Selaat arkistoa kohteelle maailma.

Katkelmia maarajojen ylittämisestä

2.1.2018 Yleinen

15.5.2017, Maanantai klo 21:40
”Olen istunut sängyssä ja hakenut koko päivän tietoa kaupungeista joihin tahdon mennä. Kyllä minua edelleen pelottaa ja huolettaa fyysinen kuntoni yhdistettynä Interrailiin. En ole edes kertonut suunnitelmistani lääkäreille, koska pelkään että minulta kielletään kaikki… Mutta bucket listini nosti tämän idean päähäni. Tämä on jotakin mitä haluan tehdä ennen kuin kuolen, joten jos sydämeni pysähtyisikin tulevalla matkalla, niin pysähtyisihän ainakin onnellisena. Ihan samalla tavalla se voi pysähtyä kotimaassani, tyhjänä kaikesta mitä olisin voinut kokea, mutta mitä en kokenut koska pelkäsin.”

 26.5.2017, Torstai klo 18:25
”Pakkasin rinkan. Se on aivan valtava. Mahdun itse sen sisään täysin ongelmitta. Olen miettinyt kaiken mahdollisen painon kautta; mitä vähemmän rinkkani painaa, sitä todennäköisemmin jaksan. Mutta kyllä siitä painava tuli. Se vaappuu selässäni ja saa askeleeni tuntumaan vieläkin huterammilta. Taidan olla mielipuoli kun lähden sille reissulle… Mutta sitten katson tekemääni matkasuunnitelmaa ja muistan, että juuri sellaisten asioiden takia haluan ottaa riskejä. Haluan elää.”

 2.6.2017, Perjantai klo 8:04
”Kirjoitan Milanosta, maailman kämäisimmästä hostellista. Minulla oli melkein likaisempi olo suihkun jälkeen kuin ennen sitä, mutta silti tämä on parasta. Kun bussi lähti lentokentältä keskustaan, tunsin oloni vapaaksi. Saan tehdä mitä haluan ja mennä mihin haluan. Olen myös tietoisesti vapauttanut itseäni Anoreksian kahleista. Se yritti tänään pakottaa minua laskemaan eilisiä ruokia, mutta minä kieltäydyin. Uskotko? Tunnen oloni vahvemmaksi. Tuntuu kuin olisin saanut voimani takaisin moninkertaisesti.”

 4.6.2017, Sunnuntai klo 9:35
”Eilen tuntui ensimmäistä kertaa siltä että lysähdän rinkkani alle. Energiat olivat vähän väliä nollassa ja väsymys painoi koko kroppaa. Torkahdin junan lattialle. Se oli niin täynnä etten mahtunut istumaan, eikä minusta ollut kannattelemaan itseäni. Nyt olen paikallisten ympäröimänä pienessä Italialaisessa kaupungissa, San Martino Buon Albergossa. Taustalla siintää vuoristo. Aamuinen tuuli on lämmin ja lempeä.”

 6.6.2017, Tiistai klo 4:59
”Tunnit vierähtelivät yllättävän kepein ja lennokkain askelein juna-aseman lattialla Villachissa, jossa vietin yöni. Jätin ahdistuslääkkeen tänään ottamatta koska tiesin että se väsyttää minua. Normaalisti jos unohdan ottaa sen, en saa unta ennen kuin muistan… Siksikö siis olen vielä hereillä? Otan sen lääkkeen kun tiedän ettei tarvitse vähään aikaan kyetä kantamaan rinkkaa ja selvittämään missä pitää seuraavaksi olla. Aurinko alkaa nousta ja taivas on violetti. Sen eteen piirtyy suuren vuoriston siluetti ja tunnelma on kieltämättä väsähtänyt, mutta taianomainen. Maisemat vilistää ohi junan ikkunasta mutta kaikki näyttäytyy liilassa hehkussa. Ollaan jossain päin Itävaltaa.”

 8.6.2017, Torstai klo 14:05
”Kun saavuin perille Sloveniaan, olin niin väsynyt että se ilmeni huonovointisuutena joka vei minut muutamassa tunnissa tosi huonoon kuntoon. Ehdin jo hetken ajatella etten enää pääse jaloilleni. Mutta tässä vielä istun ja kirjoitan. Bledin järvellä. Olen rakastunut tähän paikkaan, se on kaunein tähän mennessä ja haluan nauttia tästä ainakin viimeiseen bussiin asti… En haluaisi lähteä täältä ikinä. Haluaisin muuttaa vuoristoon ja olla joku muu. Ainakin tänään.”

”Eilen tapasin Aberton. Hän on 24 vuotias Italialainen lääkäriopiskelija, ja hän kertoi minulle matkoistaan ympäri Eurooppaa. Aberto ymmärsi ja jakoi täydellisesti tunteen siitä, miten joskus haluaa vaan lähteä kauas ja unohtaa oman elämänsä ja arkensa hetkeksi. Hänellä on kaunis hymy.”

 9.6.2017, Perjantai klo 14:45
”Aberto ehdotti brunssia. Minä pakkasin tavarani ja lähdin karkuun.”

”Täällä junassa on runsaasti istumapaikkoja, mutta rakastan hengailla käytävässä koska junan ikkunat saa siellä auki. Niistä pystyy työntämään pään ja kädet ulos ja tuntemaan ihanan, raikkaan, lämpimän tuulen joka tuivertaa hiukset sekaisin. Ympärillä näkyy vuoria, metsää ja turkoosi joki jonka mutkia juna myötäilee. Tästä paremmaksi ihminen ei voi itseään tuntea. Kunpa matka kestäisi ikuisesti.”

 11.6.2017, Sunnuntai klo 15:28
”Zagrebin juna-asemalla tutustuin Amerikkalaisiin reppureissaajiin, ja viimeyönä karattiin Ivanin kanssa keskuspuistoon. Minulla oli ylläni yöpaidan housut, eikä lainkaan kenkiä. Hän odotti minua talon nurkalla kun kello oli yksi. Kellahdettiin märälle nurmikolle ja sovittiin, että olisimme toisillemme rehellisiä. Mitä menetettävää meillä olisi? Emme tulisi enää koskaan näkemään toisiamme, ja sinä tiedät että rakastan sen faktan luomaa tunnelmaa. Kerroin hänelle sairaudestani, minusta, kaikesta. Hän kyseli ja kuunteli ja vaikutti jopa lumoutuneelta joistain niistä asioista, joita minä normaalisi häpeäisin. Kerroin olevani vielä edelleenkin sekaisin silloin tällöin, ja hän puhui asioista joista ei ollut kertonut kenellekään. En ole koskaan käynyt sellaista keskustelua englanniksi. Totesimme olevamme idiootteja kun emme osaa arvostaa itseämme tarpeeksi. Hän haukkui minua tyhmäksi leikkisä virne kasvoillaan, ja minä heitin häntä viileällä ruoholla. Ivan kantoi minut reppuselässään kämpälle. Kynnyksellä hän sanoi karhealla äänellään että olen kaunein olento jonka hän on koskaan tavannut. ’Inside and out’. En ikinä unohda niitä sanoja, ja haluan tehdä selväksi Anoreksialle, että vaikka Ivan tiesi sen asuvan sisälläni, hän ei puhunut siitä sanoessaan minua kauniiksi.”

 12.6.2017, Maanantai klo 15:47
”Istutaan samalla rannalla jolla istuttiin joskus äidin, iskän ja Fiian kanssa. Tuntui ihanalta palata tänne. Split. Tämä on yksi lempikaupungeistani ja aina kun joudun jättämään sen, aattelen että tämä voi olla viimeinen hetkeni täällä. Täällä minä kuitenkin taas olen. Vesi on kirkkaan turkoosia, ja niin suolaista että se kelluttaa koko vartaloa ja maistuu huulilla. Kun uimisen jälkeen kuivuu aurinkokylvyssä niin suolakiteet alkavat kutitella iholla, joka kerrankin myötäilee vartaloa, jonka sisällä on hyvä olla.”

 13.6.2017, Tiistai klo 19:03
”Vesiputousten ääni on massiivisen rauhoittava. Käsittämätöntä miten luonnossa voi olla tuollaisia paikkoja, ja miten ne ovat samalla niin kauniita ja tappavan vaarallisia. Virtauksen voima on valtava. Melko lähelle sitä olisi päässyt uimaan, mutta sydämeni on väsynyt. En voinut ottaa riskiä ja ajautua virtauksen vietäväksi rikkinäisellä sydämellä. Se teki oloni haikeaksi, mutta silmieni edessä loistava näkymä ei jättänyt tilaa pettymyksen tunteille. Ylhäällä putousten alkupäässä oli kasvillisuuden muodostamia kirkkaita altaita. Niiden keskellä kulki pieniä polkuja joiden yli puut taipuivat vihreiksi porteiksi. Se kaikki herätti hämmästyttävällä tavalla kunnioittamaan luontoa. Se on vahva ja arvaamaton, mutta niin kaunis ja herkkä. Se paikka sai minut sanattomaksi. On eri asia tietää jonkin uskomattoman asian olemassaolo, kuin nähdä se omin silmin. Eikä edes vain nähdä, vaan myös tuntea ja kokea. Tämä matka on ollut parasta mitä minulle on tapahtunut vuosiin.”

 14.6.2017, Keskiviikko klo 13:33
”Kävelimme kohti rantaa, ja mitä pidemmälle kävelimme, sitä enemmän ihmisiä seuraamme liittyi. Kello kääntyi pikkutunneille ja meitä oli jo 7. Tie rannalle oli pilkkopimeä. Kävelimme käsi kädessä pientä kivistä rantapolkua ja kuun valo oli ainoa asia joka meitä valaisi. Se oli kyllä uskomattoman kirkas kuutamo. En tiedä kuka sen keksi, mutta tietysti me menimme veteen. Ei meillä ollut uimapukuja tai pyyhkeitä, saatika vesikenkiä. Vesi oli öisen vilpoista ja mustaa. Roiskittiin sitä toistemme päälle ja vaikka terävät kivet meren pohjassa raapivat jalkojani, en osannut varoa niitä koska minulla oli niin hauskaa. Vedestä noustessa jalkani vuosi verta ja yön viileys puhalsi märän ihon kananlihalle kun puimme vaatteita märkien alusvaatteiden päälle. Kävelin kämppään asti avojaloin, hymy huulillani.”

”Huomenna lähden kotiin enkä ole lainkaan valmis palaamaan. Tuntuu kuin olisin ollut ikuisuuden poissa, mutta samalla tiedän että haluaisin ja tarvitsisin ainakin toisen ikuisuuden jättääkseni tämän kaiken. Kotona minua ei odota mikään. Siellä ei juuri nyt ole mitään mitä kaipaisin. Täältä jään ikävöimään lämmintä tuulta, meren suolaa ja sen tuoksua ilmassa, kadulla vapaana saapastelevia riikinkukkoja ja kahviloista saatavaa paksua kaakaota jota en edes pystyisi juomaan kotona. Eniten tulen kaipaamaan vapautta. Sitä, ettei tiedä mitä huomenna tapahtuu tai mihin seuraavaksi päätyy, ja sitä ettei se epätietoisuus haittaa. Kukaan ei kysy mitä teen elemälläni, ja jos kysyy, saan tehdä mitä haluan. Saan olla kuka haluan. Saan olla minä. En ole koskaan ollut näin oma itseni. Suomessa minua kahlitsee Anoreksia ja pelko. Pelko siitä etten riitä, osaa tai pysty. Täällä mikään ei ole pidätellyt minua. Siksi en halua kotiin. Haluan olla minä yhtä täysillä kuin nämä viimeiset viikot, mutta mitä lähemmäs ajatukseni liukuvat Suomea, sitä enemmän alan pelätä etten pysty siihen siellä. Ja sitten huomaan jo olevani pois itsestäni. Pelkääväni. En tiedä mitä teen kun palaan Suomeen. En tiedä jatkuuko sairasloma, pääsenkö musikaaliin vai menenkö töihin… En tiedä miten Anoreksia toivottaa minut tervetulleeksi. En tiedä mitään, enkä olisi koskaan uskonut että tarvitsen rohkeutta kyetäkseni palaamaan kotiin.”

”Otan vastaan mitä tulee, ja jos kaikki menee pieleen niin tiedän nyt mistä lopulta löydän itseni jos kadotan minut jälleen. Löydän itseni maailmalta. Sieltä, missä vapaus asuu. En ole saanut matkallani vastauksia tulevaisuuttani koskeviin kysymyksiin, mutta olen saanut jotain parempaa: Olen tutustunut itseeni uudelleen. Tiedän kuka olen, ja pidän siitä. Tiedän mitä haluan, ja uskon nyt että se on mahdollista tasan niin kauan kun muistan kuka olen.”

 15.6.2017, Torstai klo 13:37
”Seikkailu on päättynyt. On mentävä kotiin ja vietävä matkamuistona kaikki kokemani. Saan kantaa sitä sisälläni koko loppuelämäni ja se on hienoa. Ei se oikeasti edes ole kantamista: Nämä muistot ovat höyhenen kevyitä ja ne kutittelevat minua mukavasti antaen voimaa ja uskoa kaikkeen tulevaan. Minulla on takana elämäni ehkä hienoimmat viikot. Ei pitäisi olla surullinen kotiinpaluusta, vaan onnellinen kaikesta tapahtuneesta.”

 15.6.2017, Edelleen torstai klo 23:02
”Konservatoriolta tuli info: ’Pääsy- ja valintakokeet hylätty’. Mamma Miaan minua ei valittu. Huomenna alkaa hormonitutkimukset. Postiluukusta oli tullut uusi sairaslomatodistus, vakuutuskorvauslaskelmia, kelakorvauslaskelma ja 2 kutsua sisätautipolille. Tämäkö on taas sitä arkea johon tänään matkustin takaisin? Tämäkö on minun kotini? Minun maailmani? Pysähdyin hetkeksi ja laitoin silmät kiinni. Yritin tunnustella ja irtautua siitä kaikesta mikä hiipi minua kohti: paniikki, ahdistus, epätoivo, epätietoisuus, pettymys ja pelko. Kaikki se minkä jätin tänne ennen kuin lähdin. Avasin silmäni ja aloin pyörittää vaihtoehtoja: Jos menisin töihin… Saisin nopeasti rahat ja pääsisin lähtemään pian taas pois. Vielä pidemmäksi ajaksi. Ja kauemmas. Voisinko lähteä karkuun tutkimuksia, lopettaa psykoterapian, unohtaa lääkärit, kaikki ongelmat ja kaiken mitä on ollut?”

 16.6.2017, Perjantai klo 23:54
”Ajatukseni ovat koko illan kiertäneet syvissä vesissä ympyrää. Olen vuorotellen miettinyt asioita ja ollut liian väsynyt miettimään mitään. Olen ajatellut ahdistuslääkkeen ottamista mutta ollut liian väsynyt tekemään mitään. Onko matkustuksen jälkeinen masennus ihan oikea käsite vai onko sen matkailun tuoma adrenaliini lopultakin kadonnut ja jättänyt jäljelle vain entistäkin suuremman väsymyksen? Väsymys ja masennus ovat parhaita kavereita, sen olen oppinut jo kauan sitten. Tai sitten sopassa on mukana vielä kaikki hylkäyskirjeet ja pettymykset joita koetan väistellä.”

 17.6.2017, Lauantai klo 22:45
”Käytiin äidin ja iskän kanssa pitkä keskustelu. Puhuttiin Konsan tuloksesta ja kaikki se vaan ryöpsähti ulos suustani, vaikka olin päättänyt etten halua puhua siitä tai edes ajatella sitä… Välttääkseni viimeviikot pilaavan pahan mielen. Mutta ei viimeviikkoja voi pilata. Se on eri asia että todellisuus on kohdattava. Keskusteltiin pitkään. Iskä puhui omaan painokkaaseen ja saarnaavaan sävyynsä siitä, miten minussa on se kaikki mitä tarvitaan mihin ikinä. Miten minun pitää vain tulla terveeksi. Hän sanoi ettei maailma paranna minua. Hän sanoi ettei oikeasti mikään muutu kun ylittää Suomen rajan. Rajan ylittäminen ei ole ratkaisu, koska sen tuoma helpotus ei ole totta kestävässä näkökulmassa. Ja se on ihan totta että se ei ole totta… Mutta siitä ei pidä vaipua epätoivoon vaan ajatella se näin: Jos pystyn ulkomailla olemaan oma itseni ja luottamaan itseeni ja unelmiini ja siihen kuka olen, niin miksi en pystyisi siihen täällä? Mitä se rajan ylittäminen siihen vaikuttaa? Okei, se vaikuttaa paljonkin, mutta perusajatus on iskällä ihan oikein. Ei mielisairaus tiedä maan välisiä rajoja vai tietääkö?
Minun on lakattava pelkäämästä. Mitä minä oikeasti haluan? Taina kysyisi sitä nyt, ja minä miettisin pitkään ja ajattelisin ihan ensimmäisenä uutta, pidempää reissua ja poissa pysymistä, mutta vastaisin lopulta ’terveyttä’. Haluan olla terve ja käyttää kaiken sen sairauteen suunnatun energian siihen, että jonakin päivänä minä vielä onnistun. Jos se ei ole Konservatorio tai Mamma Mia, niin se on joku muu. Tarvitaan terveyttä, uskoa, luottamusta ja rohkeutta. Matkustamisesta saa oikein käytettynä aineksia kaiken sen ammentamiseen. Kotiinpaluu ei ole epätoivoiseen arkeen palaamista, vaan sen tajuamista mikä on pielessä, ja avartuneemmalla mielellä sen kimppuun käymistä. Ongelmia ei paeta. Minun ongelmani ovat Anoreksia ja pelko. Niiden sisään mahtuu kaikenlaista, mutta totuus on, että matkalle ei saa lähteä ongelmia karkuun. Matkalle lähdetään hakemaan näkökulmaa, uskoa, sekä halua elää. Ja sen kaiken minä sain.
On vaikeaa selittää tätä kokemattomalle ihmiselle miltä tuntuu päästä pois minun arjestani. Siitä, kun mikään ei tunnu miltään ja epäonnistuminen ja sen pelko varjostavat kaikkea. Siitä pois pääseminen edes pieneksi hetkeksi tuntuu käsittämättömän hyvältä. Niin ihanalta, että se hämärtää totuutta: Alkaa helposti uskomaan että pakeneminen on se oikea tie. Iskä ja äiti ovat ehkä kokemattomia tietämään miltä minun elämäni näyttää, tuntuu ja maistuu minun pääni sisällä, mutta siinä he ovat oikeassa, että maan rajojen ylitys ei ole lopullinen ratkaisu… Eikä sen kai pitäisi olla edes väliaikainen.”

 

Kun elämänilo asuu ulkomailla

17.2.2017 Yleinen

Elämänilo on ehkä merkittävimpiä asioita joihin Anoreksia vaikuttaa. Elämänilo on elintärkeää. Olen elänyt hetkiä, joina kadotin kosketuspinnan elämiseen. On hassua sanoa että elin ne hetket, koska se tuntui enemmänkin välitilalta, jossa odotin elämisen alkamista. Niinä aikoina sairauteni eristi minut jälleen elämääni kuuluvista ihmisistä, ja aloin etsimään elämää ja elämäniloa uusilla tavoilla. Etsin niiden lisäksi irtautumista sairaudestani. Hetkellistä irtiottoa, joka antaisi minulle voimaa jatkaa. Jälkeenpäin ajateltuna taisin vain löytää uusia keinoja juosta karkuun sairauttani.

10.9.2016, Lauantai klo 11:05
”En osaa sanoa tukevatko nämä tällaiset extemporeseikkailut vain yksinäisyyden tunnetta? Normaalit ihmiset tekevät niitä kaiketi parhaimpien ystäviensä kanssa tai ainakin kertovat niistä heti parhaimmille ystävilleen. Minä hankkiudun salaa itsekseni jos jonkinmoisiin tilanteisiin vain tunteakseni itseni eläväksi. En juuri puhu niistä muille… Olenhan niissä tilanteissa sosiaalinen, mutta silti tavallaan yksin. Sitä on hankala selittää. Tunsin itseni eläväksi, mutta samalla vähän surulliseksi. Sellaiset oudot hetket kuuluisi tavallaan jakaa jonkun kanssa, eikä se ole sama asia kun ne jakaa ihmisten kanssa joita ei tunne. Ihmisten, joille ei merkitse mitään. Miksi sitten lähdin sen marokkolaisen juhliin? Käytännössä mitä tahansa pahaa olisi voinut tapahtua. Hän käyttää huumeita, tarjosi minulle… En ottanut. Järki sanoi että jää kotiin, oletko hullu? Mutta samalla oli se ’ihan sama mitä tapahtuu’ –tunne. Vaikka se olisi jotain pahaakin… Ihan sama, minulla ei ole mitään menetettävää. Haluan vain vilauksen elämisen tunteesta.”

 Elämänilo ei löytynyt outoihin ja vaarallisiin tilanteisiin juoksemalla ja niitä elämällä. Ne olivat minulle hetkellisiä kokeiluja, jotka päättyivät lyhyeen. Niiden kautta en myöskään päässyt irti sairaudestani, vaan tunsin syvempää yksinäisyyttä. Välillä tuntui kuin olisin seikkailujeni ja uusien ihmisten keskellä ollut kuitenkin eristettynä muista. Ahtaassa huoneessa kahdestaan sairauteni kanssa.
Yksinäiset seikkailut olivat sairas vaihtoehto elämälle. En nauttinut niistä. Nyt kun aikaa on taas kulunut, koen olevani onnekas selvittyäni kokemuksista joihin itseni ajoin. Vaikka en silloin pelännytkään pahinta, se olisi silti voinut tapahtua.

Mikä sitten on terve ja toimiva vaihtoehto sairaudesta irtautumiseen ja elämisen- sekä elämänilon saavuttamiseen? Onko sellaista edes olemassa? Itse olen epätoivoisinakin hetkinä tavoittanut sen ulkomailta. Myönnän, että matkustelu ja Anoreksia kuulostavat yhdistelmältä, joka luo potentiaalisia kauhuskenaarioita. Syömättömyys kaukana, vieraassa paikassa, ei kuulosta turvalliselta. Olen kuitenkin matkustellut silloin tällöin sairauteni kanssa, ja huomannut, että kauas kotoa lähteminen leikkaa Anoreksian joissain määrin kahtia. Toinen puolikas jää aina kotimaahani.

 6.7.2016 klo 18:10
”Rooma on ihmeellinen. Ollaan nähty niin paljon… Ja kävelty yli 23 kilometriä joka päivä! Syöminen on sujunut ehkä osaksi myös juuri siksi, ja tuntuu hassulta pitää lomaa sairaudesta. Niin outoa syödä asioita joita en ole syönyt niin pitkään aikaan että en oikein edes muista miltä tuntuu pureskella niitä. Pelottaa lähteä kotiin.. Voisinpa ottaa junan Venetsiaan tai Milanoon ja pitkittää kaikkea, nähdä enemmän.”

”Tämä kaikki on kuin iso kupla historiaa, jonka keskelle on ripoteltu nykypäivän ihmisiä. Turistirysät on kurjia mutta täällä on sitä jotain. Tunnelmaa, joka kertoo että ollaan kaukana kotoa ja kaukana siellä olevista murheista. Fontana di Trevi on niin kaunis… Toivoin että tulen terveeksi.”

”Täällä on harmoninen olo. Kunpa arki ei koskaan tulisi ja asiat tuntuisivat aina tällaiselta… Suurelta ja uudelta seikkailulta jossa murheet ovat olemassa, mutta ne eivät pääse minuun käsiksi. Minulle tämä ei ole vain matkustamista ja kokemista; tämä on valtava turvapaikka joka pitää minut hetkellisesti erossa kaikesta minkä kanssa kamppailen. En osaa selittää sitä. Mutta voisinpa lähteä kiertämään maailmaa ja jättää kaiken! Tekisin sen jos se toimisi niin. Takaisi minulle ettei siihen pahaan tarvitse palata enää koskaan.”

 Matkoilla Anoreksia jättää minut osittain rauhaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta niin kauan kun se toimii, minun ei tarvitse tietää. En osaa kuvailla rakkauttani matkustamista kohtaan. Minulla on suuri halu nähdä maailmaa, mutta tieto siitä, että Anoreksia ei lähde kokonaisena mukaani niille seikkailuille, tekee niistä entistäkin houkuttelevampia. Kuten olen kirjoittanut, on matkustamiseen liittyvä pitkien matkojen käveleminen mieluista sairaudelleni, mikä tietysti selittää osaksi sen, ettei se kiusaa minua ulkomailla. Seikkailuilla kuitenkin on usein kohde jota kohti kävellään, mikä taas riitelee Anoreksian luomien hyötyliikuntaan liittyvien sääntöjen kanssa. Haluan siis ajatella, että ulkomailla en ainoastaan saa lupaa maistaa normaalia ravintolaruokaa, vaan saan myös maistaa terveyttä.

Kotimaasta pois matkustamiseen liittyy myös suuri terveyttä tukeva motivaatio. Suuressa mittakaavassa New York on minulle juuri sellainen, ja pienemmässä mittakaavassa lyhyemmät reissut ajavat samaa asiaa: Tiedän, että minun on syötävä jotta jaksan matkustaa, nähdä, ja kokea. Samalla huomaan elämäniloni palautuvan jo reissua suunnitellessani ja sitä odottaessani.

 29.1.2017, Sunnuntai klo 16:30
”MEILLÄ ON LIPUT! LENTOLIPUT! Minulla on niin jännittynyt, onnellinen, vapautunut ja hieman pelokas fiilis. Lähen taas maailmalle. Tämän voimalla syön… Syön itseni seikkailulle.”

 31.1.2017, Tiistai klo 23:20
”Minun tekisi mieli sanoa, että kunpa se matka olisi jo aikaisemmin kuin kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Samalla kuitenkin tiedän että tarvitsen tämän kaiken ajan kuntoutuakseni, jotta olen tarpeeksi vahva lähtemään. En edes tiedä onko sairaslomani loppu kesäkuuhun mennessä, mutta uhmaan kaikkia ja kaikkea ja lähden silloin maailmalle ulkoiluttamaan ongelmiani.”

Sairauteni on mestari takaiskuissa. Matkustelu antaa minulle vapaapäiviä pahimmasta, mutta sekään ei ole ihan niin yksinkertaista. Osa Anoreksiasta jää kotimaahani, mutta ajan myötä minunkin on palattava kotiin, eikä jälleennäkeminen ole suloinen. Ulkomailta palatessani iskee sairauteni lujaa kiinni heittäen mieleeni takaumat kaikesta siitä, mitä olen matkani aikana sen mielestä tehnyt väärin. Se pystyy helposti pilaamaan seikkailuni palauttaman elämänilon, mutta kokemuksen myötä olen oppinut tiukentamaan lääkitystä juuri takaisin tuloni aikoihin. Tiedän miten sairauteni toimii, ja jälleen on kyse oikeanlaisen strategian luomisesta, sekä oikeanlaisten apuvälineiden käyttämisestä.

Joulukalenteri 20 – Lopun alkua? Vai uutta alkua?

20.12.2016 Joulukanlenteri, Maailma, Maailman tila, Yhteiskunta

Tai no, maapallo tulee kyllä toimeen ilman ihmiskuntaakin. Elämme levottomia aikoja, ja eilinen päivä on tässäkin valossa erityisen musta; tai sitten vain realistinen jatkumo kaikelle sille, mitä viimeaikoina on tapahtunut. Molemmissa tapauksissa kuitenkin suurimpia kärsijöitä ovat sivulliset. Turkissa kohde on välillinen, mutta viestin läpimenon kannalta tärkeä, plus muutama sivullinen kärsi. Saksassa kuolleet ovat täysin riippumattomia maailman tapahtumista, tokkopa edes halunneet halata pahaa maailmaa toisin kuin päättäjänsä.

Turkin tapahtuma on varmasti suoraa jatkoa Turkin sisäisiin levottomuuksiin. Sytykkeenä on toiminut Aleppo. Vielä ei ole tietoa, onko kyseinen tekijä islamistitaustainen, mutta lopulta tarvitseeko hänen edes olla. Riittää, että on väsynyt tähän kaikkeen, ja radikalistisia vaikutteita. Venäjähän on ollut isossa roolissa juuri Syyrian Aleppon kriisin viimevaiheissa. Juuri organisoitu evakuointikolonna ainakin osin palautettiin takaisin. Ymmärtääkseni Venäjän paineesta. Näin mikäli uskon ulkomaisia sivumedioita. Suurmediat ovat asioiden todellisesta tilanteesta hyvin hissun kissun. Rehellisempää journalismia kiitos.

Tokikin kyseessä saattoi olla islamistinen peliliike. Turkin ja Venäjän välit ovat olleet tulehtuneina alasammutun venäläishävittäjän jälkeen. Ehkäpä näistä toivottiin uusia Sarajevon laukauksia. Kuka tietää..

Yksi asia on varma.. Syyrian kansa jäänee pidemmäksi ajaksi pelinappulaksi isojen tahojen aggressiivisen öljypolitiikan armoille. Siitähän tässä kyse on.

Hieman myöhemmin Berliinissä tapahtui sama, mikä tapahtui Nizzassa jonkin aikaa sitten. ALkuun tuntui, että toivetila oli sysätä tapahtuma puolalaisten syyksi, mutta totuus lopulta tuli julki. Vastaanottokeskuksen asukki oli ampunut puolalaisen rekkakuskin, ja ajanut täydessä teräslastissa olleen rekan väkijoukkoon haavoittaen viittäkymmentä ja murhaten yhdeksän. Mieleeni tulee erittäin monivivahteinen: Miksi? Monikulttuurisuus tekee tuloaan kaikessa karmeudessaan. Ehkäpä olisi syytä rajoittaa näiden koeaikalaisten liikkeitä ja tehdä heille mielenterveys- ja radikaalisuustestejä, ennenkuin heitä päästetään kaduille. Turhat kuolemat ovat lisääntymään päin. Se ei ole suotavaa. Tällaisten ihmismassojen integroiminen Eurooppaan on haastava projekti, mutta tällä hetkellä toteutus kusee pahoin, sillä henkilökunta- ja siviilikuolemat ovat anteeksiantamatonta. Ei tällaisten tekijät ansaitse turvaa. Ihmisoikeuksien nimissä voidaan tehdä myös paljon virhearvioita. Aina on hyvä aika olla edes vähän skeptinen. Pelottava ajatus kuinka moni taistelijakoulutuksen saanut on tullut sapluunasta läpi vain odottaen hetkeä iskeä. Ei silti.. ei nämä tapahtumat saa minua pelkäämään, ainoastaan pitämään tätä maailmaa entistä järjettömämpänä paikkana. Päättäjien halu halpatyömarkkinoille on niin kova, että Euroopan kansat saavat kohdata väkivaltaa. Se on väärin. Entäpä jos Turkki päästää kolmisen miljoonaa syyrialaista pian läpi? Pahin kriisi Euroopalle, jonka keksin näin pikaiseen. Pato meinaan on lähellä murtua.

Joulu lähestyy ja olen aikeissa mennä normaalisti joulutorille, vaikka jäimme vaille mustaa kultaa pari päivää sitten tapahtuneen tankkerionnettomuuden kariuduttua. Toivotaan maailmaan parempaa alkavaa vuotta 2017: avoimempaa, järkevämpää, valmiustilallisesti toimivampaa.. vuotta ilman pelkoa..

DaMaestro

”Miten oksennetaan?”

7.11.2016 Yleinen

Internetin ja median tarjoamat mahdollisuudet ovat myös hyvin vahingollisia. Erinäisten sivujen kautta löytyy paljon apua, neuvoja ja vertaistukea, mutta netissä tämä kaikki toimii myös toiseen suuntaan. Voin pahoin ajatellessani niitä kontrolloimattomia virtuaaliyhteisöjä joissa esimerkiksi juuri Anorektikot jakavat vinkkejä toisilleen. Vinkkejä painautua lähemmäs kuolemaa.

Itse en juuri käynyt niillä palstoilla, ennen kuin ahdinko ajoi minut kirjoittamaan googleen nuo ratkaisevat avainsanat: Miten oksennetaan? Kuulostaa ehkä hassulta, mutta oma-aloitteisesti oksentaminen on taitolaji. Itse en kyennyt siihen ennen kuin löysin netistä ohjeet. Kyllä, ohjeet oksentamiseen. Sellainenkin informaatio löytyy tästä tiedon ja viihteen arvostetusta aarrearkusta.

Tiedän, että netissä on mahdollista jakaa myös positiivisia asioita. Siitä voi olla apua ja tukea, ja sitä kautta voi mahdollisesti löytää ihmisiä joista saa apua ja tukea. Haluan kuitenkin tuoda esiin sen, miten Anoreksia näkee internetin mahdollisuudet, sillä olen kirjaimellisesti nähnyt ne ’hänen’ silmillään.

En tiedä miten voisin kyllin vahvasti ilmaista tunteet, joita syömishäiriön netissä toteuttaminen minussa herättää. On niin helppo syyllistää ihmisiä, jotka virtuaalimaailmassa kirjoittavat hukassa oleville syömishäiriöisille vinkkejä joilla päästään yhä syvemmälle. Todennäköisesti nämä ohjeitaan jakavat ovat kuitenkin vähintäänkin yhtä syvällä, ja se tekee tästä kaikesta vain surullista.

Internet luo sairastaville vaarallisen väylän. Anoreksia tuhoaa sen kantajaa sisältä ja ulkoa, mutta tämä tietoverkko mahdollistaa sen tuhoavan vaikutuksen ulottumisen myös toisiin, eri vaiheissa oleviin sairastaviin. Anoreksia osaa kirjoittaa hakusanat. Se osaa etsiä oikeat palstat. Se osaa kirjoittaa vääriä asioita, ja vain yhdellä enterin painalluksella se siirtää itseään eteenpäin tuhansilta verkkokalvoilta eri puolilla maailmaa. Internet on nykypäivän mahdollisuus, mutta se on myös väline, jota ei vain ihmiset – vaan myös sairaudet pääsevät väärinkäyttämään.

Kuten sanottu, minä en osannut oksentaa. Olin kuullut, että sillä pystyisi tyhjentämään itsestään kalorit, jotka on jo erehdyksissään ehtinyt laittaa sisäänsä. Ajattelin sen mahdollisesti olevan ratkaisu kaikkeen. Ajattelin, että sen avulla pystyisin ehkä syömään normaalisti ja katkaisemaan läheisteni huolen. Istuin monesti ruokailujen jälkeen kylpyhuoneessa vessanpöntön ylle kumartuneena ja hiukset sidottuina. Yritin oksentaa, mutta se ei onnistunut, ja ajauduin satuttamaan itseäni. Lukuisten tyhjäksi jääneiden yritysten ja arpien jälkeen keksin kuitenkin ensimmäistä kertaa käyttää hyväkseni sitä tietolähteiden valtakuntaa, joka odotti minua läppärin kannen alla. Näin opettelin taidon, jota tänä päivänä en olisi koskaan halunnut oppia.

Itseni satuttaminen, kuten ei myöskään ruokailujen vähentäminen loppunut vatsalaukkuni sisällön uudenlaiseen hallitsemiseen. Lopulta oksentaminen toimi minulla lähes samankaltaisena viimeisenä ratkaisuna kuin viiltely. Saatoin kuitenkin käyttää sitä vain heti ruokailujen jälkeen, sillä netissä sanottiin, että syödystä ruoasta pitäisi hankkiutua eroon ennen kuin se ehtii imeytyä. Viiltelyn lailla oksentaminen myös pelotti minua. Se oli keino johon ajauduin hädässä, joka sattui, ja joka sai minut itkemään. Jokaisen yökkäyksen jälkeen rukoilin itseäni lopettamaan, mutta Anoreksia antoi luvan lopettaa vasta kun ulos ei tullut enää muuta kuin karvasta nestettä. Siitä huolimatta, kaiken hirveyden ja kivun keskellä, sairauteni osasi tapansa mukaan naamioida negatiivisia naurettavuuksia positiivisten faktojen vaatteisiin. Joskus jopa uskoin sen keksimän järjettömän väitteen siitä, että oksentaminen käy samalla vatsalihasharjoituksesta.

En ole täysin päässyt eroon oksentamisesta. Kehotan itseäni siihen useammin kuin kuuntelen kehotuksiani, mutta toisinaan teen molemmat. Päähäni pinttyneen ruokailumallin uhmaaminen on yleisin impulssi joka ajaa minut oksentamaan vielä tänäkin päivänä. Se saa aikaan reaktion, josta kirjoitin päiväkirjassanikin: pakko tehdä jotain HETI -olo. Omaisteni epäilyistä huolimatta en voi kuitenkaan tehdä sitä enää nopeasti ja huomaamattomasti vessassakäynnin yhteydessä. Kuten kuka tahansa, saatan käydä kylpyhuoneessa ruokailun jälkeen. Kenelle tahansa harvemmin kuitenkaan esitetään kysymystä siitä, ovatko he mahdollisesti oksentaneet käyntinsä aikana. Itse joudun silloin tällöin vastaamaan tämän kaltaisiin kysymyksiin, vaikka kysymyksiä edeltäneissä tilanteissa en ole oksentanut enää pitkiin aikoihin. Jos olisin, niin heidän ei olisi tarvinnut kysyä. He olisivat kyllä huomanneet sen.

30.4.2016, Lauantai klo 18:10
”Inhoan oksentamista. Se on ihan kamalaa ja en osaa kuvailla sitä minkälaiseksi se tekee naaman. Huulet turpoaa ja silmäluomet, ja vettä tulee silmistä koska se on niin inhottavaa ja samalla itkettää koska on pakko pakottaa tekemään sitä.”

En tiedä miksi, mutta oksentaminen muuttaa väliaikaisesti kasvojani. Ehkä se johtuu vuosien varrella kehittyneestä suunnattomasta pelosta ja inhosta mitä tunnen sitä kohtaan. Se on jotakin, mihin joudun edelleen välillä alistamaan itseni, enkä voi olla itkemättä jos joudun sen tekemään. Itkupilkkujen lisäksi yllä oleva huhtikuussa 2016 päiväkirjaani kirjoittamani kuvaus pitää paikkansa. Oksentamisen jälkeen minua katsoo peilistä muutamien kymmenien minuuttien ajan joku muu. Ehkä se on sairaus joka muuttaa kasvonpiirteitäni, tai sitten se on oksentamisen raju fyysinen käsittely. Tällöin näen heikon ja inhottavan ihmisen, meikit poskilla. Helpotus jota pakonomaisesti lähdin hakemaan, peittyy kitkerän hajun ja jälleen uuden pettymyksen alle.

Elämä on liikettä ja pysähtymistä

26.10.2016 Yleinen

Opettelen viihtymään uuden, lyhyen tukkani kanssa. Jätin kampaamon lattialle itsestäni lopulta vain palan, jonka olin omaksunut osaksi identiteettiäni, mutta jonka leikkaaminen oli vain asennekysymys. Minulla on kevyt ja rohkea olo. Katson peiliin enkä ainoastaan opettele viihtymään hiusteni kanssa. Herään miettimään sitä, miten itsensä kanssa on kokonaisuudessaan opittava viihtymään. Rentoutumaan. Liikkumaan, mutta myös pysähtymään.
Havainnollistan nyt hieman sitä, millaista elämäni oli niinsanottuina kiirevuosinani ja mitä olen siitä oppinut.

Minulle tuttua on tunne siitä, kun hengitys on epätasainen ja väsymys painaa silmäluomia ja jalkoja, mutta on pakko jatkaa eteenpäin. Koulun jälkeen on tunti aikaa pyöräillä treeneihin ja antaa parastaan, illalla hoitaa koulutyöt kunnialla ja ennen nukkumaanmenoa käydä juoksulenkillä. Aamulla sama alkaa alusta. Viikonloput täyttyvät hommista ja lomailu tuntuu turhalta; miksi hukata aikaa sohvalla makaamiseen?

Joka päivä kaikkialla ympärillämme tapahtuu liikettä ja pysähtymistä. Liikennevalot neuvovat pysähtymään ja kertovat, koska saamme lähteä liikkeelle. Heittäessämme pallon ilmaan se laskeutuu, pomppii aikansa ja lopulta väistämättä pysähtyy. Ikiliikkujaa ei ole kyetty keksimään, ja fysiikan lain mukaan kaiken liikkuvan on joskus pysähdyttävä. Painovoima vetää liikkuvaa kappaletta kohti maata, ja tämän johdosta heittäessä mitä tahansa ilmaan, se palaa aina takaisin maanpinnalle pysähtymään. Tämä kaikki pätee myös ihmiseen. Kukaan ei jaksa ikuisesti, ja jos ihminen ei itse ymmärrä pysähtyä, niin luonto hoitaa pysähtymisen hänen puolestaan. Elämä on liikettä ja pysähtymistä, ja kumpaakaan ei ole ilman toista.

Aina pysähtyminen ei ole niin konkreettista, kuin esimerkiksi linja-auton pysähtyminen viittoessa kuskille. Molemmat, fyysinen sekä henkinen pysähtyminen, ovat liikkeen ohella välttämättömiä elämässä. Itse ymmärrän henkisen pysähtymisen käsitteen jotenkin sykähdyttävänä kokemuksena. Tällainen saattaisi olla mistä tahansa mielenterveydellisestä sairaudesta toipuminen, uskoon tulo, tai johonkin muuhun asiaan herääminen. Henkinen pysähtyminen saattaa parhaimmillaan muuttaa koko elämän. Ongelmia ei ratkaista tarpomalla niiden läpi, vaan pysähtymällä niiden keskelle ja kohtaamalla ne ajatuksella. Elämä on liikettä ja pysähtymistä. Kun kokee jotakin silmiä aukaisevaa, se herättää pysähtymään kesken liikkeen. Kun taas pysähtyy kesken liikkeen, se herättää avaamaan silmät.

On melko ironista, että kaikelta vaaditaan pysähtymistä liikkeen keskellä, mutta aika kulkee ikuisesti pysähtymättä. Juuri tästä syystä ihminen helposti suorittaa elämäänsä, jotta ehtisi tehdä aivan kaiken, mutta unohtaa liian nopeasti, että hetken hengähdys ei tosiasiassa ole hukkaan heitettyä aikaa. Usein juuri parhaimpia hetkiä elämässä ovat hetket, joina ihminen ei katso menneisyyteen eikä tulevaisuuteen, vaan heittäytyy ajan vietäväksi. Hetkessä eläminen vaatii tietynlaista pysähtymistä jokaiselta. Omalla kohdallani sitä tapahtui harvoin. Kun se tapahtui, se tapahtui yleensä vahingossa. Tällaiset päiväkirjoissani muistissa olevat vahingot ovat kuitenkin sen aikaisen elämäni parhaimpia päiviä.

13.2.2013, Keskiviikko klo 22:10
”Tänään otin itselleni aikaa vahingossa. Niin, tämä oli yksi niistä harvoista päivistä kun minulla ei ollut mitään menoa. Ei niinkään etten olisi tehnyt koulujuttuja tai jotain muuta fiksua, mutta minulla ei ollut edes sellaista tekemistä. Kävin lääkärin pyynnöstä taas labrassa tarkastuttamassa veriarvot ja kotimatkalla jäin antiikkikauppaan etsimään vanhoja valokuvia. Rakastan niitä. Todellinen syy taisi kuitenkin yksinkertaisesti olla se, etten halunnut mennä kotiin potemaan huonoa omatuntoa siitä etten tee mitään fiksua. Tajusin aika pian ettei minulla ollut kotiavaimia, hanskoja, lompakkoa… Olin unohtanut ne kotiin. Ulkona oli jo pimeää. Päätin kävellä kotiin ja tiedostaen että ketään ei olisi kotona vielä pitkään aikaan, kävelin vielä kauemmas. Kiersin ylikulkusillan kautta ja katsoin sen päältä kiireistä liikennettä. Pitkästä aikaa minulla ei ollut mihinkään kiire, ja se tuntui oudolta. Juoksin ylös ja alas Raunistulan koulun portaita, ja lopulta alas jalkakäytävälle. Kävelin hitaasti ja nopeasti, lopulta päätyen Koroisten ristille. Se on kaunis. Niin kaunis. Minusta tuntui kuin jokainen puu ja huurteinen heinänkorsi olisi ollut jotenkin erityisen hieno tänään. En malttanut lähteä vaikka oli kylmä. Lauloin hiljaa ja makasin hangessa ja hymyilin. Minulla oli onnellinen olo… Tämä oli päivä jona mieleni jätti minut rauhaan. Ehkä sain taas voimaa jatkaa tätä taistelua. Sain melkein puoli päivää lomaa tästä sairaudesta.”

 Elämä on sitä, että alitajunta jättää avaimet kotiin. Elämä on sitä, että ympärillämme on paljon pieniä iloja, jotka on vain opeteltava näkemään. Se hieno juttu tässä sairaudessa on, että kun silmät ovat tarpeeksi kauan auki ainoastaan omalle sisäiselle maailmalle ja niiden kauhuille, niin silloin harvoin kuin ne aukeavat ulkomaailmaan, se on aika uskomatona. Välillä minusta tuntuu, että niinä hetkinä näen maailmasta vielä enemmän kuin kukaan muu.

 7.7.2012, Lauantai klo 22:50
”Kävelin äsken talomme edustalla. Koirat olivat vapaana, ja minäkin tunsin itseni henkisesti vähän vapaaksi. Taivas oli siniharmaa, mutta siinä oli vaaleita reikiä… Minua ei paleltanut yhtään, vaikka oli keskiyö ja normaalisti palelen aina. Luna ulvahti riemukkaasti kun se löysi maasta jotakin. Minä katsoin ensin ylös kesäöiselle taivaalle ja sitten alas jalkoihini ja näin rikkinäiset tennarit ja paljaat sääret mustelmilla –kuten aina. Jalat seisoivat maassa vierekkäin kaikkea muuta kuin tukevasti. Ne ovat vasta saamassa voimiaan takaisin; mutta minä elän.”

 20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Kohta viikon verran on satanut kaatamalla, mutta tänään ahdisti ja lähdin sateeseen. Tietysti Koroisten ristille, mihin muuallekaan. Siellä otin hupun pois päästä ja annoin sateen sataa kasvoille ja kastella hiukset. Yritin hengittää. Jotain muuta kuin stressiä, koska stressi on tunkkaista. Tulin läpimärkänä kotiin, mutta helpotti.”

 Elämä on liikettä ja pysähtymistä. Kun nämä kaksi ovat tasapainossa, riittää energiaa liikkeeseen, ja kärsivällisyyttä pysähtymiseen. Edelleen välillä hukutan pahoja tuntemuksia tekemiseen, opiskeluun, siivoamiseen… Pitäisi jaksaa uudelleen ja uudelleen palata totuuteen ja muistaa, että ihminen ei liiku ikuisesti. Asioiden karkuun juoksemiseen käytetty energia ei ole todellista energiaa, se on tahdonvoimalla keinotekoisesti tuotettua valheellista energiaa. Lepo on ensimmäinen askel ratkaisuun. Se mahdollistaa energian ratkaisun löytämiseen ja asioiden oikeanlaiseen kohtaamiseen, sekä sellaisiin asioihin mukaan menemiseen mistä ei ole mitään hyötyä, mutta mistä on sitäkin enemmän iloa. Ja ilo on myös hyödyllistä. Se on hyödyistä parhain.

9.1.2015, Perjantai klo 19:22
”Enemmän elämässä katuu sitä mitä jätti tekemättä, ei sitä mitä tekee tai teki. Mitä elämää on kieltäytyä kaikesta? Haluan mennä tilanteisiin, tehdä ja nähdä, kokea uutta ja poistua mukavuusalueelta. Ei mikään koskaan ole mukavuusalueella ellei sinne uskalla koskaan mennä. Pikkuhiljaa kehän ulkopuolelle, pieni askel kerrallaan.”

19.6.2016, Sunnuntai klo 18:35
”Jotenkin sain kerättyä sen väsyneen Edenin sieltä kuopasta yhdeksi yöksi. Kaikki meni hyvin. Uusia kavereita… Ei mitään sydänystäviä, mutta sellaisia joiden kanssa on täydellistä viettää yksi kesäyö ja sen jälkeen moikata kadulla jos tulee vastaan. Kaikenkaikkiaan ilta ei ollut mitenkään superihmeellinen, mutta ihmeellistä olin minä itse. Tai se fiilis itseni sisällä… Miten olin avoin ja mukana kunnolla jossain taas pitkästä aikaa. Miten pystyin siihen vaikka olen niin väsynyt kaikkeen. Onneksi menin. Kaikelle ei tarvitse sanoa ei vaikka elämä onkin päälaellaan.”

31.10.2016, Maanantai klo 22:25
”Alkoholia en halua juoda paljoa, mutta jos juon, niin haluan käyttää sen ’hyödyksi’. Tanssia ja olla sopivasti sekaisin. Unohtaa kaikki muu, ja muistaa vain vapaus. Täytyy myös sanoa että juon niin harvoin, että ei tarvita paljoa siihen että olen vähän humalassa. Ja niin vähän olinkin. Usko tai älä, pysähdyin välillä vaan katsomaan ympärilleni ja hämmästelemään oliko se totta. Minulla oli hauskaa. Ihan random seurassa josta kuitenkin osa oli vanhoja kavereita ja loput uusia, mutta tuntui että rakastin kaikkia. Eikä se johtunut vain alkoholista. Nostin kädet ilmaan ja suljin välillä silmät ja kun avasin ne, minulla oli yhä hauskaa. Ne ihmiset eivät tienneet mitä se ilta minulle merkitsi.”

1.11.2016, Tiistai klo 21:32
”Toivon että nukkuisin edes vähän paremmin ja että olisin vähän terveempi niin jaksaisin taas ottaa vastaan uuden kokemuksen josta toivon niiiiin paljon että se olisi yhtä hyvä kuin muutamat aikaisemmat. Ne sellaiset kokemukset potkivat minua. Sillälailla hyvällä tavalla. Lempeästi.”

16.1.2017, Maanantai klo 15:51
”Kun on lupa mennä ulos pitkän sairaslomajakson aikana vain harvoin, on aika ihanaa kun sitten saa viimein tehdä sen kunnolla. Se tuntuu samaan aikaan kotiin paluulta ja siltä kun olisi uudessa paikassa. Se on jännittävää, kivaa, ja toivoa-antavaa.”

 Nyt kun kaikki on rauhoitettu ja istun tässä, kirjoittamassa ja pala palalta hoksaamassa mitä olisin voinut tehdä toisin, mietin myös sitä, millä saan itseni takaisin elämään. Sehän se haaste alun perin oli. En halua käyttää vuotta ainoastaan penkoen vanhoja juttuja. Kun nostan pääni päiväkirjoista ja tietokoneesta, haluan olla tässä päivässä, ja tässä hetkessä. Haluan olla siinä niin vahvasti kuin niinä pieninä hetken palasina, joina olen välillä herännyt sairauteni keskeltä. Mutta nyt haluan olla siitä hereillä koko ajan.

Valloita maa!

17.1.2016 Yleinen

Kielillä puhuminen ja laulaminen, palvonta ja ylistys ja Raamatun tutkiminen ja soveltaminen omaan elämään. Kaikki nää on rakkauden osoituksia Jeesukselle. Sen sivutuotteena kasvamme uskossa. Oletko miettinyt asiaa tästä näkökulmasta? Jumala odottaa, että kun alamme ymmärtämään vanhurskautuksen siunaukset elämässämme, me osoitamme vastarakkautta häntä kohtaan. Se on luonnollinen reaktio, kun alamme ymmärtämään hänen armonsa suuruuden.

Psalmi 103:1-5

Daavidin psalmi. Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, hänen pyhää nimeään. Ylistä Herraa, minun sieluni, äläkä unohda, mitä hyvää hän on tehnyt. Hän antaa kaikki syntisi anteeksi ja parantaa kaikki sairautesi. Hän lunastaa sinun elämäsi turmiosta ja kruunaa sinut armolla ja laupeudella. Hän tyydyttää sinun kaipauksesi hyvyydellään; sinun nuoruutesi uudistuu kuin kotka. 

Daavid oli Jumalan mielenmukainen, koska ymmärsi oman pienuutensa ja Herransa suuruuden. Hän todella tahtoo muistuttaa Jumalan uskollisuudesta ja hyvyydestä itseään ja meitä. Jos me todella näemme Jumalan hyvyyden ja uskollisuuden, meillä on aina syytä antaa palvonta kuninkaallemme. Daavid kiinnittää katseensa Jumalaan, ja tahtoo, että hänen koko olemuksensa palvoo häntä. Vaikka emme kiellä vaikeita olosuhteita elämässämme, katsomalla Jumalaan, voimme astua näkyvän todellisuuden yläpuolelle. Sielunvihollisen strategia on saada uskovatkin katsomaan itseensä ja olosuhteisiin, jotka ovat toisinaan pahat. Siinä tapauksessa pahat ajatukset alkavat kiertää päässämme ja emme näe ja koe Herramme hyvyyttä. Mitä enemmän ihminen keskittyy luonnolliseen maailmaan, sitä enemmän hänestä tulee toivottomampi, rauha katoaa ja paholaisen valheet saavat tilaa mielessämme. Mikä siis avuksi?

Älä keskity siihen, mitä näet luonnollisilla silmilläsi, vaan katsele Jeesusta hengen silmillä ja ota vastaan taivaan Isän rakkaus! Miten voit alkaa katsomaan hengen silmien avulla? Tekemällä päätöksen yksinkertaisesti palvoa häntä! Ylistys ja palvonta lähtee päätöksestä keskittyä siihen mikä ylittää näkyvän todellisuuden. Tiedätkö miksi ihmiset, jotka eivät elä elämäänsä Jeesuksen seuraajina, pitävät uskovia hulluina? Koska heidän järkensä vastustaa yliluonnollista. He näkevät vain luonnollisilla silmillään. Jos uskovainen alkaa toimimaan pelkästään tässä näkyvässä todellisuudessa, hän alkaa unohtaa kuka hän on Kristuksessa. Siihen paholainen pyrkii. Hän pyrkii saamaan ihmiset niin kiireisiksi, etteivät he ehdi miettiä Jumalaa, vaan keskittävät huomionsa kaikkiin sinänsä normaaleihin asioihin. Jos uskovien identiteetti Jumalan lapsina alkaa hämärtymään, mitä jää jäljelle? Uskonnollisuus, jossa ei ole mitään voimaa! Uskonnollisuus tappaa suhteen Jeesukseen, kaikki intohimo Jumalaamme kohtaan vähenee ja vähenee, kunnes jää vain kuoret. Silloin monet tekevät päätöksen jättää uskovan elämän, jossa ei ole mitään aitoa enää jäljellä ja ajattelevat, ettei koko Jumalaa ole olemassakaan varmaan. Ja sielunvihollinen nauraa, kun on saanut petetyksi jälleen yhden ihmisen, joka uskoo enemmän tunteitaan ja luonnollisia silmiään, kuin Jumalan Sanaa, jolle uskomme perustuu. 

Muutamien viime päivien aikana Seinäjoen Helluntaiseurakunnassa järjestettiin Hyvä Sanoma ry:n jokavuotinen Valloita maa konferenssi. Sivuan sitä vain hiukan tällä kertaa soveltuvin osin. Ben Fitzgerald ja Chris Overstreet kertoivat monia käytännön esimerkkejä Jumalan voiman ilmestymisistä arkipäivän keskellä. Yhden mainitakseni, heidän arkensa voi olla vaikka sitä, että hän näkee ruokakaupassa keppiä käyttävän miehen, jonka liikkuminen on hidasta ja vaivalloista. Hän lähestyy ja alkaa keskustelemaan hänen kanssaan ja mies kertoo reiden olevan halvaantunut. Aivan luonnostaan kaveri kysyy lupaa rukoilla hänen puolestaan ja kun hän käskee kipua väistymään Jeesuksen nimessä ja sen jälkeen testaamaan ilman keppiä sen toimivuutta, mies kertoo iloisena, että kaikki kipu on poissa! Tämän seurauksena hänen ei  enää tarvitse käyttää tuota keppiä ja kysyy kaverilta, että missä seurakunnassa hän käy ja lupaa tulla käymään siellä. Tällaisia ihmeitä Jumalamme tekee jatkuvasti niin Suomessa, skandinaviassa kuin kaikkialla maailmassa, koska hän rakastaa ihmistä niin paljon. 

Uskonnollisuus torjuu tällaisen toimintavan, he kritisoivat sitä. Sen sijaan ihmiset, jotka eivät tunnusta Jumalan olemasaoloa, yhtäkkiä ovat valmiita vastaanottamaan pelastuksen Jeesuksessa, koska Jumala osoittaa ihmein ja merkein rakkautensa heitä kohtaan. Mutta palataanpa takaisin tuohon Psalmiin. Meidän on siis todella tarpeellista osoittaa kunniotusta Jumalaamme kohtaan palvoen häntä, koska hän todellakin ansaitsee sen. Hän on kaikkivaltias Jumala, joka parantaa ja pelastaa tänäänkin. Hän tahtoo käyttää jokaista omaansa välittämään parantumista ja johdattamaan eksyneet takaisin yhteyteen itsensä kanssa. Se on hänen intohimonsa. Kyse on siitä, että tahdommeko nöyrtyä hänen tahtoonsa ja olla kuuliaisia, kun hän antaa meille tehtävän lähestyä jotakin ihmistä ja kertoa hänestä. 

Jos me alamme kokemaan omassa jumalasuhteessamme hänen hyvyyttään, se saa meidät ihan oikeasti liikkeelle. Emme tahdo pitää tätä muilta salassa. Liian kauan Suomenkin kristityt ovat totuttaneet itsensä toimimaan mukaavusvyöhykkeellä: Kerran viikossa kirkkoon ja arjessa ei puhuta, eikä tunnusteta uskoamme. Kuukaudet ja vuodet vaihtuvat ja ihmettelemme missä se herätys viipyy Herra? Herra tahtoisi niin kovasti, että me emme olisi enää ihmispelon vankeja vaan Jumalan pelko täyttäisi sydämemme, niin, että tottelemme hänen Pyhää Henkeään kuuliaisesti. Silloin hän todella ennallistaisi ensirakkautemme kanssaan ja alkaisimme kertomaan kuinka hyvä, rakastava ja uskollinen Jumalamme on! 

Ihmiset vain odottavat paikkakunnillamme, että me heräisimme ja kertoisimme hyvät uutiset Jumalasta, joka todella rakastaa jokaista luotuaan. He odottavat, että olisi joku, jolla olisi aikaa olla aidosti kiinnostunut heidän elämästään ja välittää parantumista heille. Silloin heidän sydämensä kääntyisivät Herran puoleen uudelleen. 

1.Kun. 18:36-39

Kun ruokauhrin aika oli tullut, profeetta Elia astui esiin ja sanoi: ”Herra, Abrahamin, Iisakin ja Israelin Jumala. Tulkoon tänä päivänä tiettäväksi, että sinä olet Jumala Israelissa ja että minä olen sinun palvelijasi ja että olen tehnyt kaiken tämän sinun käskysi mukaan. Vastaa minulle, Herra, vastaa minulle, jotta tämä kansa tietäisi, että sinä, Herra, olet Jumala ja että sinä käännät heidän sydämensä takaisin puoleesi.” Silloin Herran tuli iski alas ja kulutti polttouhrin sekä puut, kivet ja mullan ja nuoli veden, joka oli ojassa. Kun koko kansa näki tämän, kaikki heittäytyivät kasvoilleen ja sanoivat: ”Herra on Jumala! Herra on Jumala!”

Huomaa, että Elia oli oppinut tuntemaan Jumalaa vaeltaessaan uskossa hänen kanssaan ja luottamaan häneen sataprosenttisesti. Mielestäni nämä jakeet paljastavat paljon Jumalan luonteesta. Huomaa kuinka ystävyys Jumalan kanssa heijastuu tässä profeetan rukouksessa. Hän tuntee Herran ja hänen sydämensä halun. Hän anoo, että Jumalan ilmaisisi itsensä näkyvällä tavalla tässä hetkessä, osoittaisi Elian olevan todellinen profeetta, eikä väärä profeetta. Lopuksi hän vetoaa Jumalan sydämeen, että hän tämän merkin kautta kääntäisi Jumalan kansan takaisin puoleensa. Juuri sitä Herra tahtoi koko sydämestään ja näin tapahtui. Jumalan pelko valtasi israelilaiset ja he tunnustivat Herran suuruuden. 

Toisin sanoen, koska Jumala on muuttumaton, hän tahtoo ilmaista valtakuntansa maan päällä edelleen. Siksi Jeesus opetti Isä meidän rukouksen opetuslapsilleen, jossa myös anotaan, että Jumalan valtakunta tulisi todellisuudeksi maan päällä. Aina kun Herramme parantaa, vapauttaa, ja pelastaa, on kyse Jumalan valtakunnan ilmentymisestä. Hän todella tahtoo pelastaa jokaisen, koska hän on luonut meidät. Hän tahtoo intohimoisesti olla yhteydessä kanssamme, eikä meillä ole oikeutta estää muita hänen luotujaan pääsemästä sisälle hänen rakkautensa syleilyyn. Sen sijaan meidän tulee tehdä oma osamme Pyhän Hengen voimassa, sisäistäen auktoriteetti asemamme Kristuksessa, demonstroida Jumalan valtakunnan todellisuutta, niin että lähimmäisemme näkevät, että Herra on tosi Jumala tänäänkin. Lähdetään liikkeelle ja nähdään, että Herra varustaa kansansa, jotta Suomen kansa tekee parannuksen. Tämä maa todellakin kuuluu Jeesukselle! Ole siunattu Jeesuksen nimessä :) T. Jukka

Maailman vai Jumalan juhlat?

29.11.2015 Raamatusta

Esitän väitteeni: Maailman juhlat eivät tuo aitoa iloa. Kun söimme eilen alkuillasta uskonveljeni Timon kanssa Seinäjoen Amarillossa, saimme hetken odottaa pääsyä pöytään. keski-ikäinen nainen istui baaritiskillä ja näin hänen kasvoiltaan turhautumisen. Mielestäni moni ihminen, joka ei ole löytänyt pysyvää iloa Jeesuksessa, on turhautunut. He voivat ajatella esimerkiksi, että ”juhlat on pelkkää feikkiä, ei mitään aitoa. Onkohan mitään aitoa olemassakaan? Olen väsynyt teeskentelyyn!” Se, mitä tämä maailma kutsuu juhliksi, voi tuoda lyhytaikaisen nautinnon illaksi, mutta seuraavana päivänä moni on todella väsynyt ja pettynyt. Jumalan juhlissa on aina kyse aidosta ilosta, joka kumpuaa sydämestä, jonka Jeesus on saanut muuttaa! Maailman ilon ja juhlan aihe nousee ulkoisista asioista. Uskovien ilon ja juhlan aihe on Jumala itse. Hän on syy pysyvään iloon ja juhlaan.

Kun juutalaiset juhlivat häitä, joista kerrotaan Vanhassa testamentissa, he saattoivat helposti juhlia viikon ajan. Mielestäni israelilaiset ymmärsivät, että Jumalakin iloitsee heidän kanssaan, ja on soveliasta juhlia useita päiviä! Kun me iloitsemme, me muutumme positiivisemmiksi ja ilo voittaa murehtimisen. Meidät tulisi tuntea siitä, että iloitsemme Jumalan läsnäolossa ja meidät tunnetaan positiivisiksi, koska Jeesus on tuo aidon ilon! 

Mieleeni nousee yksi muisto. Opiskelin silloin Oulaisissa merkonomiksi ja olin työharjoittelussa kaupassa. Pyrin tekemään työni hyvin ja kun muutaman viikon harjoittelujakso oli päättymässä, sain arvosanat esimieheltä. Iloitsin sydämestäni, että tuli hyvät arvosanat ja näytin sen :) No, annas olla, niin yksi mies työntekijä tuli rauhoittelemaan iloani, että ”arvosanat voi vielä muuttua”… Ehkä hän ei ymmärtänyt mitä onnistuminen teki heikohkolle itsetunnolleni eikä perisuomalaisena ollut tottunut äänekkäisiin ilonpurkauksiin työpaikallaan… Mutta tulipahan vaan mieleen. Joskus kun sinä iloitset, joku voi yrittää vaientaa sinut, mutta anna palaa vaan! Katsotaanpa Vanhaan testamenttiin ja kuningas Daavidiin:

1.Aikakirja 15:25-29

Sitten Daavid, Israelin vanhimmat ja tuhannenpäälliköt lähtivät liikkeelle ja toivat riemuiten Herran liitonarkun Oobed-Edomin talosta. Kun leeviläiset Jumalan avulla kantoivat Herran liitonarkkua, uhrattiin seitsemän sonnimullikkaa ja seitsemän pässiä. Daavid oli pukeutunut hienosta pellavakankaasta tehtyyn viittaan. Samoin olivat pukeutuneet kaikki leeviläiset, jotka kantoivat liitonarkkua, ja laulajat sekä Kenanja, joka johti kantamista. Daavidilla oli yllään myös pellavainen kasukka. Näin koko Israel toi Herran liitonarkun ylös Jerusalemiin. Sofar-torviin puhallettiin, ja riemuhuudot raikuivat pasuunoiden, symbaalien, harppujen ja lyyrojen soidessa. Kun Herran liitonarkku oli tulossa Daavidin kaupunkiin, Saulin tytär Miikal katseli ikkunasta. Nähdessään kuningas Daavidin hyppivän ja karkeloivan hän halveksi tätä sydämessään.

Katsotaan muutama kohta. Meidän on hyvä muistaa, että liitonarkku kuvastaa Jumalan läsnäoloa. Huomaatko, että Daavid ja muut kantoivat riemuiten liitonarkkua ja näin iloitsivat Jumalan läheisyydestä. Sen pitäisi herättää kaikissa uskovissa suurta iloa. Mieltäni lämmittää, että sana sanoo selkeästi, että koko kansa oli tuomassa liitonarkkua Jerusalemiin, ja että kansa riemuitsi valtavasti ja iloinen musiikki soi! Tänä päivänäkin Jeesuksen opetuslasten tulisi yhtyä iloon ja juhlaan, kun Jeesus Kristus on keskellämme Pyhän Henkensä kautta! Se on Raamatullista! Mutta oli yksi henkilö, joka vain katseli (oli passiivinen) ja halveksi toisten juhlimista Herran läsnäolossa. Miikal, Daavidin vaimo, oli tämä henkilö. Ikävä kyllä tänäkin päivänä seurakunnan keskellä on ihmisiä, jotka syystä tai toisesta eivät ymmärrä mikä aarre on olla Jumalan läsnäolossa ja päätyvät valittamaan ja arvostelemaan. Sillä on omat ikävät seurauksensa, ellei Pyhä Henki saa kirkastaa Jumalan palvomisen ja iloitsemisen merkitystä. Meidän tulisi sen sijaan yhtyä koko olemuksellamme hyppimään ja jopa karkeloimaan, koska Jumalamme on niin hyvä ja uskollinen, kuten kuningas Daavid teki ja johdatti koko kansan palvomaan Jumalaansa. Daavidin sydän oli todella Jumalan mielenmukainen, kun hän palvoi häntä koko olemuksellaan. 

Psalmi 37:4, 97:11-12

Olkoon ilosi Herrassa, niin hän antaa sinulle mitä sydämesi pyytää.

Vanhurskaalle koittaa valo ja oikeamielisille ilo. Iloitkaa Herrassa, te vanhurskaat! Kiittäkää hänen pyhää nimeään!

Jesaja 51:11

Herran vapaiksi lunastamat palaavat, he tulevat Siioniin riemuhuudoin, päänsä päällä iankaikkinen ilo. Riemu ja ilo saavuttavat heidät, mutta murhe ja huokaus pakenevat.

Tutki näitä jakeita. Mieti ja maiskuttele. Voi valtava mikä ilo ja riemu olla Jumalan lapsi puhtaasta armosta! Ai että! Halleluja! Katso nyt mitä Jumalan sana lupaa meille: Kun me iloitsemme Herrassa, hän antaa mitä sydämemme pyytää!! Mikä mieletön lupaus! Kun sinä ja minä päätämme iloita Jumalasta, vaikka välillä olosuhteet eivät antaisi aihetta siihen, hän täyttää kaipauksesi ja tarpeesi! Kun me päätämme keskittyä siihen, mikä on iankaikkista, Herraan ja hänen hyvyyteensä, emme voi kuin kiittää ja iloita. Silloin pääsemme eroon murehtimisesta ja iankaikkinen, Herran ilo valtaa meidät. Eikö meillä ole mahtava Jumala? Katso nyt tuota Psalmin 97 jakeita. Kun me olemme Herran läsnäolossa, Pyhä Henki kirkastaa meille sen toivon, jossa lujasti pysymme. Silloin on erittäin helppo ylistää koko elämällämme Herraa. Kun aika ajoin muistutamme itseämme mistä Jumala on vapauttanut, silloin todellakin murhe ja huokaukset pakenevat.

2.Kor. 3:17

Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus.

Kun mietimme tätä päivää, mielemme helposti masentuu ikävien, negatiivisten, uutisten voimasta. Ei ihme, jos uskosta osattomat masentuvat, kun heillä ei ole toivoa, johon kiinnittää mielensä, vaan jäävät paholaisen satimeen. Se on varmaan syy, miksi monet raskaan työviikon jälkeen lähtevät ”juhlimaan” ja juovat itsensä humalaan, jotta unohtaisivat helvetin, jossa joutuvat elämään. Tätä monen elämä on monen monta vuotta, ellei koko elämä. Mutta meidän tulee muistaa Raamatun opetus, ettei meidän tule kiinnittää mieltämme maallisiin vaan taivaallisiin! Kuinka helposti unohdamme tämän. Ajattele, jos sinä ja minä päättäisimme tänään keskittää mielemme Jeesukseen, hänen täydelliseen työhänsä ristillä, ymmärtäisimme, ettei meillä oikeasti ole koskaan mitään hätää kun olemme Jumalan lapsia armosta. Ilo ja riemu loistaisivat kasvoiltamme, nuo ihmiset, jotka eivät tiedä mitään aidosta ilosta ja juhlista, jotka Jumala on järjestänyt kaikille ihmisille, huomaisivat, kuinka kasvomme loistavat iloa ja riemua ottaisivat hihasta kiinni ja suorastaan vaatisivat, että ”kerro mistä sä noin iloitset”. Siitä se lähtee! Halleluja! Ole siunattu :)

 

Myös Sinä voit vaikuttaa…

1.9.2015 Yleinen

Heijjdo!!

Noniiin, tästä se starttaa, blogi paremmasta maailmasta yhdessä.
Olen pohtinut ihan hirmu pitkään, että miten lähteä pyörittelemään tällaista aihetta, sillä se ei ole kovin pieni. Kunnes sitten tänään onnistuin bongaamaan tilaamani kanavan videon, joka sopi aiheeseeni täydellisesti. Lisään alle linkin, jonka kautta toivon juuri Sinun katsovan noin kolmisen minuuttia kestävän klipin: https://www.youtube.com/watch?v=cK90915clqQ

Jos ja kun toivottavasti katsoitte sen, niin toivon, että Teilläkin heräsi ajatuksia. Meille itsestäänselvät asiat eivät ole kaikille itsestäänselviä ja joistakin asioista joutuu jopa tinkimään, että kummanko valitsen; puhtaan veden vai päivän ruoka-annoksen..? On pelottavaa, miten maailmassa, jossa on niin monia eri kolkkia, voi olla niin suuria eroja.. Tai no, ehkä juuri sen takia..

Siinä missä joku kylpee rahassa ja kokee olevansa onnen kukkuloilla uusine autoineen ja kalliine vaatteineen, niin toiselle onnellisuus saattaa olla sitä, että voi käydä rauhasa nukkumaan ilman, että on pelko siitä, että malaria iskee ja vie mennesään.. On surullista, kuinka suuria taloudellisia eroja maailmassa on, vaikka olemme kaikki kuitenkin ihmisiä..

Vain yhdessä voimme muuttaa kaikkea. Yksin olemme pieniä tässä suuressa maailmassa, mutta joukkoina olemme vahvoja! Jokainen päivä on mahdollisuus muuttaa sitä, mitä meillä on ja muilla ei.. Help change the world!

Yö eläin

5.7.2015 Yleinen

Taas kerran tuli todistetua että olen yö eläin nukun päivisin ja valvon öisin tekemässä koodia en tiedä mistä tämä on tullut mutta olen yli puolet elämästäni nukkunut päivisin ja valvonut öisin en vaan viihdy päiväs aikaa rakastan yötä sitä hiljaisuuta ja rauhallisuuta tykkään vietää aikaa yksin musiikkia kuunnellen ja pelailen vaikka minecraft servereitä Kyllä pelaan Mineä aika useasti mutta en normi servuilla :p pelaan lähinä roolipeli servuja ja yhtä servua olen nyt takonut kuukausi tolkulla  jos en kirjoita koodia öisin niin pelaan jos en pelaa tai kooda niin katson netflixistä leffoi toiminta ja rikos sarjat on niitä suositumpia minulla,

Yö alkaa aina minulla samalla tavalla eli ruokaa tehdessä tällä kerta päätin tehdä ranskalaisia ja pelata vähän aikaa eihän se väärin ole eihän ? :O

Noh Huomenna on maanantai kuka siitä päivästä muutenkaan pitää ? en ainakaan minä inhoan maanantaita koska se kuvastaa tulevaa surkeeta viikko kotona, en ylensä liikku ollenkaa ulkona jos ei ole pakko käydä kaupassa ostaa ruokaa tai tupakkaa viihdyn ihmellisen hyvin yksin kotona vaikka viikko tolkulla, kyllähän välillä kaverit käy ja yritää saada mukaan jonnekkin pihalle mutta ei päivisin liikkuminen ole mun juttu liikun mieluiten yöllä silloin lähden kavereiden kanssa mielusti pihalle jos ne tulee pyytämään.