Selaat arkistoa kohteelle lukeminen.

01.09.2017

1.9.2017 Yleinen

Lapsena yksi suosikkileluistani oli parikymmensenttinen toimintafiguuri, jonka ihan oikea nimi oli Stinger. Se oli sellainen lihaksikas hahmo, jolla oli kasvojen paikalla sellainen pieni ”näyttö”, jossa näkyi pieni ”kasvonilmeanimaatio” aina, kun hahmo puhui. Sillä oli kolme nappulaa, joista kahdesta tuli puhetta ja yhdestä ampumisen ääntä. Toinen puheista oli ”Get out of my way!” ja toinen ”I’ll get you!”. Ukkelin mukana tuli sellainen pieni lappu, jossa luki kai jonkinlainen tarina siitä. Se oli englanninkielinen, ja itse olin jotain 5-vuotias, joten en vielä tietenkään osannut lukea sitä. Iskä sitten kerran ”luki” minulle sen, mutta hän sävelsi ihan omiaan ja kertoi, että tyyppi pystyy hyppäämään 30 m. eteenpäin ja kuulokin oli ihan yliluonnollinen ja mitä kaikkea. Olin vain iloinen, että leluni oli niin mahtava tyyppi! Minulla oli samaa sarjaa myös toinen lelu, jonka nimeä en muista. Ehkä sen nimi oli Raider? Sopisi ainakin sen toisen kaveriksi sillä nimellä. Sekin osasi puhua, mutta en muista mitä. Muistaakseni ainakin sanoi jotain tyyliin ”I’m out of ammo”. En ole varma. En tiedä, missä lelut nykyään ovat. Luultavasti vielä tallella iskän tai äidin luona.

Esikoulussa laitoin sitten vahingon kiertämään. Kaksi kaveria halusivat pelata Monopolia ja tarvitsivat minua lukemaan niitä pelin kortteja, koska eivät vielä itse osanneet lukea. No, minä taisin toisesta kaverista pitää enemmän kuin toisesta, koska tahallani sanoin koko ajan, että korteissa lukee, että hän saa paljon rahaa. Esikoulun työntekijä katseli vierestä ja varmaan kuvitteli, etten minäkään osaa lukea.

Muistan vielä, kun esikouluaikana käytin sellaista reppua, missä oli Turtleseiden kuvat. Turtlesit olivat silloin hieno juttu. Joku esikoulukavereistani sanoi, että ne ovat vääriä Turtleseita. Ilmeisesti kaupoissa myytiin hienomman ja huonomman näköisiä Turtles-figuureja, ja ne minun reppuni Turtlesit näyttivät niiltä jälkimmäisiltä.

Lapsena tykkäsin kovasti NES-pelistä Turtles II. Kun olin 5-vuotias, se taisi olla ainoa peli, jonka osasin läpäistä. Oli meillä muitakin pelejä, mutta ne tuntuivat vaikeammilta. Ja minä tosiaan olin aika hyvä siinä pelissä! Veli sanoi, että tottakai olen hyvä siinä, koska minun ei tarvinut käydä esikoulussa (niin kuin hän) ja sain pelata peliä rauhassa. Olisi kiva, jos jostain saisin käsiini sen pelin. Haluaisin nähdä, osaanko vielä pelata sitä. Mutta myimme koko NES-konsolimme ja kaikki sen pelit serkuille jo joskus 90-luvulla.

Eilen katsottiin isonveljen kanssa TV:stä illalla, kun Suomi pelasi Ranskaa vastaan koripallossa. Oli tosi jännittävä ottelu! Suomihan sen sitten lopulta voitti ja olimme molemmat tosi innoissamme. Mutta huomenna saattaa telkusta tulla jotain vielä viihdyttävämpää. 18:30 alkaa jalkapallon MM 2018 -karsinta, jossa pelaavat Suomi ja Islanti. Itse ainakin aion katsoa sen. Ja veikkaan, että Islanti voittaa 3-1! :)

Mutta mitähän sitä tänään tekisi? Illalla tulee Radio Novalta ainakin Retroperjantai, joka on tapani mukaan pakko kuunnella. Ostan ehkä vähän jotain karkkia, jos tekee myöhemmin päivällä mieli. Minulla on myös mielenkiintoinen kirja kesken, joten sitä haluan lukea. Ja ehkä pelata Quakea. Ja käydä äitillä, on kuulemma jotain ruokaa siellä tarjolla minullekin.

Hyvää viikonloppua kaikille! :)

Patrick Rothfuss – The Name of the Wind: The Kingkiller Chronicle: Book 1 (Kingkiller Chronicles) (e-kirja) (kirja luettu)

14.8.2017 Yleinen

Pitkä kirja, jolla on pitkä nimi. Lukemisessa meni varmasti yli 2 vuorokautta. Siis silkkaa lukemista koko aika. Eilenkin tuli muistaakseni luettua jotain seitsemisen tuntia, ehkä enemmänkin. :P Tänään viimeiset muutama prosenttia. Kindle-lukulaitteella siis luin.

Mutta niin. Kirjasta en paljon ymmärtänyt, koska en ole kovin taitava englannin kielessä. Mutta opin paljon sanoja ja ymmärsin, miten väärin olen jotkut sanat lausunut. Mielelläni luen lisää kirjoja tällä kielellä. Amazonistahan niitä löytyy, joten sieltä todennäköisesti ostan vielä.

Seuraavaksi luen Torey Haydenin kirjan Sähkökissa.

”Mä maalaispoika oon!”

14.8.2017 Yleinen

No niin. Tulin vähän aikaa sitten maaseudulta iskän luota, missä hänen kanssaan vietin viikonlopun. Ostettiin sinne mennessä ensin hieno kaasugrilli yhdessä. Pariin otteeseen sitten pihalla grillailtiin makkaraa, kanaa, tomaattia, perunaa ja sen sellaista. Nami nami, oli oikein mukavaa ja sääkin oli välillä kohdallaan. Mutta lauantai-iltanahan oli sitten ukkosta ja sadetta, siitähän uutisissakin oli paljon. Seurattiin netistä salamatutkasta, kuinka salamia pamahteli lähiseuduilla. No, ei niitä tullut ihan lähelle, eikä mennyt edes sähköt poikki tällä kertaa.

Oli kiva käydä maalla, oli välillä taas muutakin tekemistä kuin kirjat, videopelit, musiikki, tietokone ja TV. Tosi hyvää vaihtelua. Tuli kuitenkin myös luettua Kindlellä monta monta tuntia, pikku hiljaa alkaa kirja ollakin luettu.

Ja sitten alkoi myös uusi sokerilakko, tällä kertaa parin viikon. En siis nauti ainakaan karkkia ja limsaa nyt. Osa sokerittomistakin herkuista on nyt pannassa. Pari sokeritonta energiajuomaa on kaapissa kuitenkin. :) Enpä olekaan juuri koskaan aikaisemmin juonut sellaisia, en edes niitä sokerillisia.

Ollaan viritelty iskän kanssa myös Osku mediatalon radiokanavaan minulle oma MUSIIKKIohjelma, joka soitetaan lauantaisin ja sunnuntaisin 19.00-20.00. Mutta on siellä radiossa oikeasti mielenkiintoisiakin ohjelmia, sellaisia, missä on kunnon juontajat. Musiikkia kun nykyään saa helpommin jostain Youtubesta tai Spotifystä yms. Kannattaa olla kuulolla ja vierailla Oskun sivuilla. Tässä linkki: http://osku.media/home/radio-2.html. Vaikka tätähän olen mainostanut ennenkin. :P

Sitten tosiaan, kun päästiin iskän kanssa kotikaupunkiini Kotkaan, haettiin isoveljeni ja mentiin hänelle ostamaan Gigantista uusi iPad Pro. Taitaa olla aika mainio vehje.

Päivitys, eli kuva:

Tarina tytöstä, joka katosi

13.8.2017 Yleinen

Olipa kerran pieni tyttö. Ehkä hän oli aivan tavallinen tyttö, mutta jo hyvin nuorena hän tunsi silti olevansa jotenkin erilainen. Niin kuin kuka tahansa, tuo tyttö halusi vain rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mutta hyvin usein tytöstä tuntui, ettei kukaan rakastanut häntä.

Niinpä hänestä tuli melko yksinäinen tyttö. Hän yritti kyllä ystävystyä toisten kanssa, mutta hänestä tuntui, ettei kukaan todella välittänyt hänestä, vaikka hän itse välitti heistä. Tytöstä tuntui, että kaikki muut olivat parempia kuin hän; ettei hän kelvannut kenellekään. Kukaan ei myöskään tuntunut ymmärtävän häntä.

Monet hylkäsivät tytön, monet pilkkasivat häntä, eikä kukaan vaikuttanut olevan hänen puolellaan. Tytöstä tuntui, että hän teki aina jotain väärin – ja tapahtuipa mitä tahansa, häntä aina syytettiin, eikä hän voinut ymmärtää, miksi. Tyttö pakeni usein metsään, hengitti puiden tuoksua, kuunteli tuulen hyräilyä ja ystävystyi eläinten kanssa. Hän pakeni tarinoihin ja seikkaili kirjojen sivuilla. Hän pakeni musiikkiin, kuivatti kyyneleet poskiltaan tanssien ja laulaen.

Rakkaus ei kuitenkaan koskaan jättänyt tytön sydäntä. Hän välitti jokaisesta ystävästään syvästi, vaikka jotkut viipyivätkin hänen elämässään vain hetkisen. Monet jäähyväiset tuntuivat repivän tytön koko sisimmän hajalle. Mutta mitä vähemmän tyttö tunsi tulevansa rakastetuksi, sitä enemmän hän sitä kaipasi. Mutta tyttö ei osannut kertoa siitä kenellekään – ehkei hän edes vielä silloin ymmärtänyt, mitä oikein koki ja tunsi.

Vähitellen tyttö alkoi kadota. Ensin katosi ilo hänen silmistään. Sitten katosivat hänen naurunsa ja laulunsa. Hänen jalkansa lakkasivat tanssimasta. Hiljaisuus sinetöi hänen huulensa.

Kun tyttö kasvoi, hän löysi sydämestään uudenlaisen kaipauksen. Hän huomasi myös, että moni poika tuntui olevan kiinnostunut hänestä. Kaipaus vei tytön mukanaan ja kuljetti hänet poluille, joilla hän kompasteli ja satutti itsensä teräviin kiviin kipeästi monta kertaa.

Oli poika, joka oli aina jonkun toisen tytön kanssa. Oli poika, joka ilmestyi kuin tyhjästä ja katosi taas – vain ilmestyäkseen uudestaan ja sitten kadotakseen lopullisesti. Oli poika, joka sanoi, ettei hänellä ja tytöllä ollut enää mitään yhteistä. Oli poika, joka pyöritti tyttöä ilmassa, sitten päästi irti ja tyttö kaatui; poika katosi horisonttiin toisen tytön hiuksia silitellen. Oli poika, joka rakastui tytön ystävään. Oli poika, jota tyttö yritti lohduttaa. Oli monta muutakin.

Sitten tuli poika, joka luuli olevansa mies. Se poika sai tytön tuntemaan, että hän oli vain likainen huora, ja sai monet ystävänsäkin kohtelemaan tyttöä sellaisena. Ja tyttö nieli kiltisti sen kaiken, uskoi olevansa juuri sellainen kuin hänen sanottiin olevan – ja että kaikki oli hänen omaa syytään.

Ehkä luulet, että viimeksi mainittu poika olisi saanut tytön luovuttamaan. Ehkä hän vähäksi aikaa luovuttikin. Tyttö nuoli haavojaan syvällä pimeässä häpeäpiilossaan. Sen pojan ja hänen ystäviensä teot ja sanat jättivät häneen jälkiä, jotka eivät ehkä koskaan katoa.

Mutta rakkaudenkaipuu tytön sydämessä ei kuitenkaan ollut kuollut. Se vain odotti sopivaa hetkeä.

Muutaman kärsimyksentäyteisen vuoden jälkeen tyttö tapasi miehen, joka vannoi haluavansa juuri hänet ja vain hänet, vaikka tyttö oli jo vakuuttunut siitä, ettei voisi enää koskaan kelvata kenellekään. Tyttö rakasti sitä, että mies sai hänet nauramaan, koska oli itkenyt niin kauan. Tyttö rakasti kaikkia niitä sanoja, joita mies kuiskaili hänelle, kaikkia niitä lupauksia, joita tämä antoi – ja mies osasi sanoa kaiken sen, mitä tyttö oli aina halunnut kuulla. Tyttö ajatteli, että sen täytyi olla rakkautta.

Mutta sen rakkauden alussa oli valhe. Valhe, jonka päälle kaikki tytön tietämättä hiljalleen rakentui. Valhe halusi päästä esiin, mutta mies piilotteli sitä. Se pysyi piilossa juuri niin pitkään, että kun se lopulta tuli ilmi, tyttö ei enää nähnyt sitä valheena. Se oli muuttanut muotoaan: siitä oli tullut surullinen tarina, joka sai tytön vain rakastamaan miestä entistä enemmän.

Jonkin aikaa tytön onnistui pitää heidät pinnalla. Lääkiten rakkaansa naarmuja ja hoitaen hänen mustelmiaan, ruokkien hänen nälkäistä sydäntään. Ehkä mies oli vähän jopa kiitollinen. Mutta mikään ei tuntunut riittävän, ja vähitellen he vajosivat.

Tehdyt lupaukset karisivat hiljalleen tuhkana maahan. Suloiset sanat kuihtuivat. Kosketukset alkoivat tuntua kylmiltä ja raskailta. Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus kuin paksu, hämähäkinseitintahmea verho, johon he takertuivat, eivätkä päässeet siitä läpi tai irti, vaikka kuinka pyristelivät.

Mies oli mennyt niin rikki. Tyttö olin mennyt niin rikki. Heissä molemmissa oli paljon teräviä kulmia, eivätkä he ehtineet tai osanneet hioa niitä, vaan repivät itsensä ja toisensa niihin vain entistä enemmän rikki. Mutta mies oli sokea omille säröilleen. Ja hän syytti kaikesta tyttöä – sellaisestakin, mitä oli tapahtunut jo ennen häntä.

Kipu, joka heissä koko ajan kasvoi, oli kuin musta aukko, pohjaton haava: se vaati, huusi, otti väkisin aina vain enemmän. Ja tyttö antoi kaikkensa. Hän luopui kaikesta miehen vuoksi. Hän antoi niin paljon, ettei hänelle itselleen jäänyt mitään. Hän unohti pitää huolta itsestään. Kun tyttö katsoi itseään peilistä, hän ei nähnyt enää mitään – hän oli kadonnut. Lopulta hän putosi kasvavan kivun mustaan aukkoon ja se nieli hänet kokonaisena.

Siellä pimeydessä tyttö istui yksin ja odotti. Odotti, että mies tulisi pelastamaan hänet. Mutta hän ei koskaan tullut. Tyttö itki ja huusi, mutta mies ei kuullut – tai ei halunnut kuunnella. Aivan kuin tytöstä todella olisi tullut näkymätön, olematon. Mies lähti hänen luotaan, muttei silti päästänyt irti. Hän sitoi tytön loputtoman pitkään köyteen, ja köyden olemassaolo, sen jokainen värähdys, sai tytön pysymään paikallaan, toivomaan, odottamaan.

Se pimeys ja yksinäisyys oli kuin kylmien käärmeiden pesä. Vaikka käärmeet nukkuivat, ne hohkasivat kylmyyttä. Tyttö pelkäsi niitä. Pelkäsi, että ne heräävät ja purevat häntä, jos hän liikahtaisikaan. Välillä tyttö halusi nukahtaa niiden kanssa, jotta unohtaisi, eikä kipu enää sykkisi hänen suonissaan. Mutta vähitellen tyttö ymmärsi, että hänen sydämensä ja sisimpänsä olivat täynnä myrkkyä joka tapauksessa. Hän muisti yhä sen viattoman tytön, joka oli joskus ollut. Ja hän halusi sen aitouden takaisin.

Vähitellen tyttö kiipesi ylös kuopasta. Monta kertaa hän lipesi takaisin pohjalle. Mutta kun hän lopulta istui kuopan reunalla ympärilleen katsellen, hän näki, miten tyhjää ja autiota kaikki oli. Kipu oli niellyt kaiken hyvän. Hän näki valheen – ja kaikki muutkin valheet, jotka sen ympärille olivat kietoutuneet – juuri niin rumina kuin ne todella olivat. Silloin hän vihdoin uskalsi tunnustaa, ettei se, mitä he olivat miehen kanssa vuoroin rakentaneet ja tuhonneet, ollut enää rakkautta – jos se oli sitä koskaan ollutkaan. Se oli silkkaa pitkitettyä kidutusta.

Niinpä tyttö tarttui köyteen, joka oli hiertänyt hänet verille, ja avasi yksi kerrallaan siihen sidotut solmut. Kun hän oli saanut viimeisenkin solmun auki, hän nousi seisomaan ja käveli pois – horjuen, mutta omilla jaloillaan. Siihen hetkeen saakka hän oli ollut vain nuori tyttö. Mutta sinä päivänä, kun hän irrottautui rakkaudesta, joka ei ollut rakkautta, hänestä alkoi vihdoin kasvaa nainen.

Silloin minusta alkoi hiljalleen tulla taas minä.

Onko kaikki sitten ollut siitä asti hyvin ja helppoa? Ei tietenkään. Ei ollenkaan. Ei sitten vähääkään. Olen yhä ihminen: erehtyväinen, tunteideni vietävissä, pelkojeni ja toiveideni vanki. Olen yhä enemmän tyttö kuin nainen. Olen yhä rikkinäinen, epävarma ja joskus toivotonkin. Välillä väsyn kaikkeen. Olen tehnyt lisää hulluja virheitä ja varmasti teen niitä vastakin. Opettelen antamaan ne itselleni anteeksi. Näen itseni taas peilistä, vaikken aina haluaisi edes katsoa. Silloin tällöin ääriviivani hämärtyvät uudestaan – ja joskus ajattelen, että olisi parempikin kadota.

Matka on ollut pitkä, vuosien mittainen. Toisinaan tuntuu, että kalteva maa on salakavalasti liu’ uttanut askeleeni taaksepäin tai jalkojeni alle on ilmestynyt kuoppia, joihin aina uudestaan putoan; toisinaan taas tuntuu kuin olisin kiivennyt kivistä vuorenseinämää ikuisuuden maiseman yhtään muuttumatta tai etäisyyden perille yhtään lyhentymättä, enkä jaksaisi enää liikahtaakaan. Ajoittain kuitenkin ylitseni pyyhkii virkistävä tuuli, aurinko vilkuttelee iloisesti pilvien raosta, myrskyävä mieli rauhoittuu ja sisimmässä kuplii hiljainen riemu.

Yritän muistaa, että jokainen päivä on uusi alku, uusi mahdollisuus; etten jäisi liiaksi kiinni menneeseen, etten odottaisi liikaa tulevaa, vaan eläisin juuri nyt tätä hetkeä ja näkisin sen arvon. Yritän kerätä rohkeutta, jotta uskaltaisin ehkä vielä joskus uskoa rakkauteen, vaikka minusta yhä tuntuu, ettei sitä voi olla minua varten olemassa. Välitän silti yhä ihmisistä syvästi. Ehkä vieläkin syvemmin kuin ennen. Vaikken osaa sitä osoittaa niin hyvin kuin tahtoisin.

Tärkeintä on olla minä. Juuri minä. Keskeneräisenä, mutta elossa ja näkyvänä.

Näkymätön

24.5.2017 Yleinen

Kun joskus mietin, millainen minusta tulee vanhana, vastaus kuuluu usein: omituinen erakko, joka asuu keskellä metsää mökissään eläintensä kanssa. Elän yksin ja kuolen yksin – ah, niin dramaattista. Sekä omituisuutta että erakkoutta on tullut jo harrastettua, yhdessä ja erikseen. Elukoitakin on ollut montaa eri sorttia. Metsä ja mökki vain puuttuvat.

Olen kuitenkin ehkä nykyään vähän vähemmän erakko kuin olen ollut aiemmin. Tai ainakin pyrin normaalitilassa – mitä ikinä sellainen normaali mahtaakaan tarkoittaa, vastustan koko perhanan sanaa ihan periaatteesta – olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, enkä ole ihan niin neuroottinen kaikesta. Ehkä vähän kuitenkin. Olen siis tätä nykyä kai jonkinlainen sosiaalinen erakko.

Elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen ollut todella heikoilla itseni kanssa. Olen suorastaan hävennyt, jopa vihannut itseäni. Olen myös ajatellut koko muun maailman vihaavan minua. Olen toisten ihmisten satuttamana ryöminyt piiloon kuin haavoittunut eläin. Olen kokenut, etten kelpaa mihinkään, ettei minulla ole oikeutta edes olla olemassa. Olen inhonnut maailmaa, jossa elän, sen nurjan puolen ilmiöiden vuoksi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että inhoan vieläkin. Olen halunnut pakata reppuni ja lähteä pois – vaikka Lappiin noidaksi tai Siperiaan maatuskaksi, kuten joskus olen puolivitsillä uhkaillut – jonnekin, missä ei tarvitsisi olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Tai sitten vain kävellä niin kauas erämaahan, etten enää jaksaisi kauemmas.

Yhteen aikaan ajattelin olevani pahasta muille ihmisille. Enkä voi kieltää, etteikö ajatus kävisi mielessä toisinaan vieläkin. Siksi olen joskus kieltänyt itseltäni mahdollisuuden sosiaaliseen elämään. Osittain nämä ajatukset voivat johtua siitä, että vaadin itseltäni paljon, mutta tiedän, että syitä niihin löytyy paljon syvemmältäkin. Minulle ei ole yksinkertaisesti opetettu, tai en ole jostain syystä vain oppinut, että olisin hyvä ja arvokas – juuri minä, sellaisena kuin olen. Vain sen kautta, että pidän muita ihmisiä arvokkaina ja näen heissä hyvää, olen alkanut ajatella, että ehkä sittenkin myös minä olen arvokas ja minussakin voi olla jotain hyvää. Armollisuus itseä kohtaan ja terve itsearvostus ovat kuitenkin asioita, joita joudun yhä opettelemaan.

Olen joskus hautautunut kämppääni päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi. Olen kyllä käynyt koirien kanssa ulkona ja kaupassa ja muuta sellaista pakollista, mutten ole tavannut muita ihmisiä, ainakaan tarkoituksella. Ehkä korkeintaan tervehtinyt kaupan kassaa tai naapuria ohimennen. Asuin nuorempana vähän aikaa sellaisessa kerrostalossa, joka oli kuin mausoleumi: missään ei koskaan liikkunut ketään, mitään ääniä ei koskaan kuulunut. Vain viereisen kirkon kello moikasi aina sunnuntaiaamuisin. Samaan aikaan hyinen talvi oli pysäyttänyt maailman. Makasin silloin usein sängyssä tuijottaen ikkunasta näkyvää harmaanvalkoista talvitaivasta ja mietin, olenko elossa vai kuollut. Ei ihme, että muutuin sinä aikana lähes aaveeksi.

Olen pelännyt ihmisiä niin paljon, etten ole pystynyt lähtemään ovesta ulos. Eräänä talvena, kun oli kovia pakkasia, kävin kaupassakin huppu päässä ja kaulaliina kasvojen yli kiedottuna, ettei kukaan vain näkisi minua. Olen kävellyt kadulla leuka niin syvällä takin kauluksessa, katse maahan luotuna, että niskani on tullut kipeäksi – vain välttääkseni näkemästä vastaantulijoiden kasvoja. Puhelimessa puhuminen, tai ainakin soittaminen jollekulle, on ollut jotain aivan järjettömän hirveää – enkä voi väittää, ettenkö jännittäisi sitä välillä vieläkin. Pahin kokemus oli ehkä se, kun vielä yliopistolla opiskellessani olin menossa seminaariin, jonka pitäjä oli ollut minulle aiemmin ilkeä – päädyin itkien vessaan oksentamaan ja seminaari jäi käymättä. Lopulta keskeytin yliopisto-opinnot kokonaan.

Miten minusta sitten on tullut erakko? Vai olenko aina ollut sellainen?

Jollain tavalla olen ollut melko yksinäinen ja tuntenut itseni erilaiseksi jo lapsena. Ala-asteikäisenä minulla ei ollut kovinkaan monta ystävää. Yksi luokkakaveri, jota puolustin kiusaajilta ja jonka kanssa kuljimme matkat kouluun ja koulusta kotiin yhdessä. Koin, että koulukaverit eivät ymmärtäneet minua, puhumattakaan opettajista ja muista aikuisista – tavallaan minuakin kiusattiin, vaikka en toisia puolustaessani ehkä niin kiinnittänyt siihen huomiota. Vietin kyllä jonkin verran aikaa lähiseudun lasten kanssa, keksin heille kerhoja ja muuta puuhaa – mistä lasten vanhemmat eivät aina olleet kovinkaan riemuissaan. Mutta kuljin myös paljon yksikseni metsässä ja lainasin kirjastoautolta kassikaupalla kirjoja, joihin uppouduin sänkyni nurkassa taskulampun kanssa peiton alle piiloutuneena. Näitä molempia teen paljon yhä, sillä sekä luonto että tarinat ovat aina antaneet minulle valtavan paljon inspiraatiota ja lohtua.

Yläasteella minulla oli jo muutama kaveri. Mutta hekin asuivat aivan eri suunnalla kuin minä. Näimme tietysti arkena päivittäin koulussa, ja joskus kävin heidän luonaan kylässä viikonloppuisin, mutta pääasiassa istuin vapaa-aikani yksin kotona omassa huoneessani tai lähdin koiran kanssa lenkille. Siihen aikaan perheessämme oli ongelmia, joten sekin vaikutti asiaan, ja lisäksi olimme vaihtaneet asuinpaikkaa. Olin murrosikään tultuani myös luopunut oikeastaan kaikista aiemmista  harrastuksistani. Minusta tuli synkkä, syömishäiriöinen wannabe-runoilija, joka istuskeli koulussa ikkunalaudoilla tyhjyyteen tuijotellen ja tuskaa märehtien, kantaen lujaa suojakilpeä, jonka läpi pääsivät vain ne, jotka itse halusin päästää.

Lukiossa tutustuin lisää vanhoihin kavereihin ja sain uusia. Seurustelinkin melkein vuoden verran. Liikuin kuitenkin tavallaan kahdessa eri porukassa, mikä sai minut jälleen tuntemaan itseni oudoksi, sillä en oikein täysin sopinut kumpaankaan, vaan olin jotain siltä väliltä. Seurustelu päättyi hieman traagisesti – ainakin minun kannaltani – ja minä aloin kulkea vuoristoratoja pitkin. Onneksi kuitenkin tutustuin niihin aikoihin erääseen parhaista ystävistäni, joka on usein pitänyt jalkani maassa tai takinhihasta kiinni, kun olen lentänyt liian korkealla tai ollut vajoamassa synkkyyden syövereihin.

Kun lähdin opiskelemaan isompaan kaupunkiin, olin aluksi innoissani. Mutta melko pian minulle alkoi valjeta karu totuus: paikassa, jossa et tunne ketään, etkä oikein saa tutustuttua kehenkään, olet todella yksin. Sain jälleen sen yhden ystävän. Tämä ystävä oli kuitenkin hyvin sosiaalinen tyyppi, jolla oli paljon muitakin ystäviä kuin minä, paljon muutakin menoa kuin roikkua minun kanssani, niin paljon elämää elettävänä, etten minä hitaammin lämpiävänä oikein pysynyt tahdissa. Lopulta hän myös vaihtoi koulua ja muutti pois. Niinpä jäin taas yksin. Tapasin kuitenkin eräällä kurssilla ihmisen, jonka kanssa ystävystyin, ja olemme ystäviä yhä tänäkin päivänä. Meitä yhdistivät monet samankaltaiset kokemukset ja ajatukset. Jonkin aikaa sujui hyvin, mutta sitten tämä ystäväni löysi miehen ja meni naimisiin. Tavallaan koin silloin menettäväni hänetkin, vaikkei se täysin totta ollutkaan.

Nettiyhteys on monessa kohdassa osoittautunut minulle pelastusköydeksi. Toki netissäkin saa huutaa ja kiljua, eikä kukaan huomaa tai huomioi. Mutta joskus sitä sattuu löytämään bittiavaruuden kaukaisilta laidoilta ihmisiä, joiden kanssa tulee juttuun. Ihmisiä, jotka kuuntelevat ja ehkä jopa ymmärtävät, ovat tukena silloin, kun läheltä ei löydy ketään, johon voisi tai uskaltaisi tukeutua. Eräs tällainen ystäväni menehtyi hiljattain, enkä usko, että suru voisi olla yhtään suurempi, vaikka olisimme tunteneet vain tosielämässä.

Jos en olisi koskaan ottanut koiraa ja eksynyt koiraharrastusten pariin, en tiedä, miten minun olisi käynyt. Luultavasti olisin joko syrjäytynyt, hautautunut hiljalleen elävältä, tai sitten päätynyt johonkin radikaalimpaan ratkaisuun. Koirat ovat olleet minulle jopa tärkeämpiä kuin ihmiset, sillä ilman niitä olisin tuskin uskaltanut tehdä moniakaan asioita. Joskus olen toivonut, että voisin ottaa koiran mukaan kaikkialle, sillä se tuki, jota koira voi antaa vain olemalla läsnä, on jotain aivan valtavaa. Koirat ovat toimineet tavallaan puskureina minun ja muiden ihmisten välissä. Samalla olen niiden kautta kuitenkin tutustunut moniin ihmisiin ja sitä kautta vähitellen myös löytänyt taas enemmän sitä todellista omaa itseäni, jonka luulin aikapäiviä sitten kadottaneeni.

Minun on kuvailtu olleen lapsena toisaalta hieman syrjäänvetäytyvä, hitaasti lämpiävä ja hiljainen, mutta toisaalta taas olen ollut aika temperamentikas, voimakastahtoinen ja näyttänyt tunteeni – ainakin siihen asti kun tästä usein moitteita saatuani aloin tukahduttaa ne. Olen usein pysytellyt poissa porukoista, mutta lähestynyt toisaalta itse toisia lapsia, joiden olen nähnyt olevan yksin. Olen viihtynyt omissa oloissani, mutta kerännyt myös joskus useampia seuralaisia ympärilleni – erityisen tyypillistä minulle on ollut kerätä kiusatut siipieni suojaan. Mitä enemmän olen ihmisten kanssa tekemisissä, sitä enemmän kiinnyn heihin – ja toisaalta sitä enemmän huomaan, miten erilainen olen. Miten yksin. Mutta niin kai lopulta on jokainen meistä. Emme pääse toistemme nahkoihin kokemaan, mitä on olla joku toinen. Voimme katsella maailmaa vain omasta näkökulmastamme.

Olenko minä yksinäinen? Tätä kysyn joskus itseltäni. Erityisherkkänä kyllä tarvitsen rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa, mutta onko sitä joskus liikaakin? Valitettavasti on pakko vastata myöntävästi, sillä huomaan usein kaipaavani toisia ihmisiä, ja silloin yksinäisyyttä on vaikea sietää. Kestän ja tarvitsen yksinäisyyttä kyllä. Mutta vain silloin, kun itse haluan sitä – vaikka olen elämäni aikana tottunut olemaan paljon yksin. Kaikkeen kai tottuu, kun on pakko. Tiedän kyllä, ettei maailma pyöri minun napani ympärillä, eikä sen kuuluisikaan pyöriä – mielellään mahdollisimman kaukana siitä. Käännyn myös itse hyvin helposti pois, sisäänpäin, käperryn itseeni kuin siili. Yksinolo on usein myös helpompaa, ja on aikoja, jolloin en oikeastaan edes halua nähdä ketään. Mutta haluaisin silti opetella olemaan rohkeammin auki ja vastaanottavaisempi. Sellainen kuin olen joskus ollut, ja enemmänkin.

Eräs ystäväni kirjoitti minulle kerran: ”Yksinolo on jännä juttu. Parhaimmillaan voi olla oma itsensä, pahimmillaan unohtaa, miten ihmeellistä elämä on jaettuna.” Olen valinnut yksinolon juuri siksi, että voisin taas tulla omaksi itsekseni. Mutta jos kukaan ei katso, kukaan ei näe, kukaan ei kuule, on sama kuin olisi näkymätön – kuin ei olisi olemassa ollenkaan. Siltä minusta joskus tuntuu.

Lukemista se on tämäkin

30.7.2016 Yleinen

Kun minulla nyt on tällainen blogi, niin ajattelin taas, että voisin kertoa jotain itsestäni! Yleensähän kirjoitan vain jostain peleistä yms. mutta nyt aiheina ovat minä ja lukemisharrastukseni.

Yksi rakkaimmista harrastuksistani on jo pitkään ollut kirjat, suunnilleen kuuden vuoden ajan. Niitä on hauska ostaa ja lukea, ja joskus voi käydä niin onnellisesti, että niitä saa ilmaiseksikin. Esim. paikallisessa uimahallissa on kirjojenvaihtohylly, josta vähän aikaa sitten nappasin Esko Valtaojan (joka on muuten jossakin TV-ohjelmassa sanonut olevansa sitä mieltä, että kaikki tavarat ovat jaettavissa kahteen joukkoon: romuihin ja kirjoihin) ja Juha Pihkalan kirjan ”Nurkkaan ajettu Jumala?”, ja kirjastosta löysin samanlaisesta kaapista kolme Stephenie Meyerin kirjaa samalla kerralla.

Kirjastoista olen kirjoja aika paljon myös lainaillut, ja kirpputoreilta ja kirjakaupoista ostellut, mutta tietokoneella tai millään kirjojenlukulaitteilla (jollaista tosin tällä hetkellä harkitsen ostavani) en ole koskaan kirjoja lukenut, koska olen ajatellut, että se on epämukava tapa. Kalliita kirjoja en osta ja yleensä keskityn vain hyvin uusiin kirjoihin.

Mutta mikä on oma tapani lukea kirjoja?

No, minulla on sellainen kaappi, oikeastaan kaksikin, joissa on paljon kirjoja. Aina, kun olen lukenut yhden kirjan loppuun, laitan sen kaappiin ja otan kaapista yhden (jonka mieluiten haluaisin lähiaikoina lukea) ja asetan sen hyllylle. Sitten otan hyllystä kirjan jonka oikeasti haluan lukea heti. Olen myös lukenut joskus niin huonoja kirjoja, joita en halua enää säilyttää itselläni. En ole vielä keksinyt, mitä niille kannattaisi tehdä. Ehkä vien ne johonkin julkiseen kirjanvaihtokaappiin.

Kotonani luen kirjoja sängylläni ja iskällä ollessani sohvalla, lukuasentoni on selällä makaaminen (aina!). Välillä luen myös silmät kiinni, kunnes havahdun, että eihän minulla ole tässä mitään kirjaa! Johtuu varmaan siitä, että luen niin paljon.

Aina kun haluan lopettaa lukemisen, luen vielä aukeaman loppuun. Sitten laitan seuraavan aukeaman väliin monta vuotta käytössä olleen kuluneen pahvilappukirjanmerkkini.

Luen oikeastaan melkein minkälaisia kirjoja vain (pelkkä lukeminen on jo mielestäni kivaa), mutta eniten ehkä tietokirjoja. Olen ajatellut, että ne kehittävät ihmistä paljon enemmän kuin muut kirjat. Tällä hetkellä kiinnostaisi lukea tieteeseen ja politiikkaan liittyviä kirjoja (esim. Erkki Tuomiojan Siinä syntyy vielä rumihia on jonossa). Ei ole monta sellaista kirjaa, jonka lukemisen olen lopettanut kesken.

Jos kiinnostaa tietää, mitä kirjoja olen lukenut, voit vilkaista niitä tältä listalta. Niitä on kertynyt aika paljon, vaikka olen hidas lukija. Olen lukenut tätä kirjoittaessa vain englannin- ja suomenkielisiä kirjoja, mutta lähiaikoina olisi tarkoitus lukea myös ruotsinkielisiä kirjoja ja myöhemmin vielä muunkielisiä.

Esko Valtaoja sanoi hänellä olevan tavoitteena lukea puolessa vuodessa metri kirjoja. Minä en ihan siihen saavutukseen yllä, mutta Eskon entisen parran pituudelta ainakin saan luettua helpostikin. Epämääräisenä haaveenani on lukea kaikki koskaan kirjoitetut ja kirjoitettavat kirjat. Laskisin tosin, että periaatteessa luettavia kirjoja olisi silloin äärettömästi, joten unelma ei taida täyttyä (mikä on tietysti hyvä asia!). Mutta saahan sitä yrittää!

Ikäviä juttuja ovat väsymys ja nukkuminen, kun niiden aikana ei voi lukea tai tehdä jotain muuta mukavaa. Yleensä lopetan lukemisen viimeistään kello 22:30. Niihin aikoihin käyn sitten nukkumaankin, mikä ei ole kivaa, mm. koska uneni ovat usein tosi ahdistavia ja inhottavia, ja niissä nyt vanhempana on alkanut tapahtua enemmän suorastaan pahoja asioita.

Joskus haaveilen, ettei tarvitsisi nukkua – eräs Leonardo da Vincikin sanoi, että nukkuminen on ajanhukkaa! Unista voisin kuitenkin kirjoittaa joskus pidemmänkin artikkelin, jotain käyttöä tulisi niillekin!

Itse en ole koskaan kirjoittanut kirjaa, ei ole kauheasti mielenkiintoa tai mielikuvitusta niin isoon projektiin. Jotain lyhyitä juttuja silti, kuten runoja joskus vuosia sitten tein vihkoon (ja heitin lopulta roskiin). Se oli ihan hauskaa aivojumppaa. Laitoin nettiinkin, mutta enpä juuri saanut palautetta.

Kesää kohti

5.5.2016 Yleinen

Kävin tänään kaupungilla ja tänään oli aurinkoinen ilma.

Oli mukava käydä ulkona kun oli lämmin ilma.

Kesää kohti mennään. Ihanaa kun tulee kesä on lämmintä.

Loppuillan aion lukea menossa Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaani.

Päivä 140, kaksikymmentä viikkoa

24.1.2016 Yleinen

2016-01-24 14.14.00Tänään olen vähän järjestellyt kotona, lueskellut ja jännittänyt huomista. Yli vuoteen kun ei ole ollut töissä, ei jäsen työyhteisössä eikä oikein pakollisia aikatauluja, tuntuu oudolta. Osaanko vielä? Kelpaanko? Huomenna tiedän enemmän…

Mieheni kotiutui iltapäivällä työmatkalta, miten kivaa :) Saan vähän tukea jännitykseeni :)

Ateriat

  • klo 11.15 Chocolate Velvet, 153 kcal
  • klo 14.15 Jauhelihakeittoa, 202 kcal
  • klo 16.30 Suklaaminttupirtelö, 145 kcal
  • klo klo 20.30 Minttusuklaapatukka, 184 kcal

Kirja-arvostelu: Liikunta – Paras lääke

5.1.2016 Yleinen

2015-10-27 20.15.38

Liikunta – paras lääke on kahden ruotsalaisen lääkärin kirjoittama, tiivis tietokirja.

Olin useampaan kertaan selaillut tätä kirjaa ja miettinyt, hankinko vai enkö. Sitten päätin satsata siihen, enkä ole katunut.

Liian usein ihminen miettii ”en ehdi” tai ”olen niin kipeä”, kun pitäisi toimia ja liikkua edes se 30 minuuttia päivässä. Tuon liikunnan voi suorittaa useammassakin erässä. Miten olisi työmatka, jossa jäät bussista muutaman pysäkin ennen määränpäätä.

Kirja saa pohtimaan omaa asennoitumista liikuntaan, ajankäyttöön ja yleensä elämään ja se kestävyyteen.

Ja kuten kirjassakin. Terveellinen elämä lähtee siitä, mitä suusta tungetaan sisään. Jos liikut päivittäin, mutta ahdat kermaa, voita, tmv. kuulut paljon kirjoitettuihin ”lihavat hyväkuntoiset”, joka sekään ei ole tervettä.

Anders Hansen on lääkäri Tukholman Karoliinisessa instituutissa, psykiatrian ylilääkäri ja ekonomi. Carl Johan Sundberg on lääkäri ja työfysiologian professori Karoliinisessa instituutissa.

Lisätietoja löytyy täältä: http://www.kustannusmakela.fi/app/product/view/-/id/783

Päivä 112, paluu ruotuun

27.12.2015 Yleinen

2015-12-27 11.41.53Unta riitti tänäänkin pitkään. Hyvä niin, saa mieskin levätä ennen huomista työpäivää. Aamu alkoi, kuten monet muutkin aamut, koiralenkillä. Eilinen ilta toi jo pienen kerroksen lunta. Koira oli kuitenkin hyvillään, että nurmikko näkyi. Rakastaa niin nurmikolla tepastelua.

Ulkoilun jälkeen uppouduin jälleen kirjan pariin ja varmaan saan tuon kirjan luettua tänään. Sitten siirryn dekkarien maailmaan.

Ateriat

  • klo 11.30 Cappuccinopirtelö, 138 kcal
  • klo 13.30 Kahvi ja mallaslimppua, 122 kcal
  • klo 15.00 Chocolate Velvet, 153 kcal
  • klo 16.40 HeMaPo, kylmäsavulohta 35g, cashewpähkinöitä 10g, 202 kcal
  • klo 18.40 Ruispala, joulukinkkua 50g, 120 kcal
  • klo 21.00 Suklaaminttupirtelö, 145 kcal
  • klo 21.15 Parapähkinöitä 20g, 131 kcal

Harmitus tuli tänään, kun Cambridgen lupaama ensi vuoden kalenteri ei ole vieläkään tullut. Olisi ollut kiva tehdä jotain ruokaa ensi viikolla niiden reseptien mukaan. Saa nähdä koska sen saan, jos saan. Valmentajalle sanoin jo asiasta ja lupasi tutkia asiaa….