Selaat arkistoa kohteelle laiha.

Kolme porrasta

10.10.2017 Yleinen

Anoreksian paranemisprosessin olennaisimpia paloja on myöntäminen. Sen voisi yksinkertaistaen muotoilla kolmeen portaaseen, jotka koskevat ennen kaikkea sairauden oikean ja virallisen nimen ääneen sanomista. Ensin se opetellaan sanomaan itselleen. Sitten lääkärille ja hoitohenkilökunnalle. Viimeinen porras on asian myöntäminen ympärillä oleville ihmisille.

Minulta vei aikaa jo se, että uskalsin kirjoittaa sairauteni nimen. Aluksi en maininnut sitä nimeltä päiväkirjoissani, koska en täysin uskonut sen olemassaoloon tai diagnoosini paikkansapitävyyteen. Olin oppinut tuntemaan vain Anoreksian kauniit ja ihailtavat piirteet, joten en ollut vielä sinut sen sairaudeksi kutsumisen kanssa. Kuten olen kertonut, hukkuivat ajan myötä sairauteni ideaaliset ominaisuudet kuitenkin ruman ja kurittavan puolen alle. Sitä puolta minä pelkäsin, ja siksi sen nimen omatoiminen lausuminen olisi tuntunut liian konkreettiselta ja vahvistanut kaiken todeksi.

Kaikki oli totta. Sairauteni nimen kirjoittaminen vaati rohkeutta ja tilanteen myöntämistä. Mitä useammin kynäni tanssi sanan paperille, sitä vahvemmin tiesin että kaikki niiden kirjainten muodostaman otsikon alle kuuluva oli minut hypnotisoinutta pahaa. Kun aloin päiväkirjoissani puhua sairaudestani sen oikealla nimellä, astuin samalla paranemisprosessin ensimmäiselle portaalle. Sillä portaalla seisoin monta vuotta. Myönsin sairauteni välittömän läsnäolon ja aloin kutsua toista persoonaani sen oikealla nimellä, mutta se kitkerä ja kiero nimi maistui pahalta suussani. Se herätti minussa inhoa ja pelkoa, mutta tuotti kielenpäälläni myös häpeän eri makuja.

Monet vuodet kävin lääkäreiden vastaanotoilla kertomatta sairaudestani. Mikäli käyntini ei koskenut suoranaisesti syömishäiriötäni, sain tilaisuuden olla puhumatta asiasta. Niinä kertoina mielsinkin käynnit temppuratamaisina, itseään toistavina kaavoina. Lääkärissä käyminen oli minulle jo rutiinia, joten tiesin tarkkaan ne kohdat, joissa oli vaara kompastua. Aluksi oli vältettävä lääkärin kuihtunutta ulkomuotoani koskevat lisäkysymykset jotka voisivat johtaa aiheeseen. Vakiintunut keinoni päästä yli utelusta, oli pukea monta suurta paitaa päällekkäin. Seuraava haaste oli hoitokertomus. Useimmiten riutunut olemukseni sai lääkärit lukemaan tietoni tarkkaan. Istuin ja seurasin miten heidän katseensa valuivat hoitokertomukseni sanoja pitkin kohti 2011 tehtyä diagnoosia. Luonnollisesti sairauteni nimi pisti kertomuksesta esiin kuin alleviivattuna. Hoitohenkilökunnalle se oli punainen lanka joka punoi kaikki minusta luettavissa olevat havainnot siististi järkeenkäypään nippuun. Minulle se oli leimasin, joka lätkäisi otsaani Anoreksian ruman ja häpeällisen merkin. Kaikki lääkärit eivät kuitenkaan olleet yhtä innokkaita perehtymään potilaidensa taustoihin. Niinä harvoina kertoina kun hoitokertomusta ei vilkaistu, siirryin erävoittajana eteenpäin. Temppuratani viimeinen este oli yhdistelmä tutkimuksia joissa paitakerrostani pyydettiin raottamaan. Harvemmin selviydyin kompastumatta viimeistään keuhkojen kuunteluun.

Anoreksian oveluuskaan ei siis pahimpina aikoina pyyhkinyt sen minuun jättämiä merkkejä pois lääkäreiden silmistä, ja hyvä niin. Nyt ymmärrän, että sairauteni esille tuleminen lääkärikäyntien yhteydessä oli elintärkeää, oli lääkärikäynnin syy mikä tahansa. Anoreksia on diagnoosi joka vaikuttaa kaikkeen, ja joka kerää omatunnolleen mitä kattavimman määrän terveydellisiä ongelmia. Sen vaikutus on niin petollinen, että se vaikuttaa uhrinsa lisäksi kaikella ympärillään olevaan. Siksi Anoreksian seurassa jopa lääketieteen ammattilainen voi helposti tietämättään aikaansaada enemmän harmia kuin hyvää.

Lääkärin tai hoitajan sanat voivat olla tuhoisia mielelle, joka on vielä jumissa Anoreksian piikikkäässä sylissä. Vartalon ja painon tilanteen tavuakin tarpeellista laajempi kommentointi aiheuttaa helposti suurta myrskyä joka voi pitkällä tähtäimellä jättää pysyvää paranemisprosessin seuraavan portaan kauhua. Anoreksia tarttuu sanoihin ja sanavalintoihin pitkillä kynsillään, muovailee niitä kivuliaampaan muotoon ja kaivertaa ne käyttömuistiin, josta niitä on mahdoton unohtaa. Se tarttuu sillä mentaliteetilla kenen tahansa sanoihin, mutta lääkärin tai hoitajan vastaanotto on herkästi kyseisille kommenteille altistava tilanne. Huonommassa sairauden vaiheessa hoitohenkilökunnan huomiot pahasta laihuudesta herättävät Anoreksian pyörteissä julmaa hymyä ja lisää vaativaa ahneutta. Painon kannalta parempi vaihe puolestaan ei kerro mitään henkisestä tilanteesta. Tällöin lääkärin tai hoitajan mahdollisesti helpottuneeksi, kehuvaksi tai kenties varmuutta valavaksi tarkoitettu kommentti anorektikon ei-niin-pahasta ulkonäöstä saattaa olla anorektikolle arvet auki repivä epäonnistuminen, tai pahimmassa tapauksessa koko tulevaisuuden vaarantava haaste.

12.11.2014, Keskiviikko klo 20:00
”Miksi kaikkien lääkärien täytyy kommentoida potilaansa vartaloa? Kun he lukevat sieltä mitä läpikäyn, ja että olen jo paremmassa vaiheessa… Ja sitten kun he tekevät tarkastusta, sieltä tulee jotain että ’no ethän sä ihan kuoleman laiha ole’, ’olethan sä hoikahko’ tai niin kuin eilen: ’olet sä onneksi jo ihan jäntevä’. Eivätkö he ymmärrä että nään jo peilistä itse että olen lihonnut? En tarvitse sitä tietoa enää heidän suustaan. Ne sanat tarttuvat mieleen kuin kärpäspaperiin… ’Hoikahko’ eli ei laiha eikä hoikka. Hoikka on normaali. Olen siis hoikahko, eli normaalia lihavampi. Entä sitten ’jäntevä’… Miehet ovat jänteviä!?”

Hoitotilanteissa myös painon mittaaminen on operaatio, jossa mahdollisuudet anorektikon taaksepäin tönäisyyn vaivalla eteenpäin otetuista askeleista ovat valtavan suuret. Minulle paras keino punnituksissa on aina ollut silmien sulkeminen vaa’an osoittaman numeron edessä. Samalla se on ollut kaikista keinoista hankalin toteuttaa. Anoreksia on hyvä sulkemaan silmiäni asioilta, mutta painolukeman kohdalla se työntää silmäluomiini tulitikut. Tällöin testissä on terveydenhuollon kentällä toimivan ammattilaisen syömishäiriötietoisuus ja ammattitaito. Toiset asettavat minut vaa’alle oikein päin, hyvälle näköetäisyydelle luvusta. Anoreksia nappaa aitiopaikaltaan näkemänsä informaation ja sormeilee sen ylitsepääsemättömään muotoon. Toiset kysyvät minulta haluanko nähdä lukua. Ennen kuin ehdin kunnolla avata suutani, tulee sieltä jo ulos vastaus, jonka takana on Anoreksia. Vain harvat lääkärit ja hoitajat omaavat niin hyvän syömishäiriötietoisuuden, että he peittävät luvun omatoimisesti. Vieläkin harvemmat varmistavat vielä sitä peittäessään että Anoreksia ei pääse temppuilemaan. Lopulta ammattilaisen tulisi olla tarkkana vielä punnituksen jälkeenkin. Luku kirjataan tietokoneelle ja sitä verrataan aiempiin lukemiin, mutta tämä kaikki tulisi tapahtua hiljaisena työskentelynä suojassa Anoreksian korvilta. Toki potilaan on tärkeä tietää mihin suuntaan ollaan terveyteen tähtäävän prosessin kanssa liikkumassa. Sen ilmaisemiseen riittävät termit hyvä ja huono, sekä niiden ympärille rakennetut variaatiot, kuten esimerkiksi vähän parempi, melko huono ja ei hyvä. Lukuja ja ulkonäköä koskevia kommentteja ei tarvita.

Psykoterapeuttini kehotti minua kokeilemaan mitä tapahtuisi, jos kiertäisin lääkärikäyntien temppuradan sanomalla jo heti alkajaisiksi ääneen totuuden. Minä sairastan Anoreksiaa. Se tuntui mahdottomalta ja ennenkaikkea häpeälliseltä, mutta minä haastoin itseni. Siitä eteenpäin lääkärikäynnit näyttäytyivät minulle temppuradan sijasta tilaisuuksina. Monta kertaa kävelin päättäväisenä lääkärin huoneeseen, mutta jo kynnyksellä häpeä liimasi huuleni yhteen, jättäen harjoittelemani lauseen niiden taakse jumiin. Minä olin kuitenkin edelleen anorektikko, ja kävin lääkärissä diagnoosini vaatiman määrän mukaisesti. Tilaisuuksia siis riitti.

Kun olin ensimmäisen kerran sanonut lääkärin läsnäollessa ääneen faktan, jonka kanssa olin kamppaillut monta vuotta, tuntui kuin koko tabun roolin saanut informaatio olisi äkkiä normalisoitunut. Lääkäri ei pitänyt minua hulluna tai inhottavana kun kerroin sairaudestani oma-aloitteisesti. Hän ei myöskään kyseenalaistanut sanojani, ei kauhistunut, ei nauranut, eikä katsonut minua kuin syntistä. Hän suhtautui minuun parhaalla mahdollisella tavalla, vakavan ammattimaisesti. Kyse ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut lääkärin reaktiosta, vaan minun omastani. Siitä, miten minä itse reagoin kuullessani sairauteni nimen omasta suustani.

Myöntämisen toinen porras avasi minulle ovet maailmaan, jossa hoitokäynnit eivät ole peliä. Tässä maailmassa kerron mitä sairastan, jotta saan parhaan mahdollisen avun tullakseni terveeksi. Haen apua kun tarvitsen sitä, sillä tiedän että se on terveyden merkki. Pyydän itse hoitavaa henkilöä peittämään vaa’an lukeman, koska tiedän että sen katsominen riepottelisi minut kauas mielenrauhan lähettyviltä. Tässä maailmassa kaikki edellämainittu ei suinkaan ole helppoa ja Anoreksiavapaata toimintaa, vaan suurten henkisten tappeluiden jälkeen tapahtuvaa voittoa. Täällä kuitenkin tappelen oikeiden asioiden puolesta.

23.1.2015, Perjantai klo 11:23
”Niin soitin lääkäriin itse. Taina sanoi että se olisi iso askel eteenpäin, että ottaisin itse vastuun kaikesta ja tekisin sen. Kertoisin itse mikä on vikana ja pyytäisin apua. Yritin sulkea mielestäni kaiken ristiriidan, sekä järkevät että tappavat äänet ja kuunnella vain sitä ääntä mikä toisti päässäni Tainan sanoja kuin nauhalta. Minun on soitettava, jotta saan taas sairauteni kuriin. Muuten tässä käy taas huonosti. Minä tein sen. Varasin soittoajan, ja vielä siinäkin vaiheessa kun lääkärin numero vilkkui varaamani aikana kännykkäni ruudussa, oli hirveän vaikeaa painaa vihreää ja nostaa luuri korvalle. Punainen väri näytti niin paljon paremmalta. Mutta minä tein sen.”

Anoreksian taistelutahdon erityisen lujasti laukaisevia hoitokäyntejä ilmenee edelleen harva se kerta. Osaan nyt itse pyytää minua hoitavia lääkäreitä ja hoitajia salaamaan vaa’an lukemat, mutta sekään ei aina riitä. Kuten sanottu, minulle pyyntö merkitsee poikkeuksetta sitä ennen käytävää henkistä taistelua. Voimaa lyödä maahan häpeä, väärät ajatukset sekä sairauteni houkuttelevat kuiskaukset. Samalla se on epätietoisuuteen ja Anoreksian arvailun kipuun antautumista, uskoen sen olevan pienempi paha. Tämän taistelun jälkeen on turhauttavaa huomata miten rutiiniluontoisesti toimivat terveydenhuollon ammattilaiset saattavat unohtaa pyyntöni jo punnitustilanteessa tai heti sen jälkeen. Tällainen unohdus on Anoreksialle riemuvoitto.
Voisin sanoa että edellämainitut vahingot eivät johdu terveydenhuoltomme ammattilaisten huonosta muistista, vaan tiedon puutteesta. Syömishäiriön nokkeluuteen on hankala valmistautua koulun penkillä. Sen tunnistamiseen tarvitaan kokemusta, ja sen kierouksien kiertämiseen tarvitaan kykyä ajatella mielisairauden tavoin. Voiko sellaista kykyä edes opetella? Siinä missä syömishäiriöisen potilaan kohtaaminen poikkeaa täysin tavallisesta kaavasta, sotkee soppaa vielä sairauden ilmenemispaikka. Lääkäri tai hoitaja ei kykene lukemaan potilaansa ajatuksia, ja siksi syömishäiriön läsnäoloa saattaa olla mahdotonta havaita ennen kuin se on vienyt kantajansa silminnähden huonoon kuntoon. Ulkoisesta kunnosta huolimatta sen henkiset vaikutukset voivat olla mitä pahimmalla tasolla, ja tällöin hoitavan henkilön epätietoisuudesta johtuvat tilanteet pääsevät helposti tekemään suurta tuhoa.

Saatuani varmuutta puhua sairaudestani ääneen lääkärissä, olen pikkuhiljaa opetellut katkomaan siivet elämäntilanteitani koskevilta häpeäntunteilta myös lääkärihuoneiden ulkopuolella. Sairaudestani vaikeneminen on vuosien aikana ajanut minut vähäsanaiseen asemaan. Olen tottunut vastaamaan ihmisten kuulumiskysymyksiin neljällä sanalla: Ihan hyvää, entä sulle? Nuo neljä automaationa suustani ulos tulevaa sanaa on ohjelmoitu välttämään lisäkysymykset elämästäni, jonka anorektista sisältöä en ole halunnut tuoda esiin. Ne tulevat tilanteesta riippumatta ulos hymyssä suin, ja sen konemaisen kokonaisuuden taakse jäävät myös small talkiksi kutsutut muutamat lauseet, joilla voisin kertoa jotakin siitä ’ihan hyvästä’. Alan kuitenkin ymmärtää, että mitä kovemmin teen töitä tuottaakseni rutiiniluontoisten neljän sanan lisäksi muutamien sanojen verran lisää sisältöä vastaukseeni, sitä lähempänä olen viimeistä porrasta.

Toiselta portaalta eteenpäin ponnistaessani kohtasin ristiriitoja joiden selvittäminen vei aikaa. Sairaanhoitajavuotenani huomasin, että ihmisten täydellinen epätietoisuus minun todellisesta elämästäni vei paljon energiaa. Minun täytyi päivittäin salailla, piilotella ja valehdella. Lääkärikäynnit, punnitukset ja verikokeet vaihtuivat suustani ulos tullessaan perhetapaamisiksi ja pieniksi päänsäryksi. Ahdistuslääkkeet olivat buranaa. Kaikelle täytyi keksiä selitys, ja jokainen selitys oli muistettava. Huomioitava oli myös selitysten tarvittava variaatio: Kukaan ei käy perhejuhlissa neljää kertaa viikossa. Toivoin että ihmiset tietäisivät taustastani ilman että minun täytyisi kertoa kenellekään. Samanaikaisesti koin kuitenkin myös painetta siitä, jos joku läheisimmän lähipiirini ulkopuolinen tiesi sairaudestani. Se pakotti minua toimimaan sairauteni mukaisesti. ’Näytä niille’, oli Anoreksian ensimmäinen kehotus sukujuhlissa joissa tiesin minulle kaukaisempienkin ihmisten tietävän elämästäni. Samalla pelkäsin, että jos osoittaisin terveyden merkkejä, minut leimattaisiin huomionhakuiseksi. Kukaan ei uskoisi että minä todella olen ollut sairas.

Sairaslomani loppupuolella opettelin vastaamaan ihmisten elämäntilanteita koskeviin kysymyksiin rehellisesti. En nauttinut sanan sairasloma käyttämisestä, mutta tiesin että se oli oikea tie terveyteen. Usein ihmiset säästivät minut tungettelevilta kysymyksiltään kuullessaan totuuden elämäntilanteestani. Sairaslomasta kertominen riitti myös tappamaan piilottelun ja valehtelun tarpeen. Ihmiset ymmärsivät, vaikka eivät tienneetkään koko tarinaa. Samalla tasasin tilejä häpeäni kanssa. Olin lähipiirini ulkopuolisille ihmisille ensimmäistä kertaa rehellinen itsestäni sitten vuoden 2011.

Asioiden jakaminen voi parhaimmillaan muodostua eheyttäväksi, vahvistavaksi ja hyväksi kokemukseksi. Se voi rakentua jopa vastavuoroiseksi keskusteluksi, joka muodostaa keskustelijoiden välille pitävän siteen. Maailmassa on ihmisiä joille puhuminen lakaisee häpeäni ja pelkoni pehmeästi pois tieltä. Niille ihmisille puhuminen auttaa minua pääsemään sinuiksi pelkojeni kanssa. Toivon, että kaikki joille olen joskus valottanut elämääni, ymmärtävät, että he ovat minulle erityisiä. Niin erityisiä, että ylitän yhden suurimmista kynnyksistäni heidän kanssaan.

13.2.2017, Maanantai klo 15:46
”Nauroimme sitä, miten molemmat olemme pystyneet peittämään niin hyvin kaiken mitä kannamme sisällämme. Kumpikaan meistä ei olisi uskonut toisesta mitään mitä tänään kerroimme ja kuulimme, koska me olemme aina olleet juuri ne tyypit jotka hymyilevät ja esittävät menestyksekkäästi että kaikki on hyvin, ja kuuntelevat muiden ongelmia. Olemme mestareita siinä. Tänään kuitenkin riisuimme naamiomme ja se tuntui todella hyvältä ja helpottavalta. Siitä teki vielä erityisempää se, että kumpikin tiesi, että kumpikaan meistä ei riisuisi sitä naamiota ihan kenen tahansa edessä.”

 

Totta vai tarua

9.1.2017 Yleinen

Olen miettinyt paljon ihmisen kehonkuvaa ja sen haavoittuvaisuutta. Se on aihepiiri, joka tuntuu nousevan esille aina Anoreksiasta puhuttaessa. Jo yläasteella terveystiedon tunnilla opetetaan, miten tässä sairaudessa kuva omasta kehosta vääristyy ja todellisuus hämärtyy sen mukana. Muistan tarkkaan sen opetusmateriaalin kuvan, jossa luurangonlaiha Anorektikko katsoo peiliin. Kuvan on kai tarkoitus havainnollistaa Anoreksiasta vahvistettua faktatietoa. Siinä kuvassa peilistä takaisin tuijottaa siihen katsovaa tyttöä huomattavasti pyöreämpi hahmo.

Kun sairauteni diagnosoitiin, tiesin kyllä mistä oli kyse. Vietin silloin paljon aikaa peilin edessä koettaen selvittää näinkö jotakin, mitä ei ollut olemassa. Tulin aina samaan lopputulokseen: Ei tämä sairaus ole silmissä. Miksi en siis uskoisi omia silmiäni? En ollut mielestäni laiha, ja vaikka pidin sitä faktana, mietin silti toisinaan voisiko se paljon puhuttu kehonkuvan muuttuminen olla vain elävää legendaa. Jokaisen aterian jälkeen näin itseni välittömästi monta kiloa lihavampana. Tiesin ettei sellainen lihominen yhden aterian myötä voinut olla totta, mutta silmäni näkivät sen, ja ihmisellä on taipumus uskoa näkemäänsä. Tällaisia järjen ja näköaistin välisiä ristiriitoja koen edelleen.

18.1.2012, Keskiviikko klo 19:26
”Pahimpia on koulun terveystarkastukset. Aina samat jutut… Kamalinta on, etten ole laiha, vaikka ne niin sanovat. Siitä tulee liikaa ajatuksia päähän. Tietääköhän terkka mitä ajattelen ja koettaa huijata? Luuleeko hän että uskon sen? Vai koittaako hän sanoa että pitäisi syödä vähemmän?”

 Vasta viimevuosina alkoivat todelliset hankaluudet liittyen kehonkuvaani. Mietin sitä yhä enemmän, ja jokin sai minut hylkäämään aikaisemman teoriani. Silmissäni ei ehkä ollut vikaa, mutta aloin ajattelemaan sitä, mitä tapahtuu niiden takana. Entä jos jotakin sattuu sillä välillä kun viesti kulkee verkkokalvoiltani aivoihin? Sillä lyhyellä matkalla jokin ehtii vääristää näkemääni, ja kun viesti saapuu perille, se ei olekaan enää totuudenmukainen. Tähän ajatukseen luottaminen vei aikaa. Ei ollut helppoa uskoa sitä, että kaikki mikä minulle oli totta, ei ehkä ollutkaan sitä oikeasti. Se vaati todellisia ponnisteluja useiden asioiden kanssa. En kyseenalaistanut ainoastaan itseäni tai sitä mitä näin. Kyseenalaistin myös muiden ihmisten sanat ja motiivit, ja se sai minut välillä epätoivon partaalle. En tiennyt mitä tai ketä uskoa.

24.11.2016, Torstai klo 21:23
”Ne sanoo että olen sairaalloisen laiha. Miksi en näe sitä itse? Kun heräsin tänään ja istuin sängyn reunalle, näin siinä vain kaksi suurta lihamöykkyä. Reiteni. Äiti sanoo että olin paljon kauniimpi kun minulla oli enemmän kiloja. Miksi sekin on minulle hyvä uutinen? Koska se tarkoittaa että olen laihtunut. Olen laihempi. Olen laiha. Olen toisin sanoen nyt äitini mielestä rumempi, mutta sekin on minusta hienoa. Koska olen laihempi. En itse tiedä edes onko se totta. Sitä on vaikea uskoa.”

Yritin selvittää totuutta usein ahdistuksen vallassa. Ahdistus syntyi luottamuksen puutteesta kaikkeen siihen, mitä sisälläni ja ympärilläni tapahtui. Kun olin lakannut luottamasta jopa omiin silmiini, tiesin että peilistä ei ollut minulle enää apua. Se johdatti minut väärään suuntaan yhä uudelleen, koska Anoreksia kopeloi näköaistiani. Lukuisten itkuisten yritysten, ja useiden jopa kummallisten keinojen jälkeen aloin saamaan tolkkua kehonkuvaa koskeviin arvoituksiin. Yksi havainto kerrallaan jaottelin kaikkien aistieni keräämän informaation kahteen ryhmään: Asioihin, jotka olivat totta, sekä asioihin, jotka olivat sairauteni luomia illuusioita.

Peilikuva ei ole totta. Päässäni tapahtuvan itseni ja muiden kehonkuvien vertailun tulokset eivät ole totta. Ruokailun jälkeinen luisuminen useita kiloja turvonneeseen vartaloon ei ole totta. Se, että minuun ei päde jotkin tieteellisesti todistetut biologiset faktat, ei myöskään ole totta. Sen sijaan omaiseni puhuvat totta. He eivät vain yritä saada minua lihomaan, vaan se mitä he näkevät, on totta. Syömisen vähentämistä seuraava laihtuminen on totta. Vaatteiden suureksi jääminen on totta. Myös vatsakipu ruokailujen jälkeen on totta, kunnes vatsalaukkuni ehtii tottua suurempiin ruokamääriin.
Lopulta ajauduin takaisin alkuperäisen kysymyksen äärelle. Nyt, viisaampana, tiesin kumpaan kategoriaan sen vastaus kuuluisi: Kehonkuvan vääristyminen Anoreksian myötä ei ole pelkkää elävää legendaa. Se on totisinta totta.

30.11.2016, Keskiviikko klo 14:07
”Taina sanoi että tämä on vakava juttu. Se, että olen edelleen vaan laihtunut, ei ole mitään leikkiä. Hän toi esille sairaalahoidon jo ennen kun ehdin mainita että lääkäri ehdotti sitä jo. Taina sanoi että hänestä olen laihtunut jo viime viikosta. Itken, koska en tiedä mitä uskoa. Miksi en voi nähdä samaa mitä muut näkevät? On niin hankala uskoa jotakin muuta kuin omia silmiäni… Menin kotiin ja avasin vaatekaappini. Riisuin kaikki vaatteeni ja revin alasti itkien puhtaita vaatteita ulos kaapista. Puin päälleni niitä enkä katsonut peiliin, vaan suljin silmäni ja koitin tunnustella olivatko ne suuria. Olivat ne. Juhlahousut eivät pysyneet yllä laisinkaan.”

 7.12.2016, Keskiviikko klo 21:58
”Katselin tänään otettuja kuvia… Ne kertovat minulle jotain mitä peili ei kerro. Se on totta, että niissä näytän pieneltä. Pienemmältä kuin peilissä. Kun menen kotiin, aion ottaa itsestäni kuvia nähdäkseni jotain mitä en nyt näe. Ehkä se avaa silmäni?”

 Kuten todettu, totuuden selville saaminen askel askeleelta vastasi viimein kehonkuvaa koskeviin kysymyksiini, joita olin miettinyt sairastumiseni alusta asti. Se ei kuitenkaan muuttanut vääristyneitä näköhavaintojani tai tuntemuksiani. Ne ovat edelleen olemassa. Edettyäni pisteeseen, jossa tunnistin oikeat ja väärät aistimukset, sain kuitenkin rauhaa tutkia asiaa lisää. Nykyään suhtaudun siihen lähes tieteellisesti. Pyrin jatkuvasti etsimään uusia väyliä joiden avulla kykenen osoittamaan itselleni, että kehonkuvani vääristyminen on totta. Minulla on vastaukset jotka luovat järkeä tähän kaikkeen. Nyt haluan vain löytää paljon todisteita niiden tueksi. Uskon, että järkeä tukevien todisteiden kautta vääristymät saattavat vähitellen väistyä totuuden tieltä.

Kaikesta oikeaan ja väärään liittyvästä informaatiosta huolimatta minun on jatkuvasti muistutettava itseäni siitä, että kaikki ahdistukseni aiheet eivät ole todellisia. Kun vääristymät iskevät vasten kasvoja, koitan muistaa että niiden vuoksi ei kannata ahdistua, koska niitä ei ole olemassa. Ahdistuksen sijaan yritän kääntää vääristyneet havaintoni muotoon, jossa pystyn näyttämään itselleni kuinka naurettavia ne ovat. Vertailen niitä tieteellisiin faktoihin ja sullon ne yhä syvemmälle siihen laatikkoon, joka on aivoissani varattu Anoreksian aiheuttamille aistiharhoille. Se kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se ei ole lainkaan niin helppoa. Havainnollistavana metaforana voidaan ajatella värejä: Kuvitellaan tilanne, jossa minun näkemäni punainen on muiden silmissä sininen. Minun on alati muistettava kutsua punaista siniseksi, vaikka se ei ole sitä minulle. Päivittäin omaksun uudelleen oman käsitykseni vastaisia totuuksia ja koitan olla ahdistumatta niistä.

 9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Ehkä hulluinta tällä hetkellä on, että en ole edes kunnolla vielä aloittanut syömään normaalisti, mutta siitä hetkestä lähtien kun päätin yrittää, tunsin itseni turpoavan heti. AJATUS TAI PÄÄTÖS EI MUUTA VARTALOANI. Kukaan ei saa väittää mitään muuta. Inhoan sinua, Anoreksia. Viimeinen erä alkaa NYT.

Katkelmia pahan paluusta

18.12.2016 Yleinen

18.9.2016, Sunnuntai klo 01:28 – Synttärit –
”Käväistiin myös avolavassa Fiian kanssa. Siellä Jani soitti minun valitsemani biisit ja laittoi koko baarin laulamaan minulle Paljon onnea. Kumpa se kaikki tuntuisi joltakin… Ihan kuin minulla olisi haarniska ylläni. Sellainen haarniska joka blokkaa kaikista asioista pois ne tuntuvimmat kärjet. Sellaiset, joiden vuoksi täällä eletään.”

26.9.2016, Maanantai klo 21:43
”Masennuslääkkeet nostettiin takaisin. Ei sen kuulemma tarvitse olla pysyvä ratkaisu, mutta jotain millä pääsen taas jaloilleni… Saan kiinni elämästä… Alan taas tuntea. Kyllä se nyt tuntuu vain tappiolta. Taas on pillereitä aamuin illoin… Mutta ehkä se oli samalla paras ratkaisu. Enkä jaksa välittää siitä nyt. Tai analysoida sitä. Otan lääkkeet ja menen nukkumaan, sillä selvä.”

 28.9.2016, Keskiviikko klo 17:29
”Tulevaisuus näyttää välillä niin toivottomalta että ajattelen kuolemaa. Sellainen olo minulla oli tänään psykoterapian jälkeen, koska en tiennyt mitä tekisin minkään asian kanssa… Ei se ole aina edes pelottavaa, se on vaan toivotonta. Todella, todella toivotonta.”

 20.11.2016, Lauantai klo 10:28
”Ollaan taas menty takapakkia. Paljon. Uusi lääke… Taas. Näkisit kasvoni… Ne ovat väsyneemmät ja vanhemmat kuin pitkään aikaan. Poskilla näkyy itkun jättämiä raitoja.”

”Uusi psykiatrini Heikki sanoi että minun on pidettävä mielessäni se vaihtoehto että ruokailut aletaan toteuttaa Turun Anoreksiayksikössä. Näen joka yö painajaisia, mutta se paikka on valveillaoloaikani pahin painajainen.”

”Eilen iskä purkautui stressistään ja näytti niin tuskaiselta kertoessaan miten näkee minun riutuvan. Tällaista ei tapahdu usein hänen kanssaan. Hän on vahva. Mutta kun tapahtuu, se liikuttaa minua niin paljon että kaikki järisee hetken aikaa. Mietin, mikä on totta: mikä ajatus, mikä tunne. Mikä on sellaista mitä saa tuntea… Iskän takia, itseni takia, sairauden takia. Kaikki on jälleen kerran sekaisin.

 1.12.2016, Torstai klo 11:49
”En todellakaan ole menossa sairaalaan. Mutta kai kuitenkin takaraivossani tunnen sen mahdollisuuden lähestyvän. Kaikki hokevat sitä minulle. Sydämeni on alkanut taas tykyttää nopeammin silloin tällöin… Se on vähän pelottavaa.”

”Ajattelen taas mitä sairaiten että syön tosi kevyesti ensi viikkoon asti kun on taas ensimmäinen punnitus pitkään aikaan. Perustelut ovat kuitenkin monitasoisemmat kuin yleensä: 1. Pelkään että minua ei oteta vakavasti jos paino ei ole laskenut tarpeeksi. 2. Pelkään että olen epäonnistunut jos se ei ole laskenut tarpeeksi. 3. Jos se nyt on laskenut niin paljon kuin ihmiset antavat ymmärtää, niin minun on sitten ehkä helpompi saada suunta edes vähän ylöspäin joulun jälkeen, mikä taas ehkäisee sairaalaan joutumista. Tai siis… Ei se helppoa tule olemaan, mutta haluan aloittaa pohjalta, jotta painoa ei heti tarvitse nostaa niin suuriin lukemiin. Kyllä. Tässä on paljon soopaa. Halusin vain kirjoitta auki ajatukseni, olivat ne sitten oikeita tai vääriä.”

 7.12.2016, Keskiviikko klo 21:58
”Itkua tulee joka kerta kun menen vanhempieni luokse. Ne sanovat että näytän sairaalta, ja kuulemma seuraava aste on se, että nenästä haihtuu kaikki niin, että siitä tulee luinen ja nyppyläinen. Kuulemma normaalia nenää ei saa takaisin sen jälkeen. En tiedä mitä uskoa. Ei, en vieläkään. Sen tiedän että voin huonosti, ja että uhka sairaalasta on lähempänä joka päivä. Eilen anelin äitiä ja iskää odottamaan joulun yli. ’Älkää viekö minua sinne. Ei vielä.’ Näin minä sanoin, vaikka olisin halunnut lisätä että punnituksen jälkeen lupaan yrittää vielä kovemmin. Tarvitsen vain ensin sen tiedon että olen laihtunut. Faktatiedon. Vaa’an näyttämän totuuden.”