Selaat arkistoa kohteelle lihava.

Totta vai tarua

9.1.2017 Yleinen

Olen miettinyt paljon ihmisen kehonkuvaa ja sen haavoittuvaisuutta. Se on aihepiiri, joka tuntuu nousevan esille aina Anoreksiasta puhuttaessa. Jo yläasteella terveystiedon tunnilla opetetaan, miten tässä sairaudessa kuva omasta kehosta vääristyy ja todellisuus hämärtyy sen mukana. Muistan tarkkaan sen opetusmateriaalin kuvan, jossa luurangonlaiha Anorektikko katsoo peiliin. Kuvan on kai tarkoitus havainnollistaa Anoreksiasta vahvistettua faktatietoa. Siinä kuvassa peilistä takaisin tuijottaa siihen katsovaa tyttöä huomattavasti pyöreämpi hahmo.

Kun sairauteni diagnosoitiin, tiesin kyllä mistä oli kyse. Vietin silloin paljon aikaa peilin edessä koettaen selvittää näinkö jotakin, mitä ei ollut olemassa. Tulin aina samaan lopputulokseen: Ei tämä sairaus ole silmissä. Miksi en siis uskoisi omia silmiäni? En ollut mielestäni laiha, ja vaikka pidin sitä faktana, mietin silti toisinaan voisiko se paljon puhuttu kehonkuvan muuttuminen olla vain elävää legendaa. Jokaisen aterian jälkeen näin itseni välittömästi monta kiloa lihavampana. Tiesin ettei sellainen lihominen yhden aterian myötä voinut olla totta, mutta silmäni näkivät sen, ja ihmisellä on taipumus uskoa näkemäänsä. Tällaisia järjen ja näköaistin välisiä ristiriitoja koen edelleen.

18.1.2012, Keskiviikko klo 19:26
”Pahimpia on koulun terveystarkastukset. Aina samat jutut… Kamalinta on, etten ole laiha, vaikka ne niin sanovat. Siitä tulee liikaa ajatuksia päähän. Tietääköhän terkka mitä ajattelen ja koettaa huijata? Luuleeko hän että uskon sen? Vai koittaako hän sanoa että pitäisi syödä vähemmän?”

 Vasta viimevuosina alkoivat todelliset hankaluudet liittyen kehonkuvaani. Mietin sitä yhä enemmän, ja jokin sai minut hylkäämään aikaisemman teoriani. Silmissäni ei ehkä ollut vikaa, mutta aloin ajattelemaan sitä, mitä tapahtuu niiden takana. Entä jos jotakin sattuu sillä välillä kun viesti kulkee verkkokalvoiltani aivoihin? Sillä lyhyellä matkalla jokin ehtii vääristää näkemääni, ja kun viesti saapuu perille, se ei olekaan enää totuudenmukainen. Tähän ajatukseen luottaminen vei aikaa. Ei ollut helppoa uskoa sitä, että kaikki mikä minulle oli totta, ei ehkä ollutkaan sitä oikeasti. Se vaati todellisia ponnisteluja useiden asioiden kanssa. En kyseenalaistanut ainoastaan itseäni tai sitä mitä näin. Kyseenalaistin myös muiden ihmisten sanat ja motiivit, ja se sai minut välillä epätoivon partaalle. En tiennyt mitä tai ketä uskoa.

24.11.2016, Torstai klo 21:23
”Ne sanoo että olen sairaalloisen laiha. Miksi en näe sitä itse? Kun heräsin tänään ja istuin sängyn reunalle, näin siinä vain kaksi suurta lihamöykkyä. Reiteni. Äiti sanoo että olin paljon kauniimpi kun minulla oli enemmän kiloja. Miksi sekin on minulle hyvä uutinen? Koska se tarkoittaa että olen laihtunut. Olen laihempi. Olen laiha. Olen toisin sanoen nyt äitini mielestä rumempi, mutta sekin on minusta hienoa. Koska olen laihempi. En itse tiedä edes onko se totta. Sitä on vaikea uskoa.”

Yritin selvittää totuutta usein ahdistuksen vallassa. Ahdistus syntyi luottamuksen puutteesta kaikkeen siihen, mitä sisälläni ja ympärilläni tapahtui. Kun olin lakannut luottamasta jopa omiin silmiini, tiesin että peilistä ei ollut minulle enää apua. Se johdatti minut väärään suuntaan yhä uudelleen, koska Anoreksia kopeloi näköaistiani. Lukuisten itkuisten yritysten, ja useiden jopa kummallisten keinojen jälkeen aloin saamaan tolkkua kehonkuvaa koskeviin arvoituksiin. Yksi havainto kerrallaan jaottelin kaikkien aistieni keräämän informaation kahteen ryhmään: Asioihin, jotka olivat totta, sekä asioihin, jotka olivat sairauteni luomia illuusioita.

Peilikuva ei ole totta. Päässäni tapahtuvan itseni ja muiden kehonkuvien vertailun tulokset eivät ole totta. Ruokailun jälkeinen luisuminen useita kiloja turvonneeseen vartaloon ei ole totta. Se, että minuun ei päde jotkin tieteellisesti todistetut biologiset faktat, ei myöskään ole totta. Sen sijaan omaiseni puhuvat totta. He eivät vain yritä saada minua lihomaan, vaan se mitä he näkevät, on totta. Syömisen vähentämistä seuraava laihtuminen on totta. Vaatteiden suureksi jääminen on totta. Myös vatsakipu ruokailujen jälkeen on totta, kunnes vatsalaukkuni ehtii tottua suurempiin ruokamääriin.
Lopulta ajauduin takaisin alkuperäisen kysymyksen äärelle. Nyt, viisaampana, tiesin kumpaan kategoriaan sen vastaus kuuluisi: Kehonkuvan vääristyminen Anoreksian myötä ei ole pelkkää elävää legendaa. Se on totisinta totta.

30.11.2016, Keskiviikko klo 14:07
”Taina sanoi että tämä on vakava juttu. Se, että olen edelleen vaan laihtunut, ei ole mitään leikkiä. Hän toi esille sairaalahoidon jo ennen kun ehdin mainita että lääkäri ehdotti sitä jo. Taina sanoi että hänestä olen laihtunut jo viime viikosta. Itken, koska en tiedä mitä uskoa. Miksi en voi nähdä samaa mitä muut näkevät? On niin hankala uskoa jotakin muuta kuin omia silmiäni… Menin kotiin ja avasin vaatekaappini. Riisuin kaikki vaatteeni ja revin alasti itkien puhtaita vaatteita ulos kaapista. Puin päälleni niitä enkä katsonut peiliin, vaan suljin silmäni ja koitin tunnustella olivatko ne suuria. Olivat ne. Juhlahousut eivät pysyneet yllä laisinkaan.”

 7.12.2016, Keskiviikko klo 21:58
”Katselin tänään otettuja kuvia… Ne kertovat minulle jotain mitä peili ei kerro. Se on totta, että niissä näytän pieneltä. Pienemmältä kuin peilissä. Kun menen kotiin, aion ottaa itsestäni kuvia nähdäkseni jotain mitä en nyt näe. Ehkä se avaa silmäni?”

 Kuten todettu, totuuden selville saaminen askel askeleelta vastasi viimein kehonkuvaa koskeviin kysymyksiini, joita olin miettinyt sairastumiseni alusta asti. Se ei kuitenkaan muuttanut vääristyneitä näköhavaintojani tai tuntemuksiani. Ne ovat edelleen olemassa. Edettyäni pisteeseen, jossa tunnistin oikeat ja väärät aistimukset, sain kuitenkin rauhaa tutkia asiaa lisää. Nykyään suhtaudun siihen lähes tieteellisesti. Pyrin jatkuvasti etsimään uusia väyliä joiden avulla kykenen osoittamaan itselleni, että kehonkuvani vääristyminen on totta. Minulla on vastaukset jotka luovat järkeä tähän kaikkeen. Nyt haluan vain löytää paljon todisteita niiden tueksi. Uskon, että järkeä tukevien todisteiden kautta vääristymät saattavat vähitellen väistyä totuuden tieltä.

Kaikesta oikeaan ja väärään liittyvästä informaatiosta huolimatta minun on jatkuvasti muistutettava itseäni siitä, että kaikki ahdistukseni aiheet eivät ole todellisia. Kun vääristymät iskevät vasten kasvoja, koitan muistaa että niiden vuoksi ei kannata ahdistua, koska niitä ei ole olemassa. Ahdistuksen sijaan yritän kääntää vääristyneet havaintoni muotoon, jossa pystyn näyttämään itselleni kuinka naurettavia ne ovat. Vertailen niitä tieteellisiin faktoihin ja sullon ne yhä syvemmälle siihen laatikkoon, joka on aivoissani varattu Anoreksian aiheuttamille aistiharhoille. Se kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se ei ole lainkaan niin helppoa. Havainnollistavana metaforana voidaan ajatella värejä: Kuvitellaan tilanne, jossa minun näkemäni punainen on muiden silmissä sininen. Minun on alati muistettava kutsua punaista siniseksi, vaikka se ei ole sitä minulle. Päivittäin omaksun uudelleen oman käsitykseni vastaisia totuuksia ja koitan olla ahdistumatta niistä.

 9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Ehkä hulluinta tällä hetkellä on, että en ole edes kunnolla vielä aloittanut syömään normaalisti, mutta siitä hetkestä lähtien kun päätin yrittää, tunsin itseni turpoavan heti. AJATUS TAI PÄÄTÖS EI MUUTA VARTALOANI. Kukaan ei saa väittää mitään muuta. Inhoan sinua, Anoreksia. Viimeinen erä alkaa NYT.

Minä vuosina 2002-2015

25.11.2015 Yleinen

Askartelin illan ”iloksi” kuvan itsestäni. Siinä näkee painoni useilta vuosilta. Esimerkiksi vuonna 2003 olin pudottanut reippaasti kiloja Painonvartijoissa. Sitten taas se loppui jossain vaiheessa ja vuonna 2005 olin jo melkoinen syöttösika! Itsestä sallittakoot niin sanottavan. :D

Kesällä 2014 painoin 112 kg, minulle oli kokeiltu useita lääkityksiä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön (joka diagnoosi sitten kumottiin tarkemmissa tutkimuksissa 12/2014) ja voin tuossa kuvassa todella huonosti. Tärisin ja liikkeeni olivat hitaita ja kömpelöitä. Tuon reissun jälkeen hautasin viimeisen lääkekokeilun ja vaadin tarkempia tutkimuksia. Lääkkeiden ansiosta laihduinkin sitten pikkuhiljaa, kunnes hakeuduin Cambridgeen syyskuussa 2015. Lopun voitte lukea blogin teksteistä. Painoni on tällä hetkellä 79,5 kg ja tavoite olisi päästä 65 kg. Pystyy pystyy! Tämä kuva lähinnä tsemppaamaan itseäni. Haastankin blogia lukevat Cambailijat tekemään omasta elämästään samanlaisen.

eri_vuosilta2002_2015

Ajatuksia kuluneesta 10 viikosta – 70 päivästä

16.11.2015 Yleinen

20151115_175002Aika on mennyt nopeasti! Alkuun olin innostunut; tuloksia saatuani, olin innostunut; viikot kuluivat, innostuin enemmän! Ei oikeastaan ole juurikaan ollut vaikeaa päivää. Paitsi tietysti alussa, kun koirani joutui leikkaukseen. Mutta tahdonvoima on niin suuri, että siitäkin selvittiin. Vaikeinta on ehkä syödä tarpeeksi…

Olen innostunut liikkumaan, kun painoa on lähtenyt. Liikunnan tuoma euforia auttaa niin hyvään kuin huonoon mieleen ja tsemppaa yrittämään enemmän. Zumba on ihan mun lemppari nykyisin, viis siitä, etteivät askeleet mene aina kuten pitää ja ettei joka viikko pääse tunnille. Hikilenkit ja juoksu on myöskin ihania. Raitis ilma ja kiva maasto, mikä sen parempaa. Ja se, että nyt jaksoi juosta minuutin pidempään kuin viikko sitten!

Useampi keikka on koettu selvinpäin ja hauskaa on ollut. Lätkämatsissa olen ollut selvinpäin ja siltikin viihdyin. Rapujuhlatkin on koettu selvinpäin, tosi hauska ilta oli. Leffassa kävin tänään, ilman pop corneja ja siltikin selvisin. Ravintolassa on syöty useamman kerran ja kalorit on pysyneet kurissa. Mielitekoja ei juurikaan ole ollut, vaikka mies on vieressä syönyt hampurilaista, kebabia, tmv.

Samalla, kun katson, mitä syön, olen muuttanut asennoitumistani. En enää kyräile ja kylvä negatiivisuutta. Pyrin olemaan aina positiivisella mielellä. Karsastan ihmisiä, joilla ei koskaan ole mikään hyvin… Sellaiset ihmiset imevät kaikkien energiat ja kylvävät omaa pahaa oloaan toistenkin ”nautittavaksi”. Tähän suoraan kuuluu sekin, että olen energisempi. En juurikaan nuku päikkäreitä ja käytän päivän tunnit mieleisesti.

Eniten olen ihmetellyt ihmisten suhtautumista minuun ja valintoihini. Milloin olen saanut kuulla olevani tylsä (kun en ota sitä viinilasillista), vaikka aiemminkaan sitä en ole välttämättä ottanut. Milloin on sanottu, ettei tämä nyt yhteen lasilliseen kaadu, mutta jos olen päättänyt olla tipattomalla… Ja sitten anoppi. Eilen naureskeli vaan, että jääkaapissa on kyllä lanttua, jos haluan… Ja sitten muut ottavat ongelman siitä, mitä syön tai juon. Kuitenkin olen aina ollut sitä mieltä, että mikäli jollain on erikoisruokavalio, kannattaa ottaa omat eväät.

Moni voisi kadehtia oloani. Ja kadehtiikin. Minulla on tahtoa, on halua, ei ole halua olla lihava ja huonokuntoinen. Ei halua olla pahantuulinen ja negatiivinen. Minulla on aikaa liikkua, muttei rahaa, koska ei ole töitä. Jos jotain noista asioista kiinnostaa, suosittelen haluamaan, tahtomaan, TEKEMÄÄN ASIAN ETEEN TÖITÄ, irtisanoutumaan töistä ja käyttämään vapaa-ajan liikuntaan, jne. Elämä on valintoja täynnä.

Kuten tekstistä ehkä näkee, kirjoitin tämän ennenkuin tiesin veljenpoikani menehtyneen :(

Hiljaiselosta hiljempaa

4.6.2015 Yleinen

Kuukausi on kulunut. Terveys alkaa olla reilassa, mutta en uskalla sitä hehkutta. Pelkään, että hammas kipeytyy jos luotan siihen, että olen terve. Flunssa ei enää vaivaa, mutta kyllähän tässä ehtii vielä sekin tulla jos on tullakseen. Salilla olen käynyt YKSIN. Todella tylsää tai ei tylsää, mutta jotenkin siitä ei saa irti sitä mitä haluaisi. Rinta- ja käsipäivinä on aina tarvetta kaverille joka tulee nostamaan ja varmistamaan. En osaa treenata yksin. No olen saanut aina nakitettua jonkun jätkän salilta varmistamaan ja tekemään muutaman kegatiivisen loppuun. Se on ollu ihan jees, mutta jotenkin ei aina jaksais kysyä jotain random tyyppiä auttaan. Vaikka ihan mielellään ne näyttävät tulevan auttamaan, mutta silti välillä jää sellainen olo, että sori jos keskeytin… Ja voishan sitä vastata että en mä nyt ehdi… Niin saako salilla kysyä random tyypeiltä varmistus tai muuta jeesiä?

En ole ollut kuukauteen töissä joten olen päässyt päivisin treenailemaan ja usein käynytkin. Käyn 3-5kertaa viikossa salilla. Nytkin on maanantain jalkapäivästä jalat niin kipeät että istuminen on vähän tuskaisaa tai oikeastaan ylös nouseminen.

Olen saanut vihdoin myös raahattua yhden kaverin salille ja se on ollut kyllä ihan huippua. Aika salilla menee nopeammin ja saa parempia tuloksia aikaan ja uusia liikkeitäkin olen tuon kaverin ohjeistuksella kokeillut. Jotenkin siihen treenaukseen tulee joku järki kun sielä on joku mukana kenelle puhua…  Tajuaa olevansa elossa ja muut ihmiset oikeesti näkee mut. Mä olen yksin kuin haamu, joka vaan leijuu sielä salilla.

Kysyin salihenkilökunnalta myös jos joku voisi katsoa vähän sitä mun saliohjelmaa ja tehdä mulle uudenlaista ohjelmaa käyttöön. Tilanne on todella vaikea. Olen ollut taas niin kauan työttömänä, että puhuminen ulkopuolisille on vaikeaa. Kun viettää kuukauden päivät puhuen vaan perheelleen niin siinä alkaa puhe tarttua kurkkuun kun pitäisi tuntemattomille puhua. Itse olen oikeasti avoin ja ulospäin suuntautunut ja liiankin puhelias yleensä, mutta nyt huomaan, että työttömänäolo syö itsetuntoa ihan hirveästi.

Toinen ongelma on se, että olen oikeasti todella lihava. Kaikki salilaitteet ei vain yksinkertaisesti käy mulle koska mulla on niin iso maha. Siitä on aika vaikea keskustella tuntemattoman ihmisen kanssa. No sain kuitenkin varattua sen miehen kanssa ajan itselleni ja mua jännittää ihan kamalasti. Siis ei edes jännitä vaan tää on sellaista pakokauhua jota en osaa selittää…

Treenarin kanssa asioista pystyi puhumaan suoraan, koska oltiin ystäviä mutta, että puhuisin niistä samoista asoista tuntemattomalle. Ja ystävällekin puhuminen tästä lihavuudesta on vaikeaa. Hyvä jos omalle murulle pystyy puhumaan. Se on nöyryyttävää, vaikeaa ja ahdistavaa.

No katsotaan kuinka käy…

Mun ”anoreksiastani”

4.12.2014 I'm FAT!!

niin kuin minäkin

 

Heti alkuun sanon, etten tahdo antaa mitään vinkkejä jo valmiiks tosi laihoille, vaan kerron lähinnä mun omista kokemuksistani lievääkin lievemmän anoreksiani kanssa. Joten jos kaipaat vinkkejä, miten voisit kituuttaa ittestäs vikatkin kilot pois, olet valitettavasti lukemassa vääränlaista blogia.

 

FAT lukee munkin kädessäniMyöskin minun ihossani lukee FAT

 

Nuorempana mul ei ollu pahemmin vaikeuksii ruuan kanssa, ainoo oli ja on edelleenki et oon aika kranttu (=nirso). Mulle on silti ruoka maistunut todella hyvin, mutta masennus pilasi senkin. On aina ollu normaalipainoinen, ettei senkään luulis olevan mulle ongelma. Mutta viime syksynä, tai voisi sanoa, että jo vuosi sitten kesällä ruokahaluni alkoi hiipua: mikään ei maistunut, ei ollu ruokahalua/nälkä. Anoreksian kaltainen elämänvaiheeni oli alkamassa. Osastolla ollessani ja sen jälkeen söin tosi vähän, niin vähän kuin pystyin. Saatoin helposti elää päivän mandariinilla, voileivällä, jogurtilla ja parilla lasilla vettä (vertaa: kaksi lautasta puuroa+hilloa, kouluruokaa semisti, 3-6 voileipää, omena/appelsiini/päärynä/banaani/2mandariinia usein useampiakin hedelmiä per päivä, muroja+maitoo/jogurttia ja kaikki toi yhessä päivässä verraten edelliseen.) plus et kävin vaa’alla kaksi kertaa päivässä. Tiedän mulla meni tosi hyvin.

 

yäk

 

Vaikka söinkin vähän, liikunta ei ole koskaan ollut minulle pakkomielle, ei edes anoreksia kausinani. Viimeisten vuosien aikana en ole pahemmin liikuntaa harrastanut, koulumatka pyörällä n. seitsemän kilsaa per päivä, koirien lenkitystä Einon kanssa n. kilsasta kahteen kilsaan, eikä sitten muuta kuin perus kävelemiset.

Mun tarkoitus on saada tää hemmetin pömppömaha pois, ja mun reidet, YÖK!! En kestä! No laihduin 10-15 kiloo viidessä kuukaudessa. Olin ylpeä itsestäni. En ikinä halunnut ittestäni keinolla-millä-hyvänsä kukkakeppiä, jonka rasvaprosentti on -5. Ei. Ei. Tiesin, tiedän edelleenkin, pystyväni pitämään sen kurissa.

 

 

don't eat

 

No kesää kohden mennessä (kevät-syksy 2014) ruoka alkoi pikku hiljaa maistumaan, muttei missään tapauksessa entiseen malliin. Tämä syksy ei lukion puolesta ole ollut kovin rankka. Monien mielestä oon päässy liian helpolla ja pystyisin parempaankin, ehkä. Mutten halua ottaa riskiä, sillä vain minä itse tiedän miltä musta tuntuu ja osaan arvioida kaikkei parhaiten mihin pystyn. Omasta mielestäni tässäkin on ollu ihan riittävästi tekemistä, vähän lisää tunteja niin olisin löytänyt itseni jälleen osastolta huilimasta. Tosin puoliks jouduin alkaan partiossa johtajaksi (no se ei oo mikään paha pesti sillä mun lisäkseni ryhmään kuuluvat Anni ja Eino LoL!), se on hiukan tuonu paineita, mut ei mitään hirveesti. Partiolaisten tärkein varainkeruukeino ovat joka vuotiset ADVETTIkalenterit (vähän kuin joulukalenteri, mut avaamisen saa aloittaa jo adventtina, eli kalenterissa joinakin vuosina on enemmän kuin 24 luukkua(!)). Tänä vuonna kappalehinta oli viimevuotiseen malliin 7€. Myydyistä kalentereista osansa saavat myyjän ryhmä, lippukunta, piiri ja järjestö. Oon aikasempina vuosina myynyt noin 30-50 kalenteria, mikä on oikein hyvä tulos. No tänä vuonna lievästi sanottuna ylitin itseni myin 155 kalenteria!! :D   Mulla ei oo pahemmin sukulaisii, ketkä ostaisivat, joten myyn kalenterini lähes täysin ovelta ovelle. Voin liioittelematta sano soittaneeni ovikelloa/koputtaneeni satoja ellen jopa tuhansia kertoja, ja olen esittänyt asiani likimain yhtä monta kertaa. Kulutin vapaa-aikaani kymmeniä tunteja, mutta kaikki se kannatti. Nimittäin ryhmä (johon myyjä kuuluu) saa 2€ per kalenteri, joten minä yksin keräsin ryhmälleni (Anni, Eino, minä) vähän yli 300€:a. Tiedän aika moni teistä varmasti ihmetttelee, mihin (voimme) käyttää moisen rahasumman. Me kolme haluaisimme tehdä partion puitteissa vaelluksen Lapissa, tarvitsemme siis vielä paljon rahaa. Minä olen siin käynyt useamman kerran Lapissa perheen kanssa vaelluksella, Anni ja Eino (minä myös!) ovat olleet isommilla partioleireillä haikilla = vaellus joka on kestänyt yhden yön.  Hups! En paljoo kadonnut sivuraiteille ;D Pointtini siis oli, että sain skarpattua itseni myyntihommiin loistavasti mukaan.

 

”Anoreksia kausinani” tunnen ulkonäköni erittäin herkästi epämiellyttäväksi, jos näytän hiukankaan lihavalta yms. se meinaa: ”hei hei ruoka, tervetuloa tyhjä ruokalautanen!” Ensi keväänä mulla on Wanhojen tanssit ja kaikki mun luokan tytöt ovat pukeutuneet niin kauniisti, tunnen itseni rumaksi ankanpojaksi heidän kanssaan. En edes jaksa aloittaa mitään kilometrien mittaista valitusromaani mun ulkonäkö jutuista.

 et syöEt varmana syö!!

 

Tänä syksynä jostain syystä olen hirveästi alkanut himoimmaan karkkia yms. makeaa, rasvaista, epäterveellistä. Toisinaan, mutta oikeasti ihan törkeen harvoin onnistun pitämään haluni kurissa. Olen vetänyt suklaapatukoita, karkkipusseja, sipsejä ja muutakaloripitoista masennukseni aikana enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä! En ole piiiitkään aikaan käynyt vaa’alla ja minua pelottaa aivan tolkuttomasti nähdä ne luvut. Pelkään kuollakseni nähdä kuinka paljon olen lihonnut. Mieluummin vetäisin itseni hirteen. Oon tälläkin viikolla parina aamuna seissyt vaa’an vieressä ja miettinyt pitkää rohjetako nousta sille vai en, en ole rohjennut.

 

 

 

Eipä mulla muuta sanottavaa ole. Hei hei.

 

-Elina

Minun elämääni verhojen takana

15.4.2014 Yleinen

Lähdin aamulla kouluun, minua väsytti ja vihaan mennä tietyllä linkillä kouluun. Vihaan aamulla nähdä tuttuja vanhasta koulusta, koulusta jossa mua kiusattiin koko peruskoulun ajan. Hymyilen, sanon huomenet, menen kaverini viereen istumaan. Yritän keskittyä, opinkin ehkä jotain.

Pitäisi lähteä syömään, ei huvita. On nälkä, mutta entä jos lihon? Pelkään aivan liikaa, että lihon. Olen 175cm pitkä, enkä hyväksy jos painoni menee yli 60kg. Painan nyt noin 58kg, eli aivan liikaa. Pitäisi taas laihduttaa, mutta en osaa. Olen tuomittu olemaan aina hieman pyöreä. Ja ennen kuin kukaan tulee kommentoimaan, että minulla olisi syömishäiriö, kerjään huomiota tai muuta vastaavaa. Voin sanoa, että minä kyllä tiedän milloin mulla on anoreksia/bulimia. Tiedän että painoindeksini on alhainen. Ja jos tämä on teidän mielestänne huomion kerjäämistä, perustelkaa. Blogini on nimetön, ette voi nähdä minua ettekä näe oikeasti vartaloani. Eli syytä ei ole. Ja enköhän minä tiedä milloin minulla on ylimääräistä ja millon ei.

Tästä onkin hyvä jatkaa ihmisten tottumuksiin. Toiset pitävät juurikin minun kokoisiani laihana, kun itse taas katson ihaillen vielä hoikempia ihmisiä. Haluaisin lautamaisemman kehon, en näin isoja tissejä, enkä leveää lantiota. En halua olla näin naisellinen ja muodokas. Muodokas=LÄSKI! Toiset ihailevat hoikkia, isotissisiä naisia. Hei terve, täällä olisi yksi! Kuppikoko on tosiaan 70E. Ei kovin normaali luonnostaan, ei ja minua inhotti jo siinä vaiheessa kun kokoni oli 65C. Entäs nyt. Kyllä koko 65 menisi muuten, mutta kuppikoot eivät vain riitä missään. Miksi olen perinnyt tälläisen kehon, miksi?

Kuitenkin ruokalasta päästessäni menimme seuraavalle tunnille, en jaksanut enää keskittyä edes tunteihin. Onneksi pääsimme jo kello 15.00. Lähdin siitä sitten linkillä toidelle puolen kaupunkia, ja äitini tuli hakemaan minut sieltä, kun hän kävi itse samalla kaupassa.

Onko kellään teistä koskaan sellaista oloa, että kun katsotte peiliin ja inhoatte itseänne yli kaiken? Silmänaluset on tummat, posket roikkuu, hiukset on huonosti, kulmia ei ole nypitty, tai jotain muuta. Sitten, kun meikaatte ja saatte itsenne näyttämään jopa ihan hyvältä, yksinkään kuva ei onnistu, ja facebookin profiilikuva olisi jo hyvä päivittää. Niin, minä tiedän tämän tunteen todella hyvin. Miksi se kuva sitten pitäisi päivittää? No minulla syynä on ainakin se, kun blondaus operaatio on menossa ja vihaan näitä hiusten välimuotoja, en halua katsella niitä edes facebookissa.

Eipä minulla tällä kertaa ole muuta!
Xoxo Jessika<3