Selaat arkistoa kohteelle mahdollisuus.

TEE NÄMÄ

24.12.2017 Yleinen

13.2.2017, Maanantai klo 15:46
”Kaikki langat pitää olla koko ajan käsissä. En voi rentoutua jos jokin asia on tekemättä, oli se sitten koulutehtävä tai imurointi. On totta että nuo asiat kuuluvat myös Anoreksiaan, mutta ne ovat kuitenkin peräisin minusta itsestäni, eivät sairaudestani. Ne ovat luonnettani. Sitä osaa minusta, johon Anoreksian oli helppo tarttua kun se muutti minuun asumaan. Perfektionismi on ehkä oikea sana kuvaamaan sitä kaikkea.”

 Perfektionismin kautta loin itselleni tapoja joilla pidin langat helpommin käsissäni. Tapoja, joilla sain vaadittavat tehtävät tehtyä jo kuukausia ennen deadlinea, ja joilla elämäni pysyi mielenrauhaa tavoittelevassa järjestyksessä. Samalla nämä mielenrauhaan pyrkivät tavat lipsahtivat kuitenkin helposti pakkomielteisyyden puolelle ja aiheuttivat pyrkimyksissään päinvastaisen reaktion.

Useimmat lankoja järjestävät tapani kulkivat ’TEE NÄMÄ’ –nimisen otsikon alla. Ne olivat listoja joihin merkitsin kohta kohdalta kaiken mitä minäkin päivänä piti saada aikaiseksi. Listani eivät pitäneet sisällään järkeviä, vireystilaa ja yleistä jaksamista ylläpitäviä aikatauluja. Minun henkilökohtainen aikatauluni tarkoitti listan asioiden tekemistä niin nopeasti ja niin hyvin kuin mahdollista. Kouluaikoina opettajien antamat deadlinet olivat minulle aina liian kaukana. Minun oli saatava tehdä koulutehtävät pois alta välittömästi jos halusin nukkua yöni rauhassa. Listoillani komeili myös koulutehtävien ulkopuolisia asioita, jotka oli toistettava päivittäin. Tällaisiin asioihin kuului esimerkiksi juuri siivoaminen. Asuntoni tuli olla täydellisessä järjestyksessä jotta pystyin hengittämään vapaasti.

Kun jäin sairaslomalle, huomasin elämäni suorituskeskeisyyden uudessa, jännittävässä valaistuksessa. Yhtäkkiä minulla oli kädessäni lista, jossa ei ollut enää yhtäkään pakollista koulutehtävää. Mielenrauha oli kuitenkin saavutettava. Jotakin oli tehtävä, eikä siivoamiseen saanut kulumaan täyttä päivää vaikka olisin putsanut asuntoni hammasharjalla. Asioita oli hoidettava järjestelmällisesti. Aloitin uuden listan, joka kulki samalla otsikolla: TEE NÄMÄ. Mitä sairaslomalla tehdään? – kysyin itseltäni, ja listasin lopulta ylös kaiken, mistä olin kuullut olevan hyötyä. Minua oltiin kehotettu rentoutumaan. Katsomaan telkkaria ja elokuvia, lukemaan kirjoja ja lehtiä, kuuntelemaan musiikkia ja nauttimaan olostani. Tekemään sellaisia asioita joita normaalit ihmiset tekevät päivittäin arjenkin keskellä. Asioita, joita minä en sallinut itselleni ennen kuin kaikki pakollinen oli tehty. Asioita, joihin ei kuitenkaan ollut koskaan jäänyt aikaa sen pakollisen jälkeen.

Olen kirjoittanut siitä, miten sairaslomani aktiviteetit latasivat akkujani ja mahdollistivat taas uusia askeleita parantumisen tiellä. Niiden aktiviteettien parantavaan vaikutukseen päästäkseni, oli minun kuitenkin ensin opeteltava tekemään niitä oikeista syistä ja oikealla tavalla.

Aloitin televisiosta. Tuijotin sitä värikästä ruutua jota olin siihen asti pitänyt turhana, elämää hukkaavana päänsärkylaitoksena. Tein jotakin sellaista, minkä tekeminen oli minusta aina tuntunut elämän roskapussittamiselta. Tein sen kuitenkin tutulla ’TEE NÄMÄ’ –tyylilläni. Sarjat oli katsottava säännöllisesti ja järjestelmällisesti. Kanavaa ei saanut vaihtaa jos ohjelma oli kesken. Jos tv-sarjan aloitti, se oli katsottava loppuun jokaista jaksoa ja lopputekstiä myöten, vaikka kiinnostusta ei olisi ollut lainkaan. Minulla oli lista elokuvista joita olin kuullut kehuttavan. Ne piti katsoa järjestyksessä, analyyttisellä otteella.

Luin kirjoja ja lehtiä. Kaivoin esiin vaarini vanhat Suomen Kuvalehdet ja päätin perehtyä politiikkaan ja maailman menoon uudella tavalla. Nyt kun oli aikaa, se oli käytettävä hyödyksi. Lehdet oli luettava kannesta kanteen ajatuksella. Yhtäkään artikkelia ei saanut jättää välistä. En kysynyt itseltäni mikä otsikko minua kiinnosti, koska koko lehden lukeminen oli jo suuremman, merkittävämmän, ’TEE NÄMÄ’ –otsikon alla.

Kuuntelin musiikkia. Valitsin artistin kerrallaan ja kuuntelin kyseisen muusikon tuotannon alusta loppuun. Kaikki kappaleet ja levyt oli kuunneltava ennen kun sai siirtyä seuraavaan. Valitsin artistit oppimisnäkökulmasta ja kuunnellessani lajittelin kappaleita asianmukaisiin soittolistoihin vain järjestääkseni jotakin. En koskaan palannut niihin soittolistoihin. Niiden uudestaan kuunteleminen olisi tuntunut ajan hukkaamiselta. Koin kuitenkin tekeväni jotakin hyödyllistä, kun näin silmieni alla siistejä listoja täynnä otsikoiden mukaisesti lajiteltua musiikkia.

Huomasin nopeasti suorittavani sairaslomaani. Suoritin tv-sarjoja, suoritin lukemista ja suoritin musiikkia. Suoritin sitä aikaa, jonka lääkäri oli minulle lausunnossaan kirjoittanut toipumiseen. Suoritin toipumista. Tein asioita joista useimmat ihmiset nauttivat, jotta oppisin rentoutumaan, mutta tapa jolla tein niitä, vei minua päinvastaiseen suuntaan. Elin sairaslomaa minut sairaslomalle ajaneella elämäntyylillä.

14.9.2016, Keskiviikko klo 18:31
”Kun välivuosi alkoi, tein tyypilliseen tapaani listan kaikesta mitä pitää sen vuoden aikana tehdä, ettei vuosi mene hukkaan. Mutta olen tähän aivan liian väsynyt ja tuo kyseinen lista on juuri vastoin koko välivuoden ideaa… Vaikka ne olisivat kivojakin asioita mitä siinä listassa on. Hiiteen sellaiset listat… Ne ovat enemmän tai vähemmän Anoreksiaa. Revin sen listan tänään. Heitin roskikseen.”

Kaikkea mahdollista voi suorittaa. Sairaslomani osoitti minulle, miten jopa lepoa on mahdollista suorittaa. Kaikki suorittaminen muuttaa kuitenkin suorittamisen kohteen hohtonsa menettäneeksi massaksi jonka alkuperäinen idea jää pakkomielteisyyden jalkoihin ja unohtuu lopulta kokonaan. Koulutehtävien suorittamisessa oppiminen unohtuu. Yhdessäolon suorittamisessa todellinen kontakti muihin ihmisiin unohtuu. Nauttimisen suorittamisessa itse nautinto unohtuu. Lepäämisen suorittamisessa lepo unohtuu. Ennenkaikkea kaikessa mahdollisessa suorittamisessa unohtuu ihmisen olemassaolon perimmäinen tarkoitus: Eläminen.

Halusin alkaa elämään. Halusin viimein lopettaa suorittamisen. Halusin tehdä juuri sitä, mikä minäkin hetkenä tuntui hyvältä. Ongelma oli, etten tiennyt mitä sellainen olisi. Listani oli määrännyt päiväohjelmani puolestani vuosien ajan. Miten voisin yhtäkkiä tietää mikä tuntuisi hyvältä, kun en ollut kuunnellut mielitekojani vuosiin? Mietin, voisiko olla olemassa listaa, josta olisi hyötyä Anorektikolle ja perfektionistille. Listaa, joka kannustaisi elämään, ja jolla pääsisin alkuun.

23.12.2016, Perjantai klo 9:45
”En harrasta joululahjoja, mutta tänä vuonna ostin meille pienet, valkoiset, nahkakantiset vihkoset. Miksi? Olen sairauteni myötä miettinyt paljon kuolemaa, ja enemmän vielä nyt kun sydämeni reistailee. Samalla etsin edelleen tietä ulos suorittamisen jäykästä maailmasta. Se kaikki on saanut minut ajattelemaan asioita joita en ole vielä tehnyt, mutta haluaisin tehdä. Ennen kuin kuolen. Sitä kutsutaan nimellä Bucket list. Ensin ajattelin tehdä sellaisen vain itselleni. Sitten aloin kuitenkin miettimään myös perhettäni. Etenkin iskää… Hän on väsynyt töistään mutta painaa hullun lailla menemään päivittäin. Hänellekin tekisi hyvää miettiä mitä hän vielä oikeasti haluaa elämältään… Ei sen tarvitse olla mitään suurta ja mieletöntä (voi se sitäkin olla), mutta pieniä juttuja jotka saavat meidät tuntemaan itsemme eläväksi. Tuskin kukaan perheestäni ottaa tätä mitenkään hirveän vakavasti, saatika sitten jatkaa sitä myöhemmin elämässään kuten itse haluan tehdä. Idea on kuitenkin saada heidät pysähtymään hetkeksi ja ajattelemaan. Niin se teki minulle. Jos onnistun siinä heidänkin kohdallaan, olen tyytyväinen.”

 Minun Bucket listini pitää sisällään mm. Suomiroadtripin, hostellin makuusalin, kirjan kirjoittamisen, Bruno Marsin keikan, teltan pystyttämisen sisätiloihin, ja niin, New Yorkin. Sen valkoisen vihkon kansien väliin mahtuu suuria unelmia ja pieniä elämää värittäviä kokemuksia. Tätä listaa ei pysty suorittamaan. Sen olemassaolo auttaa minua kuitenkin pääsemään vapaaksi mieltäni rajoittavista kaavoista ja säännöistä. Se auttaa minua vastaamaan kysymykseen: Mitä minä oikeasti haluan? Se muistuttaa minua elämästä, ja avaa silmäni mahdollisuuksille.

Ei minun sairaslomani päättynyt elämäni hurjimpiin kokemuksiin. Se päättyi ulkoisesti samoin kuin alkoikin: Katselin elokuvia, kuuntelin musiikkia ja luin lehtiä ja kirjoja. Sisäisesti kaikki oli kuitenkin muuttunut. Olin löytänyt rauhan, jonka myötä aloin vapauttamaan mieltäni suorituskeskeisyydestä.

 

Katkelmia tulevaisuuden tavoittelusta

22.11.2017 Yleinen

10.5.2017, Keskiviikko klo 22:47
”Minua jännitti Konservatorion pääsykokeissa niin paljon etten muista koska olisin sellaisessa tilassa ollut. Sydän ei tykännyt siitä yhtään… Se on hakannut koko päivän niin kovaa, että kun lopulta pääsin kotiin, jalat muuttuivat veteläksi eivätkä lihakset enää ottaneet käskyjä vastaan. Mieli oli, ja on edelleen tasaisen päättämätön: Kaikki stressi ja jännitys on viimein ohi ja se on hyvä, mutta koen jääneeni jännityksen jalkoihin. Monet lukemani asiat pyyhkiytyivät mielestäni täydellisesti kun jännitys, stressi ja epävarmuus kumittivat ne pois. Lauluosuus meni kai ihan hyvin. Haastattelussa ne kysyivät taustastani ja unohdin senkin. Oman taustani. Ne kysyivät miksi en ole käynyt laulutunnilla enkä tiennyt mitä sanoa. Enhän voinut kertoa että olen ollut sairas enkä ole pystynyt mihinkään ylimääräiseen? Sopersin jotain kiireisestä elämästä, ja ne sanoivat että ’ahaa, eli koet että et tarvitse lauluopetusta?’ ja minä yritin selittää että ei ei ei vaan päinvastoin!”

”Kaikki muut hakijat juttelivat niiden lauluopettajista ja äänenkäyttötekniikoista… Istuin sen keskustelun keskellä todeten itsekseni että minulla ei ole koskaan ollut yhtäkään lauluopettajaa, enkä tiedä mitään äänenkäyttötekniikoista. Juuri nyt en usko että minulla on mahdollisuuksia päästä sinne. Jännitys voitti minut ja tempaisi henkisen puolen lisäksi fyysisen kuntoni mennessään. Tein parhaani, mutta näen harmaata kun ajattelen mihin olisin voinut pystyä ilman omia ongelmiani. Koitan vaan ajatella että nyt se on ohi. Ja nukkua. Nukkua, nukkua, nukkua… Nukkua niin paljon että sydän taas jaksaa, ja että kykenen taas vastaanottamaan uusia pettymyksiä.”

 11.5.2017, Torstai klo 22:29
”Kaiken epätoivon ja epäuskon yli tunnen rakkautta. Minun äitini täytyy olla tämän maapallon rakastavin ja rakastettavin olento. Äiti on opettanut minut uskomaan kohtaloon ja siihen, että kaikella mitä tapahtuu on tarkoituksensa. Kun on tehnyt voitavansa niin asia siirtyy kohtalon käsiin, ja jos tulos ei ole positiivinen niin ajan myötä selviää miksi. Minun äitini on se ihminen joka rakastaa minua silloinkin kun itse inhoan itseni maan alle. Hän edustaa minulle kaikkea sitä suurta ja uskomatonta vahvuutta ja hellyyttä jota sana ’äiti’ pitää sisällään. Äiti tuli äsken yläkertaan ja me juteltiin. Hän tiesi täsmälleen mitä olen miettinyt. Hän tiesi että tarvitsin hänen sanojaan.”

”Olen viimepäivinä kokenut niin monia epäonnistumisen ja epäuskon tasoja. Olen ollut pettynyt itseeni, ja tuntenut tuottaneeni pettymyksen kaikille jotka sanoivat että minä kyllä pääsen siihen kouluun. Ne puheet antoivat minulle uskoa siihen, että minulla oli mahdollisuus. Nyt tuntuu että hukkasin sen. En anna itseni edes surra sitä etten oletettavasti pääse sisään, koska sen sureminen tuntuisi ylimieliseltä… Koska silloin se suru kertoisi siitä, että uskoin pääseväni sisään, ja sitten tuntuu tyhmältä että uskalsin edes vähän uskoa siihen, vaikka en edes uskonut. Sain vain voimaa ihmisten kauniista sanoista. Tuntuu myös että Fiia hukkasi turhaan aikaansa… Tiedän että hänestä ei ehkä tunnu siltä (niin hän sanoi), mutta minusta tuntuu että olen lainannut hänen aikaansa palauttamatta sitä. Hän näki niin paljon vaivaa ja minä mokasin.”

”Löydänköhän koskaan paikkaani maailmassa? En koe olevani hirveän hyvä missään… Osaan joitain asioita. Olen hyvä joissain asioissa. Mutta en ole tarpeeksi hyvä missään. Mihin suuntaan lähtisin seuraavaksi? Missä vaiheessa pitää heittää sivuun omat unelmat ja haaveet tulevaisuudesta, ja ajatella pelkästään järjellä? Ja mitä sitten jos ajattelenkin järjellä? Mitä sitten? Mitä minä sitten teen? Kuinka kauan ihmisellä on lupa olla hukassa ja epäonnistua? Ja kuinka kauan sitä jaksaa… Kuinka kauan sitä kestää hajoamatta aina vaan pienempiin palasiin. Pelkään että väsähdän kävelemään omaa polkuani kun se tuntuu niin vaikealta ja raskaalta. Ja onko tyhmää jos sen vaikealta tuntumista lisää se, kun katson Fiian hyppelevän keveästi haluamastaan paikasta toiseen? En toivo hänelle mitään muuta kuin hyvää. Hän on vaan niin lähellä, etten osaa lopettaa vertaamista.”

”Tästä kaikesta me puhuimme äidin kanssa. Tähän kaikkeen hänellä oli vastata rauhallisia totuuksia jotka nostivat minut ylös maasta jossa makasin rähmälläni. Äiti tietää elämästä paljon, ja hänen kanssaan käydyt keskustelut auttavat minut ylös kun kaadun. Hänen välittämisensä saa minut myös haluamaan nousemista silloin kuin olen harkinnut maahan jäämistä. Äiti uskoo siihen että jonain päivänä minä juoksen ja viiletän kepeästi esteiden yli. Hän uskoo siihen, että kun se päivä koittaa, niin olen viisas ja osaan arvostaa jokaista liikettä, askelta ja hyppyä. Joskus minusta tuntuu että hän on ainoa joka siihen uskoo. Mutta se riittää. Ilman äitiä minun polkuni olisi jo hajonnut mukanani kuin saksilla silputtuna, mutta siinä se vaan edelleen on edessäni tuntemattoman pelottavana, ja minulla on taas vähän halua kävellä eteenpäin vaikka kaatuisin taas jo seuraavalla askeleella.”

 18.5.2017, Torstai klo 10:04
”Sain kutsun Mamma Mia! –musikaalin castingiin! Lähetin sen hakemuksen vain aikani kuluksi… Eihän minulla ole edes koulutusta. Olen niin hämilläni ja niin innoissani. Tästä on hyvä olo koska nyt ei ole mitään paineita. Voin vaan mennä sinne haistelemaan ammattiteatterin castingtunnelmaa: kukaan ei odota minulta mitään, voin vaan yllättää ja saada kokemusta. Samalla minusta tuntuu kuin universumi antaisi minulle tilaisuuden tasata tilit itseni kanssa… Konsan mokasin, ja nyt minulle annettiin uusi mahdollisuus antaa itselleni anteeksi. Ei minun tarvitse päästä siihen musikaaliin, sehän tuskin on edes mahdollista. Haluaisin vain kovasti saada onnistumisen tunteen. Sellaisen, että tein parhaani ja olen siihen tyytyväinen.”

 24.5.2017, Keskiviikko klo 14:35
”Istun Katajanokassa castingin lämppähuoneen edustalla ja olen rauhallinen. Kun ilmoittauduin niin harrastin vielä katastrofiajattelua. Olin varma että nimeäni ei löytyisi listasta ja se oli vahinko että minut kutsuttiin tänne. Yritin etsiä hermostuneelle katseelleni kiintopistettä kun se nainen liikutti sormeaan listalla etsien nimeäni. Siellä se oli. Lämppähuoneesta kuuluu läpi ja kaikki laulaa musikaalibiisejä… Ja kaikki laulaa ihan helvetin hyvin. Mutta minä en vertaile. En tällä kertaa. Minä laulan poppia ja teen sen niin hyvin kuin voin.”

 25.5.2017, Torstai klo 9:22
”Pääsin jatkoon! Se siitä, tanssivaihe oli painajainen. Huomasin hyvin nopeasti että kuntoni ei tule kestämään. Lopulta vain keskityin pysymään tolpillani. En saanut happea koska sydän oli kurkussa. Kun yritin hengittää niin päässä alkoi heittää. Lihakset eivät enää saaneet käskyjä: ne tärisivät ja kramppasivat. Meiltä pyydettiin aina vaan suurempaa ja energisempää liikettä, kun minun kroppani tippui askel askeleelta kauemmas siitä mitä ne hakivat. Pelkäsin että taju lähtee. Yritin pakottaa kasvoilleni riemukkaan hymyn, mutta totta puhuen minulla ei ole aavistustakaan siitä kuinka tuskaiselta tai poissaolevalta todella näytin. Kun pääsin ulos aukkarihuoneesta, valahdin lattialle ja toivoin ettei kukaan juttelisi minulle: minun oli hankala vastata kun sydän tuntui pakenevan rinnasta. Keskityin jälleen vaan hymyilemään samalla kun katselin muiden tekevän lähtöä. Keräsin itseäni ja poistuin kun kaikki muut olivat menneet. Kävelin hitaasti keskittyen vain siirtämään jalkoja vuorotellen toisensa eteen. Tunsin kun vähäisetkin adrenaliinin rippeet karisivat ja oloni huononi askel askeleelta. Minusta ei ollut kuin varjo jäljellä. Tässä oli hyvä todiste siitä kuinka huonossa kunnossa vielä olen… Kaikesta huolimatta minulla on nyt hyvä fiilis: Selvisin ja ylitin itseni. Pääsin pidemmälle kuin olisin ikinä uskonut, ja lauluvaihe sekä siitä jatkoon pääseminen tuntuvat edelleen lämpimältä itseluottamuksen halaukselta. Eilinen oli hieno kokemus. Olen tavallaan helpottunut että se on nyt ohi, koska juuri nyt tuntuu siltä etten jaksaisi ikimaailmassa enää mitään vastaavaa. Samalla minulle jäi pieni hyvän olon tunne siitä että minusta saattaisi olla tähän jos olisin kunnossa! Et uskokaan kuinka paljon motivaatiota se tuo tullessaan.”

 Edelleen torstai klo 20:08
Mikään ei ole ohi vielä… Minut kutsuttiin castingin seuraavaan vaiheeseen. Avasin sen sähköpostin ja itkin ja nauroin samaan aikaan. Olen kokonaisvaltaisen onnellinen ja yllättynyt, mutta en voi kieltää sitä, ettenkö olisi myös lopen uupunut ja kauhuissani. Ajatus seuraavasta raskaasta aukkaripäivästä tuntuu mahdottomalta, mutta se on jotakin mitä aion tehdä. Yritän valmistautua niin hyvin kuin voin. En vain opettelemalla reploja vaan myös syömällä ja lepäämällä. Ehdin jo olla helpottunut siitä, ettei minun tarvitse enää kokea yhtä raskasta päivää, mutta se olisi ollut helpoin tie. Nyt kun ne oikeasti haluavat minut takaisin niin olen valmis. Tällä kertaa siellä tulee olemaan tuomaristo Lontoosta asti. Rukoilen ja toivon että saan voimia jaksaa. Syön niin paljon kuin se vaatii. En tiedä mitään ahdistavampaa kuin voimien ja energian puutteesta johtuva eteenpäin menemisen tahmeus. Se tuntuu vähän siltä kuin painajaisessa yrittää juosta karkuun jotain pahaa, mutta ei pääse eteenpäin. Kaatuilee vain ja kompuroi.”

”Hassua miten tunnen niin paljon päällekkäin. Olen tottunut siihen sairauteni kanssa, mutta tämä on ihan erilaista kun moni niistä tunteista muuttuu positiivisiksi. Silti mielessäni kummittelee lause: ’Mitä jos en jaksa?’. Minulla on 4 päivää aikaa voittaa tuon epäilevän lauseen alaspäin painava voima. Lisäksi sitä on turha miettiä: Minulla ei edelleenkään ole mitään menetettävää. Kunhan sydän ei pysähdy.”

 30.5.2017, Tiistai klo 13:09
”Tanssikoe selätetty… Voin huonosti. Lopun improssa minä kaaduin. Jatkoin tanssia lattialla, voitko kuvitella? Mitä muutakaan olisin voinut? 16:20 on laulujen vuoro… En jaksaisi enää mitään. Tiedän että tämä on viimeinen päiväni täällä, joten kroppani anelee minua luovuttamaan. Jos kuuntelisin sitä niin lähtisin samantien Turkuun, mutta minä en ole luovuttaja. Se olisi typerää. Nyt on vaan jaksettava.

 Edelleen tiistai, klo 21:00
”Menin laulamaan tuomaristolle täysin jännittämättä, koska tiesin että matkani päättyisi tähän. En ole ikinä ollut samassa tilassa näin monen lahjakkaan ja uskomattoman taitavan ihmisen kanssa. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä etteikö se laulu olisi ollut viimeinen asia jota tulen tekemään sen tuomariston edessä. Ehkä juuri siksi minua ei jännittänyt, ja ehkä juuri siksi pääsin siihen biisiin sisälle täysillä. Nautin enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Näin miten ne eläytyivät kertomaani tarinaan, vaikka ne eivät ymmärtäneet suomenkielisiä sanoja. Se meni hyvin. Hymyilin, kiitin ja käännyin helpottunein elkein lähteäkseni, mutta sitten ne pysäyttivät minut. Terävimmän näköinen mies Lontoosta, keskellä tuomaristoa pyysi minua laulamaan vielä yhden laulun. Tiesin heti mitä ne hakivat, mutta en uskaltanut ajatella sitä. Se laulu oli annettu opeteltavaksi kaikille joita mietittiin päärooliin. Sanoin tietäväni laulun, mutta myönsin etten varmasti osaa sanoja ulkoa. Ne antoivat minulle nuotin ja sanoivat että tee parhaasi. Minä lauloin, ja olin jo niin pitkällä itselleni asettamani rajan yläpuolella, että mikään ei tosiaan tällä kertaa estänyt minua tekemästä parastani. Viimeisen tahdin jälkeen ne nyökyttelivät ja käskivät minun seurata yhtä niistä toiseen huoneeseen. Odotin hiljaa ja kuuntelin kun se antoi sihteerille ohjeita englanniksi ja ruotsiksi. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen se selitti minulle että minulle tulostetaan kaikki pääroolimateriaali ja minun tulee osata se huomenna. Tässä sitä nyt ollaan. En osaa päättää kumpi tuntuu raskaammalta: Kaiken materiaalin opetteleminen vai ylipäätään pystyssä pysyminen huomenna. Et tiedä kuinka paljon minun tekisi mieli luovuttaa vain tämän ylitsevuotavan fyysisen ja henkisen väsymyksen takia. Olin taas ehtinyt huokaista helpotuksesta, mutta taas on päällekkäin liian monta tunnetta. Nyt päällimmäisenä on yhtä voimakkaina pelko siitä miten ikinä ehdin opetella tämän kaiken materiaalin huomiseksi, sekä hämmennyksellä reunustettu ylpeys siitä että olen päässyt tähän asti. En voi uskoa sitä. Tuntuu hassulta olla ylpeä itsestään. Se on minulle tosi vieras tunne…”

 31.5.2017, Keskiviikko klo 18:17
”Olen niin väsynyt että kirjoittaminenkin tuntuu työläältä. En muista eläessäni olleeni tällä tavoin, tällaisista syistä johtuen täysin loppuun kulutettu sekä henkisesti että fyysisesti. Nyt kaikki on viimein oikeasti ohi. Minä seisoin viimeisten castingista valikoituneiden joukossa pääroolin nimikyltti rinnassani. Olin voimieni jatkoajalla jo pitkään ennen päivän päättymistä… Toivoin että ne lähettäisivät minut kotiin, myönnän sen. Toivoin että ne päästäisivät minut piinasta ja sanoisivat suoraan että minua ei valita, ja että saan mennä. Niin väsynyt minä olin. Mutta ne pitivät minut siellä loppuun asti ja minä tein parhaani. En ikinä osannut arvata että casting voisi olla näin rankka. Niin rankka, että kaikesta innostuksesta ja ylpeydestäkin huolimatta luovuttamisen katku leijuu ympärillä koko ajan ja sitäkin vastaan saa taistella. Katselin muita tyttöjä ja etenkin sitä miten ne tanssivat. Niin voimakkaasti ja hallitusti. Se sai minut vain ajattelemaan että haluan olla yhtä vahva. Haluan olla niin vahva kuin voin olla. Minulla on sinnikkyyttä kyllä. Olen vaan kanavoinut sen kaiken totaalisen vääriin asioihin ja tehnyt siten itsestäni heikon. Mutta tuolla, noiden ihmisten joukossa huomaan taas mitä elämä voisi olla jos jaksaisin. On aika kääntää sinnikkyys oikeaan suuntaan ja minä aloitan sen nyt nukkumalla pitkään.”

 

Tärkeät tikapuut

2.3.2017 Yleinen

Riidoista ja sanaharkoista huolimatta en voi tarpeeksi korostaa omaisten merkitystä kamppailussa sairauteni kanssa. Kyse ei ole ainoastaan näkyvästä tuesta, halauksista ja ehdottomasta rakkaudesta jota heiltä saan. Kyse on myös terveeseen minään uskomisesta.

En voi pyytää läheisiäni sokeasti luottamaan siihen, että kyllä minä paranen, koska en usko siihen aina itsekään. Heidän on kuitenkin mahdollista aiheuttaa pienten tekojen ja tapojen kautta ulkopuolisuuden tunnetta, joka kohdistuu suoraan sairaaseen minääni. Ne tavat eivät tarkoita sitä, että sairauteni unohdettaisiin tai sitä lakattaisiin hoitamasta, mutta ne tarjoavat terveydelle paikan ja huomioivat sen läsnäolon.

Terveyden huomioimista on esimerkiksi astioiden kattaminen. En ole aikoihin syönyt mitään ruokailusuunnitelmani ulkopuolelta, mutta on normaalia että ihmiset ympärilläni pitävät kahvihetkiä, juhlistavat juhlimisen arvoisia asioita erinäisillä herkuilla tai nautiskelevat sellaisista muuten vain. Olen tottunut istumaan vieressä kun tällaista tapahtuu. Sairaimpina aikoina olin ylpeä kyvystäni kieltäytyä, mutta nykyään edellämainitut tilanteet sytyttävät minussa kirjavampia tunneskaaloja. En pysty syömään mitään ylimääräistä. Minua harmittaa kyvyttömyyteni käyttäytyä normaalisti, mutta kiehtoo epänormaaliuden tuoma kielletty mielihyvä. Käyn mielessäni läpi tutun ’entä jos yrittäisin’ –skenaarion, joka on toistaiseksi päätynyt kieltävään päätökseen. Kieltävä päätös on tuttu omaisilleni. Pelkään sairauteni muuttumista itsestäänselvyydeksi.

21.6.2016, Tiistai klo 21:40
”Mentiin koko perhe Vaakahuoneelle. Jätin kotona syömättä jotta oisin voinut syödä siellä kuten muutkin… Mutta en pystynyt. Ja yllättävää kyllä, se tuntui pahalta. Fiia oli ainoa joka sanoi että ’kyllä sä syöt!’, muille se oli itsestäänselvyys etten syö. Pääni sisällä halusin yrittää mutta en pysty tähän yksin. En pysty sanomaan että haluan yrittää. Joten asia jäi siihen. En tietenkään voi olettaa että kukaan lukisi ajatuksiani, mutta minua alkoi pelottamaan. Se, että jos tästä tulee itsestäänselvyys läheisilleni niin en ikinä parannu. Pari viikkoa sitten äiti oli tehnyt marjapiirakkaa ja pidimme yhteisen kahvihetken. Muille oli katettu lautaset ja lusikat, minulle vain kuppi. En tietenkään olisi syönyt sitä piirakkaa vaikka minulla olisi ollut lusikka ja lautanen, mutta minusta ei varmaan tule koskaan niin vahvaa että pystyisin syömään ilman avointa mahdollisuutta… Ne astiat ovat se avoin mahdollisuus. Tai se kysymys, että haluanko jotain. Se pitää minut kiinni normaalielämässä. He eivät ehkä nää sitä ulospäin miten paljon yritän… Siksi he ehkä ajattelevat että minua ei ahdista jos minulle ei kateta. Mutta minulla on halu tarttua siihen mahdollisuuteen. Ja se halu on täällä jossain… En muuten olisi varautunut syömään siellä Vaakahuoneellakaan ollenkaan.”

 Astioiden kattaminen anorektikolle ei ole kiusaamista tai tilanteen ymmärtämättömyyttä. Se on tikapuiden laskemista syvään kuoppaan. Minun vain täytyy löytää tarpeeksi iso halu kiivetä niitä. Saattaa ehkä tuntua tyhmältä kattaa kerta toisensa jälkeen ihmiselle, joka ei milloinkaan edes koske edessään oleviin astioihin. Saattaa ehkä tuntua vieläkin tyhmemmältä kysyä anorektikolta, ottaisiko tämä jotakin. Kaikkein tyhmimmäksi itsensä saattaa tuntea, kun se anorektikko vielä vastaa kysymykseen pyöräyttämällä silmiään ja osoittamalla kysyjään katseen, joka sanoo ”mistä lähtien mä söisin mitään mitä mun ei tarvii syödä?”. Syyllistyn siihen usein, enkä juuri koskaan osoita omaisilleni kuinka isoja ja järkeviä tekoja heidän tyhmät kysymyksensä ovat. Kaikki ne puhtaaksi jäävät astiat ja turhalta tuntuvat kysymykset ovat nimittäin juuri niitä tikkaita, joita kuopasta ylös pääsyyn tarvitaan. Niin kauan kuin tikkaat on olemassa, on minulla mahdollisuus kiivetä normaaliin elämään. Rohkeutta kerätessäni kuitenkin toivon että omaiseni jaksavat laskea ne uudestaan ja uudestaan minun syvään kuoppaani, koska jos he lakkaavat uskomasta minun kykyyni kiivetä ylös, joudun lopulta tekemään sen ilman tikkaita.

21.6.2016, Tiistai klo 21:40
”Tämä herätti minut huomaamaan miten paljon tukea tarvitsen. Jonkun pitää suorastaan päättää puolestani ja pitää kädestäni kiinni että pystyn mihinkään. Haluaisin pyytää heitä tarjoamaan minulle aina uusia mahdollisuuksia ja auttamaan minua haluamaan tarttua niihin, mutta en edes osaa pyytää apua. Entä jos jonain päivänä tämä on kaikille täysin itsestäänselvää? Miten voin parantua jos minun oletetaan olevan sairas? Uskaltaisinpa pyytää apua. Tiedän että saisin sitä. Mutta syömishäiriöinen ei voi pyytää sellaista. Ei vaan voi, vaikka se pystyy sanomaan kaiken tämän ääneen itselleen, se ei voi muuttaa mitään. Mutta ainakin minä yritän. Vaikka kukaan muu tuolla ulkomaailmassa ei uskoisi tai näkisi sitä niin usko sinä minua: Minä yritän.”

”Miten oksennetaan?”

7.11.2016 Yleinen

Internetin ja median tarjoamat mahdollisuudet ovat myös hyvin vahingollisia. Erinäisten sivujen kautta löytyy paljon apua, neuvoja ja vertaistukea, mutta netissä tämä kaikki toimii myös toiseen suuntaan. Voin pahoin ajatellessani niitä kontrolloimattomia virtuaaliyhteisöjä joissa esimerkiksi juuri Anorektikot jakavat vinkkejä toisilleen. Vinkkejä painautua lähemmäs kuolemaa.

Itse en juuri käynyt niillä palstoilla, ennen kuin ahdinko ajoi minut kirjoittamaan googleen nuo ratkaisevat avainsanat: Miten oksennetaan? Kuulostaa ehkä hassulta, mutta oma-aloitteisesti oksentaminen on taitolaji. Itse en kyennyt siihen ennen kuin löysin netistä ohjeet. Kyllä, ohjeet oksentamiseen. Sellainenkin informaatio löytyy tästä tiedon ja viihteen arvostetusta aarrearkusta.

Tiedän, että netissä on mahdollista jakaa myös positiivisia asioita. Siitä voi olla apua ja tukea, ja sitä kautta voi mahdollisesti löytää ihmisiä joista saa apua ja tukea. Haluan kuitenkin tuoda esiin sen, miten Anoreksia näkee internetin mahdollisuudet, sillä olen kirjaimellisesti nähnyt ne ’hänen’ silmillään.

En tiedä miten voisin kyllin vahvasti ilmaista tunteet, joita syömishäiriön netissä toteuttaminen minussa herättää. On niin helppo syyllistää ihmisiä, jotka virtuaalimaailmassa kirjoittavat hukassa oleville syömishäiriöisille vinkkejä joilla päästään yhä syvemmälle. Todennäköisesti nämä ohjeitaan jakavat ovat kuitenkin vähintäänkin yhtä syvällä, ja se tekee tästä kaikesta vain surullista.

Internet luo sairastaville vaarallisen väylän. Anoreksia tuhoaa sen kantajaa sisältä ja ulkoa, mutta tämä tietoverkko mahdollistaa sen tuhoavan vaikutuksen ulottumisen myös toisiin, eri vaiheissa oleviin sairastaviin. Anoreksia osaa kirjoittaa hakusanat. Se osaa etsiä oikeat palstat. Se osaa kirjoittaa vääriä asioita, ja vain yhdellä enterin painalluksella se siirtää itseään eteenpäin tuhansilta verkkokalvoilta eri puolilla maailmaa. Internet on nykypäivän mahdollisuus, mutta se on myös väline, jota ei vain ihmiset – vaan myös sairaudet pääsevät väärinkäyttämään.

Kuten sanottu, minä en osannut oksentaa. Olin kuullut, että sillä pystyisi tyhjentämään itsestään kalorit, jotka on jo erehdyksissään ehtinyt laittaa sisäänsä. Ajattelin sen mahdollisesti olevan ratkaisu kaikkeen. Ajattelin, että sen avulla pystyisin ehkä syömään normaalisti ja katkaisemaan läheisteni huolen. Istuin monesti ruokailujen jälkeen kylpyhuoneessa vessanpöntön ylle kumartuneena ja hiukset sidottuina. Yritin oksentaa, mutta se ei onnistunut, ja ajauduin satuttamaan itseäni. Lukuisten tyhjäksi jääneiden yritysten ja arpien jälkeen keksin kuitenkin ensimmäistä kertaa käyttää hyväkseni sitä tietolähteiden valtakuntaa, joka odotti minua läppärin kannen alla. Näin opettelin taidon, jota tänä päivänä en olisi koskaan halunnut oppia.

Itseni satuttaminen, kuten ei myöskään ruokailujen vähentäminen loppunut vatsalaukkuni sisällön uudenlaiseen hallitsemiseen. Lopulta oksentaminen toimi minulla lähes samankaltaisena viimeisenä ratkaisuna kuin viiltely. Saatoin kuitenkin käyttää sitä vain heti ruokailujen jälkeen, sillä netissä sanottiin, että syödystä ruoasta pitäisi hankkiutua eroon ennen kuin se ehtii imeytyä. Viiltelyn lailla oksentaminen myös pelotti minua. Se oli keino johon ajauduin hädässä, joka sattui, ja joka sai minut itkemään. Jokaisen yökkäyksen jälkeen rukoilin itseäni lopettamaan, mutta Anoreksia antoi luvan lopettaa vasta kun ulos ei tullut enää muuta kuin karvasta nestettä. Siitä huolimatta, kaiken hirveyden ja kivun keskellä, sairauteni osasi tapansa mukaan naamioida negatiivisia naurettavuuksia positiivisten faktojen vaatteisiin. Joskus jopa uskoin sen keksimän järjettömän väitteen siitä, että oksentaminen käy samalla vatsalihasharjoituksesta.

En ole täysin päässyt eroon oksentamisesta. Kehotan itseäni siihen useammin kuin kuuntelen kehotuksiani, mutta toisinaan teen molemmat. Päähäni pinttyneen ruokailumallin uhmaaminen on yleisin impulssi joka ajaa minut oksentamaan vielä tänäkin päivänä. Se saa aikaan reaktion, josta kirjoitin päiväkirjassanikin: pakko tehdä jotain HETI -olo. Omaisteni epäilyistä huolimatta en voi kuitenkaan tehdä sitä enää nopeasti ja huomaamattomasti vessassakäynnin yhteydessä. Kuten kuka tahansa, saatan käydä kylpyhuoneessa ruokailun jälkeen. Kenelle tahansa harvemmin kuitenkaan esitetään kysymystä siitä, ovatko he mahdollisesti oksentaneet käyntinsä aikana. Itse joudun silloin tällöin vastaamaan tämän kaltaisiin kysymyksiin, vaikka kysymyksiä edeltäneissä tilanteissa en ole oksentanut enää pitkiin aikoihin. Jos olisin, niin heidän ei olisi tarvinnut kysyä. He olisivat kyllä huomanneet sen.

30.4.2016, Lauantai klo 18:10
”Inhoan oksentamista. Se on ihan kamalaa ja en osaa kuvailla sitä minkälaiseksi se tekee naaman. Huulet turpoaa ja silmäluomet, ja vettä tulee silmistä koska se on niin inhottavaa ja samalla itkettää koska on pakko pakottaa tekemään sitä.”

En tiedä miksi, mutta oksentaminen muuttaa väliaikaisesti kasvojani. Ehkä se johtuu vuosien varrella kehittyneestä suunnattomasta pelosta ja inhosta mitä tunnen sitä kohtaan. Se on jotakin, mihin joudun edelleen välillä alistamaan itseni, enkä voi olla itkemättä jos joudun sen tekemään. Itkupilkkujen lisäksi yllä oleva huhtikuussa 2016 päiväkirjaani kirjoittamani kuvaus pitää paikkansa. Oksentamisen jälkeen minua katsoo peilistä muutamien kymmenien minuuttien ajan joku muu. Ehkä se on sairaus joka muuttaa kasvonpiirteitäni, tai sitten se on oksentamisen raju fyysinen käsittely. Tällöin näen heikon ja inhottavan ihmisen, meikit poskilla. Helpotus jota pakonomaisesti lähdin hakemaan, peittyy kitkerän hajun ja jälleen uuden pettymyksen alle.