Selaat arkistoa kohteelle luonto.

Tarina tytöstä, joka katosi

13.8.2017 Yleinen

Olipa kerran pieni tyttö. Ehkä hän oli aivan tavallinen tyttö, mutta jo hyvin nuorena hän tunsi silti olevansa jotenkin erilainen. Niin kuin kuka tahansa, tuo tyttö halusi vain rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mutta hyvin usein tytöstä tuntui, ettei kukaan rakastanut häntä.

Niinpä hänestä tuli melko yksinäinen tyttö. Hän yritti kyllä ystävystyä toisten kanssa, mutta hänestä tuntui, ettei kukaan todella välittänyt hänestä, vaikka hän itse välitti heistä. Tytöstä tuntui, että kaikki muut olivat parempia kuin hän; ettei hän kelvannut kenellekään. Kukaan ei myöskään tuntunut ymmärtävän häntä.

Monet hylkäsivät tytön, monet pilkkasivat häntä, eikä kukaan vaikuttanut olevan hänen puolellaan. Tytöstä tuntui, että hän teki aina jotain väärin – ja tapahtuipa mitä tahansa, häntä aina syytettiin, eikä hän voinut ymmärtää, miksi. Tyttö pakeni usein metsään, hengitti puiden tuoksua, kuunteli tuulen hyräilyä ja ystävystyi eläinten kanssa. Hän pakeni tarinoihin ja seikkaili kirjojen sivuilla. Hän pakeni musiikkiin, kuivatti kyyneleet poskiltaan tanssien ja laulaen.

Rakkaus ei kuitenkaan koskaan jättänyt tytön sydäntä. Hän välitti jokaisesta ystävästään syvästi, vaikka jotkut viipyivätkin hänen elämässään vain hetkisen. Monet jäähyväiset tuntuivat repivän tytön koko sisimmän hajalle. Mutta mitä vähemmän tyttö tunsi tulevansa rakastetuksi, sitä enemmän hän sitä kaipasi. Mutta tyttö ei osannut kertoa siitä kenellekään – ehkei hän edes vielä silloin ymmärtänyt, mitä oikein koki ja tunsi.

Vähitellen tyttö alkoi kadota. Ensin katosi ilo hänen silmistään. Sitten katosivat hänen naurunsa ja laulunsa. Hänen jalkansa lakkasivat tanssimasta. Hiljaisuus sinetöi hänen huulensa.

Kun tyttö kasvoi, hän löysi sydämestään uudenlaisen kaipauksen. Hän huomasi myös, että moni poika tuntui olevan kiinnostunut hänestä. Kaipaus vei tytön mukanaan ja kuljetti hänet poluille, joilla hän kompasteli ja satutti itsensä teräviin kiviin kipeästi monta kertaa.

Oli poika, joka oli aina jonkun toisen tytön kanssa. Oli poika, joka ilmestyi kuin tyhjästä ja katosi taas – vain ilmestyäkseen uudestaan ja sitten kadotakseen lopullisesti. Oli poika, joka sanoi, ettei hänellä ja tytöllä ollut enää mitään yhteistä. Oli poika, joka pyöritti tyttöä ilmassa, sitten päästi irti ja tyttö kaatui; poika katosi horisonttiin toisen tytön hiuksia silitellen. Oli poika, joka rakastui tytön ystävään. Oli poika, jota tyttö yritti lohduttaa. Oli monta muutakin.

Sitten tuli poika, joka luuli olevansa mies. Se poika sai tytön tuntemaan, että hän oli vain likainen huora, ja sai monet ystävänsäkin kohtelemaan tyttöä sellaisena. Ja tyttö nieli kiltisti sen kaiken, uskoi olevansa juuri sellainen kuin hänen sanottiin olevan – ja että kaikki oli hänen omaa syytään.

Ehkä luulet, että viimeksi mainittu poika olisi saanut tytön luovuttamaan. Ehkä hän vähäksi aikaa luovuttikin. Tyttö nuoli haavojaan syvällä pimeässä häpeäpiilossaan. Sen pojan ja hänen ystäviensä teot ja sanat jättivät häneen jälkiä, jotka eivät ehkä koskaan katoa.

Mutta rakkaudenkaipuu tytön sydämessä ei kuitenkaan ollut kuollut. Se vain odotti sopivaa hetkeä.

Muutaman kärsimyksentäyteisen vuoden jälkeen tyttö tapasi miehen, joka vannoi haluavansa juuri hänet ja vain hänet, vaikka tyttö oli jo vakuuttunut siitä, ettei voisi enää koskaan kelvata kenellekään. Tyttö rakasti sitä, että mies sai hänet nauramaan, koska oli itkenyt niin kauan. Tyttö rakasti kaikkia niitä sanoja, joita mies kuiskaili hänelle, kaikkia niitä lupauksia, joita tämä antoi – ja mies osasi sanoa kaiken sen, mitä tyttö oli aina halunnut kuulla. Tyttö ajatteli, että sen täytyi olla rakkautta.

Mutta sen rakkauden alussa oli valhe. Valhe, jonka päälle kaikki tytön tietämättä hiljalleen rakentui. Valhe halusi päästä esiin, mutta mies piilotteli sitä. Se pysyi piilossa juuri niin pitkään, että kun se lopulta tuli ilmi, tyttö ei enää nähnyt sitä valheena. Se oli muuttanut muotoaan: siitä oli tullut surullinen tarina, joka sai tytön vain rakastamaan miestä entistä enemmän.

Jonkin aikaa tytön onnistui pitää heidät pinnalla. Lääkiten rakkaansa naarmuja ja hoitaen hänen mustelmiaan, ruokkien hänen nälkäistä sydäntään. Ehkä mies oli vähän jopa kiitollinen. Mutta mikään ei tuntunut riittävän, ja vähitellen he vajosivat.

Tehdyt lupaukset karisivat hiljalleen tuhkana maahan. Suloiset sanat kuihtuivat. Kosketukset alkoivat tuntua kylmiltä ja raskailta. Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus kuin paksu, hämähäkinseitintahmea verho, johon he takertuivat, eivätkä päässeet siitä läpi tai irti, vaikka kuinka pyristelivät.

Mies oli mennyt niin rikki. Tyttö olin mennyt niin rikki. Heissä molemmissa oli paljon teräviä kulmia, eivätkä he ehtineet tai osanneet hioa niitä, vaan repivät itsensä ja toisensa niihin vain entistä enemmän rikki. Mutta mies oli sokea omille säröilleen. Ja hän syytti kaikesta tyttöä – sellaisestakin, mitä oli tapahtunut jo ennen häntä.

Kipu, joka heissä koko ajan kasvoi, oli kuin musta aukko, pohjaton haava: se vaati, huusi, otti väkisin aina vain enemmän. Ja tyttö antoi kaikkensa. Hän luopui kaikesta miehen vuoksi. Hän antoi niin paljon, ettei hänelle itselleen jäänyt mitään. Hän unohti pitää huolta itsestään. Kun tyttö katsoi itseään peilistä, hän ei nähnyt enää mitään – hän oli kadonnut. Lopulta hän putosi kasvavan kivun mustaan aukkoon ja se nieli hänet kokonaisena.

Siellä pimeydessä tyttö istui yksin ja odotti. Odotti, että mies tulisi pelastamaan hänet. Mutta hän ei koskaan tullut. Tyttö itki ja huusi, mutta mies ei kuullut – tai ei halunnut kuunnella. Aivan kuin tytöstä todella olisi tullut näkymätön, olematon. Mies lähti hänen luotaan, muttei silti päästänyt irti. Hän sitoi tytön loputtoman pitkään köyteen, ja köyden olemassaolo, sen jokainen värähdys, sai tytön pysymään paikallaan, toivomaan, odottamaan.

Se pimeys ja yksinäisyys oli kuin kylmien käärmeiden pesä. Vaikka käärmeet nukkuivat, ne hohkasivat kylmyyttä. Tyttö pelkäsi niitä. Pelkäsi, että ne heräävät ja purevat häntä, jos hän liikahtaisikaan. Välillä tyttö halusi nukahtaa niiden kanssa, jotta unohtaisi, eikä kipu enää sykkisi hänen suonissaan. Mutta vähitellen tyttö ymmärsi, että hänen sydämensä ja sisimpänsä olivat täynnä myrkkyä joka tapauksessa. Hän muisti yhä sen viattoman tytön, joka oli joskus ollut. Ja hän halusi sen aitouden takaisin.

Vähitellen tyttö kiipesi ylös kuopasta. Monta kertaa hän lipesi takaisin pohjalle. Mutta kun hän lopulta istui kuopan reunalla ympärilleen katsellen, hän näki, miten tyhjää ja autiota kaikki oli. Kipu oli niellyt kaiken hyvän. Hän näki valheen – ja kaikki muutkin valheet, jotka sen ympärille olivat kietoutuneet – juuri niin rumina kuin ne todella olivat. Silloin hän vihdoin uskalsi tunnustaa, ettei se, mitä he olivat miehen kanssa vuoroin rakentaneet ja tuhonneet, ollut enää rakkautta – jos se oli sitä koskaan ollutkaan. Se oli silkkaa pitkitettyä kidutusta.

Niinpä tyttö tarttui köyteen, joka oli hiertänyt hänet verille, ja avasi yksi kerrallaan siihen sidotut solmut. Kun hän oli saanut viimeisenkin solmun auki, hän nousi seisomaan ja käveli pois – horjuen, mutta omilla jaloillaan. Siihen hetkeen saakka hän oli ollut vain nuori tyttö. Mutta sinä päivänä, kun hän irrottautui rakkaudesta, joka ei ollut rakkautta, hänestä alkoi vihdoin kasvaa nainen.

Silloin minusta alkoi hiljalleen tulla taas minä.

Onko kaikki sitten ollut siitä asti hyvin ja helppoa? Ei tietenkään. Ei ollenkaan. Ei sitten vähääkään. Olen yhä ihminen: erehtyväinen, tunteideni vietävissä, pelkojeni ja toiveideni vanki. Olen yhä enemmän tyttö kuin nainen. Olen yhä rikkinäinen, epävarma ja joskus toivotonkin. Välillä väsyn kaikkeen. Olen tehnyt lisää hulluja virheitä ja varmasti teen niitä vastakin. Opettelen antamaan ne itselleni anteeksi. Näen itseni taas peilistä, vaikken aina haluaisi edes katsoa. Silloin tällöin ääriviivani hämärtyvät uudestaan – ja joskus ajattelen, että olisi parempikin kadota.

Matka on ollut pitkä, vuosien mittainen. Toisinaan tuntuu, että kalteva maa on salakavalasti liu’ uttanut askeleeni taaksepäin tai jalkojeni alle on ilmestynyt kuoppia, joihin aina uudestaan putoan; toisinaan taas tuntuu kuin olisin kiivennyt kivistä vuorenseinämää ikuisuuden maiseman yhtään muuttumatta tai etäisyyden perille yhtään lyhentymättä, enkä jaksaisi enää liikahtaakaan. Ajoittain kuitenkin ylitseni pyyhkii virkistävä tuuli, aurinko vilkuttelee iloisesti pilvien raosta, myrskyävä mieli rauhoittuu ja sisimmässä kuplii hiljainen riemu.

Yritän muistaa, että jokainen päivä on uusi alku, uusi mahdollisuus; etten jäisi liiaksi kiinni menneeseen, etten odottaisi liikaa tulevaa, vaan eläisin juuri nyt tätä hetkeä ja näkisin sen arvon. Yritän kerätä rohkeutta, jotta uskaltaisin ehkä vielä joskus uskoa rakkauteen, vaikka minusta yhä tuntuu, ettei sitä voi olla minua varten olemassa. Välitän silti yhä ihmisistä syvästi. Ehkä vieläkin syvemmin kuin ennen. Vaikken osaa sitä osoittaa niin hyvin kuin tahtoisin.

Tärkeintä on olla minä. Juuri minä. Keskeneräisenä, mutta elossa ja näkyvänä.

Näkymätön

24.5.2017 Yleinen

Kun joskus mietin, millainen minusta tulee vanhana, vastaus kuuluu usein: omituinen erakko, joka asuu keskellä metsää mökissään eläintensä kanssa. Elän yksin ja kuolen yksin – ah, niin dramaattista. Sekä omituisuutta että erakkoutta on tullut jo harrastettua, yhdessä ja erikseen. Elukoitakin on ollut montaa eri sorttia. Metsä ja mökki vain puuttuvat.

Olen kuitenkin ehkä nykyään vähän vähemmän erakko kuin olen ollut aiemmin. Tai ainakin pyrin normaalitilassa – mitä ikinä sellainen normaali mahtaakaan tarkoittaa, vastustan koko perhanan sanaa ihan periaatteesta – olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, enkä ole ihan niin neuroottinen kaikesta. Ehkä vähän kuitenkin. Olen siis tätä nykyä kai jonkinlainen sosiaalinen erakko.

Elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen ollut todella heikoilla itseni kanssa. Olen suorastaan hävennyt, jopa vihannut itseäni. Olen myös ajatellut koko muun maailman vihaavan minua. Olen toisten ihmisten satuttamana ryöminyt piiloon kuin haavoittunut eläin. Olen kokenut, etten kelpaa mihinkään, ettei minulla ole oikeutta edes olla olemassa. Olen inhonnut maailmaa, jossa elän, sen nurjan puolen ilmiöiden vuoksi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että inhoan vieläkin. Olen halunnut pakata reppuni ja lähteä pois – vaikka Lappiin noidaksi tai Siperiaan maatuskaksi, kuten joskus olen puolivitsillä uhkaillut – jonnekin, missä ei tarvitsisi olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Tai sitten vain kävellä niin kauas erämaahan, etten enää jaksaisi kauemmas.

Yhteen aikaan ajattelin olevani pahasta muille ihmisille. Enkä voi kieltää, etteikö ajatus kävisi mielessä toisinaan vieläkin. Siksi olen joskus kieltänyt itseltäni mahdollisuuden sosiaaliseen elämään. Osittain nämä ajatukset voivat johtua siitä, että vaadin itseltäni paljon, mutta tiedän, että syitä niihin löytyy paljon syvemmältäkin. Minulle ei ole yksinkertaisesti opetettu, tai en ole jostain syystä vain oppinut, että olisin hyvä ja arvokas – juuri minä, sellaisena kuin olen. Vain sen kautta, että pidän muita ihmisiä arvokkaina ja näen heissä hyvää, olen alkanut ajatella, että ehkä sittenkin myös minä olen arvokas ja minussakin voi olla jotain hyvää. Armollisuus itseä kohtaan ja terve itsearvostus ovat kuitenkin asioita, joita joudun yhä opettelemaan.

Olen joskus hautautunut kämppääni päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi. Olen kyllä käynyt koirien kanssa ulkona ja kaupassa ja muuta sellaista pakollista, mutten ole tavannut muita ihmisiä, ainakaan tarkoituksella. Ehkä korkeintaan tervehtinyt kaupan kassaa tai naapuria ohimennen. Asuin nuorempana vähän aikaa sellaisessa kerrostalossa, joka oli kuin mausoleumi: missään ei koskaan liikkunut ketään, mitään ääniä ei koskaan kuulunut. Vain viereisen kirkon kello moikasi aina sunnuntaiaamuisin. Samaan aikaan hyinen talvi oli pysäyttänyt maailman. Makasin silloin usein sängyssä tuijottaen ikkunasta näkyvää harmaanvalkoista talvitaivasta ja mietin, olenko elossa vai kuollut. Ei ihme, että muutuin sinä aikana lähes aaveeksi.

Olen pelännyt ihmisiä niin paljon, etten ole pystynyt lähtemään ovesta ulos. Eräänä talvena, kun oli kovia pakkasia, kävin kaupassakin huppu päässä ja kaulaliina kasvojen yli kiedottuna, ettei kukaan vain näkisi minua. Olen kävellyt kadulla leuka niin syvällä takin kauluksessa, katse maahan luotuna, että niskani on tullut kipeäksi – vain välttääkseni näkemästä vastaantulijoiden kasvoja. Puhelimessa puhuminen, tai ainakin soittaminen jollekulle, on ollut jotain aivan järjettömän hirveää – enkä voi väittää, ettenkö jännittäisi sitä välillä vieläkin. Pahin kokemus oli ehkä se, kun vielä yliopistolla opiskellessani olin menossa seminaariin, jonka pitäjä oli ollut minulle aiemmin ilkeä – päädyin itkien vessaan oksentamaan ja seminaari jäi käymättä. Lopulta keskeytin yliopisto-opinnot kokonaan.

Miten minusta sitten on tullut erakko? Vai olenko aina ollut sellainen?

Jollain tavalla olen ollut melko yksinäinen ja tuntenut itseni erilaiseksi jo lapsena. Ala-asteikäisenä minulla ei ollut kovinkaan monta ystävää. Yksi luokkakaveri, jota puolustin kiusaajilta ja jonka kanssa kuljimme matkat kouluun ja koulusta kotiin yhdessä. Koin, että koulukaverit eivät ymmärtäneet minua, puhumattakaan opettajista ja muista aikuisista – tavallaan minuakin kiusattiin, vaikka en toisia puolustaessani ehkä niin kiinnittänyt siihen huomiota. Vietin kyllä jonkin verran aikaa lähiseudun lasten kanssa, keksin heille kerhoja ja muuta puuhaa – mistä lasten vanhemmat eivät aina olleet kovinkaan riemuissaan. Mutta kuljin myös paljon yksikseni metsässä ja lainasin kirjastoautolta kassikaupalla kirjoja, joihin uppouduin sänkyni nurkassa taskulampun kanssa peiton alle piiloutuneena. Näitä molempia teen paljon yhä, sillä sekä luonto että tarinat ovat aina antaneet minulle valtavan paljon inspiraatiota ja lohtua.

Yläasteella minulla oli jo muutama kaveri. Mutta hekin asuivat aivan eri suunnalla kuin minä. Näimme tietysti arkena päivittäin koulussa, ja joskus kävin heidän luonaan kylässä viikonloppuisin, mutta pääasiassa istuin vapaa-aikani yksin kotona omassa huoneessani tai lähdin koiran kanssa lenkille. Siihen aikaan perheessämme oli ongelmia, joten sekin vaikutti asiaan, ja lisäksi olimme vaihtaneet asuinpaikkaa. Olin murrosikään tultuani myös luopunut oikeastaan kaikista aiemmista  harrastuksistani. Minusta tuli synkkä, syömishäiriöinen wannabe-runoilija, joka istuskeli koulussa ikkunalaudoilla tyhjyyteen tuijotellen ja tuskaa märehtien, kantaen lujaa suojakilpeä, jonka läpi pääsivät vain ne, jotka itse halusin päästää.

Lukiossa tutustuin lisää vanhoihin kavereihin ja sain uusia. Seurustelinkin melkein vuoden verran. Liikuin kuitenkin tavallaan kahdessa eri porukassa, mikä sai minut jälleen tuntemaan itseni oudoksi, sillä en oikein täysin sopinut kumpaankaan, vaan olin jotain siltä väliltä. Seurustelu päättyi hieman traagisesti – ainakin minun kannaltani – ja minä aloin kulkea vuoristoratoja pitkin. Onneksi kuitenkin tutustuin niihin aikoihin erääseen parhaista ystävistäni, joka on usein pitänyt jalkani maassa tai takinhihasta kiinni, kun olen lentänyt liian korkealla tai ollut vajoamassa synkkyyden syövereihin.

Kun lähdin opiskelemaan isompaan kaupunkiin, olin aluksi innoissani. Mutta melko pian minulle alkoi valjeta karu totuus: paikassa, jossa et tunne ketään, etkä oikein saa tutustuttua kehenkään, olet todella yksin. Sain jälleen sen yhden ystävän. Tämä ystävä oli kuitenkin hyvin sosiaalinen tyyppi, jolla oli paljon muitakin ystäviä kuin minä, paljon muutakin menoa kuin roikkua minun kanssani, niin paljon elämää elettävänä, etten minä hitaammin lämpiävänä oikein pysynyt tahdissa. Lopulta hän myös vaihtoi koulua ja muutti pois. Niinpä jäin taas yksin. Tapasin kuitenkin eräällä kurssilla ihmisen, jonka kanssa ystävystyin, ja olemme ystäviä yhä tänäkin päivänä. Meitä yhdistivät monet samankaltaiset kokemukset ja ajatukset. Jonkin aikaa sujui hyvin, mutta sitten tämä ystäväni löysi miehen ja meni naimisiin. Tavallaan koin silloin menettäväni hänetkin, vaikkei se täysin totta ollutkaan.

Nettiyhteys on monessa kohdassa osoittautunut minulle pelastusköydeksi. Toki netissäkin saa huutaa ja kiljua, eikä kukaan huomaa tai huomioi. Mutta joskus sitä sattuu löytämään bittiavaruuden kaukaisilta laidoilta ihmisiä, joiden kanssa tulee juttuun. Ihmisiä, jotka kuuntelevat ja ehkä jopa ymmärtävät, ovat tukena silloin, kun läheltä ei löydy ketään, johon voisi tai uskaltaisi tukeutua. Eräs tällainen ystäväni menehtyi hiljattain, enkä usko, että suru voisi olla yhtään suurempi, vaikka olisimme tunteneet vain tosielämässä.

Jos en olisi koskaan ottanut koiraa ja eksynyt koiraharrastusten pariin, en tiedä, miten minun olisi käynyt. Luultavasti olisin joko syrjäytynyt, hautautunut hiljalleen elävältä, tai sitten päätynyt johonkin radikaalimpaan ratkaisuun. Koirat ovat olleet minulle jopa tärkeämpiä kuin ihmiset, sillä ilman niitä olisin tuskin uskaltanut tehdä moniakaan asioita. Joskus olen toivonut, että voisin ottaa koiran mukaan kaikkialle, sillä se tuki, jota koira voi antaa vain olemalla läsnä, on jotain aivan valtavaa. Koirat ovat toimineet tavallaan puskureina minun ja muiden ihmisten välissä. Samalla olen niiden kautta kuitenkin tutustunut moniin ihmisiin ja sitä kautta vähitellen myös löytänyt taas enemmän sitä todellista omaa itseäni, jonka luulin aikapäiviä sitten kadottaneeni.

Minun on kuvailtu olleen lapsena toisaalta hieman syrjäänvetäytyvä, hitaasti lämpiävä ja hiljainen, mutta toisaalta taas olen ollut aika temperamentikas, voimakastahtoinen ja näyttänyt tunteeni – ainakin siihen asti kun tästä usein moitteita saatuani aloin tukahduttaa ne. Olen usein pysytellyt poissa porukoista, mutta lähestynyt toisaalta itse toisia lapsia, joiden olen nähnyt olevan yksin. Olen viihtynyt omissa oloissani, mutta kerännyt myös joskus useampia seuralaisia ympärilleni – erityisen tyypillistä minulle on ollut kerätä kiusatut siipieni suojaan. Mitä enemmän olen ihmisten kanssa tekemisissä, sitä enemmän kiinnyn heihin – ja toisaalta sitä enemmän huomaan, miten erilainen olen. Miten yksin. Mutta niin kai lopulta on jokainen meistä. Emme pääse toistemme nahkoihin kokemaan, mitä on olla joku toinen. Voimme katsella maailmaa vain omasta näkökulmastamme.

Olenko minä yksinäinen? Tätä kysyn joskus itseltäni. Erityisherkkänä kyllä tarvitsen rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa, mutta onko sitä joskus liikaakin? Valitettavasti on pakko vastata myöntävästi, sillä huomaan usein kaipaavani toisia ihmisiä, ja silloin yksinäisyyttä on vaikea sietää. Kestän ja tarvitsen yksinäisyyttä kyllä. Mutta vain silloin, kun itse haluan sitä – vaikka olen elämäni aikana tottunut olemaan paljon yksin. Kaikkeen kai tottuu, kun on pakko. Tiedän kyllä, ettei maailma pyöri minun napani ympärillä, eikä sen kuuluisikaan pyöriä – mielellään mahdollisimman kaukana siitä. Käännyn myös itse hyvin helposti pois, sisäänpäin, käperryn itseeni kuin siili. Yksinolo on usein myös helpompaa, ja on aikoja, jolloin en oikeastaan edes halua nähdä ketään. Mutta haluaisin silti opetella olemaan rohkeammin auki ja vastaanottavaisempi. Sellainen kuin olen joskus ollut, ja enemmänkin.

Eräs ystäväni kirjoitti minulle kerran: ”Yksinolo on jännä juttu. Parhaimmillaan voi olla oma itsensä, pahimmillaan unohtaa, miten ihmeellistä elämä on jaettuna.” Olen valinnut yksinolon juuri siksi, että voisin taas tulla omaksi itsekseni. Mutta jos kukaan ei katso, kukaan ei näe, kukaan ei kuule, on sama kuin olisi näkymätön – kuin ei olisi olemassa ollenkaan. Siltä minusta joskus tuntuu.

RIP rakas metsä, RIP osa minua

13.1.2017 Fiilikset matalalla

Surullinen fiilis. Todella surullinen fiilis. Muutama päivä sitten koin ystäväni kanssa järkytyksen, oikeastaan melkein shokin. Tästä en tule toipumaan pitkään aikaan, tiedän sen.

 

 

 

 

Kuten monet tietävät, rakastan luontoa ja siellä liikkumista. Olen luonnonlapsi. Ihan pienestä nappulasta asti olen liikkunut paljon luonnossa. Vuosien aikana olen leikkinyt, lenkkeillyt, tehnyt mettätöitä jne. Tuntuu kuin olisin osa luontoa tai ainakin luonto on hyvin suuri osa minua. En ole mitään ilman luontoa. Maaseutu ja luonnon rauha voittavat leikitellen kädenväännön kaupunkia vastaan. Olen aina asunut taajaman ulkopuolella, muutenkin kylä jossa asun on rauhallinen, ei mitään city-tyyliä. Lappiinkin mua vetää luonto, maisemat, hiljaisuus ja puhdas ilma.

 

Melkein talomme takaa alkaa metsä, jossa olen kulkenut erittäin paljon pikkuveljeni ja naapurissa asuvan ystävämme kanssa. Vaikka metsä ei mitenkään ole meidän omistuksessamme, siltä se on tuntunut. Isäni omistaa suht paljon metsää (kotiseudullaan), joten olen niillä mailla samoillut paljonkin ja sitä kautta olen oppinut metsän olevan kotini. Kaikesta huolimatta talomme takainen metsä merkitsee mulle enemmän. Juuri tässä metsässä olen liikkunut erityisen paljon viime vuosina, vuosina joina olen sairastanut masennusta. Näinä vuosina olen useita kertoja viikossa käynyt naapurini kanssa lenkittämässä koiria. Koska haluamme usein vältellä asfalttia, päädymme talssimaan metsään. Tämä metsä on ollut mulle eräänlainen pakopaikka, koira naapurista lainaan ja metsään rauhoittumaan. Syksyllä olen saanut myös ”karata” suppisapajilleni, jos lenkki ei ole maistunut. Oikeastaan en ole aiemmin huomannutkaan kuinka rakas ja tärkeä juuri tästä metsästä on minulle tullut. Arvon ja merkityksen kun liian usein huomaa vasta kun sen menettää. Ei sitä osaa ajatella, että kaikki voi kadota silmän räpäyksessä. Kaikki joka tuntui ikuiselta, voi tuhoutua täysin yllättäen.

 

 

Kuten helposti voi arvata metsän omistaja päätti vetää kaiken matalaksi. Kyllä, tyystin matalaksi joka ikistä risua myöden. Jäljelle ei jätetty edes siemenpuita, joten vaikuttaa hieman siltä, ettei siihen enää tulisi metsää. Emme tiedä metsän tulevaisuutta, sitä miten tästä eteenpäin. Kuitenkaan mikään ei tuo metsää takaisin. Uuden kasvamiseen menee useita kymmeniä vuosia ja siitäkään huolimatta se ei olisi sama metsä. Metsästä puuttuisivat kaikki vuosien aikana tutuiksi tulleet puut, polut, kaikki. Jopa suurin suppisapajani on poissa, eivätkä ne enää palaa.

 

 

 

 

Musta tuntuu siltä kuin kaikki mun sisuskalut olis revitty pois, jäljelle olis jääny vain hauras kuori. Mut on revitty kappaleiksi. Multa on riistetty rakkauteni kohde tai kuten eräs ystäväni muotoili: joku läheinen henkilö. Tiedän, ettei suurin osa ihmisistä voi ymmärtää miten pari kuusta, sammalikot, risut ja kävyt voivat merkitä mulle näin paljon, joten en odotakaan ymmärrystä kaikilta. En osaa selittää miten ja miksi musta tuntuu näin pahalta. Miten kyseinen metsä voi olla mulle niin tärkeä, ei sitä voi sanoin kertoa, sen vain tietää.

 

 

Olimme jälleen tänään lenkillä metsässä tai siis siellä mitä siitä enää on jäljellä. Totesimme, että koko se alue jossa liikuimme eniten on poissa. Jos koko metsä alueesta ei lähtenyt ihan puolia niin ainakin 1/3 osa. Kuusenoksakaton ja puupilareiden paikalla on vain karu puuton avohakkuuaukea. Aurinko paistaa suoraan maahan eikä valo siilaudu kauniisti vihreän katon läpi. Tästä lähin joudumme kävelemään tuon puuttoman aukean läpi, jotta pääsemme metsään mm. tuulen suojaan. Monelle ihmiselle olisin halunnut näyttää metsäni, muttei se enää koskaan ole mahdollista. Toisinaan kun olen ollut yksin metsässä lenkillä, olen mielikuvissani ollut siellä jonkun ystäväni kanssa, hälle olen näyttänyt kaikki minulle tärkeät paikat. Hänen seurassaan olen kävellyt joko polkuja pitkin tai ilman. Osasin ja tunsin (jäljelle jääneen osaan ja tunnen edelleen) kuin omat taskuni. En tarvitse metsässäni polkuja, tiedän kyllä minne pääsen mitäkin reittiä, jopa yksi koira on oppinut joitakin reittejä. Osaisinpa näyttää ajatukseni, jotta voisin jakaa ne ystävieni kanssa.

 

Kuvaa parhaiten metsääni

 

 

 

 

Haikein tunnelmin:

-Elina

 

Ps. Jostain syystä tekninen taitotasoni osoittaa jälleen vajavuutensa, enkä saa tänne lisättyä mitään omia kuviani :( Joten koitin netistä löytää edes jonkinlaisia kuvia, mutta koska ne eivät ole metsästäni, ne ovat jotain hiukan sinne päin. Avohakkuusta en löytänyt kummoisiakaan kuvia, mut saa noista nyt hiukan viitteitä..

Unelmieni koti, se on vanha

4.1.2017 Yleinen

Villa Tupala

Kuinka moni meistä saa asua unelmiensa kodissa? Olen yksi niistä onnellisista. Rakastan tätä vanhaa vuoden -52 taloa. Siinä on sitä jotakin..tunnelmaa. Tätä samaa tunnelmaa ei uusista taloista löydy. Toki tämähän on ikuinen remonttikohde, eikä varmasti koskaan valmis, mutta silti. Olen aina haaveillut Saariston lapset -tyylisestä asumuksesta ja täällä ollaan. Tosin ilman sitä saarta ;) Piha meillä kuitenkin on ja siinä on sopivasti tilaa lapsille ja meille aikuisille  myös (ja pihatontullemme).

Täällä missä asumme on ihania naapureita ja yhteisöllisyys kukoistaa. Minä saan toisinaan lainata naapurimme autoa ja naapuri lainaa meidän tramppaa tai hakee pihasta tuoretta pinaattia. Tietenkin mukaanlukien illanistujaiset ja muut hauskat jutut. Luulen että Helsingissä tätä yhteisöllisyyttä ei enää ole kovin monessa paikassa, mutta onneksi vielä on edes jossain.

Me emme ennen haaveilleet omakotitalossa asumisesta ja olimme ajatelleet, että ei se varmaan meille sovi. Never say never, täältä ihanasta talosta löysimme itsellemme täydellisen kodin. Lähes takapihaltamme pääsee myös keskuspuistoon, joten lenkkipolut, hiihtoladut ja villi luonto on ihan käden ulottuvilla. Villillä luonnolla tarkoitan sitä, kun täällä aina näkee kaikenlaisia elikoita vipeltävän. Ei siis pelkästään niitä Helsingissä jo ongelmaksi muodostuneita rottia, vaan monia muita myös.

Minä <3 Helsinki

Ps. Meidän naapurissa asuu lumikko!

Se lumikko

Viikonlopun kooste

2.10.2016 Sisustusideat, Yleinen

Viikonloppu alkoi oikein kivasti vaikka olikin myöhäinen työvuoro. Uudella työpaikallani on tapana arpoa perjantaipalkinto, jonka jokainen vuorollaan tuo. Minulla oli tuuria heti toisena perjantaina, jona pääsin osallistumaan. Sain ihanan Jukka Rintalan kuvittaman kynttilän ja saman sarjan servetit sekä valkosuklaata vadelmamuruilla. Hyvä aloittaa viikonloppu nautiskellen :P

045

052

5

6

Lauantaina lähdin vanhemman muksun kanssa käymään paikallisessa kauppakeskuksessa, jossa vietettiin Lasten lauantaita. Lähdimme ihan vain ilmapallon perässä, kun tyttöni sellaisen halusi. Eksyimme kuitenkin shoppailemaan ja matkaan tarttui tytölle Minni-legginsit, miehelle tennarit ja minulle uusi kattolamppu keittiön pöydän yläpuolelle. Lamppu löytyi Anttilan konkurssimyynnistä hyvällä alennuksella. En ollut etsinyt uutta lamppua, mutta tämä oli jokseenkin ”rakkautta ensisilmäyksellä”- tyyppinen löytö. Nyt keittiötä koristaa aiempaa ilmavampi ja kevyempi lamppu, joka antaa tilaa entistä paremmin ikkunasta avautuvalle näkymälle. Vaikka lamppu on tietyllä tavalla hyvinkin ”massiivinen” värin ja materiaalin puolesta, se ei ole raskas.

1

2

3

4

Sunnuntaina tein pieniä järjestelyitä työ-/vierashuoneen senkin päälle. Asettelin siihen lasketut koriste-esineet uuteen uskoon ja tuloksena on tietyllä tavalla ”minun juuret”. Samalla seinustalla on isin perintöä senkki, nahkareppu, vanha pullo ja pieni taskulamppu. Lisäksi on poron sarvia ja miehen mummin maalaama maisemataulu, jotka tuovat mieleen oman pohjoisen taustani ja tietyn ”metsän kaipuuni”. Kynttilät ovat kertyneet ajan varrella, viimeisimpänä sedältäni saadut Kastehelmet. Vanha kamera seinällä naulakossa taas muistuttaa rakkaudestani valokuvaamiseen. Into kuvaamiseen on lähtenyt äidiltäni, joka on aina ollut innokas kuvaaja ja olemme usein yhdessä katselleen kuvia. <3

010

031

015

032

Senkki on vanha ja tunnearvokas. Pohjaan on kirjoitettu myös pikkuveljeni nimi ja päivä, jolloin hän vielä mahtui alle mönkimään ;)

034

Ps. Aloitin myös ”pienen” projektin vessassa ;) Siitä varmaan ensi viikonloppuna ensimmäiset kuulumiset. Se tehdään mentaliteetillä ”jos ensi keväänä valmista”…

Valoa, auringonlaskun hehkua

13.4.2016 silkkisiipiä

kevätvaloa

 

Kesää kohti kuljetaan. Iltaisinkin valoa riittä keijujen bongaamiseen. Ja keväällä keijuilla riittää puuhaa. Leskenlehdet kukkivat ja puiden punaiset silmut muuttuvat pian vihreiksi lehdiksi. Joskus mietin, että voivatko keijukaiset matkustaa kaukomaille muuttolintujen lailla – tai selässä – kun niitä niin kovin vähän näkee talvella. Samoihin aikoihin, kun kuulen joutsenten trumpettien soiton, näen usein ensimmäisen kevään keijun.

Hyvää joulua!

27.12.2015 silkkisiipiä

 

Iloa lumesta

Iloa lumesta

 

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Työkiireiden ja joulun valmistelujen keskellä en ole ehtinyt pysähtyä edes keijukaisia katselemaan – surullista mutta totta. Herkkujen pullistaman vatsan alla nukuin 12-tuntiset unet ja heräsin rauhassa ihmettelemään talviaurinkoa. Päivällä taivaalta tuiskusi hetken luntakin. Oli pakko lähteä pienelle kävelylle ja mitä näinkään!

Kiitos kaikista kommenteista!

11.7.2015 silkkisiipiä

Keinu keijukeinuni!

Keinu keijukeinuni!

 

On ollut ilo saada paljon kommentteja, iso kiitos niistä! Keijublogin pitäminen on mukavaa puuhaa, mutten varmaan jaksaisi sitä pitää kovin kauaa ellei kukaan sitä kävisi katsomassa ja kertoisi mitä ajatuksia ja tunteita se herättää. Jokainen kommentti melkein ansaitsisi vastauksen, olisi vain pitänyt alkaa vastailemaan aiemmin, 30 vastausta yhdeltä istumalta on liikaa kirjoitettavaksi. Siispä tämä postaus ja nämä kuvat ovat kiitos kaikille kommentteja laittaneille.

 

Lumille haluan kertoa, että minä näin lapsena paljon keijuja, en tarkasti, vaan lyhyenä hetkenä akileijan kukissa tai niityllä katseen rajamailla ja jos käännyin katsomaan ne usein katosivat. Sitten kasvoin, menin kouluun ja opin siellä paljon tärkeitä asioita ja unohdin katsella keijukaisia. Omien lasten mukana tuli taas aika jolloin näin niitä, tällä kertaa keijukaiset eivät lähteneetkään pois vaikka pysähdyin niitä katselemaan.

 

Sirpa kysyi keijujen perheistä ja sukulaisista. En ole keijujen tutkija kuten Suvi Niinisalo, joka on kirjoittanut aiheesta oikein antoisan tietokirjan Keijukaisten lähteillä, mutta uskon silti tietäväni että onhan niillä perhettä ja sukua. Miltä keijut näyttävät lapsena ja miltä aikuisena? En minä tiedä. Ehkä lapsuus ja aikuisuus eivät ole keijujen juttuja. Nehän uskovat unensa tosiksi ja sadun maailmaksi koko ikänsä toisin kuin useimmat ihmiset.

 

Ovatkohan nämä keijut toisilleen sukua?

Ovatkohan nämä keijut toisilleen sukua?

Sadesäällä

30.6.2015 silkkisiipiä

kaksikeijua

 

 

Ennen ukkosta ja sadekuuroja ilma oli melkein silkkaa kosteutta. Sateen jälkeen aurinko reunusti pilviä punertavalla valolla. Aivan kuin taivaalta ryöpsähtäneen vesisuihkun jälkeen valo olisi kutsunut punapäitä. Nämä keijut eivät säätä pelkää!

Keltamajavankaalin alla

18.6.2015 Yleinen

Mariliina Valkama

Näin keltaista puron rannalla, kun kävin kävelyllä keväisessä puistossa. Vihreä ei ollut vielä peittänyt talventakaista, ruskehtunutta ruovikkoa, mutta aurinko oli ehtinyt houkutella vehkamaisen kukinnon kurottelemaan kohti valoa ja lämpöä. Kasvi sai hymyn huulilleni, hassu ja iloinen kukka, vaikka aika pahan hajuinen. Olen kuullut, että sitä kutsuttaisiin myös haisunäädän kaaliksi ja sen kyllä ymmärrän hyvin.

Mikähän pikkuruinen pirpana piileksi keltaisen puikelon kukinnon ja suojalehden alla?