Selaat arkistoa kohteelle marjastus.

Minä ja marjat

29.7.2016 Aikakausi kaksi lasta

Joskus terapiassa saa kuulla kantavansa ehkä tietämättäänkin suvun sotaperintöä mukana. Vuosikymmeniä vaietut kipeät muistot jättävät jälkensä myös seuraavan sukupolveen, joka taistelukenttiä ei ole nähnytkään. Itse koen kantavani verenperintönä marjojen taakkaa.

Pienenä tyttönä rukoilin äidiltäni, ostaisimmeko edes joskus kaupan mehua. Meillä oli tarjolla lähes aina omaa, niin terveellistä omista marjoista keitettyä herukkamehua. Marjat olivat kasvaneet sukumökillämme Keski-Suomessa ja arjen lisäksi niitä tarjottiin aina flunssan iskiessä. Marjoja keittivät äitini ja isoäitini. Ja tätini ja kaikki muutkin sukulaiset. Nyt aikuisena vieraillessani mökkimaisemissa, voi joskus jutun juuren keksiminen 7-kymppisten sukulaismiesten kanssa olla vaikeaa. Onneksi aina voi kuitenkin kysyä, kuinka paljon marjoja kenelläkin on jo pakkasessa. Yleensä vastaus pyörii siinä kahden ja kolmensadan litran välillä.

Kun vanhempani ajavat mökiltä Etelä-Suomeen, äitini soittaa, että nyt tyhjentäkää pakkanen. He ovat tulossa marjalastin kanssa. Melkein aina olen huomaavinani äidissäni pienoista pettymystä siitä, että taaskaan kaikki hänen tarjoamansa marjat eivät mahtuneet pakkaseemme. Viime vuonna he tarjoutuivat antamaan meille kakkospakastimeksi oman vanhansa, olivat ostaneet uuden isomman.

Muistan ala-asteen biologian tunnilta erään kappaleen erityisen tarkasti. Siinä kerrottiin, että miljoonia kiloja marjoa mätänee metsään, kun marjastusinto on vuosi vuodelta ollut laskemaan päin. Tunsin jo tuolloin olevani henkilökohtaisesti vastuussa suuresta osasta tuosta määrästä.

Tänään poimin punaviinimarjoja vesisateessa lasten mentyä nukkumaan. En juurikaan pidä niistä, mutta niitä kasvaa palstallamme edellisen tarhurin istuttamana. Olisihan se sääli, jos ne ihan hukkaan menisivät. Minun on vaikeaa kulkea tienviertä, jos huomaan vilkkaankin tien varressa kasvavan kitukasvuisenkin marjan. Eikö kukaan aio poimia sitä, jääkö se aivan hukkaan? Pienellä ahdistuksella ajattelen Vuosaaren huipulle johtavaa ulkoilureittiä. Siellä kasvaa paljon villivattuja. Entä jos kukaan ei poimikaan niitä kaikkia? Olisi ollut parempi olla tietämättä koko vatuista.

En pyörittele päätäni television hamsteri-ohjelmille. Mitä siitä, jos joku täyttää kotinsa vanhoilla ruosteisilla pyöränosilla. Nehän voi korjata ja entisöidä, niitähän voi vielä tarvita! Nykyään on kovin muodikasta harrastaa kaappien siivousta Konmari -tyyliin ja elää minimalistisesti. Itse olen aina kannattanut enemmän on enemmän – aatetta. Muutama sitten joskus – tarvikelaatikko on ehkä syntynyt ullakolle. Vaikka tunnenkin hetkellisesti tyhjän kaapin vapauttavana, on joskus hyvin vaikeaa heittää pois kauniskuosista mekkoa, joka on revennyt. Siitähän voi ommella vaikka mitä. Joskus. Vaikka 20 vuoden päästä.

Syytän tästä jyrsijämäisestä käytöksestä sukuperimääni. Veljeni on vielä pahempi. Hänen huoneensa kätköistään löytyy lukematon määrä eilispäivän aarteita. Ainakin hänen omasta mielestään. Ollessamme lapsena lomamatkalla, isäni päätti haudata etelän hiekkaan hyvin palvelleet 10-vuotiaat kävelykenkänsä, joista varpaat paistoivat läpi. Tämän hautajaisseremonian aikana 4-vuotias veljeni itki sydäntä särkevästi, ”mä olisin halunnut periä ne”. Menivät siis hukkaan, hyvät kengät.

En tiedä onko kyse siitä, ettei surkeille tuotteilleni oikeasti ole kysyntää, vai vain siitä, ettei ostaja ja myyjä kohtaa oikealla hetkellä, mutta joskus on käynyt niin, että olen laittanut vauvan pinnasängyn myyntiin Huuto.netiiin. Sen jälkeen Facebook-kirppikselle. Tämän jälkeen annetaan ilmaiseksi-ryhmään, eikä vieläkään mitään. Minun on vaikeaa hyväksy, että tavarani on tullut elämässään tiensä päähän. Se on tarpeeton, eikä kukaan sitä halua.

Tunnistan tämän hukkaan heittofilosofian erityisesti 1950-luvulla syntyneiden keskuudessa. Taidan kantaa geeniä siitä, että pitää säilöä tulevan varalle, mutta kun kaupoissa vihdoin on mitä ostaa, pitää kuluttaa. Pihi tai saita en säästäväisyydessäni ole. Ostan melkein koko ajan uutta, sen voi mieheni todistaa.

Appiukkoni saattaa tarjota juustoraastetta ruoan kanssa, johon se ei ollenkaan sovi. Ettei mene hukkaan. Kaveri heitti vanhaksi menneen salaatin roskiin isänsä mökillä. Äitipuoli tuli ja korjasi sen talteen. ”Kyllähän tätä vielä voi syödä”. ”Ei kai muutama möykky kermassa haittaa, onhan nämä päiväykset lähinnä viitteellisiä?” Roskiksesta löydetty tyynynpäällinen. ”Voiko sitä jättää ottamatta?” Alle yhden annoksen kokoinen jäännöserä spagettia? ”Ei kai sitä voi poiskaan heittää?” Pakko syödä, vaikka onkin jo ihan täynnä.

Isoäidilleni, joka ei enää juurikaan kotoaan liiku, toimitetaan yhä marjat kotiin. Hän elää kuitenkin jollain tavalla eri sukupolvea kuin vanhempani. ”Ostitko Stokkalta” hän kysyy. Hänen on mahdotonta käsittää, että joku jolla on rahaa, haluaa ostaa käytettyä kirpputorilta. Kirpputorilla en sentään koe velvollisuudekseni jokaista rytkyä pelastaa.

Mutta palataksemme vielä marja-aiheeseen. Näin netissä joku aika sitten kuvan säilömisestä.

”Isoäitisi säilöi: Jotta talvella olisi ruokaa perheelle. Äitisi säilöi: Jotta olisi monipuolista ja terveellistä ruokaa kaupan vaihtoehtojen lisäksi. Sinä säilöt: Jotta saisit hyviä kuvia Instagramiin aprikoosi-kaneli-chutneystäsi”.

En voi täysin allekirjoittaa väittämää. Mieheni kysyy aina tasaisin väliajoin, että miksi poimin marjoja, jos ne kerran stressaavat minua niin paljon. Vastaus on ehkä, koska pidän siitä ja koska minun täytyy.

Eilen 3-vuotias tyttäreni pyysi oma-aloitteisesti, että lähtisin hänen kanssaan vattuun. Hauskinta reissussa oli se, että äiti oli niin laiska, että jaksoi kerätä vain yhden marjan, mutta hän koko pussillisen. Näin se veren perintö taas siirtyy eteenpäin.

Vesisateessa sain poimia rauhassa 10-litraa herukoita. Niitä jäi vielä paljon jäljelle ja poimittavaksi. Mustat olen jo onneksi poiminut, edessä on vielä karviaiset. Ymmärrän täysin entisaikojen maanviljelijöitä, jotka saattoivat huokaista syksyllä helpotuksesta, kun kaikki tarvittavat marjat oli poimittu. Ei enää tarvinnut innostua kypsyneestä puolukasta. Silti ojentaessani anopilleni täyden sangon, tunnen kiitollisuutta ja ylpeyttä. Joku muu hoitaa niiden syömisen, eivätkä ne mene hukkaan.

Mitä maanisia perintöjä sinun suvussasi liikuu?