Selaat arkistoa kohteelle lääke.

Katkelmia pahan paluusta

18.12.2016 Yleinen

18.9.2016, Sunnuntai klo 01:28 – Synttärit –
”Käväistiin myös avolavassa Fiian kanssa. Siellä Jani soitti minun valitsemani biisit ja laittoi koko baarin laulamaan minulle Paljon onnea. Kumpa se kaikki tuntuisi joltakin… Ihan kuin minulla olisi haarniska ylläni. Sellainen haarniska joka blokkaa kaikista asioista pois ne tuntuvimmat kärjet. Sellaiset, joiden vuoksi täällä eletään.”

26.9.2016, Maanantai klo 21:43
”Masennuslääkkeet nostettiin takaisin. Ei sen kuulemma tarvitse olla pysyvä ratkaisu, mutta jotain millä pääsen taas jaloilleni… Saan kiinni elämästä… Alan taas tuntea. Kyllä se nyt tuntuu vain tappiolta. Taas on pillereitä aamuin illoin… Mutta ehkä se oli samalla paras ratkaisu. Enkä jaksa välittää siitä nyt. Tai analysoida sitä. Otan lääkkeet ja menen nukkumaan, sillä selvä.”

 28.9.2016, Keskiviikko klo 17:29
”Tulevaisuus näyttää välillä niin toivottomalta että ajattelen kuolemaa. Sellainen olo minulla oli tänään psykoterapian jälkeen, koska en tiennyt mitä tekisin minkään asian kanssa… Ei se ole aina edes pelottavaa, se on vaan toivotonta. Todella, todella toivotonta.”

 20.11.2016, Lauantai klo 10:28
”Ollaan taas menty takapakkia. Paljon. Uusi lääke… Taas. Näkisit kasvoni… Ne ovat väsyneemmät ja vanhemmat kuin pitkään aikaan. Poskilla näkyy itkun jättämiä raitoja.”

”Uusi psykiatrini Heikki sanoi että minun on pidettävä mielessäni se vaihtoehto että ruokailut aletaan toteuttaa Turun Anoreksiayksikössä. Näen joka yö painajaisia, mutta se paikka on valveillaoloaikani pahin painajainen.”

”Eilen iskä purkautui stressistään ja näytti niin tuskaiselta kertoessaan miten näkee minun riutuvan. Tällaista ei tapahdu usein hänen kanssaan. Hän on vahva. Mutta kun tapahtuu, se liikuttaa minua niin paljon että kaikki järisee hetken aikaa. Mietin, mikä on totta: mikä ajatus, mikä tunne. Mikä on sellaista mitä saa tuntea… Iskän takia, itseni takia, sairauden takia. Kaikki on jälleen kerran sekaisin.

 1.12.2016, Torstai klo 11:49
”En todellakaan ole menossa sairaalaan. Mutta kai kuitenkin takaraivossani tunnen sen mahdollisuuden lähestyvän. Kaikki hokevat sitä minulle. Sydämeni on alkanut taas tykyttää nopeammin silloin tällöin… Se on vähän pelottavaa.”

”Ajattelen taas mitä sairaiten että syön tosi kevyesti ensi viikkoon asti kun on taas ensimmäinen punnitus pitkään aikaan. Perustelut ovat kuitenkin monitasoisemmat kuin yleensä: 1. Pelkään että minua ei oteta vakavasti jos paino ei ole laskenut tarpeeksi. 2. Pelkään että olen epäonnistunut jos se ei ole laskenut tarpeeksi. 3. Jos se nyt on laskenut niin paljon kuin ihmiset antavat ymmärtää, niin minun on sitten ehkä helpompi saada suunta edes vähän ylöspäin joulun jälkeen, mikä taas ehkäisee sairaalaan joutumista. Tai siis… Ei se helppoa tule olemaan, mutta haluan aloittaa pohjalta, jotta painoa ei heti tarvitse nostaa niin suuriin lukemiin. Kyllä. Tässä on paljon soopaa. Halusin vain kirjoitta auki ajatukseni, olivat ne sitten oikeita tai vääriä.”

 7.12.2016, Keskiviikko klo 21:58
”Itkua tulee joka kerta kun menen vanhempieni luokse. Ne sanovat että näytän sairaalta, ja kuulemma seuraava aste on se, että nenästä haihtuu kaikki niin, että siitä tulee luinen ja nyppyläinen. Kuulemma normaalia nenää ei saa takaisin sen jälkeen. En tiedä mitä uskoa. Ei, en vieläkään. Sen tiedän että voin huonosti, ja että uhka sairaalasta on lähempänä joka päivä. Eilen anelin äitiä ja iskää odottamaan joulun yli. ’Älkää viekö minua sinne. Ei vielä.’ Näin minä sanoin, vaikka olisin halunnut lisätä että punnituksen jälkeen lupaan yrittää vielä kovemmin. Tarvitsen vain ensin sen tiedon että olen laihtunut. Faktatiedon. Vaa’an näyttämän totuuden.”

 

New York

29.11.2016 Yleinen

New York – kaupunki, jossa mikä vain on mahdollista. Niin ne sanovat. Minulle tuo kaupunki edustaa ennenkaikkea terveyttä. Sen lisäksi se havainnollistaa sitä, miten paljon perheeni haluaa minut terveeksi, sekä sitä, kuinka vaikeaa on tulla terveeksi.

Vaarini luki minulle aikoinaan Felix –kirjasarjaa, jossa pieni pupu seikkailee ympäri maailmaa. Tiesin kaikki paikat joissa se pieni pupu oli käynyt, ja osasin jo ulkoa kirjeet ja tarinat, joita hän kirjassa kirjoitti parhaalle ystävälleen. Se oli kuitenkin kokonaisuus, jonka halusin kuulla aina uudelleen, ja vaarini, joka lopulta hallitsi kirjan ulkoa varmasti yhtä hyvin kuin minäkin, luki ne kärsivällisesti ääneen kerta toisensa jälkeen. Se kirja herätti minussa unelman New Yorkista. Felix-pupu vieraili siellä kiertäessään maailmaa, ja kaikista hänen näkemistään paikoista, halusin juuri sinne.

Sittemmin kasvoin yli Felix –kirjoista, mutta New York pysyi mielessäni. Vaikka itse en Anoreksian myötä enää voinut hyvin, jatkoi unelmani eloaan hyvinvoivana ja kirkkaana.

Eräänä marraskuisena iltana istuimme pöydän ääressä perheemme kesken. Se oli ollut hyvä päivä. Parempi kuin monet muut sinä vuonna. Olin juuri syönyt ruokani lisäksi hymyni, ja minusta oltiin ylpeitä, vaikka en itse tavoittanutkaan heidän iloaan. Tuntiessani ahdistuksen hiipivän ruokapöydän äärelle, sanoi isäni yhtäkkiä ääneen jotakin, joka sai minut nostamaan pääni lattiasta. Hän oli keksinyt kannustimen, joka on siitä päivästä lähtien auttanut minua kaikki nämä vuodet. Kannustin kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavasti: Kun olen terve ja syön vapaaehtoisesti herkkuja, isäni vie minut New Yorkiin. Silmiini syttyi valo. Juoksin yläkertaan ja kirjoitin leikkimielisen sopimuksen, johon me molemmat sitouduimme. Se sopimus on ollut keittiömme seinällä kohta 6 vuotta.

Minä, Kimmo, vien tyttäreni Edenin New Yorkiin kun hän vapaaehtoisesti syö herkkuja. En näsäviisastele enkä tinkaa. 28.11.2011, allekirjoitus & nimenselvennys”

Ehkä isäni oli jo kokeillut kaikki muut keinot. Hän oli yrittänyt puhua minulle järkeä ja minut oltiin jo saatettu kaikkiin saatavilla oleviin hoitoihin. Kaikista vanhemman keinoista jäljellä oli kai enää asettaa jokin niin suuri houkutin, että jopa sairauteni taipuisi sen edessä. Me kaikki ehkä luulimme sinä iltana että se olisi siinä. Nyt minä parantuisin ja toteuttaisin isäni kanssa yhden suurimmista unelmistani.

Vapaasti syömisen pelko ja halu New Yorkiin tiuskivat toisilleen päässäni vielä kuuden vuoden jälkeen. Ne eivät vain tule toimeen, vaikka kuinka yrittäisin saada ne kulkemaan käsi kädessä. New Yorkin kannustava voima on pysynyt ennallaan vaikka vuodet ovat vierineet. Jos kykenisin kuvailemaan, miten tärkeä käsite siitä kaupungista on minulle tullut, pystyisin myös osoittamaan miten hankalaa sairauteni kanssa tappeleminen on. Se on niin hankalaa, että se tekee tästä kaikesta jopa naurettavaa. Koko diili kuulostaa niin mutkattomalta: Syö, niin pitkäaikainen haaveesi toteutuu. Ei se ole minun päässäni sen hankalammin ymmärrettävissä kuin kenen tahansa muunkaan päässä. Jokin iso ja paha vain seisoo edelleen unelmani tiellä, eikä se väisty lahjomalla. Se seisoo niin tukevasti ratkaisun edessä, että diilin yksinkertaisuus haihtuu savuna ilmaan.

Tänä päivänä New York -haaveeni rinnalle on noussut myös toinen unelma: Terveys. Unelma, jonka myötä toinen käy toteen. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensin on kuitenkin iskettävä Anoreksia, ja se ei ole mikään banaanikärpänen.

New York –diilin syntymisen jälkeiseen lähes kuuteen vuoteen mahtuu kaikesta huolimatta paljon yritystä…

11.12.2011, Sunnuntai klo 18:02
”Aijon nyt kokeilla: Syön niin hyvin kuin pystyn, sen mitä listassa lukee. Katson miltä alan näyttää ja miltä se tuntuu. Jos lihon ihan muodottomaksi, alan äkkiä pudottamaan, mutta jos se ei ole niin paha, mitä voisin kuvitella, niin koitan kääntää päähäni asetuksen jonka nimi on: KOMPROMISSI. Tiedän että tästä seuraa lisää kyyneleitä, tuskaa ja pahaa oloa, mutta jos en nyt kokeile, tämä ei koskaan lopu. Jos jokatapauksessa on kokoajan näin huono olo, niin mitä menetän? Jos saan perheeni voimaan paremmin, sekin olisi jo pieni voitto. Sitä paitsi; jos mikään ei muutu, voin aina pudottaa kilot pois tai lopettaa syömisen kokonaan. Yrittänyttä ei laiteta.”

 23.7.2013, Tiistai klo 10:50
”KEKSIN UUDEN TAKTIIKAN. SYÖN AINA KUN ON NÄLKÄ. SE TOIMII MOLEMPIIN SUUNTIIN…”

 onnistumisia…

9.1.2013, Keskiviikko klo 19:54
”Haluan kertoa yhden jutun. En ole kirjoittanut siitä koska olen yrittänyt pitää sitä pikkujuttuna. Mutta ei se vaan ole… Nyt minusta tuntuu kuin tunnustaisin syntiä, vaikka pitäisi kai olla iloinen? Tai ylpeä? Tässä se tulee: Joululomalla olin ravintolassa äidin ja iskän kanssa harjoittelemassa. Ravintolassa. Kahteen ja puoleen vuoteen en ole siellä ollut. Ja minä söin. Tuntuu kamalalta sanoa se. Tai kirjoittaa… Tekisi mieli sanoa että ’älä pliis kerro kellekkään’. Otin ahdistuslääkettä ja juttelimme koko sen ajan New Yorkista.. Paikoista joissa haluan siellä käydä. En tiedä kumpi auttoi, mutta minä selvisin siitä ilman haavoja. Olin luonut kamalia kauhuskenaarioita päässäni, mutta tosiasiassa en muistanut millaista se on. Olla ravintolassa… En tiedä johtuuko se ahdistuslääkkeestä, mutta minusta tuntuu pahemmalta puhua siitä mitä tein, kuin se itse teko. Aina kun muistelen sitä melkein tyhjää lautasta ja sitä miten kaikki se ruoka oli vatsassani, minusta tuntuu että turpoan saman tien. Vaikka siitä on jo aikaa kun söin sen! Mutta minä tein sen ja selvisin. Nyt en tiedä mitä ajatusta kuuntelen. ’Ei olisi pitänyt edes kokeilla mennä ravintolaan. Ei enää koskaan’ vai ’Tein sen! Yritän olla ylpeä itsestäni ja ensikerralla se on helpompaa’. Mieleni hyppii noiden lauseiden välillä kuin superpallo.”

”Ennen syömistä menin vessaan ja katsoin itseäni peilistä. Ei minulla ollut vessahätä, seisoin vain siinä ja katsoin itseäni silmiin. Hetken tuntui kuin olisin tuijottanut syömishäiriötä silmiin. Uskallan kirjoittaa sen sanan: Anoreksia. Sana joka pilasi elämäni… Melkein pilasi. Toivon että se näkee mitä kirjoitan. KUULETKO ANOREKSIA? MELKEIN pilasit elämäni.”

 epäonnistumisia…

9.2.2013, Lauantai klo 16:58
”Ravintolan tomaattikeitto meni viemäristä alas ja ahdistuslääke sen mukana. Niin… Olimme ravintolassa. Olin työkoulutuksessa Muumimaailmassa, pääsin sinne näyttelemään hiihtolomaksi. Koulutuksen jälkeen tuntui siltä että uskaltaisin taas yrittää… Mutta mikään ei sujunutkaan. Ruokalistan annokset vilisivät silmissä ja paniikki alkoi hiipiä sisälläni. Käskin äidin ja iskän tilata minulle jotain kevyttä ja menin vessaan. Yritin vain tasata hengitystäni ja laitoin hiukset kiinni, pois kasvoilta. Äiti tuli katsomaan olinko kunnossa ja palasin pöytään ottamaan salaa ahdistuslääkkeen kun he olivat salaattipöydässä. Salaa, koska se on heikkouden merkki, ja sitten en koskaan pääse New Yorkkiin enkä ikinä tule terveeksi heidän silmissään… En halunnut pilata heidän päiväänsä. Kun ruoka tuli, tiesin etten selviäisi. Rasva hehkui ruoan pinnassa ja kalorit polttivat suussa. Söin keittoa pakottaen itseni uudestaan ja uudestaan nielaisemaan. Lämmin rasva valui sisääni ja minua inhotti itseni… Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän vatsani sattui, ja jo siinä istuessani ymmärsin, että tulisin tänään oksentamaan. Mielessäni oli vain, että mahdollisimman pian ennen kuin se imeytyy. Ajattelin, että jos jännitän vatsalihaksia, se ei pääse valumaan niin syvälle. Nyt istun pyyheliina päällä ja mietin mikä on oikein ja väärin. Miten palautan iskälle rahat jotka menivät annokseen joka on nyt viemärissä, niin että hän ei huomaa? Minusta tuntuu etten enää uskalla mennä ravintolaan… Taas pitäisi uudestaan kerätä rohkeus ja tällä kertaa se on ihan pieninä palasina. Nyt tuntuu siltä ettei ikinä enää. Ei ikinä.”

 ja lohtua niiltä, jotka välittävät. Välittävät niin paljon, että tekevät mitä tahansa saadakseen minut terveeksi.

31.10.2012, Keskiviikko klo 20:19
”Olin ihan neuvoton. Siinä tilanteessa oli kyllä myös jotain koomista. Istuin iskän harmaaoranssiraidallinen paita päällä, hiukset auki pörröisinä ja kosteina sateesta ja sanoin vain: ’En liiku tästä enää ikinä mihinkään. Kun en tiedä mitä tekisin.’ Ihan kuin joku lapsi. Niin avuttomalta minusta kyllä myös tuntui. Kaikki tuntui huonolta ja tulevaisuus näyttäytyi pelottavana. Mutta ehkä tarvitsin sen hetken tajuamaan etten ole yksin, eikä nyt tarvitse tietää kaikkea. Ja että virheitä on lupa tehdä. Ehkä tuntuu hyvältä välillä heittäytyä laittialle ja todeta että nyt en osaa jatkaa. Turvautua äidin apuun ja unohtaa hetkeksi aikuisuus.”

New York – kaupunki jossa mikä vain on mahdollista, mutta johon pääsemiseen tarvitaan mahdottomuus. Siltä minusta välillä tuntuu.

Savesta muovailtu näkemykseni Vapaudenpatsaasta ja unelmastani vuonna 2001.

Ruokailumalli

3.11.2016 Yleinen

29.5.2013, Keskiviikko klo 23:20
”Aamuisin kaikki on hyvin kun ei ole syönyt niin moneen tuntiin. On ihana venytellä sängyssä ja tuntea kylkiluut patjaa vasten. Mutta päivän aikana ateria aterialta tulee huonompi olo niin fyysisesti kuin henkisesti. Pakokauhu… Jotain on tehtävä HETI –olo.”

Jo ennen kuin jouduin sairaalaan, olin ehtinyt käydä useita kertoja ravintoterapeutin vastaanotolla. Muistan ensimmäiset käynnit melko hyvin. Muistan miten se kaikki tuntui minusta turhalta ja ahdistavalta, paikoitellen jopa naurettavalta.

Ensimmäinen ravintoterapeuttini oli nuori ja vasta valmistunut. Hän puheli itsekseen ja tuntui toisinaan olevan yhtä hukassa kuin minä. Istuimme pyöreän pöydän ääressä ja osoittelin eri kokoisia muovisia ruokaa esittäviä malleja havainnollistaakseni syömiäni määriä. Osoittamani määrät eivät koskaan muuttuneet, mutta kaikki kirjattiin poikkeuksetta ylös. Samojen asioiden läpikäymisen jälkeen keskusteltiin samat asiat. Joka kerta. Käynnit toistivat vahvasti samaa kaavaa, ja opin nopeasti ulkoa tuon käsikirjoitetulta tuntuneen keskustelun jonka kävimme ravintoterapeuttini kanssa uudelleen ja uudelleen.

Äitini kävi kanssani vastaanotoilla, mutta muistan ikuisesti päivän, jolloin siskoni Fiia oli mukanani. Olin imitoinut hänelle terapeuttiani ja kertonut sanatarkkaan mitä käynnillä tullaan puhumaan. Vielä odotushuoneessakin replikoin tulevia ravintoterapeuttini suusta kuultavia lauseita. Kun meidät sitten kutsuttiin sisään sen saman pyöreän pöydän ja muovisten ruokakasojen äärelle, tilanne niin sanotusti eskaloitui.

Tapaaminen eteni ennustamallani tavalla ja kun katseeni kohtasi siskoni katseen, koin ensimmäisen ja viimeisen kerran jotakin, mikä silloin tuntui oikeastaan jopa tarpeelliselta. Minua nauratti. Vilkuilimme toisiamme ja hihitimme. Aina kun terapeuttini sanoi uuden lauseen jota olin ennen käyntiä imitoinut, tirskuimme vuorotellen. Näin jälkeen päin säälin tätä ensimmäistä terapeuttiani, mutta olen iloinen tapahtuneesta. En vain nauranut tyhää naurua. Minua oikeasti nauratti, ja se tuntui silloin aika uskomattomalta kaiken synkkyyden ja ahdistuksen keskellä. Minua jopa harmittaa, että en voinut siinä tilanteessa nauraa sitä harvinaiseksi jäänyttä aitoa naurua äänekkäästi ulos. Se olisi ollut parasta lääkettä, mutta yritin käyttäytyä. Kuten sanottu, se oli kuitenkin ensimmäinen ja viimeinen kerta kun millään hoitokäynnillä oli hauskaa.

Vaikka yhteistyö ensimmäisen ravintoterapeuttini kanssa tuntui junnaavan paikoillaan, minulle tehtiin jo hänen toimestaan ensimmäinen ruokailumalli. Se piti sisällään tarkan informaation siitä mitä, milloin, ja kuinka paljon minun tulisi syödä. Tämän ruokailusuunnitelman pohjalta rakennettiin mallit myös sairaalassa ja sairaalajakson jälkeen.

Osastolla työskentelin uuden ravintoterapeutin kanssa, ja hänestä muodostui yksi paranemisprosessini tärkeimpiä henkilöitä. Minua harmittaa, että en edes muista hänen nimeään. Mieleeni on kuitenkin jäänyt selkeästi hänen turvallinen katseensa, sekä se karismaattinen tapa jolla hän puhui kanssani. Hänessä oli jotakin, mikä sai pienen osan minusta kuulemaan hänen sanojaan sairauden yli. Se osa mikä ohitti Anoreksian suodattimen, oli pienen pieni, mutta se riitti luomaan minulle tahtoa noudattaa ruokailumallia.

Viikoittain pelkäsin ja odotin ravintoterapeutin tapaamista. Tiesin että tapaamiset kasvattaisivat pelkoa, tahtoa ja ruokailusuunnitelmaa samassa suhteessa. Jokaisen tapaamisen aikana kalorimäärää pyrittiin nostamaan hieman. Ristiriita lisääntyi ja kaikesta tuli aina vain haasteellisempaa. Sain kuitenkin voimaa terapeutistani. Hän löysi oikeat sanat, ja sai minut tuntemaan oloni kuunnelluksi. Minä en todellakaan tehnyt lisäyksiä ruokailumalliin, mutta jokaisen ravintoterapiakerran jälkeen minulla oli sellainen olo, että olin ollut mukana päätöksenteossa. Mietin nyt, miten hän ikinä onnistui siinä.

Silloin tuo osastoaikainen ravintoterapeuttini näyttäytyi minulle ikään kuin yli-ihmisenä. Auktoriteettina, joka sai minut kuuntelemaan. Hahmona, jota halusin uskoa, ja johon halusin luottaa. Nyt haluaisin kovasti tavata hänet ja kiittää häntä. Nähdä hänet ihmisenä. Sellaisena rautaisena ammattilaisena joka hän oli.

Ruokailumalli oli ilmiö joka on kulkenut mukanani koko tämän matkan. Mallin rakenne kasvoi sisällöllisesti matkan varrella ja jämähti sitten samaan kaavaan, mutta käsitteenä sen merkitys on kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Aluksi se oli painajainen. Ruokien vähentämisen sijaan minulta vaadittiin tarkan suunnitelman noudattamista. Suunnitelman, joka oli kymmenesosa oikeasta lautasmallista, mutta silti liian suuri minun mielelleni. Kun vuodet kuluivat ja kamppailu jatkui, vaihtui painajainen apuvälineeksi. Yritin olla ajattelematta sitä, miten mallia kierretään ja ammattilaisia huijataan. Yritin kääntää ajatusmaailmani ruokailumallin mukaiseksi ja unohtaa Anoreksian tarjoamat vaihtoehdot. Lopulta tästä jo vuosia sitten alkunsa saaneesta painajaisten läpi kulkeneesta apuvälineestä muodostui minulle niin tiukkaan mieleen painunut pakkomielle, että se on päässäni edelleen.

Pakkomielteinen ruokailumallin noudattamiseni voisi esiintyä myös positiivisessa valossa, mutta se valo on sammunut jo kauan sitten. Ajatusmaailmani on seuraavanlainen: Ruokailumallin mukaan on syötävä 5 kertaa päivässä. Kolmen tunnin välein. Yhdeksältä, kahdeltatoista, kolmelta, kuudelta ja yhdeksältä illalla. Kuusi annosta hiilihydraatteja, tarpeeksi vihanneksia, hedelmiä ja maitotuotteita. Sama kaava on painunut päässäni niin syvälle, että en pääse siitä irti. Pystyn rikkomaan kaavaa vain väärään suuntaan. Tämä 5 kertaa päivässä ja 6 annosta hiilihydraatteja on kaavan mukainen maksimi. Niin kauan kuin päivittäinen ravintomääräni jää edes yhden hedelmän verran alle pinttyneen ruokailumallin, ollaan ikään kuin mielenrauhan puolella. Vastaavasti niin kauan kuin ruokailuni ajankohdat ovat vähän jälkeen mallin mukaisten kellonaikojen, ollaan mielenrauhan puolella. Jos taas syön tasan ruokailumallin verran tai yli sen asettaman rajan, ollaan ahdistuksen puolella. Jos syön ennen kuin kello osoittaa mallin mukaista ruokailuaikaa, ollaan jälleen ahdistuksen puolella.

Mitä sitten on tämä niin sanottu mielenrauha jonka puolella olen tiettyjä itse luomiani sääntöjä noudattamalla? Se on väliaikainen ratkaisu, niin sanottu aidan ylitys sen matalimmasta kohdasta. Todellinen, yleisesti tunnettu mielenrauha on käsite, jota pääsen harvoin kokemaan. Ruokailumallin aivokudokseeni tatuoitu kaava tunkeutuu käyttömuistiini ja muistuttaa itsestään jatkuvasti. Ei riitä, että minun on syötävä samat asiat joka päivä kolmen tunnin välein. Sen lisäksi minun on ajateltava niitä, suunniteltava ne kymmeniä kertoja päivässä ja vahdittava kelloa taukoamatta. Mitä pidemmälle päivä etenee, sitä useammin minun on laskettava yhä uudelleen päiväni ruokailukerrat ja syödyt asiat, ja pidettävä niistä jatkuvasti kiinni. Ikään kuin unohtaisin kaiken ja söisin kahden päivän edestä, jos en ajattelisi kaikkea tätä jatkuvasti. Kaikkein typerintä on, että ruokavalioni variaatio on niin suppea, että syön melko lailla samat asiat joka päivä. Silti minun on suunniteltava päivän ruokailuja taukoamatta, ja puristettava jokaista syötyä kaloria tiukkaan tietoisuuteni nyrkissä etteivät ne vain pääsisi vahingossa tuplaantumaan.

Olen usein miettinyt sitä, miten paljon tämä ruokailumallin jälkeensä jättämä päässäni mylläävä taukoamaton prosessi vie tilaa ja energiaa. Jos saisin käyttää kaiken ruokailujen pohtimiseen käytetyn energian johonkin muuhun, olisin varmasti aikaansaavampi kuin koskaan. Välillä tuntuu, että saisin ainakin 12 tuntia lisää aikaa jokaiseen päivään. Ennenkaikkea ajattelen sitä, millaista olisi asustaa päässä, jossa näitä ajatuksia ei ole. Tuntuisiko se tyyneltä ja hiljaiselta? Vai täyttyisikö se tila jollain muulla? Iloisilla ja onnellisilla asioilla? Erilaisilla, vaihtuvilla asioilla? Asioilla, joita kukaan ei pakottaisi ajattelemaan. Niihin voisi halutessaan heittäytyä, tai sitten antaa niiden lipua ohitse ja odottaa uusia.

25.5.2016, Torstai klo 23:02
”Olen miettinyt taas miten kauan tätä oikeasti jaksaa. Ja sitä, millaista elämä olisi jos ei olisi tätä. Kuinka paljon tilaa minun päässäni olisi ja kuinka paljon aikaa minulla olisi käytettävänä kaikkeen ihan muuhun. Se olisi järkyttävän iso määrä.”

”Alan taas turhautua. Saatan itkeä taas ihan yhtäkkiä enkä jaksa enää ajatella näitä ja hakkaan päätä seinään mutta siellä ne ovat ja pysyvät. Pakko juosta, pakko liikkua. Älä syö sitä, älä syö tätä. Jos syöt tuon, et voi enää syödä tuota. Älä syö mitään. Tajuathan että jos et syö niin et elä ja menetät kaiken. Joo. Älä silti syö tuota. Katso peiliin, se näkyy taas. Se näkyy, se kasvaa. Neljä ateriaa… Neljä ja puoli… Kello on liian vähän, jäljellä enää puoli ateriaa, nälkä ehtii tulla. Juo. Sillä voi huijata. Iso lasi vettä.”

”Vaikka tekisin mitä niin mikään ei muutu. Ja taaskaan en jaksa. Ihan oikeasti, ajattele jos elämäni on tätä ihan loppuun asti. Kauanko silloin jaksaa elää?”

100 PÄIVÄÄ VIINAA! kiitos

1.1.2015 Yleinen

Yle aloitti kampanjan tai mitä lie viihdettä pääasiassa sisältävän tempauksen
SATA PÄIVÄÄ ILMAN VIINAA
Ylen ohjelmaan on värvätty julkkiksia, näitä koko kansan lempilapsia, joita ei ole koskaan huimannut. He saavat tietysti mukana olostaan palkkion ja se palkkio heille tulee vaikka on selviö, että sataan täysraittiiseen päivään yhtäjaksoisesti ei jokaisen kohdalla tulla pääsemään. Jos jonkun kohdalla päästään, on alamäki sitten sadan päivän kuluttua sitä jyrkempi. Monta kertaa tuo on voitu median kertomana, todeta pidempienkin vankilapaastojen jälkeen päässeen käymään.

Eihän ohjelman tarkoitus olekaan raitistaa kansaa tai julkkista, vaan saada uteliaille tyhjänpäiväistä viihdettä ja siinä sivussa katsojalle hiukan huono omatunto siitä, että katselijakin saattaa tilastojen valossa joskus yömyssyn ottaa. Tämä on sitä syyllistä ja rahasta sitten syyllisyydellä menetelmää, jota meillä viljellään.

Henkilökohtaisesti olen aika alkoholineutraali ihminen, ei haittaa jos joku ottaa. Jos ei satu sitten yöllä yli kahden ja kahden promillen jurrissa soittelemaan. Tosin siihen soitteluun on syy, sosiaalinen kanssakäyminen on tehty hinnalla ja huonoilla yhteyksillä mahdottomaksi. Ei kai kukaan soittelisi humalassa tuohon aikaan, jos se varmasti samasta pitäjästä löytyvä toinenkin humalainen valvoja sattuisi olemaan saman katon alla juhlaa jakamassa. Ja mitäs sitä pitää julkista numeroa kantavaa puhelinta itse auki yöaikaan, jollei ole varautunut vastaamaan. Aika helpoilla asetuksilla juopon puhelu jää soimatta yöaikaan, jos aidosti haluaa. Toisaalta se juopon soittelu on hyvää sisältöä seuraavan päivän sosiaalisessa vuorovaikutuksessa kahvitauoilla. Sillä saa myötäelämistä ja keskustelun pään auki tukahtuneesta hiljaisuudesta.

Itse otan alkoholia silloin harvoin, kun sattuu hyvä hetki ja mieli sekä puteli yhtä aikaa paikalle, tuo sata päivää ei ole ongelma eikä mikään, siis ilman viinaa, mutta jos ottaisin sata päivää putkeen, se olisi jo tv ohjelman ja dokumentin arvoinen asia, tai se, että minulla olisi niin paljon viinaa.

On Nykäsellä esikuvia.

Viina keventää sydämen sanoo se kirkollisverojen taustalla oleva pumaska ja kertoo Nooankin ensimmäiseksi kuivalla maalla sitä valmistaneen ja juotuaan riittävästi panimonsa tuotetta, alasti hilluttuaan sammuneen keskelle kämppänsä lattiaa. Jeesuksen ensimmäisen ihmeenkin sama kirja kertoo olleen saman tuotteen pikavalmistus suoraan vedestä. Luther joi muuten 6 litraa sen aikaista tummaa olutta päivässä normaaliannoksena ja juhliessaan vielä hiukan enemmän. Ei hän niistä ottamisistaan saanut kirkonkirousta, vaan kritisoidessaan sen ajan paavinkirkon vallankäyttöä ja maallista vallanhalua kohtaan joille ei perustetta tuosta kirjasta löytynyt.

Alkoholivero on valtiolle kannattavaa, ja alkoholin käyttöä halutaan entisestään lisätä. Telakoilla ja muulla teollisuudella tai energiantuotannon saroilla voidaan omaisuus kyllä yksityistää ja myydä ulkomaille, olla säännöissä kuinka hövelöperusteisia tahansa, kuten kalliot ja maaperäkin jopa yksityisiltä pakkolunastamalla, mutta ei alkoholin vähittäismyynnissä, se on ehdottomasti valtion käsissä pidettävä monopoli.

Kulutuksen vähenemistä pyritään torjumaan värväämällä Alkoon valtion palkkaamana kannustajaa ja helppoheikkiä ostokynnystä madaltamaan, suosittelemaan ja kehumaan tuotteita. Sliipatun lobbarin naamasta ei kuitenkaan kas kummaa, mitenkään voi päätellä suosittelijan omakokemusperäistä tietoa. Miten voi ilman pöhöä ja punanenää esitellä tuotteen kuin tuotteen, satojen merkkien ja väkevyyksien valikoimista vivahteet, aromit ja vaikutukset, kuitenkaan sen erottumatta naamasta?

No tietysti siksi, että viinan suurkulutuksen negatiiviset vaikutukset eivät ole totta, vaan kolikon toinen puoli, eli se seikka jollla kannustuksen alla langennut nolo asiakas sitten vaiennetaan ja kynitään putipuhtaaksi valtion toimesta. Ensin pitää saada asiakas koukuun ja ostamaan, sitten luodaan syyllisyys ja kuvitteellisia oireita ja sitten rahastetaan.

VIINAN PLUSSAT

Viina on suuri työllistäjä

Se työllistää ravintoloitsijoita, Alkon henkilökunnan, rahtareita, merimiehiä, raittiusviranomaisia, raittiusjärjestöjen toimihenkilöitä, sosiaaliviranomaisia, asianajajia, poliiseja, tuomareita, vartijoita, järjestysmiehiä, lehdistöä ja yleensä mediaa aina tv:n pääuutisia myöten. Se työllistää synnytysosastoja, lääkäreitä, ambulanssikuskeja, hotelleja, kyläkauppoja, kirvesmiehiä ja yleensä korjaajia, siivoojia ja paljon paljon muuta, se pistää rahan liikkeelle sieltä missä se muuten homehtuisi jossain piirongin perällä. Tätä luetteloa voisi jatkaa valehtelematta vaikka kuinka pitkästi.

Viina lisää

Tuttavuuksia, syntyvyyttä, verkostoja, netin käyttöä, puhelimen käyttöä, liikevaihtoa, investointeja , yleistä rohkeutta ja riskinottoa ja paljon muuta.

Viina antaa

Joustavuutta, suvaitsevuutta, huumorintajua, itseluottamusta, varallisuuden mielikuvaa, itsetyytyväisyyttä jne..

Viina poistaa

Yksinäisyyttä, stressiä, kipua, huomisen pelon ja turhia ennakkoluuloja, rumuutta, turhaa kranttuutta, heikotusta, pitkästymistä, pahoja muistoja ja toimettomuutta.

Viina on hyvä

Lahja, neuvotteluväline, kaupanvahvistaja, kiitos, voitelija, desinfioija, puheenaihe, tunnelman kohottaja ja ruokahalun antaja ja raha jonka arvo pysyy yläkurssissa aina (maksuvälineenä kovin käytetty, mutta tekopyhästi kielletty).

Viina piristää harmaimmankin päivän ja tuo esiintymisrohkeutta.

Itse olen aina kiitollinen jokaisesta alkoholia sisältävä pullosta, satunko sen sitten ostamaan itse, tulipa se syntymäpäivänä, muusta muistamisesta tai kannustuksesta, älkää koskaan miettikö mitään muuta monimutkaista ja hankalasti valittavaa tuliaista tai lahjaa minulle. Olen siitä narskahtavasta korkista ja vatsasta lähtevästä lämpöaallosta paljon kiitollisempi, kuin naamakirjan tykkäävästä peukutuksesta tai ajan nopeasti ohi ajavasta muotisälästä. Kenties sitten joku päivä niitä pulloja kertyy niin paljon, että tuo sadan päivä kokeilun dokausmenttiohjelman toteuttaminen on mahdollista.

Ja muista! Ilo ilman viinaa, on yhtä hyvää ja rehellistä iloa kuin viinankin kanssa, jos olet fyysisesti ja henkisesti niin terve, aktiivinen ja sosiaalinen, että voit kieroon katsomatta nähdä ja kuulla tasavertaisena itsesi kanssa, sen pullosta ilon löytävän kanssaihmisen. Hänen varassaan maa meillä pyörii ja herrat ovat siitä kihteineen oikein hyvin perillä. Sitä paitsi; suomalaisella luonteenlaadulla ei esiinnytä, esitetä tai teeskennellä muuten kuin humalassa! Joten raitista ilon teeskentelijää ei voi olla.

Ihminen on lääke toiselle

11.12.2014 Yleinen

Kuulin ostikon mukaisen lauseen televisiosta, mutta en tiennyt missä asiayhteydessä asia tuli esille. Kyse saattoi olla jostain bakteerikannan vaihtumisesta ja sen merkityksestä vastustuskykyyn. Aloin kuitenkin miettimään varsinaisen kliinisen vaikutuksen lisäksi ihmistä lääkkeenä toisen ihmisen mielenterveyteen ja hyvinvointiin. Hyvässä ja pahassa.

Varsinaisen mielenterveyden ja siihen liittyvän lääketieteen käsittely ei minulta onnistu. Kunnioitan tutkimusta, tiedettä ja osaamista ja jätän suosiolla sen pohdinnan alan ammattilaisille. Sitä vastoin sellaista ihmisen hyvää tai pahaa oloa, jonka jokainen kokee arkipäivässään, on helppo käsitellä. Elämme ja koemme jokainen jollain tavalla. Se tekee meistä ajattelevan ja kokevan individuaalin.

Väitän, että huonosti voivat ihmiset ovat useammassa tapauksessa myös yksinäisiä kuin että heillä olisi ystävyyksiä tai yleensäkään ihmisiä, joiden kanssa he ovat läheisessä suhteessa säännöllisesti. Ja päinvastoin – hyvinvoivilla ihmisillä uskon olevan useammin laadukkaita ihmiskontakteja kuin että he olisivat yksinäisiä. Korrelaatio ei tietenkään ole aivan aukoton, mutta pääperiaatteessa näin uskon olevan.

Mietin itseäni tilanteessa, jossa olen iloinen, avulias ja hyväntuulinen. Ottamatta kantaa toisen ihmisen pahan olon laatuun, olen varma että kykyni vaikuttaa positiivisesti häneen on todennäköisempi, kuin ollessani huonolla tuulella. Silloin puolestaan olen kuin huono lääke tai jopa tarttuva tauti. Silloin vaikutan tahtomattani (tai tarkoituksella) negatiivisesti ympärilleni eikä mikään kommunikointi oikein kiinnostakaan kunnolla. Vertaisvaikutus omalla ololla on merkittävä. Ollessani huonolla tuulella, on hoidoista parhaita läheisen ihmisen tekemä tsemppaaminen ja kannustus. Mieltä painavan asian valaiseminen toisesta näkökulmasta tai ajatuksen vieminen ihan toisaalle. Olon parantamista, lääkettä.

On myös niin että oikein huonotuulinen ja negatiivisella päällä oleva ihminen on kuin virus. Pystyy affektoimaan hyvin nopeasti ja kerralla jopa suuren määrän ihmisiä. Hyväntuulisistakin tulee huonotuulisia. Tiedätte tyypin, tekee viininkin vedeksi hetkessä. Joissain tapauksissa lääkettä ei vaan ole ollenkaan tai ei ainakaan sillä hetkellä.

Uskon myös siihen, että useimmiten ihmiset haluavat olla lääke läheisilleen. Vilpittömin toisen arvostamisen muoto on auttamisen halu. Siis huomatessaan että toinen tarvitsee lääkettä, tarjoaa sitä. Haluaa vaikuttaa ja uhraa siihen itseään. Se on välittämistä ja lääkitsemistä. Ja toisaalta huomatessaan saavan sellaista apua, sitä myös arvostaa. Hyvän kierre parhaimmillaan.

Ihminen lääkkeenä toiselle on siinäkin mielessä hyvä lääkinnän muoto, että se on riippumatonta lainsäädännöstä tai mistään muustakaan yhteiskunnallisesta säätelystä. Se on ilmaista ja siihen pystyy ihan jokainen. Varjopuolena tässä ilmaisessa lääkkeessä on tietenkin se, että ihminen voi joko tahtomattaan tai tahallaan kääntää vaikutuksensa aivan päinvastaiseksi. Ehkä tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, millainen voimavara meillä on käytössämme. Sitä voi myös hyödyntää taatusti huomattavasti enemmän kuin mitä nyt teemme.