Selaat arkistoa kohteelle lapsuus.

Masennuspäiväkirja, osa 6: Lukossa

26.12.2017 Yleinen

Jälleen kerran olen hakenut – ja tällä kerralla yllättävän nopeasti saanutkin – keskusteluapua masennusoireiluun. Erona aiempiin kertoihin lienee ainakin se, että tilanne ei ole vielä ehtinyt päästä niin pahaksi kuin aiemmin, joten on ehkä helpompaa pyytää ja ottaa apua vastaan. Helppous tietysti on suhteellista, sillä välillä tuntuu, että mitä enemmän taistelen, sitä suuremmalla voimalla masennus hyökyy ylitseni ja painaa minut maahan. Lisämausteina on muun muassa ahdistusta ja lieviä paniikkikohtauksia.

Olen tehnyt jos jonkinlaisia testejä ja vastaillut monenlaisiin kyselylomakkeisiin. Osa testeistä ja kyselyistä on mitannut masennustuntemuksieni voimakkuutta. Osalla niistä taas on kartoitettu mahdollisia tunnelukkoja, jotka voisivat osaltaan olla ongelmien taustalla. Niitä onkin sitten löytynyt pitkä lista, mikä on kuulemma epätavallista, sillä yleisemmin ihmisillä on yksi tai muutama voimakkaampi lukko. Minulla kuitenkin vaikuttaisi olevan lukkoja vähän joka kohdassa, osa vahvempia ja osa hieman heikompia.

Mikä sitten oikein on tunnelukko? Käsite on peräisin Jeffrey E. Youngin masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivien hoitoon kehittämästä skeematerapiasta. Kognitiiviseen psykoterapiaan pohjautuvan skeematerapian perusajatus on se, että on olemassa erilaisia haitallisia ajattelu- ja toimintamalleja, joista voidaan pyrkiä vapautumaan. Young kartoitti asiakastyönsä pohjalta näitä ihmisillä olevia erilaisia malleja eli skeemoja. Kansanomaisemmin skeemoja nimitetään tunnelukoiksi (engl. life trap).

Young määritteli 18 erilaista tunnelukkoa:

alistuminen

emotionaalinen estyneisyys

epäonnistuminen

hylkääminen

hyväksynnän haku

kaltoin kohtelu

kietoutuneisuus

oikeutus

pessimistisyys

rankaisevuus

riippuvuus

riittämätön itsekontrolli

suojattomuus

tunnevaje

uhrautuminen

ulkopuolisuus

vaativuus

vajavuus

Suomessa tunnelukkoihin on perehtynyt muun muassa kouluttaja-skeematerapeutti Kimmo Takanen, jonka kirjaan Tunne lukkosi liittyvällä sivustolla asiaa selitetään näin:

”Tunnelukko on lapsuudessa ja nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä. Kun tunnelukko nykypäivänä aktivoituu, meissä virittyy lapsuutemme tunteita, ja lukitumme tiedostamattamme toimimaan lapsuudessa opittujen selviytymismallien mukaisesti. Tunteemme eivät ole varsinainen ongelma, vaan se, miten ne pakottavat meidät toimimaan lapsuuden keinoin. Tunnelukot saavat meidät lapsenkaltaisesti välttelemään, antautumaan ja hyökkäämään kohtaamissamme tilanteissa. Nämä keinot ovat aikuisiällä haitallisia ja toimivat itseämme vastaan.”

Eniten vaikutusta tunnelukkojen syntymiseen on vanhemmilla, sillä heidän kanssaan olemme aikuisuuteen saakka yleensä eniten ja hyvin tiiviisti tekemisissä. Myös sisaruksilla, koululla, opettajilla sekä muilla aikuisilla voi olla oma vaikutuksensa. Myöhemmät huonot kokemukset erityisesti parisuhteessa ja muissa läheisissä ihmissuhteissa vahvistavat lukkoja entisestään.

Tunnelukkoja on kaikilla, mutta niiden voimakkuuksissa eli siinä, miten paljon ne vaikuttavat meihin ja haittaavat elämäämme, on huomattavia eroja. Tunnelukot aktivoituvat yleensä silloin, kun yritämme selviytyä vaikeista tunteista – ja erityisesti silloin, jos emme tunnista näitä tunteita tai osaa käsitellä niitä: ”Emme vapaudu tunnelukoistamme taistelemalla tunteita vastaan tai niitä pakenemalla, vaan tietoisesti tunteemme kohtaamalla. – – Voimme vapautua tunnelukoistamme vain kun opimme tiedostamaan niitä ja niihin liittyviä tunteita.”

Toinen tunnelukkoihin liittyvä skeematerapian keskeinen käsite on moodi eli niin sanottu minä-tila. Moodeilla tarkoitetaan erilaisia puolia itsessämme, jotka ilmenevät ajan eri hetkillä. – – Moodi on kullakin hetkellä vallitseva mielentila. Moodit ovat muodostuneet lapsuudessa ensin yksittäisissä tilanteissa toimintakeinoiksi, toiston myötä toimintakeinot ovat muuttuneet toimintatavoiksi ja vahvistuessaan tavat ovat muuttuneet persoonallisuuden osaksi, moodiksi. Moodi on hyvin keskeinen osa sitä, mitä koemme itsemme olevan. Niiden voidaan ajatella olevan tunnetiloja, ajattelutiloja, toimintatiloja tai selviytymistiloja, jotka vaihtelevat meissä samalla kun elämämme tilanteet ja olosuhteet vaihtelevat.”

Moodeja voisi selventää vaikkapa niin, että jokaisessa meissä on sisäinen lapsi ja sisäinen aikuinen. Positiivisia moodeja ovat tyytyväinen lapsi ja vastuullinen aikuinen. Haitallisia lapsi-moodeja – lapsen tunnetiloja – taas ovat esimerkiksi haavoittunut/haavoittuva, impulsiivinen ja vihainen (sisäinen) lapsi. Näihin vaikuttavat vanhemmilta sisäistetyt, haitalliset vanhempi-moodit eli rankaiseva/kriittinen ja vaativa (sisäinen) vanhempi. Haitallisiin lapsi-moodeihin liittyy selviytymiskeinoja, joita ovat eristäytyminen/välttely, mukautuminen/antautuminen sekä yli-kompensointi – eli nämä ovat niitä toimintatapoja ja ajattelumalleja, jotka vaikuttavat meihin, ihmissuhteisiimme ja elämäämme haitallisesti.

Tunnelukkojen ja moodien kartoittaminen on tuntunut toisaalta selventävältä ja helpottavalta, mutta toisaalta on tullut myös ajatuksia siitä, miten toivoton sekamelska olenkaan. Mutta ehkäpä tämä vyyhti tästä vähitellen alkaa purkautua – päivä ja hetki kerrallaan. Vapauttavinta on ollut se, kun minulle on sanottu, etten ainakaan nykyisessä tilassani ja tilanteessani vain yksinkertaisesti mahda mitään sille, millainen olen. Syyllistän silti yhä helposti itseäni kaikesta. Paljon on siis opettelemista.

Jos kiinnostuit aiheesta ja haluat lisätietoa tunnelukoista, sitä löytyy muun muassa näiltä lähteinä käyttämiltäni sivustoilta:

http://www.tunnelukkosi.fi

http://www.skeematerapia.fi

Kannattaa tutustua myös Kimmo Takasen kirjoihin, joita on ilmestynyt useampia – viimeisimpänä esimerkiksi Murra tunnelukkosi.

01.09.2017

1.9.2017 Yleinen

Lapsena yksi suosikkileluistani oli parikymmensenttinen toimintafiguuri, jonka ihan oikea nimi oli Stinger. Se oli sellainen lihaksikas hahmo, jolla oli kasvojen paikalla sellainen pieni ”näyttö”, jossa näkyi pieni ”kasvonilmeanimaatio” aina, kun hahmo puhui. Sillä oli kolme nappulaa, joista kahdesta tuli puhetta ja yhdestä ampumisen ääntä. Toinen puheista oli ”Get out of my way!” ja toinen ”I’ll get you!”. Ukkelin mukana tuli sellainen pieni lappu, jossa luki kai jonkinlainen tarina siitä. Se oli englanninkielinen, ja itse olin jotain 5-vuotias, joten en vielä tietenkään osannut lukea sitä. Iskä sitten kerran ”luki” minulle sen, mutta hän sävelsi ihan omiaan ja kertoi, että tyyppi pystyy hyppäämään 30 m. eteenpäin ja kuulokin oli ihan yliluonnollinen ja mitä kaikkea. Olin vain iloinen, että leluni oli niin mahtava tyyppi! Minulla oli samaa sarjaa myös toinen lelu, jonka nimeä en muista. Ehkä sen nimi oli Raider? Sopisi ainakin sen toisen kaveriksi sillä nimellä. Sekin osasi puhua, mutta en muista mitä. Muistaakseni ainakin sanoi jotain tyyliin ”I’m out of ammo”. En ole varma. En tiedä, missä lelut nykyään ovat. Luultavasti vielä tallella iskän tai äidin luona.

Esikoulussa laitoin sitten vahingon kiertämään. Kaksi kaveria halusivat pelata Monopolia ja tarvitsivat minua lukemaan niitä pelin kortteja, koska eivät vielä itse osanneet lukea. No, minä taisin toisesta kaverista pitää enemmän kuin toisesta, koska tahallani sanoin koko ajan, että korteissa lukee, että hän saa paljon rahaa. Esikoulun työntekijä katseli vierestä ja varmaan kuvitteli, etten minäkään osaa lukea.

Muistan vielä, kun esikouluaikana käytin sellaista reppua, missä oli Turtleseiden kuvat. Turtlesit olivat silloin hieno juttu. Joku esikoulukavereistani sanoi, että ne ovat vääriä Turtleseita. Ilmeisesti kaupoissa myytiin hienomman ja huonomman näköisiä Turtles-figuureja, ja ne minun reppuni Turtlesit näyttivät niiltä jälkimmäisiltä.

Lapsena tykkäsin kovasti NES-pelistä Turtles II. Kun olin 5-vuotias, se taisi olla ainoa peli, jonka osasin läpäistä. Oli meillä muitakin pelejä, mutta ne tuntuivat vaikeammilta. Ja minä tosiaan olin aika hyvä siinä pelissä! Veli sanoi, että tottakai olen hyvä siinä, koska minun ei tarvinut käydä esikoulussa (niin kuin hän) ja sain pelata peliä rauhassa. Olisi kiva, jos jostain saisin käsiini sen pelin. Haluaisin nähdä, osaanko vielä pelata sitä. Mutta myimme koko NES-konsolimme ja kaikki sen pelit serkuille jo joskus 90-luvulla.

Eilen katsottiin isonveljen kanssa TV:stä illalla, kun Suomi pelasi Ranskaa vastaan koripallossa. Oli tosi jännittävä ottelu! Suomihan sen sitten lopulta voitti ja olimme molemmat tosi innoissamme. Mutta huomenna saattaa telkusta tulla jotain vielä viihdyttävämpää. 18:30 alkaa jalkapallon MM 2018 -karsinta, jossa pelaavat Suomi ja Islanti. Itse ainakin aion katsoa sen. Ja veikkaan, että Islanti voittaa 3-1! :)

Mutta mitähän sitä tänään tekisi? Illalla tulee Radio Novalta ainakin Retroperjantai, joka on tapani mukaan pakko kuunnella. Ostan ehkä vähän jotain karkkia, jos tekee myöhemmin päivällä mieli. Minulla on myös mielenkiintoinen kirja kesken, joten sitä haluan lukea. Ja ehkä pelata Quakea. Ja käydä äitillä, on kuulemma jotain ruokaa siellä tarjolla minullekin.

Hyvää viikonloppua kaikille! :)

Kaksilatvainen kuusi

15.4.2017 Yleinen

Se, mitä lapsuudestani muistan on positiivisia asioita. Minulla oli aivan normaali lapsuus pikkukaupungin lähiössä. Minulla on veli ja asuimme rivitalossa jonka pihapiiristä löytyi yleensä aina leikkikavereita. Olin vanhempieni työpäivien ajan päiväkodissa ja sielläkin viihdyin melko hyvin ja minulla oli aina kavereita. Kesät vietin monen 80-luvun lapsen tavoin maalla sukulaisten luona. Muistikuvat, jotka mahdollisesti liittyvät hyväksikäyttöön sijoittuvat maaseudulle setäni luo. Olimme siellä usein hoidossa, ja mummoni oli auttamassa poikamies-setääni meidän hoidossamme.

Kuitenkin sieltä ovat myös monet rakkaimmat muistoni. Muistot mummista, ja sedästänikin muistan vain hyviä asioita. Ainoa negatiivinen muistikuva hänestä on se kun hän menetti hermonsa ja korotti ääntään kun emme totelleet mummia. Makasimme veljeni kanssa lattialla värittämässä värityskirjoja ja mummi oli pyytänyt meitä syömään jo ties kuinka monta kertaa. Silloin setäni ärähti meille, ja me säikähdimme niin kovasti että puhkesimme itkemään. En muista koskaan ennen tai jälkeen setäni korottaneen meille ääntään.

Muistan maaseudun verkkaisen kesälomatahdin. Navetan tuoksut ja äänet, päivästä toiseen kellontarkasti samanlaisena toistuvan ateriarytmin, jonka ympärille koko elämä kietoutui. Minusta tuntuu että ateriarytmistä poikettiin vain jouluna ja ehkä juhannuksena. Muistan pitkät aurinkoiset kesäpäivät kun vaeltelin pitkin peltoja ja lähimetsiä. Muistan metsän polut vieläkin. Kun aikuisena päätin kerran mennä siihen samaan metsään kohdatakseni muistojani tuolta ajalta, huomasin ettei se polku enää kuljekaan samassa uomassa. Tai ainakin metsä sen ympärillä oli muuttunut täysin. Tunnistin vain erään kuusen, johon salama oli aikoinaan iskenyt ja joka oli kasvattanut itselleen kaksi latvaa. Siellä se yhä oli.

Symbolisella tasolla tuo kuusi on aina tuonut minulle voimaa. Jo lapsena ihailin sitä elämänvoimaa, jolla se oli selvinnyt. Salamanisku ei ollukaan onnistunut nujertamaan sitä vaan päinvastoin se oli siitä vain vahvistunut. Sillä oli yhden tavanomaisen yhden latvan sijaan kaksi latvaa ja se oli kuin joku muinaisen mytologian kaksipäinen otus. Kun siltä leikkaa yhden pään pois kasvaa tilalle kaksi uutta. Kun minulle alkoi myöhemmin nousta muistikuvia lapsuuden hyväksikäytöstä se tuntui kuin salama olisi iskenyt minuun ja kai minullekin jollain tavalla kasvoi kaksi päätä. Se toinen pää oli se joka eli minun elämääni arjessa ja toinen pää oli se jota oli käytetty hyväksi.

 

Kielletystä tulee sallittua

13.3.2017 Yleinen

Tilani pahenemisen myötä olen palannut alkuun monen asian kanssa. Tappelut ruokailuista, kykenemättömyys asua yksin, sekä fyysisen kunnon jyrkät muutokset ovat palanneet elämääni kutsumattomina vieraina, vaikka todellisuudessa olen korkeimman omakätisesti lähettänyt niille kutsut. Toimin jälleen emäntänä Anoreksian vieraille, ja se saa minut pohtimaan lisää menneisyydessäni sattuneita syitä ja seurauksia.

Vaikka takana oli jo pitkä matka ennen psykoterapiaa, oli sen alkaessa matka todelliseen ymmärrykseen vasta edessä. Se on vieläkin kesken, mutta psykoterapia veti ensimmäisen suuren ja pitkän viivan, joka yhdisti kaksi ymmärryksen kannalta hyvin olennaista seikkaa. Se viiva vedettiin sellaisten asioiden välille, joita en olisi halunnut muistella, myöntää, tai varsinkaan yhdistää toisiinsa. Psykoterapeuttini johdatteli minut kaikkeen siihen askel askeleelta, ja suuren työn jälkeen olen nyt lähes sinut kaiken tapahtuneen kanssa.

23.1.2011, Sunnuntai klo 13:01
”Vielä yksi asia. Se on siskoni. Hän on niin… Täydellinen. En ole kateellinen, sellaiseen en alennu, mutta on se vähän rankkaa. Tai siis… Meitä kiinnostaa samat asiat, mutta hän on aina parempi. Kaunis, sosiaalinen, mieletön laulaja, tanssija… Minä olen aina sen sisko. ’Ihan hyvä’, ymmärrätkö? Se on vaikeaa. Rakastan häntä yli kaiken. Siksi se on vaikeaa.”

 Olen aina seurannut siskoni jalanjälkiä. Siihen on monta syytä. Se on tuntunut luonnolliselta tieltä, minulla on ollut selkeä malli jota seurata, ja kaiken lisäksi olen vilpittömästi nauttinut samoista asioista. Valmis polku kaikelle mitä haluan, mikä voisi olla helpompaa? Asia ei ole lainkaan niin. Sisarusten menestymisen halu ja intohimo samoista asioista tuo perheeseen monta ristiriitaa, jotka hiljaa tekevät tuhoaan. Vanhemmalla sisarella on etuoikeus kaiken tekemiseen ensin. Vanhempi sisko on kaikessa hyvä ensin. Se on luonnollinen tie, josta ei voi syyttää ketään. Kiroukseni ei olekaan ollut siskoni taitavuus tai pikkusiskona oleminen, vaan lahjakkuus kohdistuen samoihin asioihin.

Monia vuosia istuin syrjässä ja kuuntelin kun siskoni lauloi joka puolella. Ihailin häntä. Katselin silmät suurina hänen aikaansaamaansa reaktiota ihmisissä. Seurasin häntä, ja laskin ikäeroa vuosissa suhteutettuna tulevaisuuteen siten, että ajattelin pääseväni kahden ja puolen vuoden päästä tekemään kaiken sen, mitä hän oli päässyt tekemään. Pääasiassa se kohdistui laulamiseen milloin missäkin. Siihen, että kahden ja puolen vuoden päästä joku pyytäisi minua laulamaan, kuten Fiiaa pyydettiin.

Siskoni eteni sukulaisten juhlissa laulamisesta isäni coverbändin solistiksi. En enää katsellut ainoastaan ihmisten ilmeitä kun siskoni aloitti laulamaan, vaan seurasin lähietäisyydeltä myös isäni säihkyviä silmiä. Kun olin yksin, lauloin ja kuvittelin sen kaiken kohdistuvan minuun. Ehkä silloin vielä uskoin, että minun aikani kaikkeen siihen olisi vielä tulossa. Ajattelin sen vain olevan hieman myöhässä aikataulusta.

20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Minun pitää koulussa kirjoittaa oma musiikillinen elämänkerta. Se on aika henkilökohtainen juttu… Minulla siihen kuulu vahvasti vaikutus siitä kun Fiia on laulanut kaikkialla ja minä olen piilossa odottanut hetkeäni, mitä jaksoin odottaa koska tiesin että Fiia ja iskä tiesivät että osaan… Vai osasinko edes? No, se hetki ei lopulta tullutkaan Fiian tai iskän johdosta vaan siitä kun lähdin itse eri suuntaan, teatterille. Joka tapauksessa: Tekstit tulevat koulussa näkyviin kaikille. Joo, ei siitä ole pakko tehdä henkilökohtaista, mutta en halua siitä mitäänsanomatonta ja ympäripyöreää. Haluan että tekstistä kuuluu ja näkyy tunne ja intohimo kuten musiikista. Ja valitettavasti se lähtee henkilökohtaisuuksista.”

 Vuodet kuluivat, enkä enää odottanut tilaisuuttani. Olin kyllästynyt olemaan Edenin sijasta ’Fiian pikkusisko’, ja olin kyllästynyt olemaan ihan hyvä. Olin kyllästynyt katsomaan syrjästä kun siskoni toteutti unelmaani. Aloin kokoamaan listoja asioista, joissa voisin olla hyvä. Toivoin, että olisin voinut olla jalkapalloilija, taitoluistelija tai vaikka sellisti. Halusin olla mitä tahansa, mitä siskoni ei ollut. Halusin, että minut huomattaisiin. Koulun musikaali käänsi pääni kohti teatteria, joka antoi minulle paljon, ja auttoi minua henkisesti selviämään monista hetkistä. Silloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Minun oma juttuni ei ollut enää musiikki, tanssi, teatteri, tai mikään edellämainittu. Minun juttuni oli Anoreksia.

24.9.2014, Keskiviikko klo 21:15
”Olen aina ajatellut että kateus on ehdottoman paha ja suvaitsematon asia. Hirveä sana, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä… Että kateelliset ihmiset ovat itsekeskeisiä eivätkä osaa nauttia toisen onnesta. Sellainen en koskaan halua olla. Minua kuvottaa se. Mutta kyllähän toivoisin että minä olisin 18 vuotiaana päässyt kiertämään siistejä keikkoja feattaamassa iskän bändiä (ja tienata siitä), tai että iskä tekisi minulle tekstejä ja biisipohjia joita yhdessä työstäisimme. Koen että olen aina ollut sivustakatsoja siinä asiassa, jossa haluaisin olla pääroolissa. Musiikissa. En voi kieltää sitä vaikka yritän.”

”Psykoterapiassa heräsin miettimään asiaa jota en ole ennen tietoisesti ajatellut. Mitä jos sairastuin siksi, että halusin jonkun jutun joka on minun? Jutun, joka tuo minulle sen huomion vanhemmilta, jossa jäin varjoon asiassa jota rakastan. Anoreksia. Se on se minun oma juttu, jonka kaikki huomasivat. Ja kuitenkin… Nykyään siitä on tullut vain uusi tekosyy. ’Ei sua voi ottaa tähän mukaan ku et oo kunnossa.’ jne. Mitä jos se meni noin??? Tuntuu että olen paha ihminen. Tai epätoivottu tai vastenmielinen tai… Jotain. Itseni tai muiden mielestä tai en edes tiedä.”

”Sattuu ajatella tätä… Tai lapsuutta. Se on kuitenkin ollut niin onnellinen että tuntuu pahalta sanoa nämä tuntemukset ääneen. Ne ovat vähän niin kuin arvet käsissäni. Ikäviä menneisyyden juttuja joita ei voi paljastaa muille, vaan sen sijaan ne peitetään pitkällä hihalla ja esitetään että niitä ei ole, vaikka todellisuudessa ne ovat vaikuttaneet paljon. Tiedän että minua rakastetaan ja ketään perheestäni ei halua minulle pahaa. Kaikkea ei vaan ymmärrä tai huomaa ja se on normaalia…”

”Vähän niin kuin pato olisi sortunut kun joku sanoo että näin saakin ajatella. Että se ei olekaan kiellettyä. ’Kateus’. Se sana maistuu silti edelleen epäilyttävältä suussani. Kunpa tästä kaikesta terapiassa puhumisesta olisi vielä hyötyä… En halua että kaikki kivulias asioiden esille kaivaminen ja rämpiminen on turhaa… Koska se sattuu enemmän kuin osasin arvata.”

 16.1.2017, Maanantai klo 23:02
”Iskäkin tuli meidän kanssa katsomaan valokuvia ja istuimme siinä kolmestaan äidin ja iskän sängyssä plaraamassa niitä. Tuntui niin mukavalta istua siinä kolmestaan. Siellä oli paljon kuvia Fiiasta. Hän on ollut niin suloinen lapsi pulleineen poskineen. Halusin vain ottaa kuvia niistä kuvista ja lähettää niitä Fiialle kun hän ei ollut paikalla. Me selattiin niin pitkälle että oltiin jo vuoden -95 jälkeisessä ajassa. Minä olin siis syntynyt, mutta minusta ei ollut niin paljoa kuvia. Anoreksia yritti tarttua siihen. Se sanoi että minä en ole niin rakas, mutta en kuunnellut sitä. En halunnut että se pilaa meidän hetkeä. Sanoin sille: Minä olen vanhemmilleni rakas. Sinä et ole rakas kenellekään.

Muistan edelleen psykoterapeuttini sanat päivänä, jona lopetin kateuteen liittyvien asioiden kieltämisen. Hän sanoi miettineensä jo pitkään, että perheeni ei voinut olla niin täydellinen kuin annoin ymmärtää. Hänestä minun luomani perhekäsitys kuulosti kiiltokuvalta. Uskoin todella itse siihen kiiltokuvaan, tai ainakin uskottelin niin itselleni pintapuolisesti, vaikka minusta tuntuikin pahalta. Kuten päiväkirjassani kirjoitin, pidin kateutta vastenmielisenä ja kiellettynä tunteena. En halunnut yhdistää perheeseeni mitään siihen liittyvää, vaikka minun oli alitajuisesti tiedettävä, että siskooni kohdistuneet tunteeni ja kirjoitukseni eivät olleet täysin puhtaita kateudesta. Kateuden täydellinen kieltäminen oli minulle puolustuskeino, ja psykoterapian johdattaessa minut heittämään kaikki aseeni maahan, paljastui kaiken sen puolustuksen alta vaikeita tunteita, joiden selvittämiseen kului paljon aikaa.

Psykoterapeuttini opetti minulle, että kateus on yksi yleisimmistä tunteista. Kateus on luonnollista, terveellistä ja potkivaa. Se on inhimillistä. Kateus on positiivista niin kauan, kun se ei toivo jotakin pois toiselta. Kateutta on kaikkialla, kaikessa, ja kaikissa. Jokaisella on oikeus olla kateellinen. Psykoterapeuttini käynnisti muutosprosessin, jonka myötä mieleni yhdestä suurimmista tabuista tuli hyväksyttävä asia. Muutos ei ollut helppo, mutta tarpeellinen. En enää piilotellut itseltäni kiellettyjä tunteita tai syyttänyt itseäni niiden tuntemisesta. Tiesin, että kateus oli sallittua, koska siskoni oli minulle äärettömän rakas, enkä koskaan eläessäni ollut toivonut häneltä mitään pois.

En syytä tapahtuneesta ketään. En ehkä koskaan edes ilmaissut perheelleni selvästi sitä, mistä todella haaveilin. Harjoittelin laulamista ahkerasti ja intohimoisesti, mutta tein sen kun kukaan ei ollut kotona. Omassa rauhassani istahdin pianon äärelle tuntikausiksi ja lauloin silmät kiinni kuvitellen itseni lavoille joista uneksin. Siskoni ei koskaan ollut hiljaa, vaikka talossa olisi ollut useampikin ihminen. Hän soitti ja lauloi avoimesti, ja mitä enemmän hän sitä teki, sitä enemmän minä vetäydyin.

Vaikka sairastumiseni olisikin johtunut tästä kaikesta, on totta, että se paholainen vei minua vain kauemmas haaveistani. En koskaan halunnut perheeltäni huomiota sairaudella. Kun tajusin mitä oli tapahtunut ja miksi, olin entistä vihaisempi sairaudelleni. Se iski mitä ovelimmin hetkenä, jona luulin tarvitsevani sitä, ja käytti minun kateuttani julmasti hyväkseen.

6.9.2015, Sunnuntai klo 12:22
”Mieti, olen nyt mukana siinä iskän bändissä jossa Fiia on laulanut 18 vuotiaasta asti ja nyt ne otti minutkin siihen messiin… Totta puhuen pelkään kuollakseni. Että en ole tarpeeksi hyvä ja että mokaan ihan totaalisesti tai jotain. Treeneissä tuntuu että olen koeajalla, kaikki pitää tehdä viimeisen päälle ja kaikki tarkkailevat. Todellisuudessa ne kuulemma keskittyy vaan omaan soittamiseensa… En tosiaan tiedä paljonko tästä on minun pääni sisäistä ja paljonko ei! Mutta haluan tätä myös. Olen tehnyt ihan hirvittävästi hommia, opetellut biisejä ja treenannut laulamista. Laulan kokoajan oikeastaan… Kun olen yksin. Yritän kuvitella itseni sinne lavalle iskän, Fiian ja muiden kanssa, mutta se on hankalaa. Tämä on nyt sitä mitä olen halunnut ihan hirveän kauan ja ehkä siksi olenkin niin kauhuissani. Minun on oltava hyvä. Lunastettava paikkani.”

Pääsin kuin pääsinkin isäni bändiin, mutta en pitänyt sitä enää sinä suurena tilaisuutenani jota vuosia aiemmin olin odottanut. Minulle se oli enemmänkin isäni kädenojennus, jonka voimasta nousin ensimmäistä kertaa samalle viivalle siskoni kanssa. Me lauloimme sen bändin riveissä kahdestaan, ja olin siihen tyytyväinen, vaikka isäni kädenojennus ei tuntunutkaan varmalta. Se tuntui koeajalta, joka sai minut jännittämään hullun lailla. Olin koko elämäni yrittänyt todistaa isälleni olevani jotakin, ja tunsin, että nyt minulla oli tilaisuus näyttää hänelle olevani hyvä.

Bändi ei muuttanut mitään. Laulan siinä edelleen, ja huomaan edelleen tavoittelevani isältäni suurta positiivista palautetta kohdistuen erityisesti musiikkiin. Jostakin syystä en koe saavani henkiin sitä katsetta, jonka siskoni on monesti hänessä herättänyt. Jos joskus nään siitä välähdyksen, se tuntuu luvattoman hyvältä. Psykoterapeuttini on monesti kehottanut minua avaamaan silmäni tässäkin asiassa: Maailma on täynnä ihmisiä. Miksi minulle merkitsee eniten juuri isäni mielipide? Ehkä se johtuu siitä, etten tiedä todellista syytä siihen, miksi jään isäni silmissä siskoni varjoon. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä. Ehkä se johtuu Anoreksiasta, joka kääntää taas isäni sanoja ja eleitä väärälle tielle. Se tietää, että jos kokisin isäni täydellisen musiikillisen hyväksynnän, se menettäisi ensimmäisen keksimänsä tekosyyn astua päähäni. Minulla olisi taas uusi syy olla tarvitsematta sitä.

Nykyään rakastan taidetta, teatteria ja musiikkia, mutta elän hetkeä, jossa koetan rakentaa uudelleen asioita, jotka ovat olleet raunioita jo pitkään. Niihin asioihin lukeutuu itseluottamukseni. Se on kaunis raunio. Itsetuntoni sen sijaan muistuttaa enemmän homeista taloa. Se täytyy ehkä purkaa kokonaan ennen kuin siitä tulee terve ja kaunis. Terveyteni työmaa tähtää pitkälti myös oman juttuni etsimiseen. Kun korttelini on valmis, voin lähteä rakentamaan kaupunkia suuntaan, josta olen varma.

Anoreksia ja kasvaminen

30.12.2016 Yleinen

Yksi mielenkiintoisimmista ilmiöistä Anoreksiassa on ajankohta, jolloin iskee uhriinsa. Se on lähes poikkeuksetta teini-ikä. Elämänvaihe, jossa etsitään itseään ja rakennetaan pohjaa tasapainoiselle aikuisuudelle. Nuoruus on kriittinen jakso joka vaikuttaa koko loppuelämäämme, ja siksi Anoreksiankaan vaikutukset eivät välttämättä lopu vaikka ihminen pääsisi siitä irti. Anoreksia vaikuttaa aikuisuuden kasvuualustaan. Nuoruusiässä ihminen kerää elämän eri aloilta vaikutteita joista muodustuu alusta ihmisen identiteetille. Siihen vaikuttaa etenkin ympärillämme olevat ihmiset; perhe, sukulaiset ja ystävät. Anoreksiaa en haluaisi ikinä liittää edellä mainittujen sanojen joukkoon, mutta sen vaikutus on vähintään yhtä vahva.

Miten Anorektikko saa rakennettua terveen aikuisen kuvan itsestään ja kaikesta ympärillään olevasta? Identiteetti ja ihmisen olemus voivat toki muokkaantua elämän varrella. Kun alustan päälle alkaa rakentumaan elettyä elämää, on sen rakennetta kuitenkin vaikeaa enää muuttaa. Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä hankalammaksi käy siihen pohjaan pinttyneiden käsitysten muuttaminen. Jos Anoreksiaa ei siis saa nujerrettua ennen varsinaista aikuisikää, onko sen rakentamista vääristymistä mahdollista päästä irti enää koskaan? Voisi sanoa että olen nyt aikuinen. Tappelen silti näiden asioiden kanssa ja se on pelottavaa. Kuten kaikki muutkin, olen koettanut luoda omaa pohjaani, mutta se tuntuu sortuilevan vähän väliä. Anoreksia estää minua tekemästä valintoja jotka kuuluvat kasvamiseen. Pelkään että identiteettini kasvaa kieroon tai jää rikkinäiseksi.

Kun pääsin kamppailuni kanssa tasolle, jossa kykenin ajattelemaan mennyttä aikaa, tulin hyvin surulliseksi. Suru kohdistui mentettyihin vuosiin. Ennen sairastumistani kaikki oli hyvin. Tunsin sukulaiseni ja rakastin olla osa sitä kaikkea. Tiesin mitä halusin sukumme kulttuurista omaksua itseeni ja jonain päivänä ehkä omaan perheeseeni. Kaikki oli niin hyvin. Kun sitten sairastuin, leikkasin itseni irti siitä kaikesta. Olin muutaman vuoden omassa, tiiviissä, Anorektikon kuplassani.

Kun kuplani viimein puhkesi, olin edelleen hyvin sairas. Kuplan kadottua huomasin kuitenkin kaiken muun mikä oli kadonnut. Sukulaiseni tappelivat rahasta. En tuntenut enää serkkujani. Kaikki olivat kasvaneet ja vuodet olivat muuttaneet meitä. En voinut olla syyttämättä itseäni siitä, miten olin kääntänyt selkäni viimeisille onnellisille lapsuusvuosille. Jos olisin ollut terve, olisin ehkä kasvanut sen kaiken mukana ja kaikki olisi ollut hyvin. Nyt minulla on vain muistoja kaukaisuudesta.

10.4.2012, Tiistai klo 15:07
”Sain postikortin Hillalta. Kun katson tätä kuvaa, se saa minut kaipaamaan matkustelua ja huoletonta lapsuutta. Onneksi tämä paska ei voi viedä muistojani, vaikka se paljon muuta viekin.”

 12.5.2012, Lauantai klo 20:51
”Niin… Minä istun kotona kirjoittelemassa kuinka todella kaipaan elämää, mutta olen pudonnut kyydistä ja olen liian voimaton juoksemaan sitä kiinni. Haluan lenkille ja haluan itkeä… Haluan takaisin ne hetket kun kaikki oli hyvin. Hetket jolloin peilikuva hymyili minulle takaisin, ja hetket kun tein kaikkea hullua niiden ihmisten kanssa keitä nytkin ikävöin, mutten silti halua tavata… Miten tässä kävi näin?”

 28.7.2012, Lauantai klo 17:09
”Olen mökillä… Kerrankin Fiiakin on mukana niin kuin ennenvanhaan. Se on aika hassua. Kun olemme kaikki mökillä näin, ja tiedämme, että vain rajallisen ajan. Fiia haluaa tehdä kaiken heti. Kaiken sen, mihin vuosia sitten meni koko kesä… Meloa, saunoa, uida, marjastaa. Kaikkeen siihen liittyy niin paljon muistoja ja tarinoita riittäisi loputtomiin. Upeinta oli, että olimme aina kaikki yhdessä. Outoa on, että nyt kun Fiia olisi kokoajan tekemässä jotain, kun kaikki pitää ehtiä tehdä ja aikaa on vähän, niin minä haluaisin vaan olla yksin ja mietiskellä… Eniten kaipaan pyöräilylenkkejä mumman ja vaarin vanhoilla pyörillä ilman kypärää. Postilaatikoille ja takaisin, ja taas postilaatikoille ja takaisin… Ne lenkit muuttuivat viimevuosina juoksulenkeiksi.”

 21.12.2016, Keskiviikko klo 23:07
”Tuntuu että nyt ’aikuisena’ pääsen ehkä taas tutustumaan heihin uudestaan… Serkkuihini. Se tuntuu siltä kuin tutustuisin täysin uusiin ihmisiin. Mutta tunnen oloni etuoikeutetuksi. Kaikki eivät saa toista mahdollisuutta. Silti päässäni on paljon kaikkea mikä tekee siitä hankalaa. Yrittää saada minua erakoitumaan niistä tilanteista.”

16.1.2017, Maanantai klo 23:02
”Äiti teki korttia sen kaverille ja selaili vanhoja valokuvia. Minä aloin myös katselemaan niitä (tiedät miten paljon rakastan vanhoja valokuvia) ja lopulta me ei enää edes etsitty kuvia siitä äidin kaverista, vaan muisteltiin kaikkea ja naurettiin sille miltä kaikki ovat näyttäneet. Tai äiti muisteli ja minä kyselin. Olen nähnyt satoja kertoja ne albumikuvat (en kyllä kyllästy niihinkään), mutta tänään katseltii kuvia joita en ole ennen nähnyt. En edes tiennyt että se äidin ja iskän makkarin puinen liinavaatekaappi pitää sisällään niin paljon historiaa valokuvien muodossa. Valokuvat olivat sen alalaatikossa ja niitä oli paljon. Opin niin paljon uutta. Todella välillä tuntuu että olen ollut omassa kuplassani luvattoman kauan. Nyt haluan tietää kaikesta- ja kaikista kaiken. Aijon palata sille valokuvalaatikolle vielä. Se on mielestäni ehkä arvokkain asia mitä tämä talo pitää sisällään.”

Kuten olen kirjoittanut: Kukaan ei voi viedä muistojani. Ei edes Anoreksia. Olen ollut sairauden maailmassa kun ihmiset ympärilläni ovat kasvaneet ja edenneet elämässään. Joskus tuntuu että he ovat edenneet niin paljon, että minut on unohdettu sinne jonnekin menneisyyteen. Olen jäänyt kauas taakse, ja pahinta on että olen itse jättäytynyt sinne. On hetkiä, joina en tunne olevani osa sukuani, jossa ennen oli minulle oma paikka. Minä lähdin tuolileikkiin Anoreksian kanssa ja se ei ollut viisasta. Se otti minun tuolini pois ja vaikka tiedän että minua rakastetaan, tarvitsen sen tuolin takaisin jotta löydän taas uudelleen paikkani ja opin uudestaan tuntemaan kaikki. Minun on jollain keinolla onnistuttava myös kasvamaan. Kasvamaan irti Anoreksiasta. Kasvamaan tasapainoiseksi aikuiseksi joka tekee terveitä valintoja.

Millä todennäköisyydellä?

29.3.2015 Yleinen

Lapsena olin veljen ja isän kanssa viettämässä iltaa pelaten jotakin peliä, jossa heitettiin noppia. Jossain vaiheessa isä sanoi, että tietää millä keinolla saa heitettyä kahdella nopalla samaan aikaan kaksi kuutosta. Se meni jotenkin niin, että otettiin nopat kahden käden sisään, niitä ravisteltiin vähän, kopautettiin polveen ja niihin puhallettiin. Lopulta ne sitten pudotettiin lattialle.

No, isä heitti sillä tavalla ensin ja tulihan sieltä ne kaksi kuutosta. Sitten vielä veli kokeili samaa temppua, ja heitti hänkin kaksi kuutosta. Tietysti minäkin heti perään sain vuorostani heitettyä vielä ne samat kuutoset. Joten mikä todennäköisyys tuohon voi olla, kun nopat olivat varmasti ihan normaalit, eivätkä mitenkään painotetut?

Olin pikkuisen ihmeissäni silloin. Mutta emme ole koskaan kokeilleet samaa temppua uudestaan.

Joten on se maailma ihmeitä täynnä! :)

Mitä YTM todella on?

17.3.2015 Raamatusta, Yleinen

Yhdessä Tekemisen Meininki. Se kumpuaa toimintatavasta. Opetellaan tekemään asiat yhdessä. Vartuin lapsuuteni Kärsämäellä, Miilurannan kylässä (pohjois-pohjanmaalla), ja mieleeni muistui monta juttua. Lähdimme keräämään mansikoita ja lakkaa. Meillä oli vanha rintamamiestalo,  ja ulkorakennus, jossa oli melko iso liiteri. Lapsuudessa muistan, että ennen kuin tuttu kirvesmies rakensi taloomme saunan, kävimme saunassa siellä ulkorakennuksessa. Kova pakkanen (tyyliin -30) ja ei kun saunaan, tähtitaivas, ei parempaa! (Juha Tapio: ”minä muistan pakkastalvet” :) ) Mieleeni muistui siihen liiteriin liittyen, kuinka joskus oli niin, että oli paljon puuta, joka piti pieniä sirkkelissä, ja heitellä sisään. Tässä on ihan oikeasti kuva YTM:stä! Ensimmäinen nosti pitkän puun sirkkeliin, kokenut mies sirkkelöi, jonka jälkeen puut tippuivat maahan, sen jälkeen annettiin seuraavalle, joka heitti puut liiteriin. Tätä toistettiin useampi tunti. Käytiin syömässä ja kahvilla välissä ja taas jatkettiin. Eihän se pikkupojalle mitään älyttömän hauskaa todellakaan sillon ollut, kun oli komia 20-30 asteen aurinkoinen päivä, olis halunnut futista pelata ennemmin, mutta nyt ymmärrän, mistä yhteisöllisyys kumpusi aiemmin!

Menetelmät muuttuvat, tästä sirkkelöinnistä ei mennyt montakaan vuotta, kun sen korvasi valmiiksi  pienitty puukuorma, joka toimitettiin monen kuution eränä. Oli siinäkin oma yhteisöllisyytensä, kun nakkelimme niitä liiteriin… Mutta silti, vanha tapa oli enemmän, kun teimme asiat yhdessä monta tuntia: teimme töitä, söimme yhdessä, kävimme välillä pienellä tauolla ja taas mentiin! Ei ihme, että ihmiset olivat melkoisen terveitä, kun tehtiin oikeasti ruumiillista työtä. Kun mietin itseäni nyt, ja vertaan sitä lapsuuteeni, sillon tehtiin ite, nyt istun kerrostalossa ja oletan kaiken tulevan mulle niin kuin manulle illallinen. 

Missä sitä yhteisöllisyyttä tänään voi kokea? Esimerkiksi seurakunnassa. Niin minä sen aattelen. Carl-Gustaf Severin vieraili valloita maa konferenssissa tammikuussa Seinäjoella ja kertoi myös yhteisöllisyydestä, jota koki pienessä seurakunnassa, jossa alkoi nuorena käydä. Hän kertoi vanhemmasta Jumalan naisesta, joka rukoili monien kansojen puolesta ja myöhemmin ymmärsi, että oli julistanut juuri noiden kansojen keskellä ilosanomaa Jeesuksesta!

1. Joh. 5:1-4

Jokainen, joka uskoo, että Jeesus on Kristus, on syntynyt Jumalasta, ja jokainen, joka rakastaa isää, rakastaa myös hänen lastaan. Siitä me tiedämme rakastavamme Jumalan lapsia, että rakastamme Jumalaa ja noudatamme hänen käskyjään. Sitähän Jumalan rakastaminen on, että pidämme hänen käskynsä, eivätkä ne ole raskaita noudattaa. Kaikki, mikä on syntyisin Jumalasta, voittaa maailman. Ja tämä on se voitto, tämä on maailman voittanut: meidän uskomme.

Uskomme siis näkyy, tulee eläväksi, kun rakastamme Jumalan lapsia. Apostoli Johannes, Pyhän Hengen vaikutuksesta kirjoittaa, että ”siitä me tiedämme rakastavamme Jumalan lapsia, että rakastamme Jumalaa ja noudatamme hänen käskyjään.” Se on selkeä asia. Kun alamme soveltaa tätä Jumalan asettamaa periaatetta elämässämme, siitä tulee valittu toimintatapa. Rakkaudesta kumpuaa rohkaiseminen, rinnallakulkeminen, ystävyys, uskollisuus, hyvyys, kärsivällisyys, itsehillintä ja kaikki muut Hengen hedelmät. Ja ajattele, että rakkaudesta kumpuava uskomme, se voittaa maailman! Kun ihmiset jotka ovat rikki sisäisesti, näkevät ja kokevat Jumalan rakkauden (agapee) meissä, herää kiinnostus, koska aidon tunnistaa. Meidän tulisi siis välittää Jumalan rakkautta siinä vaikutusalassa jonka Herra on antanut meille. 

Katsotaanpa pari aiheeseen liittyvää kohtaa: 

Jaakob 2:1, 8, 26

Veljeni, te jotka uskotte meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kirkkauden Herraan, älkää erotelko ihmisiä. Jos te noudatatte lain kuningaskäskyä niin kuin se Raamatussa on: »Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi», te teette oikein. Niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin on uskokin kuollut ilman tekoja. 

1. Joh. 4:19-21

Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään. 

Voimme varmaan todeta Jaakobin ja Johanneksen kanssa, että ei ole mitään epäselvää tässä asiassa. Jumala on rakkaus, ja hänen käsittämätön rakkaus tuli julki hänen Pojassaan, kun hän tahtoi ja tahtoo edelleen, pelastaa vihollisensa, jumalattomat. Jos todella ymmärrämme, että Jumala on pyhä, ettei hänessä ole mitään syntiä itsessään, vaan erottuu siitä, ymmärämme sen valtavan eron hänen ja meidän välillämme, jotka olemme syntisiä. Ainoa, joka pystyi tuon kuilun poistamaan, oli Jeesus Kristus. Miten se onnistui? Jeesus nöyrtyi ja tuli ihmiseksi. Hän eli niin kuin me. Silti hän oli myös Jumala ja koska eli synnittömän elämän, uhrasi itsensä jokaisen ihmisen tähden, ja sovitti kaikki syntimme ja teki sen, minkä synti oli tuhonnut: Toi meidät takaisin yhteyteen Jumalan kanssa. Tähän voisi sanoa halleluja :D

Tähän perustuu todellinen yhteys ja rakkaus. Jos todella tahdot kokea aitoa yhteyttä ja rakkautta, tule Jumalan luo. Jos koet, ettet osaa rakastaa, opettele viettämään aikaa Jumalan läsnäolossa. Jos tahdot kokea yhteyttä, ala käymään säännöllisesti seurakunnassa, tutustu uskon veljiin ja sisariin. Ja ihan oikeasti: Ala palvella seurakunnassa, siitä tulee hyvä mieli, kun rakkaudesta Herraa kohtaan voit palvella toisten kanssa. Jos sitoudut seurakunnan yhteyteen ja kasvat Jumalan rakkaudessa luonnollinen seuraus on se, että alat antamaan omastasi Jumalan valtakunnan eteenpäin viemiseksi paikkakunnallasi ja aina maailman ääriin saakka. Meistä kasvaa antajia :) 

Meidän kolmiyhteinen Jumalamme on täydellinen kuva keskinäisestä harmoniasta, yhteydestä :) ole siunattu ystäväni :)

Rikkinäinen lapsuus, rikkinäinen aikuisuus?

8.10.2014 Yleinen


Aina ei mene putkeen vanhemmillakaan, ja suomi onkin täynnä mitä ikävämpiä tarinoita lapsuudesta. Ikävät kokemukset siirtyvät sukupolvelta toiselle, kunnes joku sukupolvi ymmärtää pysäyttää kierteen.

Onneksi ikävä lapsuus ei tarkoita sitä että aikuisuutesi olisi pilalla millään tavalla. Helpointa on alkaa marttyyriksi ja uhriksi.

Sinä et ole millään tavalla rikki, vaikka sinulla olisi vaikeita kokemuksia. Älä usko niin, äläkä anna muiden uskotella niin. Uskolla siirtää vaikka vuoria, siksi sinun onkin tärkeää uskoa omaan eheyteesi. Jos uskot omaan rikkinäisyyteesi, olet sitä. Jos uskot että olet ehjä, olet ehjä.

Länsimaiseen kulttuuriin kuuluu ilmeisesti jollain tavalla uhrina oleminen. Kun sairastumme, olemme sairauden uhreja. Itämainen lääketiede kysyy mikä  on yhteys fyysisen ja henkisen olotilan välillä, kun länsimainen lääkäri mittaa verenpaineen ja antaa kouraan pillereitä. Jos olisimme avoimempia yhdistämään lännen ja idän ajatusmaailmoja, olisimme terveempiä niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Rikkinäisen lapsuuden ”korjaaminen” vaatii toki omien ajatusten uudelleenjärjestämistä ja tukahdettujen tunteiden pintaan tulemista vielä kerran, mutta siinäpä ne olivatkin.

Miten se meni… sinä päätät.