Selaat arkistoa kohteelle menneisyys.

Sairasloma

16.9.2017 Yleinen

Välivuosi –nimike vaihtui jo välivuoden ensimmäisten viikkojen aikana lääkärien toimesta sairaslomaksi. Itselleni välivuosi oli mieluisampi termi, mutta sairasloman johdosta minulla ei ollut lupaa tehdä mitään yhteiskunnan normaalin pyörän pyörittämiseksi. Se pyörä jatkoi pyörimistään ilman minua. Sairaslomaa – tai mieluisammin ilmaistuna välivuotta kesti tasan vuoden, ja vaikka sen myötä keräsin paloja joita en ennen uskaltanut vilkaistakaan, niin sen kesto kuvasti konkreettisesti sitä, mihin tilaan minä olin itseni ajanut.

Välivuoteni aikana tapahtuneen itseni keräilyn ja sairaushistoriani ymmärtämisen lisäksi minä rauhoituin sen myötä ensimmäistä kertaa elämässäni täysin. Uskon, että sellainen syvä rauhoittuminen ei olisi ollut minulle lainkaan mahdollista ellei koko elämäni ympärilläni olisi rauhoittunut ensin.
Rauhoittumisen myötä löysin aktiviteetteja joihin yhdelläkään yhteiskunnan pyörityksessä heittelehtivällä ihmisellä ei olisi minun mittakaavallani toteutettuna aikaa. Minä kuuntelin levyjä ja artistien tuotantoja alusta loppuun, askartelin syntymäpäiväkortteja vuodeksi eteenpäin ja luin Suomen Kuvalehtiä kannesta kanteen. Toisinaan unohduin aktiviteettieni pariin päiväkausiksi ja ne latasivat akkujani unen lailla. Toisinaan taas jouduin huomaamaan että edes ne, toisina päivinä niin hienosti stressistä ja kiireestä vapauttaneet pienet asiat eivät pitäneet poissa Anoreksian iskuja tai päälleni hyökkääviä elämänhalun pois huuhtovia aaltoja. Samalla kroppani kärsi sairasloman vaatimasta paikallaan pysymisestä eikä mieleni suinkaan aina jaksanut keskittyä uuteen, rauhalliseen elämäntyyliini. Aika ajoin minun piti menneisyyteni ja sairauteni tutkimisen sijaan keskittyä vain lähikuvaan: Kerätä niitä palasia jotka olin vasta hiljattain, ennen sairaslomani alkua rikkonut.

Pimeydessä välähtävien valon pilkahdusten ja elämänhalun jatkuvan takaa-ajon joukossa hyvät hetket syntyvät monesti yllättävän pienistä, kauniista asioista. Kun mieltä malttaa taistella vapaaksi, muodostuu yksi silmät hyvyyteen avaava asia kerrallaan kauniit rappuset joita pitkin syvästäkin kuopasta pääsee kiipeämään ylös kun ensin malttaa rauhoittua.

4.11.2016, Perjantai klo 21:19
”En tajua sitä että talvi on tullut. Elämäni on pysähtynyt melko lailla välivuosipäätökseni jälkeen. Olen ollut niin pysähtyneenä että jotenkin luulin syksyn jatkuvan ikuisesti. Nyt on vaan hassua että ensilumi tuli eikä se tunnu miltään muulta kuin kaukaiselta, vähän kuin se olisi tullut jossain muussa todellisuudessa. Mutta siellä se on ulkona. Talvi. Kertoo minulle että liikutaan taas eteenpäin… Päivä päivältä.”

13.12.2016, Tiistai klo 21:22
”Olen nyt asunut vanhempieni luona. Se on ihan ok, ymmärrän syyn. Päivisin en tee fyysisesti juuri mitään. En saa. Sydän voi pettää. Hassua kyllä, koirista on ollut paljon iloa. Ne nauttivat siitä että joku on niiden kanssa kotona… Ne ei saisi tulla sänkyyn mutta minä otan ne välillä sinne ihan vain siksi että voin painaa pääni niiden pehmeisiin turkkeihin. Minusta tuntuu kuin ne tietäisivät miksi makoilen niiden kanssa sängyssä päivät pitkät. Olin jo ehtinyt unohtaa kuinka valloittavia ovat minun karvaiset ystäväni.”

”Tänään saan olla yön kotona koska huomenna aamulla on psykoterapia ja se on heti seuraavassa risteyksessä minun kotikadustani. Et uskokaan kuinka hyvältä tuntui tulla kotiin. Minua oli vastassa puhdas, rakas asuntoni. Kodin tuoksu. Oma piilopaikkani. Ymmärrän täysin miksi en saa nyt olla täällä täyspäiväisesti ja tiedän itsekin että täällä jatkuvasti yksin oleminen voisi päättyä huonosti, mutta olen iloinen tästä minussa heräävästä tunteesta kun avasin kotioveni ja tiesin että saisin olla täällä aamuun asti. Lapsuudenkotini on minulle nyt välietappi josta on mahdollista päästä kahteen suuntaan: omaan kotiini tai sairaalaan. Arvaa kolme kertaa kumman valitsen.”

”Tuntuu siltä kuin kaikki täällä odottaisi minua. Normaali elämäni ja tulevaisuuteni asuu täällä, ja se kaikki on pysähtynyt paikoilleen kuin joku olisi painanut pause. Hyppään siihen kun olen valmis. Sitten painan play, ja alkaa tapahtua vain hyviä asioita.”

 26.1.2017, Torstai klo 16:30
”Olen ahdistunut ja levoton. Kädet tärisee. Alavatsa kasvaa. Haluaisin juosta, hikoilla, tanssia ja luistella tai mennä Koroisten ristille tai jotain. Edes jotain. Ihan mitä tahansa muuta kuin pysyä paikoillani. Olen jo imuroinut, pyyhkinyt pölyt, pessyt vessan ja vaihtanut lakanat… Minulle sallitut ruumiilliset aktiviteetit alkavat loppua kesken ja tunnen räjähtäväni. Huimaa ja tärisyttää. Mieli huutaa. Miksi tärisen näin paljon? Mistä tämä olo tulee? Tuntu kuin olisin ottanut lääkkeet väärästä purkista.”

30.1.2017, Maanantai klo 12:21
”Olen alkanut kuuntelemaan musiikkia täysin uudella otteella. Valitsen päivittäin yhden artistin ja kuuntelen sen koko tuotannon. Makaan vaan kuulokkeet korvilla ja kuuntelen. Yirtän kuunnella analyyttisesti ja oppia. Välillä vaan horrostan. Se on mieltä avartavaa. Koska minulla muuten olisi aikaa tällaiseen ellei nyt? Tällainen kuunteleminen opettaa myös tuntemaan artisteja aika hyvin. Musiikki kertoo enemmän kuin yksikään elämänkerta tai artikkeli.”

”Nautin siitä että voin tehdä asioita joihin minulla ei normaalisti olisi aikaa. Teen sitä kaikkea tappaakseni sairaslomapäivät jotka eivät tunnu loppuvan… Mutta ei se aina edes tunnu tappamiselta. Rauhoittumiselta vain.”

 31.1.2017, Tiistai klo 23:20
”Olen ollut sairaslomalla kohta puoli vuotta… Vartaloni ei pidä siitä. Hartiat ja selkä huutavat liikkumisen tarvetta. Pää särkee. Kunpa voisin tasapainottaa paikallaoloa jotenkin. Huomenna aijon ehdottaa että voisimme mennä yhdessä kuntosalille. Ei mitenkään erityisemmin urheilemaan tai tekemään sellaisia äärirajoille vieviä hikiliikuntasuorituksia mitä normaalisti tekisin, vaan saamaan hieman liikettä kroppaani. Sellaista liikettä joka auttaisi sekä henkisesti että fyysisesti. Se tukisi henkistä tasapainoa ja pitäisi kroppani kunnossa. Enkä nyt siis puhu mistään ulkonäöllisistä asioista, vaan minusta vain tuntuu että kroppani hajoaa käsiin kun en käytä sitä. Ihmistä ei ole tehty vain istumaan tai makaamaan. Ja jos joku tulisi minun kanssani sinne salille, niin Anoreksia ei pääsisi muuttamaan motiivejani ja sitä kautta toimintaani. Sydämeni ei kestäisi kunnon treeniä, se on varmaa. Ja minä en halua kuolla Anoreksian takia vuosien taistelemisen jälkeen. Sitä iloa en sille suo.”

 2.2.2017, Torstai klo 16:48
”Lääkäri sanoi että leposykkeen pitäisi olla ihan vähintään alle 90 että saisin edes mennä kävelylle. Blah. Minulla oli mielessä jo uiminen ja kevyt painojen nostelu… Pitää olla kärsivällinen, tiedetään. Ja yritän koko ajan, mutta se on niin kovin turhauttavaa odottaa asioita jotka tapahtuvat niin hitaasti. Joskus tuntuu että ne eivät tapahdu ollenkaan ja samalla pelkään niiden tapahtumista. Sellaista tämä on. Menen imuroimaan.”

 7.2.2017, Tiistai klo 17:56
”Ajattelin nyt mennä imuroimaan. Täytyy saada kroppaan liikettä tai ei aivotkaan toimi… Ja imurointi nyt vaan sattuu olemaan ainoa vaihtoehto jolla pystyy hieman kiertämään liikuntakieltoa. Sillätavalla TERVEELLISELLÄ tavalla. Lisäksi; on helpompaa elää kun on siistiä, ja samalla koen että maksan vanhemmilleni hieman takaisin siitä että asun täällä taas.”

 9.2.2017, Torstai klo 20:28
”Sanelen tätä tekstiä kännykkääni. Kirjoitan sen puhtaaksi kun pystyn. Minulla on jo viikkoja ollut käsi kipeä. Nyt se on äitynyt niin pahaksi että kyseessä on jännetuppitulehdus. Se tarvitsee lepoa. Juuri nyt tuntuu siltä kuin minulta olisi viety kaikki loputkin. Minua on niin kauan jo ahdistanut se, etten voi liikkua. En saa edes kävellä ilman seuraa, ja senkin kanssa varovasti. Olen pitänyt itseni kasassa piirtämällä ja kirjoittamalla ja nyt en voi tehdä sitäkään. Elämäni sisältö alkaa valua mitättömäksi. En halua edes ajatella sitä mitä teen huomenna, koska en saa tehdä mitään. En voi tehdä mitään. En jaksa enää vastaiskuja. Jännetuppitulehdus on pienenpieni asia tässä maailmassa, mutta minulta se juuri tuhosi viimeiset rippeet elämisen arvoisesta elämästäni.
En haluaisi ajatella sitä mitä ajattelen… Halusta huolimatta olen kuitenkin useampana päivänä ajatellut itsetuhoisia juttuja. Sellaisia, että murtaisin esimerkiksi jalkani jotta tälle paikallaololle ja elämän pysähtyneisyydelle tulisi jokin selkeä, nähtävillä oleva syy. Sellainen, ettei minun tarvitsisi arpoa mitä ajatusta kuuntelen tai vastata niihin kysymyksiin jotka pääni sisällä kysyvät: Miksi et vaan lähde ulos juoksemaan? Jos jalkani olisi poikki, se ei olisi edes vaihtoehto. Ja nyt on tämä… Kivulias mutta mitätön vaiva, joka leikkaa elämästäni vain sen osan jota nyt eniten tarvitsin. Kukaan ei voi ymmärtää millaista tämä on, eikä kukaan voi lohduttaa minua. Ehkä en edes kaipaa lohdutusta. Tuntuu ettei sellaista ole olemassa tänään. Haluan vain vaipua kuoppaani hetkeksi ja yrittää sitten taas sen jälkeen löytää tähän kaikkeen jotain tolkkua. Keksiä joku keino. Niinhän minä aina keksin… Lopulta. Toivon ainoastaan että siälytän haluni keksiä sen keinon, koska nyt tuntuu siltä että haluaisin vain päästää irti.”

 10.2.2017, Perjantai klo 21:00
”Elämä heitti ensin päälleni suuren kivenlohkareen. Selvisin siitä, tai ainakin melkein selvisin. Tai ainakin uskon ehkä selviäväni. Ainakin toisinaan uskon… Jokatapauksessa; nyt se elämä heittelee minua pienillä, mutta todella terävillä pikkukivillä. Vaivuin eilen epätoivoon, ja tänään haluan nousta sieltä ylös. Juurikin siitä syystä, että en halua että ketään saa minun elämästäni yliotetta. Jos joku ylempi voima on päättänyt kurittaa minua jatkuvasti, en tahdo alistua sille. Tahdon olla ovelampi. En voi liikkua, en piirtää, en kirjoittaa, en käyttää tietokonetta. En edes soittaa pianoa tai demottaa. Arvaa mitä minä aijon tehdä? Alan meditoimaan.”

 11.2.2017, Lauantai klo 20:45
”En taistele enää ainoastaan sairauttani vastaan. En taistele enää vain saadakseni lautasen tyhjäksi. Taistelen joka päivä elämänhaluni puolesta. Yritän keksiä sille aktiviteetteja ja mielekkyyttä kuin jokin huvimestari, mutta tunnen kuinka se alkaa hiipua. Elämisen alkamisen odottaminen voi kestää enää kauaa. Yritän tehdä sairaslomasta elämää, mutta ei tämä ole minun elämääni. Ei sellaista elämää jonka minä valitsisin, mikä on ironista, koska yksinkertaistaen voisi sanoa että itsepähän olen valintani tehnyt. Siis ne valinnat joiden kautta olen tässä pisteessä juuri nyt. Elämän muuttamisen mahdollisuus ehkä motivoi syömään, mutta niin kauan kun selkeää muutosta ei tapahdu, ottaa elämänhaluni askeleita kauemmas ja kauemmas minusta.

”Meditoinnista on ollut apua. Se on kuitenkin haastavaa sekavassa mielessä. Ajatukset harhailevat helposti ja asiaan kuulumattomat ajatukset pitäisi meditoinnissa osata siirtää lempeästi pois tieltä. En ole varsinaisesti tottunut olemaan lempeä itselleni. Lisäksi ajattelen sitä pois tieltä siirtämistä visuaalisesti, ja sitten alan miettimään miltä näyttää, kun turha ajatus lipuu pois. Meneekö se oikealle vai vasemmalle, vai ylös vai alas? Vai haihtuuko se? Ja sitten pitäisi osata siirtää pois ajatukset siitä, miten kaikki siirtyy pois… Yöt ovat edelleen pahoja, mutta toivon että saisin otteen siitä pahuudesta.”

 12.2.2017, Sunnuntai klo 9:57
”Päivän tapahtumat ilmenevät hassun selkeästi painajaisissani. Yleensä unet monimutkistavat päivän tapahtumia ja upottavat tunteita, pelkoja ja ajatuksia mitä oudoimpiin ympäristöihin. En tiedä miksi, mutta minun painajaisissani edellisen päivän asiat tuntuvat esiintyvän painajaisen valossa (tai pikemminkin pimeydessä) omina itseinään. Painajaiset heittävät asioiden päälle vain kauhun verhon, mutta muuten ne eivät pukeudu unien kummallisuuksiin. Ehkä se johtuu elämäni pysähtyneisyydestä… Ehkä se saa aikaan sen, että edes painajaisillani ei ole mielikuvitusta pukea mieleni syövereitä varioiviin vaatteisiin.”

 15.2.2017, Keskiviikko klo 23:30
”Alan olla rikki näistä öistä… Yritän hallita mieltäni ennen nukkumaanmenoa mutta ei se ole taattu ratkaisu varsinkaan niin kauan kuin vasta harjoittelen sitä. Olen niin loppu. Aina kun vaihdan kylmästä hiestä märkiä yövaatteita keskellä yötä, minua itkettää ja puistattaa. Samanlainen olo on aamuisin…
Kuuntelin tänään Sealin tuotantoa ja horrostin. Yritin onkia silmäluomiani auki mutta ne eivät halunneet tarttua syöttiin. Niistäkin on tullut raskaat ja turvonneet. Tänään kirjoitan mielenhallintaa ylös. Se tulee tässä: Kauppareissu, epämiellyttävä ympäristö. Mies hassun hatun kanssa, punatukkainen poika ja pyörätuolimies. Puolikas kevätkääryle liikaa… Tuska tekemättömyydestä, luovia ideoita, kyvyttömyys toteuttaa mielikuvia. Simply Redin viimeinen levy, vaikea keskittyä, väsymys. Luontevin mahdollinen keskustelu äidin kanssa, hassuttelua, aidon hymyn poikasia. Asioiden tiedusteleminen uteliaisuudesta ja tiedon janosta. Väsyneitä ajatuksia huomisesta. Kipu käsissä, viestejä Fiialta. Halu vastaamiseen, käsissä estävä kipu sen tekemiseen. Haaveet paremmasta yöstä ja silmäluomia raskaannuttava unen tarve. Tarpeeseen vastaaminen. Mukana skeptisyys kohdistuen onnistumiseen, ja pelko epäonnistumiseen.

 17.2.2017, Perjantai klo 20:05
”Tähtitaivas on kirkkaampi kuin koskaan muistan nähneeni näin lähellä kaupunkia. Istun autossa matkalla kotiin. Käytiin Salossa mumman ja vaarin kanssa. Olen päättänyt että yritän lähteä mukaan kaikkeen mahdolliseen mihin pystyn: siitä tulee sisältöä elämään. Ja olen enemmän kuin iloinen että lähdin! Minulla on ihanat mumma ja vaari, ja heidän kanssaan on hyvä. Tämän sairasloman myötä me ollaan vähän niin kuin kaikki kolme nyt eläkkeellä.”

 22.1.2017, Keskiviikko klo 22:30
”Siellä sataa lunta. Paljon lunta. Sain mennä kävelylle äidin ja koiran koirien kanssa ja kasvoille satavat ja ripsiin tarttuvat hiutaleet tarttuivat samalla kaikkeen positiiviseen mitä sisälläni vielä on. Kun kylmät untuvat sulivat kasvoilleni, minua hymyilytti.”

 24.2.2017, Perjantai klo 15:14
”Menin katsomaan Joutsenlampea Helsingin Oopperaan. Menin yksin. Miksi ei? Olen edelleen haltioissani. Juuri tällaiseen haluaisin sairaslomani käyttää. Jos voisin, istuisin siinä salissa katsomassa kaiken mahdollisen. Miten jokin urheilun ja taiteen yhteentörmäyttävä laji voi olla niin esteettinen? Minusta tuntuu että kirjaimellisesti haukoin henkeäni kun prinssi lopulta kantoi joutsenprinsessansa savun keskeltä etunäyttämölle ja yleisö räjähti aplodeihin. Sain baletista irti juuri sen tunteen mitä hain: Maailmassa on ihmeellisen kauniita asioita, täällä kannattaa pysyä.”

”Baletin jälkeen me vaan hengailtiin Fiian ja sen kavereiden kanssa musatalon aulassa pikkutunneille saakka. Fiia kutsui sitä ’kellumiseksi’. Se on sellaista, että jää vaan ilman suunnitelmia notkumaan jonnekin hyvien tyyppien kanssa. Minun pitäisi ehkä kellua enemmän.”

 27.2.2017, Maanantai klo 21:23
”Sain vapaalipun Finnkinolle joten lähdin tänään elokuviin ypöyksin. En ole koskaan aiemmin ollut yksin elokuvissa. Se oli vielä päiväleffa, joten koko sali oli yksin minun. Kaikki muut on kai töissä ja kouluissa. Levitin kaikki tavarani viereisille penkeille ja nostin jalkani edessä olevan penkin selkänojalle. Halusin hyppiä tuolilta tuolille ja tehdä varjokuvia projektorin edessä.”

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Hyvien viikonloppujen jälkeen maanantait ovat tappavia. Haluaisin pystyä elämään viikon yli viikonlopun voimalla mutta se ei enää toimi niin. Arki alkaa vaikka minulla ei ole sellaista. Silmänräpäyksessä kaikki ihmiset ympäriltäni katoavat omiin elämiinsä ja minä jään niin yksin. Minun seurakseni jää fyysinen kestämättömyys joka jaksaa muistuttaa siitä että minun olisi pitänyt istua tai maata myös viikonlopun päivät. Sitä ei kiinnosta millainen olo mielelläni on, eikä sillä kai enää edes olisi väliä koska minusta tuntuu niin yksinäiseltä. Ikään kuin lipuisin ’arjen’ yli ilman omaa elämää, ja sitten viikonloppuisin saisin lainaksi siivuja muiden ihmisten elämistä.”

 8.3.2017, Keskiviikko klo 22:52
”Sää. Hassua miten siitä tulee täysin yhdentekevää kun elämä jää paikoilleen. Saatan ilahtua lumesta kun pääsen ulos, mutta tavallisesti istun sisällä ja ulkona tuiskivat säätilat ovat minulle kuin taulu. Niitä voi katsella, mutta ne eivät konkreettisesti kosketa minua.”

 13.3.2017, Maanantai klo 22:54
”Nukuin viimeyönä huonommin kuin huonosti. Niin huonosti, että jopa huonojen öiden painajaismaisessa suossa se erottui negatiivisesti joukosta. Aamulla päässä jyskytti unien rippeet. Panadol oli ainoa keino selviytyä aamupalasta uusille unille.”

”On hankalaa selviytyä edes sairaslomasta kun nukkuu niin huonosti kuin viimeyönä. Välillä tuntuu siltä, että voisin paremmin ja pirteämmin jos en nukkuisi lainkaan yöunia. Koko päivän kuitenkin vain odotan että saan mennä nukkumaan… Mikä on ihan kieroon kasvanut yhtälö, koska yöt ovat niin kauheita että en todellakaan odota niitä kauhuja. Olen vain väsynyt. Ja siksi, yöllä odottavista hirveyksistä huolimatta päivän loppuminen tuntuu syvältä uloshengitykseltä. Helpotuksen huokaukselta. Samalta tuntui kun iskä tuli tänään yläkertaan. Ei hän yleensä käy yläkerrassa, ellei sitten vetämässä leukoja aulan tangossa. Äsken hän kuitenkin juoksi portaat tömisten tänne ja kahmaisi minut hymyillen isoon halaukseen. Se oli juuri sellainen halaus, mikä kertoi kaiken ilman sanoja. Lapaluuni lähti vähän sijoiltaan ja normaalisti olisin valittanut siitä ja uikuttanut että ei noin kovaa, mutta nyt en halunnut sanoa mitään. Se halaus tuntui niin kivalta. Siltä, että minusta välitetään vaikka olen liian väsynyt edes ilmaisemaan, että välitän takaisin.”

 16.3.2017, Torstai klo 18:03
”Paino noussut 100g sitten viimekuun. En ole kyennyt ajattelemaan selvästi koko päivänä. Olen ollut väsynyt ja päänsärkyinen… Alennuin ottamaan Panadolin. Tällä hetkellä 100g nousu tuntuu ihan hyvältä. Se on tosi vähän odotuksiin nähden, mutta se on silti jotain. Minulle se on hyvä nousu. Mieli pysyy paketissa mutta se on kuitenkin nousu. Minua on auttanut peilien peittäminen. En ole nähnyt vartaloani kunnolla pitkään aikaan ja näin on kai parempi. Silti minusta tuntuu kuin kiloja olisi taas rapsahtanut vatsaan kuin parkkisakkoja luvattomilla paikoilla. Minun on pakko päästä nyt pitkäkseni tai päässäni tykyttävä pommi saattaa räjähtää ennen kuin Panadol ehtii purkaa sen.”

 9.4.2017, Sunnuntai klo 12:35
”Inhottaa laittaa lääkärille taas viestiä ja kertoa ettei tämäkään unilääke toiminut. Pelkään että hän ei usko minua. Pelkään että hän luulee että teeskentelen, että saisin lisää sairaslomaa tai jotain… Mutta todellisuudessa en haluaisi mitään enempää kuin olla terve ja elää normaalia elämää. Samalla uskon rippeet on taas lakaistu roskikseen. Tulenko nukkumaan kauhujen keskellä koko loppuelämäni? Lääkkeitä en ainakaan enää halua. Olen kyllästynyt niihin, ja olen kyllästynyt pettymyksiin.”

 14.5.2017, Sunnuntai klo 19:26
”Tämä punnitus tulee olemaan viimeinen kouluterveydenhuollossa, koska minun on viimein sanottava irti opiskelupaikkani. Olen nyt vuoden ollut poissaolevana, mutta olen päätökseni tehnyt enkä palaa sinne takaisin. Tavallaan toivon että tämä olisi viimeinen punnitus muutenkin, mutta en tiedä olisiko fiksumpaa antaa niiden siirtää minut jonnekin muualle. En vaan haluaisi taas uutta hoitokontaktia… Kasvoin yli nuorisohoitoyksikön ikärajoista ja elämä hyrräsi minut pois opiskelijatervehydenhuollon piiristä. Olisikohan taas aika sellaiselle jaksolle kun en tarvitse somaattista hoitoa lainkaan? Voisikohan se kenties tällä kertaa olla pysyvää?”

 16.5.2017, Tiistai klo 20:50
”Äiti meni salille ja minä vein sydämeni uiskentelemaan. Tämä oli toinen kerta nyt sairaslomallani. Viime kerralla jaksoin uida rauhallisesti 15 minuuttia kunnes sydämeni ilmoitti että nyt ollaan vaaravyöhykkeellä. Tänään uin 20 minuuttia ja se pumppasi ihan rytmissä koko sen ajan! Uiminen tuntui ihanalta. Viileä vesi helli kroppaani joka sai vihdoinkin olla hetken liikkeessä. Mieli vaelsi vapaammin kuin vähään aikaan. Olisin varmasti jaksanut uida kauemminkin, mutta täytyy olla kärsivällinen. Kunto palautuu pikkuisin askelin. Sydämeni epäkuntoisuus muistuttaa minua kuitenkin siitä, että liikunta ei ole vain hampaat irvessä suorittamista kunnes kaatuu väsyneenä maahan. Liikunta on myös ihanaa ja vapauttavaa… Tänään menen hymy huulillani nukkumaan, vaikka tiedän että yön painajaiset tulevat pyyhkimään sen pois.”

 

Opiskeluvuosi

10.9.2017 Yleinen

Siinä missä kouluvuoteni alkoi toiveikkaan hyvin, lähti se nopeasti epämiellyttävään laskuun joka pysähtyi vasta vuoden jälkeen, päättäjäispäivän tönäistyä minut liikkumattomaksi mytyksi kuopan pohjalle, kesän juurelle.

 11.10.2015, Sunnuntai klo 19:30
”Koulu on ihan hullua. Nettijärjestelmät kaatuu ja työmäärä kasvaa ja lisääntyy enkä ehdi opettelemaan kaikkea vaikka haluaisin. Kaiken ajan mitä on, joutuu käyttämään siihen että saa nopeasti kaiken tehtyä. Oppiminen jää täysin toisarvoiseksi kun koetan vaan selviytyä kaikesta. Torstaisin on opiskelijabileitä, mutta nekin tuntuu velvollisuudelta kun olen niin väsynyt. Flunssa ja kuumeilu ei ole lähtenyt mihinkään, en muista koska olisin viimeksi ollut terve? Itken iltaisin koska olen niin väsynyt. Itken ihan pienimmistä ja naurettavimmistakin vastoinkäymisistä. Sietokyky on nollassa. Tai ei sitä taida edes olla. Tämä ei voi jatkua näin… Entä jos joudun lopettamaan koulun, jos en vaan jaksa? Mietin sitä usein, mutta sen jälkeen kysyn itseltäni aina sen ratkaisevan kysymyksen: Mitä ihmettä minä sitten tekisin? En tiedä vastausta ja itken taas. Se hetkellinen jakso jossa luulin olevani takaisin elämän kyydissä tuntuu pysähtyneen kuin seinään. Taina sanoo että sairasloma on vaihtoehdoista paras, mutta minusta kaikki vaihtoehdot ovat huonoja. Onko sairasloma edes vaihtoehto? Onko minulla ylipäätään vaihtoehtoja? Tiedän vain että romahdus ei ole kaukana… Kun joka hetki tuntuu pieneltä romahdukselta.”

 18.10.2015, Sunnuntai klo 20:02
”Koulukaverit puhuu paljon siitä mihin haluaisivat suuntautua. Kaikkia vaihtoehtoja punnitaan kätilöstä mielenterveyteen… En tiedä miten olisin niissä keskusteluissa. Tiedän nuorten mielenterveysosaston toiminnasta ja toimintatavoista juuri niin paljon kuin siitä oppii yhdessä kesässä potilaan näkökulmasta, ja osaisin vastata kaikkiin heidän pohtimiinsa kysymyksiin, mutta yleensä istun hiljaa ja koitan näyttää siltä että olen mukana keskustelussa, vaikka en ole enkä halua olla. En silti halua myöskään olla ulkona siitä… Haluan olla normaali, niin kuin muutkin, tässä suhteessa. Mutta en pääse menneisyydestäni eroon ja mietin miten selviän kaikista opinnoista.
Ravitsemuskurssilla tehtiin kokonainen ruokapäiväkirja ja sitä analysoitiin oikeilla ravinto-ohjelmilla jotka kirjaimellisesti kertovat kaiken. Se oli vaikeaa. Ihan tarpeeksi vaikeaa jo pitää sitä päiväkirjaa tämän kaiken keskellä… Olisin voinut vaan keksiä sen päästäni tai antaa Fiian pitää sitä, kuten hän ehdotti. Mutta jokin pakotti minua pitämään sitä totuudenmukaisesti ja vähentämään mahdollisimman paljon jotta se kaikki näyttäisi siedettävältä paperilla. Ja jos Fiia olisi tehnyt sen, olisin vain alkanut verrata itseäni häneen… Analyysin tuloksena oli liian vähän kaloreita, ehkä siksi selvisin siitä.
Jossain vaiheessa täällä alkaa mielenterveysopinnot. Pelkään sitä, miten se vaikuttaa minuun. Joskus mietin että heitettäisiinköhän minut ulos täältä koulusta jos ne tietäisivät kuinka epävakaassa tilassa olen. Siellä hakupapereissa piti silloin hyväksyä kohta: ’Olen henkisesti ja fyysisesti kunnossa kyseiseen ammattiin ja sen opintoihin’. Eihän minun pitänyt edes päästä tänne sisään, niin mitä väliä sillä että rastitin sen ruudun silloin…”

 25.3.2016, Perjantai klo 22:00
”Prioriteeteistäni ensimmäinen on parantuminen, toinen on henkiset pakotiet jotta ensimmäinen mahdollistuu, ja kolmas on koulu, joka välillä tunkee ensimmäiseksi koska yritän niin kovasti pärjätä. Että pääsisin joskus elämässäni jonnekin, vaikka en edes tiedä varmaksi minne haluan, ja vaikka tuolla koulussa mikään ei toimi. Opettajat eivät opeta, tunneilla esitelmöidään toisillemme siitä että hyötyliikunta on hyvä juttu (mikä opetettiin jo ala-asteella), ja silti kokeissa pitäisi tietää kaikki. Tämä epäkohtien lista voisi jatkua ikuisuuksiin.”

 27.3.2016, Sunnuntai klo 20:20
”Olenko oikeassa paikassa? Haluanko tehdä tätä? Vaikka haluaisin, niin valmistunko koskaan osaavaksi tätä menoa? Jaksanko? Tämä kaikki saa minut voimaan pahoin ja kadottamaan kykyni käsitellä asioita. Ei se ole asioiden käsittelyä että oksentaa. Tai että vähentää ruokasuunnitelmasta jotain. Se ei auta tätä koulua tajuamaan että näin ei voida opettaa, eikä se auta minua jaksamaan. Kirjoittaisin yleisönosastokirjoituksen jos olisin normaali minä. Puuttuisin asioihin, yrittäisin ainakin. Tekisin sen muotoilemalla epäkohdat nerokkaasti lauseisiin jotka herättäisivät ihmisissä reaktioita. Mutta en jaksa tehdä sitä nyt.”

 28.3.2016, Maanantai klo 12:48
”Ahdistuskohtaus tuli taas suurena illalla… Luulen että se johtui vaan loputtomasta väsymyksestä. En jaksa enää lukea tenttiin. Minusta ei ole siihen. Eikä siihen että nostan itseni täältä kuopasta… On vaan tosi paha olla.”

9.5.2016, Maanantai klo 19:03
”Vielä 5 tenttiä. Yritän lukea, mutta kun on tarpeeksi kauan lukenut joka päivä vähintään 6 tuntia ja tentti tentin jälkeen palannut aina tähän pöydän ääreen seuraavan koealueen pariin, niin pää ei enää toimi. Sen kasassapitäminen muuttuu hankalammaksi koko ajan.”

 20.5.2016, Perjantai klo 18:43
”2 tenttiä vielä. Tuntuu että teipaan askarteluteipillä päätäni kasaan vielä tulevaksi kuudeksi päiväksi. Sen jälkeen haluan uskoa että kesä kasaa sen itsestään.”

26.5.2016, Torstai klo 18:06
”Se on kaikki ohi nyt. Tein eilen vielä muistiinpanot muistiinpanoistani mutta nyt se on loppu. Pää särki niin kovaa aamulla. Minusta ei ollut mihinkään, mutta tsemppasin viimeiset tunnit ja kirjoitin kokeeseen kaiken mitä tiesin. Olin varma että viimeisen tentin jälkeen olo olisi vähintäänkin huikea, mutta todellisuudessa tuntui että jätin viimeisetkin voimat siihen tenttipaperille. Muut lähtivät juhlimaan. Sanoin että minulla särkee pää ja menin kotiin. En vaan jaksanut, enkä halunnut juoda mitään. Halusin nukkumaan. Nyt se kaikki on tehty. Ihan kaikki. Mutta missä on vapauden tunne? Minä tunnen vain uupumusta. Enkä halua syödä. Ehkä se vapaus tulee huomenna? Haluaisin ravistella itseäni ja huutaa että haloo, kesä on täällä. Mutta ehkä nukun ensin vielä vähän.”

 3.6.2016, Perjantai klo 12:41
”Kuumetta. Ehkä sen piti taas tapahtua, niinhän tapahtuu aina… Loma alkaa, kuume alkaa. Ne kulkee käsikädessä minun elämässäni.”

 12.6.2016, Sunnuntai klo 23:14
”Kroppa on loppu, hiukset lähtee… Fiia letitti niitä ja huudahti miten ne ovat ohentuneet. Niitä lähtee nipuittain ja tupoittain. Syy on ehkä selvä, mutta lämmin ruoka, riisi, pasta, peruna… Puhumattakaan herkuista. En pysty niihin. Syön salaattia ja maitorahkaa, hedelmiä ja marjoja. Tiedän että se ei riitä, mutta en pysty. Tappelen kyllä… Ylemmät voimat tietää kuinka paljon tappelen näiden kanssa joka päivä. Mutta nyt kun en edes liiku kun olen kipeä enkä vaan parannu. Haluaisin tehdä jotain repäisevää, ikimuistoista kesäjuttua. Pelkään että sairastan ohi hyvien aikojen… Että vaikka vielä joskus pääsisinkin kaiken tämän yli niin että huomaan silloin etten tehnyt lainkaan tarpeeksi sellaista mitä tämän ikäisenä tehdään. Sellaista kuin viimekesänä. Toisaalta taas… Olen väsynyt. En vaan haluaisi kohdata sitä totuutta että tämä kesä ei ole sitä mitä ajattelin.”

Ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeinen kesä ei parantanut ongelmiani itsestään, kuten toivoin. Itsensä loppuun ajaminen Anoreksia seuranaan kuuluu niihin asioihin, joiden korjaaminen ei milloinkaan tapahdu itsestään – vaan aina korkeimman omakätisesti itse. Pitkän ajan ja kovan työn kanssa.

Olin koko vuoden yrittänyt niin kovasti. Olin yrittänyt olla normaali, terve, hyvät voimavarat omaava ja omillaan pärjäävä versio minusta. Sitä versiota ei kuitenkaan ollut ehtinyt koskaan syntyä. Sen rakentamisen sijaan olin edeltävänä kesänä päättänyt ottaa vastaan opiskelupaikan, joka nyt näytti minulle todellisen tilani. Vielä tämänkin tajuttuani yritin. En ollut normaali, terve, hyvät voimavarat omaava tai omillani pärjäävä, mutta yritin yhä esittää sellaista. Koulussa ihmisten silmien alla hymyilin omaksumani roolin hymyä, kotona itkin väsymyksensekaista vaihtoehtojen puutetta. Kaikki mahdolliset vaihtoehdot nimittäin esittäytyivät minulle mitä vastenmielisimmän otsikon alla. Tuo otsikko oli luovuttaminen, ja se tuntui nopeasti sulkeutuvan pois koko vaihtoehto –sanan merkityksen piiristä. Niinpä mahdolliset vaihtoehdot kääntyivät silmissäni mahdottomiksi, ja minä en osannut puhaltaa peliä poikki ennen kuin se puhalsi poikki itsensä.

Koulun loputtua haahuilin elämässäni kuin jo siitä pääosin poistunut. Nukuin kaikki yöt sekä suurimmat osat päivistä, ja jäljelle jäävät tunnit purkasin väsymyksen alta puskevaa patoutunutta kouluuni kohdistuvaa vihaa kirjoittamiseen. Minä kirjoitin sen yleisönosastokirjoituksen josta päiväkirjassani kesken kouluvuotta puhuin. Minä tein sen nimettömänä, mutta sain etusivun jutun myötä valtavan ihmislauman puolelleni nostamaan kouluni epäkohtia esiin.

Siinä väsymyksen siivittämässä kesässä ei yleisönosastokirjoitukseni hyvää vastaanottoa lukuunottamatta ollut lainkaan sellaisia piirteitä, jotka olisivat muistuttaneet minua siitä, millaiseksi minä kesän muistin. Sen sijaan tuo kyseinen kesä alkoi näyttää minulle välivuoden puolesta liputtavia merkkejä. Merkkejä, jotka olivat jo tasan vuosi sitten olemassa, mutta jotka silloin lymyilivät piilossa paremman olon alla. Kun uusi syksy lähestyi, minun vartaloni, koko olemukseni ja väsymyksen alle kadotettu itseni anelivat minua ottamaan opikseni viimekerrasta.

 

Kielletystä tulee sallittua

13.3.2017 Yleinen

Tilani pahenemisen myötä olen palannut alkuun monen asian kanssa. Tappelut ruokailuista, kykenemättömyys asua yksin, sekä fyysisen kunnon jyrkät muutokset ovat palanneet elämääni kutsumattomina vieraina, vaikka todellisuudessa olen korkeimman omakätisesti lähettänyt niille kutsut. Toimin jälleen emäntänä Anoreksian vieraille, ja se saa minut pohtimaan lisää menneisyydessäni sattuneita syitä ja seurauksia.

Vaikka takana oli jo pitkä matka ennen psykoterapiaa, oli sen alkaessa matka todelliseen ymmärrykseen vasta edessä. Se on vieläkin kesken, mutta psykoterapia veti ensimmäisen suuren ja pitkän viivan, joka yhdisti kaksi ymmärryksen kannalta hyvin olennaista seikkaa. Se viiva vedettiin sellaisten asioiden välille, joita en olisi halunnut muistella, myöntää, tai varsinkaan yhdistää toisiinsa. Psykoterapeuttini johdatteli minut kaikkeen siihen askel askeleelta, ja suuren työn jälkeen olen nyt lähes sinut kaiken tapahtuneen kanssa.

23.1.2011, Sunnuntai klo 13:01
”Vielä yksi asia. Se on siskoni. Hän on niin… Täydellinen. En ole kateellinen, sellaiseen en alennu, mutta on se vähän rankkaa. Tai siis… Meitä kiinnostaa samat asiat, mutta hän on aina parempi. Kaunis, sosiaalinen, mieletön laulaja, tanssija… Minä olen aina sen sisko. ’Ihan hyvä’, ymmärrätkö? Se on vaikeaa. Rakastan häntä yli kaiken. Siksi se on vaikeaa.”

 Olen aina seurannut siskoni jalanjälkiä. Siihen on monta syytä. Se on tuntunut luonnolliselta tieltä, minulla on ollut selkeä malli jota seurata, ja kaiken lisäksi olen vilpittömästi nauttinut samoista asioista. Valmis polku kaikelle mitä haluan, mikä voisi olla helpompaa? Asia ei ole lainkaan niin. Sisarusten menestymisen halu ja intohimo samoista asioista tuo perheeseen monta ristiriitaa, jotka hiljaa tekevät tuhoaan. Vanhemmalla sisarella on etuoikeus kaiken tekemiseen ensin. Vanhempi sisko on kaikessa hyvä ensin. Se on luonnollinen tie, josta ei voi syyttää ketään. Kiroukseni ei olekaan ollut siskoni taitavuus tai pikkusiskona oleminen, vaan lahjakkuus kohdistuen samoihin asioihin.

Monia vuosia istuin syrjässä ja kuuntelin kun siskoni lauloi joka puolella. Ihailin häntä. Katselin silmät suurina hänen aikaansaamaansa reaktiota ihmisissä. Seurasin häntä, ja laskin ikäeroa vuosissa suhteutettuna tulevaisuuteen siten, että ajattelin pääseväni kahden ja puolen vuoden päästä tekemään kaiken sen, mitä hän oli päässyt tekemään. Pääasiassa se kohdistui laulamiseen milloin missäkin. Siihen, että kahden ja puolen vuoden päästä joku pyytäisi minua laulamaan, kuten Fiiaa pyydettiin.

Siskoni eteni sukulaisten juhlissa laulamisesta isäni coverbändin solistiksi. En enää katsellut ainoastaan ihmisten ilmeitä kun siskoni aloitti laulamaan, vaan seurasin lähietäisyydeltä myös isäni säihkyviä silmiä. Kun olin yksin, lauloin ja kuvittelin sen kaiken kohdistuvan minuun. Ehkä silloin vielä uskoin, että minun aikani kaikkeen siihen olisi vielä tulossa. Ajattelin sen vain olevan hieman myöhässä aikataulusta.

20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Minun pitää koulussa kirjoittaa oma musiikillinen elämänkerta. Se on aika henkilökohtainen juttu… Minulla siihen kuulu vahvasti vaikutus siitä kun Fiia on laulanut kaikkialla ja minä olen piilossa odottanut hetkeäni, mitä jaksoin odottaa koska tiesin että Fiia ja iskä tiesivät että osaan… Vai osasinko edes? No, se hetki ei lopulta tullutkaan Fiian tai iskän johdosta vaan siitä kun lähdin itse eri suuntaan, teatterille. Joka tapauksessa: Tekstit tulevat koulussa näkyviin kaikille. Joo, ei siitä ole pakko tehdä henkilökohtaista, mutta en halua siitä mitäänsanomatonta ja ympäripyöreää. Haluan että tekstistä kuuluu ja näkyy tunne ja intohimo kuten musiikista. Ja valitettavasti se lähtee henkilökohtaisuuksista.”

 Vuodet kuluivat, enkä enää odottanut tilaisuuttani. Olin kyllästynyt olemaan Edenin sijasta ’Fiian pikkusisko’, ja olin kyllästynyt olemaan ihan hyvä. Olin kyllästynyt katsomaan syrjästä kun siskoni toteutti unelmaani. Aloin kokoamaan listoja asioista, joissa voisin olla hyvä. Toivoin, että olisin voinut olla jalkapalloilija, taitoluistelija tai vaikka sellisti. Halusin olla mitä tahansa, mitä siskoni ei ollut. Halusin, että minut huomattaisiin. Koulun musikaali käänsi pääni kohti teatteria, joka antoi minulle paljon, ja auttoi minua henkisesti selviämään monista hetkistä. Silloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Minun oma juttuni ei ollut enää musiikki, tanssi, teatteri, tai mikään edellämainittu. Minun juttuni oli Anoreksia.

24.9.2014, Keskiviikko klo 21:15
”Olen aina ajatellut että kateus on ehdottoman paha ja suvaitsematon asia. Hirveä sana, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä… Että kateelliset ihmiset ovat itsekeskeisiä eivätkä osaa nauttia toisen onnesta. Sellainen en koskaan halua olla. Minua kuvottaa se. Mutta kyllähän toivoisin että minä olisin 18 vuotiaana päässyt kiertämään siistejä keikkoja feattaamassa iskän bändiä (ja tienata siitä), tai että iskä tekisi minulle tekstejä ja biisipohjia joita yhdessä työstäisimme. Koen että olen aina ollut sivustakatsoja siinä asiassa, jossa haluaisin olla pääroolissa. Musiikissa. En voi kieltää sitä vaikka yritän.”

”Psykoterapiassa heräsin miettimään asiaa jota en ole ennen tietoisesti ajatellut. Mitä jos sairastuin siksi, että halusin jonkun jutun joka on minun? Jutun, joka tuo minulle sen huomion vanhemmilta, jossa jäin varjoon asiassa jota rakastan. Anoreksia. Se on se minun oma juttu, jonka kaikki huomasivat. Ja kuitenkin… Nykyään siitä on tullut vain uusi tekosyy. ’Ei sua voi ottaa tähän mukaan ku et oo kunnossa.’ jne. Mitä jos se meni noin??? Tuntuu että olen paha ihminen. Tai epätoivottu tai vastenmielinen tai… Jotain. Itseni tai muiden mielestä tai en edes tiedä.”

”Sattuu ajatella tätä… Tai lapsuutta. Se on kuitenkin ollut niin onnellinen että tuntuu pahalta sanoa nämä tuntemukset ääneen. Ne ovat vähän niin kuin arvet käsissäni. Ikäviä menneisyyden juttuja joita ei voi paljastaa muille, vaan sen sijaan ne peitetään pitkällä hihalla ja esitetään että niitä ei ole, vaikka todellisuudessa ne ovat vaikuttaneet paljon. Tiedän että minua rakastetaan ja ketään perheestäni ei halua minulle pahaa. Kaikkea ei vaan ymmärrä tai huomaa ja se on normaalia…”

”Vähän niin kuin pato olisi sortunut kun joku sanoo että näin saakin ajatella. Että se ei olekaan kiellettyä. ’Kateus’. Se sana maistuu silti edelleen epäilyttävältä suussani. Kunpa tästä kaikesta terapiassa puhumisesta olisi vielä hyötyä… En halua että kaikki kivulias asioiden esille kaivaminen ja rämpiminen on turhaa… Koska se sattuu enemmän kuin osasin arvata.”

 16.1.2017, Maanantai klo 23:02
”Iskäkin tuli meidän kanssa katsomaan valokuvia ja istuimme siinä kolmestaan äidin ja iskän sängyssä plaraamassa niitä. Tuntui niin mukavalta istua siinä kolmestaan. Siellä oli paljon kuvia Fiiasta. Hän on ollut niin suloinen lapsi pulleineen poskineen. Halusin vain ottaa kuvia niistä kuvista ja lähettää niitä Fiialle kun hän ei ollut paikalla. Me selattiin niin pitkälle että oltiin jo vuoden -95 jälkeisessä ajassa. Minä olin siis syntynyt, mutta minusta ei ollut niin paljoa kuvia. Anoreksia yritti tarttua siihen. Se sanoi että minä en ole niin rakas, mutta en kuunnellut sitä. En halunnut että se pilaa meidän hetkeä. Sanoin sille: Minä olen vanhemmilleni rakas. Sinä et ole rakas kenellekään.

Muistan edelleen psykoterapeuttini sanat päivänä, jona lopetin kateuteen liittyvien asioiden kieltämisen. Hän sanoi miettineensä jo pitkään, että perheeni ei voinut olla niin täydellinen kuin annoin ymmärtää. Hänestä minun luomani perhekäsitys kuulosti kiiltokuvalta. Uskoin todella itse siihen kiiltokuvaan, tai ainakin uskottelin niin itselleni pintapuolisesti, vaikka minusta tuntuikin pahalta. Kuten päiväkirjassani kirjoitin, pidin kateutta vastenmielisenä ja kiellettynä tunteena. En halunnut yhdistää perheeseeni mitään siihen liittyvää, vaikka minun oli alitajuisesti tiedettävä, että siskooni kohdistuneet tunteeni ja kirjoitukseni eivät olleet täysin puhtaita kateudesta. Kateuden täydellinen kieltäminen oli minulle puolustuskeino, ja psykoterapian johdattaessa minut heittämään kaikki aseeni maahan, paljastui kaiken sen puolustuksen alta vaikeita tunteita, joiden selvittämiseen kului paljon aikaa.

Psykoterapeuttini opetti minulle, että kateus on yksi yleisimmistä tunteista. Kateus on luonnollista, terveellistä ja potkivaa. Se on inhimillistä. Kateus on positiivista niin kauan, kun se ei toivo jotakin pois toiselta. Kateutta on kaikkialla, kaikessa, ja kaikissa. Jokaisella on oikeus olla kateellinen. Psykoterapeuttini käynnisti muutosprosessin, jonka myötä mieleni yhdestä suurimmista tabuista tuli hyväksyttävä asia. Muutos ei ollut helppo, mutta tarpeellinen. En enää piilotellut itseltäni kiellettyjä tunteita tai syyttänyt itseäni niiden tuntemisesta. Tiesin, että kateus oli sallittua, koska siskoni oli minulle äärettömän rakas, enkä koskaan eläessäni ollut toivonut häneltä mitään pois.

En syytä tapahtuneesta ketään. En ehkä koskaan edes ilmaissut perheelleni selvästi sitä, mistä todella haaveilin. Harjoittelin laulamista ahkerasti ja intohimoisesti, mutta tein sen kun kukaan ei ollut kotona. Omassa rauhassani istahdin pianon äärelle tuntikausiksi ja lauloin silmät kiinni kuvitellen itseni lavoille joista uneksin. Siskoni ei koskaan ollut hiljaa, vaikka talossa olisi ollut useampikin ihminen. Hän soitti ja lauloi avoimesti, ja mitä enemmän hän sitä teki, sitä enemmän minä vetäydyin.

Vaikka sairastumiseni olisikin johtunut tästä kaikesta, on totta, että se paholainen vei minua vain kauemmas haaveistani. En koskaan halunnut perheeltäni huomiota sairaudella. Kun tajusin mitä oli tapahtunut ja miksi, olin entistä vihaisempi sairaudelleni. Se iski mitä ovelimmin hetkenä, jona luulin tarvitsevani sitä, ja käytti minun kateuttani julmasti hyväkseen.

6.9.2015, Sunnuntai klo 12:22
”Mieti, olen nyt mukana siinä iskän bändissä jossa Fiia on laulanut 18 vuotiaasta asti ja nyt ne otti minutkin siihen messiin… Totta puhuen pelkään kuollakseni. Että en ole tarpeeksi hyvä ja että mokaan ihan totaalisesti tai jotain. Treeneissä tuntuu että olen koeajalla, kaikki pitää tehdä viimeisen päälle ja kaikki tarkkailevat. Todellisuudessa ne kuulemma keskittyy vaan omaan soittamiseensa… En tosiaan tiedä paljonko tästä on minun pääni sisäistä ja paljonko ei! Mutta haluan tätä myös. Olen tehnyt ihan hirvittävästi hommia, opetellut biisejä ja treenannut laulamista. Laulan kokoajan oikeastaan… Kun olen yksin. Yritän kuvitella itseni sinne lavalle iskän, Fiian ja muiden kanssa, mutta se on hankalaa. Tämä on nyt sitä mitä olen halunnut ihan hirveän kauan ja ehkä siksi olenkin niin kauhuissani. Minun on oltava hyvä. Lunastettava paikkani.”

Pääsin kuin pääsinkin isäni bändiin, mutta en pitänyt sitä enää sinä suurena tilaisuutenani jota vuosia aiemmin olin odottanut. Minulle se oli enemmänkin isäni kädenojennus, jonka voimasta nousin ensimmäistä kertaa samalle viivalle siskoni kanssa. Me lauloimme sen bändin riveissä kahdestaan, ja olin siihen tyytyväinen, vaikka isäni kädenojennus ei tuntunutkaan varmalta. Se tuntui koeajalta, joka sai minut jännittämään hullun lailla. Olin koko elämäni yrittänyt todistaa isälleni olevani jotakin, ja tunsin, että nyt minulla oli tilaisuus näyttää hänelle olevani hyvä.

Bändi ei muuttanut mitään. Laulan siinä edelleen, ja huomaan edelleen tavoittelevani isältäni suurta positiivista palautetta kohdistuen erityisesti musiikkiin. Jostakin syystä en koe saavani henkiin sitä katsetta, jonka siskoni on monesti hänessä herättänyt. Jos joskus nään siitä välähdyksen, se tuntuu luvattoman hyvältä. Psykoterapeuttini on monesti kehottanut minua avaamaan silmäni tässäkin asiassa: Maailma on täynnä ihmisiä. Miksi minulle merkitsee eniten juuri isäni mielipide? Ehkä se johtuu siitä, etten tiedä todellista syytä siihen, miksi jään isäni silmissä siskoni varjoon. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä. Ehkä se johtuu Anoreksiasta, joka kääntää taas isäni sanoja ja eleitä väärälle tielle. Se tietää, että jos kokisin isäni täydellisen musiikillisen hyväksynnän, se menettäisi ensimmäisen keksimänsä tekosyyn astua päähäni. Minulla olisi taas uusi syy olla tarvitsematta sitä.

Nykyään rakastan taidetta, teatteria ja musiikkia, mutta elän hetkeä, jossa koetan rakentaa uudelleen asioita, jotka ovat olleet raunioita jo pitkään. Niihin asioihin lukeutuu itseluottamukseni. Se on kaunis raunio. Itsetuntoni sen sijaan muistuttaa enemmän homeista taloa. Se täytyy ehkä purkaa kokonaan ennen kuin siitä tulee terve ja kaunis. Terveyteni työmaa tähtää pitkälti myös oman juttuni etsimiseen. Kun korttelini on valmis, voin lähteä rakentamaan kaupunkia suuntaan, josta olen varma.

Lentävä matto

20.12.2016 Yleinen

Toistuvat ylä- ja alamäet ovat ehkä vaikeimpia, mutta kuitenkin taudinkuvaa parhaiten vastaavia ilmiöitä. On vaikeaa käsitellä sitä, miten parempien kausien jälkeen tulee taas huonoja jaksoja. Mitä pienimmätkin vastoinkäymiset voivat laukaista jyrkkiä alamäkiä, ja niiden seurauksena on poikkeuksetta vielä itse alamäkeäkin pahempi romahdus. Se romahdus tulee tunteesta joka syttyy kun huomaan, että suunta on jälleen kääntynyt. Jokaisen paremman jakson aikana uskon sinisilmäisesti siihen, että pahuus on ohi ja suunta on vain ylöspäin. Siksi sen pahuuden paluu on jotakin sellaista, johon en koskaan näytä tottuvan. Tuntuu kuin Anoreksia leikittelisi tunteillani. Se kutoo minulle kauniin maton ja houkuttelee minut astumaan siihen. Sitten se nauraa ilkeästi ja vetää sen maton altani.

Huonot jaksot saavat minut joka kerta ajattelemaan kulunutta aikaa. Sitä, miten vuosien jälkeenkin tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut. Totuus kuitenkin on, että asiat ovat kuin ovatkin muuttuneet: Olen näiden vuosien varrella oppinut paljon elämästä. Opitut asiat ehkä antavat kaikelle tapahtuneelle merkitystä, mutta sitä on vaikeaa ajatella alamäkien aikana. Edes suurempi merkitys ei tuo minulle uskoa siihen, että jonain päivänä tämä kaikki on ohi.

2.9.2012, Sunnuntai klo 20:16
”Kun lähdin kävelemään poispäin työpaikalta, kyyneleet alkoivat valumaan poskiltani ja minusta tuntui taas että olin rikki. Hajosin käsiin… Omiin käsiini. Taas.”

6.10.2013, Sunnuntai klo 10:03
”En osaa päättää onko turhauttavaa, kamalaa, surullista vai typerää, että olen pyörittänyt samoja pirun ajatuksia mielessäni jo monta vuotta, eikä loppua silti näy? Onkohan sitä koskaan tulossa…”

3.2.2014, Maanantai klo 19:50
”Turhauduin taas siihen samaan lauseeseen. ’Sä olet sairas’. Eniten turhauduin sairauteen. Pian se turhautumisen itku kääntyi pääni sisälle ja kaikki ajatukset jotka ovat jo ainakin vuoden pysyneet taka-alalla huusivat päässäni eri asioita ja se sattui. Ne käskivät satuttaa, olla ottamatta lääkkeitä, huutaa täysillä apua ja samalla pysyäkin hiljaa lukkojen takana. Pieni valkoinen yläkerran vessa oli kuin suoraan painajaisistani. Tällä kertaa olin kuitenkin hereillä. En tiennyt että näin voisi enää tapahtua. Näin monen vuoden jälkeen… Voiko olla että mitä kauemmas pääsen sairaudesta, sitä harvemmin, mutta tiukemmin se kiristää otettaan päässäni? Sisälläni on edelleen jotain hullua, täysin hullua, mikä ei kuulu sinne. Pelkään itseäni taas.”

 18.4.2014, Perjantai klo 10:59
”En voinut tietää vuosi sitten että tilanne ei ole vieläkään parantunut. En ikinä ajatellut että tämä kestäisi näin kauan. Halusin uskoa että se menee pian ohi ja sitten taas jaksan. Sana ’sairas’ sattuu niin paljon… ’Sä olet sairas.’ Sairas. Kaiken tämän jälkeenkin… Olen yhä sairas.”

 14.12.2014, Sunnuntai klo 23:13
”Tuntuu kuin kaikki olisi palaamassa ennalleen. Sillä väärällä tavalla: Ei siihen mitä oli ennen kuin kaikki alkoi, vaan juuri siihen mistä kaikki alkoi. Aivan kuin saisin toisen mahdollisuuden valita nyt sen toisen tien mitä en valinnut viimeksi… Sen ’oikean tien’. Mutta miksi se on yhä niin hankalaa? Tiedän täsmälleen, liiankin tarkasti, mihin se väärä johtaa… Tiedän sen ja tiedostan sen kaikella mahdollisella tavalla, ja silti se kuulostaa ihanteellisen houkuttelevalta päässäni. Se ei ole sitä, tiedän sen! Silti en suostu tietämään sitä 100% ja kun ajattelen tätä tietämisen ja tiedostamattoman tietämättömyyden välistä sekavaa massaa, en saa selvää enää mistään.
Tuntuu kuin olisin kirjoittanut sen kaiken jo kertaalleen. Kaiken sen miltä nyt tuntuu… Hallinnan tunteesta, syömättömyydestä, ja siitä miten pystyn kyllä syömään mutta en vaan halua. Siitä että on paha olla ja missään ei ole hyvä, ja että näkee mielikuvia juustoraastimesta repimässä ihoa koska sen aiheuttama jälki voisi uskottavasti olla peräisin kompastumisesta asfaltilla.
Ainoa ero on haamu tämän kaiken yllä. Se haamu on menneisyys, joka häilyvästi muistuttaa että olen kokenut tämän jo. Mutta en tiedä kenen puolella se haamu on. En halua ottaa lääkettä, se ei johda mihinkään. Haluan olla normaali… Enkä halua että äiti ja muut alkaa taas vahtia että syön ja pysyn ehjänä. Sekään ei johda mihinkään. Tämä on minun taisteluni nyt enemmän kuin koskaan. Vanhenen päivä päivältä, ja joka päivä minulla on enemmän vastuuta päätöksistäni.
Taina sanoo että minulla on tahdonvoimaa enemmän kuin monella muulla, ja että nyt se täytyy vaan kääntää oikeaan asiaan. ’Sä tiedät mitä sun pitää tehdä.’ Ja minä tiedän. Mutta en tajua miksi se on niin vaikeaa… Minulla ei ole enää hyvä olla kotona. haluan vaan pois, ja kun lähden, en tiedä minne menisin. Olen yksin mielessäni ja nyt kun se yksinäisyys taas konkretisoituu, se tunkee myös elämään pääni ulkopuolella. Joskus oikeasti mietin että ottaisin viinapullon, ostaisin röökiä ja unohtuisin niihin huoneeni ikkunalaudalla. Heittäisin kaikki ajatukset ikkunasta. Mutta sekään ei johda mihinkään. En tiedä mikä johtaa. Reitti ulos tästä kaikesta… Ennen kuin putoan taas syvemmälle, sinne missä olen jo ollut ja minne olen taas matkalla. Suunnittelen teräviä juttuja kunnes havahdun ja tiedän että se katkeaa lääkkeellä, jonka jälkeen unikin tulee vaikka se onkin painajainen, mutta en halua ottaa sitä lääkettä. Koska kuten sanottu; se ei johda mihinkään.”

 25.12.2014, Torstai klo 22:05
”Joulu, ja se että syö vaan pysyäkseen pystyssä, on huono yhdistelmä. Olen pettynyt itseeni. En vain mennyt omaan kuplaani, vaan myös itkin vessassa. ’Kasvaisit jo yli tästä’ –ajattelin.”

 23.1.2015, Perjantai klo 11:23
”Tänään olin lääkärissä vaikka näiden käyntien piti jo loppua… Ajattelin että tämä on vain tsekkaus ja kaikki on hyvin, vaikka jokaisen sellaisen ajatuksen takana oli selkeä kuva siitä mitä tulisi tapahtumaan, ja mitä tapahtui. Paino oli laskenut monta kiloa ja seuranta on aloitettava heti, vaikka vielä varmistin useaan kertaan onko se tarpeellista… En halua takaisin sinne! Sinne mistä lähdettiin. Vaikka siellähän minä jo olen. Nyt näyttää siltä että ainoa ero entiseen ja tähän päivään on totuuden ja valheen ero. Jos en pysty syömään, en enää valehtele vaan vastaan jos kysytään. Se on oikeasti ainoa oikea suunta, ja vaikka en nyt pystykään olemaan iloinen siitä askeleesta jonka otin eteenpäin mennessäni lääkäriin, niin tiedän että sen myötä tulleet 10 askelta taaskepäin eivät jää sinne. Taistelen ne takaisin kaksinkertaisesti koska haluan elää. Oikeasti haluan, vaikka olen kuoleman väsynyt tähän kaikkeen.”

 14.6.2016, Tiistai klo 16:40
”Viimeinen nuorten puolen psykiatrikäynti. Hän kyseli enemmän kuin koskaan vaikka olisin vaan halunnut saada ne paperit ja päästä ulos sieltä. Eikö hän nähnyt kuinka vaikeaa se minulle oli? Vai kyselikö hän juuri sen takia että hän huomasi sen? Itkuani hän ei ainakaan huomannut; kyyneleet valuivat vasta kun käänsin selkäni. Tuntui että kaikki sanat sattuivat. Omani ja sen lääkärin. Sen kertominen että lääkevähennyssuunnitelmat ei tule onnistumaan ja kaikki on huonosti taas. Kysymyksiin vastaaminen… Ja ne kommentit: ’Sähän olet kohta jo 21’ ja ’Kyllä mä huomaan että sä olet vielä ihan eksyksissä’. Siinä tilanteessa ne sattuivat ja tuntuivat kuin joku kertoisi ne ensimmäistä kertaa vaikka niin ei todellakaan ole. Jälkeenpäin haluaisin vain huutaa että ’Mä tiedän, okei? Sun ei tarvitse sanoa sitä, mä tiedän sen.’ Se tuntui niin pahalta koska se on niin totta. Täytän 21 ja tilanne pääni sisällä on edelleen se, että en tiedä mitä tekisin tämän kaiken kanssa. Olen eksyksissä. Sekin on totta. Minun ei vaan tarvitse kuulla sitä koko ajan. Kuulen sen kun koitan selvittää ajatuksiani, näen sen kun katson kuntosalin jälkeen peiliin ja muutos on epätodellinen, kiroan sitä joka kerta kun arvon vaihtoehtojen välillä ja kaikki tuntuvat huonoilta.”

 30.11.2016, Keskiviikko klo 14:07
”En halua sairaalaan. Mitä tämä on? Olen jo elänyt tämän ajan yli. Odotan vain että herään painajaisesta, niin kuin joka aamu ja monia kertoja yössä. Pahoin pelkään, että tämä kaikki on kuitenkin totta.”

Kuten päiväkirjani kertoo, se Anoreksian kutoma matto on lähtenyt altani joka vuosi. Vuodet vaihtuvat, mutta alamäkien aikana kirjoittamani tekstit pysyvät yhtä yllättyneinä, väsyneinä ja epäuskoisina. Nyt kun luen niitä, minun ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla lainkaan yllättynyt siitä, miten matto on lähtenyt altani tänäkin vuonna. Järki on kuitenkin se yksi asia, mitä tässä kaikessa ei ole. Olen jälleen yllättynyt. Mietin, miten kaikki elämääni palannut hyvä on voinut taas haihtua hitaasti pois? Suurin järkytys on se, miten syvälle olen pudonnut tällä kertaa. Luulin että näin syvälle ei voisi enää mennä. Luulin että sellaista ei voisi enää tapahtua.

Kaikki romahtaa kun pahuus iskee pitkän hyvän jakson jälkeen. Se tuntuu joka kerta lopulliselta. Siltä, kuin mitään ei saisi enää korjattua. Romahduksiin kai kuuluu se, että unohdan miten kaikki tulee ajan myötä taas olemaan paremmin. Jos muistaisin sen, ei alamäki olisi koskaan niin vaarallinen mitä se pahimmillaan on. Minun on hankalaa hyväksyä sitä, että vuosi vuodelta huomaan edelleen olevani sairas. Se on kuitenkin fakta, että alamäkiä tulee aina olemaan. Ne kuuluvat paitsi tähän sairauteen, myös elämään yleisesti ottaen. Ehkä taas seuraavien kuuden vuoden päästä olen oppinut olemaan yllättymättä mistään negatiivisesta. Ehkä silloin olen liimannut jalkani siihen mattoon ja kun joku koettaa vetää sen altani, minä lähden mukana. Siinäpä saa Anoreksia heitellä minua ja mattoa, koska minua ei enää haittaa. Se tekee minulle vain lentävän maton jonka kyyti on töyssyistä huolimatta elämää parhaimmillaan.

 

Ruokailumalli

3.11.2016 Yleinen

29.5.2013, Keskiviikko klo 23:20
”Aamuisin kaikki on hyvin kun ei ole syönyt niin moneen tuntiin. On ihana venytellä sängyssä ja tuntea kylkiluut patjaa vasten. Mutta päivän aikana ateria aterialta tulee huonompi olo niin fyysisesti kuin henkisesti. Pakokauhu… Jotain on tehtävä HETI –olo.”

Jo ennen kuin jouduin sairaalaan, olin ehtinyt käydä useita kertoja ravintoterapeutin vastaanotolla. Muistan ensimmäiset käynnit melko hyvin. Muistan miten se kaikki tuntui minusta turhalta ja ahdistavalta, paikoitellen jopa naurettavalta.

Ensimmäinen ravintoterapeuttini oli nuori ja vasta valmistunut. Hän puheli itsekseen ja tuntui toisinaan olevan yhtä hukassa kuin minä. Istuimme pyöreän pöydän ääressä ja osoittelin eri kokoisia muovisia ruokaa esittäviä malleja havainnollistaakseni syömiäni määriä. Osoittamani määrät eivät koskaan muuttuneet, mutta kaikki kirjattiin poikkeuksetta ylös. Samojen asioiden läpikäymisen jälkeen keskusteltiin samat asiat. Joka kerta. Käynnit toistivat vahvasti samaa kaavaa, ja opin nopeasti ulkoa tuon käsikirjoitetulta tuntuneen keskustelun jonka kävimme ravintoterapeuttini kanssa uudelleen ja uudelleen.

Äitini kävi kanssani vastaanotoilla, mutta muistan ikuisesti päivän, jolloin siskoni Fiia oli mukanani. Olin imitoinut hänelle terapeuttiani ja kertonut sanatarkkaan mitä käynnillä tullaan puhumaan. Vielä odotushuoneessakin replikoin tulevia ravintoterapeuttini suusta kuultavia lauseita. Kun meidät sitten kutsuttiin sisään sen saman pyöreän pöydän ja muovisten ruokakasojen äärelle, tilanne niin sanotusti eskaloitui.

Tapaaminen eteni ennustamallani tavalla ja kun katseeni kohtasi siskoni katseen, koin ensimmäisen ja viimeisen kerran jotakin, mikä silloin tuntui oikeastaan jopa tarpeelliselta. Minua nauratti. Vilkuilimme toisiamme ja hihitimme. Aina kun terapeuttini sanoi uuden lauseen jota olin ennen käyntiä imitoinut, tirskuimme vuorotellen. Näin jälkeen päin säälin tätä ensimmäistä terapeuttiani, mutta olen iloinen tapahtuneesta. En vain nauranut tyhää naurua. Minua oikeasti nauratti, ja se tuntui silloin aika uskomattomalta kaiken synkkyyden ja ahdistuksen keskellä. Minua jopa harmittaa, että en voinut siinä tilanteessa nauraa sitä harvinaiseksi jäänyttä aitoa naurua äänekkäästi ulos. Se olisi ollut parasta lääkettä, mutta yritin käyttäytyä. Kuten sanottu, se oli kuitenkin ensimmäinen ja viimeinen kerta kun millään hoitokäynnillä oli hauskaa.

Vaikka yhteistyö ensimmäisen ravintoterapeuttini kanssa tuntui junnaavan paikoillaan, minulle tehtiin jo hänen toimestaan ensimmäinen ruokailumalli. Se piti sisällään tarkan informaation siitä mitä, milloin, ja kuinka paljon minun tulisi syödä. Tämän ruokailusuunnitelman pohjalta rakennettiin mallit myös sairaalassa ja sairaalajakson jälkeen.

Osastolla työskentelin uuden ravintoterapeutin kanssa, ja hänestä muodostui yksi paranemisprosessini tärkeimpiä henkilöitä. Minua harmittaa, että en edes muista hänen nimeään. Mieleeni on kuitenkin jäänyt selkeästi hänen turvallinen katseensa, sekä se karismaattinen tapa jolla hän puhui kanssani. Hänessä oli jotakin, mikä sai pienen osan minusta kuulemaan hänen sanojaan sairauden yli. Se osa mikä ohitti Anoreksian suodattimen, oli pienen pieni, mutta se riitti luomaan minulle tahtoa noudattaa ruokailumallia.

Viikoittain pelkäsin ja odotin ravintoterapeutin tapaamista. Tiesin että tapaamiset kasvattaisivat pelkoa, tahtoa ja ruokailusuunnitelmaa samassa suhteessa. Jokaisen tapaamisen aikana kalorimäärää pyrittiin nostamaan hieman. Ristiriita lisääntyi ja kaikesta tuli aina vain haasteellisempaa. Sain kuitenkin voimaa terapeutistani. Hän löysi oikeat sanat, ja sai minut tuntemaan oloni kuunnelluksi. Minä en todellakaan tehnyt lisäyksiä ruokailumalliin, mutta jokaisen ravintoterapiakerran jälkeen minulla oli sellainen olo, että olin ollut mukana päätöksenteossa. Mietin nyt, miten hän ikinä onnistui siinä.

Silloin tuo osastoaikainen ravintoterapeuttini näyttäytyi minulle ikään kuin yli-ihmisenä. Auktoriteettina, joka sai minut kuuntelemaan. Hahmona, jota halusin uskoa, ja johon halusin luottaa. Nyt haluaisin kovasti tavata hänet ja kiittää häntä. Nähdä hänet ihmisenä. Sellaisena rautaisena ammattilaisena joka hän oli.

Ruokailumalli oli ilmiö joka on kulkenut mukanani koko tämän matkan. Mallin rakenne kasvoi sisällöllisesti matkan varrella ja jämähti sitten samaan kaavaan, mutta käsitteenä sen merkitys on kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Aluksi se oli painajainen. Ruokien vähentämisen sijaan minulta vaadittiin tarkan suunnitelman noudattamista. Suunnitelman, joka oli kymmenesosa oikeasta lautasmallista, mutta silti liian suuri minun mielelleni. Kun vuodet kuluivat ja kamppailu jatkui, vaihtui painajainen apuvälineeksi. Yritin olla ajattelematta sitä, miten mallia kierretään ja ammattilaisia huijataan. Yritin kääntää ajatusmaailmani ruokailumallin mukaiseksi ja unohtaa Anoreksian tarjoamat vaihtoehdot. Lopulta tästä jo vuosia sitten alkunsa saaneesta painajaisten läpi kulkeneesta apuvälineestä muodostui minulle niin tiukkaan mieleen painunut pakkomielle, että se on päässäni edelleen.

Pakkomielteinen ruokailumallin noudattamiseni voisi esiintyä myös positiivisessa valossa, mutta se valo on sammunut jo kauan sitten. Ajatusmaailmani on seuraavanlainen: Ruokailumallin mukaan on syötävä 5 kertaa päivässä. Kolmen tunnin välein. Yhdeksältä, kahdeltatoista, kolmelta, kuudelta ja yhdeksältä illalla. Kuusi annosta hiilihydraatteja, tarpeeksi vihanneksia, hedelmiä ja maitotuotteita. Sama kaava on painunut päässäni niin syvälle, että en pääse siitä irti. Pystyn rikkomaan kaavaa vain väärään suuntaan. Tämä 5 kertaa päivässä ja 6 annosta hiilihydraatteja on kaavan mukainen maksimi. Niin kauan kuin päivittäinen ravintomääräni jää edes yhden hedelmän verran alle pinttyneen ruokailumallin, ollaan ikään kuin mielenrauhan puolella. Vastaavasti niin kauan kuin ruokailuni ajankohdat ovat vähän jälkeen mallin mukaisten kellonaikojen, ollaan mielenrauhan puolella. Jos taas syön tasan ruokailumallin verran tai yli sen asettaman rajan, ollaan ahdistuksen puolella. Jos syön ennen kuin kello osoittaa mallin mukaista ruokailuaikaa, ollaan jälleen ahdistuksen puolella.

Mitä sitten on tämä niin sanottu mielenrauha jonka puolella olen tiettyjä itse luomiani sääntöjä noudattamalla? Se on väliaikainen ratkaisu, niin sanottu aidan ylitys sen matalimmasta kohdasta. Todellinen, yleisesti tunnettu mielenrauha on käsite, jota pääsen harvoin kokemaan. Ruokailumallin aivokudokseeni tatuoitu kaava tunkeutuu käyttömuistiini ja muistuttaa itsestään jatkuvasti. Ei riitä, että minun on syötävä samat asiat joka päivä kolmen tunnin välein. Sen lisäksi minun on ajateltava niitä, suunniteltava ne kymmeniä kertoja päivässä ja vahdittava kelloa taukoamatta. Mitä pidemmälle päivä etenee, sitä useammin minun on laskettava yhä uudelleen päiväni ruokailukerrat ja syödyt asiat, ja pidettävä niistä jatkuvasti kiinni. Ikään kuin unohtaisin kaiken ja söisin kahden päivän edestä, jos en ajattelisi kaikkea tätä jatkuvasti. Kaikkein typerintä on, että ruokavalioni variaatio on niin suppea, että syön melko lailla samat asiat joka päivä. Silti minun on suunniteltava päivän ruokailuja taukoamatta, ja puristettava jokaista syötyä kaloria tiukkaan tietoisuuteni nyrkissä etteivät ne vain pääsisi vahingossa tuplaantumaan.

Olen usein miettinyt sitä, miten paljon tämä ruokailumallin jälkeensä jättämä päässäni mylläävä taukoamaton prosessi vie tilaa ja energiaa. Jos saisin käyttää kaiken ruokailujen pohtimiseen käytetyn energian johonkin muuhun, olisin varmasti aikaansaavampi kuin koskaan. Välillä tuntuu, että saisin ainakin 12 tuntia lisää aikaa jokaiseen päivään. Ennenkaikkea ajattelen sitä, millaista olisi asustaa päässä, jossa näitä ajatuksia ei ole. Tuntuisiko se tyyneltä ja hiljaiselta? Vai täyttyisikö se tila jollain muulla? Iloisilla ja onnellisilla asioilla? Erilaisilla, vaihtuvilla asioilla? Asioilla, joita kukaan ei pakottaisi ajattelemaan. Niihin voisi halutessaan heittäytyä, tai sitten antaa niiden lipua ohitse ja odottaa uusia.

25.5.2016, Torstai klo 23:02
”Olen miettinyt taas miten kauan tätä oikeasti jaksaa. Ja sitä, millaista elämä olisi jos ei olisi tätä. Kuinka paljon tilaa minun päässäni olisi ja kuinka paljon aikaa minulla olisi käytettävänä kaikkeen ihan muuhun. Se olisi järkyttävän iso määrä.”

”Alan taas turhautua. Saatan itkeä taas ihan yhtäkkiä enkä jaksa enää ajatella näitä ja hakkaan päätä seinään mutta siellä ne ovat ja pysyvät. Pakko juosta, pakko liikkua. Älä syö sitä, älä syö tätä. Jos syöt tuon, et voi enää syödä tuota. Älä syö mitään. Tajuathan että jos et syö niin et elä ja menetät kaiken. Joo. Älä silti syö tuota. Katso peiliin, se näkyy taas. Se näkyy, se kasvaa. Neljä ateriaa… Neljä ja puoli… Kello on liian vähän, jäljellä enää puoli ateriaa, nälkä ehtii tulla. Juo. Sillä voi huijata. Iso lasi vettä.”

”Vaikka tekisin mitä niin mikään ei muutu. Ja taaskaan en jaksa. Ihan oikeasti, ajattele jos elämäni on tätä ihan loppuun asti. Kauanko silloin jaksaa elää?”

Elämä on liikettä ja pysähtymistä

26.10.2016 Yleinen

Opettelen viihtymään uuden, lyhyen tukkani kanssa. Jätin kampaamon lattialle itsestäni lopulta vain palan, jonka olin omaksunut osaksi identiteettiäni, mutta jonka leikkaaminen oli vain asennekysymys. Minulla on kevyt ja rohkea olo. Katson peiliin enkä ainoastaan opettele viihtymään hiusteni kanssa. Herään miettimään sitä, miten itsensä kanssa on kokonaisuudessaan opittava viihtymään. Rentoutumaan. Liikkumaan, mutta myös pysähtymään.
Havainnollistan nyt hieman sitä, millaista elämäni oli niinsanottuina kiirevuosinani ja mitä olen siitä oppinut.

Minulle tuttua on tunne siitä, kun hengitys on epätasainen ja väsymys painaa silmäluomia ja jalkoja, mutta on pakko jatkaa eteenpäin. Koulun jälkeen on tunti aikaa pyöräillä treeneihin ja antaa parastaan, illalla hoitaa koulutyöt kunnialla ja ennen nukkumaanmenoa käydä juoksulenkillä. Aamulla sama alkaa alusta. Viikonloput täyttyvät hommista ja lomailu tuntuu turhalta; miksi hukata aikaa sohvalla makaamiseen?

Joka päivä kaikkialla ympärillämme tapahtuu liikettä ja pysähtymistä. Liikennevalot neuvovat pysähtymään ja kertovat, koska saamme lähteä liikkeelle. Heittäessämme pallon ilmaan se laskeutuu, pomppii aikansa ja lopulta väistämättä pysähtyy. Ikiliikkujaa ei ole kyetty keksimään, ja fysiikan lain mukaan kaiken liikkuvan on joskus pysähdyttävä. Painovoima vetää liikkuvaa kappaletta kohti maata, ja tämän johdosta heittäessä mitä tahansa ilmaan, se palaa aina takaisin maanpinnalle pysähtymään. Tämä kaikki pätee myös ihmiseen. Kukaan ei jaksa ikuisesti, ja jos ihminen ei itse ymmärrä pysähtyä, niin luonto hoitaa pysähtymisen hänen puolestaan. Elämä on liikettä ja pysähtymistä, ja kumpaakaan ei ole ilman toista.

Aina pysähtyminen ei ole niin konkreettista, kuin esimerkiksi linja-auton pysähtyminen viittoessa kuskille. Molemmat, fyysinen sekä henkinen pysähtyminen, ovat liikkeen ohella välttämättömiä elämässä. Itse ymmärrän henkisen pysähtymisen käsitteen jotenkin sykähdyttävänä kokemuksena. Tällainen saattaisi olla mistä tahansa mielenterveydellisestä sairaudesta toipuminen, uskoon tulo, tai johonkin muuhun asiaan herääminen. Henkinen pysähtyminen saattaa parhaimmillaan muuttaa koko elämän. Ongelmia ei ratkaista tarpomalla niiden läpi, vaan pysähtymällä niiden keskelle ja kohtaamalla ne ajatuksella. Elämä on liikettä ja pysähtymistä. Kun kokee jotakin silmiä aukaisevaa, se herättää pysähtymään kesken liikkeen. Kun taas pysähtyy kesken liikkeen, se herättää avaamaan silmät.

On melko ironista, että kaikelta vaaditaan pysähtymistä liikkeen keskellä, mutta aika kulkee ikuisesti pysähtymättä. Juuri tästä syystä ihminen helposti suorittaa elämäänsä, jotta ehtisi tehdä aivan kaiken, mutta unohtaa liian nopeasti, että hetken hengähdys ei tosiasiassa ole hukkaan heitettyä aikaa. Usein juuri parhaimpia hetkiä elämässä ovat hetket, joina ihminen ei katso menneisyyteen eikä tulevaisuuteen, vaan heittäytyy ajan vietäväksi. Hetkessä eläminen vaatii tietynlaista pysähtymistä jokaiselta. Omalla kohdallani sitä tapahtui harvoin. Kun se tapahtui, se tapahtui yleensä vahingossa. Tällaiset päiväkirjoissani muistissa olevat vahingot ovat kuitenkin sen aikaisen elämäni parhaimpia päiviä.

13.2.2013, Keskiviikko klo 22:10
”Tänään otin itselleni aikaa vahingossa. Niin, tämä oli yksi niistä harvoista päivistä kun minulla ei ollut mitään menoa. Ei niinkään etten olisi tehnyt koulujuttuja tai jotain muuta fiksua, mutta minulla ei ollut edes sellaista tekemistä. Kävin lääkärin pyynnöstä taas labrassa tarkastuttamassa veriarvot ja kotimatkalla jäin antiikkikauppaan etsimään vanhoja valokuvia. Rakastan niitä. Todellinen syy taisi kuitenkin yksinkertaisesti olla se, etten halunnut mennä kotiin potemaan huonoa omatuntoa siitä etten tee mitään fiksua. Tajusin aika pian ettei minulla ollut kotiavaimia, hanskoja, lompakkoa… Olin unohtanut ne kotiin. Ulkona oli jo pimeää. Päätin kävellä kotiin ja tiedostaen että ketään ei olisi kotona vielä pitkään aikaan, kävelin vielä kauemmas. Kiersin ylikulkusillan kautta ja katsoin sen päältä kiireistä liikennettä. Pitkästä aikaa minulla ei ollut mihinkään kiire, ja se tuntui oudolta. Juoksin ylös ja alas Raunistulan koulun portaita, ja lopulta alas jalkakäytävälle. Kävelin hitaasti ja nopeasti, lopulta päätyen Koroisten ristille. Se on kaunis. Niin kaunis. Minusta tuntui kuin jokainen puu ja huurteinen heinänkorsi olisi ollut jotenkin erityisen hieno tänään. En malttanut lähteä vaikka oli kylmä. Lauloin hiljaa ja makasin hangessa ja hymyilin. Minulla oli onnellinen olo… Tämä oli päivä jona mieleni jätti minut rauhaan. Ehkä sain taas voimaa jatkaa tätä taistelua. Sain melkein puoli päivää lomaa tästä sairaudesta.”

 Elämä on sitä, että alitajunta jättää avaimet kotiin. Elämä on sitä, että ympärillämme on paljon pieniä iloja, jotka on vain opeteltava näkemään. Se hieno juttu tässä sairaudessa on, että kun silmät ovat tarpeeksi kauan auki ainoastaan omalle sisäiselle maailmalle ja niiden kauhuille, niin silloin harvoin kuin ne aukeavat ulkomaailmaan, se on aika uskomatona. Välillä minusta tuntuu, että niinä hetkinä näen maailmasta vielä enemmän kuin kukaan muu.

 7.7.2012, Lauantai klo 22:50
”Kävelin äsken talomme edustalla. Koirat olivat vapaana, ja minäkin tunsin itseni henkisesti vähän vapaaksi. Taivas oli siniharmaa, mutta siinä oli vaaleita reikiä… Minua ei paleltanut yhtään, vaikka oli keskiyö ja normaalisti palelen aina. Luna ulvahti riemukkaasti kun se löysi maasta jotakin. Minä katsoin ensin ylös kesäöiselle taivaalle ja sitten alas jalkoihini ja näin rikkinäiset tennarit ja paljaat sääret mustelmilla –kuten aina. Jalat seisoivat maassa vierekkäin kaikkea muuta kuin tukevasti. Ne ovat vasta saamassa voimiaan takaisin; mutta minä elän.”

 20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Kohta viikon verran on satanut kaatamalla, mutta tänään ahdisti ja lähdin sateeseen. Tietysti Koroisten ristille, mihin muuallekaan. Siellä otin hupun pois päästä ja annoin sateen sataa kasvoille ja kastella hiukset. Yritin hengittää. Jotain muuta kuin stressiä, koska stressi on tunkkaista. Tulin läpimärkänä kotiin, mutta helpotti.”

 Elämä on liikettä ja pysähtymistä. Kun nämä kaksi ovat tasapainossa, riittää energiaa liikkeeseen, ja kärsivällisyyttä pysähtymiseen. Edelleen välillä hukutan pahoja tuntemuksia tekemiseen, opiskeluun, siivoamiseen… Pitäisi jaksaa uudelleen ja uudelleen palata totuuteen ja muistaa, että ihminen ei liiku ikuisesti. Asioiden karkuun juoksemiseen käytetty energia ei ole todellista energiaa, se on tahdonvoimalla keinotekoisesti tuotettua valheellista energiaa. Lepo on ensimmäinen askel ratkaisuun. Se mahdollistaa energian ratkaisun löytämiseen ja asioiden oikeanlaiseen kohtaamiseen, sekä sellaisiin asioihin mukaan menemiseen mistä ei ole mitään hyötyä, mutta mistä on sitäkin enemmän iloa. Ja ilo on myös hyödyllistä. Se on hyödyistä parhain.

9.1.2015, Perjantai klo 19:22
”Enemmän elämässä katuu sitä mitä jätti tekemättä, ei sitä mitä tekee tai teki. Mitä elämää on kieltäytyä kaikesta? Haluan mennä tilanteisiin, tehdä ja nähdä, kokea uutta ja poistua mukavuusalueelta. Ei mikään koskaan ole mukavuusalueella ellei sinne uskalla koskaan mennä. Pikkuhiljaa kehän ulkopuolelle, pieni askel kerrallaan.”

19.6.2016, Sunnuntai klo 18:35
”Jotenkin sain kerättyä sen väsyneen Edenin sieltä kuopasta yhdeksi yöksi. Kaikki meni hyvin. Uusia kavereita… Ei mitään sydänystäviä, mutta sellaisia joiden kanssa on täydellistä viettää yksi kesäyö ja sen jälkeen moikata kadulla jos tulee vastaan. Kaikenkaikkiaan ilta ei ollut mitenkään superihmeellinen, mutta ihmeellistä olin minä itse. Tai se fiilis itseni sisällä… Miten olin avoin ja mukana kunnolla jossain taas pitkästä aikaa. Miten pystyin siihen vaikka olen niin väsynyt kaikkeen. Onneksi menin. Kaikelle ei tarvitse sanoa ei vaikka elämä onkin päälaellaan.”

31.10.2016, Maanantai klo 22:25
”Alkoholia en halua juoda paljoa, mutta jos juon, niin haluan käyttää sen ’hyödyksi’. Tanssia ja olla sopivasti sekaisin. Unohtaa kaikki muu, ja muistaa vain vapaus. Täytyy myös sanoa että juon niin harvoin, että ei tarvita paljoa siihen että olen vähän humalassa. Ja niin vähän olinkin. Usko tai älä, pysähdyin välillä vaan katsomaan ympärilleni ja hämmästelemään oliko se totta. Minulla oli hauskaa. Ihan random seurassa josta kuitenkin osa oli vanhoja kavereita ja loput uusia, mutta tuntui että rakastin kaikkia. Eikä se johtunut vain alkoholista. Nostin kädet ilmaan ja suljin välillä silmät ja kun avasin ne, minulla oli yhä hauskaa. Ne ihmiset eivät tienneet mitä se ilta minulle merkitsi.”

1.11.2016, Tiistai klo 21:32
”Toivon että nukkuisin edes vähän paremmin ja että olisin vähän terveempi niin jaksaisin taas ottaa vastaan uuden kokemuksen josta toivon niiiiin paljon että se olisi yhtä hyvä kuin muutamat aikaisemmat. Ne sellaiset kokemukset potkivat minua. Sillälailla hyvällä tavalla. Lempeästi.”

16.1.2017, Maanantai klo 15:51
”Kun on lupa mennä ulos pitkän sairaslomajakson aikana vain harvoin, on aika ihanaa kun sitten saa viimein tehdä sen kunnolla. Se tuntuu samaan aikaan kotiin paluulta ja siltä kun olisi uudessa paikassa. Se on jännittävää, kivaa, ja toivoa-antavaa.”

 Nyt kun kaikki on rauhoitettu ja istun tässä, kirjoittamassa ja pala palalta hoksaamassa mitä olisin voinut tehdä toisin, mietin myös sitä, millä saan itseni takaisin elämään. Sehän se haaste alun perin oli. En halua käyttää vuotta ainoastaan penkoen vanhoja juttuja. Kun nostan pääni päiväkirjoista ja tietokoneesta, haluan olla tässä päivässä, ja tässä hetkessä. Haluan olla siinä niin vahvasti kuin niinä pieninä hetken palasina, joina olen välillä herännyt sairauteni keskeltä. Mutta nyt haluan olla siitä hereillä koko ajan.

Punakynä

3.10.2016 Yleinen

Menneisyyteeni perehtymisen myötä olen ennenkaikkea miettinyt miksi minusta tuntui viimeiseen asti siltä, että kaikki on hallinnassa. Kuitenkin uskon melko alusta asti tienneeni ihan hyvin että näin ei ollut. Missä kulkee se maaginen raja, jonka kohdalla tajuaa, että mikään ei ole enää hallinnassa? Missä menee se raja, jonka kohdalla saa katkaistua kaiken ennen kuin ollaan jo liian pitkällä? Toivoin, että lukemalla päiväkirjojani olisin löytänyt vastauksen tähän kysymykseen ja osannut kertoa mikä oli se selkeä kohta, jossa kaikki meni pieleen. Halusin sen hyppäävän eteeni mutkattomana, jotta voisin tarjota ihmisille yksinkertaisen vastauksen, joka estäisi heitä ylittämästä rajaa.

20.1.2011, Torstai klo 16:30
”Ne ovat piilottaneet vaa’an johonkin. Olin jo alkanut tottua siihen, että tarkkailen lähes joka päivä painoani ja syön sen mukaan ylimääräisiä juttuja kuten välipaloja. Niitä olen vähentänyt. Ei tee myöskään iholle/hampaille hyvää. Luin, että hampaat pystyvät kestämään 5-6 syömiskertaa päivässä. Minun tavoitteeni on 3.”

”Koulussa ei tarvitse syödä. Voin jotenkin paremmin ilman sitä! Tiedän, että pitäisi syödä 2 lämmintä ateriaa jne. Mutta jotenkin… Tai siis… Jos pärjää vähemmälläkin? Minulla on järki päässä. Haluaisin vain olla ikään kuin rajalla.”

”Tavallaan se on kivaa kun ihmiset sanovat että olen laiha, mutten halua liikaa huomiota. Ihan sama mitä ihmiset ajattelevat, haluan itse olla onnellinen.”

 22.1.2011, Lauantai klo 23:41
”Löysin vaa’an! Se oli äidin ja iskän makkarissa, ison vaatekaapin alla. Olisin tyytyväisempi jos painaisin puoli kiloa vähemmän. En tiedä miksi. Tasaluku olisi vaan jotenkin jännempi. Periaatteessa minulle on ihan sama mitä painan, kunhan en näytä siltä. Niin ainakin olen ennen ajatellut…”

”Tämä on oman itseni välinen pieni operaatio. On hieman jopa raskasta aivoille, kun joudun koko ajan miettimään mitä voin sanoa ääneen ja mitä en. Nykyään en kuitenkaan enää sano juuri paljoa. Ei huvita. Vaivun useammin omaan ’laatikkooni’ ja sulkeudun ulkopuolelle, vaikka olen fyysiesti läsnä.”

 7.2.2011, Maanantai klo 23:33
”Äiti ei tiedä että käyn yhä vaa’alla. Hän on sanonut minulle että on heittänyt sen pois. Mutta ei hän ole. Minä löysin sen taas, heidän vaatehuoneestaan kenkien alta. Välillä tajuan, että tämä on sairaus, välillä tunnen olevani ihan terve. Minusta kuitenkin tuntuu, että tämä on yhä hallinnassa… Olen ylittänyt rajan, mutta… Jotenkin vaan tiedän, että järki on tallella.”

 29.12.2011, Torstai klo 16
”Minut vietiin isovanhemmille koska minua ei kuulemma uskalla jättää vielä yksin niin pitkäksi aikaa koska saatan liikkua/oksentaa/vahingoittaa itseäni. Se on totta. Mutta minun pitää itse päästä kierteestä irti.”

”Olen miettinyt paljon elämääni ja tätä kaikkea, mutta joka kerta tulen umpikujaan. Minusta tuntuu kuvainnollisesti siltä, että olen aloittanut labyrintin rakentamisen. Aluksi se oli leikkiä, mutta pikkuhiljaa laajensin ja laajensin sitä, ja lopuksi en löytänyt enää pois. Ja täällä olen, edelleen. Harhailen omassa solmussani. Läheiset huutavat minulle ja pyytävät seuraamaan ääntä oikeaan suuntaan, mutta ne eivät ole ainoat äänet jotka minulle huutavat.”

Vastaus ei paljastunut teksteistä niin yksiselitteisenä kuin toivoin. Olin kirjoittanut paljon syömisen hallinnasta ja sitä seuraavasta hyvästä olosta, mutta myös masentuneista tuntemuksista ja alakuloisuudesta. Ensimmäinen havaintoni oli, että nämä kaksi täysin erilaista aihetta lisääntyivät kirjoituksissani samassa suhteessa. Vähitellen muu elämä tippui aukeamilta pois ja jäljelle jäivät vain ne kaksi. Syömisen hallinnasta johtuva hyvä olo, sekä silloin tuntemattomista syistä johtuva äärimmäisen paha olo. Yhä eteenpäin lukiessani nämä kaksi asiaa yhdistyivät ja jäljellä oli enää masentuneisuus ja syömisongelmat. Hyvä olo oli poissa. Aukeama aukeamalta aihepiirien variaatio supistui supistumistaan ja vei minua yhä lähemmäs sitä synkkyyttä mikä seurasi tätä kaikkea.

Kaikissa käymissäni hoidoissa pyrittiin aina selvittämään kumpi tuli ensin: Anoreksia vai masennus. Minulta kysyttiin sitä joka paikassa. Vaihtoehtoja analysoitiin ja punnittiin. Yritettiin palata kaiken alkuun, vaikka kaikki oli vasta alussa. Kumpi sitten tuli ensin? Se jäi aina arvoitukseksi, joten keskityin nyt erityisesti löytämään johtolankoja jotka toisivat minut lähemmäs ratkaisua. Yritin lukiessani rekisteröidä kaiken siihen liittyvän, mutta vastaus ei vieläkään kirkastunut täydellisen ymmärrettävänä. Se vaati ajatustyötä ja asioiden pohtimista.

Kaikkien vuosien jälkeen löysin viimein avaimet arvoituksen ratkaisuun, kun osasin yhdistää oikeat asiat. Koko sairauden ymmärtäminenhän perustuu lopulta taitoon ja haluun vetää viivoja asioiden välille. Sen olen oppinut psykoterapiassa.

Jos olisin vuonna 2011 tiennyt, että alakuloisuuteni liittyy syömisen vähentämiseen, olisin ehkä voinut pysäyttää kaiken. Jos olisin silloin osannut vetää viivan näiden kahden seikan välille, olisin tehnyt sen paksulla punakynällä. Mutta miten olisinkaan voinut ymmärtää niiden yhteyden? Kaiken alussa tuntui, kuin syömisen hallinta olisi ollut se ainoa ilo. Miten olisin voinut tajuta, että tuo ainoa ilo oli juuri se asia joka veti minua syvemmälle pahaan oloon.

Miksi kaikki sitten tuntui paljon myöhemminkin vielä olevan hallinnassa? Koska sairaus oli juurtunut kiinni. Kaikki oli sairauteni hallinnassa, ja olin kadottanut rajan itseni ja sen välillä. Olin sokeana ensin ylittänyt rajat, ja sitten kadottanut ne.

Nyt kun asiayhteydet on saatettu omille paikoilleen, haluaisin vetää sen mainitsemani punaisen viivan kaikkien syömishäiriöisten silmien alle. Haluaisin piirtää sen niin paksulla tussilla, että sairaus kompastuisi rajalle, ja ihmiset sen pauloissa heräisivät huomaamaan mikä on todellista hyvää oloa ja mikä ei. Haluaisin sytyttää lampun, joka valaisisi tiedon siitä, mistä paha olo oikeasti johtuu. Se olisi niin kirkas lamppu, että pimeys loppuisi ennen kuin se olisi niin syvää, että valo ei enää yltäisi lopettamaan sitä.

Tiedän kuitenkin että sairautta vastaan taisteleminen ei ole niin helppoa. On vaikeaa uskoa, että hyvä olo voi aiheuttaa pahaa oloa. On hankalaa erottaa toisistaan itsensä hallintaa ja itsensä hallinnan hallitsemista. On haastavaa kääntää ylösalaisin pyörähtäneet ajatukset takaisin oikein päin. Silti haluan uskoa, että ennen tätä kaikkea on mahdollista herätä ja huokaista helpotuksesta.

 

 

Mitä tapahtui ja miksi?

1.9.2016 Yleinen

Jos välivuosi täytyy pitää, haluan ymmärtää mitä on tapahtunut ja miksi. Tiedän, että pelkkä psykoterapia ei koskaan riittäisi siihen. Se on antanut minulle enemmän kuin ennakkoluuloni uskalsivat koskaan odottaa, mutta kuten terapeuttinikin sanoo, minun on kohdattava menneisyys ja muistot joita niin kovasti pelkään. Se on yksinkertaista: minun on uskallettava avata päiväkirjat, joita en koskaan ennen ole avannut.

Olen aina kirjoittanut päiväkirjaa Anorektikon tavoin: järjestelmällisesti, tarkasti ja jollakin tasolla pakkomielteisesti. Koskaan en kuitenkaan kirjoittanut siksi, että niitä olisi kiva lukea jälkikäteen. Päinvastoin. Tiesin, etten koskaan haluaisi palata niihin. Mitä pidemmälle sairauteni eteni ja mitä synkemmäksi tekstini muuttui, sitä päämäärätietoisemmin kirjoitin sivu sivulta tietäen, että ne jäisivät ikuisiksi ajoiksi pöytälaatikkoon. Sanoin aina, että kaiken voin elämässä antaa anteeksi, paitsi sen, jos joku lukee päiväkirjaani. Nimitin sitä ajatuksiini murtautumiseksi. Aika ajoin kuitenkin myös ajattelin, että jos, tai kun tähän kuolisin, haluaisin että läheiseni lukisivat ne kaikki kirjat. Silloin he ehkä ymmärtäisivät miten, ja miksi kaikki on tapahtunut. Nyt ymmärrän, että ymmärtääkseni itse sen samaisen asian, olisi minun oltava se, joka siihen pöytälaatikkoon ensimmäisenä kajoaa.

Ensin on luotava tarvittavat olosuhteet ja selkeät säännöt. Säännöt, joita Anoreksiakin noudattaisi.
Vanhat päiväkirjat saa avata vain vanhempieni talossa, silloin kuin saan olla rauhassa vanhassa huoneessani, mutta en ole talossa yksin. Jos tunnelmat teksteistä palaisivat liian selvästi, tulisin haluamaan yksinäisyyttä, mutta en saisi missään tapauksessa olla yksin. Ilta-aikaan kirjojen avaaminen on kielletty kokonaan. Lukeminen on sallittu ainoastaan päivisin, kun aurinko ja terve elämä tunkeutuvat sälekaihtimien väleistä sisälle ja muistuttavat minua tästä hetkestä. Itkeminen on sallittu, mutta ahdistumisen koittaessa lukeminen pitää lopettaa, ja lamaantumisen astuessa kuvaan, on operaatio pysäytettävä kokonaan. Tällöin on odotettava sopivampaa hetkeä. Hetkeä, jolloin olen valmiimpi.

Tällaista asiaa on hankala selittää henkilöille, jotka eivät koskaan ole kirjoittaneet päiväkirjaa, mutta niihin sivuihin palaaminen on kuin palaisi oman itsensä pään sisään sinä päivänä kun teksti on kirjoitettu. Ne kyseiset kirjoitukset ovat mielen virtaa nuoren minäni ajatuksista, ja niihin palaaminen nostaa pintaan kaiken sen, mitä silloin tunsin. Pelkäsin pitkään kohdata niitä tunteita. Olin varma, että ne palautuisivat jäädäkseen ja kaikki alkaisi alusta, mutta nyt siitä on vuosia. On aika ottaa selvää, mitä todella tapahtui.

Aloitan vuodesta 2010. Sen vuoden alusta, joka väläytti minulle nopeasti millaista huoleton aikuisuuden kynnyksellä hengailu oli ennen kuin sairauteni järjesti kaiken uudestaan.

 

Vuonna 2010 elämäni oli noin polven korkuinen.

Antaa ahdistaa

23.10.2015 Yleinen

Pari päivää mua on ahdistanut huomattavan paljon. En tarkkaan osaa sanoa, mistä tunne nousee. Omassa analysoinnissa olen tullut siihen tulokseen, että jotkut menneisyyden haamut sieltä nostelevat päätään. Olen nyt antanut tämän ahdistuksen tunteen olla, yrittämättä sitä paeta. Ahdistus ei ole kivaa, ei todellakaan!! Välillä mieli pyrkii pakoon. Varsinkin kun tiedän keinoja, joilla saan itseni rauhoitettua ja ns. luotua positiivia tunteita. Mutta ei tällä kertaa. Tällä kertaa en pakene.

 

Muutin Tampereelle vuonna 2001. Olin vasta 18 vuotta. Olin kasvanut ja elänyt nuoruuteni Oulussa. Olin ajautunut vääränlaiseen kaveripiiriin ja huonostihan siinä kävi. Kun en muuten tajunnut, että seura oli minulle myrkyllistä, niin minulle näytettiin ihmisen pahuus toista kohtaan rankalla tavalla. Ainakin nuorelle tytölle se oli kovin rankka. Kaikesta väkivallasta ja pelon ilmapiiristä ympärilläni en vielä osannut ottaa onkeeni. Vasta, kun minut kolmannen kerran pahoinpideltiin ystäväni asunnossa ystävieni katsellessa telkkaria, aloin pelkäämään tarpeeksi ja ymmärtämään, että jonkin on muututtava. Pakenin pois. Jätin perheen, sukulaiset, ystävät ja kaiken tutun taakseni. Rakensin itselleni uudenlaisen elämän. Turvallisen elämän. Toki Tampereen alkuaikoihin mahtuu jonkin verran sekoilua ja tunteiden turruttamista juhlimalla, mutta aika nopeasti käänsin elämäni suunnan totaalisesti. Alkuun vihasin syvästi. Sitten luovuin vihasta. Säälin välillä. Mutta ehkä en ikinä täysin ymmärtänyt. Tätä tarinaa en ole kertonut kuin aivan muutamalle lähimmälle ihmiselle Tampereella. Kielsin sen jopa itseltäni.

 

Olen unohtanut paljon, todella paljon. Ihmisten nimiä, paikkoja, tapahtumia. En ole halunnutkaan muistaa. Mieleni rakenteli aika tehokkaan suojauksen, jotta pystyin elämään ”normaalia” elämää. Vihaani ja kiukkuani olen purkanut kyllä, mutta en ikinä tajunnut mistä se kumpuaa.

 

Viime vuosina olen oppinut keinoja, joilla mieleni pysyy ”hallinnassa” ja positiivisena ilman järjetöntä treenimäärää. Mutta kuten kaikki kielletyt tunteen, niin tämäkin palasi. Ahdistus. Miksi minä? Miksi minulle? Miksi minä tarvitsin nuo kokemukset elämääni? Ymmärrän hyvin, että en olisi tässä tänään tämmöisenä ihmisenä, jollei niitä asioita olisi tapahtunut. Todennäköisesti eläisin kovin toisen näköistä elämää, jos edes eläisin. Silti jossakin sisälläni liikahtaa nytkin tätä kirjoittaessa. Tänään annan tämän tunteen olla. Annan tuntua juuri siltä kuin tuntuu. Katsotaan mitä tapahtuu. Se pelottaa ja ahdistaa. Olenko näin rikkinäinen sittenkin? Ja vastaus on kyllä. Saan olla tänään rikki ja heikko. Saan itkeä. Näistä tunteista huolimatta olen onnellinen ja kiitollinen – haavoistanikin.

 

Tunteet ovat suuntaviittoja elämässä. Kuuntele niitä heti kun ne ilmenevät. Sinun ei tarvitse paeta niitä vuosi kausia, vaikka se helpolta pikaratkaisulta tuntuukin. Tunne palaa yhä vahvempana ja vahvempana niin kauan, että suostut kuuntelemaan sen viestin. Kaikille tunteille on tarkoitus, vaikka kaikki tunteet eivät mukavalta tunnukaan. Silti tunteminen tekee meistä ihmisiä ja elämästä elämän makuista. Tunteeseen ei tarvitse reagoida. Sen voi antaa olla. Olla ja tuntua. Voi katsoa ja kuunnella uteliaana. Ja lopuksi kiittää niistä opeista, joita sinun oma viisautesi halusi tuoda tietoisuuteen <3

 

Sallivuutta päivääsi!

 

Marjo xxx

Luotan siihen, että pilvien takana paistaa aina aurinko

Luotan siihen, että pilvien takana paistaa aina aurinko

Tiedän jo mitä aiot minulle sanoa

25.6.2015 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

 

Screenshot_2014-09-27-01-42-53-1

 

Kamala ahdistus iski täydellä voimalla, vaikka yritin kaikin keinoin hallita sitä. Ahdistuksen ja pelon syöksykierre. Kauhukuvat täyttävät pääni. Oksettaa. Ilma on liian paksua hengitettäväksi. Saastaisuuden haju tukahduttaa. Menneisyyden kauhukuvat toistavat itseään. En voi luottaa kehenkään, kaikki haluavat vain satuttaa.. aivan kuin HÄN.

 

APUA

 

Katselin äsken Yle tv 1:ltä Outlander Matkantekijää, jakso oli ehkä 7,8 tai 9 jakson nimi oli Vihkiäiset. Yritän olla mahdollisimman paljon spoilaamatta, mutten ole yhtään varma kuinka hyvin onnistun..  Jakso oli minulle todella rankka, sillä menneisyyden painajaiset sekoittuivat niin nykyhetkeeni että tulevaisuuteen. Painajaisteni maalailema kuva ei ollut kaunista katsottavaa, se saisi jokaiselta katsojalta ihon kananlihalle ja hänen olisi käännettävä päänsä pois kuvasta. En voinut sännätä pois huoneesta, koska katsoin jaksoa äitini kanssa. Minun oli vaan kestettävä. 55 minuuttia painajaista.

Kapusin kuin horroksessa portaat yläkertaan ja huoneeseeni. Vapisevin käsin avasin läppärin, en aluksi edes onnistunut vaan kone lipesi käsistäni ja liukui sängylle. Sängylle jolla..  En käsitä kuinka voin nukkua tässä vuoteessa kaikki ne yöt kaiken sen jälkeen.  Ajatukset kuristavat kaulallani käsien tavoin. Ne kädet kuuluvat HÄNELLE, jonka elämäntehtävä tuntuu olevan pilata minun elämäni.

Sormeni ovat jääkylmät ja vapisen yhä hieman. Hengitän liian pinnallisesti. Pelkään kauheasti.

 

sattuu

 

 

Miten osaisin kirjoittaa tämän? En osaa!!  ARGH!!

 

 

Pelkään, kavahdan puolikastakin ajatusta.. Ajatusta siitä, että voisin vielä olla jonkun kanssa yhdessä. Ensinnäkin miten osaan rakastaa toista, olla hänen arvoisensa. Ja vaikka osaisinkin.. Kuinka hän jaksaisi odottaa tarpeeksi kauan, että olen oikeasti valmis. Kuinka hän voisi jaksaa kestää kaikki kohtaukseni, antaa minulle tarpeeksi hengitystilaa, odottaa ja odottaa ja odottaa. Kuinka joku voisi jaksaa edetä niin hitaasti kuin tarvitsen. Kuinka voisin päästä eroon alistuvaisuudestani, pakottavasta tarpeestani miellyttää toisia, oman hyvinvointini uhallakin. En pysty sanomaan ei, voisitko lopettaa, en halua. Kuinka ikinä voin osata erottaa menneen ja nykyisen/tulevan? Kuinka voisin ymmärtää etteivät kaikki ole kuin exäni, etteivät kaikki välttämättä halua satuttaa minua?

 

Screenshot_2014-12-08-16-45-16-1

 

En halua viettää loppuelämääni yksin, vaan haluaisin jonkun rinnalleni tukemaan kun askeleeni horjuvat. Toisaalta olen hyvin määrätietoinen, itsepäinen (niin hyvässä kuin pahassakin), lempeä, uhrautuvainen, sisukas, epäitsekäs ja itsekäs, rohkea, rauhallinen, lojaali, luotettava, iloinen, täynnä yllätyksiä, ystävällinen, omaperäinen, erillainen, oma itseni, fiksu, tempperamenttinen, täynnä ideoita, kiltti.. Mutta toisessa hetkessä olen vain pieni mytty peiton alla, sisälläni pelosta ja kauhusta itkevä tyttö, arka, pelokas, ujo, ahdistunut, särjetty, alistuva, vain toisen tyydytystä varten elävä..

 

happy ending

Se mitä toivoisin vielä joskus saavani, onnellisen elämän

 

Toivon hiput kuolee pois..

-Elina