Selaat arkistoa kohteelle loma.

Nudistirannalla Epsaniassa

7.11.2017 Yleinen

Nudistiranta

Tuli eksyttyä vahingossa canarialla nudistirannalle ja alkuun totesin no mikä ettei. Itse tosin painoin speedot jalassa.
Hetki meni ennen kuin tajusin näiden rusinan väristen kärpäslätkien ja roikkuvien boolsien polttaessa verkkokalvoni että aikani ei ollut vielä.

Nii tuolla ne kikkelssonit päivät hengaa orava perseessä

Sitä aina sanotaan ettei edes huomannut että joku on alasti mutta kun mies persereikä pitkällä konttaa maassa lapioiden itselleen jotain runkkauspoteroa  ja naisen heittäessä majavanhännät olalle saadakseen aurinkorasvaa myös mahalle alkaa speedot kiihdyttää vauhtia kohti sivistyksen paria. Pitäkää alastomuutenne kikkeliäni en tällä kertaa polta.

Se niistä kukkuloista.

Hotelli oli suurimmalta osin Saksalaisia joten kävin monta keskustelua tyyliin auwidechen PÄIVÄÄÄ dankeshön KIITTI JOO SUOMESTA loput yritin arvailla saksalaisten innostuessa ilmeisesti kertomaan miten niiden päivä on mennyt. Ajattelin että kohta tuo sönkkäys tarttuu kuin köyhyys niin annoin hädissäni 20€ rahaa ja sanoin vielen dank vattersant

Espanja se vasta hauska kieli onkin kun hotellin johtaja alkaa selittää sata sanaa aikaan satasen aidat huusin stop horge take a brake.
Alaperevatagerehoratioporvavorunodossinkkobuenosnacsosallariva jatkoi horge joten lompakko esiin ja musta amex viiksien väliin niin loppui se papatus.
Ruokailu oli helppoa. Sillä aikaa kun itse söit niin meidän Linneaa morjesti horge, maria, santa, lucia, pepe hose ja kymmenen muuta tarjoilijaa. Ja hyvin on jälkikasvu opetettu kun ei ilme värähtänytkään vaan pelkkä tuijotus. Oikein pystyi lukea naamasta mitä siinä virnuilet.

Allas aah ihana viilentävä allas minne pulahtaa kymmenen vodka shotin jälkeen silloin tuntee olevansa lomalla ?

Kylpylä oli hauska kokemus Finnish Sauna 80 decrees noh oli siellä lämmin ja harvian lämpömittari.
Sääntöjä on kaikkialla eikä tämäkään ollut poikkeus. Kylpylässä nudismi on kielletty mutta yllättäen norjalaispariskunta ei tätä ollut huomannut vaan taas kärpäslätkät oven välissä ja herra kikkelsson kilautti kellot yhteen niin että horge tarkisti jo onko kello väärässä ajassa.

Juomapullojen täyttö kielletty ravintolassa noh luulisi että siitä jonosta joku olisi huomannut majavanhännän kokoisen kuvan jossa kielletään täyttämästä.

Vielä ruokaillessa respectit kaksi sokeaa tuli kahdestaan syömään ja kovaa vauhtia niille varattuun pöytään ja käsikopelolla seisovasta pöydästä ruuat lautaselle wau tosin se jugurttikulho saatto mennä vipuun

Sujuvasti meni kyllä itseasiassa paremmin kun heitä vastaan tullut paikalleen jähmettynyt saksalaisnainen.

Ruoka oli hyvää kolme kertaa päivässä seisovapöytä joka tosin alkaa kyllästyttää viikon jälkeen. Viiniä kaljaa ja limonaateja suoraan hanasta ja altaan luona kaikkea vodkasta tequilaan aamusta iltaan. Itse olen valitettavasti raivoraitis perhelomalla mitä nyt kuus kossutuoremehuu puolivälissä ihan vain kokeeksi käykö se päähän ja kyllähän se kun horgen kanssa laulettiin aikuinen nainen espanjaksi lambadan säestyksellä rositat ympärillä ihailemassa auringon polttamaa valkoista ihoa kaljan värjätessä horgen viiksiä arriva viva espanjol.
Tuli vuokrattua auto ja vähä meinas aviksen muija yskiä näyttäessäni ajokorttia.
Kävimme eläintarhassa katsomassa eläimiä

ja noh jurassic parkin jälkeen mikää tunnu saavan wau efektiä.

Kirahvit oli jees kun tajusi kuin isoja ne oikeasti on. meinas hyökkää kimppuun mut tasotin hieman avokämmenellä niin rauhoittui.

Ja sitte oli yksi karvainen apina joka jotain mutisi kun yritin ottaa siitä kuvaa. Jälkeenpäin mietin olikohan se pöllinyt sen kellon mikä sillä oli ranteessa vai käyttääkö ne jo kellojakin? Vai oliko tämä apinoiden planeetan syntymän käännekohta?

Kirjoitin tämän lentokoneessa matkalla kotisuomeen. Suurimman osan lennosta on saanut kulutettua snapchatilla leikkiessä mut nyt täytyy lopetella
Buenos dias fuckeers

Opiskeluvuosi

10.9.2017 Yleinen

Siinä missä kouluvuoteni alkoi toiveikkaan hyvin, lähti se nopeasti epämiellyttävään laskuun joka pysähtyi vasta vuoden jälkeen, päättäjäispäivän tönäistyä minut liikkumattomaksi mytyksi kuopan pohjalle, kesän juurelle.

 11.10.2015, Sunnuntai klo 19:30
”Koulu on ihan hullua. Nettijärjestelmät kaatuu ja työmäärä kasvaa ja lisääntyy enkä ehdi opettelemaan kaikkea vaikka haluaisin. Kaiken ajan mitä on, joutuu käyttämään siihen että saa nopeasti kaiken tehtyä. Oppiminen jää täysin toisarvoiseksi kun koetan vaan selviytyä kaikesta. Torstaisin on opiskelijabileitä, mutta nekin tuntuu velvollisuudelta kun olen niin väsynyt. Flunssa ja kuumeilu ei ole lähtenyt mihinkään, en muista koska olisin viimeksi ollut terve? Itken iltaisin koska olen niin väsynyt. Itken ihan pienimmistä ja naurettavimmistakin vastoinkäymisistä. Sietokyky on nollassa. Tai ei sitä taida edes olla. Tämä ei voi jatkua näin… Entä jos joudun lopettamaan koulun, jos en vaan jaksa? Mietin sitä usein, mutta sen jälkeen kysyn itseltäni aina sen ratkaisevan kysymyksen: Mitä ihmettä minä sitten tekisin? En tiedä vastausta ja itken taas. Se hetkellinen jakso jossa luulin olevani takaisin elämän kyydissä tuntuu pysähtyneen kuin seinään. Taina sanoo että sairasloma on vaihtoehdoista paras, mutta minusta kaikki vaihtoehdot ovat huonoja. Onko sairasloma edes vaihtoehto? Onko minulla ylipäätään vaihtoehtoja? Tiedän vain että romahdus ei ole kaukana… Kun joka hetki tuntuu pieneltä romahdukselta.”

 18.10.2015, Sunnuntai klo 20:02
”Koulukaverit puhuu paljon siitä mihin haluaisivat suuntautua. Kaikkia vaihtoehtoja punnitaan kätilöstä mielenterveyteen… En tiedä miten olisin niissä keskusteluissa. Tiedän nuorten mielenterveysosaston toiminnasta ja toimintatavoista juuri niin paljon kuin siitä oppii yhdessä kesässä potilaan näkökulmasta, ja osaisin vastata kaikkiin heidän pohtimiinsa kysymyksiin, mutta yleensä istun hiljaa ja koitan näyttää siltä että olen mukana keskustelussa, vaikka en ole enkä halua olla. En silti halua myöskään olla ulkona siitä… Haluan olla normaali, niin kuin muutkin, tässä suhteessa. Mutta en pääse menneisyydestäni eroon ja mietin miten selviän kaikista opinnoista.
Ravitsemuskurssilla tehtiin kokonainen ruokapäiväkirja ja sitä analysoitiin oikeilla ravinto-ohjelmilla jotka kirjaimellisesti kertovat kaiken. Se oli vaikeaa. Ihan tarpeeksi vaikeaa jo pitää sitä päiväkirjaa tämän kaiken keskellä… Olisin voinut vaan keksiä sen päästäni tai antaa Fiian pitää sitä, kuten hän ehdotti. Mutta jokin pakotti minua pitämään sitä totuudenmukaisesti ja vähentämään mahdollisimman paljon jotta se kaikki näyttäisi siedettävältä paperilla. Ja jos Fiia olisi tehnyt sen, olisin vain alkanut verrata itseäni häneen… Analyysin tuloksena oli liian vähän kaloreita, ehkä siksi selvisin siitä.
Jossain vaiheessa täällä alkaa mielenterveysopinnot. Pelkään sitä, miten se vaikuttaa minuun. Joskus mietin että heitettäisiinköhän minut ulos täältä koulusta jos ne tietäisivät kuinka epävakaassa tilassa olen. Siellä hakupapereissa piti silloin hyväksyä kohta: ’Olen henkisesti ja fyysisesti kunnossa kyseiseen ammattiin ja sen opintoihin’. Eihän minun pitänyt edes päästä tänne sisään, niin mitä väliä sillä että rastitin sen ruudun silloin…”

 25.3.2016, Perjantai klo 22:00
”Prioriteeteistäni ensimmäinen on parantuminen, toinen on henkiset pakotiet jotta ensimmäinen mahdollistuu, ja kolmas on koulu, joka välillä tunkee ensimmäiseksi koska yritän niin kovasti pärjätä. Että pääsisin joskus elämässäni jonnekin, vaikka en edes tiedä varmaksi minne haluan, ja vaikka tuolla koulussa mikään ei toimi. Opettajat eivät opeta, tunneilla esitelmöidään toisillemme siitä että hyötyliikunta on hyvä juttu (mikä opetettiin jo ala-asteella), ja silti kokeissa pitäisi tietää kaikki. Tämä epäkohtien lista voisi jatkua ikuisuuksiin.”

 27.3.2016, Sunnuntai klo 20:20
”Olenko oikeassa paikassa? Haluanko tehdä tätä? Vaikka haluaisin, niin valmistunko koskaan osaavaksi tätä menoa? Jaksanko? Tämä kaikki saa minut voimaan pahoin ja kadottamaan kykyni käsitellä asioita. Ei se ole asioiden käsittelyä että oksentaa. Tai että vähentää ruokasuunnitelmasta jotain. Se ei auta tätä koulua tajuamaan että näin ei voida opettaa, eikä se auta minua jaksamaan. Kirjoittaisin yleisönosastokirjoituksen jos olisin normaali minä. Puuttuisin asioihin, yrittäisin ainakin. Tekisin sen muotoilemalla epäkohdat nerokkaasti lauseisiin jotka herättäisivät ihmisissä reaktioita. Mutta en jaksa tehdä sitä nyt.”

 28.3.2016, Maanantai klo 12:48
”Ahdistuskohtaus tuli taas suurena illalla… Luulen että se johtui vaan loputtomasta väsymyksestä. En jaksa enää lukea tenttiin. Minusta ei ole siihen. Eikä siihen että nostan itseni täältä kuopasta… On vaan tosi paha olla.”

9.5.2016, Maanantai klo 19:03
”Vielä 5 tenttiä. Yritän lukea, mutta kun on tarpeeksi kauan lukenut joka päivä vähintään 6 tuntia ja tentti tentin jälkeen palannut aina tähän pöydän ääreen seuraavan koealueen pariin, niin pää ei enää toimi. Sen kasassapitäminen muuttuu hankalammaksi koko ajan.”

 20.5.2016, Perjantai klo 18:43
”2 tenttiä vielä. Tuntuu että teipaan askarteluteipillä päätäni kasaan vielä tulevaksi kuudeksi päiväksi. Sen jälkeen haluan uskoa että kesä kasaa sen itsestään.”

26.5.2016, Torstai klo 18:06
”Se on kaikki ohi nyt. Tein eilen vielä muistiinpanot muistiinpanoistani mutta nyt se on loppu. Pää särki niin kovaa aamulla. Minusta ei ollut mihinkään, mutta tsemppasin viimeiset tunnit ja kirjoitin kokeeseen kaiken mitä tiesin. Olin varma että viimeisen tentin jälkeen olo olisi vähintäänkin huikea, mutta todellisuudessa tuntui että jätin viimeisetkin voimat siihen tenttipaperille. Muut lähtivät juhlimaan. Sanoin että minulla särkee pää ja menin kotiin. En vaan jaksanut, enkä halunnut juoda mitään. Halusin nukkumaan. Nyt se kaikki on tehty. Ihan kaikki. Mutta missä on vapauden tunne? Minä tunnen vain uupumusta. Enkä halua syödä. Ehkä se vapaus tulee huomenna? Haluaisin ravistella itseäni ja huutaa että haloo, kesä on täällä. Mutta ehkä nukun ensin vielä vähän.”

 3.6.2016, Perjantai klo 12:41
”Kuumetta. Ehkä sen piti taas tapahtua, niinhän tapahtuu aina… Loma alkaa, kuume alkaa. Ne kulkee käsikädessä minun elämässäni.”

 12.6.2016, Sunnuntai klo 23:14
”Kroppa on loppu, hiukset lähtee… Fiia letitti niitä ja huudahti miten ne ovat ohentuneet. Niitä lähtee nipuittain ja tupoittain. Syy on ehkä selvä, mutta lämmin ruoka, riisi, pasta, peruna… Puhumattakaan herkuista. En pysty niihin. Syön salaattia ja maitorahkaa, hedelmiä ja marjoja. Tiedän että se ei riitä, mutta en pysty. Tappelen kyllä… Ylemmät voimat tietää kuinka paljon tappelen näiden kanssa joka päivä. Mutta nyt kun en edes liiku kun olen kipeä enkä vaan parannu. Haluaisin tehdä jotain repäisevää, ikimuistoista kesäjuttua. Pelkään että sairastan ohi hyvien aikojen… Että vaikka vielä joskus pääsisinkin kaiken tämän yli niin että huomaan silloin etten tehnyt lainkaan tarpeeksi sellaista mitä tämän ikäisenä tehdään. Sellaista kuin viimekesänä. Toisaalta taas… Olen väsynyt. En vaan haluaisi kohdata sitä totuutta että tämä kesä ei ole sitä mitä ajattelin.”

Ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeinen kesä ei parantanut ongelmiani itsestään, kuten toivoin. Itsensä loppuun ajaminen Anoreksia seuranaan kuuluu niihin asioihin, joiden korjaaminen ei milloinkaan tapahdu itsestään – vaan aina korkeimman omakätisesti itse. Pitkän ajan ja kovan työn kanssa.

Olin koko vuoden yrittänyt niin kovasti. Olin yrittänyt olla normaali, terve, hyvät voimavarat omaava ja omillaan pärjäävä versio minusta. Sitä versiota ei kuitenkaan ollut ehtinyt koskaan syntyä. Sen rakentamisen sijaan olin edeltävänä kesänä päättänyt ottaa vastaan opiskelupaikan, joka nyt näytti minulle todellisen tilani. Vielä tämänkin tajuttuani yritin. En ollut normaali, terve, hyvät voimavarat omaava tai omillani pärjäävä, mutta yritin yhä esittää sellaista. Koulussa ihmisten silmien alla hymyilin omaksumani roolin hymyä, kotona itkin väsymyksensekaista vaihtoehtojen puutetta. Kaikki mahdolliset vaihtoehdot nimittäin esittäytyivät minulle mitä vastenmielisimmän otsikon alla. Tuo otsikko oli luovuttaminen, ja se tuntui nopeasti sulkeutuvan pois koko vaihtoehto –sanan merkityksen piiristä. Niinpä mahdolliset vaihtoehdot kääntyivät silmissäni mahdottomiksi, ja minä en osannut puhaltaa peliä poikki ennen kuin se puhalsi poikki itsensä.

Koulun loputtua haahuilin elämässäni kuin jo siitä pääosin poistunut. Nukuin kaikki yöt sekä suurimmat osat päivistä, ja jäljelle jäävät tunnit purkasin väsymyksen alta puskevaa patoutunutta kouluuni kohdistuvaa vihaa kirjoittamiseen. Minä kirjoitin sen yleisönosastokirjoituksen josta päiväkirjassani kesken kouluvuotta puhuin. Minä tein sen nimettömänä, mutta sain etusivun jutun myötä valtavan ihmislauman puolelleni nostamaan kouluni epäkohtia esiin.

Siinä väsymyksen siivittämässä kesässä ei yleisönosastokirjoitukseni hyvää vastaanottoa lukuunottamatta ollut lainkaan sellaisia piirteitä, jotka olisivat muistuttaneet minua siitä, millaiseksi minä kesän muistin. Sen sijaan tuo kyseinen kesä alkoi näyttää minulle välivuoden puolesta liputtavia merkkejä. Merkkejä, jotka olivat jo tasan vuosi sitten olemassa, mutta jotka silloin lymyilivät piilossa paremman olon alla. Kun uusi syksy lähestyi, minun vartaloni, koko olemukseni ja väsymyksen alle kadotettu itseni anelivat minua ottamaan opikseni viimekerrasta.

 

Kun elämänilo asuu ulkomailla

17.2.2017 Yleinen

Elämänilo on ehkä merkittävimpiä asioita joihin Anoreksia vaikuttaa. Elämänilo on elintärkeää. Olen elänyt hetkiä, joina kadotin kosketuspinnan elämiseen. On hassua sanoa että elin ne hetket, koska se tuntui enemmänkin välitilalta, jossa odotin elämisen alkamista. Niinä aikoina sairauteni eristi minut jälleen elämääni kuuluvista ihmisistä, ja aloin etsimään elämää ja elämäniloa uusilla tavoilla. Etsin niiden lisäksi irtautumista sairaudestani. Hetkellistä irtiottoa, joka antaisi minulle voimaa jatkaa. Jälkeenpäin ajateltuna taisin vain löytää uusia keinoja juosta karkuun sairauttani.

10.9.2016, Lauantai klo 11:05
”En osaa sanoa tukevatko nämä tällaiset extemporeseikkailut vain yksinäisyyden tunnetta? Normaalit ihmiset tekevät niitä kaiketi parhaimpien ystäviensä kanssa tai ainakin kertovat niistä heti parhaimmille ystävilleen. Minä hankkiudun salaa itsekseni jos jonkinmoisiin tilanteisiin vain tunteakseni itseni eläväksi. En juuri puhu niistä muille… Olenhan niissä tilanteissa sosiaalinen, mutta silti tavallaan yksin. Sitä on hankala selittää. Tunsin itseni eläväksi, mutta samalla vähän surulliseksi. Sellaiset oudot hetket kuuluisi tavallaan jakaa jonkun kanssa, eikä se ole sama asia kun ne jakaa ihmisten kanssa joita ei tunne. Ihmisten, joille ei merkitse mitään. Miksi sitten lähdin sen marokkolaisen juhliin? Käytännössä mitä tahansa pahaa olisi voinut tapahtua. Hän käyttää huumeita, tarjosi minulle… En ottanut. Järki sanoi että jää kotiin, oletko hullu? Mutta samalla oli se ’ihan sama mitä tapahtuu’ –tunne. Vaikka se olisi jotain pahaakin… Ihan sama, minulla ei ole mitään menetettävää. Haluan vain vilauksen elämisen tunteesta.”

 Elämänilo ei löytynyt outoihin ja vaarallisiin tilanteisiin juoksemalla ja niitä elämällä. Ne olivat minulle hetkellisiä kokeiluja, jotka päättyivät lyhyeen. Niiden kautta en myöskään päässyt irti sairaudestani, vaan tunsin syvempää yksinäisyyttä. Välillä tuntui kuin olisin seikkailujeni ja uusien ihmisten keskellä ollut kuitenkin eristettynä muista. Ahtaassa huoneessa kahdestaan sairauteni kanssa.
Yksinäiset seikkailut olivat sairas vaihtoehto elämälle. En nauttinut niistä. Nyt kun aikaa on taas kulunut, koen olevani onnekas selvittyäni kokemuksista joihin itseni ajoin. Vaikka en silloin pelännytkään pahinta, se olisi silti voinut tapahtua.

Mikä sitten on terve ja toimiva vaihtoehto sairaudesta irtautumiseen ja elämisen- sekä elämänilon saavuttamiseen? Onko sellaista edes olemassa? Itse olen epätoivoisinakin hetkinä tavoittanut sen ulkomailta. Myönnän, että matkustelu ja Anoreksia kuulostavat yhdistelmältä, joka luo potentiaalisia kauhuskenaarioita. Syömättömyys kaukana, vieraassa paikassa, ei kuulosta turvalliselta. Olen kuitenkin matkustellut silloin tällöin sairauteni kanssa, ja huomannut, että kauas kotoa lähteminen leikkaa Anoreksian joissain määrin kahtia. Toinen puolikas jää aina kotimaahani.

 6.7.2016 klo 18:10
”Rooma on ihmeellinen. Ollaan nähty niin paljon… Ja kävelty yli 23 kilometriä joka päivä! Syöminen on sujunut ehkä osaksi myös juuri siksi, ja tuntuu hassulta pitää lomaa sairaudesta. Niin outoa syödä asioita joita en ole syönyt niin pitkään aikaan että en oikein edes muista miltä tuntuu pureskella niitä. Pelottaa lähteä kotiin.. Voisinpa ottaa junan Venetsiaan tai Milanoon ja pitkittää kaikkea, nähdä enemmän.”

”Tämä kaikki on kuin iso kupla historiaa, jonka keskelle on ripoteltu nykypäivän ihmisiä. Turistirysät on kurjia mutta täällä on sitä jotain. Tunnelmaa, joka kertoo että ollaan kaukana kotoa ja kaukana siellä olevista murheista. Fontana di Trevi on niin kaunis… Toivoin että tulen terveeksi.”

”Täällä on harmoninen olo. Kunpa arki ei koskaan tulisi ja asiat tuntuisivat aina tällaiselta… Suurelta ja uudelta seikkailulta jossa murheet ovat olemassa, mutta ne eivät pääse minuun käsiksi. Minulle tämä ei ole vain matkustamista ja kokemista; tämä on valtava turvapaikka joka pitää minut hetkellisesti erossa kaikesta minkä kanssa kamppailen. En osaa selittää sitä. Mutta voisinpa lähteä kiertämään maailmaa ja jättää kaiken! Tekisin sen jos se toimisi niin. Takaisi minulle ettei siihen pahaan tarvitse palata enää koskaan.”

 Matkoilla Anoreksia jättää minut osittain rauhaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta niin kauan kun se toimii, minun ei tarvitse tietää. En osaa kuvailla rakkauttani matkustamista kohtaan. Minulla on suuri halu nähdä maailmaa, mutta tieto siitä, että Anoreksia ei lähde kokonaisena mukaani niille seikkailuille, tekee niistä entistäkin houkuttelevampia. Kuten olen kirjoittanut, on matkustamiseen liittyvä pitkien matkojen käveleminen mieluista sairaudelleni, mikä tietysti selittää osaksi sen, ettei se kiusaa minua ulkomailla. Seikkailuilla kuitenkin on usein kohde jota kohti kävellään, mikä taas riitelee Anoreksian luomien hyötyliikuntaan liittyvien sääntöjen kanssa. Haluan siis ajatella, että ulkomailla en ainoastaan saa lupaa maistaa normaalia ravintolaruokaa, vaan saan myös maistaa terveyttä.

Kotimaasta pois matkustamiseen liittyy myös suuri terveyttä tukeva motivaatio. Suuressa mittakaavassa New York on minulle juuri sellainen, ja pienemmässä mittakaavassa lyhyemmät reissut ajavat samaa asiaa: Tiedän, että minun on syötävä jotta jaksan matkustaa, nähdä, ja kokea. Samalla huomaan elämäniloni palautuvan jo reissua suunnitellessani ja sitä odottaessani.

 29.1.2017, Sunnuntai klo 16:30
”MEILLÄ ON LIPUT! LENTOLIPUT! Minulla on niin jännittynyt, onnellinen, vapautunut ja hieman pelokas fiilis. Lähen taas maailmalle. Tämän voimalla syön… Syön itseni seikkailulle.”

 31.1.2017, Tiistai klo 23:20
”Minun tekisi mieli sanoa, että kunpa se matka olisi jo aikaisemmin kuin kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Samalla kuitenkin tiedän että tarvitsen tämän kaiken ajan kuntoutuakseni, jotta olen tarpeeksi vahva lähtemään. En edes tiedä onko sairaslomani loppu kesäkuuhun mennessä, mutta uhmaan kaikkia ja kaikkea ja lähden silloin maailmalle ulkoiluttamaan ongelmiani.”

Sairauteni on mestari takaiskuissa. Matkustelu antaa minulle vapaapäiviä pahimmasta, mutta sekään ei ole ihan niin yksinkertaista. Osa Anoreksiasta jää kotimaahani, mutta ajan myötä minunkin on palattava kotiin, eikä jälleennäkeminen ole suloinen. Ulkomailta palatessani iskee sairauteni lujaa kiinni heittäen mieleeni takaumat kaikesta siitä, mitä olen matkani aikana sen mielestä tehnyt väärin. Se pystyy helposti pilaamaan seikkailuni palauttaman elämänilon, mutta kokemuksen myötä olen oppinut tiukentamaan lääkitystä juuri takaisin tuloni aikoihin. Tiedän miten sairauteni toimii, ja jälleen on kyse oikeanlaisen strategian luomisesta, sekä oikeanlaisten apuvälineiden käyttämisestä.

Loma alkaa

7.1.2017 Yleinen

Tulin koulusta torstaina koska meillä alkoi joululoma. En keksinyt mitään tekemistä silloin koska kukaan kaveri ei voinut alkaa. Isosiskoni kaveri tuli meille yöksi sinä päivänä. Perjantaina kun muut olivat töissä ja olin isosiskoni kanssa. Katsoin enimmäksi  elokuvia kun oli tylsää. Isosiskoni oli kokoaika kaverinsa kanssa. Kun äitimme tuli niin hän teki ruokaa ja sen jälkeen menin ulos.

Ihan tavallinen sunnuntai

28.2.2016 Yleinen

Hellurei!

Se olis sunnuntai 28. helmikuuta :)
Hyvillä mielin ja uutta puhtia täynnä on taas tähänkin sununtaihin herätty.
Talviset maisemat Etelä-Suomessa saa aikaan kauan odotetun talviloman tuntua.
Nyt voi rauhassa vähän mietiskellä ja nukkua seuraavan viikon pidempään, eikä tarvitse herätä niin aikaisin herätyskellon pirinään. En kuitenkaan ajatellut nukkua puolillepäivin, sillä siinä vaiheessa on jo päivä mennyt hukkaan.

Tällä kertaa en ole onnistunut hankkimaan itselleni röykkiöittäin ”must to do”- listaan asioita. Liian suunnitemallinen lomanvietto ei ole lomaa. Päivä kerrallaan ja katsotaan, mitä lomasta tulee. Turha miettiä liikaa tekemistä, joita pitäisi tehdä. Siitä aiheutuu vaan aivan turhaa stressiä, ja kuka sitä nyt lomalla kaipaa? :)
Vaikkakin ensimmäiset ylioppilaskirjoitukset jo kummittelee aivan lähiviikkoina, en aio ottaa liikaa stressiä siitäkään. Toki se jännittää, kun menee ensimmäistä kertaa hikoilemaan 6 tunniksi pulpetin ääreen, mutta eiköhän siitäkin selvitä, kaikki ajallaan.

Nyt, kun kerrankin on arkena vapaata, jää enemmän aikaa sellaisille asioille, joita ei välttämättä ehdi normaalisti arkena tehdä. Siispä aion viettää aikaa itseni kanssa ja tehdä asioita mistä tykkään, mutta joille ei ole tavallisesti aikaa, kuten valokuvaus, piirtäminen, spontaanit kävelylenkit ja yleinen ajavietto perheen kesken.
Toivottavasti Teillä on aikaa kaikkeen siihen, mistä tykkäätte ja mitä haluatte tehdä, vaikka Teillä ei nyt olisikaan lomaa. Kyllä arkenakin täytyy osata ottaa iisisti ja joskus täytyy osata myös hemmotella itseään. Mutta muistakaa viettää aikaa perheidenne kanssa ja laskea luurit pois käsistä, oikea maailma ei löydy sosiaalisesta mediasta ja erilaisista profiileista, vaan ympäriltä, välillä täytyy vain avata silmät ja katsoa ympärilleen :)

Mutta nyt toivotan kaikille oikein hyvää alkavaa viikkoa ja muistakaa nauttia, kevät sieltä kovaa vauhtia jo tulee.
Muistakaa olla ahkeria, mutta rajansa kaikella :)
Heissan :)

Kohti uutta unelmaa

11.2.2016 Yleinen

image

Helmikuu alkoi haaveillen omasta pihasta ja mökistä..

7.2 sunnuntaina ajelimme Orivedelle haaveissa vuokrata mökki vuodeksi. Ajatus oli että kokeilemme mökkielämää vuoden. Lähestyessämme mökkiä alkoi toivo elää ja seutu näyttää kivalta, tämä on varmaan meidän juttu.. Suureksi pettymykseksi mökki oli aivan surkea ja kävikin ilmi ettei se ole talviasuttava vaan kausi olisi hutikuusta-lokakuuhun

Hieman hiljaisina ja alakuloisina aluksi ajelimme takaisin kotiin.. Kunnes TP- eli mieheni miten häntä tässä kutsun- aloitti miettimisen.. Entäpä jos..

Ostaisimme tontin ja rakentaisimme oman mökin. Aluksi sellaisen pienen saunamökin.

Pääsimme kotiin ja siitä se alkoi..

Nyt pöydät notkuu esitteitä ja Ipadit käy kuumana kun vertailemme mökkejä ja etsimme tietoja. Huomenna perjantaina lähdemme katsomaan tonttia joka vaikuttaa sellaiselta kuin halusimme.. puita reunoilla, nurmikenttää keskellä ja tontti päättyy jokeen. Peltoa ympärillä ja oma rauha.. houkuttelevaa Samalla reissulla käymme tutustumassa kontio mökkeihin.

Täytyy kyllä tunnustaa että tämä projekti on jännittävä, mielenkiintoinen.. ja unissakin on mökkiä suunniteltu :)

Joulu tulee!

16.12.2015 Yleinen

Moikkelis!(:

Se olisi joulukuu puolessavälissä. Ihan hirveän nopeasti aika meneekin, huhhuh.
Täytyy sanoa, että tämä Suomen sää ja ilmasto ei aivan sellaisia joulunalusaikoja ole tarjonnut kuin silloin, kun itse olin pienempi. Mutta joulufiilis ja -mieli alkaa aina siinä vaiheessa löytyä, kun tutut askareet ja siivoukset joulua varten käynnistyy. Eihän joulu ole kuin kerran vuodessa, joten eiköhän oteta kaikki ilo irti (:

Siitä tulikin mieleen, että joululahjat on varmasti joillakin jo hankittu ja toisilla ne vielä odottavat kaupan hyllyssä, mutta ei hätää, itsekin olen aivan vaiheessa :)
Minulle itselle lahjojen saaminen ei ole niin tärkeää, vaan mielestäni on niin ihana tunne antaa ihmisille lahjoja ja saada heidä aidosti iloisiksi ja onnellisiksi, vaikka kyseessä olisikin vain pieni juttu (:
On lahjojen saaminenkin mukavaa, mutta ei se joulun pääasia kuitenkaan ole. Uskon, että monelle perinteet ja kaikki ennen joulua tapahtuvat järjestelyt ovat tärkeä osa joulua. Samalla siinä tulee yhteenkuuluvuuden ja yhdessä tekemisen tunnetta, kun kaikki on yhdessä koolla. Joulu on kuitenkin yhdessä olon ja toisten ihmisten muistamisen juhla (:
Sekin tuo joulun tuntua, kun posti kantaa laatikkoon oikeita postikortteja, eikä pelkästään sosiaalisessa mediassa lähetettyjä viestejä hienoin hymiöin, mutta kukin tekee miten tuntuu parhaalta (:

Toivon kaikille hyvää joulunalusaikaa ja voimia viimeisiin työ- sekä koulupäiviin, enää ei paljoa ole jäljellä ja sitten saa vetää henkeä ja nauttia joulusta! (:

Heipsun!! :)

Ensirakkaus

5.12.2015 Yleinen

Pappa ohjeisti minua ollessani vielä pikkutyttö; ” jos ei oo ihan varma mihi on mänöillää tai mitä on tekkeillään, on hyvä pittee semmonen tuumailutauko”. Pappa piti niitä tuumailutaukoja aika usein ja jotenkin nään ehkä omassa isässäni ajoittain samoja piirteitä. Ehkä sen vuoksi oli Mirkunkin jo korkea aika jatkaa sitä perinnettä ja ottoo pien tuumailu tauko.

Olen saanut tosi paljon palautetta kirjoituksistani, iso kiitos siitä. Palautteen myötä aloin kuitenkin pohtimaan mikä suunta tällä blogilla on. Miksi aloin alunperin tätä kirjoittaa. No reilun viikon tässä tuumailtuani, tulinhan mie johonkin tulokseenkin. Haluan avata kirjoittamalla ajatukset ja tapahtumat joita päässäni pyöritän ja muistoissani on. Asioita, jotka saa täysin yllättäen mieleen tullessaan hymyn nousemaan huulilleni tai sellaisen myötähäpeän tunteen vielä vuosien jälkeen, että punastun pelkästä muistosta. Asioita on kuitenkin niin paljon, että jotenkin niitäkin täytyy jaotella etten kirjoita sellaista sekemetelisoppaa ettei siitä saa mitään tolkkua lukiessaan. Jostain on kuitenkin aloitettava.

Aloitan siis miehistä. Ihan vaan koska niitä on ollut niin saatanasti ja niistä riittää kerrottavaa :D Mietin eilen ystäväni kanssa, olisiko hyvä otsikko ”miehet elämässäni” vai ”kaikki v%&¤#ks menneet suhteet”. No ehkä se otsikko syntyy sitten myöhemmin. Aloitetaan, oletko valmis?

Vitsailen usein lauseilla ”nuorena se on vitsa väännettävä” tai nuorena kun lähtee merille, niin ehtii paljon enemmän”. No, ehkä siinä vitsissä on puolitotuus. Olin muistaakseni 10v. Koulusta alkoi kesäloma ja lähdin mummoni kanssa mökille kesäloman viettoon. Parin päivän uimisen ja kalastelun jälkeen olin jo kyllästynyt ja valitin mummolle kun ei ole tekemistä. Mummo kertoi, että naapurin vuokramökille oli tullut uudet vuokralaiset ja hän oli nähnyt siellä suunnilleen minun ikäisen tytön pihalla, että mennä häntä kyselemään. Koska uusiin ihmisiin tutustuminen oli jo silloin suhteellisen vaivatonta minulle, painelin mökin pihaan muina tyttöinä etsimään uutta tuttavuutta. Pikkasen tais lirahtaa pissiä housuun kun mökin kulman takaa pyyhkäsikin eteeni sellainen kerrostalon kokoinen koira joka eritti kuolaa muutaman kymmenen litraa minuutissa ja näytti aikalailla siltä, että eläppäs minimirkku tule minun pihoille rallattelemaan. Jähmetyin niille sijoilleni, enkä ehkä uskaltanut edes hengittää. Olin suht varma että koira popsii minut suihinsa, eikä jätä minusta jälkeäkään, joten kukaan ei saa koskaan tietää mihin katosin. Huh, onneksi kuitenkin pelastuin. Nimittäin heti pian koiran perästä juoksi poika joka kovaan ääneen komensi koiraa ja ystävällisesti hymyili minulle ”ei se ole vihainen, se on vaan utelias”. Pokkana vastasin pojalle tienneeni kokoajan ettei se ole vihainen ja en minä sitä pelännyt.. enpä! Poika esitteli itsensä Timoksi ja naureskeli minulle, koska varmasti huomasi miten hikikarpalot kimalteli otsallani, pelosta. Vasta kun koira asettui makaamaan Timon jalkojen viereen sain kerrottua asiani miksi heidän pihoillaan hiippailen. Timo kertoi muiden perheensä jäsenien olevan kauppareissulla, mutta tosiaan hänellä on sisko joka varmasti olisi mielissään minun tarjoamasta seurasta. Jäin istumaan heidän mökin terassille odotamaan sitä siskoa ja juttelemaan Timon kanssa. Siinä jutelessa vasta huomasin, että poikahan on suunnilleen minun ikäinen, ehkä vuoden tai pari vanhempi ja todella söpö! Ihan outoa murretta se puhui, mutta voi että se hymy. Olin ihan myyty siltä istumalta. Onneksi tunne oli molemmin puoleinen. Olin kohdannut ensi rakkauteni ja voi pojat mikä kesä siitä tulikaan. Okei, hei oltiin 10 ja 12 vuotiaita, että ei nyt ihan sellanen rakkauskesä. Mutta sellanen, kun sen ikäisillä olla saattoi. Käveltiin käsikädessä, hihiteltiin, ehkä vähän pussattiin salaa, tuijoteltiin toisiamme silmiin.. Aah, voi että näin jälkikäteen kun miettii.. se puhdas lapsen mieli joka ei osannut epäillä mitään, ei pelätä mitään, nautti vaan täysillä siitä hetkestä ja ihmisestä. Sellaisen hetken kun saisi näin aikuisena kokea vielä joskus :)

Se kesä meni tietenkin ihan liian nopeasti ja voi sitä surua mikä oli kun Timon vanhempien loma loppui ja heidän piti lähteä kotiin. He asuivat aivan toisella puolella suomea, monen sadan kilometrin päässä. Olin varma etten nää Timoa enää koskaan sen jälkeen. Me pidettiin yhteyttä kirjoittamalla. Niin, sellaisia ihan oikeita käsinkirjoitettuja kirjeitä ;) Ei ollu paljon sähköposteja mitä lähetellä, eikä facebookkeja mistä katella kuvia. Kävin tämän muistelun innoittamana varastosta hakemassa salaisen pussukan jossa on kaikki kirjeet, päiväkirjat ym. säästettynä vuosien ajan. Löysin sieltä ensimmäisen kirjeen minkä olen saanut Timolta:

Moi M. Olen monta kertaa meinannut kirjoittaa. Mutta se on aina jäänyt haaveiluksi. Rakas m, ollaan vaan kirjekavereita. Eihän minulla ole ketään toista koska sinä voitat ne kaikki kauneudella, mukavuudella ja ystävyydellä ja rakkaudella. M minun on sinua ikävä. Toivottavasti näen kauniin naamasi ja kuulen kaunista ääntäsi. Minä en ikinä lopeta ellet itse lopeta kirjoittamista. Kirjoita pian. Timo         Loppuun on piirretty sydän, jonka lävistää nuoli.

Harmi etten muista mitä olen kirjoittanut takaisin. Mutta tuli seuraava kesä ja Timo perheineen palasi samalle mökille. Se kesä oli ehkä vielä edellistä kuumempi. Oltiin jo vähän kasvettu ja ainakin omasta mielestä tiedettiin kaikesta kaikki. Saattoi sitä pussailuakin olla vähän enemmän ;) Ja taas syksyn tullen oli eron aika. Varastosta löytämistäni kirjeistä voisin päätellä, että sillä kertaa yhteyden pito on jäänyt aikapaljon vähemmälle. Timon siskon kanssa ollaan lähetelty kirjeitä talven aikana ja sieltä on hienosti tullut minulle infoa heidän tulemisestaan vielä kerran mökille kesäksi. Sitten heidän oma mökki valmistuisi lähelle kotia ja he ei enää tulisi savoon. No me otettiin siitä viimeisestä kesästä Timon kanssa kaikki irti. Vietettiin enemmän aikaa kahdestaan kun aiemmin ja kyllä meillä oli hauskaa. Ei tullut sinä kesänä nukuttua kovin montaa tuntia. Olin niin korviani myöten rakastunut siihen poikaan, että muistan sen tunteen vieläkin mikä hänen vieressään ollessa oli. Eihän siitä ole kun parikymmentä vuotta aikaa :)

Viimeisen yhteisen kesäloman jälkeen lähdin heille kylään. Äiti ja iskä meni jonnekkin omalle retkelle ja veivät minut samalla Timon luo. Timon sisko, isoveli ja vanhemmat oli tosi mukavia ihmisiä ja heidän kanssa oli niin helppo ja rento olla. Oli jännittävää päästä heille kylään, se tuntui kuitenkin niin eriltä kun loma ja mökki. Muistaakseni olin siellä viikonlopun ja lähdin junalla kotiin. Siitä viikonlopusta jäi kaksi asiaa mieleen. Toinen jääköön Timon ja minun väliseksi ja toinen on se, kun juna-asemalla halasin Timoa hyvästiksi ja jostakin, jotenkin tiesin sen olevan viimeinen kerta kun me nähdään. Yritin purra hammasta ja olla reipas kun Timon isä seisoi vieressä, mutten mahtanut mitään kun kyyneleet valuivat pitkin poskia. Olin nenä kiinni junan oven ikkunassa ja vilkutin niin kauan kun vaan näin Timon laiturilla. Ja se tosiaan oli viimeinen kerta kun hänet näin. Elämäni ensimmäisen rakkauden.

20151205_133045

M

Loman tarpeessa…

2.12.2015 Yleinen

Heipparallaa! (:

Niin se joulukuu vierähti taas käyntiin. Ai että, aika menee hirmu nopeasti!
Nyt, kun yksi koeviikko on jälleen takana ja uusi jakso odottaa uusine haasteineen, niin olen jälleen palannut tänne (:
Täytyy sanoa, että ei ole opiskelijan elämä helppoa, vaikka niin luulisi. Itse henkilökohtaisesti viimeisten päivien aikana ennen koeviikkoa, nukuin viimeisen kolmen yön aikana yhteensä 7 tuntia, mutta luojan kiitos koeviikkoa edelsi vielä viikonloppu niin sai vähän voimia kerättyä kasaan…

Koska uusi jakso on alkamassa, olen luvannut itselleni tehdä parannuksen ja eräänlaisen ryhtiliikkeen. Yleinen reippaus ja motivaatio ovat vähän lopahtaneet ja huomaa kyllä, että on loman tarpeessa, mutta vielä on muutama viikko jäljellä ja sitten saa hengähtää.
Joulukin alkaa pikkuhiljaa lähentyä, joten uutta energiaa ja puhtia saa ainakin siitä, että on jotain mitä odottaa. Kunhan vaan ei stressaa liikaa, niin hyvä sitten.

Stressistä puheen ollen, olen löytänyt aikuisten värityskirjasta  mukavan ajanvietto- ja stressinhallintakeinon. Jos et ole kokeillut, niin suosittelen edes kokeilemaan (:
Saattaa kuulostaa vähän hassulta, mutta niin se vain on, että värittelemällä mitä erinäisimpiä kuvioita ja koukeroita, ajantaju hukkuu  hyvinkin helposti ja uppoutuu hyvinkin äkkiä värittelyn maailmaan (:

Koska aikaakin löytyy taas enemmän, niin pyrin ”ryhtiliikkeeni” myötä myös olemaan paljon aktiivisempi täällä, joten pitäkää silmänne auki (:
Ja jos jotakin kiinnostaa, niin toisesta blogistani löytää vähän matskua reissusta Helsingin Kiasmaan ja muuta kivaa siihen liityen!

Näkyillään taas, siihen asti se on moido!

 

Seurantakäynti 2, kahden viikon tulos

30.9.2015 Yleinen

Viikko 3Kävin aamulla valmentajalla. Pudotus viime viikkoon oli 700g. Toki viime viikolla punnitsin itse omalla vaa’alla, joten heittokin on mahdollista. Riemuitsen kuitenkin kokonaismäärästä, joka on 6,4 kg!!!

Ensi viikon torstaina alkaa taso 2. Kävimme sen läpi ja odotan jo innolla kokkailuja ;)

Keskustelimme Münchenin matkastani ja valmentaja kehoitti nauttimaan lomasta ja kannusti myös siihen, että osaan siinä vaiheessa jo vähän katsoakin mitä syön ja mitä kannattaa syödä.

Tästä on hyvä jatkaa, hyvällä mielellä. :)