Selaat arkistoa kohteelle lepo.

TEE NÄMÄ

24.12.2017 Yleinen

13.2.2017, Maanantai klo 15:46
”Kaikki langat pitää olla koko ajan käsissä. En voi rentoutua jos jokin asia on tekemättä, oli se sitten koulutehtävä tai imurointi. On totta että nuo asiat kuuluvat myös Anoreksiaan, mutta ne ovat kuitenkin peräisin minusta itsestäni, eivät sairaudestani. Ne ovat luonnettani. Sitä osaa minusta, johon Anoreksian oli helppo tarttua kun se muutti minuun asumaan. Perfektionismi on ehkä oikea sana kuvaamaan sitä kaikkea.”

 Perfektionismin kautta loin itselleni tapoja joilla pidin langat helpommin käsissäni. Tapoja, joilla sain vaadittavat tehtävät tehtyä jo kuukausia ennen deadlinea, ja joilla elämäni pysyi mielenrauhaa tavoittelevassa järjestyksessä. Samalla nämä mielenrauhaan pyrkivät tavat lipsahtivat kuitenkin helposti pakkomielteisyyden puolelle ja aiheuttivat pyrkimyksissään päinvastaisen reaktion.

Useimmat lankoja järjestävät tapani kulkivat ’TEE NÄMÄ’ –nimisen otsikon alla. Ne olivat listoja joihin merkitsin kohta kohdalta kaiken mitä minäkin päivänä piti saada aikaiseksi. Listani eivät pitäneet sisällään järkeviä, vireystilaa ja yleistä jaksamista ylläpitäviä aikatauluja. Minun henkilökohtainen aikatauluni tarkoitti listan asioiden tekemistä niin nopeasti ja niin hyvin kuin mahdollista. Kouluaikoina opettajien antamat deadlinet olivat minulle aina liian kaukana. Minun oli saatava tehdä koulutehtävät pois alta välittömästi jos halusin nukkua yöni rauhassa. Listoillani komeili myös koulutehtävien ulkopuolisia asioita, jotka oli toistettava päivittäin. Tällaisiin asioihin kuului esimerkiksi juuri siivoaminen. Asuntoni tuli olla täydellisessä järjestyksessä jotta pystyin hengittämään vapaasti.

Kun jäin sairaslomalle, huomasin elämäni suorituskeskeisyyden uudessa, jännittävässä valaistuksessa. Yhtäkkiä minulla oli kädessäni lista, jossa ei ollut enää yhtäkään pakollista koulutehtävää. Mielenrauha oli kuitenkin saavutettava. Jotakin oli tehtävä, eikä siivoamiseen saanut kulumaan täyttä päivää vaikka olisin putsanut asuntoni hammasharjalla. Asioita oli hoidettava järjestelmällisesti. Aloitin uuden listan, joka kulki samalla otsikolla: TEE NÄMÄ. Mitä sairaslomalla tehdään? – kysyin itseltäni, ja listasin lopulta ylös kaiken, mistä olin kuullut olevan hyötyä. Minua oltiin kehotettu rentoutumaan. Katsomaan telkkaria ja elokuvia, lukemaan kirjoja ja lehtiä, kuuntelemaan musiikkia ja nauttimaan olostani. Tekemään sellaisia asioita joita normaalit ihmiset tekevät päivittäin arjenkin keskellä. Asioita, joita minä en sallinut itselleni ennen kuin kaikki pakollinen oli tehty. Asioita, joihin ei kuitenkaan ollut koskaan jäänyt aikaa sen pakollisen jälkeen.

Olen kirjoittanut siitä, miten sairaslomani aktiviteetit latasivat akkujani ja mahdollistivat taas uusia askeleita parantumisen tiellä. Niiden aktiviteettien parantavaan vaikutukseen päästäkseni, oli minun kuitenkin ensin opeteltava tekemään niitä oikeista syistä ja oikealla tavalla.

Aloitin televisiosta. Tuijotin sitä värikästä ruutua jota olin siihen asti pitänyt turhana, elämää hukkaavana päänsärkylaitoksena. Tein jotakin sellaista, minkä tekeminen oli minusta aina tuntunut elämän roskapussittamiselta. Tein sen kuitenkin tutulla ’TEE NÄMÄ’ –tyylilläni. Sarjat oli katsottava säännöllisesti ja järjestelmällisesti. Kanavaa ei saanut vaihtaa jos ohjelma oli kesken. Jos tv-sarjan aloitti, se oli katsottava loppuun jokaista jaksoa ja lopputekstiä myöten, vaikka kiinnostusta ei olisi ollut lainkaan. Minulla oli lista elokuvista joita olin kuullut kehuttavan. Ne piti katsoa järjestyksessä, analyyttisellä otteella.

Luin kirjoja ja lehtiä. Kaivoin esiin vaarini vanhat Suomen Kuvalehdet ja päätin perehtyä politiikkaan ja maailman menoon uudella tavalla. Nyt kun oli aikaa, se oli käytettävä hyödyksi. Lehdet oli luettava kannesta kanteen ajatuksella. Yhtäkään artikkelia ei saanut jättää välistä. En kysynyt itseltäni mikä otsikko minua kiinnosti, koska koko lehden lukeminen oli jo suuremman, merkittävämmän, ’TEE NÄMÄ’ –otsikon alla.

Kuuntelin musiikkia. Valitsin artistin kerrallaan ja kuuntelin kyseisen muusikon tuotannon alusta loppuun. Kaikki kappaleet ja levyt oli kuunneltava ennen kun sai siirtyä seuraavaan. Valitsin artistit oppimisnäkökulmasta ja kuunnellessani lajittelin kappaleita asianmukaisiin soittolistoihin vain järjestääkseni jotakin. En koskaan palannut niihin soittolistoihin. Niiden uudestaan kuunteleminen olisi tuntunut ajan hukkaamiselta. Koin kuitenkin tekeväni jotakin hyödyllistä, kun näin silmieni alla siistejä listoja täynnä otsikoiden mukaisesti lajiteltua musiikkia.

Huomasin nopeasti suorittavani sairaslomaani. Suoritin tv-sarjoja, suoritin lukemista ja suoritin musiikkia. Suoritin sitä aikaa, jonka lääkäri oli minulle lausunnossaan kirjoittanut toipumiseen. Suoritin toipumista. Tein asioita joista useimmat ihmiset nauttivat, jotta oppisin rentoutumaan, mutta tapa jolla tein niitä, vei minua päinvastaiseen suuntaan. Elin sairaslomaa minut sairaslomalle ajaneella elämäntyylillä.

14.9.2016, Keskiviikko klo 18:31
”Kun välivuosi alkoi, tein tyypilliseen tapaani listan kaikesta mitä pitää sen vuoden aikana tehdä, ettei vuosi mene hukkaan. Mutta olen tähän aivan liian väsynyt ja tuo kyseinen lista on juuri vastoin koko välivuoden ideaa… Vaikka ne olisivat kivojakin asioita mitä siinä listassa on. Hiiteen sellaiset listat… Ne ovat enemmän tai vähemmän Anoreksiaa. Revin sen listan tänään. Heitin roskikseen.”

Kaikkea mahdollista voi suorittaa. Sairaslomani osoitti minulle, miten jopa lepoa on mahdollista suorittaa. Kaikki suorittaminen muuttaa kuitenkin suorittamisen kohteen hohtonsa menettäneeksi massaksi jonka alkuperäinen idea jää pakkomielteisyyden jalkoihin ja unohtuu lopulta kokonaan. Koulutehtävien suorittamisessa oppiminen unohtuu. Yhdessäolon suorittamisessa todellinen kontakti muihin ihmisiin unohtuu. Nauttimisen suorittamisessa itse nautinto unohtuu. Lepäämisen suorittamisessa lepo unohtuu. Ennenkaikkea kaikessa mahdollisessa suorittamisessa unohtuu ihmisen olemassaolon perimmäinen tarkoitus: Eläminen.

Halusin alkaa elämään. Halusin viimein lopettaa suorittamisen. Halusin tehdä juuri sitä, mikä minäkin hetkenä tuntui hyvältä. Ongelma oli, etten tiennyt mitä sellainen olisi. Listani oli määrännyt päiväohjelmani puolestani vuosien ajan. Miten voisin yhtäkkiä tietää mikä tuntuisi hyvältä, kun en ollut kuunnellut mielitekojani vuosiin? Mietin, voisiko olla olemassa listaa, josta olisi hyötyä Anorektikolle ja perfektionistille. Listaa, joka kannustaisi elämään, ja jolla pääsisin alkuun.

23.12.2016, Perjantai klo 9:45
”En harrasta joululahjoja, mutta tänä vuonna ostin meille pienet, valkoiset, nahkakantiset vihkoset. Miksi? Olen sairauteni myötä miettinyt paljon kuolemaa, ja enemmän vielä nyt kun sydämeni reistailee. Samalla etsin edelleen tietä ulos suorittamisen jäykästä maailmasta. Se kaikki on saanut minut ajattelemaan asioita joita en ole vielä tehnyt, mutta haluaisin tehdä. Ennen kuin kuolen. Sitä kutsutaan nimellä Bucket list. Ensin ajattelin tehdä sellaisen vain itselleni. Sitten aloin kuitenkin miettimään myös perhettäni. Etenkin iskää… Hän on väsynyt töistään mutta painaa hullun lailla menemään päivittäin. Hänellekin tekisi hyvää miettiä mitä hän vielä oikeasti haluaa elämältään… Ei sen tarvitse olla mitään suurta ja mieletöntä (voi se sitäkin olla), mutta pieniä juttuja jotka saavat meidät tuntemaan itsemme eläväksi. Tuskin kukaan perheestäni ottaa tätä mitenkään hirveän vakavasti, saatika sitten jatkaa sitä myöhemmin elämässään kuten itse haluan tehdä. Idea on kuitenkin saada heidät pysähtymään hetkeksi ja ajattelemaan. Niin se teki minulle. Jos onnistun siinä heidänkin kohdallaan, olen tyytyväinen.”

 Minun Bucket listini pitää sisällään mm. Suomiroadtripin, hostellin makuusalin, kirjan kirjoittamisen, Bruno Marsin keikan, teltan pystyttämisen sisätiloihin, ja niin, New Yorkin. Sen valkoisen vihkon kansien väliin mahtuu suuria unelmia ja pieniä elämää värittäviä kokemuksia. Tätä listaa ei pysty suorittamaan. Sen olemassaolo auttaa minua kuitenkin pääsemään vapaaksi mieltäni rajoittavista kaavoista ja säännöistä. Se auttaa minua vastaamaan kysymykseen: Mitä minä oikeasti haluan? Se muistuttaa minua elämästä, ja avaa silmäni mahdollisuuksille.

Ei minun sairaslomani päättynyt elämäni hurjimpiin kokemuksiin. Se päättyi ulkoisesti samoin kuin alkoikin: Katselin elokuvia, kuuntelin musiikkia ja luin lehtiä ja kirjoja. Sisäisesti kaikki oli kuitenkin muuttunut. Olin löytänyt rauhan, jonka myötä aloin vapauttamaan mieltäni suorituskeskeisyydestä.

 

Välivuosi – viimeinen kantapää

16.9.2017 Yleinen

Välivuosipäätökseni ei ollut kypsä vielä syksyn tuomien koitosten saapuessa. Minä aloitin kuin aloitinkin taas koulunkäynnin kesän jälkeen. Se alkoi harjoittelulla kirurgisella poliklinikalla, ja menin sinne tiedostaen hyvin vahvasti että se olisi jotakin, mihin minun voimani eivät järjellä ajateltuna riittäisi alkuunkaan. Minun voimani eivät kuitenkaan myöskään riittäneet suoraan luovuttamiseen. Kuten Anoreksian kanssa yleensä, minun oli jälleen saatava tehdä ihan vähän enemmän. Mennä ihan vähän pidemmälle. Minä uskottelin itselleni että harjoittelun jälkeen minä sitten jäisin välivuodelle, vaikka samalla salaa odotin ihmettä joka palauttaisi voimani harjoittelun aikana. Siirsin päätöksentekoa eteenpäin jotta ihme ehtisi tapahtua. Kaiken sen ohella tiesin, että ihmeiden aika ei ollut tulossa. Minä olin jo pelkästään somaattisesti siinä kunnossa, että minun ja ihmeiden välillä seisoi muun muassa fysiikan lait.

22.8.2016, Maanantai klo 18:25
”Eka päivä harkkaa takana. Nämä asiat todella kiinnostavat minua. Silti, huominen tuntuu isolta vuorelta mikä täytyy jaksaa ylittää. Ja huomenna on vasta toinen päivä. Kunpa saisin täydet fyysiset ja henkiset voimat… En oikeasti edes tiedä miltä se tuntuu. En enää. Jälleen kerran myös huomaan miten minun luonteelleni on niin rasittavan hankalaa käsitellä tätä tunnetta, kun ei vielä ymmärrä miten kaikki asiat tuolla toimii. Keskeneräisyys sekä käsitys siitä että edes koulusta valmistuminen ei tuo minulle kaikkea tietoa mitä se talo pitää sisällään, on hankalaa. Tarvitaan monta vuotta työelämässä että sen kaiken oppii… Ja haluaisin osata sen kaiken nyt heti. Ja kuitenkin tuntuu että pää on aivan loppu jo yhden päivän aikana imetystä informaatiosta… Olkoonkin että sieltä tilaa vie myös sairauteni. Mutta tuntuu vaikealta sopeutua siihen, että ymmärrän kuinka saakelin monta liikkuvaa osaa tuolla alalla on, mutta niistä itse osista en ymmärrä edes murto-osaa. Tämä kaikki laukaisee päässäni sellaisen tahdosta riippumattoman taistelun loputtoman tiedon nälän ja luovuttamisen välillä. Todellinen luonteeni kaiketi tukee ensimmäistä, ja tämä uupumus ja epävarmuus jälkimmäistä.
En tiedä miten jaksan huomisen, mutta sen murehtiminen ei vie huomista pois. Päinvastoin; huominen lähestyy minuutti minuutilta ja mieluummin käytän ne minuutit poissa tästä hankalasta maailmasta. Siispä hyvää yötä.”

 23.8.2016, Tiistai klo 17:44
”Jätin tänään eväät kotiin koska eilen toinen ohjaajistani sanoi että tuolla kaikki käy ruokalassa syömässä, ja Taina taas muistutti yhteisen ruokailun sosiaalisesta merkityksestä. Jos en mene sinne, en pääse mukaan yhteisöön. No, sattumalta tämän päivän ohjaajani olikin sitten ilmeisesti se ainoa joka ei käy siellä ruokalassa, joten jouduin menemään sinne yksin… Istuin ensin pukkarissa yrittäen ympäripuhua itseäni sinne sen sijaan että olisin ollut toiset 4 tuntia syömättä. Olisin pystynyt siihen, mutta millä oppimisen prosentilla? Sain itseni ruokalaan ja sain lautaselleni perunan. Sosiaalisen hetken kohdalla kuitenkin panikoin. Se oli minulle liikaa.. Se tilanne. Ja se peruna. Istuin yksin ja lähdin niin pian kuin kehtasin. En enää ikinä halua mennä sinne.”

 24.8.2016, Keskiviikko klo 18:00
”Elämiseksi en tätä kutsuisi. Herään aamulla, revin itseni ylös, koitan koko päivän keskittää energiani itseni kannattelemisen lisäksi kaikkeen tärkeään ja joka päivä kun pääsen kotiin raskaan päivän kasaan painamana, huomaan, että ulkona on meneillään viimeiset lämpimät kelit, mutta en jaksa hyödyntää niitä. Kotona googlaan silmät ristissä päivän aikana muistilistaani kertyneet termit, mietin loppuillan ruokailuja sekä sitä miten pitäisi mennä lenkille mutta minusta ei ole siihen, ja lasken minuutteja aikaisimpaan kellonaikaan jolloin on hyväksyttävää mennä yöunille. Välillä mietin myös, että minulla olisi koko ilta aikaa soittaa pianoa ja tehdä musiikkia… Mutta en jaksa. En yksinkertaisesti jaksa.”

 27.8.2016, Lauantai klo 12:45
”Minulla on hankalauuksia rentoutua kun tiedän että heti maanantaina alkaa taas aikainen aamu ja tsemppi. Ihan kuin viikonloppuna rentoutuminen jotenkin estäisi minun valmiuksiani maanantaille? Ihan kuin jotenkin unohtaisin mennä sinne jos en ajattele sitä koko ajan? Naurettavaa. Aivoni, kuulitteko? Naurettavaa.”

 28.8.2016, Sunnuntai klo 19:35
”Olen helpottunut että minun ei tarvinnut olla yksin tätä viikonloppua… Valehtelisin jos väittäisin että voisin hyvin henkisesti, ja kaikki täällä meidän perheestä tietää sen. Se on helpottavaa. Tuntuu vaan että toleranssini on taas nollassa. Ei tarvitse tulla kuin ihan minimaalinen vastoinkäyminen ja koko maailmani romahtaa, ja sitä on joka kerta hankalaa rakentaa takaisin. Ainakin yksin. Huomenna harkkaa on jäljellä tasan 4 viikkoa. Kuukausi. Toivon että jaksan sinne asti, mutta on fakta että sen jälkeen tarvitsisin vielä voimia tehdä elämääni koskevia päätöksiä.”

 Oli alusta asti selvää että neljä viikkoa oli minulle liikaa. Jälleen tilanteen täytyi kuitenkin karata mitä pahimmalla tavalla käsistä ennen kuin osasin reagoida siihen.

29.8.2016, Maanantai klo 12:45
”Peli on puhallettu poikki. Tänään on välivuoden ja parantumisen ensimmäinen päivä. Eilen illalla tuli ahdistuskohtaus joka oli niin paha että se laukaisi päätösten tekemisen aikaistamisen. Jotain oli tehtävä.
Minusta tuntui pahalta jo päivällä… Siksi halusin lähteä omaan kotiin. Etten pilaisi yhteisen viikonlopun viimeistä päivää. Kotona en kuitenkaan saanut kierrettä loppumaan. Lamaannuin täysin niin kuin alkuaikoina, en löytänyt tietä ulos ja minuun sattui yhä kovempaa. Ja minua pelotti. Jouduin tosissaan taas tappelemaan sellaisia asioita vastaan jotka ovat jo pitkään olleet poissa. En halua enää ikinä satuttaa itseäni, en edes ’nilkkaan tai jalkaterään josta kukaan ei huomaa’. Niin ne eilen kehottivat ja minä pelkäsin. Halusin kuolla, ja se on kaikkein kamalinta. En ole halunnut sellaista pitkään aikaan vaikka olenkin välillä ajatellut sitä. Miten jokin edelleen pystyy saamaan minut siihen tilaan etten yksinkertaisesti nää muuta tietä ulos? Olen kokenut sen satoja kertoja mutta se on yhä pelottavinta mitä tiedän. Pelkään että jonain päivänä se kohtaus ei nää lopukaan. Joka kerta olen varma että se ei lopu, mutta aina se on loppunut. Entä jos joku kerta se oikeasti ei lopu? Kuolenko sitten? Vai menenkö takaisin osastolle?
Puhelin soi ja äiti yritti tavoittaa minua mutta olin kipsissä, en tiennyt mitä tehdä tai mitä halusin joten en osannut painaa vihreää luuria kuin vasta kolmannella soittokerralla. Äiti haki minut takaisin heille. Sanoi että nyt tämä loppuu, enkä minä vastustellut enää. Luoja tietää kuinka vaikeaa ja pelottavaa minulle on nyt hypätä pois tästä pyörivästä pyörästä ja rauhoittaa kaikki… Mutta luoja tietää myös minkä painajaisen kävin läpi eilen illalla. Mikään ei ole vähään aikaan tuntunut enää niinkään hyvältä kuin ennen. Ajattelin että kesä korjaisi kaiken kuin taikaiskusta… Mutta nyt on myönnettävä ettei yksi kesä enää riitä korjaamaan tätä sotkua.”

 30.8.2016, Tiistai klo 16:13
”Taina sanoi: ’Ihmettelen suuresti sitä, miten ikinä selvisit viime syksystä ja keväästä, vaikka ei se helppoa ollut. Mutta sitä en yhtään ihmettele mitä se on tehnyt sulle.’ Saisinpa ne asiat ennalleen mitkä olivat jo ihan hyvin tässä välissä… Nyt en tiedä mitä ajatella, mitä tehdä ensimmäisenä, mitä kertoa muille ihmisille… Ainoa asia mitä haluaisin, olisi olla onnellinen. Tuntuu ettei millään muulla ole enää väliä. En jaksa tai pysty siihen nyt, mutta minun on todella löydettävä vastaukset kysymykseen: Mikä minut tekee onnelliseksi? Koska nyt on vuosi aikaa tehdä juuri sitä, mitä ikinä se onkaan.”

 Montako kantapäätä todella tarvitaan opettamaan anorektikolle kaikki se, mistä olen jo kirjoittanut: asioiden kohtaaminen, pysähtyminen, lepääminen, omien rajojen tunnistaminen, keskeneräisyyden sietäminen, irti päästäminen, avun pyytäminen ja niin – syöminen? Vastaus on: monta. Minun toivottavasti viimeiseksi kyseisiä aiheita käsitteleväksi opetuksekseni jäi välivuoteen johtanut romahdus sekä kaikki siihen romahdukseen johtaneet virheet, joiden seuraukset olivat ilmeisesti jälleen päässeet unohtumaan sitten viimevirheiden. Saman asian oppiminen kantapään kautta vielä kuuden vuoden jälkeen saa minut epäilemään kantapäideni toimivuutta. Eikö juuri kantapään kautta tulleiden opetusten pitäisi juurtua syvälle jo ensimmäisen kerran jälkeen? Kyllä ne juurtuvat. Opetusten ydin vain pääsee unohtumaan Anoreksian valvovan silmän alla.

Ensimmäiset välivuoden päivät olivat painajaisen jatkoa. Väkisin arjessa roikkuminen oli pitänyt minun kasvoni juuri ja juuri synkimpien ajatusten pinnalla, ja kun päästin irti velvoitteista, vajosin koko kehoani myöten pitkäkestoiseen ahdistuneisuuteen, jota olin vain kasvattanut ja siirtänyt eteenpäin lykkäämällä päätöksentekoa. Toivon palaset olivat kuitenkin esillä ja löydettävissä, kunhan maltoin levätä aivoni kuntoon, jossa ne kykenivät suorittamaan tilanteen vaatimaa idealistista ajattelua.

2.9.2016 klo 10:27
”Olen ollut ahdistunut ja käynyt läpi sekavia mielentiloja. Itkenyt, tuntenut kaiken täysin toivottomaksi ja välillä saanut jostain taistelutahtoa. Olen kamppaillut sen kanssa, mihin käytän suruni ja masennukseni jättämät tunteet: Annanko niiden viedä minut pohjalle (usko, se tuntuu houkuttelevammalta päässäni, kuin tähän kirjoitettuna), vai käännänkö ne voitoksi? Pari päivää sitten tuijotin itkeneitä silmiäni peilistä ja kävin itseni kanssa äänetöntä keskustelua aiheesta. Sitten minä sain pitkästä aikaa idean. Anonyymi blogi. Alan kirjoittaa sairaudestani, menneistä vuosista sen kanssa, ja tästä välivuodesta.”

10.9.2016, Lauantai klo 11:05
”Olen lukenut vanhoja päiväkirjojani. Tuntuu, että koko tämä juttu; niihin kajoaminen ja näistä asioista avoimesti kirjoittaminen on yksi suurimmista askelista mitä olen tämän sairauden kanssa ottanut. Minua pelotti kuollakseni… Etenkin se osastoaikainen päiväkirja… Käytän blogissani suoria lainauksia. Sekin on pelottavaa… Se, että avaan tämän kaiken ihmisille niin totaalisesti. Mutta samalla se on jotain mitä todella haluan tehdä. Saan itse valita katkelmat, saan itse valita sanani, ja haluan valita ne niin hyvin että ihmiset ymmärtävät mitä tämä kaikki oikeasti on. Kuoren alla. Koska Anoreksiassa se kuori on suuri ja paksu. Vaikka tunnen itseni alakuloiseksi ja väsyneeksi ja päiväkirjojen jutuista on vaikeaa päästää mentaalitasolla irti, niin koen taas pitkästä aikaa että elämälläni on joku merkitys.”

 14.9.2016, Keskiviikko klo 18:31
”Ollan psykoterapiassa käsitelty paljon kaikkea sitä mitä olen lukenut niistä vanhoista päiväkirjoista… Se tuntuu raskaalta, mutta kai hyödylliseltä. Puhuimme tänään niistä osastoaikaisista jutuista jotka olen tietoisesti siirtänyt mielessäni niin sanotusti jonnekkin ’unohda nämä’ –osioon, koska niitä on ollut liian hankala ja pelottava edes ajatella tai muistella. Mutta nyt olen lukenut ne, ja olen puhunut niistä. Olen kertonut niistä ja analysoinut niitä. Olen aika kirjaimellisesti katsonut pahimpia painajaisiani suoraan syvälle silmiin.”

 Aluksi minun oli haastavaa jäsennellä kaikkea sairauttani koskevaa tekstiksi. Koko juttu tuntui isolta, yli kuusivuotiselta möykyltä, mistä oli vaikeaa saada irti selkeitä paloja. Pian sain kuitenkin yhä enemmän visioita päähäni, ja huomasin, että minulla on paljon sanottavaa. Ensimmäisen tekstin viimeistely tuntui ihanalta. Olin saanut jäsenneltyä ajatuksiani kauniisti tekstiksi, jota muutkin kuin minä itse voisivat lukea.

Vanhoihin päiväkirjoihini sukeltaessa hämmästyin erityisesti siitä, miten sairauteni alkuvuosien kirjoitukset sopivat niin hyvin Anoreksian muottiin. Ne tekstit istuvat sairauteni kuvaan täydellisesti. En voinut lakata ihmettelemästä sitä, miten minun sisältäni kumpuavat tunteet ja ajatukset saattoivat toistua niin kaavamaisesti monilla tämän diagnoosin alla kulkevilla ihmisillä. Miten minun omat tunteeni ja ajatukseni saattoivat olla kirjoitettavissa oireet –nimellä kulkevan otsikon alle? Olin kuusi vuotta tiennyt olevani sairas, mutta vasta nyt totuus siitä näyttäytyi päivän selvänä.

 Olen nyt kirjoittanut sairaudestani tasan vuoden ajan. Olen oivaltanut tärkeitä asioita ja ottanut ensimmäisistä suurista askelista vielä monia pieniä eteenpäin. Tarinani ei ole valmis. Anoreksiani ei ole päästänyt vielä irti. Se ei kuitenkaan nauti siitä, mitä kirjoitan. Levitän tietoisuutta sen pahuudesta ja kaikesta siitä mihin se on kykeneväinen. Kirjoitan säästääkseni muiden samassa tilanteessa vellovien kantapäitä. Kirjoitan tuottaakseni ymmärrystä muille, mutta myös itselleni. Ja mitä enemmän minä kirjoitan, sitä enemmän haluan eroon sairauteni tahmeasta hengityksestä niskassani.

Välivuoteni aikana olen huomannut kehitelleeni ovelia konsteja joiden avulla pärjään pienissä jokapäiväisissä taisteluissa. Saman vuoden aikana olen tajunnut selvinneeni kohta seitsemän vuotta Anoreksian kylmää läsnäoloa, ja käsittänyt oppineeni enemmän kuin yhdestäkään koulukirjasta voi koskaan oppia. Ymmärrys tähän kaikkeen on tullut levosta, ajasta olla, tilasta ajatella, uskalluksesta kohdata asiat ja kyvystä kirjoittaa ymmärryksen jokaisesta palasesta. Tämä välivuosi on opettanut minulle enemmän kuin yksikään elämäni vuosi, koska tämän välivuoden aikana olen oppinut näkemään kaiken jo aiemmin oppimani.

 

Tie mutkittelee maisemassa

15.9.2017 Yleinen

Joskus unohdun tuijottamaan tietä. Katselen sen avointa kitaa, joka loputtomasti nielee askeliani. Ajattelen, ettei se taida koskaan johtaa mihinkään. Tai uppoudun tutkimaan tien milloin pölyistä, milloin mutaista, milloin halkeillutta, milloin ruohon tukehduttamaa pintaa. Silloin tiestä tulee este ja taakka – se ei ole enää keino kulkea eteenpäin.

Silloin unohdan, miten paljon matkaa on jo takana: Olen päässyt melkein kokonaan eroon painajaisista. Pelkään, mutta pelko ei enää saa minua lamaantumaan. Olen paljon enemmän minä kuin olin ennen edellistä mutkaa. Kun unohdan jo kuljetut kilometrit ja niiden mukanaan tuomat voitot, edessä oleva tie näyttää epätoivoisen pitkältä, kivikkoiselta ja kaukaisuuksiin saakka mutkaiselta. Oikoteitä ei kuitenkaan ole.

On hyvä välillä pysähtyä katselemaan ympärilleen; istahtaa tien reunaan, huuhtoa pölyt kasvoilta, lepuuttaa jalkoja, syödä eväitä. On hyvä käydä pitkäkseen ruohikkoon makaamaan, katsella taivasta ja pilvikuvioita. Unohtaa tie ja sen vaatimukset. Muistaa maisema ja sen toiveikas kauneus.

Vaarallinen PT

8.2.2017 Yleinen

Puhun jälleen naurettavista, pakkomielteen kaltaisista malleista päässäni. Syömisen lisäksi sellaisia liittyy oletettavasti myös liikkumiseen. Anoreksia on kopeloinut kaikkea elämäni varrella keräämääni liikuntaa koskevaa informaatiota ja muunnellut sitä tavoitteisiinsa sopivaksi. Nyt se yleisistä suosituksista kieroutunut informaatio on vakiintunut päähäni ja ruokailumallien tavoin siitä on hankala päästää irti.

Liikuntaan liittyvät pakkomielteisyyteni muistuttavat oikeastaan enemmän sääntöjä, joiden rationaalisuus on kääntynyt ylösalaisin. Toisin sanoen niissä ei terveellä järjellä ajateltuna ole päätä eikä häntää. Ne ovat aivoihini kirjailtuja käskyjä joita sokeasti noudatan, ja joiden vastustamiseen tarvitaan tahdonvoimaa, energiaa, ja sitä nimenomaista tervettä järkeä.

Yksinkertaistettuna minun liikuntamallini on seuraavanlainen: Anoreksian minulta kieltämien oikeiden, valtakunnallisten liikuntasuositusten mukaan se, mikä luetaan hyötyliikunnaksi, ei ole sitä minulle. Kouluun, kirjastoon, kotiin, tai mihinkään muuhunkaan tiettyyn kohteeseen kävelemistä tai pyöräilyä ei lasketa liikunnaksi minun kohdallani. Minulle ne ovat vain matkoja jotka täytyy liikkua. Kävely- juoksu-, tai pyöräilylenkille erikseen lähteminen lasketaan. Vaikka siis juoksisin joka aamu koululleni ja siihen kuluisi 45 minuuttia, sitä ei lasketa. Päivän liikuntasuoritus on silloin yhä tekemättä. Jos lähden koulun jälkeen juoksemaan ja teen saman mittaisen lenkin, se lasketaan. Tästä huolimatta kaikki mahdolliset matkat on tehtävä liikkuen, ja sen seurauksena vähintään tuplaan liikuntamääräni päivittäin.

Urheilusuoritusten aikana ajan itseni äärimmilleni. Lopettaminen on sallittua vasta kun sen on kaikkien fysiikan lakien mukaan pakko tapahtua. Tätä pakkoa ennen tapahtuva sairauteni suunnittelema suoritus voidaan jakaa prosentteihin sen mukaan, kuinka suuri osuus siitä koostuu vartaloni todellisesta jaksamisesta, ja kuinka suuri osa on ainoastaan tahdonvoimalla tehtyä. Se on kunnostani huolimatta aina 50%-50%. Tahdonvoimaa on tervettä ja sairasta, ja kummankin avulla ihminen pystyy ihmeellisiin asioihin. Tahdonvoimalla hypätään sairauden pyörään ja mahdollisesti myös sieltä pois. Sen voima ei kuitenkaan korjaa väsynyttä sydäntä, ja siksi Anoreksia on kohtalokas personaltrainer.

Käyn ruokailuni läpi satoja kertoja päivässä. Sen lisäksi minun on käytävä liikuntasuunnitelmaa läpi, kunnes se on hoidettu päivän osalta. Suunnitelman toteuttaminen tuottaa tuhottomasti tuskaa erityisesti fyysisen sairastamisen, kuten kuumeen, flunssan, tai esimerkiksi juuri rytmihäiriöiden aikana. Levon tarve ei kuitenkaan poista urheiluun ruoskivia ajatuksia. Kyseiset ajatukset aloittavat ensin tehokkaan manipuloinnin, joka ennen sai minut ohittamaan fyysisen sairastamisen tuomat tarpeet. Kipeänä urheilu on sairasta. En tee sitä enää, mutta urheilumallin pakottavat ajatukset ovat yhä olemassa. Kun olen vuoteen oma, ne eivät enää manipuloi minua liikkumaan. Nykyään ne kanavoivat energiansa ruokaan. Niiden mukaan liikkumisen lopettaminen on oltava nähtävissä aterioissa: Jos ei liiku, ei voi syödä.

Haluan korostaa, että kaikki edellämainittu on sairasta, mihinkään perustumatonta, sekä kaikella tavalla erittäin väärin. Ne vääryydet ovat ruokailujen tavoin vain juurtuneet syvälle minuun, ja teen niiden pois kitkemisen eteen töitä päivittäin. Jos ei liiku, ei voi syödä? Se on hyvä esimerkkilause Anoreksian tavasta kääntää kaikki väärin päin. Terveyttä kuunnellakseni minun on ensin asetettava sen sanat oikeaan järjestykseen, koska jossain sen puheissa piilee aina valheisiin naamioitu totuus. Tässä tapauksessa totuus seuraava: Jos ei syö, ei voi liikkua.

24 tunnin peli

24.11.2016 Yleinen

Olen puhunut pakonomaisesta ruokailumallista, sairauden aikaansaamasta toisesta persoonasta, sekä jatkuvan suorittamisen ja stressaamisen aiheuttamasta lopullisesta lamaantumisesta. Syömishäiriöni lamaannuttaa minua monesti kuitenkin jo päivittäisellä tasolla. Minun elämässäni ruokailujen toteuttamista voisi verrata yksinkertaisesti köydenvetoturnaukseen. Se on raskas laji. Minun normaalin päiväni tulisi sisältää 6 ottelua ja 6 voittoa.

Viimeisestä ruokailusta on kulunut 3 tuntia. Minulla on ollut 3 tuntia aikaa toipua edellisestä mittelöstä, ja nyt on aloitettava seuraava. Mallin mukaan on aika syödä. Mieleni aloittaa köydenvedon köytenään päätös, joka pitäisi tehdä: Syödäkö vai eikö syödä. Vaikka päätös syömisestä voittaisi, ollaan vasta alussa. Voiton jälkeen vuorossa on seuraava erä.

Ruokailujen jatkuva suunnitteleminen aamusta asti ei ratkaise ottelua. Se on ainoastaan välttämätön kiusa, jota voisi tässä kehyksessä kutsua otteluun valmistautumiseksi. Niin fyysisessä, kuin henkisessäkin urheilussa tärkein valmistautuminen on kuitenkin lepo, sillä keho ja aivot tarvitsevat aikaa palautua. Siihen minulla ei ole mahdollisuutta. Mieli puskee valmentajan lailla ruokailusuunnitelmia käyttömuistiini, eikä valmentajalle sanota vastaan. Ajattelen kaiken mitä se heittää eteeni, vaikka olisin ajatellut samat asiat jo monta kertaa.

Lamaannuin pitkään jääkaapin eteen ja mitä kauemmin odotin, sitä syvempään lamaannuin. Kun mieleni sisäinen tahtojen taisto käy liian kovaksi, jää usein jäljelle vain tyhjä kuori, jossa lihaksisto ei saa aivoilta selkeää impulssia toimia mihinkään suuntaan. Tilannetta seuraa syvä ahdistus aiheesta en tiedä mitä söisin, ja lopputuloksena on usein itkun sekainen ahdinko otsikolla en syö ollenkaan. Edellämainittu mielentila koostuu tyytyväisestä naurusta kohdistuen syömättömyyteen, itkusta kohdistuen väärän puolen voiton tajuamiseen, ja ahdingosta kohdistuen lamaantumiseen, joka esti tilanteen korjaamisen. Ottelu on hävitty.

Aika opettaa, ja vaikka mietin ja suunnittelen edelleen aamusta asti ruokailujani, olen keksinyt muutamia apukeinoja elämääni Anoreksian kanssa. Niin kauan kun jaksoin tapella oikeiden ajatusten puolesta, sain nimittäin välillä palkinnoksi tilaa ajatella niin sanotusti laatikon ulkopuolelta. Olen oppinut, että kun se tila kerran tulee, se kannattaa käyttää äkkiä hyödyksi.

Keksin turnaukseen uudet säännöt, jotka kuuluvat seuraavasti: Minulla on keittiön pöydällä kahden euron kolikko. Jääkaapin edustalla valitaan vaihtoehdot, jotka määrää pitkälti jääkaapin sisältö. Puuro tai jogurtti. Leipä tai rahka. Salaatti tai keitto. Jotain on pakko valita. Useimmiten vaihtoehdot ovat minusta huonoja, mutta varmasti parhaimpia huonoista. Kolikkoa heitetään, ja se päättää mitä syödään. Kolikon tahtoa vastaan ei saa taistella. Se on tuomari, joka ratkaisee viimeisen erän ja katkaisee köyden jota kiskotaan joka suuntaan.

Anorektikot ovat hyviä seuraamaan joustamattomasti sääntöjä, joten pitkällä kaavalla kyse on sääntöjen laatimisesta. Anorektikot ovat myös hyviä kiertämään sääntöjä, mikä selittää muun muassa sen, miksi ympärivuorokautinen ruokailujen suunnittelu ei silti aina toteudu suunnitellulla tavalla.

Pyrin olemaan se ovelampi osapuoli päässäni, jotta ehtisin toimia ennen sairauteni oveluutta, tai jotta edes tunnistaisin sen metkut. Olen huomannut Anoreksian viekkauden kohdistuvan rakentamassani pelissä usein juuri esimerkiksi siihen jääkaapin sisältöön. Päässäni on viaton ajatus joka sanoo minulle: ”Jos jääkaapissa ei ole mitään, ei voi syödä.” Se ajatus räpsyttelee sinisiä silmiään, mutta olen opetellut näkemään sen päähän kasvavat sarvet.

Rehdit ihmiset eivät huijaa peleissä, mutta Anoreksian kanssa elämisessä täytyy välillä tyytyä huijaamiseen. Ideana on siis itsensä tehokas huijaaminen oikeaan suuntaan. Minä tiedän miten se tapahtuu; olen vuosia tehnyt sitä väärään suuntaan.

6.10.2013, Sunnuntai
”Liian usein yritän huijata itseäni näytöksissä ’unohtamalla’ eväät kotiin. Kun niitä ei ole, ei voi syödä.”

 Nyt kyse on enää aidosta tahdosta voittaa jokapäiväinen turnaus. Voimasta olla iloinen jokaisen voitetun ottelun jälkeen. Ehkä jonain päivänä pääsen eläkkeelle tästä kierteestä, ja toivon todella, etten ole eläkeikäinen sinne asti päästyäni. 

Elämä on liikettä ja pysähtymistä

26.10.2016 Yleinen

Opettelen viihtymään uuden, lyhyen tukkani kanssa. Jätin kampaamon lattialle itsestäni lopulta vain palan, jonka olin omaksunut osaksi identiteettiäni, mutta jonka leikkaaminen oli vain asennekysymys. Minulla on kevyt ja rohkea olo. Katson peiliin enkä ainoastaan opettele viihtymään hiusteni kanssa. Herään miettimään sitä, miten itsensä kanssa on kokonaisuudessaan opittava viihtymään. Rentoutumaan. Liikkumaan, mutta myös pysähtymään.
Havainnollistan nyt hieman sitä, millaista elämäni oli niinsanottuina kiirevuosinani ja mitä olen siitä oppinut.

Minulle tuttua on tunne siitä, kun hengitys on epätasainen ja väsymys painaa silmäluomia ja jalkoja, mutta on pakko jatkaa eteenpäin. Koulun jälkeen on tunti aikaa pyöräillä treeneihin ja antaa parastaan, illalla hoitaa koulutyöt kunnialla ja ennen nukkumaanmenoa käydä juoksulenkillä. Aamulla sama alkaa alusta. Viikonloput täyttyvät hommista ja lomailu tuntuu turhalta; miksi hukata aikaa sohvalla makaamiseen?

Joka päivä kaikkialla ympärillämme tapahtuu liikettä ja pysähtymistä. Liikennevalot neuvovat pysähtymään ja kertovat, koska saamme lähteä liikkeelle. Heittäessämme pallon ilmaan se laskeutuu, pomppii aikansa ja lopulta väistämättä pysähtyy. Ikiliikkujaa ei ole kyetty keksimään, ja fysiikan lain mukaan kaiken liikkuvan on joskus pysähdyttävä. Painovoima vetää liikkuvaa kappaletta kohti maata, ja tämän johdosta heittäessä mitä tahansa ilmaan, se palaa aina takaisin maanpinnalle pysähtymään. Tämä kaikki pätee myös ihmiseen. Kukaan ei jaksa ikuisesti, ja jos ihminen ei itse ymmärrä pysähtyä, niin luonto hoitaa pysähtymisen hänen puolestaan. Elämä on liikettä ja pysähtymistä, ja kumpaakaan ei ole ilman toista.

Aina pysähtyminen ei ole niin konkreettista, kuin esimerkiksi linja-auton pysähtyminen viittoessa kuskille. Molemmat, fyysinen sekä henkinen pysähtyminen, ovat liikkeen ohella välttämättömiä elämässä. Itse ymmärrän henkisen pysähtymisen käsitteen jotenkin sykähdyttävänä kokemuksena. Tällainen saattaisi olla mistä tahansa mielenterveydellisestä sairaudesta toipuminen, uskoon tulo, tai johonkin muuhun asiaan herääminen. Henkinen pysähtyminen saattaa parhaimmillaan muuttaa koko elämän. Ongelmia ei ratkaista tarpomalla niiden läpi, vaan pysähtymällä niiden keskelle ja kohtaamalla ne ajatuksella. Elämä on liikettä ja pysähtymistä. Kun kokee jotakin silmiä aukaisevaa, se herättää pysähtymään kesken liikkeen. Kun taas pysähtyy kesken liikkeen, se herättää avaamaan silmät.

On melko ironista, että kaikelta vaaditaan pysähtymistä liikkeen keskellä, mutta aika kulkee ikuisesti pysähtymättä. Juuri tästä syystä ihminen helposti suorittaa elämäänsä, jotta ehtisi tehdä aivan kaiken, mutta unohtaa liian nopeasti, että hetken hengähdys ei tosiasiassa ole hukkaan heitettyä aikaa. Usein juuri parhaimpia hetkiä elämässä ovat hetket, joina ihminen ei katso menneisyyteen eikä tulevaisuuteen, vaan heittäytyy ajan vietäväksi. Hetkessä eläminen vaatii tietynlaista pysähtymistä jokaiselta. Omalla kohdallani sitä tapahtui harvoin. Kun se tapahtui, se tapahtui yleensä vahingossa. Tällaiset päiväkirjoissani muistissa olevat vahingot ovat kuitenkin sen aikaisen elämäni parhaimpia päiviä.

13.2.2013, Keskiviikko klo 22:10
”Tänään otin itselleni aikaa vahingossa. Niin, tämä oli yksi niistä harvoista päivistä kun minulla ei ollut mitään menoa. Ei niinkään etten olisi tehnyt koulujuttuja tai jotain muuta fiksua, mutta minulla ei ollut edes sellaista tekemistä. Kävin lääkärin pyynnöstä taas labrassa tarkastuttamassa veriarvot ja kotimatkalla jäin antiikkikauppaan etsimään vanhoja valokuvia. Rakastan niitä. Todellinen syy taisi kuitenkin yksinkertaisesti olla se, etten halunnut mennä kotiin potemaan huonoa omatuntoa siitä etten tee mitään fiksua. Tajusin aika pian ettei minulla ollut kotiavaimia, hanskoja, lompakkoa… Olin unohtanut ne kotiin. Ulkona oli jo pimeää. Päätin kävellä kotiin ja tiedostaen että ketään ei olisi kotona vielä pitkään aikaan, kävelin vielä kauemmas. Kiersin ylikulkusillan kautta ja katsoin sen päältä kiireistä liikennettä. Pitkästä aikaa minulla ei ollut mihinkään kiire, ja se tuntui oudolta. Juoksin ylös ja alas Raunistulan koulun portaita, ja lopulta alas jalkakäytävälle. Kävelin hitaasti ja nopeasti, lopulta päätyen Koroisten ristille. Se on kaunis. Niin kaunis. Minusta tuntui kuin jokainen puu ja huurteinen heinänkorsi olisi ollut jotenkin erityisen hieno tänään. En malttanut lähteä vaikka oli kylmä. Lauloin hiljaa ja makasin hangessa ja hymyilin. Minulla oli onnellinen olo… Tämä oli päivä jona mieleni jätti minut rauhaan. Ehkä sain taas voimaa jatkaa tätä taistelua. Sain melkein puoli päivää lomaa tästä sairaudesta.”

 Elämä on sitä, että alitajunta jättää avaimet kotiin. Elämä on sitä, että ympärillämme on paljon pieniä iloja, jotka on vain opeteltava näkemään. Se hieno juttu tässä sairaudessa on, että kun silmät ovat tarpeeksi kauan auki ainoastaan omalle sisäiselle maailmalle ja niiden kauhuille, niin silloin harvoin kuin ne aukeavat ulkomaailmaan, se on aika uskomatona. Välillä minusta tuntuu, että niinä hetkinä näen maailmasta vielä enemmän kuin kukaan muu.

 7.7.2012, Lauantai klo 22:50
”Kävelin äsken talomme edustalla. Koirat olivat vapaana, ja minäkin tunsin itseni henkisesti vähän vapaaksi. Taivas oli siniharmaa, mutta siinä oli vaaleita reikiä… Minua ei paleltanut yhtään, vaikka oli keskiyö ja normaalisti palelen aina. Luna ulvahti riemukkaasti kun se löysi maasta jotakin. Minä katsoin ensin ylös kesäöiselle taivaalle ja sitten alas jalkoihini ja näin rikkinäiset tennarit ja paljaat sääret mustelmilla –kuten aina. Jalat seisoivat maassa vierekkäin kaikkea muuta kuin tukevasti. Ne ovat vasta saamassa voimiaan takaisin; mutta minä elän.”

 20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Kohta viikon verran on satanut kaatamalla, mutta tänään ahdisti ja lähdin sateeseen. Tietysti Koroisten ristille, mihin muuallekaan. Siellä otin hupun pois päästä ja annoin sateen sataa kasvoille ja kastella hiukset. Yritin hengittää. Jotain muuta kuin stressiä, koska stressi on tunkkaista. Tulin läpimärkänä kotiin, mutta helpotti.”

 Elämä on liikettä ja pysähtymistä. Kun nämä kaksi ovat tasapainossa, riittää energiaa liikkeeseen, ja kärsivällisyyttä pysähtymiseen. Edelleen välillä hukutan pahoja tuntemuksia tekemiseen, opiskeluun, siivoamiseen… Pitäisi jaksaa uudelleen ja uudelleen palata totuuteen ja muistaa, että ihminen ei liiku ikuisesti. Asioiden karkuun juoksemiseen käytetty energia ei ole todellista energiaa, se on tahdonvoimalla keinotekoisesti tuotettua valheellista energiaa. Lepo on ensimmäinen askel ratkaisuun. Se mahdollistaa energian ratkaisun löytämiseen ja asioiden oikeanlaiseen kohtaamiseen, sekä sellaisiin asioihin mukaan menemiseen mistä ei ole mitään hyötyä, mutta mistä on sitäkin enemmän iloa. Ja ilo on myös hyödyllistä. Se on hyödyistä parhain.

9.1.2015, Perjantai klo 19:22
”Enemmän elämässä katuu sitä mitä jätti tekemättä, ei sitä mitä tekee tai teki. Mitä elämää on kieltäytyä kaikesta? Haluan mennä tilanteisiin, tehdä ja nähdä, kokea uutta ja poistua mukavuusalueelta. Ei mikään koskaan ole mukavuusalueella ellei sinne uskalla koskaan mennä. Pikkuhiljaa kehän ulkopuolelle, pieni askel kerrallaan.”

19.6.2016, Sunnuntai klo 18:35
”Jotenkin sain kerättyä sen väsyneen Edenin sieltä kuopasta yhdeksi yöksi. Kaikki meni hyvin. Uusia kavereita… Ei mitään sydänystäviä, mutta sellaisia joiden kanssa on täydellistä viettää yksi kesäyö ja sen jälkeen moikata kadulla jos tulee vastaan. Kaikenkaikkiaan ilta ei ollut mitenkään superihmeellinen, mutta ihmeellistä olin minä itse. Tai se fiilis itseni sisällä… Miten olin avoin ja mukana kunnolla jossain taas pitkästä aikaa. Miten pystyin siihen vaikka olen niin väsynyt kaikkeen. Onneksi menin. Kaikelle ei tarvitse sanoa ei vaikka elämä onkin päälaellaan.”

31.10.2016, Maanantai klo 22:25
”Alkoholia en halua juoda paljoa, mutta jos juon, niin haluan käyttää sen ’hyödyksi’. Tanssia ja olla sopivasti sekaisin. Unohtaa kaikki muu, ja muistaa vain vapaus. Täytyy myös sanoa että juon niin harvoin, että ei tarvita paljoa siihen että olen vähän humalassa. Ja niin vähän olinkin. Usko tai älä, pysähdyin välillä vaan katsomaan ympärilleni ja hämmästelemään oliko se totta. Minulla oli hauskaa. Ihan random seurassa josta kuitenkin osa oli vanhoja kavereita ja loput uusia, mutta tuntui että rakastin kaikkia. Eikä se johtunut vain alkoholista. Nostin kädet ilmaan ja suljin välillä silmät ja kun avasin ne, minulla oli yhä hauskaa. Ne ihmiset eivät tienneet mitä se ilta minulle merkitsi.”

1.11.2016, Tiistai klo 21:32
”Toivon että nukkuisin edes vähän paremmin ja että olisin vähän terveempi niin jaksaisin taas ottaa vastaan uuden kokemuksen josta toivon niiiiin paljon että se olisi yhtä hyvä kuin muutamat aikaisemmat. Ne sellaiset kokemukset potkivat minua. Sillälailla hyvällä tavalla. Lempeästi.”

16.1.2017, Maanantai klo 15:51
”Kun on lupa mennä ulos pitkän sairaslomajakson aikana vain harvoin, on aika ihanaa kun sitten saa viimein tehdä sen kunnolla. Se tuntuu samaan aikaan kotiin paluulta ja siltä kun olisi uudessa paikassa. Se on jännittävää, kivaa, ja toivoa-antavaa.”

 Nyt kun kaikki on rauhoitettu ja istun tässä, kirjoittamassa ja pala palalta hoksaamassa mitä olisin voinut tehdä toisin, mietin myös sitä, millä saan itseni takaisin elämään. Sehän se haaste alun perin oli. En halua käyttää vuotta ainoastaan penkoen vanhoja juttuja. Kun nostan pääni päiväkirjoista ja tietokoneesta, haluan olla tässä päivässä, ja tässä hetkessä. Haluan olla siinä niin vahvasti kuin niinä pieninä hetken palasina, joina olen välillä herännyt sairauteni keskeltä. Mutta nyt haluan olla siitä hereillä koko ajan.

Katkelmia pakomatkasta kiireeseen

25.10.2016 Yleinen

30.6.2012, Lauantai klo 01:05
”Poissaoloja korvaavan kesätyön kolmas essee valmis. Olen kuollut sisäisesti ja kun katson peiliin, minusta tuntuu että sama alkaa tapahtua myös ulkoisesti.”

 30.7.2012, Maanantai klo 15:00
”Minulla on ollut liian hauskaa pari päivää. Hauskempaa kuin pitkiinpitkiin aikoihin… Niin hauskaa, että olin unohtanut loput esseet jotka piti tehdä nyt kesällä. Eilen se kostautui ja yhtäkkiä kaikki kaatui niskaan. Minulla oli ollut pari päivää lomaa töistä ja tajusin, etten tehnyt mitään järkevää. Miten saatoin? Olisi pitänyt tietää että siitä tulee ahdistus. Joskus tuntuu että minun oma mieleni on kamalin paikka maailmassa. Kukaan ei voi koskaan satuttaa minua niin kuin itse satutan.”

 31.7.2012, Tiistai klo 16:41
”Huomenna menen töihin, oli sairaslomaa tai ei. En jaksa enää maata tekemättä mitään muuta järkevää paitsi esseitä, joita niitäkin vaan sen aikaa että alkaa taas päänsärky ja pitää siirtyä makaamaan aikaansaamattomuuden syliin. Inhoan sitä. Tulen hulluksi siitä. Osaisimpa vain sulkea silmät ja unelmoida niin kuin joskus. Nyt tekemättömät esseet ja aikaansaamattomuuden neula puhkaisevat haavekuvat niin kuin ilmapallon. Poks.”

 1.9.2013, Sunnuntai klo 21:42
”Haluaisin vaan elää… Kun ei tätä voi siksi kutsua. Stressaan ja mietin kaikkea koko aika ja elämäni juoksee ohitseni. Kirjoitusten jälkeen stressi ehkä helpottuu… Pitää nukkua hyvin ennen kokeita eikä saa stressata niin paljoa että stressaa stressaamista koska sitten ei ainakaan nuku. Keskittyminen on niin hankalaa… Täytän kohta 18 ja asiat eivät ole yhtään hyvin. Haluan irrottaa otteen joka pitää minua ajatusten kehässä, ja lähteä tanssimaan ja unohtaa.”

6.10.2013, Sunnuntai klo 18:03
”Mikä minussa voisi mahdollisesti viehättää? Olen rättiväsynyt tyttö joka säälittävästi kerää ohjelmaa jotta ei tarvitsisi istua alas ja ajatella. Teen sen jo kahdesti viikossa psykoterapiassa. Se riittää.”

 6.2.2014, Torstai klo 21:54
”Olen koittanut olla miettimättä stressiä jaksamisesta, stressiä pärjäämisestä, stressiä nukkumisesta ja stressiä stressaamisesta. Jaksamaan auttaa ’tämä vielä’ –ajattelutapa eli niin sanottu itsensä tehokkaasti huijaaminen. Ei ole vaikea huijata kun huijattavalla ei ole paljoa muita vaihtoehtoja kuin tulla huijatuksi.”

 5.3.2014, Keskiviiko klo 14:57
”Väsymys ja sairastelu alkaa väsyttää. ’Lepoa tarvitaan paljon ja turha stressi tulee karsia pois välittömästi’ blaa blaa ja silti tulin taas kipeäksi vaikka olen katsonut viikon sisällä enemmän telkkaria kuin kolmeen vuoteen. Aivot narikkaan niin sanotusti. Mutta eihän se minulla toimi niin. Eihän minulla mikään toimi niin kuin pitäisi. Ainakaan pään sisällä.”

 20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Sekavaa kyllä… Kun niin paljon meneillään eikä langat oikein pysy käsissä. Inhoan sitä tunnetta kun langat eivät pysy käsissä. Hitto, että se on inhottava olo. Mutta taas mennään muka asia kerrallaan… Uusinnat, kemia, mantsa, treenit, keikka, ylppärit, koeviikko, musadiplomi, kuorot…”

 13.3.2016, Sunnuntai klo 21:00
”Tänään oli yritelmä vapaapäivästä. Koulusta siis oli vapaata, mutta olen jotenkin hukuttautunut koulutöihin ihan aamusta iltaan vaikka olisin kotona, koska se auttaa. Saan muuta ajateltavaa ja olen samalla aikaansaava. Kirjat ja leffat eivät oikein riitä pitämään ajatuksia poissa.”