Selaat arkistoa kohteelle menneisyys.

Masennuspäiväkirja, osa 8: Mitä kuuluu?

14.11.2018 Yleinen

Olen väsynyt. Minua ahdistaa. En saa nukuttua, ja jos nukun, näen painajaisia tai heräilen kauhun tunteeseen. Itken paljon, jos pystyn itkemään. Tuntuu kuin minua revittäisiin sisältä rikki ja kuitenkin olen samaan aikaan turtunut kipuun. Olen liian paljon yksin, vetäydyn kuoreeni. Tsemppaan ne hetket, kun olen ihmisten kanssa – ja romahdan, kun hetki on ohi.

Kyllähän ihmiset kyselevät, mitä kuuluu. Ei siinä ole mitään pahaa, päinvastoin. Mutta kuinka monelle voi sanoa, mitä ihan oikeasti kuuluu? ”No kuule, ihan paskaa kuuluu ja välillä haluaisin vaan kuolla, mutta joudun tässä nyt vältellen lätisemään jotain ympäripyöreää, ettet säikähdä.” En halua huolestuttaa – ja toisaalta samaan aikaan en pysty uskomaan, että ketään todella kiinnostaa. Pelkään hylkäämistä ja samalla hylkään itse itseni.

Itse kuitenkin toivon rehellistä vastausta ainakin niiltä, joista välitän syvimmin. Toisaalta ymmärrän, omasta kokemuksesta, ettei aina jaksa sanoa suoraan, koska ei jaksa selittää, eikä jaksa ottaa vastaan toisten reaktioita. Niinpä sitä päätyy suojelemaan itseään ja muita rumalta totuudelta. Siltä, että käy läpi todella kipeitä ja raskaita asioita. Kuorii sipulia, josta vaikuttaa löytyvän aina vain uusia kerroksia, ja niistä jokainen kirvelee edellistä pahemmin. Ja siltä, että se väistämättä karkottaa useimmat ihmiset.

En useinkaan pysty olemaan rehellinen edes niille harvoille ihmisille, joita pidän läheisimpinä. En välttämättä pysty sanomaan suoraan tai kertomaan kaikkea edes hoitaville tahoille, vaikka heille nimenomaan ainakin pitäisi. En haluaisi myöntää kaikkea, en tahtoisi pettyä itseeni taas, enkä halua, että minuun petytään. En myöskään kestä sitä, että minua yritetään pakottaa ”menemään eteenpäin” tai ”päästämään irti”. Kukaan ei tunnu uskovan sitä työmäärää, jonka olen jo tehnyt itseni kanssa. Mutta teen sen omassa tahdissani, vaikka se on tahti, jota en edes itse voi määrätä. En voi itsekään pakottaa itseäni – kokeiltu on.

Mitä minulle siis kuuluu? Kerron, vaikket haluaisi tietääkään. Välillä kuuluu ihan kohtalaisen hyvää. Useimpina päivinä ei niin kovin hyvää. Joinakin päivinä en todellakaan jaksaisi olla edes olemassa. Silloin, kun jaksan ottaa askelia, kuljen välillä kaksi askelta eteenpäin ja kolme taaksepäin. Mutta onneksi välillä myös kolme eteen ja vain yhden tai kaksi taakse.

Mitä sinulle kuuluu?

Antaa ahdistaa

23.10.2015 Yleinen

Pari päivää mua on ahdistanut huomattavan paljon. En tarkkaan osaa sanoa, mistä tunne nousee. Omassa analysoinnissa olen tullut siihen tulokseen, että jotkut menneisyyden haamut sieltä nostelevat päätään. Olen nyt antanut tämän ahdistuksen tunteen olla, yrittämättä sitä paeta. Ahdistus ei ole kivaa, ei todellakaan!! Välillä mieli pyrkii pakoon. Varsinkin kun tiedän keinoja, joilla saan itseni rauhoitettua ja ns. luotua positiivia tunteita. Mutta ei tällä kertaa. Tällä kertaa en pakene.

 

Muutin Tampereelle vuonna 2001. Olin vasta 18 vuotta. Olin kasvanut ja elänyt nuoruuteni Oulussa. Olin ajautunut vääränlaiseen kaveripiiriin ja huonostihan siinä kävi. Kun en muuten tajunnut, että seura oli minulle myrkyllistä, niin minulle näytettiin ihmisen pahuus toista kohtaan rankalla tavalla. Ainakin nuorelle tytölle se oli kovin rankka. Kaikesta väkivallasta ja pelon ilmapiiristä ympärilläni en vielä osannut ottaa onkeeni. Vasta, kun minut kolmannen kerran pahoinpideltiin ystäväni asunnossa ystävieni katsellessa telkkaria, aloin pelkäämään tarpeeksi ja ymmärtämään, että jonkin on muututtava. Pakenin pois. Jätin perheen, sukulaiset, ystävät ja kaiken tutun taakseni. Rakensin itselleni uudenlaisen elämän. Turvallisen elämän. Toki Tampereen alkuaikoihin mahtuu jonkin verran sekoilua ja tunteiden turruttamista juhlimalla, mutta aika nopeasti käänsin elämäni suunnan totaalisesti. Alkuun vihasin syvästi. Sitten luovuin vihasta. Säälin välillä. Mutta ehkä en ikinä täysin ymmärtänyt. Tätä tarinaa en ole kertonut kuin aivan muutamalle lähimmälle ihmiselle Tampereella. Kielsin sen jopa itseltäni.

 

Olen unohtanut paljon, todella paljon. Ihmisten nimiä, paikkoja, tapahtumia. En ole halunnutkaan muistaa. Mieleni rakenteli aika tehokkaan suojauksen, jotta pystyin elämään ”normaalia” elämää. Vihaani ja kiukkuani olen purkanut kyllä, mutta en ikinä tajunnut mistä se kumpuaa.

 

Viime vuosina olen oppinut keinoja, joilla mieleni pysyy ”hallinnassa” ja positiivisena ilman järjetöntä treenimäärää. Mutta kuten kaikki kielletyt tunteen, niin tämäkin palasi. Ahdistus. Miksi minä? Miksi minulle? Miksi minä tarvitsin nuo kokemukset elämääni? Ymmärrän hyvin, että en olisi tässä tänään tämmöisenä ihmisenä, jollei niitä asioita olisi tapahtunut. Todennäköisesti eläisin kovin toisen näköistä elämää, jos edes eläisin. Silti jossakin sisälläni liikahtaa nytkin tätä kirjoittaessa. Tänään annan tämän tunteen olla. Annan tuntua juuri siltä kuin tuntuu. Katsotaan mitä tapahtuu. Se pelottaa ja ahdistaa. Olenko näin rikkinäinen sittenkin? Ja vastaus on kyllä. Saan olla tänään rikki ja heikko. Saan itkeä. Näistä tunteista huolimatta olen onnellinen ja kiitollinen – haavoistanikin.

 

Tunteet ovat suuntaviittoja elämässä. Kuuntele niitä heti kun ne ilmenevät. Sinun ei tarvitse paeta niitä vuosi kausia, vaikka se helpolta pikaratkaisulta tuntuukin. Tunne palaa yhä vahvempana ja vahvempana niin kauan, että suostut kuuntelemaan sen viestin. Kaikille tunteille on tarkoitus, vaikka kaikki tunteet eivät mukavalta tunnukaan. Silti tunteminen tekee meistä ihmisiä ja elämästä elämän makuista. Tunteeseen ei tarvitse reagoida. Sen voi antaa olla. Olla ja tuntua. Voi katsoa ja kuunnella uteliaana. Ja lopuksi kiittää niistä opeista, joita sinun oma viisautesi halusi tuoda tietoisuuteen <3

 

Sallivuutta päivääsi!

 

Marjo xxx

Luotan siihen, että pilvien takana paistaa aina aurinko

Luotan siihen, että pilvien takana paistaa aina aurinko

Tiedän jo mitä aiot minulle sanoa

25.6.2015 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

 

Screenshot_2014-09-27-01-42-53-1

 

Kamala ahdistus iski täydellä voimalla, vaikka yritin kaikin keinoin hallita sitä. Ahdistuksen ja pelon syöksykierre. Kauhukuvat täyttävät pääni. Oksettaa. Ilma on liian paksua hengitettäväksi. Saastaisuuden haju tukahduttaa. Menneisyyden kauhukuvat toistavat itseään. En voi luottaa kehenkään, kaikki haluavat vain satuttaa.. aivan kuin HÄN.

 

APUA

 

Katselin äsken Yle tv 1:ltä Outlander Matkantekijää, jakso oli ehkä 7,8 tai 9 jakson nimi oli Vihkiäiset. Yritän olla mahdollisimman paljon spoilaamatta, mutten ole yhtään varma kuinka hyvin onnistun..  Jakso oli minulle todella rankka, sillä menneisyyden painajaiset sekoittuivat niin nykyhetkeeni että tulevaisuuteen. Painajaisteni maalailema kuva ei ollut kaunista katsottavaa, se saisi jokaiselta katsojalta ihon kananlihalle ja hänen olisi käännettävä päänsä pois kuvasta. En voinut sännätä pois huoneesta, koska katsoin jaksoa äitini kanssa. Minun oli vaan kestettävä. 55 minuuttia painajaista.

Kapusin kuin horroksessa portaat yläkertaan ja huoneeseeni. Vapisevin käsin avasin läppärin, en aluksi edes onnistunut vaan kone lipesi käsistäni ja liukui sängylle. Sängylle jolla..  En käsitä kuinka voin nukkua tässä vuoteessa kaikki ne yöt kaiken sen jälkeen.  Ajatukset kuristavat kaulallani käsien tavoin. Ne kädet kuuluvat HÄNELLE, jonka elämäntehtävä tuntuu olevan pilata minun elämäni.

Sormeni ovat jääkylmät ja vapisen yhä hieman. Hengitän liian pinnallisesti. Pelkään kauheasti.

 

sattuu

 

 

Miten osaisin kirjoittaa tämän? En osaa!!  ARGH!!

 

 

Pelkään, kavahdan puolikastakin ajatusta.. Ajatusta siitä, että voisin vielä olla jonkun kanssa yhdessä. Ensinnäkin miten osaan rakastaa toista, olla hänen arvoisensa. Ja vaikka osaisinkin.. Kuinka hän jaksaisi odottaa tarpeeksi kauan, että olen oikeasti valmis. Kuinka hän voisi jaksaa kestää kaikki kohtaukseni, antaa minulle tarpeeksi hengitystilaa, odottaa ja odottaa ja odottaa. Kuinka joku voisi jaksaa edetä niin hitaasti kuin tarvitsen. Kuinka voisin päästä eroon alistuvaisuudestani, pakottavasta tarpeestani miellyttää toisia, oman hyvinvointini uhallakin. En pysty sanomaan ei, voisitko lopettaa, en halua. Kuinka ikinä voin osata erottaa menneen ja nykyisen/tulevan? Kuinka voisin ymmärtää etteivät kaikki ole kuin exäni, etteivät kaikki välttämättä halua satuttaa minua?

 

Screenshot_2014-12-08-16-45-16-1

 

En halua viettää loppuelämääni yksin, vaan haluaisin jonkun rinnalleni tukemaan kun askeleeni horjuvat. Toisaalta olen hyvin määrätietoinen, itsepäinen (niin hyvässä kuin pahassakin), lempeä, uhrautuvainen, sisukas, epäitsekäs ja itsekäs, rohkea, rauhallinen, lojaali, luotettava, iloinen, täynnä yllätyksiä, ystävällinen, omaperäinen, erillainen, oma itseni, fiksu, tempperamenttinen, täynnä ideoita, kiltti.. Mutta toisessa hetkessä olen vain pieni mytty peiton alla, sisälläni pelosta ja kauhusta itkevä tyttö, arka, pelokas, ujo, ahdistunut, särjetty, alistuva, vain toisen tyydytystä varten elävä..

 

happy ending

Se mitä toivoisin vielä joskus saavani, onnellisen elämän

 

Toivon hiput kuolee pois..

-Elina