Selaat arkistoa kohteelle luottamus.

Katkelmia maarajojen ylittämisestä

2.1.2018 Yleinen

15.5.2017, Maanantai klo 21:40
”Olen istunut sängyssä ja hakenut koko päivän tietoa kaupungeista joihin tahdon mennä. Kyllä minua edelleen pelottaa ja huolettaa fyysinen kuntoni yhdistettynä Interrailiin. En ole edes kertonut suunnitelmistani lääkäreille, koska pelkään että minulta kielletään kaikki… Mutta bucket listini nosti tämän idean päähäni. Tämä on jotakin mitä haluan tehdä ennen kuin kuolen, joten jos sydämeni pysähtyisikin tulevalla matkalla, niin pysähtyisihän ainakin onnellisena. Ihan samalla tavalla se voi pysähtyä kotimaassani, tyhjänä kaikesta mitä olisin voinut kokea, mutta mitä en kokenut koska pelkäsin.”

 26.5.2017, Torstai klo 18:25
”Pakkasin rinkan. Se on aivan valtava. Mahdun itse sen sisään täysin ongelmitta. Olen miettinyt kaiken mahdollisen painon kautta; mitä vähemmän rinkkani painaa, sitä todennäköisemmin jaksan. Mutta kyllä siitä painava tuli. Se vaappuu selässäni ja saa askeleeni tuntumaan vieläkin huterammilta. Taidan olla mielipuoli kun lähden sille reissulle… Mutta sitten katson tekemääni matkasuunnitelmaa ja muistan, että juuri sellaisten asioiden takia haluan ottaa riskejä. Haluan elää.”

 2.6.2017, Perjantai klo 8:04
”Kirjoitan Milanosta, maailman kämäisimmästä hostellista. Minulla oli melkein likaisempi olo suihkun jälkeen kuin ennen sitä, mutta silti tämä on parasta. Kun bussi lähti lentokentältä keskustaan, tunsin oloni vapaaksi. Saan tehdä mitä haluan ja mennä mihin haluan. Olen myös tietoisesti vapauttanut itseäni Anoreksian kahleista. Se yritti tänään pakottaa minua laskemaan eilisiä ruokia, mutta minä kieltäydyin. Uskotko? Tunnen oloni vahvemmaksi. Tuntuu kuin olisin saanut voimani takaisin moninkertaisesti.”

 4.6.2017, Sunnuntai klo 9:35
”Eilen tuntui ensimmäistä kertaa siltä että lysähdän rinkkani alle. Energiat olivat vähän väliä nollassa ja väsymys painoi koko kroppaa. Torkahdin junan lattialle. Se oli niin täynnä etten mahtunut istumaan, eikä minusta ollut kannattelemaan itseäni. Nyt olen paikallisten ympäröimänä pienessä Italialaisessa kaupungissa, San Martino Buon Albergossa. Taustalla siintää vuoristo. Aamuinen tuuli on lämmin ja lempeä.”

 6.6.2017, Tiistai klo 4:59
”Tunnit vierähtelivät yllättävän kepein ja lennokkain askelein juna-aseman lattialla Villachissa, jossa vietin yöni. Jätin ahdistuslääkkeen tänään ottamatta koska tiesin että se väsyttää minua. Normaalisti jos unohdan ottaa sen, en saa unta ennen kuin muistan… Siksikö siis olen vielä hereillä? Otan sen lääkkeen kun tiedän ettei tarvitse vähään aikaan kyetä kantamaan rinkkaa ja selvittämään missä pitää seuraavaksi olla. Aurinko alkaa nousta ja taivas on violetti. Sen eteen piirtyy suuren vuoriston siluetti ja tunnelma on kieltämättä väsähtänyt, mutta taianomainen. Maisemat vilistää ohi junan ikkunasta mutta kaikki näyttäytyy liilassa hehkussa. Ollaan jossain päin Itävaltaa.”

 8.6.2017, Torstai klo 14:05
”Kun saavuin perille Sloveniaan, olin niin väsynyt että se ilmeni huonovointisuutena joka vei minut muutamassa tunnissa tosi huonoon kuntoon. Ehdin jo hetken ajatella etten enää pääse jaloilleni. Mutta tässä vielä istun ja kirjoitan. Bledin järvellä. Olen rakastunut tähän paikkaan, se on kaunein tähän mennessä ja haluan nauttia tästä ainakin viimeiseen bussiin asti… En haluaisi lähteä täältä ikinä. Haluaisin muuttaa vuoristoon ja olla joku muu. Ainakin tänään.”

”Eilen tapasin Aberton. Hän on 24 vuotias Italialainen lääkäriopiskelija, ja hän kertoi minulle matkoistaan ympäri Eurooppaa. Aberto ymmärsi ja jakoi täydellisesti tunteen siitä, miten joskus haluaa vaan lähteä kauas ja unohtaa oman elämänsä ja arkensa hetkeksi. Hänellä on kaunis hymy.”

 9.6.2017, Perjantai klo 14:45
”Aberto ehdotti brunssia. Minä pakkasin tavarani ja lähdin karkuun.”

”Täällä junassa on runsaasti istumapaikkoja, mutta rakastan hengailla käytävässä koska junan ikkunat saa siellä auki. Niistä pystyy työntämään pään ja kädet ulos ja tuntemaan ihanan, raikkaan, lämpimän tuulen joka tuivertaa hiukset sekaisin. Ympärillä näkyy vuoria, metsää ja turkoosi joki jonka mutkia juna myötäilee. Tästä paremmaksi ihminen ei voi itseään tuntea. Kunpa matka kestäisi ikuisesti.”

 11.6.2017, Sunnuntai klo 15:28
”Zagrebin juna-asemalla tutustuin Amerikkalaisiin reppureissaajiin, ja viimeyönä karattiin Ivanin kanssa keskuspuistoon. Minulla oli ylläni yöpaidan housut, eikä lainkaan kenkiä. Hän odotti minua talon nurkalla kun kello oli yksi. Kellahdettiin märälle nurmikolle ja sovittiin, että olisimme toisillemme rehellisiä. Mitä menetettävää meillä olisi? Emme tulisi enää koskaan näkemään toisiamme, ja sinä tiedät että rakastan sen faktan luomaa tunnelmaa. Kerroin hänelle sairaudestani, minusta, kaikesta. Hän kyseli ja kuunteli ja vaikutti jopa lumoutuneelta joistain niistä asioista, joita minä normaalisi häpeäisin. Kerroin olevani vielä edelleenkin sekaisin silloin tällöin, ja hän puhui asioista joista ei ollut kertonut kenellekään. En ole koskaan käynyt sellaista keskustelua englanniksi. Totesimme olevamme idiootteja kun emme osaa arvostaa itseämme tarpeeksi. Hän haukkui minua tyhmäksi leikkisä virne kasvoillaan, ja minä heitin häntä viileällä ruoholla. Ivan kantoi minut reppuselässään kämpälle. Kynnyksellä hän sanoi karhealla äänellään että olen kaunein olento jonka hän on koskaan tavannut. ’Inside and out’. En ikinä unohda niitä sanoja, ja haluan tehdä selväksi Anoreksialle, että vaikka Ivan tiesi sen asuvan sisälläni, hän ei puhunut siitä sanoessaan minua kauniiksi.”

 12.6.2017, Maanantai klo 15:47
”Istutaan samalla rannalla jolla istuttiin joskus äidin, iskän ja Fiian kanssa. Tuntui ihanalta palata tänne. Split. Tämä on yksi lempikaupungeistani ja aina kun joudun jättämään sen, aattelen että tämä voi olla viimeinen hetkeni täällä. Täällä minä kuitenkin taas olen. Vesi on kirkkaan turkoosia, ja niin suolaista että se kelluttaa koko vartaloa ja maistuu huulilla. Kun uimisen jälkeen kuivuu aurinkokylvyssä niin suolakiteet alkavat kutitella iholla, joka kerrankin myötäilee vartaloa, jonka sisällä on hyvä olla.”

 13.6.2017, Tiistai klo 19:03
”Vesiputousten ääni on massiivisen rauhoittava. Käsittämätöntä miten luonnossa voi olla tuollaisia paikkoja, ja miten ne ovat samalla niin kauniita ja tappavan vaarallisia. Virtauksen voima on valtava. Melko lähelle sitä olisi päässyt uimaan, mutta sydämeni on väsynyt. En voinut ottaa riskiä ja ajautua virtauksen vietäväksi rikkinäisellä sydämellä. Se teki oloni haikeaksi, mutta silmieni edessä loistava näkymä ei jättänyt tilaa pettymyksen tunteille. Ylhäällä putousten alkupäässä oli kasvillisuuden muodostamia kirkkaita altaita. Niiden keskellä kulki pieniä polkuja joiden yli puut taipuivat vihreiksi porteiksi. Se kaikki herätti hämmästyttävällä tavalla kunnioittamaan luontoa. Se on vahva ja arvaamaton, mutta niin kaunis ja herkkä. Se paikka sai minut sanattomaksi. On eri asia tietää jonkin uskomattoman asian olemassaolo, kuin nähdä se omin silmin. Eikä edes vain nähdä, vaan myös tuntea ja kokea. Tämä matka on ollut parasta mitä minulle on tapahtunut vuosiin.”

 14.6.2017, Keskiviikko klo 13:33
”Kävelimme kohti rantaa, ja mitä pidemmälle kävelimme, sitä enemmän ihmisiä seuraamme liittyi. Kello kääntyi pikkutunneille ja meitä oli jo 7. Tie rannalle oli pilkkopimeä. Kävelimme käsi kädessä pientä kivistä rantapolkua ja kuun valo oli ainoa asia joka meitä valaisi. Se oli kyllä uskomattoman kirkas kuutamo. En tiedä kuka sen keksi, mutta tietysti me menimme veteen. Ei meillä ollut uimapukuja tai pyyhkeitä, saatika vesikenkiä. Vesi oli öisen vilpoista ja mustaa. Roiskittiin sitä toistemme päälle ja vaikka terävät kivet meren pohjassa raapivat jalkojani, en osannut varoa niitä koska minulla oli niin hauskaa. Vedestä noustessa jalkani vuosi verta ja yön viileys puhalsi märän ihon kananlihalle kun puimme vaatteita märkien alusvaatteiden päälle. Kävelin kämppään asti avojaloin, hymy huulillani.”

”Huomenna lähden kotiin enkä ole lainkaan valmis palaamaan. Tuntuu kuin olisin ollut ikuisuuden poissa, mutta samalla tiedän että haluaisin ja tarvitsisin ainakin toisen ikuisuuden jättääkseni tämän kaiken. Kotona minua ei odota mikään. Siellä ei juuri nyt ole mitään mitä kaipaisin. Täältä jään ikävöimään lämmintä tuulta, meren suolaa ja sen tuoksua ilmassa, kadulla vapaana saapastelevia riikinkukkoja ja kahviloista saatavaa paksua kaakaota jota en edes pystyisi juomaan kotona. Eniten tulen kaipaamaan vapautta. Sitä, ettei tiedä mitä huomenna tapahtuu tai mihin seuraavaksi päätyy, ja sitä ettei se epätietoisuus haittaa. Kukaan ei kysy mitä teen elemälläni, ja jos kysyy, saan tehdä mitä haluan. Saan olla kuka haluan. Saan olla minä. En ole koskaan ollut näin oma itseni. Suomessa minua kahlitsee Anoreksia ja pelko. Pelko siitä etten riitä, osaa tai pysty. Täällä mikään ei ole pidätellyt minua. Siksi en halua kotiin. Haluan olla minä yhtä täysillä kuin nämä viimeiset viikot, mutta mitä lähemmäs ajatukseni liukuvat Suomea, sitä enemmän alan pelätä etten pysty siihen siellä. Ja sitten huomaan jo olevani pois itsestäni. Pelkääväni. En tiedä mitä teen kun palaan Suomeen. En tiedä jatkuuko sairasloma, pääsenkö musikaaliin vai menenkö töihin… En tiedä miten Anoreksia toivottaa minut tervetulleeksi. En tiedä mitään, enkä olisi koskaan uskonut että tarvitsen rohkeutta kyetäkseni palaamaan kotiin.”

”Otan vastaan mitä tulee, ja jos kaikki menee pieleen niin tiedän nyt mistä lopulta löydän itseni jos kadotan minut jälleen. Löydän itseni maailmalta. Sieltä, missä vapaus asuu. En ole saanut matkallani vastauksia tulevaisuuttani koskeviin kysymyksiin, mutta olen saanut jotain parempaa: Olen tutustunut itseeni uudelleen. Tiedän kuka olen, ja pidän siitä. Tiedän mitä haluan, ja uskon nyt että se on mahdollista tasan niin kauan kun muistan kuka olen.”

 15.6.2017, Torstai klo 13:37
”Seikkailu on päättynyt. On mentävä kotiin ja vietävä matkamuistona kaikki kokemani. Saan kantaa sitä sisälläni koko loppuelämäni ja se on hienoa. Ei se oikeasti edes ole kantamista: Nämä muistot ovat höyhenen kevyitä ja ne kutittelevat minua mukavasti antaen voimaa ja uskoa kaikkeen tulevaan. Minulla on takana elämäni ehkä hienoimmat viikot. Ei pitäisi olla surullinen kotiinpaluusta, vaan onnellinen kaikesta tapahtuneesta.”

 15.6.2017, Edelleen torstai klo 23:02
”Konservatoriolta tuli info: ’Pääsy- ja valintakokeet hylätty’. Mamma Miaan minua ei valittu. Huomenna alkaa hormonitutkimukset. Postiluukusta oli tullut uusi sairaslomatodistus, vakuutuskorvauslaskelmia, kelakorvauslaskelma ja 2 kutsua sisätautipolille. Tämäkö on taas sitä arkea johon tänään matkustin takaisin? Tämäkö on minun kotini? Minun maailmani? Pysähdyin hetkeksi ja laitoin silmät kiinni. Yritin tunnustella ja irtautua siitä kaikesta mikä hiipi minua kohti: paniikki, ahdistus, epätoivo, epätietoisuus, pettymys ja pelko. Kaikki se minkä jätin tänne ennen kuin lähdin. Avasin silmäni ja aloin pyörittää vaihtoehtoja: Jos menisin töihin… Saisin nopeasti rahat ja pääsisin lähtemään pian taas pois. Vielä pidemmäksi ajaksi. Ja kauemmas. Voisinko lähteä karkuun tutkimuksia, lopettaa psykoterapian, unohtaa lääkärit, kaikki ongelmat ja kaiken mitä on ollut?”

 16.6.2017, Perjantai klo 23:54
”Ajatukseni ovat koko illan kiertäneet syvissä vesissä ympyrää. Olen vuorotellen miettinyt asioita ja ollut liian väsynyt miettimään mitään. Olen ajatellut ahdistuslääkkeen ottamista mutta ollut liian väsynyt tekemään mitään. Onko matkustuksen jälkeinen masennus ihan oikea käsite vai onko sen matkailun tuoma adrenaliini lopultakin kadonnut ja jättänyt jäljelle vain entistäkin suuremman väsymyksen? Väsymys ja masennus ovat parhaita kavereita, sen olen oppinut jo kauan sitten. Tai sitten sopassa on mukana vielä kaikki hylkäyskirjeet ja pettymykset joita koetan väistellä.”

 17.6.2017, Lauantai klo 22:45
”Käytiin äidin ja iskän kanssa pitkä keskustelu. Puhuttiin Konsan tuloksesta ja kaikki se vaan ryöpsähti ulos suustani, vaikka olin päättänyt etten halua puhua siitä tai edes ajatella sitä… Välttääkseni viimeviikot pilaavan pahan mielen. Mutta ei viimeviikkoja voi pilata. Se on eri asia että todellisuus on kohdattava. Keskusteltiin pitkään. Iskä puhui omaan painokkaaseen ja saarnaavaan sävyynsä siitä, miten minussa on se kaikki mitä tarvitaan mihin ikinä. Miten minun pitää vain tulla terveeksi. Hän sanoi ettei maailma paranna minua. Hän sanoi ettei oikeasti mikään muutu kun ylittää Suomen rajan. Rajan ylittäminen ei ole ratkaisu, koska sen tuoma helpotus ei ole totta kestävässä näkökulmassa. Ja se on ihan totta että se ei ole totta… Mutta siitä ei pidä vaipua epätoivoon vaan ajatella se näin: Jos pystyn ulkomailla olemaan oma itseni ja luottamaan itseeni ja unelmiini ja siihen kuka olen, niin miksi en pystyisi siihen täällä? Mitä se rajan ylittäminen siihen vaikuttaa? Okei, se vaikuttaa paljonkin, mutta perusajatus on iskällä ihan oikein. Ei mielisairaus tiedä maan välisiä rajoja vai tietääkö?
Minun on lakattava pelkäämästä. Mitä minä oikeasti haluan? Taina kysyisi sitä nyt, ja minä miettisin pitkään ja ajattelisin ihan ensimmäisenä uutta, pidempää reissua ja poissa pysymistä, mutta vastaisin lopulta ’terveyttä’. Haluan olla terve ja käyttää kaiken sen sairauteen suunnatun energian siihen, että jonakin päivänä minä vielä onnistun. Jos se ei ole Konservatorio tai Mamma Mia, niin se on joku muu. Tarvitaan terveyttä, uskoa, luottamusta ja rohkeutta. Matkustamisesta saa oikein käytettynä aineksia kaiken sen ammentamiseen. Kotiinpaluu ei ole epätoivoiseen arkeen palaamista, vaan sen tajuamista mikä on pielessä, ja avartuneemmalla mielellä sen kimppuun käymistä. Ongelmia ei paeta. Minun ongelmani ovat Anoreksia ja pelko. Niiden sisään mahtuu kaikenlaista, mutta totuus on, että matkalle ei saa lähteä ongelmia karkuun. Matkalle lähdetään hakemaan näkökulmaa, uskoa, sekä halua elää. Ja sen kaiken minä sain.
On vaikeaa selittää tätä kokemattomalle ihmiselle miltä tuntuu päästä pois minun arjestani. Siitä, kun mikään ei tunnu miltään ja epäonnistuminen ja sen pelko varjostavat kaikkea. Siitä pois pääseminen edes pieneksi hetkeksi tuntuu käsittämättömän hyvältä. Niin ihanalta, että se hämärtää totuutta: Alkaa helposti uskomaan että pakeneminen on se oikea tie. Iskä ja äiti ovat ehkä kokemattomia tietämään miltä minun elämäni näyttää, tuntuu ja maistuu minun pääni sisällä, mutta siinä he ovat oikeassa, että maan rajojen ylitys ei ole lopullinen ratkaisu… Eikä sen kai pitäisi olla edes väliaikainen.”

 

Tulevaisuus

20.9.2017 Yleinen

On jännittävää huomata miten terveydentila heijastuu suoraan valovoimakkuuteen, jolla tulevaisuus näyttäytyy. Usein mielenterveyden kanssa painiessa tuntuu kuin joku sytyttäisi ja sammuttaisi jatkuvasti spottivaloa tulevaisuudessani. Sen välkkyessä päälle ja pois olen tullut lopputulemaan, jossa täytyy olla onnellinen siitä, että se valo sentään joskus palaa. Pimeitä jaksoja on ollut, mutta niiden jälkeen tulevaisuus on aina syttynyt uudelleen. Sen valo on monesti hämärä ja kaukainen, mutta siellä se kuitenkin on.

Nuoruuteen sekä elämään yleensä kuuluu epävarmuus tulevaisuudesta. Sen kanssa painivat niin sairaat kuin terveetkin ihmiset. Anoreksian kanssa tulevaisuuden tarkastelu eroaa terveellisestä näkökulmasta kuitenkin monilla koko tulevaisuus -käsitteen muotoa muuttavilla mutkilla.

Anoreksian varjossa tulevaisuuteen kohdistuva toivo heittelehtii rajusti olemassaolonsa laidalla ja katoaa välillä kokonaan. Kun toivo katoaa, ei vaihtoehtoja tulevaisuudesta ole. Tällöin se on joko pimeä ja vaarallinen paikka, tai jokin mitä ei koskaan tule tapahtumaankaan. Tulevaisuuden toivon läsnäolonkin aikoina on kuitenkin tärkeää osata tunnistaa mikä on Anoreksian luomaa, lopulta toivottomuuteen vievää toivoa. Tällainen anorektinen tulevaisuuden toivo perustuu sairauden etenemiseen liittyvään toiveikkuuteen ja siihen uskomiseen. Sen tähtäimessä on tulevaisuus täynnä pienempiä lukemia ja täydellisempiä tuloksia. Tulevaisuus lähempänä kuolemaa.

Vahvempina hetkinä kykenen rakentamaan omaa, henkilökohtaista tulevaisuuskuvaani jossa Anoreksialla on paikkansa, mutta jossa se ei hallitse minun todellisia haaveitani. Heikkoja hetkiä on kuitenkin paljon, ja niiden myötä Anoreksia pääsee helposti käsiksi siihen kuvaan. Se sotkee unelmiani synkillä väreillään omien niistä itselleen tilaa ja muodostaen näin lisää epävarmuutta ja epätietoisuutta. Se ei unohda muistuttaa minua siitä, että tulevaisuutta on hankala suunnitella kun ei tiedä kuinka lähellä sairauttani se tapahtuu. Se korjailee haaveitani kyseenalaistamalla kykyjäni. Se yrittää saada minut uskomaan että sen omien, anorektisten aatteiden toteuttaminen on ainoa asia jossa olen hyvä. Se tekee kaiken sen katkaistakseen siivet tulevaisuudelta jossa se on sivuroolissa, tai jossa sitä ei ole lainkaan.

Niin kauan kun Anoreksialla on näppinsä pelissä tulevaisuuteni suunnittelemisen ja rakentamisen kanssa, on ympärilläni rakennusprosessia hankaloittavia kysymyksiä vailla vastauksia: Olenko naiivi kun unelmoin asioista joihin en kykene? Kykenenkö? Uskallanko visioida tulevaisuudesta ilman sairauttani? Onko sellaista tulevaisuutta edes mahdollista saavuttaa? Entä voiko tulevaisuudesta sairauden kanssa rakentua mitään tavoittelemisen arvoista? Onko minun kaltaisellani lainkaan tulevaisuutta?

 5.3.2014, Keskiviikko klo 14:57
”Olen miettinyt… Kun minulle tehtiin masennustestejä, oli niissä aina kysymys ’Millaisena näät tulevaisuutesi’. Vaihtoehdot olivat aina synkästä ja pelottavasta valoisaan. Silloin en ihan täysin ymmärtänyt kysymystä, ja koulua oli niin paljon jäljellä että en osannut vastata siihen. Nyt osaan. Tulevaisuus tuntuu synkemmältä ja pelottavammalta kuin koskaan. Nyt kun ratkaisut tulevaisuudestani ovat niin lähellä, en yhtäkkiä tiedäkään mistään mitään. Välillä tuntuu että maailmassa ei olekaan sitä juuri minulle tarkoitettua juttua… Tuntuu että en koskaan pääse omille jaloilleni kun en koskaan parannu.”

 13.2.2015, Perjantai klo 16:00
”Tavallaan ihanaa että tulevaisuus on avoinna ja uusia ovia on vaikka kuinka… Niitä on niin kauan että löydän sen oven josta haluan kotioveni. Ehkä joskus, ehkä ei koskaan. Molemmat on minulle ok kunhan olen onnellinen.”

 8.1.2017, Sunnuntai klo 22:05
”Mielialani ovat menneet ylös alas ja tulevaisuus on näyttänyt usein jo 48 tunnin sisällä sekä valoisalta että äärimmäisen epätoivoiselta. Nyt kuitenkin alkaa tuntua siltä että valo voittaa. Se tunne on antanut minulle tilaa ajatella järkevästi ja punnita eri vaihtoehtoja. Ehkä suurin muutos on se, että kykenen ylipäätään löytämään niitä vaihtoehtoja. Minulle on viimeaikoina herännyt myös suuri tiedonhalu. Haluaisin ymmärtää maailmaa ympärilläni, mutta tuntuu etten tiedä paljoakaan. Maailmankuvani on puutteellinen. Niin kauan olen vain tuijottanut Anoreksiaa silmiin, tai kuten viimevuosina – keskittynyt ymmärtämään niitä silmiä jotta parantuisin… Mutta haluan välillä myös katsoa ympärilleni ja ymmärtää mitä näen.”

 22.1.2017, Sunnuntai klo 22:39
”Saavuin juuri takaisin Turkuun. Ehkä tämä olo johtuu tyhjyydestä mikä tulee siitä kun on saanut elää jossain missä on paljon ihmisiä ja tekemistä, ja nyt on taas palattava vanhempien luokse parantumaan. Parantuminen on tylsää, tappavaa ja tyhjää. Se on sitä niin kauan kunnes maaliviiva alkaa näkyä… Ja ehkä juuri siksi minulla on huono olo. En enää jaksaisi juosta sinne maaliviivalle kun tuntuu että joku siirtää sitä kauemmas koko ajan. En siis juokse sitä kohti, vaan juoksen sen perässä. Tämän viikonlopun kaltaiset Helsinkireissut on niin kivoja koska niiden myötä pääsee hetkellisesti elämään sitä elämää mitä minulla ei ole. Vähän niin kuin jonkun muun elämää, jonkun muun kotiin, johonkin muuhun kaupunkiin… Kunnes palaan tänne ja muistan entistä selkeämmin minun elämääni vaivaavat kysymykset: Mitä minä teen elämälläni? Onko minulle paikkaa tässä maailmassa? Tänään bussissa ajattelin seuraavaa: Miksi en yrittäisi? Voin koska tahansa lopettaa kaiken lopullisesti (siis kaiken) jos en onnistu tai löydä sitä jotain mikä tekee minut onnelliseksi. En osaa sanoa oliko tuo ajatus tervettä vai sairasta minää, mutta se on totta. Pointti on kuitenkin siinä, että haluaisin olla onnellinen jo sillä matkalla kun etsin sitä jotain.”

 Yhteiskunta kohdistaa lasten ja nuorten koulutuksen sekä kasvattamisen tulevaisuuteen, jonka voisi karkeasti yksilöllisellä tasolla määritellä elämäksi, johon nuoruusikä tähtää. Ihmiset luovat siitä elämästä helposti ideaalisen määränpään. Sen mukaan tulevaisuus on mielekäs ammatti joka pyörittää yhteiskunnan pyörää. Ammatti, johon tiivistyy ihmisen osaaminen, järkevät haaveet, loppuelämän omistautuminen ja ylpeys. Ylpeys itsestään sekä jonkun muun tekeminen ylpeäksi. Onnellisuus. Onnistuminen. Kaikki edellämainittu kuvastaa kuitenkin tavoittelemisen arvoisen määränpään lisäksi paineita joita yhteiskunta ja ihmiset asettavat toisilleen, ja joita yhtälailla asetamme itsellemme. Täytyy tietää mitä haluaa. Täytyy olla onnellinen. Täytyy pärjätä. Kaikki muu on epäonnistumista.

Kaikilla ihmisillä tulevaisuuden muodostuminen ei tapahdu yhteiskunnan ihanteellista reittiä pitkin. Se voi johtua sairaudesta, tai mistä tahansa muusta syystä. Joskus siihen ei ole varsinaista syytä lainkaan. Toisilla meistä reitti tulevaisuuteen kulkee mutkien ja umpikujien kautta. Tällöin on joskus välttämätöntä arpoa, kokeilla, luovuttaa, aloittaa alusta ja kaiken sen keskellä yrittää valaa ja ylläpitää luottamusta sekä toivoa lopulliseen onnistumiseen. Kuitenkin myös lopullinen onnistuminen on osittain yhteiskunnan luomaa haavekuvaa. Todellisuudessa elämässä voi olla monia lopullisia onnistumisia. Jokin ajatus tuntuu hyvältä muutamia, kenties kymmeniä vuosia, kunnes elämä ohjaa uusien tuulien pariin. Sairauteni on näyttänyt minulle että epäonnistuminen on sallittua. Sallittua on myös mielen muuttaminen. Yhteiskunnan luoma tyypillinen polku on ehkä tarpeellinen malli jotta pyörä pyörii, mutta etenkin sairaan mielen kanssa on hyvä muistaa, että siitä poikkeaminen ei ole väärin. Päinvastoin. Jo pelkkä sen polun ulkopuolelta ajattelu ohjaa monesti luonnostaan oikeaan suuntaan.

Sanotaan, että on tärkeää seurata oman sydämen ääntä. Haaveita ja unelmia. Joskus niiden jäljet peittyvät joka puolelta tulevien paineiden, ja kuten minun tapauksessani, myös sairauteni alle. Voisin sanoa että sairauteni on jo kerran ajanut minut ulos valitsemaltani reitiltä, mutta sairaanhoito-oppilaitoksesta lähteminen ei ollut ainoastaan Anoreksian syytä. Osa vastuusta kuuluu myös minulle itselleni: Siihen kouluun mennessäni en seurannut unelmiani, vaan juoksin niitä paineiden alla pakoon. Tulevaisuuden toivo, luottamus omiin kykyihin ja vaihtoehtoihin, sekä itselleen ajan antaminen toimivat kaikki siivousvälineinä paineiden luomiin tahroihin. Niiden tahrojen alla ovat haaveet, joita katselemalla voi löytää vastauksia.

Välivuosi opetti minulle, että jos tulevaisuus ei näyttäydy minkään laisena, on sitä kohti mentävä siitä huolimatta. Ammattia ja vakaata elämää tukevan tulevaisuuskäsityksen ulkopuolellahan tulevaisuutta on kaikki mitä tapahtuu tämän hetken jälkeen. Huominen tulee vaikka sen kulkua ei olisi ennalta suunnitellut, ja joskus juuri sellaiset, suunnittelemattomat huomiset antavat perspektiiviä. Minulle ne antoivat mahdollisuuden tavoittaa tulevaisuuden ajattelun kultaisen keskitien.

28.11.2016, Maanantai klo 17:29
”Taina sanoi että minulla on joko tapana ajatella asioita liikaa, pakkomielteisellä tasolla, tai sitten en ajattele niitä ollankaan. Se on totta. Kun puhuimme tulevaisuudesta ja siitä, että jossain vaiheessa minun on tiedettävä mitä tapahtuu välivuoden jälkeen, ahdistuin heti. Se siirtyi välittömästi takaisin sille alueelle missä en pääse ajatuksesta irti ennen kuin se on ratkaistu. Ja minulla ei ole aavistustakaan mitä haluan välivuoden jälkeen. Taina sanoi että minun on opeteltava siirtämään asioita ns. välimuistiin. Sille kultaiselle keskitielle pakonomaisen ajattelun ja täydellisen ajattelemattomuuden välille. Niin, että se, mitä haluaisin tulevaisuudellani tehdä, roikkuisi mukanani mielessäni ihan pienellä prosentilla. Siten, että olisin avoin ulkomaailman tarjoamille ideoille ja mahdollisuuksille mutta en stressaisi siitä jatkuvasti. Sillä tavoin voisin löytää kysymyksiini vastauksen.”

Kaiken oppimani perusteella loppuelämään tähtäävän tulevaisuuskäsityksen mukaisen tulevaisuuden suunnittelu sairauden kanssa tai ilman sitä on pääosin seuraavanlainen: Ota aikalisä, jonka aikana asiat kypsyvät kultaisessa välitilassa. Kysy itseltäsi mistä sinä pidät. Näytä keskisormea sisältä- ja ulkoa tuleville epäilyksille. Lähde pitämäsi asian suuntaan rohkeasti. Valmistaudu kääntymään takaisin, mutta älä tee sitä suuntasi kustannuksella. Heittäydy, ole avoin, luota, toivo. Nauti niin kauan kuin kaikki tuntuu oikealta. Jos ei tunnu, aloita alusta. Alusta aloittaminen on okei. Sen voi tehdä nyt, huomenna, ensiviikolla, ensivuonna tai kymmenien vuosien päästä, sillä niin kauan kuin olemme elossa, on meillä loppuelämä johon tähdätä.

Anoreksian kanssa aloitan alusta päivittäin. Yhteiskunnan tasolla olen nyt aloittamassa alusta ensimmäistä kertaa. Olen ottanut aikaa. Olen kysynyt itseltäni mistä minä pidän. Olen nostanut ja laskenut keskisormeani epäilyksille – lähinnä niille sisäisille, lukuisia kertoja ja teen sitä edelleen.

 30.1.2017, Maanantai klo 12:21
”Mietin ensimmäistä kertaa tosissani hakevani Konservatoriolle opiskelemaan musiikkia. Olen aina ajatellut etten ole tarpeeksi hyvä siihen, ja sen takia en ole oikeastaan edes tosissaan ajatellut koko asiaa. Nyt kun oikeasti uskallan ajatella sitä, näen sen vaihtoehtona. Ainakin välillä. Aijon itsekseni valmistaa itseäni pääsykokeita varten. Stressi on kielletty, joten minulla on musateorian opiskeluhetki aina maanantaisin. Eli tänään. Täytyy kuitenkin sanoa että olen istunut paikoillani monta tuntia yrittäen saada iskut näkyviin ja laskut oikein vaikka minulla ei ole edes oikeita vastauksia. En ole luovuttamassa… On vaan turhauttavaa kun ei tajua kaikkea, ja minun on vaikea sietää sitä tunnetta kun ei tajua jotain täydellisesti vaikka on käyttänyt tunteja edistääkseen asiaa.”

 13.3.2017, Maanantai klo 22:54
”Tänään oli juuri huonoin mahdollinen päivä olla näin väsynyt, koska tänään oli teoriaopiskelupäivä. Niin, maanantai. Minä en pystynyt siihen tänään… En kertakaikkiaan uskaltanut avata sitä kirjaa. Olin uupunut, mutta samalla tiesin että jos avaisin kirjan ja huomaisin että olisin liian väsynyt tajuamaan sen sisältämiä asioita, siitä seuraisi ensin ahdistus, sitten paniikki, ja sitten epäusko. Epäusko taitoihini, itseeni, ja lopulta valintoihini ja koko elämääni. Siksi tein ratkaisun olla avaamatta kirjaa. Mutta sekään ei ollut helppoa… Inhoan siirtää asioita huomiseen. Minä en siirrä asioita huomiseen. En koskaan. Se ahdistaa ja ällöttää minua. Nyt sen teoriakirjan mahdolliset hankaluudet odottavat minua huomenna ja heijastavat sivuiltaan epäonnistumista, koska luen niitä päivän myöhässä.”

”Olen myös alkanut pelätä sitä koko opiskelua. Odotan kauhulla sitä sivua, josta en enää ymmärräkään mitään. Sivua, jota en osaa opettaa itselleni… Koska pelkään että se paljastaa että olen taas hakoteillä elämäni kanssa, ja hukkaan energiaani asiaan, johon minusta ei ole. Joskus mietin että ihan pieni hitunen itseluottamusta korjaisi kaikki ongelmani.”

 7.2.2017, Tiistai klo 17:56
”Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu. Niinhän ne sanovat… Joskus mietin kyllä missä päin maailmaa ne avautuvat ovet mahtavat sijaita. Niitä kun ei tunnu näkyvän. Ovia sen kuin sulkeutuu. Joskus pikkuhiljaa, ajan myötä ja kivuttomasti. Joskus taas joku läimäyttää sen kiinni nenäni edestä. Ehkä pointti on siinä, etteivät ne ovet avaudu itsestään. Sen sanonnan pitäisi olla toisenlainen. ’Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu.’ EI. Kun yksi ovi sulkeutuu, tee entistä enemmän töitä ja avaa väkipakolla seuraava. Kunpa saisin sen Konservatorion oven auki. Sen eteen ainakin teen töitä. Se on järkevin suunnitelmani pitkään aikaan… Uusi luku ja tikkaat takaisin normaalia elämää kohti. Ja sitä kohti mikä minua oikeasti kiinnostaa, vaikka en aina uskallakaan myöntää sitä edes itselleni. Miksi en uskalla myöntää? Koska pelkään niin paljon etten ole tarpeeksi hyvä. En suoranaisesti pelkää epäonnistumista, mutta pelkään etten kestä enää yhtäkään sellaista.”

21.3.2017, Tiistai klo 9:53
”Käytiin Fiian kanssa sen koululla ja otettiin luokkahuone: Hän auttoi minua pääsykoejuttujen kanssa. Sanonpahan vaan että siitä naisesta tulee vielä ihan huikea opettaja, ellei musaura vie sitä lavoille. Ja molemmissa se pärjäisi paremmin kuin suurin osa. Sen opetuksessa tarkoitan sellaisia pieniä juttuja, jotka kannustaa. Hänen tapansa opettaa torjui minun tapaani ruoskia itseäni. Se on tärkeää, sillä usein pelkään sitä, miten rumasti puhun itselleni kun epäonnistun jonkun edessä, vaikka se joku olisi siskoni. Se, mitä minun sisäinen ääneni ei ymmärrä, on että lopulliseen onnistumiseen tarvitaan satoja tuhansia epäonnistumisia. Jos niistä rankaisee itseään niin pahasti että alkaa pelkäämään epäonnistumista, alkaa lopulta myös pelkäämään yrittämistä. Ja jos ei yritä, ei voi onnistua. Siinä se. Ja kaikki edellämainittu pätee myös isommassa mittakaavassa. Elämässä.” 

Kun et tiedä mihin olet menossa, kaikki tiet vievät perille.

 

Gynekologikammo

21.8.2017 Yleinen

Tilanne, jonka jokainen nainen (ainakin meidän kulttuurissamme) joutuu kohtaamaan, ja joka harvalle on kovinkaan luonteva muutenkaan voi olla seksuaalisen hyväksikäytön uhrille todella pelottava. Itse muistan ensimmäisen kertani gynekologilla. Tuolloin en vielä muistanut hyväksikäytöstä oikeastaan mitään, tai ainakaan en edes osannut ajatella että sellaista olisi tapahtunut. Paikalla oli lääkärin lisäksi opiskelija ja minulla oli ollut kummallista verenvuotoa jo pidemmän aikaa. Kuukautiseni vain eivät jostain syystä tuntuneet loppuvan ollenkaan. Jokin aika ennen tätä olin nähnyt painajaisen (?) raiskauksesta ja myöhemmin siitä kuinka paholainen vei syntymättömät lapseni mukanaan, joten olin asian kanssa jotenkin todella kummallisissa tunnelmissa. Teini-ikään kuuluu yliluonnollisten asioiden käsittely ja elin paljon niissä maailmoissa, joskin osasin sulkea mystiset asiat ulkopuolelle arjessani. Iltaisin ja öisin kuitenkin luin ja ajattelin paljon myyttistä hyvää ja pahaa, sielunvaellusta, enkeleitä, henkiä, symboliikkaa jne ja tämä kuvasto väritti käsitystäni maailmasta ja etenkin seksistä. Tai värittää oikeasti vieläkin, mutta olen itse kasvanut ja alan ymmärtää myyttien yleisinhimillisen ja yleismaailmallisen merkityksen. Nykyisin pidän monia ns.yliluonnollisia asioita aivan normaaleina ja luonnollisina asioina, joista osa toki on edelleen tieteen selittämättömissä tai muuten pelottavia. Olen myös löytänyt positiivisen henkisen lähestymisen seksuaalisuuteen, josta olen todella kiitollinen.

No, joka tapauksessa olin vasta teini-ikäinen, ehkä noin seitsemäntoista vuotias, enkä ollut koskaan oikeasti harrastanut seksiä (raiskaus ei ole seksiä!) yhdenkään pojan kanssa, joten itseni paljaaksi riisuminen ja siihen gynekologin tutkimuspöydälle asettautuminen oli jo itsessään vähintäänkin kummallista. Muistan vastanneeni kysymykseen neitsyydestä kuitenkin että ”Ei, en ole enää neitsyt” ja itse tutkimuksen sujuneen helposti ja kivuttomasti. Olin kuitenkin henkisesti aivan paniikissa enkä muistanut mitään mitä lääkäri minulle sanoi. Sain jonkun reseptin ja se kyllä auttoi sikäli että vuoto loppui muutamassa päivässä. Se vuoto tosin alkoi parin kuukauden kuluttua uudestaan ja silloin minulla oli vastassani vanhempi, huonosti suomea puhuva mieslääkäri. Ensin minulle iski todellakin paniikki, mutta hän onneksi huomasi sen ja sanoi että koska minut oli vasta tutkittu ja koska kyseessä ei ole elimellinen vika hän ei tekisi sisäisiä tutkimuksia, vaan sain ehkäisypillerireseptin tasapainottamaan kuukautisiani ja estämään liiallista vuotoa. (No tästäkin voisin joskus kirjoittaa ihan erillisen tekstin, koska tämä resepti on sittemmin muokannut seksuaalisuuttani todella paljon, mutta koetan nyt keskittyä tähän gynekologi aiheeseen…)

Seuraavat gynekäynnit ovatkin olleet sitten helpompia, koska olin sittemmin jo löytänyt ensimmäisen oikean poikaystäväni ja pimppiiini kajoaminen ei enää ollut niin kummallisen tuntuista eikä pelottavaa. Kuitenkin minun on pakko sanoa, että edelleen jännitän gynekäyntejä, erityisesti jos lääkärinä on mies. Uskon että he ovat aivan yhtä päteviä asiassaan kuin naisetkin, mutta minulla on edelleen epämiellyttävä olo asettautua mieslääkärin tutkittavaksi. Olin edelleen melko nuori kun minulle ensimmäisen kerran sattui papa-kokeeseen miespuolinen yleislääkäri ja minulle alkoi tulla pieni paniikki. Onneksi hän huomasi tämän ja pyysi paikalle naispuolisen hoitajan, joka jutusteli kanssani tutkimuksen ajan ja lopuksi tämä lääkäri vielä totesi minulle aivan suoraan, että se on hänellekin hieman epämukava tilanne pyytää nuorta naista riisuutumaan ja alkaa tutkimaan tämän alapäätä. Erityisesti, koska hän ei ole gynekologi, vaan yleislääkäri. Tämä lääkärin kommentti onkin myöhemmin auttanut minua rentoutumaan vastaavanlaisissa tilanteissa, joten kiitos että hän sanoi sen ääneen. Nimittäin miespuolisia gynekologeja olen elämäni varrella tavannut useitakin ja vieläpä muutenkin vaikeissa tilanteissa. Minulla on ollut pari keskenmenoa ja aborttejakin, ja vielä ihan eläviä lapsiakin pari, joten kyllä siellä on tullut useita kertoja jalkansa levitettyä eri lääkäreiden edessä. On ollut kierukkaa, papa-kokeita ja oli myös kerran solumuutoksia emättimessä, joten monta monta kertaa niihin tutkimuksiin olen joutunut enkä minä vielä ole edes neljääkymmentä. Onneksi luottamukseni lääkäreihin on voimakkaampi kuin turha pelko tai häpeä.

Ihastus ja rakkaus

30.5.2017 Yleinen

Seurustelusuhteet ovat yksi ongelmallisimpia ihmissuhteita kaikille, mutta seksuaalisen hyväksikäytön uhreille vieläkin vaikeampia, koska niissä joutuu tekemisiin omien haavojensa kanssa heti alusta alkaen. Itse koin häpeää jo ihastuessani johonkin poikaan. Vaikka tunteet eivät olisi olleet seksuaalisia, vaan enemmänkin nuoren tytön fantasioita kaiken voittavasta rakkaudesta, olivat nekin mielestäni jotenkin noloja. Minusta tuntui kuin olisin ansainnut tulla raiskatuksi. Kuin ajatukseni olisivat tehneet minusta huoran ja minulle olisi jo kostettu menneisyydessä. Luulen että koin jonkinlaista ihastumista raiskaajaani kohtaan lapsena ja tuota ihastumista käytettiin minua vastaan todella julmalla tavalla.

Ihastuminen on kuitenkin vain ensi askel seurustelusuhteessa, ja usein orastavat suhteeni katkesivat jo siinä vaiheessa. En uskaltanut tunnustaa tunteitani edes itselleni, saati sitten muille. EN voinut näyttää tunteitani tai toimia niiden mukaan, joten lukuisat kerrat sain sivusta seurata kuinka ihastukseni kohde lipui ulottumattomiini ja päätyi jonkun toisen syliin. Joskus tunteeni saivat toki vastakaikua, mutta hyväksikäyttö oli jättänyt minun ympärilleni kuin näkymättömän kuoren, jonka läpi emme voineet toisiamme koskettaa. Eräs nuori mies kulki rinnallani monta kuukautta, mutta en koskaan antanut hänelle mahdollisuutta suudella minua tai kertoa tunteistaan. Me jopa nukuimme monta yötä vierekkäin, mutta vailla mitään seksuaalisia eleitä. Myöhemmin olen keskustellut asiasta hänen kanssaan ja hän kertoi arvanneensa että minä olen joutunut kokemaan jotain sellaista. Hän myös kertoi olleensa todella rakastunut minuun, minkä olin oikeastaan tiennytkin.
Paitsi että voisin tunnustaa omat tunteeni, minun on vaikeaa myös hyväksyä minua kohtaan osoitettuja tunteita. Itseasiassa seksuaaliset halut ja himot ovat helpompia hyväksyä kuin ihastus ja rakkaus. Kyynisesti voisi ajatella että seksuaalisia himoja olen aina pitänyt itsestään selvänä ja kykyä olla niiden yläpuolella merkkinä itsehillinnästä ja vahvasta tahdosta. Mutta rakkaus on paljon vaikeampi asia. Rakkautta pidin aina vain hupsutteluna. Sellaisena hienona keinona sanoa että haluaa harrastaa seksiä toisen kanssa. Kauniina sanana himolle. Nauroin kun minulle tunnustettiin rakkautta! Nyt toivon että voisin palata muutamaan sellaiseen hetkeen ja pyytää anteeksi. Minua kohtaan on tunnettu rakkautta, mutta minä en uskonut sitä. Luulin että minut halutaan vain huijata sänkyyn, vaikka toinen ihminen on varmasti ollut tunteineen aivan yhtä särkyvä ja herkkä kuin minäkin. Hänellä vain on ollut rohkeutta tunnustaa rakkautta.
Seurustelusuhteeni ovat olleen kuitenkin pitkiä ja syvällisiä. Voin sanoa edelleen tuntevani rakkautta jokaista miestä kohtaan jonka kanssa olen todella seurustellut, vaikka se rakkaus ei enää olisikaan romanttista rakkautta.  Pitkissäkin suhteissa olen kuitenkin taisellut pelkojeni ja rakkautta kohtaan tuntemaani ennakkoluuloa vastaan. Koen häpeää omista haluistani, vaikka en enää niin paljon kuin aiemmin. Välillä saatan kokea puolisoni hellyyden osoitukset todella ahdistaviksi ja läpsiä häntä sormille kuin osoittaakseni ettei hänellä ole oikeutta minun kehooni. Sitten taas toisena hetkenä olen kuin villikissa ja hyökkään mieheni kimppuun ja harrastamme aivan mahtavaa seksiä. Ja tämä kuvio on toistunut jokaisessa suhteessani. Tosin nyt se on helpompi käsitellä kun puolisoni tietää taakastani. Ensimmäiset suhteeni olivat vaikeita ja jopa keksin miehelleni tarinan bileraiskauksesta, koska todellisuus oli liian raju kerrottavaksi hänelle. Tai edes minun itseni tunnustaa itselleni.
Aiemmin minulle tuli omituisia mielikuvia joissa raiskaajani hahmo yhdistyi silloiseen puolisooni ja koin hänen läheisyytensä pelottavaksi ja ahdistavaksi. Nämä mielikuvat saattoivat iskeä päälle jopa kesken seksin ja kerran muistan nähneeni mieheni kasvojen tilalla raiskaajani kasvot. Säikähdin ja sain paniikkikohtauksen kesken seksin. En ollut tuolloin vielä käsitellyt asiaa ja järkytyin todella pahasti. Se taisi olla ensimmäinen flashback eli takauma raiskauksesta ja se tapahtui ensimmäisen mieheni kanssa. En koskaan kertonut hänelle mitä silloin tapahtui.
Nykyinen puolisoni on ollut mukanani terapiassa ja olemme sielläkin keskustelleen asiasta. Emme kyllä keskustele siitä normaalisti kotona koskaan, mutta mielestäni on pääasia että hän tietää mitä on tapahtunut ja miksi käyttäydyn välillä niin oudosti. Myös minulla on turvallisempi olo kun hän tietää koska silloin minunkin on pakko tunnustaa että sängyssäni oleva mies on puolisoni, rakkaani, joka suojelee minua, eikä mikään peto. Minun on helpompi pitää ne asiat erillään ja järjestyksessä mielessäni, kun voin kuitenkin sanoa hänelle rehellisesti oudoista oloistani tai tunteistani. Kuitenkin välillä edelleen koen hänen käyttävän minua hyväkseen ja saatan suostua seksiin vain hänen mielikseen. Tajuan kuitenkin tekeväni sen itse ja tiedän että voin milloin tahansa sanoa ”EI” ilman että hän suuttuu tai pahoittaa mieltään. Tiedän että olen turvassa ja tiedän että hän haluaa aina minun nauttivan seksistä. Tiedän hänen rakastavan minua minun itseni vuoksi, ei seksin. Rakkaus ei ole minulle enää kaunis tapa ilmaista himojaan, vaan päinvastoin. Seksi on parhaimmillaan kaunis tapa ilmaista rakkautta toista kohtaan.

Sielun vammat: maskuliininen maailma

1.5.2017 Yleinen

Hyäksikäyttö lapsena jättää sellaiset arvet, jotka eivät parane koskaan. En tiedä mitä elämäni olisin, kuka minä olisin ja mitä kaikkea olisin voinut saavuttaa ellen olis joutunut pedofiilin uhriksi. Hän vei minulta sen vaihtoehdon ja jätti minulle vain mahdollisuuden elää traumojeni kanssa. Vaikka äsken kirjoitinkin anteeksiantamisesta, on minun kirjoitettava myös siitä katkeruudesta, ja niistä sielun vammoista, joita teko on minuun jättänyt. Asioista, joiden kanssa kamppailen arjessani jatkuvasti. Aloitan suurimmasta ongelmasta, johon törmään jatkuvasti. Elämästä maskuliinisessa maailmassa. Tämä on se tapa, jolla minä, ja monet muut uhrit, maailman hahmotamme.

En ole osannut luottaa miehiin, enkö oikein ihmisin muutenkaan. Aina vaan ihmettelen miten hyväuskoisia naiset oikein ovatkaan. Miten he pettyvät kun prinssit toisensa jälkeen ovat paljastuneet sammakoiksi, vaikka eivätkö kaikki prinssit olekin vain sammakoita valeasuissa? Kuvittelin kaikkien miesten haluavan vain seksiä. Kuvittelin pitkään, että miehillä ei ole kykyä tuntea rakkautta, vain himoja jotka ohjaavat heidän toimintaansa. Varmaan tämä on totta joidenkin kohdalla, mutta kyllä suurin osa miehistäkin kaipaa rakkautta, rakastaa ja tulla rakastetuksi, ihan yhtälailla kuin suurin osa naisistakin. Joka tapauksessa pidin miehiä hirviöinä, opin historiasta, kuinka naiset ovat olleet miehen omaisuutta. Ensin isän, joka sitten luovuttaa tyttärensä puolisoksi jonkun toisen hallittavaksi. Vasta 1990-luvulla Suomessa raiskaus avioliitossa alettiin tulkita rikokseksi. Siihen saakka siis aviomies on saanut raiskata vaimonsa lain suojissa. Myös perheenjäseniin kohdistuva väkivalta tuli yleisen syytteen alaiseksi vasta 2011, johon asti uhrilla itsellään piti olla riittävästi rohkeutta ja voimaa paeta tilanteesta ja tehdä ilmoitus tapahtuneesta. Sellaiset asiat olivat yksityisasioita, joita kuului hävetä. Mitäs oli sellaisen miehen vaimoksi suostunut ja millä olikin miehensä suututtanut. Uhri tuntee häpeää ja häpeällä hänet saadaan hiljaisena ja nöyränä pysymään.

Näin kaikki miehet yhtenä, naisia riistävänä massana ja yhteiskunnan systeemin koin jatkeena tälle naisia ja yksilöitä alistavalle maskuliiniselle vallankäytölle. Sitähän se on yhä edelleen suuressa osassa maailmaa. Maailma on miesten hallinnassa ja valtarakenteet ovat edelleen maskuliinisia siitäkin huolimatta että naiset ovat nousseet suureksi osaksi niitä. Tiedän tapauksen, jossa nainen on mennyt tekemään rikosilmoitusta raiskauksesta ja saanut poliisilta osakseen äärimmäisen nöyryyttävää kohtelua ja syyllistämistä tapahtuneesta. Ei ihme että suurin osa seksuaalirikoksista jää ilmoittamatta, kun kyseessä on mutenkin vaikea asia, josta voi olla mahdotonta jopa edes puhua ääneen. Koin kaiken pahan elämässäni miesten tai miehisen kulttuurin aikaansaamana ja syytin systeemiä omasta kyvyttömyydestäni kohdata itseäni ja menneisyyttäni. Koin olevani ”pilattu” nainen, en sellainen joka olisi sopinut tähän yhteiskuntaan tai jota joku olisi voinut ylpeänä kutsua rakkaakseen. Häpeä siitä mitä minulle oli tehty oli minun häpeäni enkä voinut kuvitella että olisin ollut rakkauden arvoinen. Tai kunnioituksen. En vaan kokenut kuuluvani systeemiin, vaan roikuin ulkopuolella, syrjäytyneenä, kuten nykyisin sanottaisiin.

Kavahdan kosketusta, jopa sitä että joku mies tulee lähelle. Vaikka hän ei edes tarkoittaisi mitään, vaikka hissi olisi vain ahdas tai olismme kassajonossa, koen silti miesten läheisyyden pelottavana. Tuntuu kuin joku tunkeutumalla henkilökohtaisen rajojeni sisälle tekisi minulle väkivaltaa. Välillä pelkäsin mennä edes kauppaan tai mihinkään julkiseen tilaan jossa joku voisi tulla ihan lähelle, tai puhua minulle, katsoa minua tai nähdä minut. Pelkkä katsekin oli välillä liikaa, tunsin että se, mitä minulle oli tapahtunut lukisi otsassani ja joku muukin voisi käyttää minua hyväkseen, koska olin jo valmiiksi käytetty. Koska en ollut osannut pitää puoliani, en osaisi nytkään. Voimattomuus olisi oikea sana kuvaamaan sitä tunnetta. Pelko siitä että olisin edelleen voimaton jos minuun koskettaisiin. Pelko että vain jähmettyisin ja antaisin tapahtua sen mitä joku haluaisi minulle tehdä.

Onneksi opin luottamaan. Onneksi tielleni osui mahtavia miehiä, jotka opettivat minulle että minä olen hyvä, vaikka torjuin heidän lähentelynsä. Vaikka sanoin ei. He opettivat minulle että olen arvokas. Ja vaikka he sitten löysivätkin rakkaansa jostain muualta, he eivät hylänneet minua, minä olin hyvä juuri sellaisena kuin olin. Opin myös heidän ystävyytensä ansiosta uskomaan että miehetkin osaavat rakastaa koko sielullaan. Kuuntelin heidän murheitaan ja naishuoliaan. Näin kuinka he ihastuivat, ujostelivat ja särkivät sydämensä ihan yhtälailla kuin minäkin tahollani. Opin myös että koskettaa voi monella tavalla, eikä sen tarvitse johtaa seksiin. Jonkun kanssa voi nukkua sylikkäin ihan vaan koska ihminen luonnostaan kaipaa läheisyyttä, hellyyttä ja kosketusta.

Opin samalla luottamaan itseeni, siihen, että minulla oli oikeus tuntea niinkuin tunsin ja että se kaikki on luonnollista. Niin epäluottamus kuin luottamuskin, himo on yhtälailla arvokas ja hyvä tunne kuin haluttomuuskin. Opin arvostamaan tunteitani ja ilmaisemaan niitä. En tarkoita pelkästään että olisin osannut sanoa ”EI”, sen minä olin osannut (vaikka välillä pelkäsin etten osaisi), vaan opin sanomaan ”Kyllä”, opin sanomaan ”Minä HALUAN”. Opin luottamaan siihen että yhteiskunta koostuu meistä ihmisistä, eikä ole täydellinen, vaan kehittyy koko ajan ja minä olen osa tuota yhteiskuntaa.

Totta vai tarua

9.1.2017 Yleinen

Olen miettinyt paljon ihmisen kehonkuvaa ja sen haavoittuvaisuutta. Se on aihepiiri, joka tuntuu nousevan esille aina Anoreksiasta puhuttaessa. Jo yläasteella terveystiedon tunnilla opetetaan, miten tässä sairaudessa kuva omasta kehosta vääristyy ja todellisuus hämärtyy sen mukana. Muistan tarkkaan sen opetusmateriaalin kuvan, jossa luurangonlaiha Anorektikko katsoo peiliin. Kuvan on kai tarkoitus havainnollistaa Anoreksiasta vahvistettua faktatietoa. Siinä kuvassa peilistä takaisin tuijottaa siihen katsovaa tyttöä huomattavasti pyöreämpi hahmo.

Kun sairauteni diagnosoitiin, tiesin kyllä mistä oli kyse. Vietin silloin paljon aikaa peilin edessä koettaen selvittää näinkö jotakin, mitä ei ollut olemassa. Tulin aina samaan lopputulokseen: Ei tämä sairaus ole silmissä. Miksi en siis uskoisi omia silmiäni? En ollut mielestäni laiha, ja vaikka pidin sitä faktana, mietin silti toisinaan voisiko se paljon puhuttu kehonkuvan muuttuminen olla vain elävää legendaa. Jokaisen aterian jälkeen näin itseni välittömästi monta kiloa lihavampana. Tiesin ettei sellainen lihominen yhden aterian myötä voinut olla totta, mutta silmäni näkivät sen, ja ihmisellä on taipumus uskoa näkemäänsä. Tällaisia järjen ja näköaistin välisiä ristiriitoja koen edelleen.

18.1.2012, Keskiviikko klo 19:26
”Pahimpia on koulun terveystarkastukset. Aina samat jutut… Kamalinta on, etten ole laiha, vaikka ne niin sanovat. Siitä tulee liikaa ajatuksia päähän. Tietääköhän terkka mitä ajattelen ja koettaa huijata? Luuleeko hän että uskon sen? Vai koittaako hän sanoa että pitäisi syödä vähemmän?”

 Vasta viimevuosina alkoivat todelliset hankaluudet liittyen kehonkuvaani. Mietin sitä yhä enemmän, ja jokin sai minut hylkäämään aikaisemman teoriani. Silmissäni ei ehkä ollut vikaa, mutta aloin ajattelemaan sitä, mitä tapahtuu niiden takana. Entä jos jotakin sattuu sillä välillä kun viesti kulkee verkkokalvoiltani aivoihin? Sillä lyhyellä matkalla jokin ehtii vääristää näkemääni, ja kun viesti saapuu perille, se ei olekaan enää totuudenmukainen. Tähän ajatukseen luottaminen vei aikaa. Ei ollut helppoa uskoa sitä, että kaikki mikä minulle oli totta, ei ehkä ollutkaan sitä oikeasti. Se vaati todellisia ponnisteluja useiden asioiden kanssa. En kyseenalaistanut ainoastaan itseäni tai sitä mitä näin. Kyseenalaistin myös muiden ihmisten sanat ja motiivit, ja se sai minut välillä epätoivon partaalle. En tiennyt mitä tai ketä uskoa.

24.11.2016, Torstai klo 21:23
”Ne sanoo että olen sairaalloisen laiha. Miksi en näe sitä itse? Kun heräsin tänään ja istuin sängyn reunalle, näin siinä vain kaksi suurta lihamöykkyä. Reiteni. Äiti sanoo että olin paljon kauniimpi kun minulla oli enemmän kiloja. Miksi sekin on minulle hyvä uutinen? Koska se tarkoittaa että olen laihtunut. Olen laihempi. Olen laiha. Olen toisin sanoen nyt äitini mielestä rumempi, mutta sekin on minusta hienoa. Koska olen laihempi. En itse tiedä edes onko se totta. Sitä on vaikea uskoa.”

Yritin selvittää totuutta usein ahdistuksen vallassa. Ahdistus syntyi luottamuksen puutteesta kaikkeen siihen, mitä sisälläni ja ympärilläni tapahtui. Kun olin lakannut luottamasta jopa omiin silmiini, tiesin että peilistä ei ollut minulle enää apua. Se johdatti minut väärään suuntaan yhä uudelleen, koska Anoreksia kopeloi näköaistiani. Lukuisten itkuisten yritysten, ja useiden jopa kummallisten keinojen jälkeen aloin saamaan tolkkua kehonkuvaa koskeviin arvoituksiin. Yksi havainto kerrallaan jaottelin kaikkien aistieni keräämän informaation kahteen ryhmään: Asioihin, jotka olivat totta, sekä asioihin, jotka olivat sairauteni luomia illuusioita.

Peilikuva ei ole totta. Päässäni tapahtuvan itseni ja muiden kehonkuvien vertailun tulokset eivät ole totta. Ruokailun jälkeinen luisuminen useita kiloja turvonneeseen vartaloon ei ole totta. Se, että minuun ei päde jotkin tieteellisesti todistetut biologiset faktat, ei myöskään ole totta. Sen sijaan omaiseni puhuvat totta. He eivät vain yritä saada minua lihomaan, vaan se mitä he näkevät, on totta. Syömisen vähentämistä seuraava laihtuminen on totta. Vaatteiden suureksi jääminen on totta. Myös vatsakipu ruokailujen jälkeen on totta, kunnes vatsalaukkuni ehtii tottua suurempiin ruokamääriin.
Lopulta ajauduin takaisin alkuperäisen kysymyksen äärelle. Nyt, viisaampana, tiesin kumpaan kategoriaan sen vastaus kuuluisi: Kehonkuvan vääristyminen Anoreksian myötä ei ole pelkkää elävää legendaa. Se on totisinta totta.

30.11.2016, Keskiviikko klo 14:07
”Taina sanoi että tämä on vakava juttu. Se, että olen edelleen vaan laihtunut, ei ole mitään leikkiä. Hän toi esille sairaalahoidon jo ennen kun ehdin mainita että lääkäri ehdotti sitä jo. Taina sanoi että hänestä olen laihtunut jo viime viikosta. Itken, koska en tiedä mitä uskoa. Miksi en voi nähdä samaa mitä muut näkevät? On niin hankala uskoa jotakin muuta kuin omia silmiäni… Menin kotiin ja avasin vaatekaappini. Riisuin kaikki vaatteeni ja revin alasti itkien puhtaita vaatteita ulos kaapista. Puin päälleni niitä enkä katsonut peiliin, vaan suljin silmäni ja koitin tunnustella olivatko ne suuria. Olivat ne. Juhlahousut eivät pysyneet yllä laisinkaan.”

 7.12.2016, Keskiviikko klo 21:58
”Katselin tänään otettuja kuvia… Ne kertovat minulle jotain mitä peili ei kerro. Se on totta, että niissä näytän pieneltä. Pienemmältä kuin peilissä. Kun menen kotiin, aion ottaa itsestäni kuvia nähdäkseni jotain mitä en nyt näe. Ehkä se avaa silmäni?”

 Kuten todettu, totuuden selville saaminen askel askeleelta vastasi viimein kehonkuvaa koskeviin kysymyksiini, joita olin miettinyt sairastumiseni alusta asti. Se ei kuitenkaan muuttanut vääristyneitä näköhavaintojani tai tuntemuksiani. Ne ovat edelleen olemassa. Edettyäni pisteeseen, jossa tunnistin oikeat ja väärät aistimukset, sain kuitenkin rauhaa tutkia asiaa lisää. Nykyään suhtaudun siihen lähes tieteellisesti. Pyrin jatkuvasti etsimään uusia väyliä joiden avulla kykenen osoittamaan itselleni, että kehonkuvani vääristyminen on totta. Minulla on vastaukset jotka luovat järkeä tähän kaikkeen. Nyt haluan vain löytää paljon todisteita niiden tueksi. Uskon, että järkeä tukevien todisteiden kautta vääristymät saattavat vähitellen väistyä totuuden tieltä.

Kaikesta oikeaan ja väärään liittyvästä informaatiosta huolimatta minun on jatkuvasti muistutettava itseäni siitä, että kaikki ahdistukseni aiheet eivät ole todellisia. Kun vääristymät iskevät vasten kasvoja, koitan muistaa että niiden vuoksi ei kannata ahdistua, koska niitä ei ole olemassa. Ahdistuksen sijaan yritän kääntää vääristyneet havaintoni muotoon, jossa pystyn näyttämään itselleni kuinka naurettavia ne ovat. Vertailen niitä tieteellisiin faktoihin ja sullon ne yhä syvemmälle siihen laatikkoon, joka on aivoissani varattu Anoreksian aiheuttamille aistiharhoille. Se kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se ei ole lainkaan niin helppoa. Havainnollistavana metaforana voidaan ajatella värejä: Kuvitellaan tilanne, jossa minun näkemäni punainen on muiden silmissä sininen. Minun on alati muistettava kutsua punaista siniseksi, vaikka se ei ole sitä minulle. Päivittäin omaksun uudelleen oman käsitykseni vastaisia totuuksia ja koitan olla ahdistumatta niistä.

 9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Ehkä hulluinta tällä hetkellä on, että en ole edes kunnolla vielä aloittanut syömään normaalisti, mutta siitä hetkestä lähtien kun päätin yrittää, tunsin itseni turpoavan heti. AJATUS TAI PÄÄTÖS EI MUUTA VARTALOANI. Kukaan ei saa väittää mitään muuta. Inhoan sinua, Anoreksia. Viimeinen erä alkaa NYT.

Aitoa rakkautta

16.9.2016 Yleinen

Jokin asia pelkoni voittamisessa ja päiväkirjoihini uppoutumisessa sai minut todella yllättymään: Vuoden 2011 osastoaikaisista päiväkirjoista löytyi lukuisia kirjeitä läheisiltäni. Käsin kirjoitettuja kirjeitä ja postikortteja, joita siskoni, sen aikainen ”poikaystäväni” ja ystäväni eri tahoilta olivat minulle sairaalaan lähettäneet. Haluaisin kopioida niistä jokaisen tähän, jotta pystyisin konkretisoimaan sen rakkauden määrän mitä tunsin palatessani niihin nyt, vuonna 2016. Minun on kuitenkin kunnioitettava kirjeiden kirjoittajia ja pidettävä ne itselläni. Ne tekstit on tarkoitettu vain minun silmilleni.

Puhuin aiemmin siitä, miten suurta syyllisyyttä tunsin kun voin huonosti, vaikka tiesin että ulkoisesti kaikki oli hyvin. Ikään kuin sairaus ei voisi tarttua sellaisiin ihmisiin, joilla muu elämä menee hyvin. Sitä on varmasti vaikea ymmärtää, sillä mielisairaus ei näy ulkoisena haavana tai ihottumana. Se on jossain paljon syvemmällä. Se on siellä, mistä ihminen on haavoittuvimmillaan. Tämä kaikki on nyt selkeästi järjellä ajateltavissa, mutta luettuani päiväkirjani välissä olleet kirjeet, se konkretisoitui silmieni edessä.

Vaikka en voi näyttää teille kirjeitä, haluan sanoa ääneen, että jos sairauteni ei olisi muurin lailla estänyt minua tajuamasta kuinka monta rakastavaa ihmistä minulla oli vierelläni jo silloin kuin kaikki alkoi, olisin todennäköisesti ollut paljon lähempänä onnellisuutta. Olisin ehkä jopa tuntenut sitä aitoa onnea aika ajoin. Mutta tämä on Anoreksia. Ei se olisi sitä, jos olisin ollut onnellinen.

22.1.2011, Lauantai klo 23:41
”Joskus… aika usein nykyään, minun on sisältä paha olla. En voi tätäkään kertoa kenellekään; minua pidettäisiin hulluna, koska ulkoisesti kaikki on hyvin… Niin hyvin, etten itsekään tiedä miksi minun on paha olla. Se on kauheaa.”

28.8.2013, Keskiviikko klo 16:28
”Iskä saarnasi yksi ilta siitä, miten voi edes olla mahdollista että voin huonosti kun koko elämä on kuitenkin järjestyksessä. Ulkoisesti. Se osui ja upposi, itkin pitkään lähinnä siksi että se on totta. Minulla ei ehkä ole oikeutta tähän, kaikki on hyvin ja minulla ei saisi olla huono olla. Se on väärin ja tunnen oloni niin syylliseksi siitä. Ja silti… Tuntuu vaan pahalta. Mutta miksi?”

Isäni oli se, joka minulle näistä asioista puhui. Ne olivat hankalia aikoja myös hänelle: välillä tuntui, että olin ensimmäinen asia ikinä, mitä hän ei saanut parannettua puhumalla ja järkeilemällä. Tunnollisuuteni, pakkomielteisyyteni ja asioiden keskeneräisyyden huono sietokykyni eivät kaikki ole vain Anoreksiaa. Ne ovat myös luonteenpiirteitä joita olen perinnyt isältäni. Hän on tottunut pitämään langat käsissään, ja siksi sairauteni herätti hänessä piirteitä, jotka yrittivät faktoista saaranaamalla parantaa minut kerta heitolla.
Minulla kesti näin kauan nähdä, että hänen tarkoituksensa ei koskaan ollut syyllistää minua. Isäni tarkoitus oli saada minut näkemään se, mitä en silloin nähnyt. Avata silmäni sille, että minusta välitettiin. Ehkä Anoreksiani aavisti, että isäni oli sille todellinen uhka, ja siksi sekoitti pääni lopullisesti aina hänen yrittäessään puhua minulle järkeä. Se seisoi päässäni siinä risteyksessä, mihin isäni sanat kulkivat. Toinen suunta vei ymmärrykseen, ja toinen syyllisyyteen. Anoreksia käänsi hänen sanansa vääriin suuntiin. Nyt palatessani siihen risteykseen ja ollessani kykeneväinen itse valitsemaan oikean suunnan, ymmärrän taas vähän enemmän.

Kasvatuspsykologian mukaan isä on tyttärelleen hahmo, jota voidaan pitää lapsuuden sankarina. Itse täytän kohta 21, mutta pidän kasvatuspsykologian kaavioista huolimatta isääni edelleen enemmän tai vähemmän sankarina. Muistan vieläkin hänen huutaneen painajaisia pelänneelle siskolleni pienenä: ”Ainoa asia jota sun pitää tässä talossa pelätä olen minä!”. Jos sellainen mies jonka seurassa tuntee tuonkin lauseen jälkeen olonsa turvalliseksi, ei ole sankari, niin käsite sankarista on minulle tuntematon. Sanotaan, että oma isä on ainoa mies johon tyttö voi koskaan todella luottaa. Joskus nauramme siskoni kanssa, miten sokeasti todella luotamme häneen tilanteessa kuin tilanteessa. Se on kohta 21 vuotta kestänyt luottamus, jonka uskon säilyvän ikuisesti rikkoutumattomana, vaikka sairastuessani en osannutkaan enää luottaa mihinkään. Tunne siitä, että tämän miehen seurassa mitään pahaa ei koskaan voisi tapahtua, oli hetkellisesti hukkunut mielessäni jonnekin tavoittamattomiin. En enää osannut luottaa siihen, että isäni pelastaisi minut tästä, vaikka luoja tietää kuinka paljon hän yritti. Aluksi luulin ettei mikään voisi pelastaa minua, ja lopuksi tiesin, että minä itse olisin ainoa henkilö sen tekemään.

8.9.2012, Lauantai
”Minulla on ihania asioita elämässäni, ja tajuan sen välillä. Jos ahdistus estää minua tajuamasta ja näkemästä, minun on saatava silmäni auki ennen kuin se tappaa minut. Elämään pitäisi kai suhtautua lahjana. Mutta siitä saa kyllä pitää kaksin käsin kiinni. Tai sitten… Täytyy olla läheisiä jotka pitävät kiinni silloin kuin itse olet siitä irrottamassa.”

Viimeaikoina olen alkanut ajattelemaan, että sairastuessani kenties pelastin jonkun toisen. Se ajatus on antanut minulle voimaa jaksaa. Anoreksia valitsi juuri minut, jolla on hyvä perhe ja uskomaton tukiverkko. Jos se olisi kävellyt ohitseni ja iskenyt johonkin yksinäiseen ihmiseen, tämä ei olisi ehkä selvinnyt siitä. Itse en olisi, ellei minulla olisi ollut näitä ihmisiä.

7.9.2012, Perjantai klo 14:28
”Haluan sanoa että kaikki on hyvin, niin että kerrankin tarkoitan sitä. Haluan soittaa Fiialle ja ehdottaa että voisimme tehdä jotain niin kuin ennen. Ennen tätä mikä kielsi kaiken. Haluan itkeä vain siksi että se on elämää… Ilman kipua. Haluan nauraa niin paljon että vatsaan sattuu, ja hymyillä ilman että ajattelen sitä.”

14.12.2014 klo 23:13
”Ehkä tarvitsen vaan jonkun hokemaan minulle että täällä on paljon hyvää. Ja osoittamaan sitä sormella, jotta huomaan sen silloinkin kun jokin pääni sisällä yrittää peittää silmäni.”

 

Päivä 126, valmentajalla ja synttärikahveilla

10.1.2016 Yleinen

FB_IMG_1452447266652Mulla oli tänään valmentajan luona käyminen, josta voi lukea tarkemmin täältä. Seurantakäynti oli jo seitsemäs, nopeasti se aika kuluu. Tulos ei ollut yllätys. Aloitan paaston nyt uudelleen, eli huomenna taso 1+ viikon verran.

Suuntasimme valmentajan jälkeen appeni 65-vuotiskahveille. Sinne tuli myös mieheni sisko avokkinsa kanssa. Tarjolla oli kakkua, keksejä, valmis pasteijoita… ja kuohuvaa, mutta onneksi alkoholitontakin. Söin pienen palan kakkua ja join kahvia.

Kotimatkalla haimme Lidlistä kivennäisvettä. Taas on pariksi päiväksi siis juotavaa.

Ilta on ollut kummallinen. Olen ollut tosi masentunut ja mikään ei huvita. Osa syynä varmaan pettymys ihmisiin. Luotin ja uskoin ihmiseen ja oletin hänen olevan ystävä. Mitä enemmän asiaa mietin sen pettyneempi olen. Voisi siis luulla, että olen pettynyt punnitustulokseen, mutta ei. Tiedän tehneeni mitä voin ja yrittäneeni sen suhteen parhaani. Huomenna on ihan pakko päästä lenkille tuonne umpihankeen. Siellä nimittäin sataa kokoajan lunta. Ihan kiva.

Ateriat

  • klo 10.40 Chocolate Velvet, 153 kcal
  • klo 13.30 Kermakakkua ja kahvia, 200 kcal
  • klo 16.00 Cappuccinopirtelö, 138 kcal
  • klo 18.00 Possunlihaa ja vihannessekoitusta, 300 kcal
  • klo 21.45 Chocolate Velvet, 153 kcal

Olosuhteemme vai Jumala?

10.1.2016 Raamatusta

Heprealaiskirje 11:1 (Raamattu Kansalle)

Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, varmuus siitä, mikä ei näy.

Heprealaiskirje 11:1 (Elävä Uutinen)

Usko – luottamus Jumalaan ja hänen lupauksiinsa – antaa toivollemme varmuuden ja vakuuttaa meidät näkymättömien todellisuudesta.

Uskovan elämä on jännittävää. Siis todella jännittävää. Me emme kiinnitä huomiotamme ensisijaisesti näkyvään maailmaan, vaan Jumalaan, joka on uskomme antaja. Se tekee meidän niin järkeemme luottaville ihmisille joskus kipeää ja on hankalaa. Olisi paljon helpompaa luottaa siihen minkä näkee, mutta jos mietimme koko uskomme ydintä, siinähän ei oo todellakaan pienintäkään järkeä. Kukaan järkeensä luottava ihminenhän ei usko, että neitsyt voi tulla raskaaksi Pyhästä Hengestä ja siksi tuota lasta voidaan oikeutetusti kutsua Jumalan Pojaksi, joka tuli ihmiseksi. Monen järkeensä luottavan ja turvaavan ihmisen on todella hankala uskoa todistustani, että tiedostin oman syntisyyteni ja kaduin niitä kymmenen vuotiaana. Tiedostin, että tarvitsen syntien anteeksiantoa omaan elämääni. Siksi minä vastaanotin Jumalan armon, uskomalla Jeesukseen Kristukseen. Siitä ei ole näkyviä todisteita: En tehnyt paperilla luovuttamissopimusta elämäni hallinnasta Jeesukselle. Mutta tuon päätöksen jälkeen elämäni on alkanut muuttumaan siihen suuntaan, johon Jumala sitä tahtoo viedä. Elämämme on siis meidän todistusaineistomme, jota ihmiset tutkivat. He katsovat, että elämmekö aidosti Jumalaan luottaen, vai onko elämämme teatteria.

Kun kasvamme uskovina, luottamus Jumalaan ja hänen lupauksiinsa kasvaa luonnollisesti. Alamme ymmärtämään, että tarvitsemme häntä kipeästi päivittäin, koska olemme täysin riippuvaisia hänestä. Kun opettelemme päivittäin arkemme keskellä luottamaan Jumalaan eri tilanteissa joissa teemme päätöksiä, voimme valita joko luottaa häneen tai luottaa omaan lihaamme. Uskoa testataan säännöllisesti ja kun alamme huomaamaan, että Jumala todella on luotettava, uskollinen ja kärsivällinen meidän suhteemme, alamme luovuttaa elämämme hallintavaltaa pala palalta hänelle. Sehän on tämän luottamus- ja rakkaussuhteen tarkoituskin, että emme riipu kiinni omassa viisaudessamme vaan tottelemme Herraa, joka on uskollinen ja viisauden lähde.

Roomalaiskirje 10:17 (Raamattu Kansalle)

Usko tulee siis kuulemisesta mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.

Miten voimme kasvaa uskossa? Rakastumalla Raamattuun. Jeesus on Jumalan sana. Kun rakastumme Jeesukseen, Raamattukin alkaa maistumaan, se on suora seuraus siitä. Kyseinen jae on valtavan toivoa antava, koska se lupaa niille, jotka kääntyvät Jumalan sanan puoleen ja antautuvat sen positiiviselle vaikutukselle elämässään, että uskomme kasvaa! Toisaalta, tää on surullinenkin: Jos uskova ei ymmärrä, tunnusta ja antaudu Jumalan sanan vaikutukselle säännöllisesti, usko ei pääse kasvamaan. Muistetaan, että Raamattu on kuin kaksiteräinen miekka, se paljastaa kaikki syvimmätkin motiivimme (Hepr. 4:12). Jos todella alamme ymmärtämään ja janoamaan Jumalan sanaa elämäämme, se ei voi olla näkymättä arjessamme. Se saa meidät riippumaan kiinni ja vetoamaan Jumalan lupauksiin! Koska Jumala on luotettava, hän iloitsee lapsistaan, jotka vetovat hänen inspiroimaansa sanaan!

Filippiläiskirje 4:13 (Elävä Uutinen)

Kestän mitä tahansa, mihin Jumala minut johdattaa – Kristuksen avulla, joka antaa minulle voimaa.

Filippiläiskirje 4:13 (Raamattu Kansalle)

Kaiken minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.

Eikö ole mielenkiintoista verrata näitä kahta versiota samasta jakeesta? Ensimmäinen näyttää, että uskomme ja luottamuksemme Jumalaan, saa meidät kestämään vaikeissakin olosuhteissa, koska hän itse on kanssamme! Toinen näyttää, että kaikki on mahdollista niille, jotka ovat laittaneet kaiken luottamuksensa Herraan. Uskomme siis fokuksena ei ole oma itsemme, kuten aiemmin, vaan Hän, joka rakastaa meitä! Tässähän on uskon paradoksi: Mitä enemmän uskon ja luotan Jumalaan, sitä voimallisemmin hän käyttää minua. Meidän on siis syytä alkaa pyytämään, että Herra opeta minulle päivä päivältä enemmän, että minulla on kaikki hyvin, kun minulla on sinut. Se on todellakin tarpeeksi.

Mitä siis ajatella tästä kaikesta? Olosuhteemme eivät määrittele sitä, keitä me olemme. Sen tekee rakastava Jumalamme. Anna Jumalan sanan määrittää kuka sinä olet. Aivan liian kauan Suomenkin uskovat ovat hyväksyneet paholaisen valheet elämäänsä, jotka ovat määrittäneet keitä olemme. Nyt tarvitaan täyskäännös. Minä en ainakaan tahdo kulla kerran Jumalalta sanoja, että ”poikani, miksi et uskonut sanaani, että Pyhän Hengen voimassa voit tehdä uskomattomia asioita Minun kunniakseni?” Ole siunattu Jeesuksen nimessä! t. Jukka

Luottamus voimavarana

12.11.2015 Yleinen

Luottamus käsitteenä

Viime viikkoina sanaan luottamus ei ole voinut olla törmäämättä, jos on sattunut seuraamaan poliittista keskustelua hallituspuolueiden välillä. Useasta suusta on kuultu, että pääasiallinen ongelma on ollut luottamuksen rakentaminen osapuolten välille. Puolueiden neuvotellessa, keskiöön on siis nousut se voidaanko toisen osapuolen sanaan luottaa ja olettaa heidän toimivan lupaamallaan tavalla. Poliittinen keskustelu osoittaa, että ilman luottamusta päätösten tekeminen ja asioiden kehittäminen on liki mahdotonta. Tämän blogikirjoituksen tarkoitus ei ole kuitenkaan analysoida poliittista keskustelua sen enempää, mutta se toiminee kelvollisena esimerkkinä kuinka isossa roolissa luottamus on yhteiskunnassa.

Luottamuksen määritteleminen yksiselitteisesti on vaikeaa. Luottamus liittyy yksilöiden hyvinvointiin, yksilöiden välisiin suhteisiin sekä sitä kautta myös ryhmiin ja organisaatioihin. Luottamus korkeimmilla tasoilla, kuten organisaatiossa, edellyttää yksilöiden välistä luottamusta, yksilöiden luottamusta yhteisöön sekä kollektiivista luottamusta. Kollektiivinen luottamus ilmenee mahdollisesti sitoutumisessa, sillä vahvasti sitoutuneiden henkilöiden luottamus on korkea, mikä taas synnyttää kollektiivisesti koettua luottamusta. Tästä syystä organisaation yhteisten tavoitteiden, arvojen ja pelisääntöjen määritteleminen edistää sitoutumista ja kollektiivisen luottamuksen rakentumista.

Luottamus nähdään yleisesti hyvin positiivisesti latautuneena käsitteenä. Tämä on varsin ymmärrettävää. Onhan yhteistoiminta, töiden jakaminen ja sosiaalinen toiminta yleensäkin perin haasteellista ymmärtää ilman luottamusta. Tässä mielessä on helppo käsittää, että monet ovat pitäneet luottamusta modernin yhteiskunnan perussiteenä. Toisaalta yksilön ei pidä sulkea silmiään siltä, että luottamuksella voi olla myös kielteisiä vaikutuksia. Sokea luottamus ei ole vain voimavara, vaan se voi sisältää suuriakin riskejä, joiden laukeaminen saattaa kääntää niin yksityisen ihmisen kuin kokonaisen yhteisönkin elämän huonompaan suuntaan.

Kuinka luottamus sitten syntyy ja kuinka sitä tulisi ylläpitää?

Luottamus on hyvin vuorovaikutteinen käsite ja se syntyykin usein luottavan osapuolen ja luottamuksen kohteen välillä. Luottamuksen syntyminen edellyttääkin tietynlaisia olosuhteita eri ihmisten välillä. Luottavan osapuolen taipumus eli kyky ja tahto luottaa kasvavat kun luottamuksen kohde osoittaa johdonmukaisella ja määrätietoisella käyttäytymisellään oman luotettavuutensa. Luottavan yksilön kykyyn luottaa vaikuttavat omat elämänarvot, asenteet ja subjektiiviset kokemukset. Vastaavasti organisaation tasolla luottamusta rakentavia tekijöitä ovat organisaation arvot ja organisaatiokulttuuri, avoimuus, esimerkit ja johtajien käyttämät menetelmät ja yleisesti johtamisfilosofia. Mikäli yksilö haluaa omalla toiminnallaan ylläpitää luotettavaa kuvaa itsestään organisaation johdon silmissä, hänen tulisi osoittaa osaamisellaan, tahdollaan ja käyttäytymisellään samankaltaisia arvoja kuin organisaation johdossa.

Onko työntekijä työyhteisön tärkein voimavara?

Luottamus nousee keskeiseksi voimavaraksi organisaatioissa, yrityksessä ja erilaisissa verkostoissa. Niissä toimiessa on osattava hoitaa ihmissuhteita ja hyödynnettävä sekä yhdistettävä erilaista osaamista, jotta yhteiset tavoitteet saavutettaisiin. Yhteiset tavoitteet ovatkin yksi tärkeimmistä luottamusta rakentavista tekijöistä organisaatiossa. Tavoitteiden saavuttamiseksi on organisaatioissa pystyttävä jakamaan myös osaamista. Keskeinen tekijä osaamisen jakamisessa ja tiedonkulussa on luottamus. Kun työntekijät luottavat toisiinsa, he jakavat tietonsa myös muille ja näin parantavat mahdollisuuksia saavuttaa asetetut tavoitteet.