Selaat arkistoa kohteelle masennus.

To 5.10. yön ajatuksia

10.10.2017 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Kirjoitin tämän to 5.10. – pe 6.10. välisenä yönä, mutten päässyt blogiini julkaisemaan aiemmin. Oli nää päivät jotain häikkää jossain, en päässyt edes omablogi.fi:n sivustolle, joten siks tää tulee hiukan hölmösti jälkijunas.

 

 

Kaikenlaist sekavaa sanojen yhdistelyy, josta tuskin ottaa mitään tolkkua..

 

Oon huolissani itsestäni, voinnistani. Oon todella väsynyt kaikkeen, mikään ei tunnu tuovan iloa. Ylipäätään oikeen mikään ei tunnu miltään. Aamulla olis tiedos aikanen herätys ja enkun koe, en millään jaksaisi herätä ja mennä, ei voisi vähempää kinostaa lunta mun oveni eteen. Viime yö meni ihan harakoille, sain unen päästä kiinni vihdoin 5.20., herätä olis pitäny 8.30, enpä päässy ylös. Huomiseen kokeeseen olis pitäny lukea, jotta mul olis ees säälittävät mahdollisuudet päästä läpi. En tiedä oikeasti jaksanko aamulla lähteä kouluun tekemään koetta vai jäänkö vaan kotiin nukkumaan.

 

En tiedä mikä mua vaivaa, miks tää ei muutu parempaan. Alan olla lopussa, en vaan jaksa.

 

Syömiset o vähä niin ja näin, tänään oon syöny vaan pari pient kipallist puuroa ja mansikkasoset (aamukympilt ja kahen aikaan iltapäiväl), mitään muuta en oo saanu meneen alas ja nyt kello huitelee jo puol kahttoist yöl.. helvetin hyvin menee. En tietenkään kiellä etteikö mulla olis nälkä, tietenkin mulla on, ollu jo ainaki puol neljäst lähtien. Mut ei, ei vaan nappaa syödä yhtään mitään. Mikään ei maistu. En saa alas mitään. En myöskään kiellä etteikö mul olis huono olo ku en oo syöny, heikottaa enkä oo varma pysynkö tolkuissani siis pyörrynkö vai en.

 

Mua pelottaa mun itsetuhoiset ajatukset ja ne yhdistettynä ”mikään ei tunnu miltään, millään ei oo mitään väliä” ajatuksiin, tiedän se ei oo kovinkaan hyvä yhdistelmä, ei sitte alkuunkaan. Äsken tajusin miettiväni oikeasti tosissani viiltelyä, haluan vaan tän ahdistuksen ja pahan olon loppuvan. Haluaisin tietää tuoko se vielä sen euforisen tunteen, joka mukamas pitäis saada liikunnasta ja ties mistä kaikesta, ehei en vaan mä saa sellasist mitää hyvää fiilist vaiks pitäis.. Vieläkö tunne poistaako ahdistuksen ja muun, edes hetkeksi. Ja kai se että viiltelen on parempi vaihtoehto kuin itsemurha, mene ja tiedä mitä mieltä kukin on. En välitä vaikka joku näkisikin, vaikka jäisi ikuiset arvet, tää tappaa mut kuitenkin, joten mitä väliä. Ei millään oo oikeen mitään väliä. Pelkään suunnattoman paljon. Pelkään itseäni. Ajatuksiani. Toivottomuuden tunnetta. Jatkuvaa väsymystä joka ei lopu nukkumalla. Kaikkea. Ei musta ole tähän, en jaksa. Saanhan sanoa sen jo ääneen?

 

Toisaalta en ymmärrä miks mul on niin pakottava tarve satuttaa itseäni (ja vain itseäni, musta ei todellakaan tuu mitään itsemurhapommittajaa yms.). Mutta toisaalta syy on päivänselvä, haluan tuntea jotain käsinkosketeltavaa, jotain mihin on oikeasti (helposti) ymmärrettävä syy, vaikka sitten fyysistä kipua.

 

Inhoan tätä kun olen niin ailahtelevainen. Itsetuhoinen. Masentunut. About kaikkea mitä olen. Jos mulla olisi keino poistaa itseni kaikkien muistoista, kyky saada heidät unohtamaan mut, tekisin sen. Ei kenenkään tarvitse muistaa mua, ei siihen oo mitään tarvetta.

 

-Elina

Onko loruni lopussa vai loppuuko tämä alamäki edes hiukan positiivisemmalla tavalla?

22.9.2017 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Alamäki sen kun jatkuu ja jatkuu.. Tää tais alkaa koulun alettua eli reilun kk:n, eikä loppua näy. Ajattelin et oloni kohenis, vointini kääntyis parempaan kunhan saisin enkun kirjoitukset tehtyä, mutta ei, ei merkkiäkään moisesta. Toki onhan ens pe viel maantieteen kirjotukset, mutta enkkuhan on se kamalin.. Kuinka kauan tällane voi jatkua? Kääntyykö mun vointi lainkaan parempaan?

 

Jos itsetuhoiset ajatukset ovat olleet mulle vuosia joka viikkoisia, niin nyt viime aikoina sellaiset ajatukset ovat olleet mulle enemmän kuin jokapäiväisiä eli jos ei ny ihan 24/7 niin vähintäänki ne ovat mieles parin tunnin välein. Keskiviikko ehtoo oli kaikkein kurjin toviin, itsetuhoisia ajatuksia, jäätävä ahdistus lisäks melkein menin paniikkiin parikin kertaa, ainoastaan jollain ihme konstil sain pidettyä itteni aisoissa etten repiny itteäni riekaleiks. En ole ihan selvillä miksi en ”vieläkään” ratkennut helpottamaan oloani terällä leikkien, ehkä sitten tänään tai huomenna tai..

 

En tiedä jaksanko tätä, jos tää jatkuu vielä kovinkin kauan, tunnen alkavani oleen lopussa. En jaksa näitä ajatuksia ja tätä tuskaista oloa ja sekös mua vasta pelottaakin, mitä teen kun en enää jaksa 😢

 

 

 

-Elina

Tie mutkittelee maisemassa

15.9.2017 Yleinen

Joskus unohdun tuijottamaan tietä. Katselen sen avointa kitaa, joka loputtomasti nielee askeliani. Ajattelen, ettei se taida koskaan johtaa mihinkään. Tai uppoudun tutkimaan tien milloin pölyistä, milloin mutaista, milloin halkeillutta, milloin ruohon tukehduttamaa pintaa. Silloin tiestä tulee este ja taakka – se ei ole enää keino kulkea eteenpäin.

Silloin unohdan, miten paljon matkaa on jo takana: Olen päässyt melkein kokonaan eroon painajaisista. Pelkään, mutta pelko ei enää saa minua lamaantumaan. Olen paljon enemmän minä kuin olin ennen edellistä mutkaa. Kun unohdan jo kuljetut kilometrit ja niiden mukanaan tuomat voitot, edessä oleva tie näyttää epätoivoisen pitkältä, kivikkoiselta ja kaukaisuuksiin saakka mutkaiselta. Oikoteitä ei kuitenkaan ole.

On hyvä välillä pysähtyä katselemaan ympärilleen; istahtaa tien reunaan, huuhtoa pölyt kasvoilta, lepuuttaa jalkoja, syödä eväitä. On hyvä käydä pitkäkseen ruohikkoon makaamaan, katsella taivasta ja pilvikuvioita. Unohtaa tie ja sen vaatimukset. Muistaa maisema ja sen toiveikas kauneus.

En tiedä miten selviän tästä

10.9.2017 Kuulumisia (negatiivisia tosin), pohjalla jälleen

Ikuisuus myöhemmin..

En tiedä onko mun aina tauon jälkeen samanlaista alkua, mutta menkööt.  Voin ihan hyper pikakelauksella tiivistää mitä viimeseen 2kk:n on mm. sisältynyt. Tässä siis pari tärkeintä asiaa, jotka ensimmäisenä mieleen nousevat. Parhaan ystäväni armeija ei ole ottanut sujuakseen oikeestaan yhtään, hän on viettänyt enemmän aikaa veksissä (varusmiessairaala), kotihoidossa ja muuten vapautettuna kuin itse hommissa. Kaiken huipuksi hän joutui viettämään tovin keskussairaalassakin. Koska olemme läheisiä tämä hänen jatkuva sairastelunsa on huolettanut minua kovasti. Tiedän ettei hän ole ollut ainakaan kolmeen vikaan vuoteen ollut yhteensä niin paljon kipeä ja pahasti kuin nyt armeijassa.

 

Koulu alkoi normaalisti, enkkua, psykaa, maantiedet: EN7s ja PS5s ovat kursseja joita en oo viel aiemmin tehny, GE4s tunneil käyn kerratakseni yo-kokeeseen. Eli tosiaan nyt olis tarkoitus rämpiä pitkäst enkust ja maantieteest läpi. Kuten kaikki jotka mut tuntevat, vaikka vain tän blogin kautta tietävät suhteeni enkkuun. Pakkopullaa, yhtä helvettiä, tuskaa, vaikein kaikista aineista yms. Ja tämä ihanuus mun on kirjoitettava vieläpä pitkänä, koska en ole tarpeeks hyvä matikassa, et mitenkään selviäisin pitkäst matikast.

Enkun varsinainen koe o ke 20.9., maantiede on pe 29.9. ja arvatkaas vaan milloin on enkun kuuntelu, onnen päivänäni maanantaina, vieläpä 11.9.

 

Me tehtiin viime viikol enkun tunnil yks vanha yo-kuuntelu. Opettajan tsemppaavat sanat: jotta voisi olla jotenki kuivilla ja hengittää vapaasti, kokeesta tarvis saada edes 30pistettä (täydet o 90). Tai tietty ei oo pakko saada jos saa varsinaisest kokeest “10+” arvoiset pisteet, mikä ei tietenkään oo multa mahdollista. Yllättäen sain harjoituskokeesta n. 25 pistet riippuen hiuka siit mitä yo-lautakunta olis tykänny vikan osion vastauksistani. Vikas osios vastataan suomeks kysymyksiin, joten sitä mun on vaikee tietää kovin tarkasti, mitä olisin oikeesti voinu saada. Muis osiois vedetään lottoriviä a, b, c väli vissiin ehkä myös d.

 

Yhden toisen opettajan vinkki oli, et jos ei oo oikeesti mitään hajua niin sitten veikkaa vaikka kaikki a-kohtia, sielt voi voi saada semisti pisteitä ellei sitten onnistu valitsemaan juuri sitä riviä, jossa on vain muutama oikea kohta. Ärsyttävää ja tosi kannustavaa on myös se, että jos todella yritän parhaani lotto-osioissa saan vain todellisella tuurilla jotain oikein. Ja jos samalla ne kohdat joita en yhtään ymmärrä veikkaan vaikka a:ta, vedän nämä kohdat just pieleen. En tiedä mitä mun pitäis maanantaina tehdä, jot saisin mahd paljo pisteit, et mul olis jotai toivoo päästä enkusta ehkä jopa läpi. Kompensaatiopisteet ovat myös juttu eli jokasest läpäistystä kokeesta saa arvosanasta riippuen tietyn määrän pisteitä, joilla voi korottaa hylätyn arvosanan hyväksytyks. Kompensaatiopisteis on vaan yks pikkunen mutta, nimittäin se saanko äikäst, maantieteest, terveystiedost ja matikast tarpeeks pisteitä, et ne riittävät enkun pelastamiseks..

 

Te ette varmaa oikeasti tiedä kuinka paljon toi kuuntelu (sen jälkeen noi muutki) mua ahdistaa, koska oon kuullunymmärtämises enemmän kuin surkea. Tiedän ettei mul oo käytännös mitään toivoo saada siitä ees siedettävii pisteit, se tieto ei paljoa kannusta. Jokaikinen kerta ku asia tulee esille (varsinki mitä lähemmäs sitä mennään) saa mut about romahtamaan.

Mun vointi romahtaa, ruokahalu menee, ahdistaa ihan järjettömästi, tulee kaikki “niin ihanat” ajatukset mieleen (itsetuhoiset) jne. En pysty keskittyyn mihinkään, kaikki voimat katoavat ja vaan lysähdän kasaan, en pysty, enkä halua tehdä mitään muuta kuin lopettaa ahdistuksen, vaikka sitten kärsisin siitä päätöksestäni loppu elämäni (lyhyen tai pitkän sellaisen). En tiedä pystynkö pitämään itseni kurissa ja kasassa, haluanko sietää mut hengiltä kuristavaa ahdistusta vai yrittää lopettaa sen tai edes hillitä sitä. Jos oon ollu aiemmin epävarma ja pelänny mitä teen, se ei oo tainnu ollu pal mitään tähän nähden tai ainaki silt must tuntuu kuin toi ahdistus iskee mut pohjaan.

 

Jos tää tilanne menee oikeestaan yhtään pahemmaks en tiedä miten mun käy, selviänkö taisteluarvilla, teho-osastolla vai viekö tää mun henkeni. En tiedä jaksanko tai haluanko selvitä.

 

Suren että päästin tietyt ihmiset niin läheisiks, jos olisivat etäämmällä en tuhois heit samal.  Yks lisäsyy miks pelkään tilanteen vakavuutta, on ajatukseni, ettei sillä ole mitään väliä, jos edes hieman omaa oloani helpottaisin, mutta samalla satuttaisin heitä. Kaikki järjen rippeet huutavat edellisen ajattelua ja kirjoittamista vastaan, mutta silti lasittunein katsein apaattisena kirjoitan kaiken mitä ajattelen..

 

 

-Elina

 

Ps. Tän kirjoittaminen ja musiikin kuuntelu pelasti mut tällä kertaa retkahtamasta mihinkään ikävään. Toistaseks myös ahdistus lieveni ja oon taas ainaki hetken järjissäni

Huonoja uutisia

1.7.2017 Fiilikset matalalla, Kuulumisia (negatiivisia tosin), Raiskaus ja väkivalta muistot

Tiedän, etten ole about “sataan vuoteen” kirjoittanut, vaikka aika monesti olis asiaakin ollut. Kyllä mä näemmä viel hengis oon.

 

Mutta nyt on aivan pakko saada purkaa pahaa oloa ja ahdistusta. Läheinen ystäväni on lähdössä armeijaan maanantaina (3.7.) ja sain tänään häneltä kuulla, hänen tuntevan erään joka on tulossa sinne samaan aikaan. Ystävääni lainaten “se kaikista paskin vaihtoehto”. Ystäväni sanoi kestävänsä ja tulevansa toimeen jopa kiusaajiensa kanssa, mutta tämän yhden kanssa hän ei ole hiukkaakaan vakuuttunut pystyvänsä elämään.

 

Suorista ja vähemmän suorista vihjailuista lienee helppo arvata kenestä kusipäästä on kyse, tietenkin exästäni. Se estää mua käymästä lähelläkään koko paikkaa, silloin kun siihen muuten olisi mahis. Se tulee myös saamaan mut pelkäämään hullunlailla bussissa matkustamista, koska mun surkealla tuurillani osun kuitenkin samaan bussiin sen kanssa, koska reitti on osittain sama. Edellinen taas johtaa siihen, etten halua käydä koulussa bussin vuoksi.

 

Tuossa puoli yhden maissa kun tulin sänkyyn, alkoivat muistot palautua mieleeni. Tuntuu kuin tuli korventaisi aivojani ja ne kuvat syöpyisivät ikuisesti mieleeni muistuttamaan tapahtumista, joista en pysty puhumaan ja joita en halua muistaa. Eivätkä pelkät muistikuvat palanneet vaan mukana tuli se liiankin tuttu likaisuuden tunne. Tiedän se ei varsinaisesti  ole totta, muttei se poiskaan lähde, tunne likaisuudesta ei lähde missään pesussa, se ei edes kulu pois. Mua oksettaa ja puistattaa.

 

En tiedä pystynkö olemaan huoneessani, pystynkö ahdistuneena ja peloissani nukahtamaan. Saatan nukahtaa vasta kun olen aivan uuvuksissa ahdistuksesta. Saatan nukahtaa vasta kun olen itkenyt itseni uneen.
Onneksi saan keskittyä edes tämän pienen hetken kirjoittamiseen, koska silloin ahdistus ei saa niin hyvää otetta. Mutta kun lasken puhelimen kädestäni ja lopetan kirjoittamisen alkaa paniikki kasvaa. Tämän vuoksi tavallaan toivoisin, että saisin kirjoittaa koko yön, en halua paniikkikohtauksen iskevän. Pelkään sitä yhtä, mutta pelkään myös itseäni. En ole hyvään toviin toivonut pääseväni tuskasta lopullisesti eroon millään radikaalilla keinolla, nyt haluan. En välttämättä haluaisi luovuttaa, koska en haluaisi sen yhden voittavan viedessään multa vielä hengenkin. Mutten oikeasti tiedä miten paljon kestän tuskaa ja ahdistusta. En tiedä milloin murenen lopullisesti ja katoan kaikkien ulottumattomiin.

 

Toivottavasti teillä muilla menee paremmin..

 

 

-Elina

 

Ps. Omien itseeni kohdistuvien pelkojen lisäksi pelkään exän satuttavsn edellä mainitsemaani ystävää. En tiedä, miten, muttei sen väliä, tärkeintä on ettei hänelle tapahdu mitään. Vaikka en osaa ja pysty ystävääni rakastamaan, välitän hänestä silti, tuskin pystyisin elämään ilman häntä.

Näkymätön

24.5.2017 Yleinen

Kun joskus mietin, millainen minusta tulee vanhana, vastaus kuuluu usein: omituinen erakko, joka asuu keskellä metsää mökissään eläintensä kanssa. Elän yksin ja kuolen yksin – ah, niin dramaattista. Sekä omituisuutta että erakkoutta on tullut jo harrastettua, yhdessä ja erikseen. Elukoitakin on ollut montaa eri sorttia. Metsä ja mökki vain puuttuvat.

Olen kuitenkin ehkä nykyään vähän vähemmän erakko kuin olen ollut aiemmin. Tai ainakin pyrin normaalitilassa – mitä ikinä sellainen normaali mahtaakaan tarkoittaa, vastustan koko perhanan sanaa ihan periaatteesta – olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, enkä ole ihan niin neuroottinen kaikesta. Ehkä vähän kuitenkin. Olen siis tätä nykyä kai jonkinlainen sosiaalinen erakko.

Elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen ollut todella heikoilla itseni kanssa. Olen suorastaan hävennyt, jopa vihannut itseäni. Olen myös ajatellut koko muun maailman vihaavan minua. Olen toisten ihmisten satuttamana ryöminyt piiloon kuin haavoittunut eläin. Olen kokenut, etten kelpaa mihinkään, ettei minulla ole oikeutta edes olla olemassa. Olen inhonnut maailmaa, jossa elän, sen nurjan puolen ilmiöiden vuoksi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että inhoan vieläkin. Olen halunnut pakata reppuni ja lähteä pois – vaikka Lappiin noidaksi tai Siperiaan maatuskaksi, kuten joskus olen puolivitsillä uhkaillut – jonnekin, missä ei tarvitsisi olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Tai sitten vain kävellä niin kauas erämaahan, etten enää jaksaisi kauemmas.

Yhteen aikaan ajattelin olevani pahasta muille ihmisille. Enkä voi kieltää, etteikö ajatus kävisi mielessä toisinaan vieläkin. Siksi olen joskus kieltänyt itseltäni mahdollisuuden sosiaaliseen elämään. Osittain nämä ajatukset voivat johtua siitä, että vaadin itseltäni paljon, mutta tiedän, että syitä niihin löytyy paljon syvemmältäkin. Minulle ei ole yksinkertaisesti opetettu, tai en ole jostain syystä vain oppinut, että olisin hyvä ja arvokas – juuri minä, sellaisena kuin olen. Vain sen kautta, että pidän muita ihmisiä arvokkaina ja näen heissä hyvää, olen alkanut ajatella, että ehkä sittenkin myös minä olen arvokas ja minussakin voi olla jotain hyvää. Armollisuus itseä kohtaan ja terve itsearvostus ovat kuitenkin asioita, joita joudun yhä opettelemaan.

Olen joskus hautautunut kämppääni päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi. Olen kyllä käynyt koirien kanssa ulkona ja kaupassa ja muuta sellaista pakollista, mutten ole tavannut muita ihmisiä, ainakaan tarkoituksella. Ehkä korkeintaan tervehtinyt kaupan kassaa tai naapuria ohimennen. Asuin nuorempana vähän aikaa sellaisessa kerrostalossa, joka oli kuin mausoleumi: missään ei koskaan liikkunut ketään, mitään ääniä ei koskaan kuulunut. Vain viereisen kirkon kello moikasi aina sunnuntaiaamuisin. Samaan aikaan hyinen talvi oli pysäyttänyt maailman. Makasin silloin usein sängyssä tuijottaen ikkunasta näkyvää harmaanvalkoista talvitaivasta ja mietin, olenko elossa vai kuollut. Ei ihme, että muutuin sinä aikana lähes aaveeksi.

Olen pelännyt ihmisiä niin paljon, etten ole pystynyt lähtemään ovesta ulos. Eräänä talvena, kun oli kovia pakkasia, kävin kaupassakin huppu päässä ja kaulaliina kasvojen yli kiedottuna, ettei kukaan vain näkisi minua. Olen kävellyt kadulla leuka niin syvällä takin kauluksessa, katse maahan luotuna, että niskani on tullut kipeäksi – vain välttääkseni näkemästä vastaantulijoiden kasvoja. Puhelimessa puhuminen, tai ainakin soittaminen jollekulle, on ollut jotain aivan järjettömän hirveää – enkä voi väittää, ettenkö jännittäisi sitä välillä vieläkin. Pahin kokemus oli ehkä se, kun vielä yliopistolla opiskellessani olin menossa seminaariin, jonka pitäjä oli ollut minulle aiemmin ilkeä – päädyin itkien vessaan oksentamaan ja seminaari jäi käymättä. Lopulta keskeytin yliopisto-opinnot kokonaan.

Miten minusta sitten on tullut erakko? Vai olenko aina ollut sellainen?

Jollain tavalla olen ollut melko yksinäinen ja tuntenut itseni erilaiseksi jo lapsena. Ala-asteikäisenä minulla ei ollut kovinkaan monta ystävää. Yksi luokkakaveri, jota puolustin kiusaajilta ja jonka kanssa kuljimme matkat kouluun ja koulusta kotiin yhdessä. Koin, että koulukaverit eivät ymmärtäneet minua, puhumattakaan opettajista ja muista aikuisista – tavallaan minuakin kiusattiin, vaikka en toisia puolustaessani ehkä niin kiinnittänyt siihen huomiota. Vietin kyllä jonkin verran aikaa lähiseudun lasten kanssa, keksin heille kerhoja ja muuta puuhaa – mistä lasten vanhemmat eivät aina olleet kovinkaan riemuissaan. Mutta kuljin myös paljon yksikseni metsässä ja lainasin kirjastoautolta kassikaupalla kirjoja, joihin uppouduin sänkyni nurkassa taskulampun kanssa peiton alle piiloutuneena. Näitä molempia teen paljon yhä, sillä sekä luonto että tarinat ovat aina antaneet minulle valtavan paljon inspiraatiota ja lohtua.

Yläasteella minulla oli jo muutama kaveri. Mutta hekin asuivat aivan eri suunnalla kuin minä. Näimme tietysti arkena päivittäin koulussa, ja joskus kävin heidän luonaan kylässä viikonloppuisin, mutta pääasiassa istuin vapaa-aikani yksin kotona omassa huoneessani tai lähdin koiran kanssa lenkille. Siihen aikaan perheessämme oli ongelmia, joten sekin vaikutti asiaan, ja lisäksi olimme vaihtaneet asuinpaikkaa. Olin murrosikään tultuani myös luopunut oikeastaan kaikista aiemmista  harrastuksistani. Minusta tuli synkkä, syömishäiriöinen wannabe-runoilija, joka istuskeli koulussa ikkunalaudoilla tyhjyyteen tuijotellen ja tuskaa märehtien, kantaen lujaa suojakilpeä, jonka läpi pääsivät vain ne, jotka itse halusin päästää.

Lukiossa tutustuin lisää vanhoihin kavereihin ja sain uusia. Seurustelinkin melkein vuoden verran. Liikuin kuitenkin tavallaan kahdessa eri porukassa, mikä sai minut jälleen tuntemaan itseni oudoksi, sillä en oikein täysin sopinut kumpaankaan, vaan olin jotain siltä väliltä. Seurustelu päättyi hieman traagisesti – ainakin minun kannaltani – ja minä aloin kulkea vuoristoratoja pitkin. Onneksi kuitenkin tutustuin niihin aikoihin erääseen parhaista ystävistäni, joka on usein pitänyt jalkani maassa tai takinhihasta kiinni, kun olen lentänyt liian korkealla tai ollut vajoamassa synkkyyden syövereihin.

Kun lähdin opiskelemaan isompaan kaupunkiin, olin aluksi innoissani. Mutta melko pian minulle alkoi valjeta karu totuus: paikassa, jossa et tunne ketään, etkä oikein saa tutustuttua kehenkään, olet todella yksin. Sain jälleen sen yhden ystävän. Tämä ystävä oli kuitenkin hyvin sosiaalinen tyyppi, jolla oli paljon muitakin ystäviä kuin minä, paljon muutakin menoa kuin roikkua minun kanssani, niin paljon elämää elettävänä, etten minä hitaammin lämpiävänä oikein pysynyt tahdissa. Lopulta hän myös vaihtoi koulua ja muutti pois. Niinpä jäin taas yksin. Tapasin kuitenkin eräällä kurssilla ihmisen, jonka kanssa ystävystyin, ja olemme ystäviä yhä tänäkin päivänä. Meitä yhdistivät monet samankaltaiset kokemukset ja ajatukset. Jonkin aikaa sujui hyvin, mutta sitten tämä ystäväni löysi miehen ja meni naimisiin. Tavallaan koin silloin menettäväni hänetkin, vaikkei se täysin totta ollutkaan.

Nettiyhteys on monessa kohdassa osoittautunut minulle pelastusköydeksi. Toki netissäkin saa huutaa ja kiljua, eikä kukaan huomaa tai huomioi. Mutta joskus sitä sattuu löytämään bittiavaruuden kaukaisilta laidoilta ihmisiä, joiden kanssa tulee juttuun. Ihmisiä, jotka kuuntelevat ja ehkä jopa ymmärtävät, ovat tukena silloin, kun läheltä ei löydy ketään, johon voisi tai uskaltaisi tukeutua. Eräs tällainen ystäväni menehtyi hiljattain, enkä usko, että suru voisi olla yhtään suurempi, vaikka olisimme tunteneet vain tosielämässä.

Jos en olisi koskaan ottanut koiraa ja eksynyt koiraharrastusten pariin, en tiedä, miten minun olisi käynyt. Luultavasti olisin joko syrjäytynyt, hautautunut hiljalleen elävältä, tai sitten päätynyt johonkin radikaalimpaan ratkaisuun. Koirat ovat olleet minulle jopa tärkeämpiä kuin ihmiset, sillä ilman niitä olisin tuskin uskaltanut tehdä moniakaan asioita. Joskus olen toivonut, että voisin ottaa koiran mukaan kaikkialle, sillä se tuki, jota koira voi antaa vain olemalla läsnä, on jotain aivan valtavaa. Koirat ovat toimineet tavallaan puskureina minun ja muiden ihmisten välissä. Samalla olen niiden kautta kuitenkin tutustunut moniin ihmisiin ja sitä kautta vähitellen myös löytänyt taas enemmän sitä todellista omaa itseäni, jonka luulin aikapäiviä sitten kadottaneeni.

Minun on kuvailtu olleen lapsena toisaalta hieman syrjäänvetäytyvä, hitaasti lämpiävä ja hiljainen, mutta toisaalta taas olen ollut aika temperamentikas, voimakastahtoinen ja näyttänyt tunteeni – ainakin siihen asti kun tästä usein moitteita saatuani aloin tukahduttaa ne. Olen usein pysytellyt poissa porukoista, mutta lähestynyt toisaalta itse toisia lapsia, joiden olen nähnyt olevan yksin. Olen viihtynyt omissa oloissani, mutta kerännyt myös joskus useampia seuralaisia ympärilleni – erityisen tyypillistä minulle on ollut kerätä kiusatut siipieni suojaan. Mitä enemmän olen ihmisten kanssa tekemisissä, sitä enemmän kiinnyn heihin – ja toisaalta sitä enemmän huomaan, miten erilainen olen. Miten yksin. Mutta niin kai lopulta on jokainen meistä. Emme pääse toistemme nahkoihin kokemaan, mitä on olla joku toinen. Voimme katsella maailmaa vain omasta näkökulmastamme.

Olenko minä yksinäinen? Tätä kysyn joskus itseltäni. Erityisherkkänä kyllä tarvitsen rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa, mutta onko sitä joskus liikaakin? Valitettavasti on pakko vastata myöntävästi, sillä huomaan usein kaipaavani toisia ihmisiä, ja silloin yksinäisyyttä on vaikea sietää. Kestän ja tarvitsen yksinäisyyttä kyllä. Mutta vain silloin, kun itse haluan sitä – vaikka olen elämäni aikana tottunut olemaan paljon yksin. Kaikkeen kai tottuu, kun on pakko. Tiedän kyllä, ettei maailma pyöri minun napani ympärillä, eikä sen kuuluisikaan pyöriä – mielellään mahdollisimman kaukana siitä. Käännyn myös itse hyvin helposti pois, sisäänpäin, käperryn itseeni kuin siili. Yksinolo on usein myös helpompaa, ja on aikoja, jolloin en oikeastaan edes halua nähdä ketään. Mutta haluaisin silti opetella olemaan rohkeammin auki ja vastaanottavaisempi. Sellainen kuin olen joskus ollut, ja enemmänkin.

Eräs ystäväni kirjoitti minulle kerran: ”Yksinolo on jännä juttu. Parhaimmillaan voi olla oma itsensä, pahimmillaan unohtaa, miten ihmeellistä elämä on jaettuna.” Olen valinnut yksinolon juuri siksi, että voisin taas tulla omaksi itsekseni. Mutta jos kukaan ei katso, kukaan ei näe, kukaan ei kuule, on sama kuin olisi näkymätön – kuin ei olisi olemassa ollenkaan. Siltä minusta joskus tuntuu.

Terapiaan

28.4.2017 Yleinen

Terapiaan hakeuduin vasta vuosia siitä, kun ensimmäisen kerran vierailin mielenterveystoimistossa. Silloin olin jo päälle kolmenkymmenen ja minulla oli pieni lapsi ja parisuhdekriisi. Myös työpaikkaani uhkasi konkurssi, joten kaikki elämäni osa-alueet olivat menossa uusiksi. Silloin en enää jaksanut. En kyennyt huolehtimaan parin vuoden ikäisestä pojastani, en käymään töissä tai edes keskustelemaan järkevästi kenenkään kanssa. Olin täysin lopussa ja päivittäin ajattelin itsemurhaa. Ainoa asia, joka sai minut pysymään elossa oli huoli pojastani ja siitä mitä hänelle tapahtuisi jos toteuttaisin aikeeni.

Olin kuvitellut että itseterapointi ja se, että olin lopulta kyennyt kertomaan tapahtuneesta lähimmille ystävilleni, sekä puolisolleni, olisi riittänyt ja että voisin vaan jatkaa elämääni. NO, ei se vaan mennytkään ihan niin.. Minulle alkoi tulvia taas muistikuvia asioista. Olin aiemmin monta kertaa kuvitellut muistavani tapahtuneet, mutta kun olin koonnut muistikuvien palasia havaitsin, että ne olivat ristiriitaisia tai jopa periaatteessa mahdottomia. Osa muistoistani oli selvästikin erilaisia valemuistoja, joita mieleni oli luonut joko suojellakseen minua siltä mitä oli todella tapahtunut tai jostain muusta syystä. Joka tapauksessa aloin muistaa taas pieniä yksityiskohtia. En silti ollut varma oliko tälläkin kertaa kyseessä valemuistot vai ei. Olin aivan sekaisin ja arki pienen lapsen kanssa alkoi olla aivan ylivoimaista. Myös parisuhde oli karikolla, koska en kyennyt tasapainoiseen suhteeseen, vaan kohdistin kaiken miesvihani puolisooni ja käytännössä syytin häntä miehenä olemisesta.

Sain raivokohtauksia, itkeskelin jatkuvasti, en jaksanut huolehtia enää omasta hygieniastani. Riitelin mieheni kanssa niin paljon että lapsemmekin masentui ja lakkasi nauramasta. Luin jostain että terve parivuotias nauraa yli sata kertaa päivässä, mutta oma rakas poikani ei enää hymyillyt. Meillä kukaan ei enää hymyillyt.

Erosimme ja koska en kyennyt hoitamaan lastani, mieheni piti hänestä pääasiassa huolta. Asuimme lähekkäin, joten sain onneksi olla lapseni seurassa päivittäin. Myös työpaikkani ajautui konkurssiin ja jäin työttömäksi. Minulla ei ollut yhtäkkiä enää mitään pohjaa elämässäni. Avauduin silloiselle naapurilleni, jonka kanssa olimme hyviä ystäviä, tapahtuneesta ja yllätyksekseni hän kertoi pienenä kokeneensa myös hyväksikäyttöä. Hänen naapurin setänsä oli kosketellut häntä ja puhunut rivoja. Vasta silloin todella ymmärsin ettei tapahtunut ollut minun vikani ja etten olisi sitä mitenkään voinut estää. En ollut edes ymmärtänyt mitä minulle oli tapahtunut kunnes vasta myöhemmin. Hän sai minut hakemaan apua. En tiedä olisiko minulla ollut muuten voimia, rohkeutta tai ymmärrystä etsiä ulkopuolista apua. Soitin paikalliseen kriisipuhelimeen vuodattaen kaiken sydäntäni painavan. Sieltä minulle kerrottiin että saisin tapaamisen kriisiryhmän kanssa parin päivän päähän. Meinasin romahtaa, sillä siinä hetkessä tuo kaksi päivää tuntui ikuisuudelta. Olin jostain syystä kuvitellut että luokseni rynnättäisiin suurinpiirtein ambulanssin kanssa, mutta jälkeenpäin ajateltuna tuo kaksi päivää oli ihmeen nopea ottaen huomioon  pikku paikkakunnan mielenterveyspuolen resurssit.

Tapaamisessa oli läsnä kaksi miestä (kriisiryhmissä tämä on käytäntö, koska vastassa saattaa olla vaikka kuinka psykoottinen tai päihtynyt agressiiivinen henkilö) enkä kyennyt avautumaan muusta kuin uupumuksestani ja sen hetkisestä tilanteestani. Sain onneksi jollain tavoin vihjaistua lapsuuden tapahtumistani, koska he kertoivat mahdollisuudesta järjestää minulle naispuolinen terapeutti, vaikka se tarkoittaisi terapiakäyntejä naapuripaikkakunnalla. Hänkin oli kesälomalla, joten seuraavat käynnit sovittiin vielä kriisiryhmän kanssa. Siellä olikin sitten uudet ihmiset seuraavalla viikolla taas vastassa ja jouduin aloittamaan tarinani alusta. Sitä seuraavalla kerralla jouduin psykiatrian erikoislääkärin haastateltavaksi ja hän diagnosoi minulle bipolaarisen mielialahäiriön ja kirjoitti lähetteen terapeutille.

Terapeuttini tapaaminen oli minulle valtava helpotus. Olin hakenut apua ja tavannut siihen mennessä jo viisi eri ihmistä ja nyt taas kerran jouduin kertomaan kaiken mitä vaan osasin ja sain kerrottua. Nyt kuitenkin tiesin että tästä todella jatkettaisiin seuraavalla kerralla saman ihmisen kanssa. Pikkuhiljaa aloimme purkamaan tilannettani ja keskityimme siihen että saisin elämäni sillä tavalla tasapainoon, että kykenisin huolehtimaan itsestäni ja pojastani. Nopeasti kuntouduinkin taas toimintakykyiseksi ja minusta tuntuu että jo pelkästään se, että sain apua riitti nostamaan vointiani merkittävästi. Nautin lapseni kanssa olemisesta ja tapasin taas ystäviäni. Sain uuden työpaikankin, vaikka se merkitsi sitä että jouduin opiskelemaan uuden alan kaiken myllerryksen keskellä. Lisäksi jouduin muuttamaan suuremmalle paikkakunnalle.

Vaikka varsinaista syväluotaavaa terapiaa ei aloitettukaan, sain elämäni ja ennenkaikkea elämänhaluni takaisin. Lapseni alkoi taas nauraa ja käyttäytyä ikäistensä tavoin, samoin minä.

 

Taisteluhuuto

28.4.2017 Yleinen

Mieleni tuntuu aaltoilevan kuin kotomaamme kevät konsanaan: välillä on ihanan aurinkoista, raikasta ja tuulee puhdistavasti. Mutta sitten kasvoille läiskähtää märkinä, kalseina lumirätteinä takatalvi, joka harmaannuttaa taas taivaan ja tummentaa maailman kuin aurinko olisi kuollut.

On päiviä, jolloin vain itken ja mietin, miksi jatkan tätä taistelua. Ehkä vain pysyäkseni hengissä. Kun on kuitenkin tuntenut kuolevansa sisältä tarpeeksi monta kertaa, alkaa toivoa kuolevansa oikeasti. Jos elämä on jatkuvaa, veristä taistelua ja aina uudestaan aukeavien haavojen paikkailua, onko siinä enää mitään järkeä? Voiko tätä taistelua koskaan voittaa, vai kulkeeko tie vain häviöstä häviöön?

Useimpina päivinä minun on yhä vaikea uskoa, että olisin minkään arvoinen. Vaikka tietoisesti taistelen lannistavia ajatuksia ja tunteita vastaan ja tiedän, mistä ne ovat peräisin, en pysty täysin torjumaan niitä. Sanotaan, että kun tekee tietoisia valintoja, tunteet seuraavat kyllä jossakin vaiheessa perässä. Toivon niin. Toivon todella, vaikka parempien päivien olemassaoloon on välillä todella vaikea uskoa.

Vähän aikaa sitten tajusin yhtäkkiä, että olen kärsinyt tietyn tapahtuman sekä sen jälkiseurausten minuun jättämästä häpeästä, kivusta ja pelosta jo lähes puolet elämästäni. Olen myös huomannut kaiken keräntyneen sisälleni valtaviksi möykyiksi niin kuin märkä lumi, jota tuska pyörittää jättiläislumipalloiksi. Ensin tuli paniikki. Sitten kauhistus siitä, että olen antanut sen tapahtua. Sitten suutuin. Löin nyrkin pöytään ja päätin, että se loppuu tähän. Nyt saa luvan riittää!

En halua kuunnella enää sitä ääntä, joka sanoo, ettei minusta ole mihinkään, etten kelpaa kenellekään, etten osaa mitään. En halua enää uskoa, että teen kaiken väärin, että epäonnistun kaikessa, etten ole tarpeeksi hyvä. Tiedän, etten ole täydellinen, enkä koskaan tule sellaiseksi – voisin siis myös lakata vaatimasta sitä itseltäni! Mikään ei muutu hetkessä – taustalla on jo vuosikausien pohjatyö – ja paljon kulkee mukanani todennäköisesti loppuelämänikin ajan. Mutta minä aion kääntää kivun voimaksi.

Aion vielä oppia olemaan todellinen itseni – ja aion vieläpä olla ylpeä siitä kuka olen. Aion oppia kävelemään pää pystyssä. Aion oppia kertomaan, miltä minusta tuntuu ja puolustamaan itseäni (kuten olen koko elämäni puolustanut muita). Sillä jos minä en itse pidä omaa puoltani, ei sitä tee kukaan muukaan. Olen aina joutunut taistelemaan yksin. Ja niin kai joutuu jokainen meistä.

Varmasti vielä kaadun. Makaan naama mudassa ja kiroan itseäni ja surkeaa elämääni. Mutta minä aion myös nousta, nauraa mutaläiskille ja jatkaa matkaa. Varmasti tulee vielä heikkoja hetkiä, epätoivon aikoja, synkkiä ja raskaita mietteitä; varmasti sydämeni särkyy vielä monta kertaa. Mutta minä aion selvitä siitä kaikesta ja paljon enemmästäkin. Minä en luovuta.

Aion opetella uskomaan taas hyvään. Aion ottaa valon vastaan ja antaa sen täyttää pölyisimmätkin nurkat sielussani. Aion antautua elämän musiikille, ojentaa sille käteni ja tanssia.

Self help

25.4.2017 Yleinen

Luonnollisesti hyväksikäytöstä ei voi selviytyä ilman mielenterveysongelmia. Minun kohdallani olen saanut parikin diagnoosia, joiden pätevyydestä voidaan toki olla montaa mieltä. Ensimmäisen kerran koetin hakeutua terapiaan erään ystäväni itsemurhan jälkeen kun aloin käsitellä omia ongelmiani. Silloin kävin siellä kerran. Itkin enkä osannut oikein kertoa mitään järkevää. Sen jälkeen en enää sinne palannut, eikä terapeutti kysellyt perääni vaikken enää seuraavalle sovitulle tapaamiselle saapunutkaan. En oikein tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta joku aavistus minulla jo oli ja nuo muutamat kammottavat muistikuvat lapsuudesta. Ja painajaisesta. Kaikki oli sekavaa, liian vaikeaa ja pelottavaa kohdata. Koko elämäni tuntui olevan murusina enkä enää tiennyt kuka olen. Tuntui kuin elämäntarinani olisi ollut jonkun toisen elämä. En osaa sitä paremmin kuvailla. Minun koko identiteettini mureni kun minun oli pakko lopulta myöntää itselleni että minä olin hyväksikäytetty. Minä olin uhri. Hetken tuntui kuin kaikki onnelliset muistoni lapsuudesta olisi pyyhitty pois ja korvattu jollain kammottavalla painajaisella.

Luin hyvinvointioppaita ja -lehtiä tuohon aikaan sekä valtavasti hengellistä kirjallisuutta. Sellaista Paolo Coelho-tyylistä, mutta myös laajemmin erilaisista uskonnoista ja uskomuksista. Sekä erilaisia selviytymistarinoita. 2000-luvun taitteessa Voi hyvin-lehti oli vielä melko henkinen ja vaihtoehtoisia näkemyksiä tarjoava henkiseen hyvinvointiin erikoistunut lehti ja siinä oli paljon artikkeleita erilaisista Guruista ja kirjailijoista ja muista oman polkunsa löytäneistä ihmisistä, jotka uskalsivat puhua vaikeistakin asioista. Sekä sellaisista sielullisista asioista, jotka eivät aina saa jalansijaa meidän materiaalisessa yhteiskunnassamme. Niistä sain voimaa ja opin näkemään että kaikesta voi selviytyä. Sanotaan että Kärsimys on kuin hedelmä eikä Jumala anna sen kasvaa sellaisella oksalla joka ei kestä sen painoa. Ajattelinkin että kärsimykseni on nyt kysynyt ja sen kärsimyksen on aika pudota maahan ja maatua jotta siitä voisi kasvaa jotain uutta.

No, se oli helpommin ajateltu kuin sanottu. Saati tehty. En kyennyt puhumaan asiasta ääneen vielä pitkään aikaan. Onneksi osasin kirjoittaa. Opettelin erilaisia itsesuggestio-tekniikoita sekä kirjoitustekniikoita ja kirjoitin ajatusten virtaa, joiden avulla pääsin käsiksi asioihin , joita en ollut edes uskaltanut ajatella. Välillä minusta tuntui etten kestä sitä tuskaa jonka muistoni minulle aiheuttivat. olin välillä kirjaimellisesti lamaantuneena ja saatoin pysyä kotona kaksi viikkoa itkien ja peläten kaikkea. Päässäni vilisivät pirut ja paholaiset, mutta kaikkein eniten pelkäsin ihmisiä. Kauppaankin uskalsin mennä vasta pimeällä, kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa kun kadut alkoivat jo olla hiljentyneet. Parempina hetkinä join muutaman oluen ja uskalsin vasta sitten pienessä humalatilassa mennä baariin tapaamaan tuttuja. Usein join kuitenkin yksin kotona tai polttelin pilveä, mikä osaltaan pahensi yksinäisyyttäni ja vainoharhojani, mutta toisaalta pienessä sekavuustilassa rohkenin kohdata itseni ja omat muistoni.

Onneksi osasin kirjoittaa. Nuo opettelemani kirjoitustekniikat ja päihdehuuruiset yöt kynä kädessä paperin äärellä saattoivat loppujen lopuksi pelastaa elämäni. Kirjoitin ja kirjoitin ja usein poltin kaiken kirjoittamani ullakkoasuntoni takassa. Piirsin ja maalasin ulos pahaa oloa ja sisäisiä demoneitani. Siinä ne olivat seuraavana päivänä päivänvalossa paperilla enkä enää pelännyt niitä. Olin kesyttänyt ne. Olin pakottanut ne ulos sielustani ja vanginnut paperiin josta niitä oli helpompi tarkastella. Sanoinkin ihmisille, jotka ihailivat piirrustuksiani että ne eivät ole taidetta, vaan lähinnä minun henkistä oksennustani. Loppujen lopuksi poltin myös kaikki piirrustukseni tuolta ajalta, vaikka ne olivatkin melko hyviä. (Olen piirtänyt paljon lapsesta saakka). Joskus mietinkin että harjoitin tajuamattani taideterapiaa melko hyvin seurauksin, sillä vaikka siihen että hakeuduin oikeaan terapiaan meni vielä vuosia, olin kuitenkin taiteen avulla saanu kerättyä muistoistani  palaset kokoon ja kursittua niistä melko ehjän kuvan omasta elämästäni. Sain onnelliset lapsuusmuistoni takaisin. Ne olivat yhä osa minua ja minun elämääni. Hyväksikäyttö on vain pieni osa menneisyyttäni, mutta se sai minusta valtavan lujan otteen parin vuoden ajaksi.

 

 

Matikan yo #2 ja väsymys

23.3.2017 Fiilikset matalalla

Eilen tosiaan oli se koe ja se koe oli hirveä. En osannut kuin muutaman tehtävän. Vietin kuudesta tunnista kaks viimeistä tuntia odotellen älynväläystä, sitä että hoksaisin mitä tehtävässä kysytään ja miten saisin sen ratkaistua. Älynväläystä ei tullut.  Eilen koulun jälkeen olin ihan kuitti, mutta koska sunnuntaina yritin lukea kokeeseen, skippasin naapurin muksun kans olemisen ja sovin sen kans keskiviikosta. Niinpä vietin lapsen kans 3,5h. Tuntia myöhemmin lapsen lähdettyä kotiinsa sain jonkun ihme virtapiikin ja imuroin huoneeni tuosta noin puol ysiltä illal. Älkää kysykö, en tiedä itsekään miksi.

 

Tänään aamulla ylös nouseminen oli huomattavasti vaikeampaa kuin keskiviikkona. Olis niin tehnyt mieli jäädä nukkumaan koko päiväks. Tulin kotiin 12.30 ja kävin pitkällä koiralenkillä naapurini kanssa. Tulin kotiin ja lösähdin telkkarin eteen, samalla kun katsoin pari nauhoittamaani ohjelmaa söin hiukan. Ei maistunut uunikala ja peruna vaan menin hedelmä linjalla. Jonkun aikaa vaan makoilin sohvalla, mutta sitten antauduin väsymykselle ja nukuin pari tuntia heräten klo 19.45. Viime aikoina olen nähnyt paljon unia, mutten oikeastaan koskaan muista mitä. Joten nyt onkin mahtava muistella unta jossa samaan aikaan katselin itseäni kun nukuin ja näin painajaista jossa putosin ja putosin. Vierestä katsellessani kuulin valittavani ahdistuksesta ja pelosta, olipa kaikin puolin piristävää.

 

En saa tartuttua läksyihin kuin ne vain liukuisivat kauemmas. En jaksa tehdä niitä vaikka pitäisi. En vaan jaksa. Surullinen fiilis. Mikään ei kiinnosta nukkumisen lisäksi. Mitään en jaksaisi tehdä kuin nukkua. Masentaa.

 

Ei huvita olla sosiaalinen, ei huvita puhua kenenkään kanssa, mutta silti tavallaan haluisin jutella jonkun kanssa. Olen myös kyllästynyt olemaan masentunut, olemaan ihminen jonka suupielet eivät nouse. Oon niin väsynyt itseeni.
Luonnollisesti abien hakiessa jatkokoulutuspaikkoja, en voi välttyä kysymyksiltä, jotka koskevat omia opiskeluitani. Joka kerran kun kuulen kysymyksen “Minne sä haet?” tms. mielialani laskee entisestään, enhän muutenkaan jo muista, etten tiedä minne hakisin. Tuntuu siltä kuin joku olisi päättänyt etten jatka opintoja lukion jälkeen, etten koskaan mene töihin, että jään lukion jälkeen eläkkeelle. Nämä ajatukset jos mitkä ovat niin mieltä kohentavia.. siksipä ei ole ihme, että itken itseni uneen. Illalla yksin hiljaisuudessa voin päästää irti ja antaa kyyneleiden tulla. Illalla yksikseni mun ei tarvitse olla vahva vaan voin antaa muurin romahtaa hetkellisesti.

 

 

-Elina