Selaat arkistoa kohteelle kyynel.

Oikeanlaisia kyyneleitä

24.1.2017 Yleinen

Mielestäni yksi tärkeimpiä asioita Anoreksiasta selviytymiseen ja ahdistuksen syrjäyttämiseen on kyky itkeä oikealla tavalla. Väite siitä että itkeminen ei auta, on yksi suurimmista valheista joita olen kuullut.

Ahdistus tuo tullessaan tietynlaisia kyyneleitä. Ne kyyneleet muodostavat pakonomaisen ja kauhuntäyteisen itkun, joka ei tunnu helpottavalta. Monta vuotta sairastumiseni alusta olin kykeneväinen itkemään vain ahdistuksen koittaessa. En osannut itkeä elokuvissa tai herkistyä häissä, sillä minulle itkeminen oli vain pakollinen osa ahdinkoa. Mitä sitten on oikeanlainen itkeminen? Se on itkua, joka puhdistaa. Se koostuu kyyneleistä jotka purkavat tunteita ja olotiloja.

Anoreksia vei minulta oikeanlaiset kyyneleet pitkäksi ajaksi, mutta muistan edelleen päivän, jona sain ne takaisin. Makasin sohvalla ja katsoin Ed Stonen elokuvaa Love in Manhattan. Elokuvassa vakavasti sairaat nainen ja mies rakastuvat tietämättään toistensa lyhyestä elinajasta. Suhde etenee, ja vähitellen päähenkilöiden kohtalot paljastuvat puolin ja toisin. Kokonaisuudessaan se on hieno tarina, mutta kaiken kauniin surun keskeltä elokuvasta paistaa läpi selkeät Amerikkalaisen romanttisen elokuvan kiillotetut pääpiirteet.

Itkin lähes koko elokuvan ajan, eikä itku loppunut edes lopputeksteihin. Itkin vielä sulkiessani televisiota, ja lopulta nauroin sitä että itkin. Tuntui sanoin kuvaamattoman hyvältä itkeä pitkästä aikaa syystä, joka ei koskettanut minua tai sairauttani millään lailla. En ollut ahdistunut, mutta itkin. Minusta tuntuu, että itkuni perimmäinen syy ei tosiasiassa edes ollut tuo kyseinen elokuva. Love in Manhattan oli vain oikeanlainen laukaiseva tekijä oikealla hetkellä. Siitä päivästä lähtien olen osannut itkeä elokuvissa ja herkistyä elämän tarjoamien hetkien edessä. En ole hullu kun sanon että itkeminen voi olla ihanaa.

Oikeanlaiseen itkuun tarvitaan siis oikeanlainen laukaiseva tekijä. Mielestäni parhaita elokuvia ovat juuri ne, jotka saavat ihmisen itkemään. Ne herättävät tunteita joihin voi ehkä samaistua, mutta tärkeintä on, että ne syntyvät ulkopuolisten tekijöiden voimasta. Nuo ulkopuoliset tekijät ovat syy siihen, miksi rakastan taidetta. Taide on elokuvia, musiikkia, kuvia, performansseja ja kaikkea sitä, mikä koskettaa meitä. Sairaan näkökulmasta taide on ulottuvuus, joka luo mahdollisuuksia löytää uusia tunteita paikoista, joissa sairautemme ei asu. Se antaa meille kosketuspinnan tunteisiin, joihin sairautemme ei pääse käsiksi, ja sellaiset tunteet ovat puhdistavia. Niiden tunteiden mukana tulee oikeanlaiset kyyneleet. Minulla on ipodissani soittolista, johon olen koonnut kaiken sen musiikin, joka herättää minussa tunteita. Niin tragikoomiselta kuin se kuulostaakin, laitan joskus sen soittolistan soimaan vain itkeäkseni vuolaasti.

Toiset meistä osaavat itkeä luonnostaan. Se on terveyden merkki. Toisille, kuten minulle, itku on taito joka täytyy ehkä opetella, mutta joka auttaa käsittelemään asioita kuin itsestään. Kyyneleet käsittelevät asioita. Jos ne eivät pääse ulos, ne patoutuvat ja kasaantuvat niiden asioiden ympärille, jotka oikeasti ovat ongelmallisia. Siitä seuraa ahdingollinen itku, joka ei käsittele asioita, vaan osoittaa niiden yliotteen. Oikeanlainen itkeminen ja herkistyminen on siis tervettä, vapauttavaa, ja ennenkaikkea merkki siitä, että ihmisen mahdollinen sisäänpäin kääntyneisyys on päässyt kierähtämään oikeaan suuntaan. Siksi koen sen erityisesti Anorektikoille tärkeäksi taidoksi sekä paranemisen mahdollistajaksi.

Olen ihan poikki!!

14.11.2014 pohjalla jälleen

Vihdoin saan kirjoittaa epä positiivisesti. Äskenen oli aika tuskaa.

Eli olin tänään siis poissa koulusta koska vielä aamullakin heikotti niin. Tein tosiaan yli kuus tuntia äikän reportaasia viime kesän partioleiristä. Sain ehkä puolitoista sivuu tehtyy. Kahlasin yli tuhat kuvaa läpi kymmenen kertaa. Tein helvetisti töitä.

Annin ja mun piti tehdä se ryhmätyönä. Koulussa sitä tehtiin 2×75minsaa, mut ei me siinä ajassa saatu kuin sivu. Huokaus. Nyt se sit pitää olla maanantaina valmis ja palauttaa opelle.

Eilen koulussa Anni sit sanoi mulle olevansa poissa koko v.lopun. Niin et millon me sitä niinku tehään? No ei oo kivaa tehä koko juttuu yksinään, mut ei olis reiluu todeta täs kohtaa Annille et tee oma, tää on nyt mun. Tosi hauskaa kun kaikki henkilöt ryhmässä saa siitä saman numeron, oli osallistunut työn tekoon tahi ei. Kivat Annille ku se bilettää festareilla ja mä raaadan kaks päivää (tän ja sunnuntain).

Huomenna meen Tampereelle käsityömessuille. Mun piti mennä sinne Riinan kanssa niinku vuos sitten, mut sepä tekikin mulle bänksit ja joudun oleen siellä yksin.

Oon odottanut messuja jo vuoden, haluun kovasti mennä sinne. Mut nyt sekin on pilalla ku joutuu meneen yksin. Yritin kovasti saada ittelleni uutta kaveria, toisilla oli muuta menoa ja toisia ei kiinnostanut. Luotin Riinaan. Se petti mut.

 

 

Paljon itsetuhoisia ajatuksia.  Mulla on hirvittävä halu hypätä.

Screenshot_2014-09-29-20-47-27

 

Screenshot_2014-09-27-01-14-12-1

 

 

 

Screenshot_2014-09-27-01-42-41-1Screenshot_2014-09-27-01-17-23-2Screenshot_2014-09-27-01-32-48-1

 

Screenshot_2014-09-29-21-09-06

 

Screenshot_2014-09-29-21-08-09-1Screenshot_2014-09-29-20-59-54-1Screenshot_2014-09-27-01-35-28-1Screenshot_2014-09-27-01-26-54-1

 

ITSEMURHA MIELESSÄ, KUOLEMA VIERESSÄ.

 

Noi kuvat kertovat teille varmasti tarpeeksi.

 

Haluaisin et mul olis käsityömessuilta edes lähes tulkoon hyvii muistoja, mut tää vuosi paskoo kaiken. Vittu!

 

HALUAN VAIN POIS! EN JAKSA ENÄÄ! AUTTAKAA MUA, MÄ KUOLEN.

Anteeksi kaikki. Tuotin teille jälleen pettymyksen. Olen paha, mun ei olis koskaan pitänyt syntyäkään. Olen virhe. Säälissä rypevä huora. ’Säälikää mua. Kattokaa kuinka huonoon jamaan olen itseni saanut.’

 

Screenshot_2014-09-16-21-00-34-1

 

 

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

 

 

-Elina

Kyllästynyt ajattelemaan.

6.4.2014 Yleinen

Mikä saa ihmisen tähän tilaan? Musta tuntuu että, mä en oo hyvä ystävä, riittävä mihinkään. Mä oon tosi kyllästynyt pyörittämään samoja asioita päivästä toiseen mun omassa päässä. Kukaan ei tosin tiedä siitä, kukaan ei huomaa sitä miten muhun sattuu. Mä peitän sen tahallaan koska, enhän mä voi olla heikko. Mä poden ainaskin huonoa omatuntoa päivässä varmaan viissataamiljoonaa kertaa, ilman minkään näköistä syytä.

Täydellinen lapsuus, täydellinen elämä. 

Ihana isä, voi sitä rakkauden määrää. Naurun kaunista rematusta ja isän hellivä syli. Lintujen laulua pihamaalla, ja nariseva liukumäki. Suurenmoiset tavat oppia uutta, kädestä pitäen näyttämistä miten hiekkakakun voi tehdä? Kuinka kaarnalaiva saadaan kellumaan, ja miten tuuli parhaiten ottaa purjeisiin? Viikkorahojen tuhlausta fiksusti, kuinka monta irtokarkkia lähikioskilta saa? Viisaita sanoja, missä olisinkaan ilman isäni antamia elämän oppeja? Mitä tekisinkään jos en olisi saanut hyvän yön suukkoja isältäni? Jos isä ei olisikaan yöllä tullut katsomaan miten nukun, hymyillyt minun tuhinan rinnalla?

Karu todellisuus, vasten kasvoja. 

Isä… on sana jota mä en tunne, mä en halua tuntea, muistaa enkä ylistää. Viinan huuruinen mies epäsiistissä olemuksessaan koskenkorvapullo kädessään. Toivottaa hyvät yöt ja kaikkihan meistä tietää mitä siinä käy kun, pään laittaa tyynyn, pelko valtaa koko kehon, liika hiljaisuus saa pelkäämään vielä enemmän. Voi kun sitä voisikin vain nukkua, vain nukkua… Äänet kantautuu kaksikerroksisessa vuokra-asunnossa huoneeseen. Sitä iskujen määrää, sitä sanojen helinää ja pelkoa koska, ovi aukenee… Tuijotan vain oveni alaosaan näenkö kenenkään liikkuvan? Hiivin, hipsin, mietin, pyöritän päätäni, peitän kasvoni kädellä ja toivon että, se kaikki loppuisi. Halusin nähdä äidillä olevan kaikki hyvin, keräsin voimia ja linnoittauduin portaiden yläpäähän. Kuuntelin ja rukoilin äidille voimia kestää, kuinka kauan tätä pitää vielä jatkua? – Piti sitten siihen nukahtaa… Olin tiellä, tiesin liikaa, ja olin nähnyt liikaa, pyydän sitä syvästi anteeksi. Karmea herätys iskusta kasvoihin, miten kukaan voi tehdä niin lapselle, omalle pienelle lapselleen? Äidin huutoa taustalla ja verta vuotava naama, lämmin vana verta tuntui kasvoilla ja ovi sulkeutui. Mä väsyin kuka uskois että itkeminen vie voimat täysin? Laamaannuttaa?

Kuka tätäkään jaksaa lukea? Vai teenkö tämän vain itseni takia? Yritänkö löytää selvyyttä siihen miksi tunnen olevani huono ihminen? Koenko ”ahaa” elämyksen kirjoittaessani mitä minulle on tapahtunut? Tässä ei ole kaikki, voitte olla varmoja siitä. Aijon kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa niin kauan että, kaikille selviää elämäni todellinen luonne, se mikä minut on luonut, syönyt ja tappanut sisältä… Ylläolevassa tekstissä on noin. 15min ajalta elämästäni… Jään kysymysteni kanssa tänne kirjoittamaan ja julkaisemaan tätä mitä ehkä joku saattaa lukea?

Kyynel images

 

Kuvat: Google