Selaat arkistoa kohteelle kyykky.

Kun hätä yllättää

17.11.2015 Yleinen

Ihan voin heti tähän alkuun varoittaa, että ei kannata syödä samaan aikaan mitään kun lukee tätä. Tai jos oot muuten yhtään kakkajuttu herkkä ni omalla vastuulla :D

Tässä yhtenä iltana  kaveri oli kylässä meillä ja kuten naisilla yleensä(?!), meillä käänty jutut paskomiseen.  Ja tarkemmin siihen, miten noloihin tilanteisiin sitä ihminen on joutunut yllättävän paskahädän takia. Kaveri kertoi omasta hauskasta/nolosta tilanteestaan ja minäpä ajattelin jakaa oman tarinani teidän kanssa. Ja tämä tarina on muuten tosi.

Tästä on aikaa muutama vuosi, oli kesä. Tapailin silloin erästä miestä, joka asui toisella paikkakunnalla. Minulla oli samalta paikkakunnalta myös jonkinverran kavereita ja olin kyseisenä iltana alkuun näiden kavereiden luona kyläilemässä. Aamuyön hiljalleen valjetessa, päätin lähteä miesystäväni luokse nukkumaan. Minulle kyllä tarjouduttiin soittamaan taksia, mutta oli siinä illan aikana tullut juotua ehkä pari siideriä niin halusin kävellä. Ajattelin, että ei ole kiva mennä ihan kännissä kolkuttelemaan toisen ovea niin kerrankin oon fiksu ja kävelen pääni selväksi. Alkumatka sujui korkokengistä ja juoduista siidereistä huolimatta ihan ok.

Noin puolessa välissä matkaa alkoi maha pitää pientä elämää ja pari kertaa mourahti silleen aika äänekkäästi. Mietin kyllä siinä kävellessä, että kun on koko illan istunut, syönyt ja juonut niin nyt kun yllätti oman kroppansa äkillisellä liikuntasuorituksella, tietenkin vatsa reagoi siihen. Oli siinä matkalla yksi huoltoasemakin, jonka vessaan kipaisemista kyllä harkitsin. Mutta jostain kumman syystä olin sitämieltä, että jatkan matkaa miesystäväni luo poikkeamatta huoltoasemalle. Taisin ajatella, että kyllä tää menee tästä ohi. (Note to you self: eihän se nyt mene itsestään ohi, jos on hätä mene vessaan!)

Matkaa oli jäljellä ehkä 500m ja olin kävelemässä yhden parkkipaikan poikki kun se tapahtui. Pysähdyin keskelle parkkipaikkaa ja puristin pakarat niin tiukasti yhteen kuin ikinä mahdollista ja mahassa vaan möyri ja möyri. Kylmä hiki nousi otsalle ja tunsin kun väri alkoi hävitä poskilta. Siis naamasta, ei pers poskilta. Huusin itselleni mielessäni ”et sit voinu mennä sinne saatanan huoltoasemalle!!” Siinä sitten seisoin keskellä parkkipaikkaa, lämmitystolpasta tukea ottaen ja näytin varmasti just siltä miltä siinä hetkessä tuntui.

Suomen kesähän on suhteellisen valoisa. Siinä alkoi olemaan jo kello sen verran, että aurinko alkoi nousta enkä voinut enää toljottaa keskellä parkkista siinä toivossa että on niin hämärää ettei kukaan minua nää. Just kun ehdin ajatella, että nyt pliis toivottavasti siihen ei tule kukaan näkemään mitä touhuan, ni eikös sieltä samassa kaarra joku helvetin bensalenkkari teinicorollalla pihaan bassot täysillä jumpsuttaen. Lökäpöksy jätkä nousi autosta ja jäi tuijottamaan minua. Yritin hymyillä  ja lähteä kävelemään, mutta totesin mielessäni että näyttää kuitenkin kaikesta huolimatta fiksummalta seisoa siinä pakarat tiukasti yhdessä, naama hiestä märkänä, kuin yrittää lähteä kävelemään, edelleen ne pakarat tiukasti yhdessä, rystyset valkoisena lämmitystolppaa puristaen. Hetken aikaa se poitsu sieltä mulkoili ja auton ovet kiinni saatuaan keräsi rohkeutensa ja hihkas miule ” onks siula hei kaikki ok?” Samaan aikaan mahassa murahti uudelleen ja en pystyny edes tuottamaan puhetta ettei paska livahda housuun. Purin huulet tiukasti yhteen ja yritin hymyillä uudelleen, nyökytin ja mumisin jotain yymmmmyy… poika lähti kengänpohjat maata hiertäen hiihtämään kotiinsa ja kauheesti se pyöritteli päätään ja mumis jotain ihme akasta.

Vihdoin jäätävä vatsakramppi antoi senverran periksi että uskalsin laskea kehoni rennoksi ja hengittää ekaa kertaa vissiin viiteen minuuttiin kunnolla. Huokasin syvään ja tein itelleni selväksi, että miula on siihen jäljellä olevaan 500m matkaan aikaa noin 1min jos aion ehtiä perille ennen seuraavaa kramppia. Tiesin että siitä en ehkä selviä. Pinkaisin lähtemään parkkipaikalta suht vauhdikkaasti korkkarit kopisten kohti miesystäväni taloa. Päätin oikaista viereisen päiväkodin pihan ja ”metsän” kautta. Siinä oli siis istutettu muutama hassu puu rivitalojen ja päiväkodin välille näkösuojaksi. Päiväkodin pihan kohdalla ymmärsin, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia ehtiä vessaan ja ainoaksi vaihtoehdokseni jää kyykkypaska edessäni olevaan ”metsään”. Voitte muuten uskoa, että siinä vähän harmitti kun ei tullu koukattua sinne huoltoasemalle.

Nooh, hätä ei lue lakia vai miten se meni. Siellä sitä sitten mirkku kyhjötti juhlatamineissa, korkkarit jalassa pienen polun varressa paskalla. Tunteet oli suhteellisen sekavat. Toisealta, se helpotuksen tunne kun se järkyttävä kipu ns.lensi pois vatsasta metsän uumeniin. Mutta samaan aikaan se kaikki epämiellyttävyys siitä koko tilanteesta. Eikä se nyt varmasti mikään kaunis näky ole ollut jos joku siitä sattui ohi menemään. En jostain syystä halunnut ihmeemmin katsella tien suuntaan siinä kyhjöttäessä. Seuraava jännitys alkoi kun tajusin alkaa kaivata paperia. Olin siinä kiireessä heittänyt käsilaukkuni kädestä ja tietenkin se oli jäänyt niin kauas, etten yltänyt siihen. Ja taas yllätin itseni ja kroppani. En tiennyt ollenkaan että omaan sellaiset jalkalihakset, että ensinnäkään jaksan olla niin kauan kyykyssä, saati kävellä kyykyssä muutaman askeleen. Ehkä tilanne oli verrattavissa sellaiseen kun ihminen pystyy adrenaliini päissään uskomattomiin suorituksiin, nyt oli vaan miun pakko suorittaa. Käsilaukusta löyty kosteuspyyhkeitä, joita oli jäljellä kolme. Kolme. Se ei ole montaa jos on metsässä vatsa sekaisin kyykkypaskalla.

Lopulta selvisin takaisin seisoville jaloilleni ja reidet uskomattomasta kyykky suorituksesta täristen lähdin suuntaamaan miesystäväni kotia kohden. Harkitsin kyllä myös kotiin kävelemistä, hävetti niin helvetisti mitä oli juuri tapahtunut. Kotiin oli kuitenkin matkaa reilusti yli 100km niin päädyin hipsimään siihen miehen luo. ONNEKSI ukko oli jättäny miule oven auki ja oli ite nukkumassa todella sikeässä unessa. Painuin samantein vessaan pesemään käsiä ja tarkastelemaan vahinkojen suuruutta. Yritin ihan hiljaa heittää vaatteita pois ja hipsiä suihkuun, mutta tietenkin onnistuin kolistelemalla herättämään miehen. Sieltä sängyn pohjalta se murisi, että mitä ihmettä touhuat ja miks et nuku. Sanoin, että kaaduin matkalla siinä yhellä polulla ja oon ihan multanen niin haluan mennä suihkuun.  Multanen? Onneks se ukko nukku eikä tainu tajuta mitä sanoin.

Päivällä siinä kun heräilin jossain vaiheessa, sain toisen korkokenkäni melkein nenän eteeni ja ukko nauraa vedet silmissä ”missä sie oot rypeny, kato tätä siun kenkää, ootko astunu koiran paskaan?” ”Juu, siinä varmaan kun kaaduin siihen polulle ni oon astunut, laitatko sen kengän kylppäriin ni pesen sen. ”

Yks tavoite sillä matkalla toteutui. Oli pää aika selvänä kun pääsin perille.

Ja valitettavasti, tää ei ole edes nolointa mitä miule on sattunut. Mutta ei kaikkea voi paljastaa kerralla. Uskallatko itse paljastaa oman nolon kokemuksen? Kommentoi tähän alle :)

 

M

 

 

 

 

Kroppa kuin kepillä hakattu

10.2.2015 Yleinen

Tänään on tiistai. Eilen oli mun suosikki jalkapäivä. Täytyy sanoa, että eilen ihan pikkasen nolotti sielä salilla. Maastaveto, tuo mun uusi lempiliike sai aikaan mussa niin voimakkaan huudon, että kyllä se nolotti vaikka salilla saakin huutaa, ähkiä ja puhista. 10×50 tuntui vaan niin hyvältä ja kaksi viimeistä nostoa vei musta kaiken pois ja mun suusta kajahti ähkäisyt oikein komeasti ilmoille. Eilen olin taas sekasalin ainoa nainen oikeastaan koko ajan. Kyllä siinä yksi nainen kävi tekemässä myös omaa jälkapäiväänsä ja hänen kanssaan vaihdoin muutaman sanankin, mutta muuten edustin yksin meitä naisia.

Kyykyissä nostin jo 60kg ja olin kyllä tosi tyytyväinen itseeni. Jalkojen koukistuksessa taas väännän saman 20kg kanssa… se vaan ei nouse. En tiedä miksi, mutta siinä jäätyy liike 6 toiston jälkeen. Harmillista, mutta yritän päästä siitä yli niin etten ajattele sitä liikaa ja yritän ensi kerralla taas toisella tavalla.

Sunnuntaina pidettiin käsipäivä kun perjantain käsipäivä meni ohi. Lopuksi tehtiin vielä vatsoja jotka oli ihan uusia liikkeitä mulle. Mä sanoin jo päivällä aikaisemmin treenarille, että mieti sitten, että ne on sellasia liikkeitä mitä mä pystyn tekemään. Kun on vararengas vyötäröllä niin sen nostaminen ja sen päälle nouseminen on vähän monimutkaisempaa kuin normivartalolla. Kokeileppa itse tehdä vatsalihasliikkeitä pelastusliivit päällä… pikkasen ottaa vastaan. Käsitreenissä ei mitään erikoisempia nousuja, mutta mukavaltahan ne tuntui. Vatsapenkkiin asettuessani jo tiesin ettei tämä toimi, mutta kun kiltisti pyydettiin niin kiltisti menin. Se oli jotenkin tosi huono penkki. Olis pitänyt olla pidemmät jalat, että siinä olisi saanut kunnon asennon… Nousin ylös, kävelin pukkariin ja vessaan, istuin lattialle itkemään.

No lopussa tehtiin ihan mukavia jalkojen nostoja penkinpäässä maaten. Siinä sai ihan hyvän tuntuman vatsoihin ja kyllä tänään tiistaina on tunne että koko kropassa on lihaksia joita on treenattu.

”Eihän sinne salille ole pakko mennä.”

No juu kyllä mä sen tiedän, mutta vaikka mä itken niin ei se sitä tarkoita etten mä halua sinne mennä. Vaikka mua sattuu tai nolottaa niin ei se tarkoita ettenkö halua sinne mennä. Vaikka mä en osaa, en pysty, en jaksa niin ei se tarkoita ettenkö halua. Halua on vaikka kaikkea muuta puuttuukin. Miksei salilla saa näyttää, että on heikko?

Mä ainakin tarviin rakastavat käsivarret mun ympärille ja suudelman mun otsalle ja kuiskauksen mun korvaan, että kaikki on hyvin ja mä rakastan sua. Jonkunhan on muakin rakastettava kun en itse siihen pysty

Kotiin päästyäni tosin riitelin vaimon kanssa ja tsup aukesi pakastimen ovi ja jäätelöpurkki. Silloin kun tuntuu ettei millään ole mitään väliä niin miksi en söisi jäätelöä. Miksi? Ja taas tänään olisi jatkettava ja unohdettava repsahdukset, mutta sielä se takaraivossa kutisee ja muistuttaa itsestään.

.vintique_20150210_084836

Maastaveto -uuu tuntuipas mukavalta

3.2.2015 Yleinen

Eilinen jalkpäivä oli kyllä jotensakin mahtava. Aamusta asti oli huippu vire päällä. Katselin aamupalaksi Super Bowlin nauhalta kun en yöllä jaksanut sitä varten valvoa. Amerikkalaisesta jalkapallosta saa kyllä todella paljon virtaa ja puhtia päivään. Sitä on upea katsella kuinka omistautuneita pelaajat ovat omalle lajillee, kropallee, joukkueelleen ja yleisölle. Koskaan ei anneta periksi vaan kaikki juoksut, kopit ja heitot viedään viimeiseen asti. Aina kannattaa yrittää ja vaikka kaikki menisi vikaan niin silti yritetään uudestaan ja uudestaan. Omistaudutaan täysin sille pallolle ja pelille ja vaikka ollaan häviöllä niin uskotaan voittoon. Olis mukavaa saada edes murto-osa tuollaista itseluottamusta ja tahtoa. Jalkapäivä salilla on kyllä ihan mahti päivä, koska silloin tuntuu, että jotain tapahtuu oikeasti.

Kyykkyjen jälkeen tehtiin koukistajaa ja sen jälkeen ”yleisön pyynnöstä” maastavetoa. Ah mikä ihana liike. Ihana lämmin allto pyyhkii koko kropan läpi ja iso osa vartalon lihaksista tekee työtä. Voimat vietiin taas äärirajoille ja sykemittari hälytteli jo yli 180… siinä vaiheessa puhisin ja puhkuin jo aika paljon ja itkukaan ei ollut kaukana. Tosin en ollut surullinen vaan iloinen siitä että jotain noin hienoa tapahtuu. Mitä hittoa siinä taisi tulla 10x40kg ja 10x50kg nostettua. Eilinen oli ensimmäinen kerta kun kyseistä liikettä tein joten jää nähtäväksi pidänkö siitä vielä seuraavilla kerroilla vai oliko tämä tällaista alku huumaa.

Mieli on korkealla. Tosin illalla mulla alkoi kamala kurkku kipu ja jouduin ottamaan kunnolla särkylääkkeitä. Aamullakin vielä jomotti kurkkua, mutta en oikein tiedä mikä sielä on. Ei muuten vaikuta flunssaiselsta olo oikeastaan lainkaan. No mutta saa nähdä mitä tapahtuu illalla…