Selaat arkistoa kohteelle lääkitys.

Exäni jälleen pilaa elämäni

27.11.2015 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

Kuten otsikosta voi kaiken päätellä. Ei exäni sentään elämääni palannut ole, mutta ajatukset.. En ymmärrä miksi exään liittyvät muistot ovat alkaneet palautua mieleeni. Suunnilleen viikon ajan joka päivä suurimman osan ajasta muistikuvat täyttävät pääni.

Muutenkin mulla on taas ollut vaikeaa, erityisen vaikeaa oli reilu kuukausi sitten kun masennuslääkkeeni vaihdettiin Venlafaxin 225mg Voxra 150mg. Edellisen purku sujui tällä kertaa todella nopeasti viikossa ja uuden aloittaminen. Kuten aina minulla ja varmasti monilla muillakin (jos ei kaikilla) mieliala ja vointi heikkenevät vaihdon aikana. En paljoa muista aikaisemmista vaihdoista, paitsi tietenkin tämän vikan ja sitä edellisen vuosi sitten, molemmat olivat aikas tuskasia.

Tuossa koulun alussahan tutustuin kahteen poikaan, joista molemmista sain itselleni kaksi uutta ystävää. Heiltä olen saanut jonkin verran tukea, mutta no en sitten tukea muilta saakaan.. Terapeutille en vain pysty puhumaan, en tiedä mikä siinä on niin vaikeaa, mutta en vain kertakaikkiaan pysty avaamaan suutani siellä.  Äidiltäni saisin tukea, jos vaan pystyisin hänelle puhumaan. Toivon hartaasti ettei hän vieläkään tiedä tästä blogista. Monet ystävistäni tietävät, mutta minulla ei ole mitään käsitystä lukeeko kukaan heistä tätä, no ei sillä enhän ole ehtinyt ja jaksanut tänne paljoakaan kirjoittaa.. Mutta täällä pystyn kaikkein avoimmin purkamaan ajatuksiani. Mun ei tarvitse istua missään suljetussa huoneessa kenenkään kanssa ja pakottaa itseäni puhumaan asioista jotka satuttavat minua eniten. Tämän hetkinen terapeuttini paheksuu tätä blogiani enemmän kuin paljon ja hän myös osoittaa sen. Ei hän ole tätä tainnut lukea kuin muutamia postauksia.. En todellakaan ymmärrä mitä niin pahaa tämän pitämisessä muka on. Tämä on minulle usein henki ja elämä, anoa joka kuuntelee, eikä syytä mistään. Julkisen blogin pitämisessä on vain kaksi huonoa puolta: 1.minulla ei ole aavistustakaan siitä ketkä kaikki tätä lukevat, 2.sen minkä olen kerran nettiin kirjoittanut, en sitä sieltä koskaan pois saa. Mutta kaipa nämä molemmat kohdat ovat vain vahvistaneet haluani tulla avoimmemmaksi ja puhua seksuaalista väkivaltaa yms kokeneiden puolesta. Toivon että edes yksi näkisi tämän ja uskaltaisi hakea apua, jo sitten olen saanut blogilleni tarkoituksen. Tietysti mitä useampi näkee tämän, lukee ja saa rohkeutta hakea apua, sen parempi, mutta edes se yksi riittää.

 

Exä-ajatukset ovat vallanneet pääni. Miljoonat pienetkin asiat jokapäiväisessä elämässäni saavat ajatukseni juoksemaan ja oloni tuskaiseksi. Aika arvioksi voisin heittää kaksi kuukautta, tuona aikana olen löytänyt itseni ajattelemasta viiltelyä. Ajatukseni eivät siis ole olleet heppoisella pohjalla, vaan todellakin vakavia. Viimeksi eilen itkin koska oloni oli niin sietämätön, olisin niiiiiin äärettömän kovasti halunnut viiltää edes muutaman viirun. Tiedän että oloni olisi helpottunut huomattavasti. Tiedän myös sen etten tule saamaan itseäni hengiltä viiltelyllä, kuten jotkut pelkäävät. Siihen olen todellakin aivan liian kipuherkkä.  En tiedä itsekään miksi saan viiltellystä niin euforisen olon, mutta jo parin viirun jälkeen jännitykseni laukeaa ja ahdistukseni katoaa, sisäinen rauha valtaa minut.

En kestä olla tässä huoneessa, tämä suorastaan huokuu kamalia muistoja.. Ahdistaa. Hetkeksi kun keskeytän kirjoittamisen samantien ajatukset hyökkäävät kimppuuni.  Kuinka monesti olen tälläkin viikolla huomannut tekeväni tavallisia asioita ihan kummallisesti, syy on yksinkertainen: en ole onnistunut pääsemään eroon minua vainoavista ajatuksista. Esimerkiksi kun kaupungilla olin menossa yhteen kauppaan. Siinä oli siis kahdet liukuovet ja niiden välissä on pari metriä lasia välissä. En tiedä miten olin niin ajatusteni vallassa, et meinasin kävellä siitä niitten liukuovien välistä sisälle. Tajusin asian ku olin alle metrin päässä siitä lasista. Ja tämä on vain yksi esimerkki.  Nyt tässä ku yritin saada unta, ennen ku aloin kirjoittamaan tätä, mun mieleen piirtyi pari kuvottavaa muistoa. En ees tiedä koska olisin ajatellut niitä viimeksi, varmaan about sillon ku ne o tapahtunu. Mun olo on taas niiin kuvottava, tunnen itseni likaiseksi, saastaiseks, niinku mut olis merkitty, kaikki näkee musta kilometrien päähän kuinka huono mä oon, etten pystynyt laittaan vastaan.

 

En pysty jatkaan enempää.. Ja pitäis joskus mennä nukkumaanki, ku huomen o taas kouluu.. Noi ajatukset eivät vaan jätä mua rauhaan hetkekskään

 

-Elina

Minä vuosina 2002-2015

25.11.2015 Yleinen

Askartelin illan ”iloksi” kuvan itsestäni. Siinä näkee painoni useilta vuosilta. Esimerkiksi vuonna 2003 olin pudottanut reippaasti kiloja Painonvartijoissa. Sitten taas se loppui jossain vaiheessa ja vuonna 2005 olin jo melkoinen syöttösika! Itsestä sallittakoot niin sanottavan. :D

Kesällä 2014 painoin 112 kg, minulle oli kokeiltu useita lääkityksiä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön (joka diagnoosi sitten kumottiin tarkemmissa tutkimuksissa 12/2014) ja voin tuossa kuvassa todella huonosti. Tärisin ja liikkeeni olivat hitaita ja kömpelöitä. Tuon reissun jälkeen hautasin viimeisen lääkekokeilun ja vaadin tarkempia tutkimuksia. Lääkkeiden ansiosta laihduinkin sitten pikkuhiljaa, kunnes hakeuduin Cambridgeen syyskuussa 2015. Lopun voitte lukea blogin teksteistä. Painoni on tällä hetkellä 79,5 kg ja tavoite olisi päästä 65 kg. Pystyy pystyy! Tämä kuva lähinnä tsemppaamaan itseäni. Haastankin blogia lukevat Cambailijat tekemään omasta elämästään samanlaisen.

eri_vuosilta2002_2015

En ole koskaan halunnut näin kovasti kuolla

23.10.2015 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Täällä taas. Miljoonaan vuoteen en olekaan tänne ehtinyt sanaakaan kirjoittaa, vaikka halu on ollut kova. Nyt kun mulla ei ole enää mitään muuta vaihtoehtoa, kuin viillellä sieluni kyllyydestä tai edes yrittää purkaa tuntematonta tuskaa, kirjoitan tänne siinä toivossa, että tämä olisi viimeinen tekoni, viimeiset sanani.

 

Minulla ei ole pitkiin aikoihin mennyt kovinkaan kummoisesti: 1. julmettu päänsärky on piinannut mua kuukauden päivät 24/7. 2. Kenellekään en osaa puhua, vaikka tiedän että olisi pitänyt jo ajat sitten. 3. Autokoulu ja normi koulu liiskaavat mut. 4. Vihdoinkin sain lääkäriajan ja lääkitykseeni tehtiin muutos. En tiedä miksi mulla on ollut kamala olla, miksi mun kehoni reagoi näin voimakkaasti: 1. suunnilleen kuukauden ajan mun ruokahalu on ollut tipotiessään -> heikko olo, lähes mitään en ole saanut suustani alas, vaikka kuinka tuntuu siltä, että kuolen nälkään. 2. Väsymykseni määrä on ollut jotain potenssiin sata (vähintään kymmen kertainen ”normaaliini” verrattuna). Koeviikolla en toimertunut kouluun tekemään kokeita, nukuin yöt, nukuin päivät. 3. Koeviikolla lokakuun alussa vietin yhtenä päivänä päivystyksessä neljä tuntia, otettiin pitkä liuta verikokeita ja keuhokuvat ja kyseltiin, yllätys kukaan ei osannut kertoa mikä mua vaivaa. Terveen paperit sait, vaikka en ole lähelläkään tervettä. Psykiatrialta mut heitettii somaattiselle puolelle, yrittäkääs arvata mitä sisätautiosastolla sanottiin? Tää on psykiatsisen puolen hommia!! 4. Nyt reilun viikon ajan ruoka juttujen kanssa on tapahtunut suuri romahdus: ei ole mitään mikä maistuisi/minkä saisin syötyä, koko ajan kamala nälkä ja taukoomatta tunne kohta oksennan. Yritä siinä nyt jotain syödä, kun et tiedä mikä pysyisi sisällä. Kroppa sanoo kohta sopimuksen irti, kun ei saa mistään ravintoo, mutta kuitenkin kuluu tupla määrä energiaa. Nyt olen maannut koko syysloman kotona. Oloani ei tippaakaan paranna se, että mun tarvis tehdä koulu hommia, mutta tässä vaan makaan.

Tänään mulla oli teoriakoe ihme pääsin edes sen läpi, mutta maanantain inssistä tulee 99,999999 %:n varmuudella hylsy. Ei noi autokoulu jutut ota yhtään luonistuakseen. Tai siis kyl mä sillai hiukan niist oon perillä mut toi kaupunki ajopaska ei yhtään. Siis en mä pysty mitenkään keskittyyn niin moneen asiaan ja huomioimaan niitä kaikkia asioita. Sain saarnan ajo-opettajaltani tänään. Kuinka paljon mun tarvis vielä harjoitella, päänkääntämistä, risteykset (vauhti pois, onko väistettävää, käännynkö yks- vai kakssuuntaiselle kadulle), auton käyttötaitoja (perusjutuista alkaen), mutta silti se sano et mulla on 90% mahis päästä läpi, riippuen keskittymisestäni inssissä.

Mua sattuu ihan vitusti ja haluan itteni hengiltä, koska en kestä tätä tuskaista oloa. En muista koska mulla olisi ollut näin kova halu viillellä, helpottaa oloani. Himon nostaa potenssiin miljardi se, että tiedän kuinka euforisen tunteen saan tämän tuskan tilalle, kun ihan vähän viiltelen. Kaikki tuska katoaa jo ensimmäisellä viillolla. Kukapa ei haluaisi vaihtaa tuskaista oloa euforiseen hurmokseen?

-Elina

Miksi ylipainoa?

1.9.2015 Yleinen

OrvokitOlen aikuisikäni ollut enemmän tai vähemmän ylipainoinen. Kun muutin vanhempieni luota pois vuonna 1995, painoni oli 55 kg ja ikää 18 vuotta. Salakavalasti paino alkoi nousta ja oletin sen johtuvan epäsäännöllisistä elämäntavoista. Kun sitten eräällä risteilyllä (1997) eräiden kenkien kauneus peittyi pursuvaan jalkaan, hakeuduin lääkäriin. Paino oli tuolloin noussut jo 75 kiloon.

Verikokeiden tuloksista nähtiin, että minulla on erittäin paha kilpirauhasen vajaatoiminta. TSH oli 619! Ultrassa oli nähtävissä, että normaalisti luumunkokoinen kilpirauhaseni on herneenkokoinen. Sain heti Thyroxin-lääkityksen.

Pari vuotta lääkitystä säädeltiin ja oikeaa annostusta haettiin. Kuitenkin jonkinasteinen turvotus jatkui ja jatkui.

Kesällä 2011 lääkäri diagnosoi minulle kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Kolmen vuoden aikana siihen kokeiltiin kaikenlaisia lääkkeitä, eikä mikään tuntunut toimivan. Kesällä 2014 söin Litoa (litium) ja olin ihmisraunio. Paino huiteli 112 kilossa ja tärisin, vapisin ja vaapuin. Silloin kyseenalaistin diagnoosin. Otin asian puheeksi, koska aloin itse vähentää Litoa. Sain lähetteen Auroran sairaalaan tutkimuksiin.

Tutkimukset kestivät pari kuukautta ja niiden tulos oli… diagnoosi kumotaan! Kärsin vain toistuvasta masennuksesta. Tutkimusten aikana olin täysin lääkkeetön mielialalääkkeiden osalta ja siksi sen tulos oli varma. Painonikin oli tuossa vaiheessa tippunut yli 10 kg.

Kaiken kaikkiaan ennen viime viikolla tekemääni päätöstä putosi painoni 23 kg ja toki takaisin on tullut 5 kg. Eli olen nyt 18 kg kevyempi kuin viime kesänä. Odotan tuloksia ja tulevaa mielenkiinnolla ja innolla.

Tahdon nukkua!!

20.5.2015 Nukkumatti

Mä haluan nukkua. Oon ihan väsynyt. Ärsyttää, suoraan sanottuna v*******!

 

Eilen toimin hyvin järkevästi. Eli en todellakaan. Toimin juurikin niin kuin epätoivoinen toimii. Halusin vain sammuttaa itseni tilaan jossa ei tarvitse tuntea mitään. En ’saanut’ tappaa itseäni, joten vedin ronskilla otteella unilääkkeitä naamaan. 4 x 25mg ketipinoria nelin kertaisen määrän kuin yleensä. Sammuin ennätys nopeasti 45 minuutissa. Krista ihmetteli tänään miten ihmeessä olin päässyt sängystä ylös ja liikkeelle. Totesin: ”Pakko oli.”   E.:lle nauroin lenkillä tietäväni nämä pilleri hommat.

Ei. En yritä vaikuttaa siltä että ylpeilisin ’aikaan saannoksellani’. Ei. Yritän vain osoittaa kuinka paljon epätoivoinen voi laittaa peliin halutessaan vain nukkua.

Olin tietenkin tänään koko päivän ihan tokkurassa, vaikken sitä kuulemma mitenkään ulospäin näyttänytkään.

Nyt kun olisi korkea aika nukahtaa: kappas kehveliä ei enää väsytä!! V****!! Mä oikeesti haluun nukkua. Voisin kokeilla ottaa puolikkaan.. Katotaan saanko nukuttua.

 

 

 

-Elina

Terapiasta puutetta

11.2.2015 terapia

Olen käynyt terapeutilla kaksi vuotta kerran viikossa, myös sillon kun olin osastolla ja lomilla (kesä, joulu, hiihto yms.). Toisinaan jos terapeutilla on ollut aikoja annettavana, olen käynyt kahdestikin viikossa. Nyt kun pääsin DKT:n, mulla on ensinnäkin taitoryhmästä taukoa lomaviikoilla + en saanut terapeutiltani aikaa tällä enkä seuraavalla viikolla! Okei pisin yhtenäinen tauko terapiasta on ollu viime kesänä kolme viikkoa, mutta tällä hetkellä koen lääkeannokseni liian vähäiseksi, eikä terapian puute paranna tilannetta yhtään. Yritin saada edelliseltä terapeutiltani aikaa edes ensi viikolle, kun nykyinen terapeuttini sai kuulla asiasta, hän sanoi minulle yks kantaan: ”Olet nyt DKT terapiassa, et voi saada muilta terapeuteilta aikoja.” Vähänkö pisti vituttamaan. Sitä paitsi Maiju (edellinen terapeuttini) oli todella mukava ja hänellä oli kalenterissa paljon tyhjää, joten ilman Kristaa (nykyinen terapeuttini) olisin saanut häneltä helposti ajan. En ole ollut kovin tyytyväinen Kristalta saamaani terapiaan. Joo kylhän sitä viikkokorttia pitää aina terapeutin kanssa katsoa, mutta Maijun kanssa juttelin lähinnä olooni ja vointiini liittyviä asioita. Sitäpaitsi Maijun luona aikani oli tunti ja Krista tulee aina myöhässä ja patistaa minut lähtemään jo puolen tunnin päästä!

Aluksi polilla sain paljon ja erittäin hyvää hoitoa, mutta hoidon laatu lähti alamäkeen oikeudenkäynnin kohdilla, Lääkärini lausunto, psykologini psykologisten testien yhteenveto, ja ex-terapeuttini todistus oikeudessa ne kaikki mollasivat ja pilkkasivat minua ja puolustivat exääni.

Ja kukahan tuntee vointini parhaiten?? Läkärini sijaisen sijaisen sijainen, jota en ole tavannut puolentoista kuukauteen? Opettajani koulussa (näkevät vain suorittaja minäni)? Kaverini? Muut (jotka eivät tiedä minusta mitään? Äitini (joka näkee koti minäni)? Isäni (joka ei tunne minua lainkaan, koskaan tuntenutkaan)? Pikkuveljeni (joka ei tiedä exäni tekemistä ja tietää vain pintapuolin masennuksestani)? Terapeuttini (joka kehuu minua maasta taivaaseen, kun en ole viillellyt muutamaan viikkoon. Viiltely taukoon on ainakin viisi hyvää syytä.)?  Vai minä? Olisikohan vastaus tuo viimeinen, minä itse. Koulussa saan itse sanoa, kuinka monta kurssia jaksan suorittaa per jakso. Mutta nyt terapeuttini ei kuuntele minua lainkaan, kun yritän oma-aloitteisesti saada itselleni terapiaa. Missä mättää?

 

 

 

-Elina

Huomenta.. Hyvää yötä.. Mitä lie.

4.11.2014 Yleinen

Loppu päivä meni ihan hyvin kun olin liikasta selvinnyt. Sossu oli vähän ärsyttävä, muttei sitä tarvinnut tuntia kauempaa katella. Sit menin kaverini Riinan kanssa kauppakeskus Puuvillaan. Oli se nyt ihan ookoo. Mut ei tehnyt muhun vaikutusta. Olisi sille paljon parempaakin käyttöä ollut.. Mut olkoon.

Huomenna aion vaihteeksi pukeutua hieman paremmin ja laittaa ne iiiihanat korkkarit jalkaan!!! ♥♥♥♥♥♥♥ Ei. En lainkaan tykkää kengistä saati korkkareista. Ei ei ei. Heh. Rakastan kenkii ja varsinkin korkkareita.  I♥shoes  Tulee heti parempi fiilis ku ajattelenkin saavani jälleen piilottaa ruman olemukseni ihanien ja kauniiden vaatteiden taakse ♥  Minusta on kivaa pukeutua kauniiksi. Mitä väliä vaikkei olisikaan kunnon syytä saati syytä laisinkaan. Syyksi kelpaa: ”Koska sattui huvittamaan”, ”Sääkin muuttui” tai ”Koska on mun kummin kaiman naapurin pojan serkun anopin veljen vaimon lapsenlapsen nimipäivä”. Joo lol. Mut meinaan vaan ettei aina tarvitse olla erityistä syytä.

Niin muuten siitä vielä kun oltiin siellä lastensuojelu tyypin luona, niin se sit kysy millai mun vointini on menny. No sanoin et ihan hyvin ja hiukan parempaan päin. (Mitä vittua??!! Vuosi sitten lojuin päiväosastolla henkitoreissani kun en mitään jaksanut tehdä ja täs jaksos mulla on äikkää (3×75min), matikkaa (lyhyt) (3×75min), uskontoo (3×75min), kuvista 2×75min), köksää (1×120min) ja liiksaa (1×75min) (per viikko) =hemmetin iso muutos vuoden takaiseen!!! Tottakai mun vointini on menny parempaan!)  No toi ei ollu mun asiani vaan se mitä mun äiti vastas, kuta kuinki näin: ”Elinan kanssa on elettävä päivä kerrallaan. Äiti on aina äiti vaikka laps olis viiskyt. Äiti on aina sydän syrjällään lapsensa voinnin puolesta. Mietin paljon Elinan jaksamista. Kun elo-syyskuussa lääkkeen vaihtorumba oli päällä olin todella huolissani, sillä se oli Elinalle raskasta aikaa ja vielä kun summataan se et piti vaihtaa tutusta ja hyvästä terapeutista toiseen. (Lääkkeen vaihto ei ollut nopeeta(!!): mulla oli vanha lääke ollut käytössä yli puol vuotta, sillä kestää poistuu kehosta neljä päivää ja mulla oli kyseinen lääke maksimi annoksessa (60mg). Viikon söin 40mg, neljä päivää 30mg, neljä päivää 20mg, neljä päivää 10mg ja kaiken huippu: neljä päivää olin ilman mitään!!! Lääkkeen purkamiseen meni kuukausi! Ja sit uus lääke tietty aloitettiin pienel annoksella. Huokaus!)    Mut takaisin asiaan: Äiti sanoi olevansa onnellinen saaneensa huomata mun voivan paremmin(!!).” En voi sanoo muuta ku: Äiti äiti, taas sä oot sokee tai mä oon liian hyvä esittään ja kätkeen todellisuuden (oon esittämisessä, todellisen olotilani peittämisessä valitettavan hyvä). Äitille tulee lähes aina mun vointini huonontuminen (välillä voi puhua romahtamisesta) täytenä yllärinä. Se olis vienyt mut jo monta kertaa osastolle jos se vaan olis tiennyt missä kunnossa mä oikeesti oon ollu. Äiti luulee mun voivan paremmin kuin oikeesti voinkaan. Tällä hetkellä mun taistelija sieluni ei anna periksi ja halua luovuttaa: aloitin nää kurssit ja suoritan ne loppuun piste. Ens jaksos vois ottaa taas lisää…

Anteeksi äiti. Anteeksi, etten voi kertoa sulle.

Hei sori ihmiset, et tekstist tuli sekavaa, toivon et saatte ees hiukan tolkkuu  :)

Mut nyt täytyy taas mennä untenmaille. Se on moi ja ens kertaan!

– Elina

Täysin turha valitus kun ei mikään muutu

6.6.2014 Yleinen

Mä en pysty, mä en halua, mä en uskalla. Jokainen asia ahistaa, jokainen pieni tai iso teko saa mut paniikkiin. Entä jos menen lääkäriin? Hän kertoisi sen saman mitä kaikki muutkin tähän asti: olen sairas, tarvitsen apua, mieleni ei ole terve. Mutta tiedän itse etten ole sairas, olen vain ajatteleva. Se on toisinaan todella rankkaa, oikeastaan joka päivä on mielen taistelu. Pitäisi tehdä töitä, opiskella, olla kavereiden kanssa, keskustella asioista. Miksi en vain saisi olla? Miksi mun täytyy olla osa tätä yhteiskuntaa jos en halua? Miksi mun täytyy olla sosiaalinen ja olla kokoajan tekemässä jotain? Enkö vain saisi olla rauhassa omien ajatuksieni kanssa.. En koska valtio tarvitsee veronmaksajia, jos ei maksa, leimataan ja sorretaan, kerrotaan kuinka huono ihmisenä olet.

Tahdon vapauden. En vain vapautta vaan rauhan. Paljon pyydetty, mitä olen valmis tekemään sen eteen? Satuttamaan läheisiäni, pettämään kannustavan ja mukavan pomoni, hylkäämään ystäväni, tuhoamaan kaiken. Olisin valmis tekemään sen jos tietäisin varmasti että saan sen rauhan ja vapauden mitä haluaisin.

Se ei vain ole mahdollista. Vaikka lopettaisin opiskelut ja työni, mitä sitten? Eläisin sossun rahoilla kuvitellen että olen vapaa? Ei se niin mene.. Olisin silti sidoksissa tähän systeemiin, en olisi sen vapaampi kuin nytkään. En saisi olla rauhassa, pitäisi käydä työkkärissä, täytyisi ruikuttaa sossuille kuinka paskaa elämä on että saisi rahaa. Onko se vapautta? Ei ole vaikka moni niin kuvitteleekin.

Miten siis päästä irti kaikesta? Kuolemalla. Se on ainoa vaihtoehto. Niin kauan kun elät, olet osa tätä kansakuntaa. Karu fakta meille jotka ajattelevat maailmankaikkeutta ja elämää laajemmassa skaalassa. Yksilöt on katoamassa massaan. Kaikkien täytyy tehdä asiat samalla tavalla, jos olet erilainen, sinua katsotaan kuin kulkukoiraa. Ainakin omasta kokemuksesta. Nuorille jauhetaan että täytyy olla oma itsensä, mutta mites vittu voit olla jos samaan aikaan kerrotaan kuinka sinunkin täytyy tulevaisuudessa olla osa tätä kaikkea! Tulee ristiriita: paha olo, haetaan lääkkeet ja vaivutaan aivopesun vietäväksi. Lopputulos on pahoinvointivaltio ja itsemurhat. 

Jotkut haukkuvat näin ajattelevia, ole sitten introvertti, hippi, toisin ajattelija. Tuijotamme omaa napaa, pelkäämme ihmisiä, olemma erakoita, olemme kylmiä sisältä, voimme mukamas muuttaa itseämme niinkuin joku haluaisi. Ei! olemme normaaleja! Emme ole sairaita, meille on vain luotu oma mieli. Ajattelemme jatkuvasti, kokoajan. Itse en tahdo pahaa kenellekkään kuten aikaisemmassa tekstissä kirjoitin. Tahtoisin vain olla rauhassa. Ymmärtäkää se rakkaat ihmiset!

Yritän aina joka kerta kirjoittaa lyhyesti että kyllästyneimmätkin yksilöt jaksaisivat lukea tekstin kokonaan mutta nämä ovat sellaisia asioita joihin liittyy asiahaara jos toinenkin ja ei vaan voi lyhyesti sanoa mitään. Kun tekee mieli kirjoittaa niin minähän kirjoitan. Voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkään mutta itse en jaksaisi keskittyä niin pitkään tekstiin enkä tahtoisi toistaa itseäni. Yksinkertaisesti:

En jaksa ymmärtää enää maailmaa, annan olla, yksilönä en voi tehdä mitään kenenkään eteen. Täytyy olla normaali ja maksaa verot jotta saataisiin pidettyä isot herrat päättämässä mitä meille tapahtuu. Yhtä ja samaa paskaa koko elämä.