Selaat arkistoa kohteelle lukeminen.

Tarina tytöstä, joka katosi

13.8.2017 Yleinen

Olipa kerran pieni tyttö. Ehkä hän oli aivan tavallinen tyttö, mutta jo hyvin nuorena hän tunsi silti olevansa jotenkin erilainen. Niin kuin kuka tahansa, tuo tyttö halusi vain rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mutta hyvin usein tytöstä tuntui, ettei kukaan rakastanut häntä.

Niinpä hänestä tuli melko yksinäinen tyttö. Hän yritti kyllä ystävystyä toisten kanssa, mutta hänestä tuntui, ettei kukaan todella välittänyt hänestä, vaikka hän itse välitti heistä. Tytöstä tuntui, että kaikki muut olivat parempia kuin hän; ettei hän kelvannut kenellekään. Kukaan ei myöskään tuntunut ymmärtävän häntä.

Monet hylkäsivät tytön, monet pilkkasivat häntä, eikä kukaan vaikuttanut olevan hänen puolellaan. Tytöstä tuntui, että hän teki aina jotain väärin – ja tapahtuipa mitä tahansa, häntä aina syytettiin, eikä hän voinut ymmärtää, miksi. Tyttö pakeni usein metsään, hengitti puiden tuoksua, kuunteli tuulen hyräilyä ja ystävystyi eläinten kanssa. Hän pakeni tarinoihin ja seikkaili kirjojen sivuilla. Hän pakeni musiikkiin, kuivatti kyyneleet poskiltaan tanssien ja laulaen.

Rakkaus ei kuitenkaan koskaan jättänyt tytön sydäntä. Hän välitti jokaisesta ystävästään syvästi, vaikka jotkut viipyivätkin hänen elämässään vain hetkisen. Monet jäähyväiset tuntuivat repivän tytön koko sisimmän hajalle. Mutta mitä vähemmän tyttö tunsi tulevansa rakastetuksi, sitä enemmän hän sitä kaipasi. Mutta tyttö ei osannut kertoa siitä kenellekään – ehkei hän edes vielä silloin ymmärtänyt, mitä oikein koki ja tunsi.

Vähitellen tyttö alkoi kadota. Ensin katosi ilo hänen silmistään. Sitten katosivat hänen naurunsa ja laulunsa. Hänen jalkansa lakkasivat tanssimasta. Hiljaisuus sinetöi hänen huulensa.

Kun tyttö kasvoi, hän löysi sydämestään uudenlaisen kaipauksen. Hän huomasi myös, että moni poika tuntui olevan kiinnostunut hänestä. Kaipaus vei tytön mukanaan ja kuljetti hänet poluille, joilla hän kompasteli ja satutti itsensä teräviin kiviin kipeästi monta kertaa.

Oli poika, joka oli aina jonkun toisen tytön kanssa. Oli poika, joka ilmestyi kuin tyhjästä ja katosi taas – vain ilmestyäkseen uudestaan ja sitten kadotakseen lopullisesti. Oli poika, joka sanoi, ettei hänellä ja tytöllä ollut enää mitään yhteistä. Oli poika, joka pyöritti tyttöä ilmassa, sitten päästi irti ja tyttö kaatui; poika katosi horisonttiin toisen tytön hiuksia silitellen. Oli poika, joka rakastui tytön ystävään. Oli poika, jota tyttö yritti lohduttaa. Oli monta muutakin.

Sitten tuli poika, joka luuli olevansa mies. Se poika sai tytön tuntemaan, että hän oli vain likainen huora, ja sai monet ystävänsäkin kohtelemaan tyttöä sellaisena. Ja tyttö nieli kiltisti sen kaiken, uskoi olevansa juuri sellainen kuin hänen sanottiin olevan – ja että kaikki oli hänen omaa syytään.

Ehkä luulet, että viimeksi mainittu poika olisi saanut tytön luovuttamaan. Ehkä hän vähäksi aikaa luovuttikin. Tyttö nuoli haavojaan syvällä pimeässä häpeäpiilossaan. Sen pojan ja hänen ystäviensä teot ja sanat jättivät häneen jälkiä, jotka eivät ehkä koskaan katoa.

Mutta rakkaudenkaipuu tytön sydämessä ei kuitenkaan ollut kuollut. Se vain odotti sopivaa hetkeä.

Muutaman kärsimyksentäyteisen vuoden jälkeen tyttö tapasi miehen, joka vannoi haluavansa juuri hänet ja vain hänet, vaikka tyttö oli jo vakuuttunut siitä, ettei voisi enää koskaan kelvata kenellekään. Tyttö rakasti sitä, että mies sai hänet nauramaan, koska oli itkenyt niin kauan. Tyttö rakasti kaikkia niitä sanoja, joita mies kuiskaili hänelle, kaikkia niitä lupauksia, joita tämä antoi – ja mies osasi sanoa kaiken sen, mitä tyttö oli aina halunnut kuulla. Tyttö ajatteli, että sen täytyi olla rakkautta.

Mutta sen rakkauden alussa oli valhe. Valhe, jonka päälle kaikki tytön tietämättä hiljalleen rakentui. Valhe halusi päästä esiin, mutta mies piilotteli sitä. Se pysyi piilossa juuri niin pitkään, että kun se lopulta tuli ilmi, tyttö ei enää nähnyt sitä valheena. Se oli muuttanut muotoaan: siitä oli tullut surullinen tarina, joka sai tytön vain rakastamaan miestä entistä enemmän.

Jonkin aikaa tytön onnistui pitää heidät pinnalla. Lääkiten rakkaansa naarmuja ja hoitaen hänen mustelmiaan, ruokkien hänen nälkäistä sydäntään. Ehkä mies oli vähän jopa kiitollinen. Mutta mikään ei tuntunut riittävän, ja vähitellen he vajosivat.

Tehdyt lupaukset karisivat hiljalleen tuhkana maahan. Suloiset sanat kuihtuivat. Kosketukset alkoivat tuntua kylmiltä ja raskailta. Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus kuin paksu, hämähäkinseitintahmea verho, johon he takertuivat, eivätkä päässeet siitä läpi tai irti, vaikka kuinka pyristelivät.

Mies oli mennyt niin rikki. Tyttö olin mennyt niin rikki. Heissä molemmissa oli paljon teräviä kulmia, eivätkä he ehtineet tai osanneet hioa niitä, vaan repivät itsensä ja toisensa niihin vain entistä enemmän rikki. Mutta mies oli sokea omille säröilleen. Ja hän syytti kaikesta tyttöä – sellaisestakin, mitä oli tapahtunut jo ennen häntä.

Kipu, joka heissä koko ajan kasvoi, oli kuin musta aukko, pohjaton haava: se vaati, huusi, otti väkisin aina vain enemmän. Ja tyttö antoi kaikkensa. Hän luopui kaikesta miehen vuoksi. Hän antoi niin paljon, ettei hänelle itselleen jäänyt mitään. Hän unohti pitää huolta itsestään. Kun tyttö katsoi itseään peilistä, hän ei nähnyt enää mitään – hän oli kadonnut. Lopulta hän putosi kasvavan kivun mustaan aukkoon ja se nieli hänet kokonaisena.

Siellä pimeydessä tyttö istui yksin ja odotti. Odotti, että mies tulisi pelastamaan hänet. Mutta hän ei koskaan tullut. Tyttö itki ja huusi, mutta mies ei kuullut – tai ei halunnut kuunnella. Aivan kuin tytöstä todella olisi tullut näkymätön, olematon. Mies lähti hänen luotaan, muttei silti päästänyt irti. Hän sitoi tytön loputtoman pitkään köyteen, ja köyden olemassaolo, sen jokainen värähdys, sai tytön pysymään paikallaan, toivomaan, odottamaan.

Se pimeys ja yksinäisyys oli kuin kylmien käärmeiden pesä. Vaikka käärmeet nukkuivat, ne hohkasivat kylmyyttä. Tyttö pelkäsi niitä. Pelkäsi, että ne heräävät ja purevat häntä, jos hän liikahtaisikaan. Välillä tyttö halusi nukahtaa niiden kanssa, jotta unohtaisi, eikä kipu enää sykkisi hänen suonissaan. Mutta vähitellen tyttö ymmärsi, että hänen sydämensä ja sisimpänsä olivat täynnä myrkkyä joka tapauksessa. Hän muisti yhä sen viattoman tytön, joka oli joskus ollut. Ja hän halusi sen aitouden takaisin.

Vähitellen tyttö kiipesi ylös kuopasta. Monta kertaa hän lipesi takaisin pohjalle. Mutta kun hän lopulta istui kuopan reunalla ympärilleen katsellen, hän näki, miten tyhjää ja autiota kaikki oli. Kipu oli niellyt kaiken hyvän. Hän näki valheen – ja kaikki muutkin valheet, jotka sen ympärille olivat kietoutuneet – juuri niin rumina kuin ne todella olivat. Silloin hän vihdoin uskalsi tunnustaa, ettei se, mitä he olivat miehen kanssa vuoroin rakentaneet ja tuhonneet, ollut enää rakkautta – jos se oli sitä koskaan ollutkaan. Se oli silkkaa pitkitettyä kidutusta.

Niinpä tyttö tarttui köyteen, joka oli hiertänyt hänet verille, ja avasi yksi kerrallaan siihen sidotut solmut. Kun hän oli saanut viimeisenkin solmun auki, hän nousi seisomaan ja käveli pois – horjuen, mutta omilla jaloillaan. Siihen hetkeen saakka hän oli ollut vain nuori tyttö. Mutta sinä päivänä, kun hän irrottautui rakkaudesta, joka ei ollut rakkautta, hänestä alkoi vihdoin kasvaa nainen.

Silloin minusta alkoi hiljalleen tulla taas minä.

Onko kaikki sitten ollut siitä asti hyvin ja helppoa? Ei tietenkään. Ei ollenkaan. Ei sitten vähääkään. Olen yhä ihminen: erehtyväinen, tunteideni vietävissä, pelkojeni ja toiveideni vanki. Olen yhä enemmän tyttö kuin nainen. Olen yhä rikkinäinen, epävarma ja joskus toivotonkin. Välillä väsyn kaikkeen. Olen tehnyt lisää hulluja virheitä ja varmasti teen niitä vastakin. Opettelen antamaan ne itselleni anteeksi. Näen itseni taas peilistä, vaikken aina haluaisi edes katsoa. Silloin tällöin ääriviivani hämärtyvät uudestaan – ja joskus ajattelen, että olisi parempikin kadota.

Matka on ollut pitkä, vuosien mittainen. Toisinaan tuntuu, että kalteva maa on salakavalasti liu’ uttanut askeleeni taaksepäin tai jalkojeni alle on ilmestynyt kuoppia, joihin aina uudestaan putoan; toisinaan taas tuntuu kuin olisin kiivennyt kivistä vuorenseinämää ikuisuuden maiseman yhtään muuttumatta tai etäisyyden perille yhtään lyhentymättä, enkä jaksaisi enää liikahtaakaan. Ajoittain kuitenkin ylitseni pyyhkii virkistävä tuuli, aurinko vilkuttelee iloisesti pilvien raosta, myrskyävä mieli rauhoittuu ja sisimmässä kuplii hiljainen riemu.

Yritän muistaa, että jokainen päivä on uusi alku, uusi mahdollisuus; etten jäisi liiaksi kiinni menneeseen, etten odottaisi liikaa tulevaa, vaan eläisin juuri nyt tätä hetkeä ja näkisin sen arvon. Yritän kerätä rohkeutta, jotta uskaltaisin ehkä vielä joskus uskoa rakkauteen, vaikka minusta yhä tuntuu, ettei sitä voi olla minua varten olemassa. Välitän silti yhä ihmisistä syvästi. Ehkä vieläkin syvemmin kuin ennen. Vaikken osaa sitä osoittaa niin hyvin kuin tahtoisin.

Tärkeintä on olla minä. Juuri minä. Keskeneräisenä, mutta elossa ja näkyvänä.

Näkymätön

24.5.2017 Yleinen

Kun joskus mietin, millainen minusta tulee vanhana, vastaus kuuluu usein: omituinen erakko, joka asuu keskellä metsää mökissään eläintensä kanssa. Elän yksin ja kuolen yksin – ah, niin dramaattista. Sekä omituisuutta että erakkoutta on tullut jo harrastettua, yhdessä ja erikseen. Elukoitakin on ollut montaa eri sorttia. Metsä ja mökki vain puuttuvat.

Olen kuitenkin ehkä nykyään vähän vähemmän erakko kuin olen ollut aiemmin. Tai ainakin pyrin normaalitilassa – mitä ikinä sellainen normaali mahtaakaan tarkoittaa, vastustan koko perhanan sanaa ihan periaatteesta – olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, enkä ole ihan niin neuroottinen kaikesta. Ehkä vähän kuitenkin. Olen siis tätä nykyä kai jonkinlainen sosiaalinen erakko.

Elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen ollut todella heikoilla itseni kanssa. Olen suorastaan hävennyt, jopa vihannut itseäni. Olen myös ajatellut koko muun maailman vihaavan minua. Olen toisten ihmisten satuttamana ryöminyt piiloon kuin haavoittunut eläin. Olen kokenut, etten kelpaa mihinkään, ettei minulla ole oikeutta edes olla olemassa. Olen inhonnut maailmaa, jossa elän, sen nurjan puolen ilmiöiden vuoksi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että inhoan vieläkin. Olen halunnut pakata reppuni ja lähteä pois – vaikka Lappiin noidaksi tai Siperiaan maatuskaksi, kuten joskus olen puolivitsillä uhkaillut – jonnekin, missä ei tarvitsisi olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Tai sitten vain kävellä niin kauas erämaahan, etten enää jaksaisi kauemmas.

Yhteen aikaan ajattelin olevani pahasta muille ihmisille. Enkä voi kieltää, etteikö ajatus kävisi mielessä toisinaan vieläkin. Siksi olen joskus kieltänyt itseltäni mahdollisuuden sosiaaliseen elämään. Osittain nämä ajatukset voivat johtua siitä, että vaadin itseltäni paljon, mutta tiedän, että syitä niihin löytyy paljon syvemmältäkin. Minulle ei ole yksinkertaisesti opetettu, tai en ole jostain syystä vain oppinut, että olisin hyvä ja arvokas – juuri minä, sellaisena kuin olen. Vain sen kautta, että pidän muita ihmisiä arvokkaina ja näen heissä hyvää, olen alkanut ajatella, että ehkä sittenkin myös minä olen arvokas ja minussakin voi olla jotain hyvää. Armollisuus itseä kohtaan ja terve itsearvostus ovat kuitenkin asioita, joita joudun yhä opettelemaan.

Olen joskus hautautunut kämppääni päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi. Olen kyllä käynyt koirien kanssa ulkona ja kaupassa ja muuta sellaista pakollista, mutten ole tavannut muita ihmisiä, ainakaan tarkoituksella. Ehkä korkeintaan tervehtinyt kaupan kassaa tai naapuria ohimennen. Asuin nuorempana vähän aikaa sellaisessa kerrostalossa, joka oli kuin mausoleumi: missään ei koskaan liikkunut ketään, mitään ääniä ei koskaan kuulunut. Vain viereisen kirkon kello moikasi aina sunnuntaiaamuisin. Samaan aikaan hyinen talvi oli pysäyttänyt maailman. Makasin silloin usein sängyssä tuijottaen ikkunasta näkyvää harmaanvalkoista talvitaivasta ja mietin, olenko elossa vai kuollut. Ei ihme, että muutuin sinä aikana lähes aaveeksi.

Olen pelännyt ihmisiä niin paljon, etten ole pystynyt lähtemään ovesta ulos. Eräänä talvena, kun oli kovia pakkasia, kävin kaupassakin huppu päässä ja kaulaliina kasvojen yli kiedottuna, ettei kukaan vain näkisi minua. Olen kävellyt kadulla leuka niin syvällä takin kauluksessa, katse maahan luotuna, että niskani on tullut kipeäksi – vain välttääkseni näkemästä vastaantulijoiden kasvoja. Puhelimessa puhuminen, tai ainakin soittaminen jollekulle, on ollut jotain aivan järjettömän hirveää – enkä voi väittää, ettenkö jännittäisi sitä välillä vieläkin. Pahin kokemus oli ehkä se, kun vielä yliopistolla opiskellessani olin menossa seminaariin, jonka pitäjä oli ollut minulle aiemmin ilkeä – päädyin itkien vessaan oksentamaan ja seminaari jäi käymättä. Lopulta keskeytin yliopisto-opinnot kokonaan.

Miten minusta sitten on tullut erakko? Vai olenko aina ollut sellainen?

Jollain tavalla olen ollut melko yksinäinen ja tuntenut itseni erilaiseksi jo lapsena. Ala-asteikäisenä minulla ei ollut kovinkaan monta ystävää. Yksi luokkakaveri, jota puolustin kiusaajilta ja jonka kanssa kuljimme matkat kouluun ja koulusta kotiin yhdessä. Koin, että koulukaverit eivät ymmärtäneet minua, puhumattakaan opettajista ja muista aikuisista – tavallaan minuakin kiusattiin, vaikka en toisia puolustaessani ehkä niin kiinnittänyt siihen huomiota. Vietin kyllä jonkin verran aikaa lähiseudun lasten kanssa, keksin heille kerhoja ja muuta puuhaa – mistä lasten vanhemmat eivät aina olleet kovinkaan riemuissaan. Mutta kuljin myös paljon yksikseni metsässä ja lainasin kirjastoautolta kassikaupalla kirjoja, joihin uppouduin sänkyni nurkassa taskulampun kanssa peiton alle piiloutuneena. Näitä molempia teen paljon yhä, sillä sekä luonto että tarinat ovat aina antaneet minulle valtavan paljon inspiraatiota ja lohtua.

Yläasteella minulla oli jo muutama kaveri. Mutta hekin asuivat aivan eri suunnalla kuin minä. Näimme tietysti arkena päivittäin koulussa, ja joskus kävin heidän luonaan kylässä viikonloppuisin, mutta pääasiassa istuin vapaa-aikani yksin kotona omassa huoneessani tai lähdin koiran kanssa lenkille. Siihen aikaan perheessämme oli ongelmia, joten sekin vaikutti asiaan, ja lisäksi olimme vaihtaneet asuinpaikkaa. Olin murrosikään tultuani myös luopunut oikeastaan kaikista aiemmista  harrastuksistani. Minusta tuli synkkä, syömishäiriöinen wannabe-runoilija, joka istuskeli koulussa ikkunalaudoilla tyhjyyteen tuijotellen ja tuskaa märehtien, kantaen lujaa suojakilpeä, jonka läpi pääsivät vain ne, jotka itse halusin päästää.

Lukiossa tutustuin lisää vanhoihin kavereihin ja sain uusia. Seurustelinkin melkein vuoden verran. Liikuin kuitenkin tavallaan kahdessa eri porukassa, mikä sai minut jälleen tuntemaan itseni oudoksi, sillä en oikein täysin sopinut kumpaankaan, vaan olin jotain siltä väliltä. Seurustelu päättyi hieman traagisesti – ainakin minun kannaltani – ja minä aloin kulkea vuoristoratoja pitkin. Onneksi kuitenkin tutustuin niihin aikoihin erääseen parhaista ystävistäni, joka on usein pitänyt jalkani maassa tai takinhihasta kiinni, kun olen lentänyt liian korkealla tai ollut vajoamassa synkkyyden syövereihin.

Kun lähdin opiskelemaan isompaan kaupunkiin, olin aluksi innoissani. Mutta melko pian minulle alkoi valjeta karu totuus: paikassa, jossa et tunne ketään, etkä oikein saa tutustuttua kehenkään, olet todella yksin. Sain jälleen sen yhden ystävän. Tämä ystävä oli kuitenkin hyvin sosiaalinen tyyppi, jolla oli paljon muitakin ystäviä kuin minä, paljon muutakin menoa kuin roikkua minun kanssani, niin paljon elämää elettävänä, etten minä hitaammin lämpiävänä oikein pysynyt tahdissa. Lopulta hän myös vaihtoi koulua ja muutti pois. Niinpä jäin taas yksin. Tapasin kuitenkin eräällä kurssilla ihmisen, jonka kanssa ystävystyin, ja olemme ystäviä yhä tänäkin päivänä. Meitä yhdistivät monet samankaltaiset kokemukset ja ajatukset. Jonkin aikaa sujui hyvin, mutta sitten tämä ystäväni löysi miehen ja meni naimisiin. Tavallaan koin silloin menettäväni hänetkin, vaikkei se täysin totta ollutkaan.

Nettiyhteys on monessa kohdassa osoittautunut minulle pelastusköydeksi. Toki netissäkin saa huutaa ja kiljua, eikä kukaan huomaa tai huomioi. Mutta joskus sitä sattuu löytämään bittiavaruuden kaukaisilta laidoilta ihmisiä, joiden kanssa tulee juttuun. Ihmisiä, jotka kuuntelevat ja ehkä jopa ymmärtävät, ovat tukena silloin, kun läheltä ei löydy ketään, johon voisi tai uskaltaisi tukeutua. Eräs tällainen ystäväni menehtyi hiljattain, enkä usko, että suru voisi olla yhtään suurempi, vaikka olisimme tunteneet vain tosielämässä.

Jos en olisi koskaan ottanut koiraa ja eksynyt koiraharrastusten pariin, en tiedä, miten minun olisi käynyt. Luultavasti olisin joko syrjäytynyt, hautautunut hiljalleen elävältä, tai sitten päätynyt johonkin radikaalimpaan ratkaisuun. Koirat ovat olleet minulle jopa tärkeämpiä kuin ihmiset, sillä ilman niitä olisin tuskin uskaltanut tehdä moniakaan asioita. Joskus olen toivonut, että voisin ottaa koiran mukaan kaikkialle, sillä se tuki, jota koira voi antaa vain olemalla läsnä, on jotain aivan valtavaa. Koirat ovat toimineet tavallaan puskureina minun ja muiden ihmisten välissä. Samalla olen niiden kautta kuitenkin tutustunut moniin ihmisiin ja sitä kautta vähitellen myös löytänyt taas enemmän sitä todellista omaa itseäni, jonka luulin aikapäiviä sitten kadottaneeni.

Minun on kuvailtu olleen lapsena toisaalta hieman syrjäänvetäytyvä, hitaasti lämpiävä ja hiljainen, mutta toisaalta taas olen ollut aika temperamentikas, voimakastahtoinen ja näyttänyt tunteeni – ainakin siihen asti kun tästä usein moitteita saatuani aloin tukahduttaa ne. Olen usein pysytellyt poissa porukoista, mutta lähestynyt toisaalta itse toisia lapsia, joiden olen nähnyt olevan yksin. Olen viihtynyt omissa oloissani, mutta kerännyt myös joskus useampia seuralaisia ympärilleni – erityisen tyypillistä minulle on ollut kerätä kiusatut siipieni suojaan. Mitä enemmän olen ihmisten kanssa tekemisissä, sitä enemmän kiinnyn heihin – ja toisaalta sitä enemmän huomaan, miten erilainen olen. Miten yksin. Mutta niin kai lopulta on jokainen meistä. Emme pääse toistemme nahkoihin kokemaan, mitä on olla joku toinen. Voimme katsella maailmaa vain omasta näkökulmastamme.

Olenko minä yksinäinen? Tätä kysyn joskus itseltäni. Erityisherkkänä kyllä tarvitsen rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa, mutta onko sitä joskus liikaakin? Valitettavasti on pakko vastata myöntävästi, sillä huomaan usein kaipaavani toisia ihmisiä, ja silloin yksinäisyyttä on vaikea sietää. Kestän ja tarvitsen yksinäisyyttä kyllä. Mutta vain silloin, kun itse haluan sitä – vaikka olen elämäni aikana tottunut olemaan paljon yksin. Kaikkeen kai tottuu, kun on pakko. Tiedän kyllä, ettei maailma pyöri minun napani ympärillä, eikä sen kuuluisikaan pyöriä – mielellään mahdollisimman kaukana siitä. Käännyn myös itse hyvin helposti pois, sisäänpäin, käperryn itseeni kuin siili. Yksinolo on usein myös helpompaa, ja on aikoja, jolloin en oikeastaan edes halua nähdä ketään. Mutta haluaisin silti opetella olemaan rohkeammin auki ja vastaanottavaisempi. Sellainen kuin olen joskus ollut, ja enemmänkin.

Eräs ystäväni kirjoitti minulle kerran: ”Yksinolo on jännä juttu. Parhaimmillaan voi olla oma itsensä, pahimmillaan unohtaa, miten ihmeellistä elämä on jaettuna.” Olen valinnut yksinolon juuri siksi, että voisin taas tulla omaksi itsekseni. Mutta jos kukaan ei katso, kukaan ei näe, kukaan ei kuule, on sama kuin olisi näkymätön – kuin ei olisi olemassa ollenkaan. Siltä minusta joskus tuntuu.

Kesää kohti

5.5.2016 Yleinen

Kävin tänään kaupungilla ja tänään oli aurinkoinen ilma.

Oli mukava käydä ulkona kun oli lämmin ilma.

Kesää kohti mennään. Ihanaa kun tulee kesä on lämmintä.

Loppuillan aion lukea menossa Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaani.

Päivä 140, kaksikymmentä viikkoa

24.1.2016 Yleinen

2016-01-24 14.14.00Tänään olen vähän järjestellyt kotona, lueskellut ja jännittänyt huomista. Yli vuoteen kun ei ole ollut töissä, ei jäsen työyhteisössä eikä oikein pakollisia aikatauluja, tuntuu oudolta. Osaanko vielä? Kelpaanko? Huomenna tiedän enemmän…

Mieheni kotiutui iltapäivällä työmatkalta, miten kivaa :) Saan vähän tukea jännitykseeni :)

Ateriat

  • klo 11.15 Chocolate Velvet, 153 kcal
  • klo 14.15 Jauhelihakeittoa, 202 kcal
  • klo 16.30 Suklaaminttupirtelö, 145 kcal
  • klo klo 20.30 Minttusuklaapatukka, 184 kcal

Kirja-arvostelu: Liikunta – Paras lääke

5.1.2016 Yleinen

2015-10-27 20.15.38

Liikunta – paras lääke on kahden ruotsalaisen lääkärin kirjoittama, tiivis tietokirja.

Olin useampaan kertaan selaillut tätä kirjaa ja miettinyt, hankinko vai enkö. Sitten päätin satsata siihen, enkä ole katunut.

Liian usein ihminen miettii ”en ehdi” tai ”olen niin kipeä”, kun pitäisi toimia ja liikkua edes se 30 minuuttia päivässä. Tuon liikunnan voi suorittaa useammassakin erässä. Miten olisi työmatka, jossa jäät bussista muutaman pysäkin ennen määränpäätä.

Kirja saa pohtimaan omaa asennoitumista liikuntaan, ajankäyttöön ja yleensä elämään ja se kestävyyteen.

Ja kuten kirjassakin. Terveellinen elämä lähtee siitä, mitä suusta tungetaan sisään. Jos liikut päivittäin, mutta ahdat kermaa, voita, tmv. kuulut paljon kirjoitettuihin ”lihavat hyväkuntoiset”, joka sekään ei ole tervettä.

Anders Hansen on lääkäri Tukholman Karoliinisessa instituutissa, psykiatrian ylilääkäri ja ekonomi. Carl Johan Sundberg on lääkäri ja työfysiologian professori Karoliinisessa instituutissa.

Lisätietoja löytyy täältä: http://www.kustannusmakela.fi/app/product/view/-/id/783

Päivä 112, paluu ruotuun

27.12.2015 Yleinen

2015-12-27 11.41.53Unta riitti tänäänkin pitkään. Hyvä niin, saa mieskin levätä ennen huomista työpäivää. Aamu alkoi, kuten monet muutkin aamut, koiralenkillä. Eilinen ilta toi jo pienen kerroksen lunta. Koira oli kuitenkin hyvillään, että nurmikko näkyi. Rakastaa niin nurmikolla tepastelua.

Ulkoilun jälkeen uppouduin jälleen kirjan pariin ja varmaan saan tuon kirjan luettua tänään. Sitten siirryn dekkarien maailmaan.

Ateriat

  • klo 11.30 Cappuccinopirtelö, 138 kcal
  • klo 13.30 Kahvi ja mallaslimppua, 122 kcal
  • klo 15.00 Chocolate Velvet, 153 kcal
  • klo 16.40 HeMaPo, kylmäsavulohta 35g, cashewpähkinöitä 10g, 202 kcal
  • klo 18.40 Ruispala, joulukinkkua 50g, 120 kcal
  • klo 21.00 Suklaaminttupirtelö, 145 kcal
  • klo 21.15 Parapähkinöitä 20g, 131 kcal

Harmitus tuli tänään, kun Cambridgen lupaama ensi vuoden kalenteri ei ole vieläkään tullut. Olisi ollut kiva tehdä jotain ruokaa ensi viikolla niiden reseptien mukaan. Saa nähdä koska sen saan, jos saan. Valmentajalle sanoin jo asiasta ja lupasi tutkia asiaa….

Minä, lukutoukka :)

27.12.2015 Yleinen

FB_IMG_1451214721867

Joululahjatoiveitani kirjojen osalta olivat seuraavat:

Patricia Cornwell: Samaa maata
Tess Gerritsen: Salametsästäjä
Harri Nykänen: 20 vuotta Erkon renkinä – Likainen Harri

Nämä myös sain :)

Päivä 88, koiran terveys ja kinkkubingo

3.12.2015 Yleinen

lohisalaatti 03122015Aamu oli laiska ja lueskelin, huomioimatta koiralenkkiä. Eli heitin sen aamulla, mutta sen jälkeen menin takaisin peiton alla :) Puolilta päiviltä äitini kyyditsi minut eläinlääkärille, jossa koirani kynnet aina leikataan. Tämä järjestely siksi, että kotona leikkaus on stressi niin koiralle kuin minulle. Koiruudella on myös molempien takajalkojen kynsissä ongelmana anturaa pitkin kasvava kynsi ja eläintenhoitaja saa sen leikattua helpommin. Eläintenhoitaja piti saarnan koiran lihavuudesta. Osoitti oikein, missä vika. Äitini ilme oli kuvaamisen arvoinen (en sitä sillä hetkellä tajunnut kuvata), kun kielsi juuston. Onhan hän ”juustomummo”. Äidilläni oli taskussa juustoa koiralleni :D No, ymmärrän kyllä huolen ja olen itsekin nyt vähän kinkkubiingo0122015huolissani :/ Reissu päättyi siihen, että äitini heitti taskussaan olevan juuston, joka oli tarkoitettu koiralleni, eläinlääkäriaseman roskikseen ;)

Illalla oli vuorossa kinkkubingo Kaskessa. Olin ennen sitä bingoneitsyt :D No, hauskaa oli ja paras ystäväni oli mitä parasta seuraa. Ei vertausta ”kun minun se ja tämä kuoli…” Se on rasittavaa, sillä itse ajattelen, ettei lapsen menettämistä voi verrata vanhemman ihmisen poismenoon. En voi verrata sitä edes pari vuotta sitten 44 vuotiaana kuolleen ystäväni kuolemaan. Ja vaikkei se oma lapsi ole, oli Tuomas perheemme ainoa ”lapsi”. Toivottu, rakastettu ja omien vanhempieni ainoa lapsen lapsi.

Kuten voitte arvata, päivän kalorit meni miten meni…

Ateriat (vai pitäisikö sanoa ”ateriat”?)

  • klo 8.30 Suklaaminttupirtelö, 145 kcal
  • klo 14.00 Ruispala, kalkkunanakkeja, 153 kcal
  • klo 15.20 Key Lime Pie -pirtelö, 144 kcal
  • klo 17.20  Lohisalaatti paikallisessa, 165 kcal
  • klo 17-20 4 olutta paikallisessa. 620 kcal
  • klo 21.30 Omena, 59 kcal
  • klo 22.30 Kaksi olutta kotona, 264 kcal

Kaloreita kertyi huikeat 1550 kcal. En ole kertaakaan tämän projektin aikana lipsunut tai yltänyt noin korkealle… Mutta en näe tätäkään nyt lipsumiseksi. Vettä olen juonut tänään 3,5 litraa. Normaalisti tällainen ilta olisi vienyt sellaisen 4-6 pullollista skumppaa :D

Päivä 80, päikkäreitä ja vieraita

25.11.2015 Yleinen

broileri_punajuuriPäivä alkoi väsyneenä… koiralenkki ja oleskelua. Sitten menin lukemaan ja torkuin puoliunta 2,5 tuntia… Voisin pitkästä aikaa nukkua vain.

Äitini kävi tänään ja toi muutamia pyytämiäni juttuja (ei voi sanoa, ettei joululahjat paljastu) ja kirjoitettuun värssy hänen ja isäni korttiin.

Illemmalla naapuri toi Tukholman risteilyn tuliaiset ja juteltiin hetken aikaa. Muuten ollut tosi väsynyt päivä.

Ateriat

  • klo 9.25 Cappuccinopirtelö, 144 kcal
  • klo 14.45 Chocolate Velvet, 153 kcal
  • klo 18.15 Broileria 150g ja punajuurta 100g, 230 kcal
  • klo 20.30 Paulig Cupsolo Glögi, 59 kcal
  • klo 21.30 Suklaaminttupirtelö, 145 kcal

Hiljaisuuden retriitti

1.11.2015 Yleinen

retriitti2Nyt on retriitti koettu.

Kokemusta on vaikea pukea sanoiksi, koska jokainen kokee hiljaisuuden omallaan tapaa.

Aluksi olin todella pettynyt paikkaan, sillä minun huoneeni oli navetasta majoitustilaksi kunnostetussa rakennuksessa ja sen ulkonäkö petti minut. Ulkoa kaunis navetta olikin huonoilla materiaaleilla ja ysäri-sisustuksella kyhätty sisältä päin, ilmeisesti myös rakenteet huonosti kyhätty, sillä äänieristys oli olematon. Nukuin yön huonosti, sillä viereisen huoneen nainen kävi yöllä suihkussa ja kolisteli aikansa muutenkin.

Sen sijaan, että olisin antanut rumuuden ja huonojen yöunien vaikuttaa, sain paremman ajatuksen. Esteettisyys on minulle tärkeä arvo, silmä ja sielu lepää kauniissa ympäristössä. Totta, että huoneeni oli ruma ja samoin koko se rakennus, mutta alueella oli myös kaunis kartano, jossa osa ohjelmaa oli. Meillä oli vapaa pääsy kaikkialle, joten tajusin voivani mennä sinne lukemaan ja oleilemaan. Nukuin päiväunet päivällä ja ymmärsin, että ei sillä väliä, jos en nuku kunnolla yöllä. Voin levätä päivälläkin.

Kun nämä ongelmat aukesivat minulle, alkoi nautinto. Ei kelloja, kännyköitä tai muita laitteita. Aamulla meidät herätettiin livemusalla ja muut menot ilmoitettiin isoa, vanhaa vellikelloa soittamalla. Ei hätää aikatauluista. Paljon yhteisiä meditaatioita ja musiikkia.

Kaikista ihaninta oli, että hiljaisuus antoi tilan oikeaan lepoon ja itsensä kuunteluun. Vasta yhteisessä hiljaisuudessa ymmärsin, kuinka paljon energiaa sosialisoiminen normaalisti vie: itsensä esittely, nimien opettelu, taustojen kertominen, persoonien yhteensopiminen, juttuaiheiden keksiminen. Pidän siitäkin, mutta on ihanaa myös omistautua vain itselleen ja omille ajatuksilleen. Mietin vain ja ainoastaan, mikä itsestä tuntuisi hyvältä juuri nyt.

Palasin retriitiltä todella levänneenä, näin rento ja levännyt en tiedä milloin olisin ollut viimeksi. Koin, että sain syvemmän yhteyden itseeni.

Sen enempää en itse kokemuksesta osaa kertoa. Luin paljon erilaista uushengellistä kirjallisuutta ja meditoidessa syntyi ajatuksia, joita ehkä myöhemmin avaan tännekin…

Muuten en sano enempää retriitistä, paitsi että haluan uudestaan. Ja oi, viikon retriitti olisi vielä upeampaa!