Selaat arkistoa kohteelle lääkitys.

Vääriä valintoja

10.9.2017 Yleinen

6.5.2015, Keskiviikko klo 17:00
”Taina sanoi tänään että tämän parin vuoden aikana on tuntunut että rentoutuminen ja tietyllä tavalla irti päästäminen ei ole ollut minulle edes vaihtoehto. Juuri siksi hän kertoi kokevansa sen nyt hyvänä jos en pääse opiskelemaan… Koska silloin minulla on vuosi aikaa opetella sitä irti päästämistä. Opiskeleminen ja oman polun etsiminen on helpompaa kun on tunne siitä että elämä kantaa, vaikkei kaikki langat ole aina täydellisesti käsissä. Haluan oppia sen kaiken vaikka se pelottaa vähän samalla tavalla kun sairaudestani luopuminen. Eli tosi paljon.”

Lukion jälkeen kaiken piti olla selvää. Sitä piti seurata välivuosi jonka myötä keräisin voimia jatkoa varten. Vakiinnuttaisin tilanteeni vakaaksi. Psykoterapeuttini kanssa kaavaillun välivuosisuunnitelman takaa hyppäsi kuitenkin yllättäen vaihtoehtoinen suunnitelma. Varasijalta vapautunut opiskelupaikka sairaanhoito-oppilaitoksessa.

Aluksi minun oli vaikeaa sopeutua ajatukseen välivuodesta. Minua pelotti jäädä paikoilleni, ja se pelko muuttui pelottavammaksi jokaisen ympärilläni kajahtavan ilouutisen myötä. Ne ilouutiset kajahtelivat ystävieni suusta. Minusta tuntui että kaikki tuntemani ihmiset saivat sinä kesänä tuulta unelmiensa alle, ja minä olin ainoa joka kulki siinä puuskassa vastatuuleen. Sitä pohdiskellessani tajusin kuitenkin ettei se tuuli vielä edes puhaltanut. Tajusin, että se tulisi puhaltamaan vasta tulevana syksynä, ja sen oivallettuani heittäydyin kesään suuremmin kuin koskaan ennen. Ollaanko tämä kesä näin? Minä olin sen kesän niin, ja siksi se oli paras kesä koskaan. Se oli kesä jonka pyörteessä kaikki tuntui suurelta, koska se kaikki tapahtui suuren muutoksen kynnyksellä.

Eläessäni sinä kesänä enemmän kuin vuosikausiin, valmistin itseäni samalla ajatukseen muutoksesta. Valmistauduin sellaiseen radikaaliin, jokaista ympärilläni olevaa asiaa koskevaan muutokseen, joka kuitenkin jättäisi minut paikoilleen välivuoteni kanssa. Pohjustin itselleni odotettavissa olevaa tunnetta onnellisesta pyörremyrskystä jonka synkän tyynessä keskustassa minä istuskelisin. Lopulta, kesän myötä minä totuin näihin ajatuksiin. Minä olin viimein tullut sinuiksi välivuosiajatuksen kanssa kun sitten sain sähköpostiini viestin opiskelupaikan avautumisesta. Vaivalla rakennettu, vain muutaman päivän verran elää ehtinyt mielenrauha tulevaisuudesta rikkoutui heti ratkaisevan kysymyksen äärellä: Mitä jos sittenkin…?

 1.7.2015, Keskiviikko klo 17:57
”Tänään on se päivä kun alkaa sadella opiskelupaikkafacebookpäivityksiä. Se tekee pahaa, mutta luen vain eteenpäin ja kiusaan itseäni. Tuntuu että koko maailma on päässyt opiskelemaan. Kaikki minulle tärkeät ihmiset lähtee Helsinkiin. En vain tunne itseäni eksyneeksi ja jälkeenjääneeksi, vaan myös tosi yksinäiseksi. Haluaisin olla iloinen kaikkien puolesta mutta oikeasti olen surullinen ja pelokas. Voin huonosti, näen itseni peilistä ja tuntuu kuin koko korttitalo romahtaisi pikkuhiljaa. Olen ollut ilman tarvittavaa lääkitystä yli kolme kuukautta ja tuntuu että nyt jos koskaan tarvitsen sen, mutta en osaa enkä halua enkä uskalla ottaa sitä. Olen umpikujassa.”

”Jopa Fiia lähtee Helsinkiin. Hänen puolestaan ihan tosissaan olen niin iloinen että en osaa edes kuvailla sitä, mutta hän lähtee kauas taidepiireihin. Haluaisin soittaa hänelle, mutta en soita, koska haluan pärjätä itse ja osoittaa kaikille että olen oikeasti terve ja kykeneväinen. Tiedän että se kuulostaa pinnalliselta ja naiivilta ja lapselliselta, mutta se on niin paljon muutakin. Muuten en kai itkisi nyt sitä, että pelkään enemmän kuin mitään että teen tästä alkaneesta vapaudesta itselleni vankilan josta en löydä pakotietä. Nyt olen yksin ja se on varmaa.”

 7.7.2015, Sunnuntai klo 20:32
”Meillä oli niin hauskaa. Kesän paras viikonloppu. Mutta eihän kesä edes ole vielä ohi. Me päätettiin ottaa tästä koko ajasta ilo irti niin kuin kaikki loppuisi tähän. Koska tämä on kaiken tällaisen loppu. Tämän kuukauden jälkeen asiat eivät enää ikinä ole näin. Olen niin kiitollinen tästä viikonlopusta. Fiiasta ja Oliviasta. Koetan vielä muutamaksi kuukaudeksi unohtaa sen, että he molemmat lähtevät elokuussa. Aloittavat uuden elämän. Ja sitä on hankala unohtaa. Mutta yritän… Todella yritän. Muuten pilaan nämä viimeiset hetket.”

Jälkeenpäin olen miettinyt tuon kyseisen kesän vaikutusta sitä seuranneeseen syksyyn. Kun lopulta sain mahdollisuuden opiskelujen aloittamisen, hukkasin kokonaiskäsityksen elämäntilanteestani. Ehkä sen kesän riemunkirjava hetkessä elämisen ote voimaannutti minut uskomaan että kykenisin sittenkin aloittamaan opiskelut ihan heti. Ehkä lähipiirini unelmien toteutuminen ja mitä siistimpien opiskelupaikkojen heille avautuminen potki minuakin liikkumaan johonkin suuntaan elämässäni. Ehkä jälkeen jäämisen pelko sai minut juoksemaan päättömästi eteenpäin, miettimättä suuntaa johon todella juoksin. Ehkä tämä kaikki maalasi silmäni siniseksi ja sai minut ottamaan naiivisti opiskelupaikan vastaan uskoen sen olevan juuri sitä mitä tarvitsin.

Minun ei pitänyt lainkaan päästä opiskelemaan. Minun piti vain käydä pääsykokeissa jotta olisin ollut oikeutettu saamaan tukia joilla olisin selvinnyt välivuoden. Minun ei pitänyt osata siitä pääsykokeesta mitään. Oikeastaan, minun olisi pitänyt jättää se koepaperi tyhjäksi. Minun olisi pitänyt tajuta että kaiken kokemani terveydellisen myrskyn myötä minä osasin vastata moniin sen kokeen kysymyksistä valmistautumatta lainkaan. Ennenkaikkea minun olisi pitänyt muistaa, että en ollut valmis aloittamaan mitään uutta.
Niin siinä kuitenkin kävi, että minä palautin sen paperin täytettynä, ja kuukausia myöhemmin otin vastaan opiskelupaikan, jonka ei vielä päiviä aiemmin pitänyt olla edes vaihtoehto.

9.7.2015, Torstai klo 14:10
”Pääsin opiskelemaan. Sairaanhoitajaksi. Katsoin sitä sähköpostia varmaan 5 minuuttia hiljaa hievahtamatta kunnes sain todettua ääneen: oho. Äiti sanoi minulle pari viikkoa sitten että minun kannattaisi käydä itseni kanssa keskustelu siitä, mitä tekisin jos pääsisinkin sinne. Hän muistutti, että minun kokemuksellani tiedän niistä asioista jo valmiiksi, kokeeseen lukemattakin. Mutta enhän minä koskaan käynyt sitä keskustelua itseni kanssa, ja kun sain sen sähköpostin, en tiennyt yhtään mitä tehdä.”

”Minullakin alkaa uusi elämä? En tiedä onko se minuun elämäni, sellainen jota haluan elää, mutta en voi tietää jos en ota selvää. Ainakin nyt yritän hyödyntää sitä kaikkea mitä olen joutunut kokemaan. En tiedä yhtään mitä odottaa, enkä tiedä edes mitä ajattelen tästä kaikesta… Minusta tuntuu että elän nyt päivän kerrallaan ja kun tulee 27.8. niin heittäydyn sinne pää edellä ja katson mitä tapahtuu. Ei ainakaan pahemmin voi mennä kuin viimeiset 5 vuotta!”

”Kaikki hehkuttaa että ’minusta tulee sitä ja tätä’. Tuleeko minusta sairaanhoitaja? En tiedä. En päivitä siitä mihinkään tai hehkuta sitä sen enempää. Ne ketkä tajuaa kysyä, ne onnittelee, mutta en osaa sanoa kiitos kun en oikein tiedä onko tässä onnittelemista. Koska en tiedä mitään mistään vielä, enkä tule vähään aikaan tietämäänkään. Olen todennut että ei se tieto tule kuin salama kirkkaalta taivaalta tajuntaan siten että yhtäkkiä koko tulevaisuus on kirkkaana ja päivän selvänä mielessä. Ei, toisten meistä täytyy kokeilla ja punnita ja tehdä virheitä ja lopulta vaan olla uhkarohkea ja joko onnistua tai aloittaa alusta. Kumpikaan ei varmasti ole helppoa, ei onnistuminen eikä varsinkaan alusta aloittaminen, mutta onnistumisessa on se hyvä puoli että tietää mihin keskittää energiansa, ja alusta aloittamisessa ainakin tietää sulkea yhden vaihtoehdon pois niistä tuhansista. Ja sellaista kaiketi on elämä.”

 Minun olisi pitänyt ottaa välivuosi. Olisi pitänyt. Taaksepäin on kuitenkin turhaa katsoa muutoksenhakuisesti. Minun tieni kulki sairaanhoito-oppilaitoksen kautta ja välivuosi tulikin lopulta ennemmin kuin myöhemmin. Kun minä en ottanut sitä, se otti itsensä ja minut siinä samassa.

Kun elämänilo asuu ulkomailla

17.2.2017 Yleinen

Elämänilo on ehkä merkittävimpiä asioita joihin Anoreksia vaikuttaa. Elämänilo on elintärkeää. Olen elänyt hetkiä, joina kadotin kosketuspinnan elämiseen. On hassua sanoa että elin ne hetket, koska se tuntui enemmänkin välitilalta, jossa odotin elämisen alkamista. Niinä aikoina sairauteni eristi minut jälleen elämääni kuuluvista ihmisistä, ja aloin etsimään elämää ja elämäniloa uusilla tavoilla. Etsin niiden lisäksi irtautumista sairaudestani. Hetkellistä irtiottoa, joka antaisi minulle voimaa jatkaa. Jälkeenpäin ajateltuna taisin vain löytää uusia keinoja juosta karkuun sairauttani.

10.9.2016, Lauantai klo 11:05
”En osaa sanoa tukevatko nämä tällaiset extemporeseikkailut vain yksinäisyyden tunnetta? Normaalit ihmiset tekevät niitä kaiketi parhaimpien ystäviensä kanssa tai ainakin kertovat niistä heti parhaimmille ystävilleen. Minä hankkiudun salaa itsekseni jos jonkinmoisiin tilanteisiin vain tunteakseni itseni eläväksi. En juuri puhu niistä muille… Olenhan niissä tilanteissa sosiaalinen, mutta silti tavallaan yksin. Sitä on hankala selittää. Tunsin itseni eläväksi, mutta samalla vähän surulliseksi. Sellaiset oudot hetket kuuluisi tavallaan jakaa jonkun kanssa, eikä se ole sama asia kun ne jakaa ihmisten kanssa joita ei tunne. Ihmisten, joille ei merkitse mitään. Miksi sitten lähdin sen marokkolaisen juhliin? Käytännössä mitä tahansa pahaa olisi voinut tapahtua. Hän käyttää huumeita, tarjosi minulle… En ottanut. Järki sanoi että jää kotiin, oletko hullu? Mutta samalla oli se ’ihan sama mitä tapahtuu’ –tunne. Vaikka se olisi jotain pahaakin… Ihan sama, minulla ei ole mitään menetettävää. Haluan vain vilauksen elämisen tunteesta.”

 Elämänilo ei löytynyt outoihin ja vaarallisiin tilanteisiin juoksemalla ja niitä elämällä. Ne olivat minulle hetkellisiä kokeiluja, jotka päättyivät lyhyeen. Niiden kautta en myöskään päässyt irti sairaudestani, vaan tunsin syvempää yksinäisyyttä. Välillä tuntui kuin olisin seikkailujeni ja uusien ihmisten keskellä ollut kuitenkin eristettynä muista. Ahtaassa huoneessa kahdestaan sairauteni kanssa.
Yksinäiset seikkailut olivat sairas vaihtoehto elämälle. En nauttinut niistä. Nyt kun aikaa on taas kulunut, koen olevani onnekas selvittyäni kokemuksista joihin itseni ajoin. Vaikka en silloin pelännytkään pahinta, se olisi silti voinut tapahtua.

Mikä sitten on terve ja toimiva vaihtoehto sairaudesta irtautumiseen ja elämisen- sekä elämänilon saavuttamiseen? Onko sellaista edes olemassa? Itse olen epätoivoisinakin hetkinä tavoittanut sen ulkomailta. Myönnän, että matkustelu ja Anoreksia kuulostavat yhdistelmältä, joka luo potentiaalisia kauhuskenaarioita. Syömättömyys kaukana, vieraassa paikassa, ei kuulosta turvalliselta. Olen kuitenkin matkustellut silloin tällöin sairauteni kanssa, ja huomannut, että kauas kotoa lähteminen leikkaa Anoreksian joissain määrin kahtia. Toinen puolikas jää aina kotimaahani.

 6.7.2016 klo 18:10
”Rooma on ihmeellinen. Ollaan nähty niin paljon… Ja kävelty yli 23 kilometriä joka päivä! Syöminen on sujunut ehkä osaksi myös juuri siksi, ja tuntuu hassulta pitää lomaa sairaudesta. Niin outoa syödä asioita joita en ole syönyt niin pitkään aikaan että en oikein edes muista miltä tuntuu pureskella niitä. Pelottaa lähteä kotiin.. Voisinpa ottaa junan Venetsiaan tai Milanoon ja pitkittää kaikkea, nähdä enemmän.”

”Tämä kaikki on kuin iso kupla historiaa, jonka keskelle on ripoteltu nykypäivän ihmisiä. Turistirysät on kurjia mutta täällä on sitä jotain. Tunnelmaa, joka kertoo että ollaan kaukana kotoa ja kaukana siellä olevista murheista. Fontana di Trevi on niin kaunis… Toivoin että tulen terveeksi.”

”Täällä on harmoninen olo. Kunpa arki ei koskaan tulisi ja asiat tuntuisivat aina tällaiselta… Suurelta ja uudelta seikkailulta jossa murheet ovat olemassa, mutta ne eivät pääse minuun käsiksi. Minulle tämä ei ole vain matkustamista ja kokemista; tämä on valtava turvapaikka joka pitää minut hetkellisesti erossa kaikesta minkä kanssa kamppailen. En osaa selittää sitä. Mutta voisinpa lähteä kiertämään maailmaa ja jättää kaiken! Tekisin sen jos se toimisi niin. Takaisi minulle ettei siihen pahaan tarvitse palata enää koskaan.”

 Matkoilla Anoreksia jättää minut osittain rauhaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta niin kauan kun se toimii, minun ei tarvitse tietää. En osaa kuvailla rakkauttani matkustamista kohtaan. Minulla on suuri halu nähdä maailmaa, mutta tieto siitä, että Anoreksia ei lähde kokonaisena mukaani niille seikkailuille, tekee niistä entistäkin houkuttelevampia. Kuten olen kirjoittanut, on matkustamiseen liittyvä pitkien matkojen käveleminen mieluista sairaudelleni, mikä tietysti selittää osaksi sen, ettei se kiusaa minua ulkomailla. Seikkailuilla kuitenkin on usein kohde jota kohti kävellään, mikä taas riitelee Anoreksian luomien hyötyliikuntaan liittyvien sääntöjen kanssa. Haluan siis ajatella, että ulkomailla en ainoastaan saa lupaa maistaa normaalia ravintolaruokaa, vaan saan myös maistaa terveyttä.

Kotimaasta pois matkustamiseen liittyy myös suuri terveyttä tukeva motivaatio. Suuressa mittakaavassa New York on minulle juuri sellainen, ja pienemmässä mittakaavassa lyhyemmät reissut ajavat samaa asiaa: Tiedän, että minun on syötävä jotta jaksan matkustaa, nähdä, ja kokea. Samalla huomaan elämäniloni palautuvan jo reissua suunnitellessani ja sitä odottaessani.

 29.1.2017, Sunnuntai klo 16:30
”MEILLÄ ON LIPUT! LENTOLIPUT! Minulla on niin jännittynyt, onnellinen, vapautunut ja hieman pelokas fiilis. Lähen taas maailmalle. Tämän voimalla syön… Syön itseni seikkailulle.”

 31.1.2017, Tiistai klo 23:20
”Minun tekisi mieli sanoa, että kunpa se matka olisi jo aikaisemmin kuin kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Samalla kuitenkin tiedän että tarvitsen tämän kaiken ajan kuntoutuakseni, jotta olen tarpeeksi vahva lähtemään. En edes tiedä onko sairaslomani loppu kesäkuuhun mennessä, mutta uhmaan kaikkia ja kaikkea ja lähden silloin maailmalle ulkoiluttamaan ongelmiani.”

Sairauteni on mestari takaiskuissa. Matkustelu antaa minulle vapaapäiviä pahimmasta, mutta sekään ei ole ihan niin yksinkertaista. Osa Anoreksiasta jää kotimaahani, mutta ajan myötä minunkin on palattava kotiin, eikä jälleennäkeminen ole suloinen. Ulkomailta palatessani iskee sairauteni lujaa kiinni heittäen mieleeni takaumat kaikesta siitä, mitä olen matkani aikana sen mielestä tehnyt väärin. Se pystyy helposti pilaamaan seikkailuni palauttaman elämänilon, mutta kokemuksen myötä olen oppinut tiukentamaan lääkitystä juuri takaisin tuloni aikoihin. Tiedän miten sairauteni toimii, ja jälleen on kyse oikeanlaisen strategian luomisesta, sekä oikeanlaisten apuvälineiden käyttämisestä.

Lääkitys – monimutkainen tie moninkertaiseen apuun

18.12.2016 Yleinen

Olen suuren osan elämästäni syönyt erilaisia lääkkeitä. Kaikenlaiset pillerit ovat lähes aina kuitenkin edustaneet minulle jotakin vastenmielistä ja väliaikaista. Mielialalääkkeitä pidin pitkään kaikkein pahimpina. Ne symboloivat minulle epänormaaliutta ja epävakautta. Jotakin sellaista, mistä on päästävä eroon mahdollisimman nopeasti.

Mielialalääkkeen aloittaminen on aina oma prosessinsa. Kaikki lääkkeet eivät sovi kaikille, ja oikean annoksen löytäminen sekä mahdollisten sivuvaikutuksien minimoiminen vie aikansa. Ensimmäinen mielialalääkkeeni aloitettiin aikoina, joina minulle kaikkein vastenmielisintä oli lääkkeiden mahdollinen lihottava vaikutus. Kaikissa lukemissani pakkausselosteissa mainittiin sivuvaikutuksina painon muutokset, ja lihominen esitettiin aina todennäköisempänä kuin laihtuminen. Lääkkeiden tasapainon löytämisessä hyvänä vertauskuvana toimii aidan ylittäminen. Tämän sairauden kanssa aidan ylitys sen matalimmasta kohdasta on mahdotonta. Ne mahdollista lihomista ennustavat pakkausselosteet rakensivat jo valmiiksi korkeasta aidasta vieläkin korkeamman, joten tunsin jo ensimmäisen pillerin jälkeen paisuvani muodottomaksi. En vieläkään tiedä oliko turvotus todellista vai Anoreksian keksimää kuvitelmaa. Aita oli kuitenkin ylitettävä, ja turvotuksen tuntemukset helpottivat lopulta kun lääke saatiin tasolle, jolla se alkoi todella vaikuttamaan. Kaikenkaikkiaan voisi siis sanoa että lääkkeet korottavat ylitettävää aitaa entisestään, mutta ajan kanssa ne laskevat sitä huomattavasti. Lääkityksen myötä kaikki ehkä vaikeutuu joksikin aikaa, mutta niiden vaikeuksien läpikäyminen on –tai ainakin minulle oli elintärkeää.

Ahdistusoireisiin tarkoitettu lääkitys aloitettiin osastohoidon aikana. Muistan kuinka se lääke lähes tainnutti minut ensimmäisinä päivinä. Se sai minut niin väsyneeksi etten kyennyt liikkumaan tai ottamaan iltaisin vastaan puheluita läheisiltäni. En yksinkertaisesti jaksanut siirtää ruumistani osaston puhelinkoppiin. Toleranssin kehittymiseen ei kuitenkaan mennyt montaa viikkoa, ja lopulta ahdistuslääkkeet eivät enää täysin kaataneet minua sairaalasänkyyni, vaan saivat aikaan luonnollisen väsymyksen joka samalla auttoi minua nukkumaan.

27.6.2011, Maanantai klo 17:05
”Ne uudet lääkkeet vaikuttaa. Kun normaalisti ahdistus lähtee vyörymään, en saa ajatuksia millään kuriin. Ne sinkoilevat sinne tänne kuin puukon iskut. Lääke ei poista yhtäkään ajatusta, mutta se hidastaa ne. Tekee niistä matelevia, ja silloin ahdistus ei pääse vyörymään suuremmaksi ja suuremmaksi… Silloin se ei satu niin paljoa. En osaa selittää sitä paremmin.”

Huolimatta yleisestä suhtautumisestani mielialalääkkeisiin, tiedän että en olisi tässä ilman niitä. Lääkkeet eivät ratkaise ikuisuusottelua Anoreksian tai masenuksen kanssa, mutta ne luovat helpotusta, turvaa ja tukea. Toki mielisairauden kanssa painiessa on lääkitysten kanssa aina omat riskinsä liittyen jo yksinkertaisesti niiden ottamiseen. Minulla oli aikoja, joina sairauteni yritti parhaansa mukaan estää minua ottamasta lääkkeitäni. Se käytti siihen kaikki olemassa olevat keinot. Joskus se uskotteli minulle etten ansainnut niitä, sillä olin huono ihminen ja minun oli kärsittävä ahdistuskohtaukseni ilman oikoteitä. Joskus se hyödynsi pakkausselosteiden faktatietoja ja osoitteli kehossani kohtia, joita lääkkeet olivat lihottaneet. Toisinaan – kuten olen kirjoittanut, se laittoi minut oksentamaan, jolloin ulos tuli ruoan lisäksi myös otetut lääkkeet.

Jos lääkkeiden aloittaminen ei ole operaationa helppo ja nopea, niin vielä vähemmän on niiden lopettaminen. Se on tehtävä hitaasti, ja avaimena onnistumiseen toimii niin lääkärin, omaisten, kuin potilaankin kärsivällisyys. Parempina aikoina lähdimme psykiatrini kanssa vähentämään ensimmäisenä aloitettua masennuslääkettä, ja ajan myötä saimme sen pois päivittäiseltä lääkelistaltani. Vähentämiseen käytetty aika piti sisällään oireiden palaamista, niiden aiheuttamaa kauhua, annoksen nostoa, asioiden tasaantumisen odottelua ja jälleen uutta yritystä laskea lääkemäärää. Onnistuminen oli minulle suuri saavutus. Yksi pilleri vähemmän antoi minulle voimaa. Lääkärille se puolestaan toi uskoa myös ahdistuslääkkeen ajas alamisen mahdollisuuksiin.

Ahdistuslääkkeen vähentäminen ei ollut yhtä onnistunut kokemus. Jo ensimmäisten annospudotusten jälkeen oireet palasivat veitsen terävinä, ja ne viilsivät koko perheeni jälleen vereslihalle. Annokset nostettiin nopeasti takaisin maksimiin, mikä oli kipeä vastoinkäyminen minulle, mutta helpotus omaisilleni. Jäätiin odottamaan aikaa, jolloin olisin taas kyllin vahva uuteen yritykseen. Sellaista aikaa ei koskaan tullut.

12.3.2016, Lauantai klo 12:49
”Entä sitten se lääkevähennys? Jos se vaan pahentaa tilannetta? Vai tehdäänkö sitä ollenkaan? Se on muutaman viikon päästä. Ajattelen sitä nyt jotenkin niin, että koskaan ei ole hyvä hetki; ei nytkään, mutta sitten se hetki pitää ehkä vaan ottaa ja alkaa vähentämään ilman sitä hetkeä. Haluan eroon niistä lääkkeistä niin paljon että en sitäkään osaa ajatella järkevästi. En myöskään koska se vähennys on niin pelottavaa. Hirveästi on vaakakupissa, ja sekin on pelottavaa että se sairauden ’ihan sama’ –fiilis liittyen elämässä kiinni pysymiseen on myös hiipinyt takaisin. Sitä ei kiinnosta vaikka vähennys ei onnistuisi, se saisi vaan lisää narua tuhota elämääni, ja joku pala minusta antaisin sen tehdä sen. Olen kauhuissani juuri siksi, että tunnistan sen tunteen kun se pala alkaa kasvaa. Ja se on alkanut kasvaa.”

Se pala kasvoi liian suureksi. Niin suureksi, että vähennyksen odottaminen vaihtui runsaan kuuden kuukauden jälkeen suureen lisäykseen ja jo alas ajettujen lääkkeiden uudelleen aloittamiseen. Se oli minulle hankalaa. Määrittelin normaaliuteni lääkkeideni kautta. Ajattelin, että niin kauan kuin söisin mielialalääkkeitä, olisin sairas, epänormaali ja vastenmielinen. Samoihin aikoihin aloitin välivuoteni, ja aloin tietoisesti muuttaa käsitystäni mielialalääkkeistä.

Nyt olen palannut lähtöruutuun, eikä sinne palaaminen todellakaan koske ainoastaan lääkitystä. Tällä kertaa minulla on kuitenkin jo lähtöruudussa odotellessani valtava määrä tietoa, jonka olen ehtinyt keräämään ja ymmärtämään vuosien varrella. Se ymmärrys pitää sisällään muun muassa sen lääkkeisiin suhtautumiseni hitaan muuttumisen. Perheeni esitti minulle sen muuttumiseen ohjaavia kysymyksiä jo kaiken alussa, mutta vasta kun kysyin ne itse itseltäni, tajusin oikeat vastaukset. Mitä merkitystä on sillä, mitä lääkkeitä syön? Mitä väliä on sillä, vaikka söisin niitä koko loppuelämäni? Jos pikkuinen pilleri muuttaa jonkun käsityksen minusta –tai ennen kaikkea oman käsitykseni itsestäni, on aika kohdata asiat jotka elämässä oikeasti merkitsevät. Anoreksiani saa olla lääkityksestä mitä mieltä haluaa, mutta aion syödä niitä niin kauan kun on tarpeen. Ne antavat minulle mahdollisuuden heittää arpakuutiosta suurimman mahdollisimman numeron, jotta pääsen nopeasti etenemään lähtöruudusta takaisin sinne missä jo ehdin hetken olla. Kenties jonain päivänä pääsen vielä pidemmälle ja tämä peli saa arvoisensa päätöksen.

Tuntuisi unelta nähdä hyvä uni

13.12.2016 Yleinen

Niin sanottujen kiirevuosieni loppuvaiheessa alkoi runsaan vuoden mittainen painajaiskausi. Se alkoi pienistä, oudoista unenpätkistä ja eteni niin pahaksi, että pelkäsin toden teolla öisin. Lopulta minua pelotti jopa mennä nukkumaan. Heräilin keskellä yötä niin kylmänhikisenä, että minun oli vaihdettava vaatteita useita kertoja yössä. Yöpöydälläni oli pino puhtaita yövaatteita ja pyykki pestiin joka päivä. Vaivuin yhä kamalimpiin kuviin öisin, ja suoritin elämääni yhä enemmän ja enemmän horroksessa päivisin. Jos siihen asti olin ihmeen kaupalla jaksanut kaikki harrastukseni, aloin nyt, niillä yöunilla, olla loppuun kulutettu. Aamuisin en enää tuntenut itseäni virkeäksi. Usein tuntui kuin en olisi nukkunut lainkaan, mutta tiesin nukkuneeni, sillä päivisin päässäni kummittelivat yön aikana kehittyneet kauhuelokuvat. Kaiken kääntyessä huonompaan suuntaan opin, että jos ruokailu pitää ihmisen hengissä, niin yöunet ovat lähes yhtä ratkaiseva asia.

Unet olivat toisinaan niin hirveitä, että mietin, miten oma alitajuntani on edes kykeneväinen tuottamaan mitään sellaista. Niinä aikoina kyseenalaistin alitajuntani mielenterveyden. Arvelin sen olevan psykopaatti. Joskus pidin itseäni pahana ihmisenä. Ajattelin, ettei kenenkään hyvän ihmisen mieli voisi tuottaa niin hirveitä asioita. Kaikkien näiden väsyneiden ajatusten keskellä psykoterapeuttini kuitenkin onnistui avaamaan minulle vastauksen ongelmaani. Päivisin juoksin karkuun asioita joita en halunnut kohdata, joten yöllä ne asiat olivat alkaneet käsitellä itse itseään. Siltä se myös tosiaan tuntui. Elämäni oli monta vuotta ollut painajaista niiden asioiden takia, ja nyt ne asiat olivat tehneet siitä painajaisesta painajaista myös sanan varsinaisessa merkityksessä.

Haluaisin kirjoittaa siitä, miten hienoa on nähdä taas hyviä unia, mutta minun on todettava että painajaiset ovat palanneet. Ensimmäinen jakso kesti runsaan vuoden, ja nyt, sairasloman keskellä olen kärsinyt mitä hirveimmistä unista taas monta kuukautta. Oman jaksamisensa äärirajoille ajamisessa, ja sen jälkeen tilanteen nopeassa rauhoittumisessa näyttäisi todella olevan yhteys öisiin kauhukuviin. Etenkin, jos äärirajoille menemisen motiivina toimii pahojen asioiden pakeneminen. Voisin rankaista itseäni siitä, etten ottanut ensimmäisestä kerrasta opikseni. Montako kantapäätä tarvitaan oppimaan, että asiat on kohdattava?

Tällä kertaa öisiin kauhuihin on lisääntyneiden lääkärikäyntien myötä löytynyt myös syy, jota viime kerralla ei tullut esiin: Aliravitsemus laukaisee sympaattisen hermoston yöllisen käynnistymisen. Sen johdosta herään painajaisten keskeltä jälleen niin kylmänhikisenä, että yövaatteita on taas kerran vaihdettava useita kertoja yössä. Tämä uusi syy osoittaa taas kerran Anoreksian olevan väärässä: Kunnollinen ravinto on ratkaisu. Jos ei kaikkeen, niin ärsyttävän moneen asiaan kuitenkin.

Miksi aliravitsemus sitten on jälleen seuranani, vaikka kirjoitan jo lähes toipuneen näkökulmasta? Asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Välivuottani edeltävä stressi sai masennuksen nostamaan päätään. Lääkärikäynnit, sairasloma, ja paranneltu lääkitys palauttivat minut maailmaan jossa on myös hyviä asioita, mutta niillä ei korjata masennuksen aikaansaamaa anorektiseen käytökseen takaisin putoamista. Miksi en huijaa itseäni tehokkaasti oikeaan suuntaan? Koska masennus vei tahtoni tehdä sen. Depressio saatiin lääkkeillä kuriin, mutta siihen mennessä tahtoni oli jo kaukana poissa. Kauhun täyteiset yöt ja niiden linkittäminen aliravitsemukseen herättävät minussa kuitenkin salapoliisin, joka on jo lähtenyt tahtoni perään. Sen jäljittäminen ei välttämättä ole helppoa, mutta psykoterapia auttaa heittämään sivuun kulisseja, joiden taakse se voisi piiloutua.

En enää muista miltä tuntui ensimmäisen kerran sen runsaan vuoden painajaisjakson jälkeen nähdä neutraali uni. Hyviä unia en ole nähnyt vuosiin, mutta juuri nyt tekisin lähes mitä vain saadakseni neutraalin unen. Voidakseni nukkua, ja löytää sitä kautta tahtoni. Tämä on kuitenkin pyörivä pyörä, jossa kaikki asiat vaikuttavat kaikkeen. Ensin on syötävä jotta ravitsemustila paranee, jotta pystyn nukkumaan hyvin, ja jotta saan virtaa löytää tahtoni parantua. Kumpa se kaikki menisi päinvastaisessa järjestyksessä.

3.2.2014, Maanantai klo 19:50
”Turhauduin taas tähän kaikkeen. Siihen miten minusta tuntuu että petän iskän kun minulla ei ole voimia suorittaa autokoulua suoraan vaan pois alta kuten olisin normaalisti tehnyt. Ja kuten iskä tekisi itse. En pystynyt sanomaan hänelle sitä miten paljon pelkään mennä auton rattiin kun näen öisin niitä unia. Sellaisia, joissa ajan koko perheen kiviseinään tai rotkoon ja kaikki kuolevat paitsi minä. Eikä kyse ole vain painajaisista, onhan niissä unissa kaikkea muutakin, ei ne aina liity ajamiseen. Kyse on myös siitä, miten valveilla ollessani näen välähdyksiä unistani. Joskus en edes muista unesta mitään, mutta välähdys palauttaa sen tunnelman jonka tunnistan öisiksi kauhuiksi. Se tuntuu siltä kun olisin hullu. Kai se johtuu vaan siitä että olen niin väsynyt… Mutta ne ovat pelottavia ne välähdykset.”

23.9.2014, Tiistai klo 14:00
”Ennen olin aamuvirkku… Kun herätyskello soi, olin samantien hereillä kuin olisi jo päivä, eikä nouseminen ollut yhtään vaikeaa. Nykyään painajaisten jälkeen olen kuin nukkuneen rukous (kamala sanonta…) ja aamut ovat yhtä inhottavaa pahan unen sekaista valveillaoloa.”

 24.11.2016, Torstai klo 11:03
”Olen meidän veneessä, mutta olen yksin. Makaan päätyhytissä silmät kiinni, kunnes joku saa minut säpsähtämään. Kömmin nopeasti ylös nähdäkseni ulos. Olen keskellä merta. En osaa ajaa venettä, mutta minun on päästävä maihin. Väännän avainta virtalukossa edestakaisin ja muistelen miten etupotkuri toimii – saatan joutua käyttämään sitä rantaan ajaessani. Olen nähnyt iskän tekevän tämän monia kertoja ja koitan nyt muistaa kaiken nopeasti. Jokin kertoo minulle, että on kiire. Vaara. Saan veneen käynnistymään ja nostan katseeni. Yhtäkkiä ympärilläni on paljon pieniä saaria, enkä tiedä mikä niistä on oikea. Sitten kuulen väkijoukon huutavan nimeäni ja käännyn ympäri. Yhdellä saarella on paljon tuttuja. Siellä on äiti, iskä ja Fiia. Muita en erota, mutta tiedän että tunnen heidät kaikki. Lisään vauhtia, minun on päästävä tuolle saarelle. Sitten alkaa kuulua muitakin ääniä. Muilta saarilta alkaa puiden seasta astua esiin hahmoja jotka muistuttavat rakkaitani, mutta niissä on jotain outoa. Ne huutavat myös. Ne maanittelevat minua kääntymään. Alan hukata suunnan. En enää muista millä saarella oli ne ihmiset joiden luokse oikeasti haluan. Äänet pyörittävät venettä ja kiskovat minua sen mukana eri suuntiin. Huuto voimistuu ja pitelen päätäni koska ympärilläni kaikuvat äänet muodostavat kivuliaan metelin. Suljen silmäni ja huudan itsekin. Jalat menevät alta.
— Painajaiset eivät ole loppuneet.”

20.8.2017, Sunnuntai klo 12:47
”Minulla oli lapsi. En ollut synnyttänyt tai adoptoinut sitä, mutta selittämättä tiesin että se oli minun omani. Minun vastuullani. Minä hoivasin sitä kevyttä nyyttiä vieraassa kylpyhuoneessa ja otteeni lipesi. Lapsen pää kolahti kivikovaan posliinilavuaariin. Sen kallo särkyi kuin lasi, ja mureni käsiini ja lavuaariin läpinäkyviksi sirpaleiksi. Lasinsiruiksi. Tiesin että lapsi oli kuollut ja se oli minun vikani. Lavuaari muuttui punaiseksi verestä, mutta se ei ollut lapsen verta, vaan minun omaani. Se oli peräisin haavoista joita rikkoontunut lasiksi muuttunut kallo oli repinyt. Punainen pulputus peitti kallon sirut ja valui yli lavuaarin reunojen”

Exäni jälleen pilaa elämäni

27.11.2015 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

Kuten otsikosta voi kaiken päätellä. Ei exäni sentään elämääni palannut ole, mutta ajatukset.. En ymmärrä miksi exään liittyvät muistot ovat alkaneet palautua mieleeni. Suunnilleen viikon ajan joka päivä suurimman osan ajasta muistikuvat täyttävät pääni.

Muutenkin mulla on taas ollut vaikeaa, erityisen vaikeaa oli reilu kuukausi sitten kun masennuslääkkeeni vaihdettiin Venlafaxin 225mg Voxra 150mg. Edellisen purku sujui tällä kertaa todella nopeasti viikossa ja uuden aloittaminen. Kuten aina minulla ja varmasti monilla muillakin (jos ei kaikilla) mieliala ja vointi heikkenevät vaihdon aikana. En paljoa muista aikaisemmista vaihdoista, paitsi tietenkin tämän vikan ja sitä edellisen vuosi sitten, molemmat olivat aikas tuskasia.

Tuossa koulun alussahan tutustuin kahteen poikaan, joista molemmista sain itselleni kaksi uutta ystävää. Heiltä olen saanut jonkin verran tukea, mutta no en sitten tukea muilta saakaan.. Terapeutille en vain pysty puhumaan, en tiedä mikä siinä on niin vaikeaa, mutta en vain kertakaikkiaan pysty avaamaan suutani siellä.  Äidiltäni saisin tukea, jos vaan pystyisin hänelle puhumaan. Toivon hartaasti ettei hän vieläkään tiedä tästä blogista. Monet ystävistäni tietävät, mutta minulla ei ole mitään käsitystä lukeeko kukaan heistä tätä, no ei sillä enhän ole ehtinyt ja jaksanut tänne paljoakaan kirjoittaa.. Mutta täällä pystyn kaikkein avoimmin purkamaan ajatuksiani. Mun ei tarvitse istua missään suljetussa huoneessa kenenkään kanssa ja pakottaa itseäni puhumaan asioista jotka satuttavat minua eniten. Tämän hetkinen terapeuttini paheksuu tätä blogiani enemmän kuin paljon ja hän myös osoittaa sen. Ei hän ole tätä tainnut lukea kuin muutamia postauksia.. En todellakaan ymmärrä mitä niin pahaa tämän pitämisessä muka on. Tämä on minulle usein henki ja elämä, anoa joka kuuntelee, eikä syytä mistään. Julkisen blogin pitämisessä on vain kaksi huonoa puolta: 1.minulla ei ole aavistustakaan siitä ketkä kaikki tätä lukevat, 2.sen minkä olen kerran nettiin kirjoittanut, en sitä sieltä koskaan pois saa. Mutta kaipa nämä molemmat kohdat ovat vain vahvistaneet haluani tulla avoimmemmaksi ja puhua seksuaalista väkivaltaa yms kokeneiden puolesta. Toivon että edes yksi näkisi tämän ja uskaltaisi hakea apua, jo sitten olen saanut blogilleni tarkoituksen. Tietysti mitä useampi näkee tämän, lukee ja saa rohkeutta hakea apua, sen parempi, mutta edes se yksi riittää.

 

Exä-ajatukset ovat vallanneet pääni. Miljoonat pienetkin asiat jokapäiväisessä elämässäni saavat ajatukseni juoksemaan ja oloni tuskaiseksi. Aika arvioksi voisin heittää kaksi kuukautta, tuona aikana olen löytänyt itseni ajattelemasta viiltelyä. Ajatukseni eivät siis ole olleet heppoisella pohjalla, vaan todellakin vakavia. Viimeksi eilen itkin koska oloni oli niin sietämätön, olisin niiiiiin äärettömän kovasti halunnut viiltää edes muutaman viirun. Tiedän että oloni olisi helpottunut huomattavasti. Tiedän myös sen etten tule saamaan itseäni hengiltä viiltelyllä, kuten jotkut pelkäävät. Siihen olen todellakin aivan liian kipuherkkä.  En tiedä itsekään miksi saan viiltellystä niin euforisen olon, mutta jo parin viirun jälkeen jännitykseni laukeaa ja ahdistukseni katoaa, sisäinen rauha valtaa minut.

En kestä olla tässä huoneessa, tämä suorastaan huokuu kamalia muistoja.. Ahdistaa. Hetkeksi kun keskeytän kirjoittamisen samantien ajatukset hyökkäävät kimppuuni.  Kuinka monesti olen tälläkin viikolla huomannut tekeväni tavallisia asioita ihan kummallisesti, syy on yksinkertainen: en ole onnistunut pääsemään eroon minua vainoavista ajatuksista. Esimerkiksi kun kaupungilla olin menossa yhteen kauppaan. Siinä oli siis kahdet liukuovet ja niiden välissä on pari metriä lasia välissä. En tiedä miten olin niin ajatusteni vallassa, et meinasin kävellä siitä niitten liukuovien välistä sisälle. Tajusin asian ku olin alle metrin päässä siitä lasista. Ja tämä on vain yksi esimerkki.  Nyt tässä ku yritin saada unta, ennen ku aloin kirjoittamaan tätä, mun mieleen piirtyi pari kuvottavaa muistoa. En ees tiedä koska olisin ajatellut niitä viimeksi, varmaan about sillon ku ne o tapahtunu. Mun olo on taas niiin kuvottava, tunnen itseni likaiseksi, saastaiseks, niinku mut olis merkitty, kaikki näkee musta kilometrien päähän kuinka huono mä oon, etten pystynyt laittaan vastaan.

 

En pysty jatkaan enempää.. Ja pitäis joskus mennä nukkumaanki, ku huomen o taas kouluu.. Noi ajatukset eivät vaan jätä mua rauhaan hetkekskään

 

-Elina

Minä vuosina 2002-2015

25.11.2015 Yleinen

Askartelin illan ”iloksi” kuvan itsestäni. Siinä näkee painoni useilta vuosilta. Esimerkiksi vuonna 2003 olin pudottanut reippaasti kiloja Painonvartijoissa. Sitten taas se loppui jossain vaiheessa ja vuonna 2005 olin jo melkoinen syöttösika! Itsestä sallittakoot niin sanottavan. :D

Kesällä 2014 painoin 112 kg, minulle oli kokeiltu useita lääkityksiä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön (joka diagnoosi sitten kumottiin tarkemmissa tutkimuksissa 12/2014) ja voin tuossa kuvassa todella huonosti. Tärisin ja liikkeeni olivat hitaita ja kömpelöitä. Tuon reissun jälkeen hautasin viimeisen lääkekokeilun ja vaadin tarkempia tutkimuksia. Lääkkeiden ansiosta laihduinkin sitten pikkuhiljaa, kunnes hakeuduin Cambridgeen syyskuussa 2015. Lopun voitte lukea blogin teksteistä. Painoni on tällä hetkellä 79,5 kg ja tavoite olisi päästä 65 kg. Pystyy pystyy! Tämä kuva lähinnä tsemppaamaan itseäni. Haastankin blogia lukevat Cambailijat tekemään omasta elämästään samanlaisen.

eri_vuosilta2002_2015

En ole koskaan halunnut näin kovasti kuolla

23.10.2015 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Täällä taas. Miljoonaan vuoteen en olekaan tänne ehtinyt sanaakaan kirjoittaa, vaikka halu on ollut kova. Nyt kun mulla ei ole enää mitään muuta vaihtoehtoa, kuin viillellä sieluni kyllyydestä tai edes yrittää purkaa tuntematonta tuskaa, kirjoitan tänne siinä toivossa, että tämä olisi viimeinen tekoni, viimeiset sanani.

 

Minulla ei ole pitkiin aikoihin mennyt kovinkaan kummoisesti: 1. julmettu päänsärky on piinannut mua kuukauden päivät 24/7. 2. Kenellekään en osaa puhua, vaikka tiedän että olisi pitänyt jo ajat sitten. 3. Autokoulu ja normi koulu liiskaavat mut. 4. Vihdoinkin sain lääkäriajan ja lääkitykseeni tehtiin muutos. En tiedä miksi mulla on ollut kamala olla, miksi mun kehoni reagoi näin voimakkaasti: 1. suunnilleen kuukauden ajan mun ruokahalu on ollut tipotiessään -> heikko olo, lähes mitään en ole saanut suustani alas, vaikka kuinka tuntuu siltä, että kuolen nälkään. 2. Väsymykseni määrä on ollut jotain potenssiin sata (vähintään kymmen kertainen ”normaaliini” verrattuna). Koeviikolla en toimertunut kouluun tekemään kokeita, nukuin yöt, nukuin päivät. 3. Koeviikolla lokakuun alussa vietin yhtenä päivänä päivystyksessä neljä tuntia, otettiin pitkä liuta verikokeita ja keuhokuvat ja kyseltiin, yllätys kukaan ei osannut kertoa mikä mua vaivaa. Terveen paperit sait, vaikka en ole lähelläkään tervettä. Psykiatrialta mut heitettii somaattiselle puolelle, yrittäkääs arvata mitä sisätautiosastolla sanottiin? Tää on psykiatsisen puolen hommia!! 4. Nyt reilun viikon ajan ruoka juttujen kanssa on tapahtunut suuri romahdus: ei ole mitään mikä maistuisi/minkä saisin syötyä, koko ajan kamala nälkä ja taukoomatta tunne kohta oksennan. Yritä siinä nyt jotain syödä, kun et tiedä mikä pysyisi sisällä. Kroppa sanoo kohta sopimuksen irti, kun ei saa mistään ravintoo, mutta kuitenkin kuluu tupla määrä energiaa. Nyt olen maannut koko syysloman kotona. Oloani ei tippaakaan paranna se, että mun tarvis tehdä koulu hommia, mutta tässä vaan makaan.

Tänään mulla oli teoriakoe ihme pääsin edes sen läpi, mutta maanantain inssistä tulee 99,999999 %:n varmuudella hylsy. Ei noi autokoulu jutut ota yhtään luonistuakseen. Tai siis kyl mä sillai hiukan niist oon perillä mut toi kaupunki ajopaska ei yhtään. Siis en mä pysty mitenkään keskittyyn niin moneen asiaan ja huomioimaan niitä kaikkia asioita. Sain saarnan ajo-opettajaltani tänään. Kuinka paljon mun tarvis vielä harjoitella, päänkääntämistä, risteykset (vauhti pois, onko väistettävää, käännynkö yks- vai kakssuuntaiselle kadulle), auton käyttötaitoja (perusjutuista alkaen), mutta silti se sano et mulla on 90% mahis päästä läpi, riippuen keskittymisestäni inssissä.

Mua sattuu ihan vitusti ja haluan itteni hengiltä, koska en kestä tätä tuskaista oloa. En muista koska mulla olisi ollut näin kova halu viillellä, helpottaa oloani. Himon nostaa potenssiin miljardi se, että tiedän kuinka euforisen tunteen saan tämän tuskan tilalle, kun ihan vähän viiltelen. Kaikki tuska katoaa jo ensimmäisellä viillolla. Kukapa ei haluaisi vaihtaa tuskaista oloa euforiseen hurmokseen?

-Elina

Miksi ylipainoa?

1.9.2015 Yleinen

OrvokitOlen aikuisikäni ollut enemmän tai vähemmän ylipainoinen. Kun muutin vanhempieni luota pois vuonna 1995, painoni oli 55 kg ja ikää 18 vuotta. Salakavalasti paino alkoi nousta ja oletin sen johtuvan epäsäännöllisistä elämäntavoista. Kun sitten eräällä risteilyllä (1997) eräiden kenkien kauneus peittyi pursuvaan jalkaan, hakeuduin lääkäriin. Paino oli tuolloin noussut jo 75 kiloon.

Verikokeiden tuloksista nähtiin, että minulla on erittäin paha kilpirauhasen vajaatoiminta. TSH oli 619! Ultrassa oli nähtävissä, että normaalisti luumunkokoinen kilpirauhaseni on herneenkokoinen. Sain heti Thyroxin-lääkityksen.

Pari vuotta lääkitystä säädeltiin ja oikeaa annostusta haettiin. Kuitenkin jonkinasteinen turvotus jatkui ja jatkui.

Kesällä 2011 lääkäri diagnosoi minulle kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Kolmen vuoden aikana siihen kokeiltiin kaikenlaisia lääkkeitä, eikä mikään tuntunut toimivan. Kesällä 2014 söin Litoa (litium) ja olin ihmisraunio. Paino huiteli 112 kilossa ja tärisin, vapisin ja vaapuin. Silloin kyseenalaistin diagnoosin. Otin asian puheeksi, koska aloin itse vähentää Litoa. Sain lähetteen Auroran sairaalaan tutkimuksiin.

Tutkimukset kestivät pari kuukautta ja niiden tulos oli… diagnoosi kumotaan! Kärsin vain toistuvasta masennuksesta. Tutkimusten aikana olin täysin lääkkeetön mielialalääkkeiden osalta ja siksi sen tulos oli varma. Painonikin oli tuossa vaiheessa tippunut yli 10 kg.

Kaiken kaikkiaan ennen viime viikolla tekemääni päätöstä putosi painoni 23 kg ja toki takaisin on tullut 5 kg. Eli olen nyt 18 kg kevyempi kuin viime kesänä. Odotan tuloksia ja tulevaa mielenkiinnolla ja innolla.

Tahdon nukkua!!

20.5.2015 Nukkumatti

Mä haluan nukkua. Oon ihan väsynyt. Ärsyttää, suoraan sanottuna v*******!

 

Eilen toimin hyvin järkevästi. Eli en todellakaan. Toimin juurikin niin kuin epätoivoinen toimii. Halusin vain sammuttaa itseni tilaan jossa ei tarvitse tuntea mitään. En ’saanut’ tappaa itseäni, joten vedin ronskilla otteella unilääkkeitä naamaan. 4 x 25mg ketipinoria nelin kertaisen määrän kuin yleensä. Sammuin ennätys nopeasti 45 minuutissa. Krista ihmetteli tänään miten ihmeessä olin päässyt sängystä ylös ja liikkeelle. Totesin: ”Pakko oli.”   E.:lle nauroin lenkillä tietäväni nämä pilleri hommat.

Ei. En yritä vaikuttaa siltä että ylpeilisin ’aikaan saannoksellani’. Ei. Yritän vain osoittaa kuinka paljon epätoivoinen voi laittaa peliin halutessaan vain nukkua.

Olin tietenkin tänään koko päivän ihan tokkurassa, vaikken sitä kuulemma mitenkään ulospäin näyttänytkään.

Nyt kun olisi korkea aika nukahtaa: kappas kehveliä ei enää väsytä!! V****!! Mä oikeesti haluun nukkua. Voisin kokeilla ottaa puolikkaan.. Katotaan saanko nukuttua.

 

 

 

-Elina

Terapiasta puutetta

11.2.2015 terapia

Olen käynyt terapeutilla kaksi vuotta kerran viikossa, myös sillon kun olin osastolla ja lomilla (kesä, joulu, hiihto yms.). Toisinaan jos terapeutilla on ollut aikoja annettavana, olen käynyt kahdestikin viikossa. Nyt kun pääsin DKT:n, mulla on ensinnäkin taitoryhmästä taukoa lomaviikoilla + en saanut terapeutiltani aikaa tällä enkä seuraavalla viikolla! Okei pisin yhtenäinen tauko terapiasta on ollu viime kesänä kolme viikkoa, mutta tällä hetkellä koen lääkeannokseni liian vähäiseksi, eikä terapian puute paranna tilannetta yhtään. Yritin saada edelliseltä terapeutiltani aikaa edes ensi viikolle, kun nykyinen terapeuttini sai kuulla asiasta, hän sanoi minulle yks kantaan: ”Olet nyt DKT terapiassa, et voi saada muilta terapeuteilta aikoja.” Vähänkö pisti vituttamaan. Sitä paitsi Maiju (edellinen terapeuttini) oli todella mukava ja hänellä oli kalenterissa paljon tyhjää, joten ilman Kristaa (nykyinen terapeuttini) olisin saanut häneltä helposti ajan. En ole ollut kovin tyytyväinen Kristalta saamaani terapiaan. Joo kylhän sitä viikkokorttia pitää aina terapeutin kanssa katsoa, mutta Maijun kanssa juttelin lähinnä olooni ja vointiini liittyviä asioita. Sitäpaitsi Maijun luona aikani oli tunti ja Krista tulee aina myöhässä ja patistaa minut lähtemään jo puolen tunnin päästä!

Aluksi polilla sain paljon ja erittäin hyvää hoitoa, mutta hoidon laatu lähti alamäkeen oikeudenkäynnin kohdilla, Lääkärini lausunto, psykologini psykologisten testien yhteenveto, ja ex-terapeuttini todistus oikeudessa ne kaikki mollasivat ja pilkkasivat minua ja puolustivat exääni.

Ja kukahan tuntee vointini parhaiten?? Läkärini sijaisen sijaisen sijainen, jota en ole tavannut puolentoista kuukauteen? Opettajani koulussa (näkevät vain suorittaja minäni)? Kaverini? Muut (jotka eivät tiedä minusta mitään? Äitini (joka näkee koti minäni)? Isäni (joka ei tunne minua lainkaan, koskaan tuntenutkaan)? Pikkuveljeni (joka ei tiedä exäni tekemistä ja tietää vain pintapuolin masennuksestani)? Terapeuttini (joka kehuu minua maasta taivaaseen, kun en ole viillellyt muutamaan viikkoon. Viiltely taukoon on ainakin viisi hyvää syytä.)?  Vai minä? Olisikohan vastaus tuo viimeinen, minä itse. Koulussa saan itse sanoa, kuinka monta kurssia jaksan suorittaa per jakso. Mutta nyt terapeuttini ei kuuntele minua lainkaan, kun yritän oma-aloitteisesti saada itselleni terapiaa. Missä mättää?

 

 

 

-Elina