Selaat arkistoa kohteelle lapsi.

Omat koirat purivat.

30.12.2017 Yleinen

 

Tämä kertomus on tosi.

 

  Lähdin joulun jälkeen ulkoiluttamaan kehoani. Ajatus oli käydä kaupassa hakemassa aivan pientä, sillä vielä suurta syömistä kaapista löytyi. Ehkä se pitää laatikoiden tekeminen lopettaa, kun ei niitä enää kukaan syö. Tulee vain liian työlääksi kaksistaan niitä monta päivää joulun jälkeen syödä jouluruokaa.

Otin repun selkääni ja yhden roskapussin myös matkaani, koska roskis löytyy meidän pihalta, pihatien päästä.

Huomasin pihatietä kävellessäni, että villakoira istui pihatien toisella reunalla. Minä tietenkin siirryin toiselle puolelle tietä. Koira oli kytketty koivuun kiinni, mutta naru kyllä riitti ilmeisesti koiranomistajan ulko-ovelle asti. Pieni lapsi leikki rivarin portaiden vieressä. Koira pari kertaa haukahti, kun kävelin lähemmäksi tietä. Mutta kun pääsin kohdalle, koira syöksyi minun takapuoleeni kiinni. Tunsin heti, että kyllä se jotain kipeää sai aikaan. Suojelin takapuoltani roskapussilla, kun samaan aikaan koiran omista juoksi sisältä ulos. Ei rouva edes katsonut minua, vaan meni silittämään koiraansa, ja sanoi sille, ”mitä sinä nyt noin rähiset”. Jatkoin muutaman metrin eteenpäin ja katsoin housujeni takapuolta, että kehtaanko edes kauppaan mennä. Mutta eivät housut olleet revenneet. Takapuolen alapuolella reidessä kyllä tuntui pientä kipua.

Heitin roskat katokseen ja tulin takaisin sille tielle, jossa koira käytti lievää väkivaltaa minua kohtaan. Ei sanonut rouva edelleenkään mitään, silitteli ja jutteli koiralle jotain. Ihmettelin vielä, että toisesta ihmisestä välittäminen ei olekaan enää mikään kaunis ajatus. Vaan, vaan se oma on kaikkein tärkein juttu, eli tässä tapauksessa se koira. Nyt ymmärrän paremmin ruokakaupan kanssa asiakkaita, kun he tökkivät kärryillään minua takapuoleen. Ei heiltäkään mitään kommenttia tule. Tyyli vain tuntuu olevan tämä. En usko kuitenkaan, että tälläisen huru-ukon takapuoli on enää mikään niin kaunis varustus, että sitä voi leikkimielellä kärryjen tai koirien välityksellä tökkiä. Ehkä he siitä tykkäävät, mutta en minä.

Minä jatkoin kauppaan ja tein ostokset. Takaisin tullessa kiersin tämän tien, ja tulin katua pitkin loppumatkan  kotiin.  Otin postin ja katselin paikkaa. jossa koira kävi minua kiinni. Nyt oli pihatie hiljainen.

Sisään tullessa kerroin vaimolleni, että koira puri minua peräpäästä. Ei hän ehkä heti uskonut minua. Mutta sitten vasta kun kyselin, että missä on käsipeili. Jopas nousi peppu ylös tuolista ja hänkin tuli katsomaan. Vaimoni on sellainen” heti sanoja”, kun minä taas elän tyylillä, ”antaa olla”. Ehkä vaimo olisikin lähtenyt haastattelemaan sitä rouvaa, mutta ehkä sanoin sen verran jämäkästi, ”antaa nyt olla. Mene sit, jos alan jäykistymään”.

Tiedän kyllä oikeuteni, että koiran puremasta pitää tehdä heti ilmoitus poliisille. Mutta kun me asutaan samassa pihassa. Ei ole kiva kulkea, jos tulee heti tehtyä huonoja välejä naapureiden kanssa. Ehkä minä olen liiaksi sellainen takapenkin Tavi.

Nyt on vaimon toimesta takapuoli pesty. Peukalon pään kokoinen punainen läntti siellä on. Mutta ei kuitenkaan selkeää hampaan jättämää jälkeä.

 

piki

Terapiaan

28.4.2017 Yleinen

Terapiaan hakeuduin vasta vuosia siitä, kun ensimmäisen kerran vierailin mielenterveystoimistossa. Silloin olin jo päälle kolmenkymmenen ja minulla oli pieni lapsi ja parisuhdekriisi. Myös työpaikkaani uhkasi konkurssi, joten kaikki elämäni osa-alueet olivat menossa uusiksi. Silloin en enää jaksanut. En kyennyt huolehtimaan parin vuoden ikäisestä pojastani, en käymään töissä tai edes keskustelemaan järkevästi kenenkään kanssa. Olin täysin lopussa ja päivittäin ajattelin itsemurhaa. Ainoa asia, joka sai minut pysymään elossa oli huoli pojastani ja siitä mitä hänelle tapahtuisi jos toteuttaisin aikeeni.

Olin kuvitellut että itseterapointi ja se, että olin lopulta kyennyt kertomaan tapahtuneesta lähimmille ystävilleni, sekä puolisolleni, olisi riittänyt ja että voisin vaan jatkaa elämääni. NO, ei se vaan mennytkään ihan niin.. Minulle alkoi tulvia taas muistikuvia asioista. Olin aiemmin monta kertaa kuvitellut muistavani tapahtuneet, mutta kun olin koonnut muistikuvien palasia havaitsin, että ne olivat ristiriitaisia tai jopa periaatteessa mahdottomia. Osa muistoistani oli selvästikin erilaisia valemuistoja, joita mieleni oli luonut joko suojellakseen minua siltä mitä oli todella tapahtunut tai jostain muusta syystä. Joka tapauksessa aloin muistaa taas pieniä yksityiskohtia. En silti ollut varma oliko tälläkin kertaa kyseessä valemuistot vai ei. Olin aivan sekaisin ja arki pienen lapsen kanssa alkoi olla aivan ylivoimaista. Myös parisuhde oli karikolla, koska en kyennyt tasapainoiseen suhteeseen, vaan kohdistin kaiken miesvihani puolisooni ja käytännössä syytin häntä miehenä olemisesta.

Sain raivokohtauksia, itkeskelin jatkuvasti, en jaksanut huolehtia enää omasta hygieniastani. Riitelin mieheni kanssa niin paljon että lapsemmekin masentui ja lakkasi nauramasta. Luin jostain että terve parivuotias nauraa yli sata kertaa päivässä, mutta oma rakas poikani ei enää hymyillyt. Meillä kukaan ei enää hymyillyt.

Erosimme ja koska en kyennyt hoitamaan lastani, mieheni piti hänestä pääasiassa huolta. Asuimme lähekkäin, joten sain onneksi olla lapseni seurassa päivittäin. Myös työpaikkani ajautui konkurssiin ja jäin työttömäksi. Minulla ei ollut yhtäkkiä enää mitään pohjaa elämässäni. Avauduin silloiselle naapurilleni, jonka kanssa olimme hyviä ystäviä, tapahtuneesta ja yllätyksekseni hän kertoi pienenä kokeneensa myös hyväksikäyttöä. Hänen naapurin setänsä oli kosketellut häntä ja puhunut rivoja. Vasta silloin todella ymmärsin ettei tapahtunut ollut minun vikani ja etten olisi sitä mitenkään voinut estää. En ollut edes ymmärtänyt mitä minulle oli tapahtunut kunnes vasta myöhemmin. Hän sai minut hakemaan apua. En tiedä olisiko minulla ollut muuten voimia, rohkeutta tai ymmärrystä etsiä ulkopuolista apua. Soitin paikalliseen kriisipuhelimeen vuodattaen kaiken sydäntäni painavan. Sieltä minulle kerrottiin että saisin tapaamisen kriisiryhmän kanssa parin päivän päähän. Meinasin romahtaa, sillä siinä hetkessä tuo kaksi päivää tuntui ikuisuudelta. Olin jostain syystä kuvitellut että luokseni rynnättäisiin suurinpiirtein ambulanssin kanssa, mutta jälkeenpäin ajateltuna tuo kaksi päivää oli ihmeen nopea ottaen huomioon  pikku paikkakunnan mielenterveyspuolen resurssit.

Tapaamisessa oli läsnä kaksi miestä (kriisiryhmissä tämä on käytäntö, koska vastassa saattaa olla vaikka kuinka psykoottinen tai päihtynyt agressiiivinen henkilö) enkä kyennyt avautumaan muusta kuin uupumuksestani ja sen hetkisestä tilanteestani. Sain onneksi jollain tavoin vihjaistua lapsuuden tapahtumistani, koska he kertoivat mahdollisuudesta järjestää minulle naispuolinen terapeutti, vaikka se tarkoittaisi terapiakäyntejä naapuripaikkakunnalla. Hänkin oli kesälomalla, joten seuraavat käynnit sovittiin vielä kriisiryhmän kanssa. Siellä olikin sitten uudet ihmiset seuraavalla viikolla taas vastassa ja jouduin aloittamaan tarinani alusta. Sitä seuraavalla kerralla jouduin psykiatrian erikoislääkärin haastateltavaksi ja hän diagnosoi minulle bipolaarisen mielialahäiriön ja kirjoitti lähetteen terapeutille.

Terapeuttini tapaaminen oli minulle valtava helpotus. Olin hakenut apua ja tavannut siihen mennessä jo viisi eri ihmistä ja nyt taas kerran jouduin kertomaan kaiken mitä vaan osasin ja sain kerrottua. Nyt kuitenkin tiesin että tästä todella jatkettaisiin seuraavalla kerralla saman ihmisen kanssa. Pikkuhiljaa aloimme purkamaan tilannettani ja keskityimme siihen että saisin elämäni sillä tavalla tasapainoon, että kykenisin huolehtimaan itsestäni ja pojastani. Nopeasti kuntouduinkin taas toimintakykyiseksi ja minusta tuntuu että jo pelkästään se, että sain apua riitti nostamaan vointiani merkittävästi. Nautin lapseni kanssa olemisesta ja tapasin taas ystäviäni. Sain uuden työpaikankin, vaikka se merkitsi sitä että jouduin opiskelemaan uuden alan kaiken myllerryksen keskellä. Lisäksi jouduin muuttamaan suuremmalle paikkakunnalle.

Vaikka varsinaista syväluotaavaa terapiaa ei aloitettukaan, sain elämäni ja ennenkaikkea elämänhaluni takaisin. Lapseni alkoi taas nauraa ja käyttäytyä ikäistensä tavoin, samoin minä.

 

Erkki Melartin – Minä uskon – (kirja luettu)

3.3.2017 Yleinen

Tämäpä oli mielenkiintoinen kirja! Paljon mielenkiintoisia mietelauseita, jotka herättävät ajatuksia. Kiitos pikkuveljelle lainasta! :)

Tässä muutama ote kirjasta:

”Ehkä me vain siksi epäilemme ihmeitten läsnäoloa, että ne joka hetki ympäröivät meitä.”

”Syvimmin rakastamme sitä, mikä on saavuttamatonta, kuten esimerkiksi – ihmissielua.”

”Se, mikä etupäässä tekee asunnon kodiksi, on vaimo, lapsi ja kirjat. On surullista nähdä, minkälaisilla vastikkeilla niitä täytyy koettaa korvata. Esimerkiksi: palvelija, kotieläin ja sanomalehdet.”

Seuraavaksi luen Ingmar Bergmanin kirjan Laterna magica.

Mega Man PS4:lle

26.12.2016 Yleinen

Lapsena tuli pelattua paljon Mega Man -pelejä 8-bittisellä Nintendolla. Niiden pelaamisesta on monta hyvää muistoa! Omistimme silloin Mega Man 3:n ja 5:n, ja vähän tuli muistaakseni pelattua kavereiden 1:stä, 2:sta ja 4:sta. Vähän aikaa sitten sain koko sarjan (1-6) tietokoneelle, mutta ohjausta en saanut toimimaan muulla kuin näppäimistöllä, jolla pelaaminen oli vähän hankalampaa. Nyt veljeni osti minulle samat pelit PS4:lle ja ne toimivat tosi hyvin PS4-ohjaimella. Peleissä on jopa tallennusmahdollisuus mihin tahansa pelitilanteisiin. Paketti oli nyt tarjouksessa ja maksoi 4,95 €, normaalihinta on ehkä jotain 10 €:tä suurempi.

Pelit voi ostaa PS Storesta.

Naiset ja Miehet

28.6.2016 Yleinen

Katsoin äsken elokuvan nimeltään aavikon kukka. Se kertoi naisesta joka pakeni aavikolta kaupunkiin, koska hän ei halunnut mennä naimisiin miehen kanssa jolle häntä yritettiin naittaa. Hänen olisi pitänyt mennä naimisiin ala aste ikäisenä. Myöhemmin elokuvassa selvisi että hänet oli myös ympärileikattu. Silloin rupesin ajattelemaan että tarinahan kertoo ihan oikeista tapahtumista. 6000 tyttöä ympärileikataan joka päivä. Se on tietenkin laitonta, mutta joillakin se on perinne. Minusta se on todella ällöttävää ja vastenmielistä. En edes osaa kuvitella että joku haluaa nimenomaan sellaista lapselleen. Myös naisten ja miesten välinen tasa arvo on todella huono joissain maissa. Tietenkin on lakeja, säännöksiä ja kaikkea muuta vastaavaa, mutta kaikki eivät osaa kunnioittaa toisia kuin pitäisi. Miehiä kunnioitetaan enemmän kuin naisia. Esimerkiksi jos nainen kävelee kadulla, hän joutuu väistelemään kaikkia koska kukaan ei väistä. Jos taas mies kävelee kadulla, kaikki antavat hänelle tilaa ja miehen ei tarvitse itse väistellä ketään. En tarkoita että tätä tapahtuisi kaikkialla mutta liian monessa paikassa kylläkin. Myös minä itse jos olen vaikka kaupassa niin joudun kiertämään monesti muualta jos joku mies seisoo edessä. Ja jos tiellä on nainen hän vain hymyilee ja väistää. Kuinka tyhmää ja lapsellista on se että miehet eivät voi tai osaa arvostaa naisia kuten naiset arvostavat toisia naisia. Mitä mieltä te olette näistä asioista?

Hyvää yötä.

-247kulpassa-

Aikuiseksi – oikeasti?

8.2.2016 Aikakausi kaksi lasta

Kävin tänään pankissa keskustelemassa opintolainani jäljellä olevan summan takaisinmaksamisesta. Vastapäätäni istui siististi pukeutunut mies, jonka silmäkulmissa oli jo hieman ryppyjä ja joka kaikin puolin vaikutti asialliselta ja uskottavalta. Katsottuani henkkarini, hän totesi minun olevan päivän häntä vanhempi. Olin kuvitellut hänen olevan minua useita vuosia iäkkäämpi, enhän minä näytä tai vaikuta noin – aikuiselta.

Koska ihmisestä sitten tulee aikuinen? Ei ainakaan 18-vuotis päivänään, siitä olen varma. Tai ainakaan minusta ei tullut. Vaikka juhlissa usein huomaan olevani kaikkein rouvamaisimmin pukeutunut ja mitä ilmeisemmin elän varsin aikuista elämää – kaksi lasta, aviomies ja asuntolaina (Volvoa meillä ei ole, kun ei ole korttejakaan), tunnen usein olevani mieltäni kapinoiva itsekeskeinen teini, joka haluaa tehdä juuri sitä, mitä itse tahtoo ja tuntee välillä suurta avuttomuutta lastenkasvatuskysymysten edessä (vaikkei tämä kaikki aina kumuloitusikaan toteutuneeseen käytäntöön). Apua, alan kuulostaa ihan puumalta! Olenkin jo vuosia haaveillut eläkkeellä olemisesta – siitä, että olisi kunnolla aikaa itselle, ilman että esimerkiksi työ haittaisi harrastustoimintaa.

Olen lapsesta asti halunnut olla aikuinen. En tiedä johtuuko se siitä, että olen syntynyt aivan vuoden lopussa ja näin ollen kaikki kaverini ovat olleet minua vanhempia. Kaksikymppisenä toki elin kaksikymppisen elämää, mutta sen jälkeen rauhoituin ja ehkä hieman eläköidyinkin. Lukeminen, käsityöt, vesijuoksu – villejä harrastuksiani! Lomamatkoilla jo ennen lasten syntymää huomasimme mieheni kanssa usein olevamme retkillä ainoita alle 7-kymppisiä.

No mistä sitten tietää ja tuntee olevansa aikuinen? Ainakin siitä, kun Alkon myyjä viime vuonna kysyi minulta papereita, olin asiasta niin iloinen, että sitä piti hehkuttaa Facebookissa. Ei sillä, että hän olisi luullut minua alaikäiseksi, mutta hän piti edes mahdollisena sitä, että olisin 29-vuotias. Ensimmäisen lasten ”täti” -kommentin kuulin juurikin tuona 18-vuotis syntymäpäivänäni. Ehkä se on sitten sitä, että vaikka kuinka haluaisi shoppailla itselleen, ostaa kuitenkin mieluummin jotain kokoa 92? Tai sitä, kun istuu ystävän kanssa viinilasin ääreen, on vaikeaa keksiä mitään, mikä ei alkaisi, ”meidän tyttö tänään…” ja johon hän ei vastaisi samalla tavalla.

Voi mennä kauppaan toppahousuissa, arvostaa sitä, että omat vanhemmat asuvat lähellä, perhekoon juusto on tarjouksessa, kengät ovat mukavat ja käytännölliset, kukaan ei sairastu ennen juhlia ja kun puhuva herätyskello herättää vasta kuudelta. Ja että torstai-illan kohokohta on jokaviikkoinen perhesauna.

Ehkä myös siitä, että bussissa katson ärsyyntyneenä meluavaa teiniporukkaa perjantai-iltana, ihmettelen pitääkö 8-vuotiaan tytön käyttää huulipunaa tai nuoren tytön napapaitaa pakkasella. Tietääkö sen äiti edes? Itse olen varmasti ollut ihan samanlainen, rääväsuinen ja huonosti käyttäytyvä teini, joka on leikkinyt aikuista, mutta silti näin täti-ihmistä kauhistuttaa, mihin maailma on menossa ja ei meidän nuoruudessa. Vanhaksi sitä tuntee itsensä silloin, kun kaiholla kuuntelee 90-luvun hittiä ja ajattelee, että tätä kuunneltiin silloin nuorena. Tai että lapsena istuin hiljaa sohvalla kuin videonauhurin nauhoitus oli päällä. Ettei meidän puheemme taltioituisi Ritari Ässän päälle. Modernia tekniikkaa, ei voi heti osata.

Ystäväpiirissäni on ikäisiäni lääkäreitä, kirjanpitäjiä, juristeja ja niitä rahoitusneuvojia, aikuisia, jotka tekevät oikeita aikuisten töitä. Itse kärsin tai nautin aikamme vitsauksesta, pätkätyöstä varmaankin vielä vuosia. Silti aikuiseksi kasvaminen on kivuliasta. Kuinka minusta, keskenkasvuisesta on tähän? Olemaan vastuussa kahdesta pienestä ihmisestä? Vaikka olenkin ollut laillisesti aikuinen kohta puolet elämästäni, en voi kokea olevani ihmisenä ollenkaan valmis. Pelkkä raakile vielä. Onhan minulla toki nykyennusteen mukaan onneksi vielä ainakin puolet elämästäni aikaa.

Jos joku sattuu kysymään, kuinka vanha olen, minun täytyy hetki laskea, sillä en aina muista. Tiedän kyllä milloin olen syntynyt, mutta sillä, olenko 32 vai 33 ei juuri ole merkitystä jokapäiväisessä elämässäni. Muutamia päiviä sitten kaverini täytti 3-kymmentä. Hän kertoi Facebook-päivityksessään ajatelleensa, että tässä kohtaa elämää olisi saavutettuna jo joitakin virstanpylväitä: aviomies, kaksi lasta, omakotitalo ja koira. Mitään näistä hänellä ei vielä ole, mutta hän tuntee olevansa onnellinen, kiitollinen ja vapaa. Itselläni on ollut lähes identtinen lista.  Olen tuntenut oloni myös paljon paremmaksi nyt, päälle kolmekymppisenä kuin mitä ikinä olin kymmenen vuotta sitten. Tunnen itseni, tiedän jo, mistä pidän, mikä on minun tyyliäni. Olen myös tyytyväisempi vartalooni ja kasvoihini, vaikka varsinaisesti syytä siihen ei ehkä olisikaan. ”Ikä tuo tyyneyttä ja varmuutta, ääripäät tasoittuvat”. Voin jo suvereenisti käyttää eläkeläiskliseitä.

Käyn hierojalla 2-kymppisen tytön luona. Hänen maailmansa on varsin toinen kuin minun. Hän elää nuoren aikuisen sinkkuelämää, juuri sellaista, kuin silloin pitääkin. Joka kerta hänet nähdessään minut hän kertoo bilematkoistaan Ibizalle tai työharjoitteluista Tansaniassa. Ja joka kerta hän myös kysyy, olenko minä ollut ulkomailla. ”En juuri viime kuukausiin, mutta keväälle on matka tiedossa”. Hän innostuu. ”Ai, minne”? ”Kroatiaan. Perhekohteeseen. All-inclusiveen. Bamse-nallen luo”.

Milloin sinusta tuli aikuinen? Vai tuliko?

Satu, jossa ei ollutkaan onnellinen loppu

9.12.2015 Ihmiset

Hypätään ensirakkaudesta reilu kymmenen vuotta eteenpäin.. jostain syystä halusin kertoa tämän ihmisen tarinan satuna.

Olipa kerran nainen, kutsutaan häntä tässä sadussa vaikka nimellä Siiri. Luonnollisesti satuun kuuluu myös mies. Hänen nimi olkoon vaikka Teppo.  Tämä on siis satu Siiristä ja Teposta.

Siiri oli nuori ja kaunis nainen, joka oli vauhdikas käänteissään ja aina menossa johonkin suuntaan. Töitä hän teki paljon, mutta osasi ottaa vapaa-ajasta kaiken ilon irti. Ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan. Jossain siinä kiireen keskellä Siiri lähti kavereiden kanssa laivalle ja tapasi siellä Tepon. Se ei varsinaisesti ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Siirillä ainakin taisi olla tarkoituksena pitää vaan hauskaa sen risteilyn ajan, niinkun taisi Tepollakin olla mielessä. Ja hauskaa he pitivätkin. He valvoivat koko yön, nauroivat ääneen, tanssivat ja taisivat käydä kannella leikkimässä Titanic elokuvan romanttista kohtausta. Sen enempää ennalta suunnittelematta, juhlat jatkuivat vielä maissa ja kotona seuraavaan päivään. Silloin Siiri ja Teppo vietti ensimmäisen yhteisen yön. Siiri oli varma, että Teposta ei sen yön jälkeen kuulu mitään, mutta Teppo olikin enemmän kiinnostunut Siiristä kuin hän osasi arvata. Niinpä he alkoivatkin pitää yhteyttä joka päivä. Kun nuoret olivat viettäneet ensimmäiset päivät ilman juhlimista yhdessä, heräsi Siirin kiinnostus Teppoa kohtaan aidosti ja Siiri huomasi tunteidenkin nousseen Teppoa kohtaan. Siinä oli jo vahvaa ihastusta ilmassa, puolin ja toisin. Siiriä hieman kuitenkin mietitytti Tepon aikaisemmat kuviot. Hän oli seurustellut vuosia yhden Pirkon kanssa ja heillä oli edelleen sama osoite. Teppo kuitenkin vakuutti Siirille sen suhteen olleen ohi jo ajat sitten ja hänen asuvan Pirjon kanssa vain kun omaa asuntoa ei ollut vielä löytynyt.

Noin kuukausi oli mennyt risteilystä ja Siiriä vaivasi kokoajan oudot vatsakivut, jotka repivät välillä häneltä jalat alta. Siiri naureskeli ystävilleen, että on tullu juhlittua sen verran rankasti, että maksa se siellä viheltää peliä poikki. Siirin kämppis oli kuitenkin erimieltä ja patisti naisen lääkäriin. Siiri tuskin koskaan unohtaa sitä hetkeä kun lääkäri tuli kaikenmaailman testien ottamisen jälkeen huoneeseen ja laittoi oven kiinni samalla sanoen ”onneksi olkoon Siiri, sinä olet raskaana”. Sen jälkeen lääkärin sanat kuulosti Siirin korvissa suunnilleen ”plaaa plaa plaa plaaa” Siiri kävi mielessään läpi hetkeä siitä ensimmäisestä yhteisestä yöstä Tepon kanssa, kun kortsupaketti ei auennut ja Siiri heitti sen lattialle..  ”ei sitä tarvii, en oo ennenkään tullut raskaaks”. Aamulla Siirin kämppisen poikaystävä oli noukkinut kortsupaketin lattialta ja vitsaillut, ettei ne sieltä lattialta asti ehkäise. Siiri palasi ajatuksissaan takaisin lääkärin huoneeseen ja keskeytti lääkärin ”anteeksi, mutta en tajua mitään mitä puhut, voinko pyytää lapsen isän tänne?” Kun Siiri avasi lääkärin huoneen oven ja katsoi Teppoa, hänen ilmeestään näki heti, että hän arvasi mistä on kyse. He tuijottivat toisiaan silmiin ja pitivät käsistä kiinni, kumpikin vapisevin käsin ja kyynelistä silmät kostuneina. Siitä hetkestä lähtien ei ollut enää mitään -kunhan tässä katsellaan mitä tästä tulee- juttua, siitä hetkestä lähtien he alkoivat rakentaa yhdessä perhettä. Pientä, nuorta perhettä.

Teppo kosi seuraavalla viikolla Siiriä. He istuivat työporukalla tutussa kuppilassa iltaa viettämässä ja Teppo osti kiertävältä ruusumyyjältä ruusun, pyysi kovaan ääneen koko ravintolaan hiljaisuutta. Polvistui Siirin eteen ja kosi. Siiri oli niin otettu ujon miehen rohkeasta teosta ettei meinannut muistaa vastata myöntävästi. Se onnen määrä mitä siinä naisessa sinä iltana oli.. ei siihen ole sanoja.

Oli juhannus tulossa ja Siirin raskaus oli edennyt hyvin. He olivat muuttaneet Tepon kanssa yhteen ja varovasti jo vähän hankkinut vauvalle vaatteita. Kihlasormukset oli kaiverrutettevana kultasepällä. Ne piti saada juhannuksen jälkeen sormeen. Tepolla oli koko juhannus töitä, joten Siiri päätti lähteä kotikaupunkiinsa, vanhempiensa mökille rentoutumaan ja nauttimaan vähän erillaista juhannusta. Lähtiessään Siiri ei varmasti osannut aavistaa miten erillainen juhannuksesta tulikaan. Teppo olikin lähtenyt kavereiden kanssa vähän viettämään juhannusta, kun työt alkoi seuraavana päivänä niin myöhään. Ja uskomatonta, mutta totta. Teppo petti Siiriä toisen naisen kanssa. Hän oli vielä yrittänyt viedä naisen Siirin ja Tepon kotiin, heidän yhteiseen sänkyyn, mutta naisella oli siinä kohtaa edes vähän omatunto soimannut eikä ollut siihen suostunut. Siirin kotimatka meni sellaisessa tunnemyllerryksessä ja usvassa, ihme että hän selvisi kotiin asti. Hänellä oli kaikki, lapsi tulossa, ihana mies, ihana koti, onnellinen parisuhde… Siiri toisteli itselleen ”mitä pahaa olen tehnyt, että Teppo halusin pilata kaiken” ”miksi?” Ja tietenkin Teppo oli vielä pettänyt juuri sen naisen kanssa josta Siiri oli ennen juhannusta viimeksi sanonut, että se olisi kaikista pahin vaihtoehto ikinä, siitä ihmisestä olisi vaikein päästä yli. Kyseessä oli sellainen varattujen miesten kyttääjä ja Siirillä oli Teppoon täysi luotto, ettei Teppo lankeaisi siihen samaan ansaan mihin jo aika moni oli langennut. Mutta sitäkin pahemmalta tuntui, että Teppo pystyi pettämään raskaana olevaa puolisoaan.  Mutta niin siinä vaan kävi. Siirin elämä tuntui murenevan alta, nainen oli niin rikki Tepon luottamuksen rikkoutumisesta.

Mutta Siiri päätti olla vahva ja kestää pettymyksen, niellä ylpeytensä perheensä vuoksi ja antaa anteeksi Tepolle. Sopu syntyi ja sormukset laitettiin sormeen. Siiri teki kaikkensa unohtaakseen Tepon petturuuden ja yritti vain keskittyä tulevaan vauvaan ja sen tuomaan onneen. Sisimmässään Siiri kuitenkin suri vielä pitkään. Häntä oli loukattu niin pahasti. Tepon piti olla se ihminen joka suojelee häntä kaikelta pahalta, rakastaa ehdoitta ja olla  se ihminen, johon Siiri voi aina luottaa. Monta kertaa yksin ollessaan Siiri itki ja mietti, pystyykö kuitenkaan luottamaan koskaan enää Teppoon ja unohtamaan mitä on tapahtunut.

Siiri pysyi kuitenkin vahvana ja jatkoi arkea Tepon kanssa normaalisti. Vauva syntyi ja toi tietenkin säkkikaupalla onnea ja iloa ja naurua. Hetkittäin Siiristä jopa tuntui, että perheensä ja sen onnen vuoksi hän voi unohtaa Tepon teon ja antaa anteeksi. Aina kuitenkin tuli jokin asia joka palautti Siirin muistiin mitä oli tapahtunut. Jos Teppo lähti juhlimaan ilman Siiriä, eikä vastannut puhelimeen, oli Siiri heti ihan varma että taas se on pettämässä. Jossain vaiheessa Siirin oli pakko myöntää itselleen, ettei elämä voi jatkua niin. Hän ei pysty elämään suhteessa, jossa toisella ei jää varaa virheisiin koska on kerran mokannut ja hän ei vaan pysty luottamaan. Siiri oli täysin kyllästynyt epäilemään, kyttäämään, olemaan luottamatta. Hänellä ei kuitenkaan riittänyt pokkaa lähteä kävelemään suhteesta ja jättää lapsensa isää. Arki yksinhuoltajana ei houkutellut ihan kauheasti. Siiri koitti ensin toista tapaa. Hän alkoi nähdä enemmän omia kavereitaan ja tehdä omia juttuja. Yritti hän kostaakkin Tepolle pettämistä jossain vaiheessa, kuitenkaan pystymättä siihen. Hän kuitenkin kaikesta huolimatta rakasti Teppoa paljon.

Lopulta heidän parisuhde kuitenkin päättyi eroon. Heidän tytär oli kaksi vuotias. Se oli Siirin toiseksi raskain päätös mitä hän koskaan oli tehnyt. (raskaimman kerron toisella kertaa) Tietenkään hän ei sitä näyttänyt Tepolle miten vaikeaa se hänelle oli. Siirille oli muodostunut jo jonkinlainen suojakuori ja hän oli oppinut peittämään todelliset tunteesta ja näyttämään kovemmalta kuin olikaan. Hän esitti Tepolle välinpitämätöntä vaikka samaanaikaan hänen sisällä kuohui vuoroin viha, katkeruus, suru ja pelko. Siiri yritti tukahduttaa omaa pahaa oloaan olemalla lisää erossa perheestään, tapaamalla mahdollisimman paljon uusia ihmisiä, tekemällä paljon töitä, ihan mitä vaan mikä auttoi edes hetkellisesti siihen raastavaan pahaan oloon mikä Siirin sisällä myllersi ihan koko ajan.

Käytännön syistä he joutuivat asumaan yhdessä eron jälkeen muutaman kuukauden ja ne kuukaudet oli yhtä helvettiä. Todella paljon riitelyä ja puolin ja toisin toisen loukkaamista. Siiri kuitenkin veti siinä homman ihan yli. Hän kävi suhteeseen työkaverinsa kanssa loukatakseen Teppoa ja se sotku mikä siitä ihmisestä tulikaan.. siitä kerron ihan oman tarinan. Jossain vaiheessa kesken sen kaiken kaaoksen ja sotkun, Siiri kuitenkin tajusi että ei tämä näin voi jatkua ja mennä. Nyt on pakko tehdä jotain ja yrittää korjata, jos jotain vielä korjattavissa on. Hän keräsi kaiken rohkeutensa, nieli ylpeytensä ja nöyränä tyttönä asteli Tepon eteen ja pyysi kaikkea eron aikana tapahtunutta sotkua anteeksi koko sydämestään. Hän kertoi katuvansa ero päätöstä ja että olisi valmis ihan mihin tahansa, jotta heidän perhe olisi taas yhdessä ja voisi jatkaa elämää. Teppo oli kuitenkin ehdoton. Hän ei antanut enää Siirille, eikä heidän perheelle uutta mahdollisuutta. Vaikka Siiri oli antanut hänelle pettämisen anteeksi.

Se on päivä, jonka Siiri muistaa varmasti ikuisesti. Se tunne kun Siiri tajusi siinä sohvalla itkiessään, että heidän perhe on lopullisesti mennyttä. Hänen ja Tepon suhde oli lopullisesti ohi.

Se rikkoi Siirin niin täysin, että vielä melkein kymmenen vuoden päästäkään tapahtuneesta Siiri ei pysty kuivin silmin muistelemaan tapahtunutta. Siitä jäi ikuinen jälki Siirin sydämeen. Pahin on ehkä se kaipaus, joka ei tunnu katoavan koskaan. Ja katkeruus. Siiri oli silloin niin nuori ja niin tyhmä, kokematon ja ei osannut katsoa huomista pidemmälle tulevaisuuteen. Eli kaikessa niin hetkessä ja antoi tunteen kuljettaa, kuuntelematta järkeä yhtään. Ja Teppo oli niin ehdoton, ei osannut hänkään ajatella miten isoista asioista siinä oli kyse.  Miten Siiri tekisikään asiat nyt toisin. Miten kaikki se paska mitä elämä on eteen tuonut, on opettanut että yksi pettäminen kännissä on hiiren paska meressä ja sen voi kyllä antaa anteeksi ja siitä voi päästä yli jos tarpeeksi yrittää. Mutta on Siiri oppinut senkin, ettei jossittelut mitään auta. Jos tädillä olis munat ni se olis setä.

Teppo on nykyään sen saman Pirjon kanssa naimisissa, kenestä erosi ennen Siiriä ja heillä pyyhkii sen verran hyvin, ettei Tepon ja Siirin tytär mahdu siihen kuvioon mukaan. Se on harmi Tepolle. Se tytär on nimittäin kaunis, erittäin fiksu ja aivan mahtava nuoren naisen alku ja siitä asiasta Siiri on ikionnellinen, että on saanut niin ihanan tyttären ja sitä onnea ei häneltä yksikään ihminen voi viedä pois.

Sen pituinen se.

M

 

 

 

Joulupukki ja pieniä valkoisia valheita

12.11.2015 Yleinen

Moikkuli moi :)

Heti ens alkuun jätti iso kiitos kaikille ihanasta palautteesta! Pikkasen nauratti, että kymmenestä palautteen antajasta kahdeksan antoi vinkin ettei kannata sitten koskaan kirjoittaa humalassa tai vihaisena :D

Käytin eilen kummipoikaani jalkapallotreeneissä. Matkalla treeneihin 6v pojan kanssa juteltiin ensilumen odotuksesta ja joulusta. Hetken omissa ajatuksissaan oltuaan poika otti sellaisen vaativan kysyjän katseen ja aloitti ”kuule M, oon tässä jo useampana jouluna miettinyt miten on mahdollista, että se joulupukki käy meillä aina silläaikaa kun me ollaan saunassa, enkä mie koskaan edes kuule kun se käy.”  Niin… miten se voikaan olla mahdollista. No tietenkin vastasin, että joulupukki on harjoitellut jo vuosikymmeniä liikkumaan niin hiljaa ihmisten kodeissa ettei sitä kukaan kuule. Siihen kummipoikani totesi ”tänä vuonna en mene saunaan ollenkaan, että näen pukin varmasti”.  En voinut kun hymyillä pojan päättäväisyydelle ja vaihtaa puheenaihetta. Ja tietenkin laitoin pojan äitille viestiä, että täksi jouluksi kannattaa keksiä uusi suunnitelma :D

Tyttöni täyttää parin viikon päästä 11v ja on jo useamman vuoden ollut tietoinen tästä joulupukki asiasta. Tai niin minä luulin. Lapseni on ollut aina tosi välkky ja fiksu. Ikää ei varmaan ollut viittä vuotta enempää kun hän ilmoitti minulle tietävänsä, että ei se joulupukki niitä lahjoja itse tee. Aikuiset ne lahjat ostaa. Mutta kuitenkin ajatus siitä, että joulupukki on olemassa ja se asuu korvatunturilla ja käy kilttien lasten luona, on elänyt hänenkin mielessään. Ja on meillä muutamana jouluna pukki käynytkin kylässä. Edellisen kerran kun vietimme joulua isomalla porukalla ja sinne oli tilattu pukki käymään ( oisko kolme joulua sitten), niin tyttöni kuiskasi minulle ”tiedän äiti että toi on se siun yks kaveri, mut en kerro muille” :)  Jotenkin näistä hänen ”aikuisista” kommenteista olen antanut itseni päätellä, että lapseni on ymmärtänyt joulupukin kaupallisuuden ja ei enää odota sitä oikeaa pukkia kylään.

Tässä muutama päivä sitten tyttö kysyi minulta muistanko sitä joulua kun meillä kävi se oikea joulupukki. Olin ihan että täh!? Mikä kävi?? Toinen kirkkain silmin selittää, niin silloin kun olit J:n kanssa naimisissa ja pojat oli meillä ja  meillä kävi se oikea joulupukki, se ainoa kerta kun meillä on käynyt oikea pukki. Huh huh. Taatusti sen raksutuksen pystyi kuulemaan pääni ulkopuolelle kun mietin kuumeisesti mitä ihmettä tuohon vastaan. Ajatuksena; olen aivan liian huono valehtelemaan uskottavasti tytölleni tästä asiasta, mutta mitä jos hänelle tulee pahamieli. Sitten tajusin mitä olen koko lapseni elämän ajan hänelle hokenut. Totuus pitää kertoa, vaikka siitä tulee pahamieli hetkeksi, lopulta se kuitenkin on se oikea ratkaisu. Niinpä vedin syvään henkeä ja kerroin totuuden. Se oli Asko-pappa jolla oli vaan todella hyvät joulupukin tamineet ja oscarin arvoinen näyttelijän kyky. Tytöllä kävi kyyneleet kiertämään silmissä ja olin ajaa vastaantulevien kaistalle hämmästyksestä. Tuliko hänelle noin paha mieli siitä, ettei joulupukkia olekkaa olemassa? EI. Ei hänelle tullut pahamieli joulupukista, vaan siitä että äiti, mummi, ukki, isi, kaikki läheiset on valehdellut hänelle koko hänen pienen ikänsä joulupukista. ”Mitä järkeä on opettaa lasta olemaan rehellinen aina ja kaikissa tilanteissa jos aikuisilla on lupa valehdella?” Siinä tuli sellainen kysymys, että autoon laski syvä hiljaisuus loppu matkaksi.

Niin, miksi aikuisilla on lupa valehdella? Vai onko?

Tyttöni on siis todella, todella empaattinen ja murehtii toisten ihmisten asioita vähän turhan herkästi. Me ollaan asuttu suurinosa hänen elämästään kahdestaan, joten meille on muodostunut vahvan äiti-tytär suhteen lisäksi kaverisuhde ja jossain määrin lapseni kokee kantavansa vastuuta meidän kodista ja perheestä vaikka kuinka yritän, että olisi vielä ihan vaan lapsi ja antaisi minun olla aikuinen. Mutta ei se ole silti hyväksyttävä selitys sille, miten paljon pieniä valkoisia valheita päästän tytölleni, melkein päivittäin. En nyt ihan ”joulupukin” tasoista järjestelmällistä paskan puhumista harrasta päivästä toiseen, mutta se on ennemmin sellaista –en halua pahoittaa hänen herkkää mieltään niin pikkasen valehtelen- tyyppistä valehtelua. Ja kuitenkin samaan aikaan opetan hänelle kuinka rehellisyys maan perii. Ja kuinka äidille voi aina kertoa ihan mitä tahansa, äitiin voi aina luottaa. Missä vaiheessa lapseni on siinä iässä, että luotan häneen niin paljon että alan myös itse olla hänelle rehellinen?  Siitähän tässä kuitenkin loppujen lopuksi on kyse. En luota tarpeeksi siihen että lapseni kestää totuuden, joten suojelen häntä typerästi, valehtelemalla. Vai missä vaiheessa minä olen sen ikäinen, että luotan lapseeni tarpeeksi ollakseni rehellinen?

Eilen illalla tyttöni sanoi soittavansa Asko-papalle kysyäkseen oliko se muka oikeesti sillon yks joulu meillä, kun se oli niin oikea. Ja päälle kauheet röhönaurut.

Me selvittiin Joulupukin totuudesta.

<3

M

 

 

 

Vapaat lusittu

26.5.2015 Yleinen

Osa-aikaisen työn ainoa hyvä puoli on, että ehtii kotonakin tekemään jotain. Vapaapäivät meni hienosti kouluhommien parissa, siivotessa ja leipoessa. Nyrkkeilytreeneissäkin ehdin tietysti sunnuntaina käymään ja pakkasessa odottaa lakkiaisia kaksi kakkupohjaa ja juustokakkua. Tänään olisi ollut iltarastitkin, mutten vielä kuitenkaan rohjennut mennä. Jospa sitä sitten alottaisin tämän vuoden suunnistuskauden, kun palailen lomamatkalta, kesäkuun puolessa välissä. Ehkäpä ne lumetkin on siihen mennessä sulanut metsästäkin kokonaan. Miehen vanhin lapsi kävi eilen penkomassa keittiöremontista jääneitä astioita, kun on muuttamassa Tampereelle heti ylioppilasjuhliensa jälkee. Niin se olis sitten ensimmäinen lapsi lentänyt pois pesästä, vaikka eipä hän meillä juurikaan ole käynyt enää vuoteen muuten kuin kääntymässä.

Nyt olis vielä kolme työpäivää ennen kesäloman alkua. Ennen kaikkea, lasken päiviä, että näen pojat! Enää muutama päivä, niin he ovat viisi viikkoa kanssani. Kyllä nämä ajat ilman heitä tuntuvat pitkiltä. En kuitenkaan näe mitään järkeä siinä, että he matkustaisivat tuhat kilometriä, vain yhden kokonaisen päivän takia joka toinen viikonloppu. Ennenmin sitten pidemmät välit ja useampi päivä yhdessä, niin ei kärsi poikien koulukaan siitä. Ikävä on tietysti aina kova.

Kesärenkaiden vaihto

Kesärenkaiden vaihto

Aikani odottelin, josko mieheni vaihtaisi minulle kesärenkaat autoon. No eipä tuo tunnu ehtivän, eikä enää oikein täälläkään mene talvirenkaat poliiseille läpi, joten otinpa sitten härkää sarvista ja reippaana vaihdoin ne ihan ite. Ei oo pelkoa, että tuntisin itseni prinsessaksi. Aurinko on paistanut koko päivän oikein lämpimästi, niin mikäs siinä pihassa puuhaillessa. Huomenna täytyisi töiden jälkeen uhrata aikaa pakkaamiselle, jos meinaan matkalle jotain mukaan ottaa, koska torstai ja perjantai on jo täyteen buukattu ohjelmaa.

Avautumista!

16.5.2015 Yleinen

Vanhempi poikani on ensi vuonna rippikouluiässä. Aiemmin hän puhui ettei menisi rippikouluun ensinkään. Ihmettelin sitä ja kysyin, että tietääkö hän, mitä se tarkoittaa, jos ei käy rippikoulua. Ettei sitten voi ryhtyä kummiksi, tai myöhemmin saada kirkkohäitä, jos sellaiset haluaa. Kuitenkin kaverit käy rippikoulun ja onhan se hänen ikäiselleen mukava kokemus. Mikäli sitten myöhemmin tuntuu siltä ettei halua kuulua kirkkoon, niin voihan sitä erota kirkosta.  Hiljaa mielessäni kuitenkin mietin, ettei tainnut olla pojan oma idea, vaan siellä ei äitipuoli halua järjestää juhlia, joihin joutuisi kutsumaan minut ja sukulaisiani. Hän on meinaan aiemminkin ilmoittanut, ettei aio kestitä minun sukulaisia vaan ainoastaan omansa ja ex:ni. Tästä syystä en ole saanut mennä omien lasteni syntymäpäiville. Eilen tämä aavistus sitten osoittautui oikeaksi.

Pojat ovat tämän viikonlopun mummollaan (minun äiti), ja vanhempi poikani oli sitten sanonut, että haluaa järjestää kahdet rippijuhlat ensi vuonna. Toiset isänsä ja äitipuolensa sukulaisille, ja toiset minun sukulaisille. Nuorempi poikani oli siihen vielä sanonut, että ne on vanhemman poikani juhlat, eikä kukaan saa siitä suuttua. Mietin vain itsekseni, että jos ne kerta on poikani juhlat, eikä kukaan saa siitä suuttua, niin eikö se silloin tarkoita myös hänen isäänsä ja tätä äitipuolta? Eikö heidänkin silloin kuuluisi hyväksyä se, että lapseni haluaa kutsua myös minun sukuni, eikä sanoa lapselleni, että järjestä kahdet juhlat? Eikö aikuisten ihmisten kuuluisi laittaa lasten etu omansa edelle? Eikö aikuiset ihmiset pysty muutamaa tuntia tulemaan toimeen lasten takia? Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettenkö voisi osallistua rippijuhlien kustannuksiin. Tottakai olisin osallistunut, jos minunkin sukuani olisi kutsuttu. Aivan kuten ilmoitin aikoinaan syntymäpäivistäkin, että voin osallistua niiden kustannuksiin. Tosin eipä ole tarvinnut osallistua, kun ei ole edes kutsuttu.

Pohdimme tätä asiaa sitten yhdessä äitini kanssa, ja tulimme siihen tulokseen, ettemme halua aiheuttaa pojalle ongelmia, joten pidämme sitten omat juhlat seuraavana päivänä. Ei se auta kun vain uskoa, että vielä joskus lapseni tajuavat ettei se ihminen, joka esittää välittävänsä heistä, todellisuudessa välitä tuon taivaallista heidän hyvinvoinnistaan. Mikäli hän välittäisi, niin hän ymmärtäisi, kuinka suurta tuskaa omalla toiminnallaan aihetuttaa lapsille, joille hän on myös varmasti tärkeä, mutta joille myös oma äiti, mummo, pappa, tädit ja enot ovat tärkeitä. Itse en ikinä halua aiheuttaa lapsilleni, tai mieheni lapsille, moista tuskaa. Pystyn kyllä kutsumaan mieheni ex:n, hänen nykyisen kumppaninsa ja sukulaisensa meille, mikäli heidän lapsillaan jotkut juhlat sattuvat meillä olemaan. Pystyn myös menemään mieheni lasten juhliin mieheni ex:n taloon, koska ymmärrän, että on kyse lapsien edusta ja lapsille parasta, kun he saavat kaikki, itselleen tärkeät ihmiset, yhtä aikaa omiin juhliinsa. Itse kutsuisin lasteni juhliin kaikki ne, jotka lapseni itse haluaisivat kutsua, pidin heistä itse tai en, koska ne ovat lapseni juhlat. Tästä syystä en pysty ymmärtämään heidän toimintaansa. Toivoa sopii, että omat lapseni joskus vielä ymmärtävät ettei tämä minun käytökseni johdu siitä etten haluaisi olla heidän juhlissaan ja osana heidän elämäänsä, vaan ettei minun anneta olla ja osallistua, ja ajattelen vain heidän parastaan, kuten aina, enkä halua aiheuttaa heille ahdistusta ja ongelmia, vaan ennenmin sitten vetäydyn ja annan periksi, että heillä olisi parempi.

Mutta konfirmaation minä todellakin aion nähdä ja sinne myös menen, koska kirkkoon minua ei voi kukaan estää menemästä. Juhlat sitten voidaan järjestää seuraavana päivänä ja niihin kyllä ovat sitten kaikki lapseni sukulaiset, myös isänsä puolelta, ja hänelle tärkeät ihmiset (äitipuoli yms) varmasti kutsuttu. Mikäli sitten itse valitsevat etteivät tule, niin se on heidän oma asiansa, mutta jos minä järjestän lapselleni rippijuhlta, niin järjestän sitten kunnolla.