan koulun, jos en vaan jaksa? Mietin sitä usein, mutta sen jälkeen kysyn itseltäni aina sen ratkaisevan kysymyksen: Mitä ihmettä minä sitten tekisin? En tiedä vastausta ja itken taas. Se hetkellinen jakso jossa luulin olevani takaisin elämän kyydissä tuntuu pysähtyneen kuin seinään. Taina sanoo että sairasloma on vaihtoehdoista paras, mutta minusta kaikki vaihtoehdot ovat huonoja. Onko sairasloma edes vaihtoehto? Onko minulla ylipäätään vaihtoehtoja? Tiedän vain että romahdus ei ole kaukana… Kun joka hetki tuntuu pieneltä romahdukselta.”

 18.10.2015, Sunnuntai klo 20:02
”Koulukaverit puhuu paljon siitä mihin haluaisivat suuntautua. Kaikkia vaihtoehtoja punnitaan kätilöstä mielenterveyteen… En tiedä miten olisin niissä keskusteluissa. Tiedän nuorten mielenterveysosaston toiminnasta ja toimintatavoista juuri niin paljon kuin siitä oppii yhdessä kesässä potilaan näkökulmasta, ja osaisin vastata kaikkiin heidän pohtimiinsa kysymyksiin, mutta yleensä istun hiljaa ja koitan näyttää siltä että olen mukana keskustelussa, vaikka en ole enkä halua olla. En silti halua myöskään olla ulkona siitä… Haluan olla normaali, niin kuin muutkin, tässä suhteessa. Mutta en pääse menneisyydestäni eroon ja mietin miten selviän kaikista opinnoista.
Ravitsemuskurssilla tehtiin kokonainen ruokapäiväkirja ja sitä analysoitiin oikeilla ravinto-ohjelmilla jotka kirjaimellisesti kertovat kaiken. Se oli vaikeaa. Ihan tarpeeksi vaikeaa jo pitää sitä päiväkirjaa tämän kaiken keskellä… Olisin voinut vaan keksiä sen päästäni tai antaa Fiian pitää sitä, kuten hän ehdotti. Mutta jokin pakotti minua pitämään sitä totuudenmukaisesti ja vähentämään mahdollisimman paljon jotta se kaikki näyttäisi siedettävältä paperilla. Ja jos Fiia olisi tehnyt sen, olisin vain alkanut verrata itseäni häneen… Analyysin tuloksena oli liian vähän kaloreita, ehkä siksi selvisin siitä.
Jossain vaiheessa täällä alkaa mielenterveysopinnot. Pelkään sitä, miten se vaikuttaa minuun. Joskus mietin että heitettäisiinköhän minut ulos täältä koulusta jos ne tietäisivät kuinka epävakaassa tilassa olen. Siellä hakupapereissa piti silloin hyväksyä kohta: ’Olen henkisesti ja fyysisesti kunnossa kyseiseen ammattiin ja sen opintoihin’. Eihän minun pitänyt edes päästä tänne sisään, niin mitä väliä sillä että rastitin sen ruudun silloin…”

 25.3.2016, Perjantai klo 22:00
”Prioriteeteistäni ensimmäinen on parantuminen, toinen on henkiset pakotiet jotta ensimmäinen mahdollistuu, ja kolmas on koulu, joka välillä tunkee ensimmäiseksi koska yritän niin kovasti pärjätä. Että pääsisin joskus elämässäni jonnekin, vaikka en edes tiedä varmaksi minne haluan, ja vaikka tuolla koulussa mikään ei toimi. Opettajat eivät opeta, tunneilla esitelmöidään toisillemme siitä että hyötyliikunta on hyvä juttu (mikä opetettiin jo ala-asteella), ja silti kokeissa pitäisi tietää kaikki. Tämä epäkohtien lista voisi jatkua ikuisuuksiin.”

 27.3.2016, Sunnuntai klo 20:20
”Olenko oikeassa paikassa? Haluanko tehdä tätä? Vaikka haluaisin, niin valmistunko koskaan osaavaksi tätä menoa? Jaksanko? Tämä kaikki saa minut voimaan pahoin ja kadottamaan kykyni käsitellä asioita. Ei se ole asioiden käsittelyä että oksentaa. Tai että vähentää ruokasuunnitelmasta jotain. Se ei auta tätä koulua tajuamaan että näin ei voida opettaa, eikä se auta minua jaksamaan. Kirjoittaisin yleisönosastokirjoituksen jos olisin normaali minä. Puuttuisin asioihin, yrittäisin ainakin. Tekisin sen muotoilemalla epäkohdat nerokkaasti lauseisiin jotka herättäisivät ihmisissä reaktioita. Mutta en jaksa tehdä sitä nyt.”

 28.3.2016, Maanantai klo 12:48
”Ahdistuskohtaus tuli taas suurena illalla… Luulen että se johtui vaan loputtomasta väsymyksestä. En jaksa enää lukea tenttiin. Minusta ei ole siihen. Eikä siihen että nostan itseni täältä kuopasta… On vaan tosi paha olla.”

9.5.2016, Maanantai klo 19:03
”Vielä 5 tenttiä. Yritän lukea, mutta kun on tarpeeksi kauan lukenut joka päivä vähintään 6 tuntia ja tentti tentin jälkeen palannut aina tähän pöydän ääreen seuraavan koealueen pariin, niin pää ei enää toimi. Sen kasassapitäminen muuttuu hankalammaksi koko ajan.”

 20.5.2016, Perjantai klo 18:43
”2 tenttiä vielä. Tuntuu että teipaan askarteluteipillä päätäni kasaan vielä tulevaksi kuudeksi päiväksi. Sen jälkeen haluan uskoa että kesä kasaa sen itsestään.”

26.5.2016, Torstai klo 18:06
”Se on kaikki ohi nyt. Tein eilen vielä muistiinpanot muistiinpanoistani mutta nyt se on loppu. Pää särki niin kovaa aamulla. Minusta ei ollut mihinkään, mutta tsemppasin viimeiset tunnit ja kirjoitin kokeeseen kaiken mitä tiesin. Olin varma että viimeisen tentin jälkeen olo olisi vähintäänkin huikea, mutta todellisuudessa tuntui että jätin viimeisetkin voimat siihen tenttipaperille. Muut lähtivät juhlimaan. Sanoin että minulla särkee pää ja menin kotiin. En vaan jaksanut, enkä halunnut juoda mitään. Halusin nukkumaan. Nyt se kaikki on tehty. Ihan kaikki. Mutta missä on vapauden tunne? Minä tunnen vain uupumusta. Enkä halua syödä. Ehkä se vapaus tulee huomenna? Haluaisin ravistella itseäni ja huutaa että haloo, kesä on täällä. Mutta ehkä nukun ensin vielä vähän.”

 3.6.2016, Perjantai klo 12:41
”Kuumetta. Ehkä sen piti taas tapahtua, niinhän tapahtuu aina… Loma alkaa, kuume alkaa. Ne kulkee käsikädessä minun elämässäni.”

 12.6.2016, Sunnuntai klo 23:14
”Kroppa on loppu, hiukset lähtee… Fiia letitti niitä ja huudahti miten ne ovat ohentuneet. Niitä lähtee nipuittain ja tupoittain. Syy on ehkä selvä, mutta lämmin ruoka, riisi, pasta, peruna… Puhumattakaan herkuista. En pysty niihin. Syön salaattia ja maitorahkaa, hedelmiä ja marjoja. Tiedän että se ei riitä, mutta en pysty. Tappelen kyllä… Ylemmät voimat tietää kuinka paljon tappelen näiden kanssa joka päivä. Mutta nyt kun en edes liiku kun olen kipeä enkä vaan parannu. Haluaisin tehdä jotain repäisevää, ikimuistoista kesäjuttua. Pelkään että sairastan ohi hyvien aikojen… Että vaikka vielä joskus pääsisinkin kaiken tämän yli niin että huomaan silloin etten tehnyt lainkaan tarpeeksi sellaista mitä tämän ikäisenä tehdään. Sellaista kuin viimekesänä. Toisaalta taas… Olen väsynyt. En vaan haluaisi kohdata sitä totuutta että tämä kesä ei ole sitä mitä ajattelin.”

Ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeinen kesä ei parantanut ongelmiani itsestään, kuten toivoin. Itsensä loppuun ajaminen Anoreksia seuranaan kuuluu niihin asioihin, joiden korjaaminen ei milloinkaan tapahdu itsestään – vaan aina korkeimman omakätisesti itse. Pitkän ajan ja kovan työn kanssa.

Olin koko vuoden yrittänyt niin kovasti. Olin yrittänyt olla normaali, terve, hyvät voimavarat omaava ja omillaan pärjäävä versio minusta. Sitä versiota ei kuitenkaan ollut ehtinyt koskaan syntyä. Sen rakentamisen sijaan olin edeltävänä kesänä päättänyt ottaa vastaan opiskelupaikan, joka nyt näytti minulle todellisen tilani. Vielä tämänkin tajuttuani yritin. En ollut normaali, terve, hyvät voimavarat omaava tai omillani pärjäävä, mutta yritin yhä esittää sellaista. Koulussa ihmisten silmien alla hymyilin omaksumani roolin hymyä, kotona itkin väsymyksensekaista vaihtoehtojen puutetta. Kaikki mahdolliset vaihtoehdot nimittäin esittäytyivät minulle mitä vastenmielisimmän otsikon alla. Tuo otsikko oli luovuttaminen, ja se tuntui nopeasti sulkeutuvan pois koko vaihtoehto –sanan merkityksen piiristä. Niinpä mahdolliset vaihtoehdot kääntyivät silmissäni mahdottomiksi, ja minä en osannut puhaltaa peliä poikki ennen kuin se puhalsi poikki itsensä.

Koulun loputtua haahuilin elämässäni kuin jo siitä pääosin poistunut. Nukuin kaikki yöt sekä suurimmat osat päivistä, ja jäljelle jäävät tunnit purkasin väsymyksen alta puskevaa patoutunutta kouluuni kohdistuvaa vihaa kirjoittamiseen. Minä kirjoitin sen yleisönosastokirjoituksen josta päiväkirjassani kesken kouluvuotta puhuin. Minä tein sen nimettömänä, mutta sain etusivun jutun myötä valtavan ihmislauman puolelleni nostamaan kouluni epäkohtia esiin.

Siinä väsymyksen siivittämässä kesässä ei yleisönosastokirjoitukseni hyvää vastaanottoa lukuunottamatta ollut lainkaan sellaisia piirteitä, jotka olisivat muistuttaneet minua siitä, millaiseksi minä kesän muistin. Sen sijaan tuo kyseinen kesä alkoi näyttää minulle välivuoden puolesta liputtavia merkkejä. Merkkejä, jotka olivat jo tasan vuosi sitten olemassa, mutta jotka silloin lymyilivät piilossa paremman olon alla. Kun uusi syksy lähestyi, minun vartaloni, koko olemukseni ja väsymyksen alle kadotettu itseni anelivat minua ottamaan opikseni viimekerrasta.

 

Lukio – Neljän vuoden syvä suo

31.12.2016 Yleinen

14.2.2014 – Penkkarit –
”Oliko outoa juhlia koulun päättymistä kun se ei vielä pääty? Oli. En osaa vielä ajatella sitä että nämä kaikki muut ihmiset lähtevät täältä ja minä jään… Ei näitä tyyppejä juurikaan tule ikävä. Minähän olen keskittynyt pääasiassa selvitytymiseen koko lukioajan joten sen syvempiä suhteita ei ole syntynyt. Ja vuosi vielä…”

 Lukiossa ihminen kasvaa, löytää koko elämän kestäviä ystävyyssuhteita ja saa selvyyttä siihen, mitä haluaa jatkossa tehdä. Sanotaan että lukioaika on ihmisen parasta aikaa. Minulle se oli kaikkea muuta. Tein lukion neljässä vuodessa, ja siinä taipaleessa oli tasan neljä vuotta liikaa. Kun viimein tuhansien poissaolojen jälkeen sain valkolakin, olin vain iloinen siitä, että se kaikki oli ohi. Nyt jälkeen päin nään kaiken vaivan jopa turhana. Minulle jäi lukiosta käteen vain todellinen kokemus siitä, miten kaiken voi tehdä eri tavalla kuin on alun perin tarkoitettu. Kaikenkaikkiaan lukion läpikäyminen anorektikkona ei ole helppoa.

Yläasteelta tutut ystäväni olivat ylemmillä luokilla koska he suorittivat lukiotaan normaalin oppilaan tahtiin. Minä jäin jo ensimmäisen kouluviikon aikana heistä jälkeen kevennetyn lukujärjestykseni kanssa, ja pian ymmärsin, että tämä olisi jälleen yksi niistä taipaleista, jotka minun olisi kuljettava yksin. Lääkärikäynnit, punnitukset sekä ahdistuskohtaukset aiheuttivat lukuisia poissaoloja. Olin tunneilla läsnä hyvin harvoin, joten en päässyt juuri tutustumaan minua nuorempiinkaan ihmisiin. Ruokailuissa en käynyt, ja jos joskus päätin syödä eväitä, tein sen vessassa jotta kukaan ei huomaisi. Opiskelin ahkerasti. Liian ahkerasti. Koulukirjat olivat stressintäyteinen pakoreitti anorektisista ajatuksista.

19.9.2013, Torstai klo 19:03
”Syntymäpäivä ja ensimmäinen yo-kirjoitus samassa päivässä. Stressasin niin paljon… Ihan kamalaa. Miksi kirjoituksista pitää vaahdota koko kouluaika joka päivä joka tunnilla koko lukioajan? Parhaimmassa tapauksessa myös yläasteajan. Opettajat itse tekevät siitä meille kamalan peikon ja luovat puheillaan stressitason joka vain alentaa tuloksia. Aamulla en edes muistanut että minulla oli syntymäpäivä. Mielessäni oli vain taistelu siitä kumpi voittaa: ahdistus vai paniikki.”

”Tavarat luokkaan… Tarjottimelle olemattomat eväät… Varalyikkäri… Kumi…. Tekstit pois näkyvistä. Istu odottamaan. Hyvä etteivät ohjeita antaneet opettajat vielä muistuttaneet: Stressaa. Panikoi. Ahdistu. Ja toisaalta ei kyllä tarvinnut muistuttaa. Tuntui että kävelin oman pääni sisällä keskellä stressiä vaikka kävelin käytävillä ja vastaan tuli tuttuja kasvoja jotka toivottivat hyvää synttäriä. Ainiin, se. Kiitos, hymyn tapainen irvistys ja äkkiä pois.”

 15.9.2014, Maanantai klo 20:40
”Nyt se on ohi. Osasin kai kaiken. Luin ihan liikaa ja silti pelkäsin enkä voinut lopettaa. Olen ollut hajamielisempi kuin koskaan, ikään kuin päähäni ei mahtuisi enää muuta kun olen täyttänyt sen koulukirjojen tekstillä. Nyt olen väsynyt ja helpottunut enkä enää ikinä astu siihen saliin. Päinvastoin, kierrän sen kaukaa ja levitän sanomaa siitä miten turhasta asiasta ihmiset ovat valmiita järkyttämään mielenterveyttään. Ylioppilaskirjoitukset. Liian pitkälle vietyä, sairasta oppilaiden kantokyvyn rajojen rikkomista pitkällä terävällä kepillä.”

Opettajien tehtävä on potkia nuoria eteenpäin ja kannustaa lukemaan. Anorektikolle se on bensan heittämistä liekkeihin. Minä hoidin jo itseni potkimisen kahta rankemmin kuin kukaan opettaja oppilasta koskaan, mutta kaikki puheet ja pelon lietsominen kirjoituksia kohtaan tekivät minusta entistäkin väkivaltaisemman itseäni kohtaan. Ymmärrän, että opettajat eivät aina ymmärrä ajatella sitä, mitä heidän puheensa saattavat todella aiheuttaa. Suurimmalle osalle oppilaista se sanallinen potkiminen on varmasti tarpeellista parempien tuloksien saavuttamiseksi. Näin jälkeen päin, muutamien vuosien jälkeen uskallan kuitenkin olla julkisesti samaa mieltä 18 -vuotiaan itseni kanssa. Ylioppilaskirjoitukset ovat yliarvostettuja. Jos voisin nyt puhua nuoremmalle itselleni, koittaisin saada hänet tajuamaan, miten pieni osa elämää ne kirjoitukset ovat. Syömisen, nukkumisen, ja kaiken oikeaan elämään liittyvän laiminlyönti ei ole sen arvoista, vaikka opettajat sanoisivat mitä. Huomatkaa, että tämä on vain Anorektikon näkökulma asiasta. Vaihtaisin ylioppliastodistukseni pois koska tahansa, jos saisin mielenterveyteni takaisin edes menneiden lukiovuosieni ajaksi.

Jos koulunkäynti ja kirjoitukset olivat minulle selviytymistä ja stressin läpi rämpimistä sairauttani kantaen, oli hankalaa myös selvitä päivästä, joka tapahtui tasan vuosi ennen omia lakkiaisiani. Se oli ystävieni valmistujaispäivä. Päivä, joka näytti minulle hyvin selkeästi kuinka jälkeen olin jäänyt kasvamisessani, elämässäni, ja tulevaisuuteni tavoittamisessa. Siltä se ainakin tuntui.

31.5.2014, Lauantai klo 19:00
”En arvannut että tämä päivä olisi näin rankka. Nähdä kaikki se… Lakit, iloiset ilmeet, seisovat pöydät, sukulaiset, onnittelut ja kysymykset tulevaisuudesta. Halusin juosta karkuun. Tämä on se päivä kun minä en valmistunut. Tässä se nyt on. Ensimmäinen päivä joka erottaa minut konkreettisesti normaaleista ikäisistäni. En ikinä uskonut että tämä olisi tuntunut näin vaikealta… Se kun kaverit viimein saivat päätökseen yhden vaiheen elämästään ja minulle iski totuus itsestäni vasten kasvoja. Luulin ettei enää olisi mitään iskettävää.”

Viimein kaiken jälkeen koitti kuitenkin päivä, jona sain oman valkolakkini. Päiväkirjani tekstit paljastavat totuuden siitä, mitä se minulle merkitsi -tai enemmänkin siitä, mitä se minulle ei merkinnyt.

25.4.2015, Lauantai klo 19:51
”’Onneksi olkoon, nyt on 75 kurssia täynnä ja olet ylioppilas!’ Viestin luettuani valahdin vain selälleni lattialle ja tuijotin hetken kattoa. Sitten taisin ajatella: ’Jes’. 4 vuotta takana puhdasta ylä- ja alamäkeä, ei tasaisesta lukiolaisen elämästä tietoakaan, ja nyt vihdoin se on ohi. Olen niin täynnä sitä koko laitosta. Voin käsi sydämellä sanoa etten tule kaipaamaan mitään. Monelle lukio on sitä parasta aikaa mitä muistellaan vanhana, mutta minä en voisi olla tyytyväisempi siitä, että pääsen eroon siitä kaikesta. Ehkä se on se 4 vuotta, ehkä olen vain kasvanut yli koko touhusta. Ehkä se on se että olen ulkopuolisena seurannut sitä meininkiä vuoden. Ehkä se on tämä sairaus, joka on kääntänyt koko lukion suorittamiseni ylösalaisin ja saanut minut tekemään kaiken täysin väärinpäin ja eri tavalla kuin muut ihan ekoista päivistä lähtien. Kai nämä kaikki vaikuttavat, ja kai olen kasvanut ihmisenä kaiken tämän myötä, mutta siihen kasvuun ei koululaitos ole osana, sen matkan olen kulkenut minä ihan itse, omia reittejäni.”

”En osallistu lakitustilaisuuteen. Rehtori sanoi: ’Mietin nyt vielä! Se on yksi elämän hienoimmista päivistä!’, mutta ihmiset jotka hämmästelevät, eivät ymmärrä ettei se ole sitä minulle. Lukio ei ole antanut minulle mitään mitä muut ylioppilaat hehkuttavat. Siinä tilaisuudessa ei ole minulle mitään. Ei ystäviä, ei tunnelmaa, ei yhteishenkeä tai ylpeyden tunnetta. Mitä vähemmän minun tarvitsee viettää aikaa lähellä sitä kaikkea, sen parempi. Enkä ole katkera! Päinvastoin. Olen tehnyt asiat tavallani tähänkin asti joten saatan lukion loppuun minuna itsenäni; Ei mitään minulle tekopyhää seremoniaa. En tarvitse ketään sanomaan että nyt saa laittaa lakin päähän, laitan sen silloin kuin haluan ja mitä pikimmiten saan sen rumiluksen pois, sen parempi. Ylioppilaslakki ei merkitse minulle ylpeyttä. Ei minulla ole arvosanojen värisuoraa tai sataa viittäkymmentä kurssia. Nyt vain tiedän että tämä ylikasvanut taisteluvaihe elämässäni on päättymässä, ja sitä haluan juhlia. Kunnolla.”

31.5.2015, Sunnuntai klo 20:12
”Me todella järjestettiin juhlat. Ne oli minun näköiset. Paljon ihmisiä; kaikki rakkaat ja muutama muu, mustikkashotteja ja hyvää musaa. Ei kysymyksiä tulevaisuudesta tai arvosanoista, vaan riemukas vapaapäivä menneestä, tulevasta ja velvollisuuksista. Siinä olivat minun toiveeni. Ruoan suhteen minulla ei luonnollisesti ollut toiveita joten annoin vapaat kädet äidille ja muille. Ennenkaikkea halusin että sana ’ylioppilas’ olisi täysin sivuseikka; pääpointtina olisi kesä ja hauskanpito ja ’päivänsankarina’ olisi yhtäläillä meidän koko perhe. Olin koko aamun auttanut järjestelyissä, en mennyt lakitukseen konserttitalolle koska olin päätökseni tehnyt. Kellään siellä ei ollut minulle mitään tarjottavaa, ja vähiten minulla heille.”

”Aluksi meinasin kuolla. Hirveä määrä ihmisiä ja minä olin kuitenkin keskipisteenä… Pahinta oli ne lahjat. Inhoan lahjoja, en ollut muistanut edes ajatella etukäteen kuinka hirveää olisi seistä siinä ja vastaanottaa niitä. Löytää oikeat sanat kiittää… Halusin vain ottaa sen typerän lakin pois päästä ja juosta pois ja sanoa Fiialle että nämä on nyt sun juhlat, have fun. Sen sijaan kuitenkin sanoin hänelle että älä pliis jätä mua yksin.”

”Et ehkä usko tätä, mutta ne olivat sittenkin vuosisadan katastrofin sijaan vuosisadan parhaimmat bileet. Ne saivat minut todella unohtamaan viimevuosien kauhut. Se oli vapaapäivä kaikesta kuten toivoin. Olen rämpinyt 4 vuotta lukiossa, joo, mutta näissä juhlissa olijat tiesivät missä todella olen rämpinyt sen 4 vuotta ja vaikka kaikki ei ehkä olekaan vielä ohi niin eilinen näytti meille kaikille että täällä on paljon iloa. Niin, moni heistä näki minut ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa aito hymy huulillani, ja sen kai huomaa.”

Minun juhlani olivat täydelliset. Erilaiset, mutta täydelliset. Virallisten kiitoskorttikuvien sijaan ihmisille lähetettiin juhlista ottamani selfie. Siitä alkoi koko sairausaikani paras kesä. Kävin festareilla, matkoilla, liftasin sinne tänne ja elin nuoruutta. Sitä, mitä en ollut juurikaan päässyt elämään. Halusin tehdä sen kaiken mitä olin menettänyt. Hetken ehkä jopa uskoin, että se kesä olisi ollut alku terveydelle.

 

Tuntuisi unelta nähdä hyvä uni

13.12.2016 Yleinen

Niin sanottujen kiirevuosieni loppuvaiheessa alkoi runsaan vuoden mittainen painajaiskausi. Se alkoi pienistä, oudoista unenpätkistä ja eteni niin pahaksi, että pelkäsin toden teolla öisin. Lopulta minua pelotti jopa mennä nukkumaan. Heräilin keskellä yötä niin kylmänhikisenä, että minun oli vaihdettava vaatteita useita kertoja yössä. Yöpöydälläni oli pino puhtaita yövaatteita ja pyykki pestiin joka päivä. Vaivuin yhä kamalimpiin kuviin öisin, ja suoritin elämääni yhä enemmän ja enemmän horroksessa päivisin. Jos siihen asti olin ihmeen kaupalla jaksanut kaikki harrastukseni, aloin nyt, niillä yöunilla, olla loppuun kulutettu. Aamuisin en enää tuntenut itseäni virkeäksi. Usein tuntui kuin en olisi nukkunut lainkaan, mutta tiesin nukkuneeni, sillä päivisin päässäni kummittelivat yön aikana kehittyneet kauhuelokuvat. Kaiken kääntyessä huonompaan suuntaan opin, että jos ruokailu pitää ihmisen hengissä, niin yöunet ovat lähes yhtä ratkaiseva asia.

Unet olivat toisinaan niin hirveitä, että mietin, miten oma alitajuntani on edes kykeneväinen tuottamaan mitään sellaista. Niinä aikoina kyseenalaistin alitajuntani mielenterveyden. Arvelin sen olevan psykopaatti. Joskus pidin itseäni pahana ihmisenä. Ajattelin, ettei kenenkään hyvän ihmisen mieli voisi tuottaa niin hirveitä asioita. Kaikkien näiden väsyneiden ajatusten keskellä psykoterapeuttini kuitenkin onnistui avaamaan minulle vastauksen ongelmaani. Päivisin juoksin karkuun asioita joita en halunnut kohdata, joten yöllä ne asiat olivat alkaneet käsitellä itse itseään. Siltä se myös tosiaan tuntui. Elämäni oli monta vuotta ollut painajaista niiden asioiden takia, ja nyt ne asiat olivat tehneet siitä painajaisesta painajaista myös sanan varsinaisessa merkityksessä.

Haluaisin kirjoittaa siitä, miten hienoa on nähdä taas hyviä unia, mutta minun on todettava että painajaiset ovat palanneet. Ensimmäinen jakso kesti runsaan vuoden, ja nyt, sairasloman keskellä olen kärsinyt mitä hirveimmistä unista taas monta kuukautta. Oman jaksamisensa äärirajoille ajamisessa, ja sen jälkeen tilanteen nopeassa rauhoittumisessa näyttäisi todella olevan yhteys öisiin kauhukuviin. Etenkin, jos äärirajoille menemisen motiivina toimii pahojen asioiden pakeneminen. Voisin rankaista itseäni siitä, etten ottanut ensimmäisestä kerrasta opikseni. Montako kantapäätä tarvitaan oppimaan, että asiat on kohdattava?

Tällä kertaa öisiin kauhuihin on lisääntyneiden lääkärikäyntien myötä löytynyt myös syy, jota viime kerralla ei tullut esiin: Aliravitsemus laukaisee sympaattisen hermoston yöllisen käynnistymisen. Sen johdosta herään painajaisten keskeltä jälleen niin kylmänhikisenä, että yövaatteita on taas kerran vaihdettava useita kertoja yössä. Tämä uusi syy osoittaa taas kerran Anoreksian olevan väärässä: Kunnollinen ravinto on ratkaisu. Jos ei kaikkeen, niin ärsyttävän moneen asiaan kuitenkin.

Miksi aliravitsemus sitten on jälleen seuranani, vaikka kirjoitan jo lähes toipuneen näkökulmasta? Asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Välivuottani edeltävä stressi sai masennuksen nostamaan päätään. Lääkärikäynnit, sairasloma, ja paranneltu lääkitys palauttivat minut maailmaan jossa on myös hyviä asioita, mutta niillä ei korjata masennuksen aikaansaamaa anorektiseen käytökseen takaisin putoamista. Miksi en huijaa itseäni tehokkaasti oikeaan suuntaan? Koska masennus vei tahtoni tehdä sen. Depressio saatiin lääkkeillä kuriin, mutta siihen mennessä tahtoni oli jo kaukana poissa. Kauhun täyteiset yöt ja niiden linkittäminen aliravitsemukseen herättävät minussa kuitenkin salapoliisin, joka on jo lähtenyt tahtoni perään. Sen jäljittäminen ei välttämättä ole helppoa, mutta psykoterapia auttaa heittämään sivuun kulisseja, joiden taakse se voisi piiloutua.

En enää muista miltä tuntui ensimmäisen kerran sen runsaan vuoden painajaisjakson jälkeen nähdä neutraali uni. Hyviä unia en ole nähnyt vuosiin, mutta juuri nyt tekisin lähes mitä vain saadakseni neutraalin unen. Voidakseni nukkua, ja löytää sitä kautta tahtoni. Tämä on kuitenkin pyörivä pyörä, jossa kaikki asiat vaikuttavat kaikkeen. Ensin on syötävä jotta ravitsemustila paranee, jotta pystyn nukkumaan hyvin, ja jotta saan virtaa löytää tahtoni parantua. Kumpa se kaikki menisi päinvastaisessa järjestyksessä.

3.2.2014, Maanantai klo 19:50
”Turhauduin taas tähän kaikkeen. Siihen miten minusta tuntuu että petän iskän kun minulla ei ole voimia suorittaa autokoulua suoraan vaan pois alta kuten olisin normaalisti tehnyt. Ja kuten iskä tekisi itse. En pystynyt sanomaan hänelle sitä miten paljon pelkään mennä auton rattiin kun näen öisin niitä unia. Sellaisia, joissa ajan koko perheen kiviseinään tai rotkoon ja kaikki kuolevat paitsi minä. Eikä kyse ole vain painajaisista, onhan niissä unissa kaikkea muutakin, ei ne aina liity ajamiseen. Kyse on myös siitä, miten valveilla ollessani näen välähdyksiä unistani. Joskus en edes muista unesta mitään, mutta välähdys palauttaa sen tunnelman jonka tunnistan öisiksi kauhuiksi. Se tuntuu siltä kun olisin hullu. Kai se johtuu vaan siitä että olen niin väsynyt… Mutta ne ovat pelottavia ne välähdykset.”

23.9.2014, Tiistai klo 14:00
”Ennen olin aamuvirkku… Kun herätyskello soi, olin samantien hereillä kuin olisi jo päivä, eikä nouseminen ollut yhtään vaikeaa. Nykyään painajaisten jälkeen olen kuin nukkuneen rukous (kamala sanonta…) ja aamut ovat yhtä inhottavaa pahan unen sekaista valveillaoloa.”

 24.11.2016, Torstai klo 11:03
”Olen meidän veneessä, mutta olen yksin. Makaan päätyhytissä silmät kiinni, kunnes joku saa minut säpsähtämään. Kömmin nopeasti ylös nähdäkseni ulos. Olen keskellä merta. En osaa ajaa venettä, mutta minun on päästävä maihin. Väännän avainta virtalukossa edestakaisin ja muistelen miten etupotkuri toimii – saatan joutua käyttämään sitä rantaan ajaessani. Olen nähnyt iskän tekevän tämän monia kertoja ja koitan nyt muistaa kaiken nopeasti. Jokin kertoo minulle, että on kiire. Vaara. Saan veneen käynnistymään ja nostan katseeni. Yhtäkkiä ympärilläni on paljon pieniä saaria, enkä tiedä mikä niistä on oikea. Sitten kuulen väkijoukon huutavan nimeäni ja käännyn ympäri. Yhdellä saarella on paljon tuttuja. Siellä on äiti, iskä ja Fiia. Muita en erota, mutta tiedän että tunnen heidät kaikki. Lisään vauhtia, minun on päästävä tuolle saarelle. Sitten alkaa kuulua muitakin ääniä. Muilta saarilta alkaa puiden seasta astua esiin hahmoja jotka muistuttavat rakkaitani, mutta niissä on jotain outoa. Ne huutavat myös. Ne maanittelevat minua kääntymään. Alan hukata suunnan. En enää muista millä saarella oli ne ihmiset joiden luokse oikeasti haluan. Äänet pyörittävät venettä ja kiskovat minua sen mukana eri suuntiin. Huuto voimistuu ja pitelen päätäni koska ympärilläni kaikuvat äänet muodostavat kivuliaan metelin. Suljen silmäni ja huudan itsekin. Jalat menevät alta.
— Painajaiset eivät ole loppuneet.”

20.8.2017, Sunnuntai klo 12:47
”Minulla oli lapsi. En ollut synnyttänyt tai adoptoinut sitä, mutta selittämättä tiesin että se oli minun omani. Minun vastuullani. Minä hoivasin sitä kevyttä nyyttiä vieraassa kylpyhuoneessa ja otteeni lipesi. Lapsen pää kolahti kivikovaan posliinilavuaariin. Sen kallo särkyi kuin lasi, ja mureni käsiini ja lavuaariin läpinäkyviksi sirpaleiksi. Lasinsiruiksi. Tiesin että lapsi oli kuollut ja se oli minun vikani. Lavuaari muuttui punaiseksi verestä, mutta se ei ollut lapsen verta, vaan minun omaani. Se oli peräisin haavoista joita rikkoontunut lasiksi muuttunut kallo oli repinyt. Punainen pulputus peitti kallon sirut ja valui yli lavuaarin reunojen”

Katkelmia valkoisen vaiheen päättymisestä

11.10.2016 Yleinen

27.6.2011, Maanantai, 11. päivä sairaalassa
”Painoni on laskenut taas. En tiedä pitäisikö iloita vai ei? Tavallaan haluaisin alle 30kg, mutta haluan myös kotiin.”

 9.7.2011, Lauantai klo 16:13
”En jaksa laskea monesko päivä sairaalassa… Mutta 3 viikkoa on jo tullut täyteen. En saa hetkeäkään rauhaa ja nämä ajatukset/äänet eivät koskaan kehu jos tottelen niitä… Ne vain käskevät lisää ja sanovat, että olen yksin ja epäonnistunut… Ja ne ovat niin vahvoja, että uskon niitä vaikka en enää edes haluaisi. Haluan eroon niistä. Haluan kotiin.”

11.7.2011, Maanantai klo 20:18
”Paino noussut 200g. Hassua kyllä, mutta olen helpottunut. En varsinaisesti siitä että se nousi, vaan siksi, ettei se noussut sen enempää.”

 12.7.2011, Tiistai klo: 19:04
”Ahdistus tuli taas, jälleen vaan kauheampana. Ajatukset alkoivat taas vyörytä ja sinkoilla. Käskivät satuttaa itseäni ja sanoivat etteivät äiti ja iskä halua minua kotiin. Lukittauduin vessaan ja koitin rauhoittua, mutta katseeni osui roskikseen… Se oli täynnä verta ja paperia. Sellaista ihan kirkkaan punaista. Se hetki oli jotenkin niin epätodellinen, etten enää tiennyt oliko verta oikeasti vai ei. Tuntui että olin ihan sekaisin. Ajatukset sanoivat, että se oli minun vertani, ja ne nauroivat, kun yritin etsiä kropastani niin suurta haavaa, että verta olisi tullut niin paljon kuin roskiksessa oli. En löytänyt sitä, mutta veri oli edelleen roskiksessa ja ne käskivät tehdä sen haavan. Hammastahnatuubissa on aika terävä kärkiosa, mutta minulle tuli pakokauhu ja juoksin hoitaijien kansliaan ja pyysin apua. Keskustelin hoitajan kanssa, ja roskis vaihdettiin koska en uskaltanut mennä vessaan. Hoitaja tutki sen roskiksen, ja siellä oli verta. En siis ole hullu. Ajatukset vain tekevät minut hulluksi.”

 16.7.2011, Lauantai klo 15:15
”Yksi hoitaja näytti minulle sellaisen jutun kuin mandalat. Niitä voi värittää. Hoitajat sanoivat että minun on hienoin mitä on koskaan täällä nähty. Kun on oikein huono olo, pitää syventyä siihen… Ja sitten siihen voi sukeltaa kun katselee tarpeeksi kauan, ja kun nousee takaisin pinnalle, pahat ajatukset ovat jääneet sisään vangiksi.”

 18.7.2011, Maanantai klo 13:50
”Huomenna pääsen käymään kotona koko yön verran ekaa kertaa sinä aikana kun olen ollut täällä. Puolet ajatuksistani on päättänyt jumpata koko yön kotona… Olen siitä niin ristiriitaista mieltä, että en todella tiedä jumppaanko vai en. Se selviää sitten.”

”Olen hukassa. Aina kun pääsen pikkulomille kotiin, minusta tuntuu kuin olisin muistivammainen, enkä tietäisi kuka olen… Astuisin ihan tuntemattomaan taloon ja alkaisin selvittää asioita itsestäni.. Nimeni… Ikäni… Perheeni…. Rahatilanteeni. Ihan kuin olisin itselleni tuntematon.”

 28.7.2011, Torstai klo 22:11, 1 kuukausi, 1 viikko ja 4 päivää sairaalassa
”Minusta tuntuu, että olen lukossa enkä tiedä mitä teen. Olen yksin etsimässä avainta, enkä edes tiedä onko tähän lukkoon olemassa sellaista. En enää tiedä mitä kuuntelen tai mitä teen. Mikä ajatus vie onnellisuuteen?”

 29.7.2011, Perjantai klo 9:28
”Uudessa sairaalahuoneessani on ikkuna, josta näkee ulos ilman että kiipeää ikkunalaudalle seisomaan. Nyt siihen tarvitsee vain kiivetä istumaan.”

 2.8.2011, Tiistai klo 15:27, 1 kuukausi, 2 viikkoa ja 5 päivää sairaalassa
”Koitan laihduttaa ja päästä kotiin samanaikaisesti, vaikka järki sanoo, että se ei johda mihinkään. Laihduttaja-ajatukset ovat niin kieroja keinoissaan välttää ruokaa. ’Itse’ en osaisi.”

 14.8.2011, Sunnuntai klo 10:37
”Viimeiset päiväni sairaalassa alkavat varmasti lähestyä! Ensi torstaina on hoitoneuvotelu johon tulee kaikki. Niin paljon ihmisiä keskittymässä vain minuun… En haluaisi mennä sinne. Mihin minua edes tarvitaan? Päättäkööt keskenään, ei minulla kuitenkaan ole mitään vaikutusvaltaa!”

”Minusta tuntuu, että vaikka pahat ajatukset hakkaavat vastaan, olen ensimmäistä kertaa –en niiden alapuolella- vaan samalla tasolla. Elämää ajattelen vaikeina hetkinä. Mitä olen saanut? Paljon: musikaalin, paikan haluamassani lukiossa, niin paljon läheisiä ystäviä ja perheen joka välittää. Mutta olen kääntänyt sille selkäni kuunnellakseni jotain, mikä on vienyt minut pohjalle ja kuoleman rajamaille. Niin monen rakkaan ihmisen sijaan olen kuunnellut paholaista joka kuiskii minulle vieläkin. Se kuiskii, mutta teen kaikkeni huutaakseni sen päälle. Minulla on suuri armeija ihmisiä puolellani. Minulla on armeijassa siellä jossain mukana myös oma tahto. Mutta paholainen on ihan yksin.”

”Vaikka pelkään, ja olen suurimman osan ajasta täysin neuvoton, niin sen tajuan, että olen tietämättäni taistellut pitkään elämää vastaan, ja nyt haluaisin lopettaa sen taistelun. Aika hassua tässä koko jutussa on, että ne ajatukset ovat alusta asti sanoneet, että jos teen nyt sitä ja tätä, niin sitten voin lopettaa. Kun olen tehnyt kaiken, tulee uusi tavoite jonka jälkeen ’voin lopettaa’. Myös osastolle jouduttuani ne sanoivat, että viikko syömättä ja sitten voin lopettaa ja päästä kotiin. Mutta ei se lopu. Olen ollut täällä kohta 2 kuukautta.”

 

Minut uloskirjattiin sairaalasta lopullisesti 18.8.2011.

 

Kohti terveempää mieltä

13.3.2016 mielenterveys

Moikka kaikille ja tervetuloa seuraamaan matkaani kohti psyykkistä hyvinvointia.

 

Heti varoituksena, että ensimmäinen postaukseni tulee olemaan rönsyilevä! :) Seuraavissa postauksissa aloitan keskittymään yhteen aihe-alueeseen kerrallaan, jolloin tekstiä on miellyttävämpi ja helpompi lukea. Better times are ahead siis tässäkin suhteessa haha!

 

En tiedä miten aloittaisin elämäni ensimmäisen blogipostaukseni! Mutta kuten otsikkokin jo kertoo, tänä vuonna aion tehdä sen; päästä masennuksesta eroon ja oppia hallitsemaan ahdistustani ilman lääkkeitä. Perustin blogin, jotta voin jakaa omia ajatuksiani ja kokeilujani masennuksen ja ahdistuneisuuden hoidossa ja toivon, että muut saisivat tästä apua myös omaan elämäänsä, jos kärsivät samantyyppisistä ongelmista.

 

Aloitan siis esittelemällä itseni ja hieman taustaani – matkani tähän missä olen nyt.

Olen 22-vuotias korkeakouluopiskelija Helsingistä. Olen aina ollut kova jännittämään ja punastelun pelkääminen on ensimmäinen muistoni ahdistuksesta ja siitä, kuinka ihanan vapauttavaa oli olla menemättä kouluun, koska sai tuntea itsensä vapaaksi ahdistuneisuudesta ja punastumisen pelosta.

Kerron vaiheistani myöhemmin enemmän, mutta tällä hetkellä tilanteeni on siis se, että olen 22-vuotiaana riippuvainen rauhoittavista lääkkeistä.

 

Kyllä, luit aivan oikein. Riippuvainen lääkkeistä. Saatat ajatella, kuka ihme hörhö siellä kirjoittelee. Omaan korvaani lääkeriippuvainen kuulostaa niin hirveältä, että en edes pidä itseäni lääkeriippuvaisena, vaan kuvittelen olevani joku erityistapaus, joka nyt vaan sattuu nauttimaan lääkkeiden popsimisesta. Mutta, että lääkeriippuvainen! Enhän minä voi olla, eihän se sovi ollenkaan siihen päässäni olevaan ihanteeseen menestyneestä ja onnellisesta ihmisestä.

 

Nyt osalla saattaa putkahtaa mieleen stereotyyppinen mielikuva lääkeriippuvaisesta narkkarista, joka viettää elämäänsä eristyksissä ulkomaailmasta rasvaisine hiuksineen ja notkuvine pizzalaatikkoineen.

 

Onko onnea vai ei, että tätä ei minusta päällepäin huomaa? Sen ymmärsin vasta viime viikolla, kun kerroin miehelle (olemme tapailleet 1,5 vuotta) ahdistuneisuudestani ja mielenterveysongelmistani. Hän ei vieläkään voi uskoa niiden pitävän paikkansa ja epäilee niiden todenperäisyyttä. Lääkkeistä en uskaltanut kertoa mitään. Sitten tajusin, että ei tietenkään kukaan huomaa ahdistuneisuuttani, syönhän joka päivä kaksin- ellei jopa kolminkertaisen määrän rauhoittavia lääkkeitä suositeltuun päiväannostukseen verrattuna, jotta en tulisi hulluksi sisällä olevan ahdistukseni kanssa.

 

Se ihana tunne, kun rauhoittavien lääkkeiden vaikutus alkaa tuntumaan, ja pakottavat ja syyllistävät ajatukset alkavat vaimentua päässä, hengitys rentoutuu, alkaa naurattamaan, kasvojen ja koko kehon jännitys katoaa. Olen vapaa. Tiedostan kuitenkin takaraivossani olevan pienen pienen vaimennetun ajatuksen, joka muistuttaa siitä todellisuudesta, joka palaa kun lääkkeiden vaikutus lakkaa.

 

Mutta takaisin oman itseni kuvaukseen, sillä varmasti kiinnostavampaa seurata matkaa, kun tietää hieman minkälainen ihminen täällä ruudun takana kirjoittelee. Olen 22-vuotias korkeakouluopiskelija Helsingistä, tulen varakkaasta perheestä, pidän itsestäni huolta käymällä salilla ja syömällä terveellisesti, minua on siunattu (ainakin ulkomaailman kommenttien perusteella) hyvillä geeneillä, millä tarkoitan siis sitä, että ulkonaiseti poikkeava en ole, vaan ulkonäön puolesta minulla on kaikki edellytykset elämään normaalia elämää. Pyrin antamaan itsestäni mahdollisimman siistin, sosiaalisen ja normaalin vaikutelman niin uusille tuttavuuksille kuin aivan läheisemmilleni. Ehkä perfektionismi juuri onkin kaikkien ongelmien takana. Vaikeutta hyväksyä epätäydellisyyttä itsessä ja sitä kautta myös muissa. Ajattelen usein kaikkea mikä on vialla sen sijaan, että keskittyisin siihen mikä on hyvin ja mistä olen kiitollinen. Tämä virheellinen ajattelumalli on siis saatava muuttumaan ja olen onnellinen siitä, että olen huomannut ja tiedostanut sen (haha heti positiivista ajattelutapaa kehiin ;) ).

 

Eräs päivä vanhempieni kanssa keskustellessani sain lopullisen romahduksen, kerroin lääkeriippuvuudestani ja maailmanlopulta tuntuneiden itkupotkuraivareiden jälkeen menin YTHS:lle (Ylioppilaiden Terveydenhoito Säätiö) hakemaan sairashoitokertomukseni (tai mikä lie onkaan) ja marssin terveyskeskukseen toimittamaan asiakirjat sinne, koska sieltä olin saanut ajan lääkärille reilun viikon päähän. YTHS:llä minulle todettiin kylmän viileästi, että mielenterveysosasto on minuun yhteydessä kuukauden sisällä. MIETTIKÄÄ KUUKAUDEN! Jos olisin aikeissa tappaa itseni, niin tuo kuukausi olisi todellakin liian pitkä aika. Olen aikaisemmin hakenut useasti apua monien eri tahojen kautta, muun muassa YTHS:n kautta ja mistään en ole saanut tarvitsemaani apua. Aina vain uusi masennuslääkeresepti kouraan ja kotiin. Hyi, en aio enää kertaakaan pilata yhtään päivää elämästäni masennuslääkkeiden kauheiden sivuvaikutusten kourissa. Tällä kerralla aion itse ottaa vastuun parantumisestani ja jatkan yrittämistä kunnes pääsen tavoitteessani; terve mieli.

 

Terveyskeskuksessa minut otettiin vakavasti ja kuin sattuman kaupalla psykiatrinen sairaanhoitaja sattui olemaan vapaana ja pääsin heti hieman jutustelemaan hänen kanssaan, mikä oli parasta mitä minulle on koko tämän vuoden aikana tapahtunut. Sairaanhoitaja oli itsevarma, lämmin ja tsemppaava ja loi minuun heti uskon, että tästä selvitään yhdessä. Hän varoitteli etukäteen, että, on varmasti vaikea ja uuvuttava prosessi edessä, mutta loppujen lopuksi palkinto odottaa tien päässä. Hän käytti kuvausta, että psykoterapia (hän ei siis ole laillistettu psykoterapeutti vaan oman tiensä kulkija, ja auttaa ihmisiä maalaisjärjellä) on ikäänkuin kirja –jokainen sivu on käytävä läpi, mutta sitten kun jokainen asia on käsitelty, voidaan kirja sulkea.

 

Tätä tavoitetta kohti lähden siis etenemään päättäväisemmin kuin koskaan.

 

Ihminen on lääke toiselle

11.12.2014 Yleinen

Kuulin ostikon mukaisen lauseen televisiosta, mutta en tiennyt missä asiayhteydessä asia tuli esille. Kyse saattoi olla jostain bakteerikannan vaihtumisesta ja sen merkityksestä vastustuskykyyn. Aloin kuitenkin miettimään varsinaisen kliinisen vaikutuksen lisäksi ihmistä lääkkeenä toisen ihmisen mielenterveyteen ja hyvinvointiin. Hyvässä ja pahassa.

Varsinaisen mielenterveyden ja siihen liittyvän lääketieteen käsittely ei minulta onnistu. Kunnioitan tutkimusta, tiedettä ja osaamista ja jätän suosiolla sen pohdinnan alan ammattilaisille. Sitä vastoin sellaista ihmisen hyvää tai pahaa oloa, jonka jokainen kokee arkipäivässään, on helppo käsitellä. Elämme ja koemme jokainen jollain tavalla. Se tekee meistä ajattelevan ja kokevan individuaalin.

Väitän, että huonosti voivat ihmiset ovat useammassa tapauksessa myös yksinäisiä kuin että heillä olisi ystävyyksiä tai yleensäkään ihmisiä, joiden kanssa he ovat läheisessä suhteessa säännöllisesti. Ja päinvastoin – hyvinvoivilla ihmisillä uskon olevan useammin laadukkaita ihmiskontakteja kuin että he olisivat yksinäisiä. Korrelaatio ei tietenkään ole aivan aukoton, mutta pääperiaatteessa näin uskon olevan.

Mietin itseäni tilanteessa, jossa olen iloinen, avulias ja hyväntuulinen. Ottamatta kantaa toisen ihmisen pahan olon laatuun, olen varma että kykyni vaikuttaa positiivisesti häneen on todennäköisempi, kuin ollessani huonolla tuulella. Silloin puolestaan olen kuin huono lääke tai jopa tarttuva tauti. Silloin vaikutan tahtomattani (tai tarkoituksella) negatiivisesti ympärilleni eikä mikään kommunikointi oikein kiinnostakaan kunnolla. Vertaisvaikutus omalla ololla on merkittävä. Ollessani huonolla tuulella, on hoidoista parhaita läheisen ihmisen tekemä tsemppaaminen ja kannustus. Mieltä painavan asian valaiseminen toisesta näkökulmasta tai ajatuksen vieminen ihan toisaalle. Olon parantamista, lääkettä.

On myös niin että oikein huonotuulinen ja negatiivisella päällä oleva ihminen on kuin virus. Pystyy affektoimaan hyvin nopeasti ja kerralla jopa suuren määrän ihmisiä. Hyväntuulisistakin tulee huonotuulisia. Tiedätte tyypin, tekee viininkin vedeksi hetkessä. Joissain tapauksissa lääkettä ei vaan ole ollenkaan tai ei ainakaan sillä hetkellä.

Uskon myös siihen, että useimmiten ihmiset haluavat olla lääke läheisilleen. Vilpittömin toisen arvostamisen muoto on auttamisen halu. Siis huomatessaan että toinen tarvitsee lääkettä, tarjoaa sitä. Haluaa vaikuttaa ja uhraa siihen itseään. Se on välittämistä ja lääkitsemistä. Ja toisaalta huomatessaan saavan sellaista apua, sitä myös arvostaa. Hyvän kierre parhaimmillaan.

Ihminen lääkkeenä toiselle on siinäkin mielessä hyvä lääkinnän muoto, että se on riippumatonta lainsäädännöstä tai mistään muustakaan yhteiskunnallisesta säätelystä. Se on ilmaista ja siihen pystyy ihan jokainen. Varjopuolena tässä ilmaisessa lääkkeessä on tietenkin se, että ihminen voi joko tahtomattaan tai tahallaan kääntää vaikutuksensa aivan päinvastaiseksi. Ehkä tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, millainen voimavara meillä on käytössämme. Sitä voi myös hyödyntää taatusti huomattavasti enemmän kuin mitä nyt teemme.