Selaat arkistoa kohteelle kyyneleet.

Soivia hetkiä

14.4.2017 Yleinen

Musiikki tarjoaa minulle haaveita ja heittää tielleni jopa paineita, mutta samalla se on avun ja lohdun lähde. Musiikissa hienointa on sen tapa muokkautua kuulijaansa varten. Tietyn tyylinen musiikki ei voi miellyttää kaikkia, ja aluksi musiikin onkin läpäistävä kuulijan portti, jota vartioi kaiketi musiikkimauksi leimattu hahmo. Kun vastaanottavaisuus on saavutettu, muuttuu kappale ihmisen sisällä uudeksi tarinaksi. Artistin kirjoittaessa kappaletta, sillä on vasta yksi muoto. Se on yhden ihmisen näkökulma tarinasta. Kuulijoiden määrä muuttaa tarinan kirjaksi ja kertoo kuinka monta näkemystä yhdestä laulusta voi syntyä.

Hieno esimerkki musiikin ulottuvuuksista on Sara Bareillesin kappale Gravity. Se kertoo epätoivoisesta ja epäterveellisestä rakkaudesta, joka on epäilemättä alun perin sijoitettu kahden ihmisen välille. Kappale on kirjoitettu parisuhteen toisen osapuolen näkökulmasta. Henkilö kamppailee tunteidensa kanssa eikä osaa päästää irti vaikka tietää, että suhde painaa häntä painovoiman tavoin alas.
Kun kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa, rakastuin sen herkkään ja haavoittuvaiseen melodiaan. Sanat muodostuivat heti minun näkökulmaani sopivaksi: Suhteen epäterveellinen osapuoli on Anoreksia, ja vaikka kuinka yritän edetä eteenpäin, se hallitsee minua kieron rakkauden tavoin.

Something always brings me back to you
It never takes too long
No matter what I say or do
I’ll still feel you here ’till the moment I’m gone

 You hold me without touch
You keep me without chains
I never wanted anything so much than to drown in your love
And not feel your reign

 Set me free, leave me be
I don’t want to fall another moment into your gravity
Here I am, and I stand
So tall, just the way I’m supposed to be
But you’re on to me and all over me

 Oh, you loved me ’cause I’m fragile
When I thought that I was strong
But you touch me for a little while
And all my fragile strength is gone

 I live here on my knees as I try to make you see
That you’re everything I think I need here on the ground
But you’re neither friend nor foe though I can’t seem to let you go
The one thing that I still know is that you’re keeping me down
You’re on to me, on to me, and all over

– Sara Bareilles, ”Gravity”, 2004

Artisti pystyy tuskin itsekään aavistamaan mihin hänen lyriikkansa mahdollisesti taipuvat. Rivit kuuntelevat elämäntilanteita kuulijoidensa korvien välissä ja muuttavat muotoaan tavoitellen samaistuttavuutta. Se koskettaa. Harmonia ja melodia säestävät sanomaa ja kuljettavat sitä korvakäytävien kautta sydämeen. Minulle useat epätoivoisessa valossa näyttäytyvät rakkauslaulut muovautuvat Anoreksiaan päin. Musiikki on ainoa asia joka koskee Anoreksiaa muuttumatta sairaaksi, ja siksi sen vaikutus on niin voimaannuttava. Se tiedostaa sairauteni läsnäolon, mutta saa aikaan vain oikeanlaisia kyyneleitä, lohtua ja voimaa.

Musiikki osaa esittää elämän koettelemuksia eri värisissä valoissa. Se on hienoa, sillä musiikin avulla kokemuksia pääsee myös käsittelemään uudella tavalla. Tämä ei koske ainoastaan negatiivisia muistoja. Parhaimmillaan musiikki vahvistaa unohtumattomia hetkiä ja kykenee palauttamaan ne myöhemmin jokaista tunnetta myöten takaisin. Tajuttuani sen takaumia käsittelevän voiman, olen alkanut tietoisesti yhdistää biisejä hetkiin. Sen myötä minulle on kerääntynyt soittolistallinen musiikkia, joka on erikoistunut muistojeni soittamiseen. Minulla on kappaleita hyville ja huonoille oloille, eroille ja ihastumisille. Tietyille hetkille.

3.8.2016, Keskiviikko klo 21.45
”Luulen että vielä vuosienkin päästä tämä levy soi minulle kesänä 2016. Vähän niin kuin Olavi Uusivirran Ollaanko tämä kesä näin on ikuisesti kesä 2015. Ne fiilikset kun kaiken muuttuminen on vain muutamien askelten päässä… Kaikki se palautuu tuon biisin myötä. Tämä Years & Yearsin albumi tulee palauttamaan minut maisemaan jonka äärellä kirjoitan nyt. Kaikkeen lohduttomaan, mutta myös kaikkeen toivoon mitä tässä kesässä on. Tyhjyyteen ja liian moniin fiiliksiin yhtä aikaa. Ja siihen miten tämä musiikki nimenomaan tuo minulle lohtua niihin asioihin ja tunteisiin, joissa sitä ei muuten ole. Se sanoo että lopulta kaikki on hyvin. Vaikka siihen loppuun menisi koko elämä. Ja niinhän siihen menee, mutta haluaisin ehtiä elämään sitä onnellista loppua ennen kuin se todella loppuu.”

 

Sisäinen kolmas pyörä

3.2.2017 Yleinen

Ihmissuhde syntyy kahden ihmisen välille. Kuten olen kertonut, Anoreksia istuu olkapäälläni luoden minulle ikään kuin toisen persoonan, ja siksi se on kahden ihmisen välisessä suhteessa aina kolmas pyörä. Se tuottaa paljon vaikeuksia, ja sen johdosta minulle on syntynyt kaavamaisia käsityksiä siitä, mihin pystyn- tai en pysty sairauteni kanssa. Tällaiset käsitykset liittyvät etenkin parisuhteisiin, enkä vieläkään ole saanut vakuutettua itseäni ulos niistä oletuksista. Minusta on tullut vuosien varrella avoimempi, mutta sekään ei poista skeptisyyttä, jonka kohdistan oman nimeni ja sanan ’parisuhde’ –ilmaisemiseen samassa lauseessa.

28.6.2014, Lauantai klo 13:33
”Seurustelusuhteet eivät toimi, mutta tällaiset pienet jutut hallitsen. Ei tarvitse viedä suhdetta suudelmaa pidemmälle, eikä tarvitse päästää ketään henkisesti lähelle. Kellekään ei tarvitse kertoa miten paha olo minulla joskus on.”

 21.10.2014, Tiistai klo 20:50
”Todellinen hyvä olo tulisi kai siitä, että hyväksyisin itseni oman itseni kautta, en baarissa jonkun tuntemattoman miehen huomion kautta. Mutta olen vapaa… Kaikesta muusta paitsi itsestäni. Ja siksi hymyilen takaisin jos joku hymyilee minulle.”

 17.5.2015, Sunnuntai klo 19:02
”Sinä iltana mentiin ajoissa nukkumaan, koska aamuyöllä oli lähdettävä lentokentälle ja takaisin kotiin. Milo halusi silti tulla hyvästelemään. Hän odotti minua talon nurkalla. Tällaiset matkasuhteet ehkä vaan sopivat minulle… Voin viettää unohtumattoman täydelliset muutamat päivät tai illat tai edes hetket tietäen ettei tarvitse koskaan ahdistua tai joutua satuttamaan toista, vaan kaikki se ihana säilyy ikuisesti eikä mikään pilaa sitä. Yhteydenpito saattaa hiipua lopulta, mutta ne muistot eivät koskaan hiivu, koska näin lyhyessä täydellisyydessä mikään muu sekoittava tekijä ei pilaa niitä. Ja siksi se on täydellinen, ja siksi se säilyy ikuisesti. Kauheaa sanoa, mutta tällainen ’matkaromanssi’ tosissaan sopii sairaalle tai toipuvalle ihmiselle… Ei välttämättä koskaan tarvitse kertoa menneisyydestä tai ottaa riskiä. Sopii myös perfektionistille: Säilyvä täydellisyys.”

Osaan flirttailla ja pitää hauskaa. Niin monia kertoja olen tavannut uuden ihmisen, antanut hänen saattaa minut ovelleni ja sitten kääntänyt selkäni. Taloyhtiöni ulko-ovella menee piirtämäni näkymätön raja, jonka ylitse en vie suhteita. Ne jäävät kynnyksellä vaihdettujen suudelmien tasolle. Sama on toistunut ulkomailla. Anoreksian myötä minusta on tullut pikkusuhteiden mestari. Ne eivät ole parisuhteita, eivät seksisuhteita, eivätkä edes yhden yön suhteita. Ne ovat vähemmän kuin kaikki edellä mainittu. Niiden kautta saan joskus kokea itseni kauniiksi, ja niiden myötä minun ei tarvitse heittäytyä mihinkään missä tarvitsisi ottaa riskejä.

Olen katoamisen ammattilainen. Jätän taakseni ehkä jotakin, missä ihmiset uskovat minun olevan sitä mitä he haluavat. Ehkä he uskovat minun olevan täydellinen, koska katoan ennen kuin mitään epätäydellistä ehtii tapahtua tai paljastua. Ongelma on, että he eivät koskaan saa tietää kuka minä oikeasti olen, ja kuka minun sisälläni on. He eivät koskaan opi ymmärtämään, että minä en ehkä ole se, mitä he haluavat. Siksi monille ei ole helppoa antaa minun kadota.
Kuten jo aiemmin mainitsin, olen kyllä seurustellut muutamia kertoja. Olen saanut parisuhteista kokemusta ja päässyt jopa yllättävän lähelle normaaliutta, mutta se kaikki on aina loppunut nopeasti heräävään haluuni kadota.

 9.12.2015, Keskiviikko klo 22:30
”Haluaisin kertoa Larille kaikesta mitä käyn läpi, mutta se on hankalaa. Pelkään sitä miten hän reagoi. Ehkä hän ei jaksa mitään sellaista ylimääräistä… Enkä edes osaa kertoa. Miten tiputat tällaisen pommin mahdollisimman harmittoman kuuloisena, mutta kuitenkin kaiken tarpeellisen informaation sisältävänä? ’Hei muuten, mun pitikin kertoa että oon sairastanu Anoreksiaa 5 vuotta, syön mielialalääkkeitä ja käyn psykoterapiassa 2 kertaa viikossa’. Ei noin voi sanoa, eikä tällaista vaan voi yhtäkkiä aloittaa kertomaan.”

4.3.2016, Perjantai klo 21:45
Siitä asti kun olemme alkaneet viettää aikaa tiiviisti yhdessä, olen tehnyt paljon kompromisseja. Minun tarvitsisi mennä ajoissa nukkumaan että saisin energiaa tapella näiden asioiden kanssa ja suorittaa koulua samalla… Mutta ei parisuhteessa voi tehdä niin että ilmoittaa kasilta että hyvää yötä. Ei, siinä illalla jutellaan ja piirretään toisen selkään, ja tämä kaikki tuntuu niin raskaalta nyt. Eikä sen pitäisi tuntua raskaalta, sen pitäisi olla ihanaa.”

10.3.2016, Torstai klo 21:44
”Taina sanoo että on normaalia että tarvitsee suhteessa omaa aikaa, ja että pitää olla tarkkana ettei se oman ajan tarve johdu vääristä syistä. Täytyy osata vetää viivat… Tietää mikä tunne tulee mistäkin. Mikä johtuu sairaudestani joka vaatii itselleen lisää tilaa, ja mikä ei.”

”Haluanko sitten edelleen säätää jonkun tuntemattoman kanssa jossain hetkellisesti ja sitten kadota? Ei minulla sellaista oloa ole ollut. Mutta siinä olen hyvä ja sen minä osaan. Parisuhde on uutta ja vaikeaa… Etenkin nyt kun kaikki tuntuu niin hankalalta. Taina toi jälleen esille myös ’ääripäisyyteni’. Joko seurustelu on täydellistä, tai sitten se pitää lopettaa. Mutta on opittava siihen keskitiehen… Ei sen kuulukaan olla helppoa. Kaikki vaan peittyy nyt tämän sairaalajakson herättämän kamaluuden alle enkä saa selvää mistään.”

 Anoreksian läsnäolo vaikuttaa suhteisiini dramaattisesti, koska se sekoittaa yhteydet asioiden välillä. Se jättää käsiini vain yhden langan, jonka päässä on ahdistus, sekä olo siitä, että kaikki ei ole hyvin. Ahdistuksen syyn selvittäminen tuntuu kuitenkin mahdottomalta, koska langanpää on sekoittunut Anoreksian sotkemaan lankakerään. Oikean vastauksen löytäminen oikealle kysymykselle on liian vaikeaa. Niin kauan kuin Anoreksia hallitsee minua, se hallitsee myös kaikkia suhteitani, eikä tarvita suurta älyä tajuamaan, että parisuhde ei toimi jos joku ulkopuolinen hallitsee sitä.

 12.3.2016, Lauantai klo 12:49
”Pitkään hän itki, ja minä mietin mikä on vikana kun minua ei itkettänyt. Se palautti minut takaisin sinne jonnekin, kun minusta oltiin huolissaan ja minä en tuntenut mitään. Muut itkivät ja minä melkein nauroin. Nyt ei naurattanut, mutta itkin vasta kun sain sanotuksi ääneen, että en voi luvata että tulen koskaan tämän terveemmäksi. Jälkeenpäin mietin, johtuivatko ne kyyneleet siitä tilanteesta, vai siitä faktasta, että olen edelleen sairas. Pelkään että ne johtuivat jälkimmäisestä.”

”Hän kysyi ovatko kaikki suhteeni päättyneet tähän. On. Siihen fiilikseen, mikä tulee ja ajaa pois niistä kaikista hyvistä asioista. Tunne, joka haluaa että saan olla yksin, rauhassa. En vain tiedä johtuuko se siitä, että normaalisti kaipaan välillä omaa rauhaa, siitä, että sairauteni haluaa omaa rauhaa edetä, vai siitä, että en tykkää toisesta ihmisestä tarpeeksi.”

”En tiedä haluanko enää yrittää. Tiedän vain että minulla on paha olla, eikä yhdessä oleminen ole auttanut. Seurustelu tällaisessa tilassa ei ole hyväksi kummallekkaan osapuolelle. Ei sekään toimi että koko suhde tanssii sairauden pillin mukaan. Tai se, että olen läsnä vain silloin kuin voin. Jos olen suhteessa, haluan olla siinä 100%, enkä pysty siihen nyt. En ehkä ikinä, koska vaikka olen suhteessa niin olen silti yksin näiden asioiden kanssa. Eikä se helpota että sanotaan että puhuminen helpottaa; kyllä sen pitäisi oikeasti helpottaa jos sitä tekee, ja nyt se ei helpota, se on vaan raskasta. Puhun jo Tainalle. Aina vaan pitäisi puhua. Ja ymmärrän senkin ettei suhteessa voi olla puhumatta. Mutta se siinä juuri on. Tämä on minun taisteluni, ja ehkä se toinen onkin vaan tiellä eikä tukena.”

 13.3.2016, Sunnuntai klo 21:17
”Runsas kuukausi sitten jopa odotin niitä sanoja hänen suustaan. ’Minä rakastan sinua.’ Ensimmäistä kertaa ikinä odotin, en pelännyt. Nyt kun ne sitten tulivat, niin aloin voida fyysisesti huonosti. Sen takia että tajusin kuinka huonosti voin henkisesti.”

 25.3.2016, Perjantai klo 22:00
”Hän kokee olevansa viimeinen prioriteettini ja että me nähdään liian harvoin ja että en päästä häntä elämääni. Se on totta, mutta tämä kaikki sulkee muutenkin jo kaiken ja kaikki pois joten se on minulle vaikeaa. Tarvitsen aikalisän ja samalla aikalopun. Hänen kanssaan en pysty enää edes syömään ja niin ironista ja outoa kuin se onkin, syön paremmin yksin kuin hänen kanssaan. Ja jos ainoa syy nähdä häntä välillä on se, että sitä kautta varmistan päivän syömättömyyden, se on väärin ja vie niin väärään suuntaan kun vain mahdollista.”

 28.3.2016, Maanantai klo 12:48
”Ajan elämästäni pois kaikki ne jotka minua rakastavat, en tiedä miksi tämän on pakko pyrkiä siihen. Mitä se hyödyttää? Se on loppu nyt. Tänään aamulla mietin onkohan Lari jossain synkässä paikassa. Itse en oikeastaan tunne eroa entiseen, mutta olenkin tainnutkin olla siinä paikassa jo hetken.”

 Nyt ainoat suhteet minun elämässäni ovat perhesuhteet sekä harvat ystävyyssuhteet. Niissä Anoreksiaa on helpompi hallita. En enää harrasta parisuhteita, en pikkusuhteita, en mitään. On tuntunut paremmalta irtautua siitä kaikesta ja keskittyä paranemiseen. Siten minun ei tarvitse selitellä kenellekkään sitä, miksi katoan. Tämä ei ole luovutusvoitto Anoreksialle, vaan se on aikalisä, joka mahdollistaa sairauteni voittamisen.

Kaikenkaikkiaan Anoreksia on parisuhteitakin koskevissa asioissa vaikuttanut kasvuuni. Se on opettanut minut elämään yksin. Tarvitsen niin paljon tilaa itselleni, että se riitelee monesti parisuhteen ideologian kanssa. Ehkä haluan taas joskus käydä ulkona ja kokea niitä illan kestäviä hetkiä, joissa olen jonkun mielestä ehdoitta jotakin muuta kuin tätä sairautta. Ehkä alitajuisesti odotan henkilöä, joka tulee hyvällä tavalla väkisin elämääni ja muuttaa jumiutuneet käsitykseni kaikesta siitä, minkä uskon parisuhdemielessä sopivan minulle ja sairaudelleni. Ehkä olen tyytyväinen itsekseni, enkä koskaan tule tarvitsemaan mitään muuta. Aika näyttää.

8.1.2017, Sunnuntai klo 19:35
”Vaikka kerroin kysyville väärän etunimen, enkä saanut juurikaan edes tanssia tai liikkua, niin tuntui myös kivalta tuntea itseni halutuksi pitkästä aikaa. Olkoonkin että baarissa se kohdistuu kaikkiin, ei se tarkoita että juuri minä olisin jotenkin erityinen. Enkä halua nyt mitään minkään tasoista suhdetta. Haluan vain sen tunteen, mikä tulee kun joku katsoo minua. Sellaiset katseet riitelevät Anoreksian sanojen kanssa… Ne ovat niitä ulkopuolelta tulevia aseita, ja siksi ne ovat minulle tärkeitä.”

Oikeanlaisia kyyneleitä

24.1.2017 Yleinen

Mielestäni yksi tärkeimpiä asioita Anoreksiasta selviytymiseen ja ahdistuksen syrjäyttämiseen on kyky itkeä oikealla tavalla. Väite siitä että itkeminen ei auta, on yksi suurimmista valheista joita olen kuullut.

Ahdistus tuo tullessaan tietynlaisia kyyneleitä. Ne kyyneleet muodostavat pakonomaisen ja kauhuntäyteisen itkun, joka ei tunnu helpottavalta. Monta vuotta sairastumiseni alusta olin kykeneväinen itkemään vain ahdistuksen koittaessa. En osannut itkeä elokuvissa tai herkistyä häissä, sillä minulle itkeminen oli vain pakollinen osa ahdinkoa. Mitä sitten on oikeanlainen itkeminen? Se on itkua, joka puhdistaa. Se koostuu kyyneleistä jotka purkavat tunteita ja olotiloja.

Anoreksia vei minulta oikeanlaiset kyyneleet pitkäksi ajaksi, mutta muistan edelleen päivän, jona sain ne takaisin. Makasin sohvalla ja katsoin Ed Stonen elokuvaa Love in Manhattan. Elokuvassa vakavasti sairaat nainen ja mies rakastuvat tietämättään toistensa lyhyestä elinajasta. Suhde etenee, ja vähitellen päähenkilöiden kohtalot paljastuvat puolin ja toisin. Kokonaisuudessaan se on hieno tarina, mutta kaiken kauniin surun keskeltä elokuvasta paistaa läpi selkeät Amerikkalaisen romanttisen elokuvan kiillotetut pääpiirteet.

Itkin lähes koko elokuvan ajan, eikä itku loppunut edes lopputeksteihin. Itkin vielä sulkiessani televisiota, ja lopulta nauroin sitä että itkin. Tuntui sanoin kuvaamattoman hyvältä itkeä pitkästä aikaa syystä, joka ei koskettanut minua tai sairauttani millään lailla. En ollut ahdistunut, mutta itkin. Minusta tuntuu, että itkuni perimmäinen syy ei tosiasiassa edes ollut tuo kyseinen elokuva. Love in Manhattan oli vain oikeanlainen laukaiseva tekijä oikealla hetkellä. Siitä päivästä lähtien olen osannut itkeä elokuvissa ja herkistyä elämän tarjoamien hetkien edessä. En ole hullu kun sanon että itkeminen voi olla ihanaa.

Oikeanlaiseen itkuun tarvitaan siis oikeanlainen laukaiseva tekijä. Mielestäni parhaita elokuvia ovat juuri ne, jotka saavat ihmisen itkemään. Ne herättävät tunteita joihin voi ehkä samaistua, mutta tärkeintä on, että ne syntyvät ulkopuolisten tekijöiden voimasta. Nuo ulkopuoliset tekijät ovat syy siihen, miksi rakastan taidetta. Taide on elokuvia, musiikkia, kuvia, performansseja ja kaikkea sitä, mikä koskettaa meitä. Sairaan näkökulmasta taide on ulottuvuus, joka luo mahdollisuuksia löytää uusia tunteita paikoista, joissa sairautemme ei asu. Se antaa meille kosketuspinnan tunteisiin, joihin sairautemme ei pääse käsiksi, ja sellaiset tunteet ovat puhdistavia. Niiden tunteiden mukana tulee oikeanlaiset kyyneleet. Minulla on ipodissani soittolista, johon olen koonnut kaiken sen musiikin, joka herättää minussa tunteita. Niin tragikoomiselta kuin se kuulostaakin, laitan joskus sen soittolistan soimaan vain itkeäkseni vuolaasti.

Toiset meistä osaavat itkeä luonnostaan. Se on terveyden merkki. Toisille, kuten minulle, itku on taito joka täytyy ehkä opetella, mutta joka auttaa käsittelemään asioita kuin itsestään. Kyyneleet käsittelevät asioita. Jos ne eivät pääse ulos, ne patoutuvat ja kasaantuvat niiden asioiden ympärille, jotka oikeasti ovat ongelmallisia. Siitä seuraa ahdingollinen itku, joka ei käsittele asioita, vaan osoittaa niiden yliotteen. Oikeanlainen itkeminen ja herkistyminen on siis tervettä, vapauttavaa, ja ennenkaikkea merkki siitä, että ihmisen mahdollinen sisäänpäin kääntyneisyys on päässyt kierähtämään oikeaan suuntaan. Siksi koen sen erityisesti Anorektikoille tärkeäksi taidoksi sekä paranemisen mahdollistajaksi.

Lentävä matto

20.12.2016 Yleinen

Toistuvat ylä- ja alamäet ovat ehkä vaikeimpia, mutta kuitenkin taudinkuvaa parhaiten vastaavia ilmiöitä. On vaikeaa käsitellä sitä, miten parempien kausien jälkeen tulee taas huonoja jaksoja. Mitä pienimmätkin vastoinkäymiset voivat laukaista jyrkkiä alamäkiä, ja niiden seurauksena on poikkeuksetta vielä itse alamäkeäkin pahempi romahdus. Se romahdus tulee tunteesta joka syttyy kun huomaan, että suunta on jälleen kääntynyt. Jokaisen paremman jakson aikana uskon sinisilmäisesti siihen, että pahuus on ohi ja suunta on vain ylöspäin. Siksi sen pahuuden paluu on jotakin sellaista, johon en koskaan näytä tottuvan. Tuntuu kuin Anoreksia leikittelisi tunteillani. Se kutoo minulle kauniin maton ja houkuttelee minut astumaan siihen. Sitten se nauraa ilkeästi ja vetää sen maton altani.

Huonot jaksot saavat minut joka kerta ajattelemaan kulunutta aikaa. Sitä, miten vuosien jälkeenkin tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut. Totuus kuitenkin on, että asiat ovat kuin ovatkin muuttuneet: Olen näiden vuosien varrella oppinut paljon elämästä. Opitut asiat ehkä antavat kaikelle tapahtuneelle merkitystä, mutta sitä on vaikeaa ajatella alamäkien aikana. Edes suurempi merkitys ei tuo minulle uskoa siihen, että jonain päivänä tämä kaikki on ohi.

2.9.2012, Sunnuntai klo 20:16
”Kun lähdin kävelemään poispäin työpaikalta, kyyneleet alkoivat valumaan poskiltani ja minusta tuntui taas että olin rikki. Hajosin käsiin… Omiin käsiini. Taas.”

6.10.2013, Sunnuntai klo 10:03
”En osaa päättää onko turhauttavaa, kamalaa, surullista vai typerää, että olen pyörittänyt samoja pirun ajatuksia mielessäni jo monta vuotta, eikä loppua silti näy? Onkohan sitä koskaan tulossa…”

3.2.2014, Maanantai klo 19:50
”Turhauduin taas siihen samaan lauseeseen. ’Sä olet sairas’. Eniten turhauduin sairauteen. Pian se turhautumisen itku kääntyi pääni sisälle ja kaikki ajatukset jotka ovat jo ainakin vuoden pysyneet taka-alalla huusivat päässäni eri asioita ja se sattui. Ne käskivät satuttaa, olla ottamatta lääkkeitä, huutaa täysillä apua ja samalla pysyäkin hiljaa lukkojen takana. Pieni valkoinen yläkerran vessa oli kuin suoraan painajaisistani. Tällä kertaa olin kuitenkin hereillä. En tiennyt että näin voisi enää tapahtua. Näin monen vuoden jälkeen… Voiko olla että mitä kauemmas pääsen sairaudesta, sitä harvemmin, mutta tiukemmin se kiristää otettaan päässäni? Sisälläni on edelleen jotain hullua, täysin hullua, mikä ei kuulu sinne. Pelkään itseäni taas.”

 18.4.2014, Perjantai klo 10:59
”En voinut tietää vuosi sitten että tilanne ei ole vieläkään parantunut. En ikinä ajatellut että tämä kestäisi näin kauan. Halusin uskoa että se menee pian ohi ja sitten taas jaksan. Sana ’sairas’ sattuu niin paljon… ’Sä olet sairas.’ Sairas. Kaiken tämän jälkeenkin… Olen yhä sairas.”

 14.12.2014, Sunnuntai klo 23:13
”Tuntuu kuin kaikki olisi palaamassa ennalleen. Sillä väärällä tavalla: Ei siihen mitä oli ennen kuin kaikki alkoi, vaan juuri siihen mistä kaikki alkoi. Aivan kuin saisin toisen mahdollisuuden valita nyt sen toisen tien mitä en valinnut viimeksi… Sen ’oikean tien’. Mutta miksi se on yhä niin hankalaa? Tiedän täsmälleen, liiankin tarkasti, mihin se väärä johtaa… Tiedän sen ja tiedostan sen kaikella mahdollisella tavalla, ja silti se kuulostaa ihanteellisen houkuttelevalta päässäni. Se ei ole sitä, tiedän sen! Silti en suostu tietämään sitä 100% ja kun ajattelen tätä tietämisen ja tiedostamattoman tietämättömyyden välistä sekavaa massaa, en saa selvää enää mistään.
Tuntuu kuin olisin kirjoittanut sen kaiken jo kertaalleen. Kaiken sen miltä nyt tuntuu… Hallinnan tunteesta, syömättömyydestä, ja siitä miten pystyn kyllä syömään mutta en vaan halua. Siitä että on paha olla ja missään ei ole hyvä, ja että näkee mielikuvia juustoraastimesta repimässä ihoa koska sen aiheuttama jälki voisi uskottavasti olla peräisin kompastumisesta asfaltilla.
Ainoa ero on haamu tämän kaiken yllä. Se haamu on menneisyys, joka häilyvästi muistuttaa että olen kokenut tämän jo. Mutta en tiedä kenen puolella se haamu on. En halua ottaa lääkettä, se ei johda mihinkään. Haluan olla normaali… Enkä halua että äiti ja muut alkaa taas vahtia että syön ja pysyn ehjänä. Sekään ei johda mihinkään. Tämä on minun taisteluni nyt enemmän kuin koskaan. Vanhenen päivä päivältä, ja joka päivä minulla on enemmän vastuuta päätöksistäni.
Taina sanoo että minulla on tahdonvoimaa enemmän kuin monella muulla, ja että nyt se täytyy vaan kääntää oikeaan asiaan. ’Sä tiedät mitä sun pitää tehdä.’ Ja minä tiedän. Mutta en tajua miksi se on niin vaikeaa… Minulla ei ole enää hyvä olla kotona. haluan vaan pois, ja kun lähden, en tiedä minne menisin. Olen yksin mielessäni ja nyt kun se yksinäisyys taas konkretisoituu, se tunkee myös elämään pääni ulkopuolella. Joskus oikeasti mietin että ottaisin viinapullon, ostaisin röökiä ja unohtuisin niihin huoneeni ikkunalaudalla. Heittäisin kaikki ajatukset ikkunasta. Mutta sekään ei johda mihinkään. En tiedä mikä johtaa. Reitti ulos tästä kaikesta… Ennen kuin putoan taas syvemmälle, sinne missä olen jo ollut ja minne olen taas matkalla. Suunnittelen teräviä juttuja kunnes havahdun ja tiedän että se katkeaa lääkkeellä, jonka jälkeen unikin tulee vaikka se onkin painajainen, mutta en halua ottaa sitä lääkettä. Koska kuten sanottu; se ei johda mihinkään.”

 25.12.2014, Torstai klo 22:05
”Joulu, ja se että syö vaan pysyäkseen pystyssä, on huono yhdistelmä. Olen pettynyt itseeni. En vain mennyt omaan kuplaani, vaan myös itkin vessassa. ’Kasvaisit jo yli tästä’ –ajattelin.”

 23.1.2015, Perjantai klo 11:23
”Tänään olin lääkärissä vaikka näiden käyntien piti jo loppua… Ajattelin että tämä on vain tsekkaus ja kaikki on hyvin, vaikka jokaisen sellaisen ajatuksen takana oli selkeä kuva siitä mitä tulisi tapahtumaan, ja mitä tapahtui. Paino oli laskenut monta kiloa ja seuranta on aloitettava heti, vaikka vielä varmistin useaan kertaan onko se tarpeellista… En halua takaisin sinne! Sinne mistä lähdettiin. Vaikka siellähän minä jo olen. Nyt näyttää siltä että ainoa ero entiseen ja tähän päivään on totuuden ja valheen ero. Jos en pysty syömään, en enää valehtele vaan vastaan jos kysytään. Se on oikeasti ainoa oikea suunta, ja vaikka en nyt pystykään olemaan iloinen siitä askeleesta jonka otin eteenpäin mennessäni lääkäriin, niin tiedän että sen myötä tulleet 10 askelta taaskepäin eivät jää sinne. Taistelen ne takaisin kaksinkertaisesti koska haluan elää. Oikeasti haluan, vaikka olen kuoleman väsynyt tähän kaikkeen.”

 14.6.2016, Tiistai klo 16:40
”Viimeinen nuorten puolen psykiatrikäynti. Hän kyseli enemmän kuin koskaan vaikka olisin vaan halunnut saada ne paperit ja päästä ulos sieltä. Eikö hän nähnyt kuinka vaikeaa se minulle oli? Vai kyselikö hän juuri sen takia että hän huomasi sen? Itkuani hän ei ainakaan huomannut; kyyneleet valuivat vasta kun käänsin selkäni. Tuntui että kaikki sanat sattuivat. Omani ja sen lääkärin. Sen kertominen että lääkevähennyssuunnitelmat ei tule onnistumaan ja kaikki on huonosti taas. Kysymyksiin vastaaminen… Ja ne kommentit: ’Sähän olet kohta jo 21’ ja ’Kyllä mä huomaan että sä olet vielä ihan eksyksissä’. Siinä tilanteessa ne sattuivat ja tuntuivat kuin joku kertoisi ne ensimmäistä kertaa vaikka niin ei todellakaan ole. Jälkeenpäin haluaisin vain huutaa että ’Mä tiedän, okei? Sun ei tarvitse sanoa sitä, mä tiedän sen.’ Se tuntui niin pahalta koska se on niin totta. Täytän 21 ja tilanne pääni sisällä on edelleen se, että en tiedä mitä tekisin tämän kaiken kanssa. Olen eksyksissä. Sekin on totta. Minun ei vaan tarvitse kuulla sitä koko ajan. Kuulen sen kun koitan selvittää ajatuksiani, näen sen kun katson kuntosalin jälkeen peiliin ja muutos on epätodellinen, kiroan sitä joka kerta kun arvon vaihtoehtojen välillä ja kaikki tuntuvat huonoilta.”

 30.11.2016, Keskiviikko klo 14:07
”En halua sairaalaan. Mitä tämä on? Olen jo elänyt tämän ajan yli. Odotan vain että herään painajaisesta, niin kuin joka aamu ja monia kertoja yössä. Pahoin pelkään, että tämä kaikki on kuitenkin totta.”

Kuten päiväkirjani kertoo, se Anoreksian kutoma matto on lähtenyt altani joka vuosi. Vuodet vaihtuvat, mutta alamäkien aikana kirjoittamani tekstit pysyvät yhtä yllättyneinä, väsyneinä ja epäuskoisina. Nyt kun luen niitä, minun ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla lainkaan yllättynyt siitä, miten matto on lähtenyt altani tänäkin vuonna. Järki on kuitenkin se yksi asia, mitä tässä kaikessa ei ole. Olen jälleen yllättynyt. Mietin, miten kaikki elämääni palannut hyvä on voinut taas haihtua hitaasti pois? Suurin järkytys on se, miten syvälle olen pudonnut tällä kertaa. Luulin että näin syvälle ei voisi enää mennä. Luulin että sellaista ei voisi enää tapahtua.

Kaikki romahtaa kun pahuus iskee pitkän hyvän jakson jälkeen. Se tuntuu joka kerta lopulliselta. Siltä, kuin mitään ei saisi enää korjattua. Romahduksiin kai kuuluu se, että unohdan miten kaikki tulee ajan myötä taas olemaan paremmin. Jos muistaisin sen, ei alamäki olisi koskaan niin vaarallinen mitä se pahimmillaan on. Minun on hankalaa hyväksyä sitä, että vuosi vuodelta huomaan edelleen olevani sairas. Se on kuitenkin fakta, että alamäkiä tulee aina olemaan. Ne kuuluvat paitsi tähän sairauteen, myös elämään yleisesti ottaen. Ehkä taas seuraavien kuuden vuoden päästä olen oppinut olemaan yllättymättä mistään negatiivisesta. Ehkä silloin olen liimannut jalkani siihen mattoon ja kun joku koettaa vetää sen altani, minä lähden mukana. Siinäpä saa Anoreksia heitellä minua ja mattoa, koska minua ei enää haittaa. Se tekee minulle vain lentävän maton jonka kyyti on töyssyistä huolimatta elämää parhaimmillaan.

 

Kyyneliä ja väsymystä

17.10.2015 Yleinen

Kaikki on ihan hyvin. On vaan ollu jotenkin tunteikas loppuviikko. Katselin tuossa loppuviikosta telkkarista Inhimillisen tekijän ja itkuksihan se meni. Jälleen tajusin, että koin aivan samoja tunteita, mitä haastateltavat ohjelmassa kertoivat tunteneensa, kun olivat kokeneet kohtukuoleman. Marianna kertoi, että hän oli toivonut, että vauva olisi vain otettu pois kohdusta pian ja hän olisi päässyt kotiin. Aivan oli samat tunteet itselläkin tuolloin. Nytkin olen kokenut jotain samankaltaisia fiiliksiä. Pelkään niin tätä tulevaa, että olisin voinut sanoa lääkärille torstaina, että keskeytetään tämä raskaus jo nyt, en kestä sitä sitten myöhemmin. (Kuulostaa varmaan ihan typerältä ja siltä se itsestänikin tuntuu, mutta minkäs teet…)

seuraavat kyyneleet vieritin, kun sain viestiä meidän ihanalta kätilöltä. <3 kiitos, olet niin tärkeä! <3 ihanaa, että joku uskoo ja tsemppaa mua eteenpäin.  Voi kun kaikki menis hyvin loppuun asti ja voisin kikkailla synnytyksen siten että saisin tämän ihanan kätilön paikalle. ( inhimillisessä tekijässä Marianna kertoi että hänen synnytys oli käynnistetty heille tärkeän kätilön työpäivä).

Olen koittanut lukea ensi viikon anatomian tenttiin. Solut, lihakset, hermoston, solukalvot jne… Pää on aivan sekasin. Ja mikä parasta, väsymys on taas huipussaan. Öisin nukun 10 tuntia ja silti päivällä väsyttää. Ihana yhdistelmä. Olen nyt sit tyytynyt osaksi katselemaan netistä peruskoululaisille tarkoitettuja videoita, missä kerrotaan soluista jne. Pysyn paremmin hereillä, ja ymmärränkin asian. :D

meillä koulussa ois ens viikolla hepatiitti-rokotukset. Kaikki saa ne nyt ilmaiseksi koulun kautta, mutta minäpä oottelenkin sen kanssa sitten jonkin aikaa. Ei ne niitä piikkejä raskaanaoleville pistä. Influenssarokotteen saisin kans, mutta taidan jättää välistä. En oo sitä koskaan ottanu enkä oikein luota näihin rokotuksiin. ( kuulostaa varmaan hyvältä, tuleva terveydenhuollon ammattilainen joka ei usko rokotuksiin) Tällä en sit tarkota mitään perusrokotteita, vaan näitä kaikenmaailman ylimääräisiä rokotuksia, joita tulee kokoajan markkinoille. En ole esim. Influenssarokotteesta kuullut keneltäkään vielä mitään positiivista sanottavaa. Niin,  ja tämä on siis minun kokemus asiasta, jokainen onneksi saa tehdä itse päätökset. :)

Kauhea ahdistus ja stressi

18.5.2015 Fiilikset matalalla

Kauhea ahdistus ja stressi. Levoton olo. En pysty asettumaan aloilleni ja rauhottumaan. Mua vaan ahistaa niin. Tuntuu kuin joka puolella olis joku joka haluis käydä mun kimppuun. Tiedän sen olevan oikeasti harhaa, mutta tekemättömät työt ja muut sellaiset vainoavat mua. Paniikki kolkuttelee ovella. Oon kaupungilla DKT:ssa. En usko illan kotona sujuvan ongelmitta. Ahdistu repii hermoja.

Tavarat meinaavat väkisinkin lähteä kädestä. Sain vain vaivoin estettyä itseäni heittämästä puhelintani täysillä päin seinää.

 

Nyt olen siis jo matkalla kotiin. Viimeisen tunnin ajan olen meinannut joka hetki purskataa itkuun. On ollut pakko purra hammasta.

Väsyttää aivan kauheasti. En jaksaidi askeltakaan. Pakko. Tänään on vielä partio..

 

-Elina

Mikä mua vaivaa? Särkynyt sydän vai aivot?

16.2.2015 Yleinen

13. päivä perjantaina kirjoitin hyvin positiivisen blogitekstin aamupäivällä. Illalla itkin silmät päästäni ja meinasin lopettaa hengittämisen kun sattui niin paljon. Tunteiden heittely johtuu ristiin menneistä suksista.

Yöllä oli vaikea nukkua. Näin kaiken maailman pelottavia unia ja muutenkin uni ei meinannut tulla koska mietin koko ajan asiaa ja sitä kuinka pahasti olen mogannut ja tyrinyt ja käyttäytynyt huonosti… pyysin kyllä jo anteeksi ja yritin itsekin miettiä mitä helvettiä tapahtui. Painetta lisäsi se, että lauantai on punnituspäivä! Ja tiedossahan oli, että viikolla oli ollut kontrolloimatonta syömistä.

Lauantai aamu ja puntari esiin. Paino oli pudonnut 200g. Mä en voi sille mitään, mutta mun sydän ja pää murtuu. Tää tuntuu kaikki niin turhauttavalta ja turhalta ja mua suututtaa. Kaikki aina sanoo, että aluksi paino putoaa helposti kun ylimääräistä on niin paljon, mutta -200g viikossa ei mun mielestä ole paljon. Ja se työmäärä mitä mä olen sen eteen tehnyt on mun mielestä hirveä.

Kai mä sitten teen vain jotain väärin. Mun päässä soi sanat jotka yksi sairaanhoitaja sanoi muutama viikko sitten: ”Oletko sä koskaan oikeasti edes yrittänyt?”. Jaa olenko? En mä kai ole elämässäni mitään koskaan niin paljon ja usein yrittänyt kuin pudottaa painoa. Mä en pysty tähän edes kirjoittamaan kuinka paljon muhun nyt sattuu.

Viisi viikkoa takana sitä, että olen käynyt 5kertaa viikossa salilla, sitä ennen kävin 10vko vähintään 2kertaa viikossa salilla. Eli liikuntapuoli on kai kunnossa. Tai tähänkin joku varmasti pääsee sanomaan, että pitäisi liikkua eri tavalla. Syömisiä olen yrittänyt tarkkailla ja pitää kirjaa taas vähän aikaa, mutta se tuntuu niin ylitsepääsemättömän raksaalta. Ruuan tekeminen on raskasta ja sen miettiminen on raskasta. Helpommalla pääsee kun hakee pitsan tai lämmittää sellaisen uunissa. Ja koska Muru on niin hoikka niin hänellä tuollainen roskaruoka ei tunnu missään.

Huomenna mä menen uuteen työpaikkaan tutustumaan uuteen työhön. Mua ahdistaa hirvittävästi… entäs jos en osaakaan sitä, entäs jos en päärjää siinä, miten mun ylipaino vaikuttaa siihen työhön?

Mä toivon niin omaa kuolemaani. Kuolemantoive pyörii mun päässä ja hiljaa kyyneleet valuu mun poskille. Mä pyyhin ne pois ja astun ulos tästä asunnosta ja hymyilen vastaantulijoille, moikkaan naapuria ja juttelen kuinka mukava viikonloppu oli takana ja kuinka innoissani odotan tulevaa viikkoa ja treenejä.

kukat

Kyykkää läski, kyykkää

2.2.2015 Yleinen

Menkat, nuo ihmiskunnan elämän pyörittäjät. Aiheuttavat kiukkua, suuttumista, nalkuttamista, itkua ja tämän lisäksi vielä pitkän listan fyysisiä oireita. Naisen kehon ominaisuus jolle nainen ei oikein voi mitään. Neljä päivää on mennyt itkiessä. Kysyttäessä syytä, syitä on tuhansia ja sitten taas mitään syytä ei ole. Perjantaina olin aivan paniikissa koska en vain pystynyt lopettamaan itkua. Vesi vain valui silmistä ja oli aika lähteä salille… Olin ottanut yhteen treenikaverin kanssa ja pyytänyt jo anteeksi reilusti, mutta silti sydäntä poltti. Toinen kaveri sanoi, että eihän sinne salille ole pakko lähteä. En olisi halunnukaan lähteä, mutta halusin tehdä sen helkkarin käsitreenin. Se on kuitenkin yksi mun suosikki treeneistä. Nopeasti on muodostunut nämä suosikki treenit ja ne mitä vihaa… No onneksi lähdin. Seuraavana päivänä oli kädet kipeet ja varsinkin ojentajat ja se on aina huippu tunne.

Tänään mennään kyykkään. Joka läskin unelma homma. Tällainen pullero raahataan peilin eteen ja siihen peiliin pitäisi vielä katsoa ja mennä kyykkyyn ja sitten nostaa tämä yli sadan kilon ruho pystyyn. Helvetillinen liike vaikka normaalille ihmiselle ihan normaalia elämää. Kokeilepa olla lihava ja mennä kyykkyyn. Tänään mukaan lähtee taas kaveri ja tietty tää treenari joka ei päästä mua helpolla, ei hetkeekään anna löysää. Kyykky on kyllä mun yksi suosikki treeneistä joten hyvällä mielellä lähden tietysti salille ja varsinkin koska nyt on ollut kaksi päivää taukoa salista niin onhan sinne mukavaa mennä.

Hellyyttävä Joulu. 7 päivä joulukuuta

7.12.2014 Jaskakin soitti jo kaverilleen, Yleinen

Kun Irene oli katsellut edellisenä päivänä Presitentin linnanjuhlia oli hänelle tullut vielä eräs asia mieleen. Miten kivalta tuntuisi saada vielä Sykerön perheeseen televisio. Taavetille hän päätti tästä asiasta kertoa, ehkä varovaisesti kuitenkin. Omista rahoista se on kuitenkin ostettava kun ei ole keräykset olleet kun vasta yhden päivän ihmisten ulottavuudella. Ja kuinka ne keräykset sitten tuottavat, saako niistä omia rahoja pois. Taavetti tulikin juuri sopivasti sisälle ja Irene hiippaili miehensä luo. Taavetti oli jo oppinut tuntemaan vaimonsa ”metkut” melko lailla tarkkaan. Irene siinä hiukan miehensä poskia silitteli ja pyysi Taavettia istumaan tuolille jos hän vaikka hiukan hieroaa sinun hartioitasi. Taavetti teki työtä käskettyä istumaan keittiön tuolille samalla kuunnellen mitä vaimolta nyt on tulossa.

taakka 3

Vaimo alkoi hieromaan miehensä olkapäitä samalla tietenkin puhumaan Sykeröllä sattuneista hellyyttävistä hetkistä. ”On niin ihanaa katsella kuinka tyytyväisiä he ovat olleet saamistaan puhelimista, puista ja tuosta alkavasta pesuhuoneremontista. Jotenkin he ovat kuitenkin vielä yhtä kotiin kuuluvaa laitetta vailla. Muuten miltäs tämä hierominen sinusta tuntuu”. ”Oikein hyvältä tuntuu, jatka vaan juttuasia”, kertoi mies puristavien kämmenien käsittelyssä. ”Niin kun olet varmaan huomannut, niin kaikki mitä heille on viety, ovat he niistä olleet sangen vilpittömiä ja onnellisia. Jopa itkunkin myötä on heiltä tullut kiitokset. Ja ovatko he koskaan saanneet mitään. Ei edes oma poika ole heitä auttanut. Kaksistaan he asuvat omassa talossaan vaan vanha radio seuranaan vaikka ei siitä aina kuulukkaan mitään”. Taavetti kuunteli ja kuunteli mutta mitään tietoa ei vielä ole tullut ostamisesta, alustaa on kyllä jo pitkään kerrottu. Niinpä Taavetti jatkoi kuuntelemista ja Irene jatkoi. ”Jotenkin nämä vanhukset ovat jäänneet kaikista tapahtumista täysin sivuun kun ei ole mitään kunnollista laitetta josta voisi oman maan ja kaikkien muidenkin maiden asioita kuunnella. Siksi olisin sulta kysellyt vielä, tuntuuko hierominen hyvältä, niin että jos ostaisimme vielä television heille viihteen tuojaksi. Kuitenkin he osaavat arvostaa kaikkea auttamista suuresti”. Taavetti aukaisi suunsa ja kiitteli hieromisesta, oikein pieniä palloja silmissäni lentelee. ”Emme taida niistä keräyksistä saada kaikkia mitä esimerkiksi rakentaminen tulee maksamaan. Mutta emmehän voi tätä auttamista tähänkään jättää. Kuitenkin tätä auttamista on tehty jo niin pitkään, että eiköhän se yksi televisio siihen vielä mahdu”. Irenen silmistäkin kyyneleet pyysivät lupaa tulla ulos. Nyt hän oli niin onnellinen, että kapsahti miehensä kaulaan puristaen häntä kovaa ja päälle vielä suudelmankin antoi. Irenellä oli hyvä olla ja maanantaina lähdetään hakemaan televisiota heille.

Taavetti muisti kysellä vaimoltaan, että oletkos tehnyt sen pienen toimikunnan jo valmiiksi. ”Olen minä sitä miettinyt mutta en oikein ihan tarkkaan tiedä. Jos minä itse olisin siinä ja tietenkin myös sinä. Mitenkä olisi sitten Irmeli Pahtonen. Tuleeko tästä toimikunnasta silloin liikaa poliittinen”. ”Ei minusta tule, ja hänhän on demarian edustaja ja oikeastaan mitä me ollaan aina autettu ovat työväen ihmisiä. Ja kuitenkin ensiksi hän on varteenotettava eduskuntaehdokas ja toiseksi hänellä on koulutusta ja tietoa mistä voisimme rahaa saada näihin kaikkiin tekemisiin. Minusta ilman muuta Irmeli Pahtonen toimikuntaan myöskin. Vieläkö siihen pitäisi saada yksi edustaja lisää”. ”Jos ajatellaan sitten Tuula Koistista. Hänhän on työpaikassaan sihteeri ja minusta hän on aika välkky. Meidän palaverissakin hän luontevasti heitteli ideoitaan esille”.

taakka 4

Mutta nyt oli hyvä aika soitella maanantaiksi kaivinkone ja talkooväkeä Sykerön talkoisiin. Taavetti soitti kaivurin ja Irene alkoi soittelemaan miehiä ja naisia paikalle.

Sykeröllä oli hiukan jo päästy normaaliin päiväjärjestykseen. Jaska käveli ja piti puhelinta kädessään, vaan ei kukaan soitellut. Hän oli harmissaan moisesta vehkeestä kun ei kukaan hänelle soittanut. Almaakin alkoi jo tuskastuttamaan Jaskan käytös. ”Laita jo se puhelin pöydälle ja mieti jotain kavereitasi ja pistä sitten nimet paperille. Irene kun tulee niin hän sitten selvittää heille numerot”. Ehdotus olikin niin hyvä, että molemmat alkoivat laittelemaan nimiä paperille ylös. Vaikka täällä asuen ei olekkaan oltu oikein kenenkään kanssa missään puheyhteyksissä. Nimiä kuitenkin paperille molemmilta tuli ja paikkakuntia jossa tiedettiin heidän viimeksi asuvan. Tekniikka oli kuitenkin sen verran outoa, että ei kumpikaan uskaltanut alkaa kyselemään numeroa heille. Ikää kun kuitenkin oli Jaskalla jo 71 vuotta ja Alma oli kaksi vuotta vähemmän. Mutta kun ei ole vanhassa radiosta tarvinnut kuin yhtä nappulaan kääntää niin asema oli melkein kohdallaan. Radio tietenkin kaipasi välillä pehmeitä nyrkiniskujakin, että sieltä välillä sai äänen kuuluville.

Jokisen Taavetin ja Irenen puhelin oli ollut kovassa käytössä. Mutta oli talkooväkeäkin tullut jo toistakymmentä ihmistä. Ainoana kieltäytyjänä oli Tohmosen Karri jolla oli työeste, mutta seuraavana päivänä hänkin lupasi tulla lennosta taas paikalle. Hän ei halunut jättää väliin Alman herkullista kahvipöytää joka työn ohella oli se päivän paras paikka.

Kaikki asiat oli nyt selvitetty. Oli rautakauppaan soitettu jo aiemmin ja kodinkoneliikkeeseen soitetaan maanantaina. Irene päättikin lähteä katsomaan mitä vanhuksille kuuluu. Taavettikin lupasi lähteä mukaan kuuntelemaan vanhuksia. Pihaan tullessa Jaska jo köpötteli ovea aukaisemaan puhelin kädessä. ”Onkos jo sun puhelin pirissyt”, kyseli Irene. ”Ei pirise yhtään, onkohan tässä jokin vika”, kertoi Jaska totisena.” Katsotaan nyt sitä puhelinta mikä siinä sitten on”. Irene tutki puhelinta ja totesi Jaskalle, että kukaan ei vielä tiedä sun numeroa. Olisiko sulla jotain nimiä niin laitetaan ne tänne”. ”On minulla nimiä jos nämä ihmiset vaan löytyvät”. Irene näytti kuinka numerotiedustelusta saadaan nimet selville . Molemmat vanhukset katselivat tarkkaan kuinka numerot saadaan selville, ja kuinka ne lisätään puhelimeen. Nyt oli kaikki nimet tallennettu puhelimeen ja Jaska päättikin soittaa erääseen numeroon. Han sai puhelimen jo hälyyttämään ja hetken päästä jo Jaska vastasi ”Tääll on Sykerön Jaska mitäs sinne teille oikein kuuluu”. Puhetta alkoikin tulla jatkuvalla syötöllä kun ei Jaskakaan ole ollut kavereihin yhteydessä moniin vuosiin.

Alma pyyteli vieraitaan kahvipöytään. ”Huomenna sitten alkaa Teille se remontti”. ”Niin alkaa, että oikein jännittää meitäkin, kuinkahan tässä oikein käy”. ”Hyvinhän siinä käy. Mekin tullaan heti navetan jälkeen tänne. Sitten tulee kaivinkone ja Suikkasen Niilo sekä tietenkin rautakaupan auto. Se tuo sellaisia tavaroita jotka ensin menevät käyttöön. Hyvin se kaikki alkaa. Ensimmäinen päivä menee tietenkin tavaroiden siirtämiseen ja purkaamiseen”.

Kahvit oli juotu ja Jaska pääsi soittelemaan kavereilleen. Nyt hän oli pollea poika puhelimensa kanssa. Huominen päivä onkin sitten kiireellinen. Irenellä tuli vielä mieleen Alman kauppareissu. ”Mielellänihän minä kauppaan lähden jos se vain sopii”. Asia oli päätetty

 

Jatkuu huomenna.

piki

Hellyyttävä Joulu. 5 päivä Joulukuuta

5.12.2014 Rakentaminen alkaa kohta, Yleinen

Joulukuu oli saatu hyvälle alulle ja Alman sekä Jaskankin auttaminen oli saatu käyntiin. Almalla oli aamulla tullut paha mieli. Poika ei ole käynnyt kahteen vuoteen heillä kylässä. Yhden kortin vaan on lähettänyt. Siinä luki vähäisesti seuraavaa osoitteen lisäksi. ”Meillä on kaksi lasta. Mira 2 v. ja Sami 7kk”. Niin pahalta tuntuu kun ei saa katsella noita pieniä lapsia. Antaa heidän puristella sormiani ja hymyillä, saisin keinutella hiljalleen keinussa pienokaista hyräillä hänelle ja kun viimein vauvan nukahdettu syliini, tulisi minulle siitä lämmin ja hyvä olo. Mutta en ole sellaista päässyt vielä kokemaan, on vain niin yksinäinen olo vaikka Jaska onkin mun seuranani. Kyyneleet vuolaasti tippuivat Alman kosteista silmistä rinnalle. Jaska kuunteli Alman hiljaista puhetta ja tuli lohduttamaan vaimoaan.taakka 2

Irene oli kauppareissulla kirkonkylässä. Tuiskulan kirkonkylä oli aika vilkas kauppapaikka. Liikkeet olivat isoja ja välillä löytyi hyviäkin tarjouksia. Näin kävi nytkin kun paikallinen kodinkoneliike tarjosi puhelimia 30 €uron hintaan kappale. Kaksi puhelinta ostettiin Sykerön perheelle. Nyt heillä oli yhteys mailmalle, vaikka soittaisivat presitentille.

Samalla reissulla käytiin katsomassa erästä pientä rakennusalan yrittäjää. Hän teki välillä isojakin töitä vaikka etupäässä hänen remontit olivatkin pieniä kun kerran yksin näitä töitä teki. Suikkasen Niilo olikin kotona mikä Irenen kannalta oli hyvä juttu. Irene kertoi heidän tehtävästään mitä olemme Sykerön vanhuksille tekemässä. Pieni mutta tässä tietenkin on, että voiko tälläisen tehtävän suorittaa näin talvella. ”Hyvinkin voi jos on vain peitteitä vesiputken päälle”. Asiat lyötiin lukkoon siltäosin, että Ville tulee katsomaan seuraavana päivänä mikä on tilanne. ”Ja jouluksi pitäisi saada kuntoon. Onkos siellä talkooväkeä ja vähän sellaistakin väkeä joilla pysyy vasara kädessä”.  ”Kova auttamisen halu on kyläläisillä, eiköhän ne asiat ole järjestyksessä”.

lahjan anto

Hienolta tuntui kaikki asiat, tuumi Irene kun ajeli kirkonkylältä kotiinsa. Ensin hän päätti kuitenkin käydä Sykerön kautta ilmoittamassa, että tälläisiä miehiä tulee huomenna sinne töitä tekemään.

Hän astui omakotitalon rappusia ylös kun huomasi Alman hänelle vilkuttavan keittiön ikkunasta. ”Voi miten ihanaa että tulit meitä katsomaan. Käyppä istumaan niin keitellään kahvit”. Nyt on vähän kiire kun olen menossa vasta kotiin lypsämään lehmiä. Mutta nyt olisi vuorossa seuraavanlainen juttu. Miten olisi jos Teille tultaisiin rakentamaan kylpyhuone sisäveskin kanssa. Talkoilla tehdään eikä Teidän tarvitse laittaa siihen yhtään rahaa. Se on meidän kyläläisten joululahja Teille”. Jaska istahti keittiön penkille ja Alma hakeutui keinuun istumaan. Alma laittoi kätensä suunsa eteen ja heikolla äänellä kuului, ”Herranen aika sentään”. ”Miten te nyt sentään menette tuollaista tekemään, hyvähän meidän on ollut käydä ulkohuussissakin, mitä te nyt semmoista”: Alma ja Jaska olivat aivan sanattomia. Ja kun vielä Irene otti kassista kaksi puhelinlaatikkoa ja sanoi, ”Nyt pääsette soittamaan vaikka pojallenne, tässä on sellaiset värkit. Mutta katsotaanko huomenna niitä tarkemmin, kuinka ne palaavat”.

hattu 2

Sykerön vanhukset jäivät katsomaan Irenen perään kun hän vilkuttaen lähti kotiinsa. Alma ja Jaska istuivat hiljaa tuoleissaan. Irene oli saannut heidät hiljaiseksi. Jopa Alma oli hiljainen, hän ei yksinkertaisesti osanut lähteä kiikusta mihinkään. Siinä hän vain istui ja välillä katsoi miestään, joka myöskin oli aivan pois pelistä. Vasta kun Jaska sanoi, että katsotaanko millaisilla vehkeillä sitä nykyään ihmisille soitellaan. ”Älä, älä koske niihin kun et tiedä mistä pitää painaa”. ”Enhän minä mistään painakkaan katson vain kun nostan laatikosta kannen ylös”.  ”Oleppa sitten varovainen ettei tarvi heti Irenelle antaa toista, että se menikin rikki”.

Iltapäivä oli ollut ihmeellinen, ihmeellisiä asioita oli tullut heidän eteensä paljon. Siinä sitä onkin miettimistä kerrakseen. Mistähän kyläläiset meitä haluavat auttaa. Onko täällä sellainen tapa vai mitä tämä oikein on.

 

hattuTaavetti oli jo mennyt navetalle ja sinne Irenekin touhukkaasti asteli. Taavetti huuteli Irenen nähdessään, ”Kuinka kirkonkylällä oikein meni”. ”Ootappa kun tulen lähemmäksi sinua”. Ja kun Irene pääsi Taavetin lähelle kertoi hän, että kaksi puhelinta on ostettu ja viety Sykerölle. Opastaa en kerennyt mutta katsellaan niitä sitten huomenna. Ja Suikkasen Niilo tulee aamupäivällä katsomaan Sykerölle. Meidänkin tietenkin pitään myöskin sinne mennä. ”Tälläinen kertomus oli mulla, olinko minä hyvä”.  ”Ainahan sinä hyvä olet, enhän minä suo muuten täällä pitäiskään”.

Irene mietti itsekseen, miten saisi helpommin kyläläisille sanaa auttamisesta tai jonkinlaisesta avustamisesta. Pitäisi ehkä olla lähinaapureihin yhteydessä. Ehkä keksisin vaikka huomiseksi, jos meillä pidettäisiin pieni palaveri. Itse laitoin jo kylällä käydessäni pari riviä Lottoa vetämään. Jos vaikka sattuisi onnistumaan niin kaikki sijoitan Sykerölle. Tai jos sattuu päävoitto tulemaan, niin eivät kai he kaikki tarvitse sentään.

Paljon oli tänä päivänäkin saatu aikaan kun pariskunta käveli navetasta sisälle. ”Niin jotenkin mua säälittä varsinkin Alma. Sen poika ei ole kahteen vuoteen käynny lainkaan vanhempiensa luona ja kuulemma heillä on kaksi pientä lastakin. Eivät isovanhemmat ole heitä vielä nähneet, ei edes valokuvaakaan ole lähetetty. Mutta ehkä me löydetään pojan numero niin voidaan antaa Alman soittaa pojalleen niillä uusillä puhelimilla”: Taas tuntui tulevan Irenelle hyvä olo sydämmeen. Ei sitä paljonkaan tarvitse tehdä tai auttaa kun hyvä mieli tulee molemmille osapuolille.

 

imagesenkeli 1Jokisen Taavetilla ja Irenellä oli ollut ylimääräistä puuhaa tänään. Mutta hyvä mieli kuitenkin molemmilla oli. Kyllä auttaminen vain on jaloin taito mitä ihminen voi tarjota.

Sykeröllä alettiin jo pikku hiljaa puhumaan. Mutta eivät olleet vanhukset aivan omia itsejään vielä. ”Kuinkahan meidän nukkuminen oikein onnistuu, taitaa olla liian paljon ajateltavaa. Mutta Hyvää yötä kuitenkin Jaska.

Jatkuu huomenna

piki