Selaat arkistoa kohteelle lukio.

Vääriä valintoja

10.9.2017 Yleinen

6.5.2015, Keskiviikko klo 17:00
”Taina sanoi tänään että tämän parin vuoden aikana on tuntunut että rentoutuminen ja tietyllä tavalla irti päästäminen ei ole ollut minulle edes vaihtoehto. Juuri siksi hän kertoi kokevansa sen nyt hyvänä jos en pääse opiskelemaan… Koska silloin minulla on vuosi aikaa opetella sitä irti päästämistä. Opiskeleminen ja oman polun etsiminen on helpompaa kun on tunne siitä että elämä kantaa, vaikkei kaikki langat ole aina täydellisesti käsissä. Haluan oppia sen kaiken vaikka se pelottaa vähän samalla tavalla kun sairaudestani luopuminen. Eli tosi paljon.”

Lukion jälkeen kaiken piti olla selvää. Sitä piti seurata välivuosi jonka myötä keräisin voimia jatkoa varten. Vakiinnuttaisin tilanteeni vakaaksi. Psykoterapeuttini kanssa kaavaillun välivuosisuunnitelman takaa hyppäsi kuitenkin yllättäen vaihtoehtoinen suunnitelma. Varasijalta vapautunut opiskelupaikka sairaanhoito-oppilaitoksessa.

Aluksi minun oli vaikeaa sopeutua ajatukseen välivuodesta. Minua pelotti jäädä paikoilleni, ja se pelko muuttui pelottavammaksi jokaisen ympärilläni kajahtavan ilouutisen myötä. Ne ilouutiset kajahtelivat ystävieni suusta. Minusta tuntui että kaikki tuntemani ihmiset saivat sinä kesänä tuulta unelmiensa alle, ja minä olin ainoa joka kulki siinä puuskassa vastatuuleen. Sitä pohdiskellessani tajusin kuitenkin ettei se tuuli vielä edes puhaltanut. Tajusin, että se tulisi puhaltamaan vasta tulevana syksynä, ja sen oivallettuani heittäydyin kesään suuremmin kuin koskaan ennen. Ollaanko tämä kesä näin? Minä olin sen kesän niin, ja siksi se oli paras kesä koskaan. Se oli kesä jonka pyörteessä kaikki tuntui suurelta, koska se kaikki tapahtui suuren muutoksen kynnyksellä.

Eläessäni sinä kesänä enemmän kuin vuosikausiin, valmistin itseäni samalla ajatukseen muutoksesta. Valmistauduin sellaiseen radikaaliin, jokaista ympärilläni olevaa asiaa koskevaan muutokseen, joka kuitenkin jättäisi minut paikoilleen välivuoteni kanssa. Pohjustin itselleni odotettavissa olevaa tunnetta onnellisesta pyörremyrskystä jonka synkän tyynessä keskustassa minä istuskelisin. Lopulta, kesän myötä minä totuin näihin ajatuksiin. Minä olin viimein tullut sinuiksi välivuosiajatuksen kanssa kun sitten sain sähköpostiini viestin opiskelupaikan avautumisesta. Vaivalla rakennettu, vain muutaman päivän verran elää ehtinyt mielenrauha tulevaisuudesta rikkoutui heti ratkaisevan kysymyksen äärellä: Mitä jos sittenkin…?

 1.7.2015, Keskiviikko klo 17:57
”Tänään on se päivä kun alkaa sadella opiskelupaikkafacebookpäivityksiä. Se tekee pahaa, mutta luen vain eteenpäin ja kiusaan itseäni. Tuntuu että koko maailma on päässyt opiskelemaan. Kaikki minulle tärkeät ihmiset lähtee Helsinkiin. En vain tunne itseäni eksyneeksi ja jälkeenjääneeksi, vaan myös tosi yksinäiseksi. Haluaisin olla iloinen kaikkien puolesta mutta oikeasti olen surullinen ja pelokas. Voin huonosti, näen itseni peilistä ja tuntuu kuin koko korttitalo romahtaisi pikkuhiljaa. Olen ollut ilman tarvittavaa lääkitystä yli kolme kuukautta ja tuntuu että nyt jos koskaan tarvitsen sen, mutta en osaa enkä halua enkä uskalla ottaa sitä. Olen umpikujassa.”

”Jopa Fiia lähtee Helsinkiin. Hänen puolestaan ihan tosissaan olen niin iloinen että en osaa edes kuvailla sitä, mutta hän lähtee kauas taidepiireihin. Haluaisin soittaa hänelle, mutta en soita, koska haluan pärjätä itse ja osoittaa kaikille että olen oikeasti terve ja kykeneväinen. Tiedän että se kuulostaa pinnalliselta ja naiivilta ja lapselliselta, mutta se on niin paljon muutakin. Muuten en kai itkisi nyt sitä, että pelkään enemmän kuin mitään että teen tästä alkaneesta vapaudesta itselleni vankilan josta en löydä pakotietä. Nyt olen yksin ja se on varmaa.”

 7.7.2015, Sunnuntai klo 20:32
”Meillä oli niin hauskaa. Kesän paras viikonloppu. Mutta eihän kesä edes ole vielä ohi. Me päätettiin ottaa tästä koko ajasta ilo irti niin kuin kaikki loppuisi tähän. Koska tämä on kaiken tällaisen loppu. Tämän kuukauden jälkeen asiat eivät enää ikinä ole näin. Olen niin kiitollinen tästä viikonlopusta. Fiiasta ja Oliviasta. Koetan vielä muutamaksi kuukaudeksi unohtaa sen, että he molemmat lähtevät elokuussa. Aloittavat uuden elämän. Ja sitä on hankala unohtaa. Mutta yritän… Todella yritän. Muuten pilaan nämä viimeiset hetket.”

Jälkeenpäin olen miettinyt tuon kyseisen kesän vaikutusta sitä seuranneeseen syksyyn. Kun lopulta sain mahdollisuuden opiskelujen aloittamisen, hukkasin kokonaiskäsityksen elämäntilanteestani. Ehkä sen kesän riemunkirjava hetkessä elämisen ote voimaannutti minut uskomaan että kykenisin sittenkin aloittamaan opiskelut ihan heti. Ehkä lähipiirini unelmien toteutuminen ja mitä siistimpien opiskelupaikkojen heille avautuminen potki minuakin liikkumaan johonkin suuntaan elämässäni. Ehkä jälkeen jäämisen pelko sai minut juoksemaan päättömästi eteenpäin, miettimättä suuntaa johon todella juoksin. Ehkä tämä kaikki maalasi silmäni siniseksi ja sai minut ottamaan naiivisti opiskelupaikan vastaan uskoen sen olevan juuri sitä mitä tarvitsin.

Minun ei pitänyt lainkaan päästä opiskelemaan. Minun piti vain käydä pääsykokeissa jotta olisin ollut oikeutettu saamaan tukia joilla olisin selvinnyt välivuoden. Minun ei pitänyt osata siitä pääsykokeesta mitään. Oikeastaan, minun olisi pitänyt jättää se koepaperi tyhjäksi. Minun olisi pitänyt tajuta että kaiken kokemani terveydellisen myrskyn myötä minä osasin vastata moniin sen kokeen kysymyksistä valmistautumatta lainkaan. Ennenkaikkea minun olisi pitänyt muistaa, että en ollut valmis aloittamaan mitään uutta.
Niin siinä kuitenkin kävi, että minä palautin sen paperin täytettynä, ja kuukausia myöhemmin otin vastaan opiskelupaikan, jonka ei vielä päiviä aiemmin pitänyt olla edes vaihtoehto.

9.7.2015, Torstai klo 14:10
”Pääsin opiskelemaan. Sairaanhoitajaksi. Katsoin sitä sähköpostia varmaan 5 minuuttia hiljaa hievahtamatta kunnes sain todettua ääneen: oho. Äiti sanoi minulle pari viikkoa sitten että minun kannattaisi käydä itseni kanssa keskustelu siitä, mitä tekisin jos pääsisinkin sinne. Hän muistutti, että minun kokemuksellani tiedän niistä asioista jo valmiiksi, kokeeseen lukemattakin. Mutta enhän minä koskaan käynyt sitä keskustelua itseni kanssa, ja kun sain sen sähköpostin, en tiennyt yhtään mitä tehdä.”

”Minullakin alkaa uusi elämä? En tiedä onko se minuun elämäni, sellainen jota haluan elää, mutta en voi tietää jos en ota selvää. Ainakin nyt yritän hyödyntää sitä kaikkea mitä olen joutunut kokemaan. En tiedä yhtään mitä odottaa, enkä tiedä edes mitä ajattelen tästä kaikesta… Minusta tuntuu että elän nyt päivän kerrallaan ja kun tulee 27.8. niin heittäydyn sinne pää edellä ja katson mitä tapahtuu. Ei ainakaan pahemmin voi mennä kuin viimeiset 5 vuotta!”

”Kaikki hehkuttaa että ’minusta tulee sitä ja tätä’. Tuleeko minusta sairaanhoitaja? En tiedä. En päivitä siitä mihinkään tai hehkuta sitä sen enempää. Ne ketkä tajuaa kysyä, ne onnittelee, mutta en osaa sanoa kiitos kun en oikein tiedä onko tässä onnittelemista. Koska en tiedä mitään mistään vielä, enkä tule vähään aikaan tietämäänkään. Olen todennut että ei se tieto tule kuin salama kirkkaalta taivaalta tajuntaan siten että yhtäkkiä koko tulevaisuus on kirkkaana ja päivän selvänä mielessä. Ei, toisten meistä täytyy kokeilla ja punnita ja tehdä virheitä ja lopulta vaan olla uhkarohkea ja joko onnistua tai aloittaa alusta. Kumpikaan ei varmasti ole helppoa, ei onnistuminen eikä varsinkaan alusta aloittaminen, mutta onnistumisessa on se hyvä puoli että tietää mihin keskittää energiansa, ja alusta aloittamisessa ainakin tietää sulkea yhden vaihtoehdon pois niistä tuhansista. Ja sellaista kaiketi on elämä.”

 Minun olisi pitänyt ottaa välivuosi. Olisi pitänyt. Taaksepäin on kuitenkin turhaa katsoa muutoksenhakuisesti. Minun tieni kulki sairaanhoito-oppilaitoksen kautta ja välivuosi tulikin lopulta ennemmin kuin myöhemmin. Kun minä en ottanut sitä, se otti itsensä ja minut siinä samassa.

Lukio – Neljän vuoden syvä suo

31.12.2016 Yleinen

14.2.2014 – Penkkarit –
”Oliko outoa juhlia koulun päättymistä kun se ei vielä pääty? Oli. En osaa vielä ajatella sitä että nämä kaikki muut ihmiset lähtevät täältä ja minä jään… Ei näitä tyyppejä juurikaan tule ikävä. Minähän olen keskittynyt pääasiassa selvitytymiseen koko lukioajan joten sen syvempiä suhteita ei ole syntynyt. Ja vuosi vielä…”

 Lukiossa ihminen kasvaa, löytää koko elämän kestäviä ystävyyssuhteita ja saa selvyyttä siihen, mitä haluaa jatkossa tehdä. Sanotaan että lukioaika on ihmisen parasta aikaa. Minulle se oli kaikkea muuta. Tein lukion neljässä vuodessa, ja siinä taipaleessa oli tasan neljä vuotta liikaa. Kun viimein tuhansien poissaolojen jälkeen sain valkolakin, olin vain iloinen siitä, että se kaikki oli ohi. Nyt jälkeen päin nään kaiken vaivan jopa turhana. Minulle jäi lukiosta käteen vain todellinen kokemus siitä, miten kaiken voi tehdä eri tavalla kuin on alun perin tarkoitettu. Kaikenkaikkiaan lukion läpikäyminen anorektikkona ei ole helppoa.

Yläasteelta tutut ystäväni olivat ylemmillä luokilla koska he suorittivat lukiotaan normaalin oppilaan tahtiin. Minä jäin jo ensimmäisen kouluviikon aikana heistä jälkeen kevennetyn lukujärjestykseni kanssa, ja pian ymmärsin, että tämä olisi jälleen yksi niistä taipaleista, jotka minun olisi kuljettava yksin. Lääkärikäynnit, punnitukset sekä ahdistuskohtaukset aiheuttivat lukuisia poissaoloja. Olin tunneilla läsnä hyvin harvoin, joten en päässyt juuri tutustumaan minua nuorempiinkaan ihmisiin. Ruokailuissa en käynyt, ja jos joskus päätin syödä eväitä, tein sen vessassa jotta kukaan ei huomaisi. Opiskelin ahkerasti. Liian ahkerasti. Koulukirjat olivat stressintäyteinen pakoreitti anorektisista ajatuksista.

19.9.2013, Torstai klo 19:03
”Syntymäpäivä ja ensimmäinen yo-kirjoitus samassa päivässä. Stressasin niin paljon… Ihan kamalaa. Miksi kirjoituksista pitää vaahdota koko kouluaika joka päivä joka tunnilla koko lukioajan? Parhaimmassa tapauksessa myös yläasteajan. Opettajat itse tekevät siitä meille kamalan peikon ja luovat puheillaan stressitason joka vain alentaa tuloksia. Aamulla en edes muistanut että minulla oli syntymäpäivä. Mielessäni oli vain taistelu siitä kumpi voittaa: ahdistus vai paniikki.”

”Tavarat luokkaan… Tarjottimelle olemattomat eväät… Varalyikkäri… Kumi…. Tekstit pois näkyvistä. Istu odottamaan. Hyvä etteivät ohjeita antaneet opettajat vielä muistuttaneet: Stressaa. Panikoi. Ahdistu. Ja toisaalta ei kyllä tarvinnut muistuttaa. Tuntui että kävelin oman pääni sisällä keskellä stressiä vaikka kävelin käytävillä ja vastaan tuli tuttuja kasvoja jotka toivottivat hyvää synttäriä. Ainiin, se. Kiitos, hymyn tapainen irvistys ja äkkiä pois.”

 15.9.2014, Maanantai klo 20:40
”Nyt se on ohi. Osasin kai kaiken. Luin ihan liikaa ja silti pelkäsin enkä voinut lopettaa. Olen ollut hajamielisempi kuin koskaan, ikään kuin päähäni ei mahtuisi enää muuta kun olen täyttänyt sen koulukirjojen tekstillä. Nyt olen väsynyt ja helpottunut enkä enää ikinä astu siihen saliin. Päinvastoin, kierrän sen kaukaa ja levitän sanomaa siitä miten turhasta asiasta ihmiset ovat valmiita järkyttämään mielenterveyttään. Ylioppilaskirjoitukset. Liian pitkälle vietyä, sairasta oppilaiden kantokyvyn rajojen rikkomista pitkällä terävällä kepillä.”

Opettajien tehtävä on potkia nuoria eteenpäin ja kannustaa lukemaan. Anorektikolle se on bensan heittämistä liekkeihin. Minä hoidin jo itseni potkimisen kahta rankemmin kuin kukaan opettaja oppilasta koskaan, mutta kaikki puheet ja pelon lietsominen kirjoituksia kohtaan tekivät minusta entistäkin väkivaltaisemman itseäni kohtaan. Ymmärrän, että opettajat eivät aina ymmärrä ajatella sitä, mitä heidän puheensa saattavat todella aiheuttaa. Suurimmalle osalle oppilaista se sanallinen potkiminen on varmasti tarpeellista parempien tuloksien saavuttamiseksi. Näin jälkeen päin, muutamien vuosien jälkeen uskallan kuitenkin olla julkisesti samaa mieltä 18 -vuotiaan itseni kanssa. Ylioppilaskirjoitukset ovat yliarvostettuja. Jos voisin nyt puhua nuoremmalle itselleni, koittaisin saada hänet tajuamaan, miten pieni osa elämää ne kirjoitukset ovat. Syömisen, nukkumisen, ja kaiken oikeaan elämään liittyvän laiminlyönti ei ole sen arvoista, vaikka opettajat sanoisivat mitä. Huomatkaa, että tämä on vain Anorektikon näkökulma asiasta. Vaihtaisin ylioppliastodistukseni pois koska tahansa, jos saisin mielenterveyteni takaisin edes menneiden lukiovuosieni ajaksi.

Jos koulunkäynti ja kirjoitukset olivat minulle selviytymistä ja stressin läpi rämpimistä sairauttani kantaen, oli hankalaa myös selvitä päivästä, joka tapahtui tasan vuosi ennen omia lakkiaisiani. Se oli ystävieni valmistujaispäivä. Päivä, joka näytti minulle hyvin selkeästi kuinka jälkeen olin jäänyt kasvamisessani, elämässäni, ja tulevaisuuteni tavoittamisessa. Siltä se ainakin tuntui.

31.5.2014, Lauantai klo 19:00
”En arvannut että tämä päivä olisi näin rankka. Nähdä kaikki se… Lakit, iloiset ilmeet, seisovat pöydät, sukulaiset, onnittelut ja kysymykset tulevaisuudesta. Halusin juosta karkuun. Tämä on se päivä kun minä en valmistunut. Tässä se nyt on. Ensimmäinen päivä joka erottaa minut konkreettisesti normaaleista ikäisistäni. En ikinä uskonut että tämä olisi tuntunut näin vaikealta… Se kun kaverit viimein saivat päätökseen yhden vaiheen elämästään ja minulle iski totuus itsestäni vasten kasvoja. Luulin ettei enää olisi mitään iskettävää.”

Viimein kaiken jälkeen koitti kuitenkin päivä, jona sain oman valkolakkini. Päiväkirjani tekstit paljastavat totuuden siitä, mitä se minulle merkitsi -tai enemmänkin siitä, mitä se minulle ei merkinnyt.

25.4.2015, Lauantai klo 19:51
”’Onneksi olkoon, nyt on 75 kurssia täynnä ja olet ylioppilas!’ Viestin luettuani valahdin vain selälleni lattialle ja tuijotin hetken kattoa. Sitten taisin ajatella: ’Jes’. 4 vuotta takana puhdasta ylä- ja alamäkeä, ei tasaisesta lukiolaisen elämästä tietoakaan, ja nyt vihdoin se on ohi. Olen niin täynnä sitä koko laitosta. Voin käsi sydämellä sanoa etten tule kaipaamaan mitään. Monelle lukio on sitä parasta aikaa mitä muistellaan vanhana, mutta minä en voisi olla tyytyväisempi siitä, että pääsen eroon siitä kaikesta. Ehkä se on se 4 vuotta, ehkä olen vain kasvanut yli koko touhusta. Ehkä se on se että olen ulkopuolisena seurannut sitä meininkiä vuoden. Ehkä se on tämä sairaus, joka on kääntänyt koko lukion suorittamiseni ylösalaisin ja saanut minut tekemään kaiken täysin väärinpäin ja eri tavalla kuin muut ihan ekoista päivistä lähtien. Kai nämä kaikki vaikuttavat, ja kai olen kasvanut ihmisenä kaiken tämän myötä, mutta siihen kasvuun ei koululaitos ole osana, sen matkan olen kulkenut minä ihan itse, omia reittejäni.”

”En osallistu lakitustilaisuuteen. Rehtori sanoi: ’Mietin nyt vielä! Se on yksi elämän hienoimmista päivistä!’, mutta ihmiset jotka hämmästelevät, eivät ymmärrä ettei se ole sitä minulle. Lukio ei ole antanut minulle mitään mitä muut ylioppilaat hehkuttavat. Siinä tilaisuudessa ei ole minulle mitään. Ei ystäviä, ei tunnelmaa, ei yhteishenkeä tai ylpeyden tunnetta. Mitä vähemmän minun tarvitsee viettää aikaa lähellä sitä kaikkea, sen parempi. Enkä ole katkera! Päinvastoin. Olen tehnyt asiat tavallani tähänkin asti joten saatan lukion loppuun minuna itsenäni; Ei mitään minulle tekopyhää seremoniaa. En tarvitse ketään sanomaan että nyt saa laittaa lakin päähän, laitan sen silloin kuin haluan ja mitä pikimmiten saan sen rumiluksen pois, sen parempi. Ylioppilaslakki ei merkitse minulle ylpeyttä. Ei minulla ole arvosanojen värisuoraa tai sataa viittäkymmentä kurssia. Nyt vain tiedän että tämä ylikasvanut taisteluvaihe elämässäni on päättymässä, ja sitä haluan juhlia. Kunnolla.”

31.5.2015, Sunnuntai klo 20:12
”Me todella järjestettiin juhlat. Ne oli minun näköiset. Paljon ihmisiä; kaikki rakkaat ja muutama muu, mustikkashotteja ja hyvää musaa. Ei kysymyksiä tulevaisuudesta tai arvosanoista, vaan riemukas vapaapäivä menneestä, tulevasta ja velvollisuuksista. Siinä olivat minun toiveeni. Ruoan suhteen minulla ei luonnollisesti ollut toiveita joten annoin vapaat kädet äidille ja muille. Ennenkaikkea halusin että sana ’ylioppilas’ olisi täysin sivuseikka; pääpointtina olisi kesä ja hauskanpito ja ’päivänsankarina’ olisi yhtäläillä meidän koko perhe. Olin koko aamun auttanut järjestelyissä, en mennyt lakitukseen konserttitalolle koska olin päätökseni tehnyt. Kellään siellä ei ollut minulle mitään tarjottavaa, ja vähiten minulla heille.”

”Aluksi meinasin kuolla. Hirveä määrä ihmisiä ja minä olin kuitenkin keskipisteenä… Pahinta oli ne lahjat. Inhoan lahjoja, en ollut muistanut edes ajatella etukäteen kuinka hirveää olisi seistä siinä ja vastaanottaa niitä. Löytää oikeat sanat kiittää… Halusin vain ottaa sen typerän lakin pois päästä ja juosta pois ja sanoa Fiialle että nämä on nyt sun juhlat, have fun. Sen sijaan kuitenkin sanoin hänelle että älä pliis jätä mua yksin.”

”Et ehkä usko tätä, mutta ne olivat sittenkin vuosisadan katastrofin sijaan vuosisadan parhaimmat bileet. Ne saivat minut todella unohtamaan viimevuosien kauhut. Se oli vapaapäivä kaikesta kuten toivoin. Olen rämpinyt 4 vuotta lukiossa, joo, mutta näissä juhlissa olijat tiesivät missä todella olen rämpinyt sen 4 vuotta ja vaikka kaikki ei ehkä olekaan vielä ohi niin eilinen näytti meille kaikille että täällä on paljon iloa. Niin, moni heistä näki minut ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa aito hymy huulillani, ja sen kai huomaa.”

Minun juhlani olivat täydelliset. Erilaiset, mutta täydelliset. Virallisten kiitoskorttikuvien sijaan ihmisille lähetettiin juhlista ottamani selfie. Siitä alkoi koko sairausaikani paras kesä. Kävin festareilla, matkoilla, liftasin sinne tänne ja elin nuoruutta. Sitä, mitä en ollut juurikaan päässyt elämään. Halusin tehdä sen kaiken mitä olin menettänyt. Hetken ehkä jopa uskoin, että se kesä olisi ollut alku terveydelle.

 

Koulun aloitus

15.8.2016 Yleinen

Täatä tulee pikainen kirjoitus, mutta noh, viimekuukauden aikana on tapahtunut  paljon kaikkea. olen laittanut tavoitteen koulun suhteen. koulu alkoi viimeviikolla ja tänään alkoi myös lukio-opinnot. Teen siis kaksoistutkintoa. Ensimmäiset tunnit olivat oikeastaan tutustumista ja nimien kertausta, ainoastaan matikassa rupesimme tekemään heti tehtäviä. Ja kyllä, läksyjä tuli. Onneksi ammatillisissa opinnoissa ei tule paljoa mitään läksyjä, joten voi keskittyä opiskelemaan ruotsia, matikkaa, äidinkieltä ja englantia. Vahvuuteni ovat tällähetkellä englanti ja äikkä. Ruotsi on siansaksaa ja matikkaan pitää oikeasti panostaa jos haluaa ymmärtää. Tähän on laitettu paljon rahaa, joten aijon käydä tämän loppuun ja onnistua. Tarvitsen tosin sen tehdäkseni myös monia litroja kahvia :D Saimme tänään nimittäin tietää seitsämän tulevan kokeen päivämäärät, ja ne eivät edes ole kaukana toisistaan. Opiskelu menee siis varmasti aika pitkälle iltaan jo jonkun ajan päästä. Olen kuitenkin suunnitellut kaiken valmiiksi ja aijon pitää numerot samalla tasolla kuin yläkoulussa. Kertokaa minkä ammatin/monennen luokan olette aloittaneet. Opiskelun intoa ja jaksamista kaikille!

Vi hörs, kuullaan pian!

247kuplassa

Nuoret yhteisössä

6.4.2015 nuori suomi, Nuorten elämä, yhteiskunnan varjo, Yhteisöllisyys nuorten keskuudessa, Yleinen

”Nuorten osa yhteiskunnassa on se, mitä he haluavat sen olla.” Niin kai, jos asiaa viitattaisi nuorten suusta, eikä suurten ikäryhmien taholta.

 

 

Nykyinen nuoren tavoitelista on seuraavan lainen:

-Mene päivätarhaan, sosiaalistu.
-Sisäistä jo tässä oppimisjaksossa, miksi haluat isona.
– Alakouluun mentäessä, älä ole ”luuseri” eli taio hyviä arvosanoja olematta koulun heittosäkki.
– yläkoulussa sinun jo pitääkin tietää, lukio vai amis, ammatti ja lapsien määrä, vaikkei ensi suhdetta olisi edes lähimaillakaan.

Tuosta eteenpäin, 60-80luvun vanhemmat ajattelevat, että kyllä se meidän laps on täysi 18vuotiaana ja lapsi viskataan omilleen, miehistymään ja naisellistumaan omaan elämäänsä.

Näinhän se tietysti onkin, että aikuistua pitää, mutta millä hinnalla.

Arvosanat eri koulutuksista, ammattipätevyydet ja lisä koulutukset eivät takaa mitään sijaa yhteiskunta luokittelussa vanhempien silmissä.

Nuorten huono olo lisääntyy kokoajan, eri koululuokilla ja ikäjakaumilla.

Myös opettajat pääsevät kokemaan tästä omansa.

Nuorten naisten paine tulla hyväksytyksi, on suurentunut vuosikymmenten aikana.

Jos koulussa jokainen oppilas huorittelee, haukkuu ja vihaa, vain, koska ei satu omaamaan kroppaa suomineidon juuri siinä 14vuoden iässä.

Kärjistynyt suurten luokkakokojen asetelma luo ahdistuneisuutta tietyille lapsille, sekä suorituspaineet ovat aivan eritasoa, kuin pienten ryhmien opetuksessa.

Esimerkki;
Rivin perällä istuu häiriköt.
Häiriköt satu tykkäämään, jos joku on heitä parempia, missään.
Terrori alkaa, huudellaan, heitellään ja nimitellään. Työrauha on kyseen alainen, kun koulukiusattu saa miettiä, uskallanko viitata

Nykynormissa pysyttäytyminen. Kyky pysyä ”Normissa” on korvaamaton voimavara, joka nykyisellä hallinnollisella tiellä, lyhistyy pikkuhiljaa.

Nuorten rikollisuus kasvaa.
Nuorten seksirikokset kasvavat.
Nuorten työttömyysaste kasvaa.
Nuorten raskaukset nousevat.
Yms. Listaa voi jatkaa pitkälle.

Nykyinen Työvoimatoimistoon, eli kortistoon pääsy riittää monille. Kasvavat tahot tyytyvät 480€ kk elämiseen. Tottuvat, koska opintoaikanakin sillä selvisi, erona on vain, ettei tartte tehä mitään, vuokran saa kunnan piikkiin.

Syntyy pieniluokka työttömiä, jotka tietoisesti ovat työttöminä eläkkeikään asti.

Tätä pönkitetään minimipalkan alarajan pienellä rajalla.
Eikä motivoitumista liiemmin nosta ajatus, että ”nyt se täti pisti mut taas karenssiin. ”

Syntyy vain vihaa yhteiskuntaa kohtaan.

Nuoriso mellakointia ei suomessa viellä liiemmin näe, myös nuorten halukkuus mielen ilmaisuihin on taantumaan päin.

Ei koeta, että heitä kuuneltaisiin tarpeeksi.
Tämä myös heijastuu äänestys prosenttiin vaaleissa.

Nyt kun kirkosta eroaminen on myös kiihtynyt, on kirkko joutunut sulkemaan omia nuorisotilojaan, eikä kunnat kykene tilalle korvaavia aina järjestämään.

Vaikken kirkon ideologiaa ihannoikkaan, olen aina tykännyt sen yhteisöllisestä puolesta.

Aina seurakunnan järjestetyissä jutuissa koki yhteisöllisen tunteen, toki myös aivopesun Jeesuksesta. Silti, ryhmänä toiminta tuo yhteisöllisyyttä, nyt sitä tuo eri pelit nuorille.

On PS4, Pc ja Xbox joissa ryhminä pelataan verkoissa, juodaan ja pelataan. Syödään ja pelataan. Ei enään olla ulkona ja harrasteta urheilua.

Sairauksina Diabetes 1 ja 2 ovat lisääntyneet vauhdilla, kuten masennus ja itsetuhoisuus.

Koetaanko nuori omaksi peilikuviksemme.
Onko meillä vanhemmilla enään aikaa lapsillemme.

Kysymys:
Koska olet lähipiirisi nuorelta viimeksi kysynyt vakavasti; kuinka sinulla menee.

Itse esitin kysymyksen viimeksi eilen,
Vastaus oli masentava:” Mun poikaystävä raiskas mut kavereittensa kaa. Sit ne hakkas mut myös. Olen viilellyt ja itkenyt nukkumatta minuttiakaan viimeiseen viikkoon”

Tuotako nykyisten nuorten elämä on ja mihin se on menossa. Ota kantaa, ja kerro mielipiteesi.

Kuitenkin, minäkin sanon jo tässäkohtaa, ongelmat eivät koske koko nuorisoa, mutta osaa kuitenkin. (nuori/lapsi=13~21v)