Selaat arkistoa kohteelle masennus.

Masennuspäiväkirja, osa 7: Kaksi minua

11.3.2018 Yleinen

Joskus tuntuu kuin olisin kaksi eri ihmistä. Toinen niistä on positiivinen, iloinen, auttavainen, hyväsydäminen, melkein jopa hieman rempseä, rohkeakin. Omalla tavallaan vahva. Toinen taas on toivoton, epävarma, synkkä, voimaton, vetäytyvä ja pelokas.

Toinen vetää minua kohti tuhoa, houkuttelee pimeyteen. Sanoo, ettei millään ole mitään väliä. Näkee koko muun maailman vihamielisenä. Toinen taas on loputtoman toiveikas, uskoo elämään ja hyvään ihmisissä. Tahtoo tanssia, nauraa ja laulaa, ja löytää merkityksiä kaikesta.

Ehkäpä toinen on minä ja toinen on varjoni. Kun varjo saa minut valtaansa, olen kuin kuollut, pelkkä tyhjä kuori. Tappava varjo. Mutta kun varjo väistyy ja lempeä valo piirtää ääriviivani esiin, herään taas eloon. Joskus en ole enää tunnistaa sitä itseäni, jonka valo saa aikaan. Joskus luulen jo kadottaneeni sen kokonaan.

Nämä molemmat ovat minä. Tai ainakin tiiviisti kiinni minussa, osa minua. Toivon, että ensin mainittu on se oikea minä. Mutta se toinen sanoo, että ensimmäinen on pelkkää huijausta, teatteria, naamiaisasuja. Ensimmäinen taas järkeilee toisen olevan pelkkää valhetta, haavoja ja nippu oireita.

Ulospäin tämä kaikki ei ehkä näy. Ainakaan kaikille. On vain oma kokemukseni siitä. Elän, kuolen, elän, kuolen. Olen elävä kuollut ja kuollut joka elää. Joku joskus sanoi, että kaikki riippuu siitä, kumman niistä valitsee. Mutta voinko todella valita? Usein minusta tuntuu, että kaikki tämä vain on minussa – se vain on, eikä siitä pääse mihinkään.

Joidenkin teorioiden mukaan kaikissa meissä on monta minua, sillä meihin sisältyvät kaikki ne versiot itsestämme, jotka olemme olleet nykyhetkeen asti. Ehkä valon ja varjon vaihtelu onkin sitä, mikä osa meistä milloinkin on hallitseva ja reagoi voimakkaimmin. Nämä kaksi minua ovat ehkä ne voimakkaimmat, ääripäät, toistensa vastakohdat, jotka näyttäytyvät itselleni selkeimmin.

On kuitenkin  myös kolmas minä, joka toisinaan nousee esiin. Se, joka olen silloin, kun kaksi edellä mainittua ovat tasapainossa keskenään. Vai kuvittelenko vain – voivatko ne koskaan olla todella tasapainossa?

Perjantai 16.2., lisäks yo-kirjoituksista pari sanaa

26.2.2018 Fiilikset matalalla

Tässä siis perjantai-illan 16.02.2018. ajatuksiani, kaksi viimeistä kappaletta skriivasin äsken. En silloin jaksanut julkaista, kun olin niin uuvuksissa, myöhemmin taisin unohtaa. Mutta siis vieläkin olen elävien kirjoissa, vaikken ole sanaakaan kirjoittanut ikuisuuteen.

 

Olen aina tykännyt katsella luonto-ohjelmia ja rikosten tutkimisohjelmia (poliisisarjoja yms.). Listaani olen viime vuosina lisännyt myös National geographic:ltä tulevan lentoturmatutkinnan. Mielestäni on mielenkiintoista seurata miten onnettomuuksia tutkitaan ja mitkä seikat ovat johtaneet turmaan. Jokin aika sitten tällaisessa jaksossa tutkittiin miksi eräs kone törmäsi vuorenrinteeseen. Tutkijat ihmettelivät mikä saattoikaan johtaa kaikkien koneessa olleiden menehtymiseen about keskellä kirkasta päivää. Tuntui kuin kone olisi tuhoutunut ilman minkäänlaista syytä. Tietenkin syy selvisi, kun tutkittiin lentäjien taustat paremmin: perämiehellä oli pahoja psyykkisiä ongelmia, joista hän ei kenellekään kertonut, vaikka useat lääkärit häntä kehoittivat jäämään sairaslomalle.

 

Mustat laatikot kertoivat koneen olleen täysin kunnossa. Kapteenin poistuttua ohjaamosta vessaan, (ovi ohjaamoon piti lukita), oli perämies kylmän rauhallisesti asettanut koneen korkeuden, nopeuden yms. muut säädöt haluamallaan tavalla, jotta kone törmäisi vuoreen. Kun kapteeni tuli wc:stä, hän tietenkin yritti päästä takaisin ohjaamoon, muttei perämies tehnyt elettäkään. Hän tiesi tismalleen mitä teki. Vaikka kapteeni kuinka huusi ja yritti tehdä kaikkensa, hän ei onnistunut. Seikka joka hätkähdytti tutkijoita vielä enemmän, oli se että samana päivänä edellisellä lennolla kapteeni oli myöskin poistunut ohjaamosta. Sillä välin perämies oli hetkeksi asettanut koneen säädöt haluamikseen. Perämies oli suorittanut kenraaliharjoituksen, ilman että kukaan tiesi asiasta yhtään mitään. Perämies oli näyttänyt kaikille olevansa kunnossa, vaikka todellisuudessa olikin pahassa syöksykierteessä.

 

Mieleeni painautui tiukasti se millaiseksi perämies kuvattiin, hänen asettaessaan säädöt ja odottaessaan törmäystä, ilmekään ei värähtänyt hänen kasvoillaan. Hän ei edes katsonut ovelle kapteenin pyrkiessä sisälle, hän oli kuin mitään ei olisi tapahtunut kuin tilanne olisi ollut täysin normaali.

 

Tunnen oloni juuri sellaiseksi, kuin perämies minulle näyttäytyi. Aivan kuin näkisin itseni samankaltaisessa tilanteessa. Tai kuin olisin ollut siellä ohjaamossa sen miehen kanssa, nähnyt kaiken mitä hän teki, mutten estäisi häntä mitenkään, vaikka tiedän että voisin. Oloni tuntuu siltä kuin olisin turtunut. Siltä kuinka esim. olisin aivan jäässä, muttei se kiinnostaisi minua, en tuntisi kylmää kuin en olisi siinä tilanteessa lainkaan. Pystyn liian helposti näkemään tilanteen jossa toimin tyynesti suunnitelmani mukaan, tietäen, ettei kohta olisi enää mitään. Kohta en taipuisi kaksinkerroin psyykkisestä kivusta, eivätkä ahdistavat asiat ja ajatukset ajaisi minua hulluuden partaalle. Minulla ei olisi vaikeaa menneisyyttä, enkä jäisi tulevaisuuden osalta tyhjän päälle. Tietäisin kaikkien syyttävän itseään, kun eivät nähneet varoitusmerkkejä, kun he eivät ottaneet minua tosissaan. Silpoisin monta ihmistä, ollen täysin tietoinen asiasta. Mutten välittäisi siitäkään, sekään ei tuntuisi miltään.

 

Tiedän, että tälläkin hetkellä tapan itseäni hitaasti mutta varmasti. Pala palalta tuhoan peruuttamattomasti ennen niin kaunista ja ehyttä kokonaisuutta.

 

Käsi liikahtaa äkisti kaulalleni, salamannopeasti sormet tarrautuvat kiinni. Ote hellittää kuitenkin nopeasti. Kynnet raapivat ihoani, jäljelle jää vain punertavia viivoja, jotka hehkuvat hetken. Hyökyaalto kasvattaa korkeuttaan syöksyessään kohti rantaa. Nyt käsi sormineen tahtoo kiertyä puukon kahvan ympäri. Kohottaa teräaseen ja ruokkia sitä valkoisten viirujen peittämällä iholla. Antaa ahdistuksen purkautua ulos lukuisista verenpunaisista viilloista. Vielä kerran peitellä pienen matkan uuvuttaneen tytön untenmaille ja kuiskata: ”Nuku rauhassa, nyt kaikki on oikeasti hyvin.”

 

 

 

*********************

 

 

En tiedä miksen jaksanut julkaista tätä aiemmin, mutta pare myöhään ku ei milloinkaan..  Äsken kun tekstinpätkän luin huomasin helposti kuinka sekaisin taas olinkaan. Olin jälleen omassa maailmassani, jossa minua ei kukaan satuta. Olen sekaisin ja sairas. Olen väsynyt ja stressaantunut. Olen suorastaan uuvuksissa, mutta kaipa tämä tästä hieman helpottuu kun pääsen eroon kirjoituksista. Tai näinhän aina sanon, vaikka kaikki sen tietävät, ettei se noin mene. Stressivuori kasaantuu aina vain korkeammaksi ja korkeammaksi. Jossain vaiheessa en enää jaksa ja romahdan vähintään päiväksi tai pariksi. Tänään (26.2.) olen viimeksi miettinyt, että kuinkahan kauan enää jaksan jaloillani keikkua. Vähän väliä olo tuppaa menemään huonolle tolalle. Lisäksi väsymys on juttu (unen tarve älytön), eikä kirjoituksiin lukemisesta tietoakaan, kun motivaatio miinus biljoona.

 

Viimeinen tuomiopäiväni on 16.3. Ylipäätään koko viikko 11 on mulle yhtä tuomiopäivää, koska maanantaina 12.3. on äikän esseekoe, keskiviikkona 14.3. terveystieto ja perjantaina 16.3. enkku. Kolme yo-koetta samalla viikolla, jippiii en malta oottaa.. Normistihan kirjoitukset kestävät max 6h/ koe, mutta olen tavallaan onnellisessa asemassa keskivaikean lukihäiriöni kanssa, minkä vuoksi saan jokaiseen kokeeseen 2h:n lisäajan. Äikästähän olikin jo tekstitaidon koe ja tuo kaksi tuntia todella pelastaa persukseni äikän kohdalla. Enkussa tuskin asiasta hyödyn, kun en jaksa olla kuuttakaan tuntia, mutta terveystiedossa taas ehkä jaksan olla lisäajan puolelle.

 

 

-Elina

Masennuspäiväkirja, osa 6: Lukossa

26.12.2017 Yleinen

Jälleen kerran olen hakenut – ja tällä kerralla yllättävän nopeasti saanutkin – keskusteluapua masennusoireiluun. Erona aiempiin kertoihin lienee ainakin se, että tilanne ei ole vielä ehtinyt päästä niin pahaksi kuin aiemmin, joten on ehkä helpompaa pyytää ja ottaa apua vastaan. Helppous tietysti on suhteellista, sillä välillä tuntuu, että mitä enemmän taistelen, sitä suuremmalla voimalla masennus hyökyy ylitseni ja painaa minut maahan. Lisämausteina on muun muassa ahdistusta ja lieviä paniikkikohtauksia.

Olen tehnyt jos jonkinlaisia testejä ja vastaillut monenlaisiin kyselylomakkeisiin. Osa testeistä ja kyselyistä on mitannut masennustuntemuksieni voimakkuutta. Osalla niistä taas on kartoitettu mahdollisia tunnelukkoja, jotka voisivat osaltaan olla ongelmien taustalla. Niitä onkin sitten löytynyt pitkä lista, mikä on kuulemma epätavallista, sillä yleisemmin ihmisillä on yksi tai muutama voimakkaampi lukko. Minulla kuitenkin vaikuttaisi olevan lukkoja vähän joka kohdassa, osa vahvempia ja osa hieman heikompia.

Mikä sitten oikein on tunnelukko? Käsite on peräisin Jeffrey E. Youngin masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivien hoitoon kehittämästä skeematerapiasta. Kognitiiviseen psykoterapiaan pohjautuvan skeematerapian perusajatus on se, että on olemassa erilaisia haitallisia ajattelu- ja toimintamalleja, joista voidaan pyrkiä vapautumaan. Young kartoitti asiakastyönsä pohjalta näitä ihmisillä olevia erilaisia malleja eli skeemoja. Kansanomaisemmin skeemoja nimitetään tunnelukoiksi (engl. life trap).

Young määritteli 18 erilaista tunnelukkoa:

alistuminen

emotionaalinen estyneisyys

epäonnistuminen

hylkääminen

hyväksynnän haku

kaltoin kohtelu

kietoutuneisuus

oikeutus

pessimistisyys

rankaisevuus

riippuvuus

riittämätön itsekontrolli

suojattomuus

tunnevaje

uhrautuminen

ulkopuolisuus

vaativuus

vajavuus

Suomessa tunnelukkoihin on perehtynyt muun muassa kouluttaja-skeematerapeutti Kimmo Takanen, jonka kirjaan Tunne lukkosi liittyvällä sivustolla asiaa selitetään näin:

”Tunnelukko on lapsuudessa ja nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä. Kun tunnelukko nykypäivänä aktivoituu, meissä virittyy lapsuutemme tunteita, ja lukitumme tiedostamattamme toimimaan lapsuudessa opittujen selviytymismallien mukaisesti. Tunteemme eivät ole varsinainen ongelma, vaan se, miten ne pakottavat meidät toimimaan lapsuuden keinoin. Tunnelukot saavat meidät lapsenkaltaisesti välttelemään, antautumaan ja hyökkäämään kohtaamissamme tilanteissa. Nämä keinot ovat aikuisiällä haitallisia ja toimivat itseämme vastaan.”

Eniten vaikutusta tunnelukkojen syntymiseen on vanhemmilla, sillä heidän kanssaan olemme aikuisuuteen saakka yleensä eniten ja hyvin tiiviisti tekemisissä. Myös sisaruksilla, koululla, opettajilla sekä muilla aikuisilla voi olla oma vaikutuksensa. Myöhemmät huonot kokemukset erityisesti parisuhteessa ja muissa läheisissä ihmissuhteissa vahvistavat lukkoja entisestään.

Tunnelukkoja on kaikilla, mutta niiden voimakkuuksissa eli siinä, miten paljon ne vaikuttavat meihin ja haittaavat elämäämme, on huomattavia eroja. Tunnelukot aktivoituvat yleensä silloin, kun yritämme selviytyä vaikeista tunteista – ja erityisesti silloin, jos emme tunnista näitä tunteita tai osaa käsitellä niitä: ”Emme vapaudu tunnelukoistamme taistelemalla tunteita vastaan tai niitä pakenemalla, vaan tietoisesti tunteemme kohtaamalla. – – Voimme vapautua tunnelukoistamme vain kun opimme tiedostamaan niitä ja niihin liittyviä tunteita.”

Toinen tunnelukkoihin liittyvä skeematerapian keskeinen käsite on moodi eli niin sanottu minä-tila. Moodeilla tarkoitetaan erilaisia puolia itsessämme, jotka ilmenevät ajan eri hetkillä. – – Moodi on kullakin hetkellä vallitseva mielentila. Moodit ovat muodostuneet lapsuudessa ensin yksittäisissä tilanteissa toimintakeinoiksi, toiston myötä toimintakeinot ovat muuttuneet toimintatavoiksi ja vahvistuessaan tavat ovat muuttuneet persoonallisuuden osaksi, moodiksi. Moodi on hyvin keskeinen osa sitä, mitä koemme itsemme olevan. Niiden voidaan ajatella olevan tunnetiloja, ajattelutiloja, toimintatiloja tai selviytymistiloja, jotka vaihtelevat meissä samalla kun elämämme tilanteet ja olosuhteet vaihtelevat.”

Moodeja voisi selventää vaikkapa niin, että jokaisessa meissä on sisäinen lapsi ja sisäinen aikuinen. Positiivisia moodeja ovat tyytyväinen lapsi ja vastuullinen aikuinen. Haitallisia lapsi-moodeja – lapsen tunnetiloja – taas ovat esimerkiksi haavoittunut/haavoittuva, impulsiivinen ja vihainen (sisäinen) lapsi. Näihin vaikuttavat vanhemmilta sisäistetyt, haitalliset vanhempi-moodit eli rankaiseva/kriittinen ja vaativa (sisäinen) vanhempi. Haitallisiin lapsi-moodeihin liittyy selviytymiskeinoja, joita ovat eristäytyminen/välttely, mukautuminen/antautuminen sekä yli-kompensointi – eli nämä ovat niitä toimintatapoja ja ajattelumalleja, jotka vaikuttavat meihin, ihmissuhteisiimme ja elämäämme haitallisesti.

Tunnelukkojen ja moodien kartoittaminen on tuntunut toisaalta selventävältä ja helpottavalta, mutta toisaalta on tullut myös ajatuksia siitä, miten toivoton sekamelska olenkaan. Mutta ehkäpä tämä vyyhti tästä vähitellen alkaa purkautua – päivä ja hetki kerrallaan. Vapauttavinta on ollut se, kun minulle on sanottu, etten ainakaan nykyisessä tilassani ja tilanteessani vain yksinkertaisesti mahda mitään sille, millainen olen. Syyllistän silti yhä helposti itseäni kaikesta. Paljon on siis opettelemista.

Jos kiinnostuit aiheesta ja haluat lisätietoa tunnelukoista, sitä löytyy muun muassa näiltä lähteinä käyttämiltäni sivustoilta:

http://www.tunnelukkosi.fi

http://www.skeematerapia.fi

Kannattaa tutustua myös Kimmo Takasen kirjoihin, joita on ilmestynyt useampia – viimeisimpänä esimerkiksi Murra tunnelukkosi.

Masennuspäiväkirja, osa 5: Fade into black

26.11.2017 Yleinen

Jos mahdollista, lähden ulos vain aikaisin aamulla tai iltamyöhällä. Haluan piiloutua pimeyteen.

Kätkeydyn hupun varjoon. En ainakaan katso suoraan kohti, väistelen toisten silmiä. Sulaudun nurkkien hämärään.

Verhot ikkunoissani pysyvät kiinni.

En halua, että kukaan näkee minua. En halua, että kukaan katsoo. En vain jaksa sitä nyt.

Vaatekaappia siivotessani huomaan, että värit ovat taas kadonneet jonnekin. Suurin osa vaatteistani on mustia. Tai korkeintaan harmaita tai jotain muuta tummaa. Suojavärit ovat palanneet.

Olen yrittänyt olla näkymätön niin suuren osan elämästäni, että näkyvänä pysytteleminen vie voimia ja tuntuu välillä todella vaikealta. Joskus tuntuu, että on paljon helpompaa piileskellä. Katsella vain kaukaa. Jäädä ulkopuolelle.

Kaikkein mustin olen minä itse. Mieli, sisin – täynnä mustaa, tahmeaa mönjää. Tai siltä minusta tuntuu. Musta on raskas väri. Pimeä painaa hartioilla paljon.

Pimeässä pilvettömän taivaan alla näkee kyllä tähdet. Nekin, jotka muuten jäisivät huomaamatta. Niitä ei vain voi tavoittaa.

Olen niin väsynyt tähän, hiivun hiljaa pois..

15.11.2017 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Mun ajatukseni ovat yhtä sekasotkua, en saa niistä itsekään tolkkua, joten tämä ajatusteni sanoiksi pukeminen ei taida onnistua häävisti. En jaksa muotoilla tätä äidinkielellisesti oikeaksi, kunhan vain koitan saada jotain rustattua.

 

Miten fiilikset voivatkaan heilahdella näin jatkuvasti eestaas? Olen itsekin uupunut siihen, että yhdessä hetkessä oloni voi olla hyvä jopa mahtava, mutta minuutin päästä voin syöksyä holtittomasti alamäkeen. En jaksa tätä tunteiden ja fiilisten jatkuvaa vaihtelua, tämä kuluttaa mua.

 

Illalla mulla meni seiskan aikaan hyvin tai no paremmin kuin hyvin, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Nyt katseeni on lasittunut, olen tavallaan turtunut. Haluan satuttaa itseäni viillellä tms. Haluan kai tuntea jotain käsinkosketeltavaa, koska psyykkistä tuskaa on paljon vaikeampi ymmärtää.  

 

Vaihteeksi olen kuluttanut ihan liian paljon aikaa miettien, etten jaksa tätä enää. Etten jaksa enää sinnitellä. Olen yrittänyt perjaatteessa viisi vuotta, mutten enää. Haluaisin vain romahtaa sen viimeisen kerran, romahtaa niin alas, ettei sieltä olisi paluuta. Romahtaa lopullisesti. En jaksaisi enää hetkeäkään olla se joka olen, elää sitä elämää jota nyt elän.

Tuntuu ettei minulla ole muuta kuin jatkuva kipu. Olen sairas hautaan asti. Haluan olla yksin, en halua että kukaan välittää. Ei kenenkään tarvitse. En tiedä syitä miksi minun edes pitää yrittää. Miksi minun tarvitsee kituuttaa päivästä toiseen. Miksi hymyillä vastaantulijalle ja kertoa, et mul menee ihan hyvin. Kun ei mene. Tietenkin on ihmisiä, joille en haluaisi puhua, mutten oikein tiedä kenelle sitten haluaisin. Kenen haluaisin, kenen antaisin nähdä totuuden. Sen totuuden että olen liukunut kolme kuukautta yhteen menoon alamäkeen. Kenen antaisin tietää, etten muista koska viimeksi mulla olisi ollut näin huono vaihe. Tavallaan tuntuu kuin olisin sairastunut, vaikken ole koskaan edes parantunut. Toivottomuuden tunne on raastava, se repii minua hajalle. Kaikki repii.

 

Oon niin väsynyt tähän. En enää jaksaisi ajatella joka päivä itseni satuttamista. En jaksaisi vihata itseäni. Vihata elämääni ja sitä että vahingoitan olemisellani kaikkia läheisiäni. Pahimmassa tapauksessa joku voi sairastua mun sairastamisen takia, sitä en haluaisi. En jaksa toivoa parempaa huomista, sellaista ei tule, ei minulle.

 

En halua elää..

 

 

-Elina

Masennuspäiväkirja, osa 4: Paha päivä

14.11.2017 Yleinen

Lojun silmät auki sängyssä. On aamu, mutta ei tunnu siltä. Päälleni on kasattu tuhat kiloa kiviä. En pääse ylös. Silmät tuntuvat aroilta, kuin olisin seissyt koko yön hiekkamyrskyssä. En tiedä, olenko nukkunut, vai olenko vain maannut silmät kiinni peiton alla.

Rinnassa tuntuu möykky, itkettää. Mutta en pysty edes vuodattamaan kyyneliä. Jokainen liikahdus tuntuu raskaalta ja kivuliaalta. Jalat eivät toimi kunnolla. Kädet eivät tottele. Mieli on täynnä paksua, tahmeaa sumua. Katse osuu pöydällä olevaan paperiin, johon olen edellisenä päivänä kirjoittanut listan asioista, joita tänään pitäisi tehdä. Repäisen paperin kahtia ja rutistan palaset käsissäni.

Päässäni kumisee yksitoikkoinen rumpu, joka takoo korvissani, etten pysty, että minusta ei ole tähän, minusta ei ole mihinkään. Matkalla kauppaan jalat tuntuvat lyijynraskailta ja tekisi mieli käydä makaamaan jalkakäytävälle, sulautua asfalttiin. Kotona en löydä yhtään puhdasta lusikkaa ja maailma romahtaa.

Nojaan ovenkarmiin ja olen pelkkää suolaista vesiputousta. Itku purkautuu niin voimalla, että lopulta alan yskiä. En saa henkeä. Paniikki. Kuolen tähän.

Itku vie viimeisetkin voimat. Istun lattialla seinään nojaten. Koirat ovat tulleet viereeni, asettuneet makaamaan ihan minuun kiinni. Toisen pää on sylissäni, toisen etujalat jalkojeni päällä. Ne katselevat minua ihmeissään, ehkä huolestuneinakin. Sivelen molemmin käsin niiden silkinpehmeitä korvia. Kyyneleet maalaavat yhä jokia poskilleni.

Näen ympärilläni paljon asioita, joiden pitäisi tuottaa minulle iloa, antaa minulle voimaa ja helpottaa oloani – asioita, jotka ovat ennen tehneet niin – mutta ne eivät tunnu miltään. Jokaisen päivän kuuluisi olla lahja, mutta joskus ne tuntuvat kirouksilta, huonoilta piloilta. Tiedän, että minun pitäisi olla kiitollinen, mutta haluan vain, että kipu loppuu tai että edes jokin tuntuisi taas hyvältä.

Usein niin monelta taholta ”käsketään” ajattelemaan positiivisesti. Näkemään hyvät asiat, hyvät puolet. Se on oikeastaan jopa loukkaavaa. Ei ole välttämättä kyse siitä, ettei niitä näkisi tai arvostaisi, mutta niitä ei vain pysty kokemaan samalla tavalla kuin ennen. Ainakaan joka päivä. Lisäksi voi tuntea, ettei ansaitse niitä, tai voi pelätä niiden menettämistä niin paljon, ettei uskalla pitää niistä kunnolla kiinni.

Pahoja päiviä tulee. Tulee paljon pahempiakin kuin tämä. Tulee päiviä, joina tuntuu, etten jaksa olla olemassa. Ettei ole mitään syytä olla olemassa. Kuinka monesta sellaisesta olen jo selvinnyt? En tiedä. Tiedän kuitenkin, että selviän myös tästä päivästä. Niinpä minä odotan, että se menee ohi.

Yritän hengittää rauhallisesti.

Masennuspäiväkirja, osa 3: Ihmisten edessä

5.11.2017 Yleinen

Minä rakastan ihmisiä. Olen aina ollut kiinnostunut ihmisistä ja halunnut tutustua uusiin, vaikken ole aina uskaltanut. Minä myös kiinnyn ihmisiin hyvin syvästi ja välitän heistä aidosti. Monet ovat olleet minulle – hetkellisesti tai pidempäänkin – suorastaan pelastavia enkeleitä. Olen kiitollinen jokaisesta.

Masennus kuitenkin vääristää kaiken. On kuin minun ja muiden välille repeäisi näkymätön mutta ylitsepääsemätön, mittaamattoman leveä ja syvä kuilu. Minuun ei saa yhteyttä enkä minä saa yhteyttä muihin – enkä uskalla edes yrittää. En uskalla enää edes katsoa ketään, vaan käännän katseeni pois ja haluan piiloutua. En jaksa enää pyytää mitään. En jaksa edes puhua.

Olen aina kokenut hyvin helposti yksinäisyyttä. Masennuksen tuoma eristyneisyys tietenkin vain vahvistaa sitä. En kuulu mihinkään. En ole osa mitään. Hieman ristiriitaisesti tämä tunne usein vahvistuu myös ihmisten ympäröimänä. Alan ajatella, etten edes ansaitse olla muiden kanssa. Raivaan tilaa ympärilleni kuin olisin tuhoisa pommi, joka voi räjähtää minä hetkenä hyvänsä. Älä tule lähelle. Mene pois. En ole sinun arvoisesi. Olen liian vaikea. Ja silti sisälläni sopertaa hiljaa pieni ääni: Älä jätä minua yksin. Minua pelottaa. Pidä minusta kiinni. Anna minun vain olla tässä, mutta älä vaadi minulta mitään.

Minulle voidaan sanoa, että olen mukava, lämmin, ihana, kaunis tai mitä vain – sitä tapahtuu erittäin harvoin, mutta tapahtuu kuitenkin. Olen siitä aina yhtä hämilläni ja ihmeissäni. Varmasti parhaimmillani voin ollakin jotain sellaista. Mutta en näe sitä itse, enkä pysty uskomaan siihen. Minussa tuntuu olevan vain pimeyttä.

Eikä minulla ole oikeutta vetää ketään mukaan tähän pimeyteen.

Masennuspäiväkirja, osa 2: Vanha tuttu

29.10.2017 Yleinen

Minä muistan sinut. Olen muistanut sinut koko ajan. Sinä olet kulkenut varjona takanani, häälynyt tummana hahmona silmäkulmassa. Välillä olet hiipinyt lähelle, kuiskinut korvaan synkkiä sanoja, laskenut raskaan kätesi olkapäälle.

Me kuljimme joskus yhtä matkaa. Minä annoin sinun johdattaa. Ja sinä johdatit minut harhaan. Sinä lauloit minulle lauluja, joiden sävelet yhä saavat jotain minussa vapisemaan, särkymään, jähmettymään. Sinä veit minut sumuisiin ja hämäriin maisemiin, uskottelit muun maailman kadonneen. Sait minut pelkäämään. Sait minut unohtamaan itseni. Kiedoit minut lyijykahleisiin ja jäit viereeni vartioimaan, etten pääsisi irti. Mutta et voinut estää minua kasvamasta – minä kasvoin ja sinä pienenit.

Nyt sinä olet taas kasvanut suuremmaksi, tullut lähemmäksi. Tunnen raskaan läsnäolosi. Pysähdyn ja käännyn. Tervehdin sinua, vanhaa tuttua. Et ole muuttunut yhtään: samat vaatteet, samat jutut – samat valheet. Mutta minä olen muuttunut. Sinä pelotat minua yhä, mutta silti seison vastassa, kohdatakseni sinut silmästä silmään. En pakene enkä väistä sinua enää.

Masennuspäiväkirja, osa 1

22.10.2017 Yleinen

Juuri tätä olen pelännyt ja nyt se tapahtuu uudestaan. Tuntuu kuin menettäisin taas kaiken. Itsenikin. Kaiken kokemani ja kestämäni jälkeen olen kuvitellut, että selviän mistä vain, mutta enää en ole siitä niin varma.

Masennus. En edes tahtoisi ajatella, sanoa tai kirjoittaa koko sanaa. Mutta minä kirjoitan sen. Kirjoitan sitä pois itsestäni, revin sen palasiksi ja poltan. Aina kun jaksan.

Pimeys on taas löytänyt tiensä pääni sisälle. Se valaa minuun raskasta betonia. Joku sanoo, etten voi olla masentunut, koska jaksan tehdä asioita ja ”näytän normaalilta”. Mutta sitä kivirekeä, jota raahaan mukanani, ei kukaan voi nähdä. Osaan myös naamioida sen taitavasti. Mutta pakoon en sitä pääse.

Masennus on läpitunkemattoman musta varjo, joka lankeaa kaiken ylle. En tahtoisi taipua sen alle, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, ettei minulla ole vaihtoehtoa. Synkimpinä hetkinä en kaipaa mitään muuta kuin lakata olemasta. Mutta jokin minussa haluaa silti yhä taistella.

Minä en osaa käyttää miekkaa, jousta, keihästä tai muutakaan asetta. Mutta osaan käyttää sanoja. Niillä minä aion taistella.

To 5.10. yön ajatuksia

10.10.2017 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Kirjoitin tämän to 5.10. – pe 6.10. välisenä yönä, mutten päässyt blogiini julkaisemaan aiemmin. Oli nää päivät jotain häikkää jossain, en päässyt edes omablogi.fi:n sivustolle, joten siks tää tulee hiukan hölmösti jälkijunas.

 

 

Kaikenlaist sekavaa sanojen yhdistelyy, josta tuskin ottaa mitään tolkkua..

 

Oon huolissani itsestäni, voinnistani. Oon todella väsynyt kaikkeen, mikään ei tunnu tuovan iloa. Ylipäätään oikeen mikään ei tunnu miltään. Aamulla olis tiedos aikanen herätys ja enkun koe, en millään jaksaisi herätä ja mennä, ei voisi vähempää kinostaa lunta mun oveni eteen. Viime yö meni ihan harakoille, sain unen päästä kiinni vihdoin 5.20., herätä olis pitäny 8.30, enpä päässy ylös. Huomiseen kokeeseen olis pitäny lukea, jotta mul olis ees säälittävät mahdollisuudet päästä läpi. En tiedä oikeasti jaksanko aamulla lähteä kouluun tekemään koetta vai jäänkö vaan kotiin nukkumaan.

 

En tiedä mikä mua vaivaa, miks tää ei muutu parempaan. Alan olla lopussa, en vaan jaksa.

 

Syömiset o vähä niin ja näin, tänään oon syöny vaan pari pient kipallist puuroa ja mansikkasoset (aamukympilt ja kahen aikaan iltapäiväl), mitään muuta en oo saanu meneen alas ja nyt kello huitelee jo puol kahttoist yöl.. helvetin hyvin menee. En tietenkään kiellä etteikö mulla olis nälkä, tietenkin mulla on, ollu jo ainaki puol neljäst lähtien. Mut ei, ei vaan nappaa syödä yhtään mitään. Mikään ei maistu. En saa alas mitään. En myöskään kiellä etteikö mul olis huono olo ku en oo syöny, heikottaa enkä oo varma pysynkö tolkuissani siis pyörrynkö vai en.

 

Mua pelottaa mun itsetuhoiset ajatukset ja ne yhdistettynä ”mikään ei tunnu miltään, millään ei oo mitään väliä” ajatuksiin, tiedän se ei oo kovinkaan hyvä yhdistelmä, ei sitte alkuunkaan. Äsken tajusin miettiväni oikeasti tosissani viiltelyä, haluan vaan tän ahdistuksen ja pahan olon loppuvan. Haluaisin tietää tuoko se vielä sen euforisen tunteen, joka mukamas pitäis saada liikunnasta ja ties mistä kaikesta, ehei en vaan mä saa sellasist mitää hyvää fiilist vaiks pitäis.. Vieläkö tunne poistaako ahdistuksen ja muun, edes hetkeksi. Ja kai se että viiltelen on parempi vaihtoehto kuin itsemurha, mene ja tiedä mitä mieltä kukin on. En välitä vaikka joku näkisikin, vaikka jäisi ikuiset arvet, tää tappaa mut kuitenkin, joten mitä väliä. Ei millään oo oikeen mitään väliä. Pelkään suunnattoman paljon. Pelkään itseäni. Ajatuksiani. Toivottomuuden tunnetta. Jatkuvaa väsymystä joka ei lopu nukkumalla. Kaikkea. Ei musta ole tähän, en jaksa. Saanhan sanoa sen jo ääneen?

 

Toisaalta en ymmärrä miks mul on niin pakottava tarve satuttaa itseäni (ja vain itseäni, musta ei todellakaan tuu mitään itsemurhapommittajaa yms.). Mutta toisaalta syy on päivänselvä, haluan tuntea jotain käsinkosketeltavaa, jotain mihin on oikeasti (helposti) ymmärrettävä syy, vaikka sitten fyysistä kipua.

 

Inhoan tätä kun olen niin ailahtelevainen. Itsetuhoinen. Masentunut. About kaikkea mitä olen. Jos mulla olisi keino poistaa itseni kaikkien muistoista, kyky saada heidät unohtamaan mut, tekisin sen. Ei kenenkään tarvitse muistaa mua, ei siihen oo mitään tarvetta.

 

-Elina