Selaat arkistoa kohteelle kutsu.

Vaihdoin haavateipit ensimmäistä kertaa elämässäni

7.10.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

VAROITUS! Kuten otsikko jo sanoo, kuvailen laastarien vaihtoa, joten tämä teksti ei välttämättä sovi heikkohermoisille.

Minun oli alun perin tarkoitus ottaa kuvia tikeistä vertailun vuoksi, mutta nyt on pakko myöntää, etteivät hermoni kestäneet. Onneksi olin värvännyt äidin avuksi, sillä hänellä on enemmän kokemusta tällaisesta. Vaikka tikit ovat kuulemma hyvin siistit ja hyvännäköiset, en osannut arvostaa niiden esteettisyyttä, kun hengitykseni jo alkoi kiihtyä ja päätäni huimata. En ole pitänyt itseäni herkkänä tällaisille asioille, mutta pakko myöntää, että tämä oli hiukan liikaa.

Itse toimitus ei sattunut pahemminkaan (enemmän pelkäsin kipua kuin sitten oikeasti tunsin sitä). Se tuntui tissien kohdalla hiukan samalta, kuin laastarin poistaminen arpeutuneen haavan päältä. Eli vähän tiukassa ne olivat, ja arpea lähti laastarin mukana. En tiedä kauan niitä teippejä vaihdoin, mutta jokaista laastaria kuorin irti varmaan milli kerrallaan, hengitystä pidätellen, vinkaisten jokaisen pienenkin ”kivun” kohdalla. Pelkäsin, että repäisisin tikin irti, jos olisin liian kovakourainen, mutta ei se taida olla edes mahdollista. Tikit eivät kuitenkaan onneksi alkaneet vuotaa verta kuin yhdestä kohdasta, ja siitäkin hyvin vähän. Vatsan ja reisien teippien vaihto ei tuntunut miltään rintoihin verrattuna, ja niiden vaihtaminen sujuikin hyvin nopeasti.

Onneksi tämä velvollisuus on nyt takana, ja seuraavaan vaihtoon on jonkin aikaa :D Mielenkiintoista nähdä, onko siihen mennessä tapahtunut muutosta, ja kuinka paljon.

Ennen & jälkeen

6.10.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

VAROITUS! Jos olet yhtään herkkä edes lieville kuville tikeistä tai mustelmista, kannattaa tämä juttu jättää lukematta.

Aion nyt tehdä jotain, jota lähes jokainen tubulaariset rinnat omaavat kammoavat. Aion näyttää rintani, niin ennen että jälkeen korjausleikkauksen. Varmasti monia kiinnostaa, minkälaisilla tisseillä pääsee korjausleikkaukseen. Tässä on nyt siis yksi esimerkki kriteerit täyttävistä tubuista:

Ennen

Ennen

Jälkeen

Jälkeen

Kuten näkyy, vanhat rintani olivat hyvin tyypillinen esimerkki tubulaarisista rinnoista, minkä lisäksi ne olivat myös erikokoiset. Tuossa kuvassa ne olivat jopa hiukan edustavampana kuin yleensä, sillä kylmästä ilmasta johtuen nännit olivat hitusen esillä. Todella masentavaa, että tuossakin kunnossa ne olivat hiukan ”parempina” kuin tavallisesti. Kuppikokoni oli B, vaikkakin pienempi rinta jäi siinä aina hölskymään ja isommasta usein pursuili nännipiha ulos.

Jälkeen kuva on päivän tai kaksi leikkauksen jälkeen. Vaikka asia on varmaan jo selvää aikaisempien kirjoitusteni perusteella, korostan vielä: kaikki muutokset on tehty omalla rasvallani ja muodon korjauksella, ei silikonilla. En saa silmiäni irti uudesta pyöreästä muodosta ja ihailisin niitä varmasti jatkuvasti peilin edessä, ellei niitä tulisi nyt peittää lämpimästi villapaidalla tai huovalla. Vasemmassa rinnassa (kuvat on otettu peilin kautta, eli samoin kuvasta katsottuna vasemmalla) esiintyy enemmän kipuja, mutta sitä operoitiinkin paljon enemmän. Sen alapuolella on mojova mustelma, joka nytkin jomottaa hiukan ikävästi, mutta kipu ei ole sietämätön enää. Kuvassa on toinenkin musta viiva mustelman alapuolella, mutta se on siis vain tussia leikkauksen jäljiltä. En oikein ole saanut pestyä niitä pois, koska alueet ovat vielä niin kosketusherkkiä.

Muita kuulumisia; tukihousut alkavat kyllästyttää jo, vaikka edes ensimmäinen viikko ei ole vielä ummessa. Eivät nämä ole mukavat, vaikkeivät suoranaista kipua aiheutakaan. Onneksi edes tukisukat saan viikonloppuna jättää pois. Leikkauksen jälkeen kärsin ummetuksesta, mikä sai vatsani turpoamaan kuin pullataikina (jälkeen kuvassa tämä on hiukan havaittavissa). Kuvitelkaa miten mukavaa, turvonnut maha, jonka nuo housut samaan aikaan litistävät kasaan, hyh. Eilen kyllästyin tukkoiseen oloon ja otin asiaan kuuluvaa lääkettä, mikä sitten tänään sai hommat kulkemaan, ja olo on mielettömän paljon parempi sillä saralla.

Huomenna on ensimmäinen haavateippien vaihto edessä. Vatsa ja reidet ovat edelleen hyvin arat, mutta lepotilassa eivät yhtään kipeät. Liikkuminen tuo kivun esiin, samoin en voi laskea reisilleni yhtään painoa. Ihossa on tuntoaisti, joka oli heti leikkauksen jälkeen hiukan turtunut. Oikea rinta on kivuton ja vasen puolestaan kipeänä vielä koko ajan, kuten jo mainitsinkin. Nänneissä on tunto, joka ei edes heti leikkauksen jälkeen kadonnut minnekään.

Eli näillä näkymin hyvältä näyttää ja toipuminen sujuu loistavasti. Jännittää miten paljon rasvaa sitten lopulta jää paikoilleen, mutta olen henkisesti valmistautunut ja tiedostanut sen, että sitä tulee tästä katoamaan. Ainakin muoto on nyt jo hurjan paljon parempi ja nännipihat ihanan pienet! Ja ainakin, jos rasva häviää, voin taas ajatella, että nämä ovat oikeasti kesken, ja seuraava askel tapahtuu sitten tammikuussa taas.

Ensimmäinen leikkaus on nyt takana

4.10.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

 Kuten otsikko jo kertookin, olen pari päivää sitten käynyt ensimmäisessä korjausleikkauksessani. Isoin muutos on jo siis takana!

Menin leikkauspäivänä äitini kanssa suoraan osastolleni sairaalassa. Minut ohjattiin antamaan vielä yksi verikoe laboratorioon, jonka jälkeen palasimme odottamaan anestesialääkärini tapaamista. Hän saapui melko pian ja selitti minulle terveystietojeni perusteella, mitä nukutusta uskoi aikovansa käyttää (mahdollisimman kevyttä tapauksessani, hän oli kuulemma iloinen, että pääsi vaihteeksi nukuttamaan näin tervettä nuorta henkilöä). Sen jälkeen saapui hyvin pian kirurgini, joka ohjasi minut sivummalle suljettuun huoneeseen. Siellä hän pyysi minua ottamaan taas paidan ja rintsikat pois, minkä jälkeen hän alkoi piirtää rintakehälleni tussilla ohjeviivoja itseään varten. Hän selitti, mistä aikoi ottaa rasvaa siirtoa varten ja piirsi myös nuo kohdat näkyviin. Hän kysyi olisiko minulla viimehetken kysymyksiä, mutta en jännityksissäni keksinyt mitään.

Kirurgin tapaamisen jälkeen hoitajat ohjasivat minut sänkypaikalleni osastohuoneeseen, missä minun piti vaihtaa sairaalavaatteet päälle ja lukita omat tavarani kaappiin. Siinä sitten äitini kanssa odottelimme leikkausaikani saapumista. Noin tuntia ennen hoitajat saapuivat antamaan minulle rauhoittavan lääkkeen. Oli ihan mukava vaipua syvään raukeuteen kaiken jännittämisen jälkeen. Lopulta oli aika mennä, ja hoitajat veivät minut sängylläni leikkaussaliin. Sanoin näkemiin äidilleni, joka saattoi minut niin pitkälle, kuin oli sallittua.

Leikkaussali oli hyvin kylmä. Sänkyni vietiin leikkauspöydän vierelle ja minut pyydettiin asettumaan siihen itse. Tein niin ja rauhoittavista huolimatta siinä maatessani minuun alkoi nousta pieni levottomuus. Huoneessa oli kolmisen ihmistä lisäkseni, ja vaikka kaikki esittäytyivätkin minulle, en muista heidän nimiään enää. Päälleni levitettiin uimapatjaa muistuttava, mutta paperinohuesta materiaalista koostuva peitto, joka ilmeisesti täytettiin kuumalla ilmalla. Se lämmitti minua kylmältä salilta. Minulle yritettiin laittaa käteen kanyyli kaksi kertaa huonolla menestyksellä (se sattui ja kirveli hirveästi), kunnes lopulta kolmannella kerralla se onnistui. Onneksi minut nukutettiin pian sen jälkeen, en usko että edes rauhoittavat olisivat kauan pitäneet minut rauhallisena kaiken sen jännityksen ja leikkaussalissa makaamisen johdosta. Alle kymmenen sekuntia ja maailmani pimeni.

Seuraavat muistikuvani ovat, kun vänkään umpitokkurassa heräämössä hoitajalle, että haluan nukkua vatsallani. Hoitaja selvästi huvittuneena muistuttaa, etten saa, sillä olen juuri tullut rintojen korjausleikkauksesta. Pariin otteeseen yritän vängätä samaa asiaa, kunnes luovutan ja vaivun takaisin uneen. En osaa yhtään arvioida aikaa, mutta ilmeisesti heräilin aina vähän väliä jutustelemaan hoitajan kanssa (muistan kysyneeni menikö leikkaus hyvin, ja siitä lämpöilmapatjasta). Ilmeisesti parin kolmen tunnin kuluttua heräämössä oltuani hoitajat tulivat hakemaan minut takaisin osastolle.

Osastolla pyydän kännykkäni kaapista ja soitan kotiin. Olen vielä ihan lääkehuuruissa, mutta mieleltäni lähes selvänä. Puhelun lopetettuani tekstaan parhaille ystävilleni ja ilmoitan leikkauksen menneen hyvin. Päätän sen jälkeen yrittää nukkua, sillä kello on jo paljon.

Yö oli kuitenkin ihan hirveä. Minulla oli paljon kipuja ja kynnykseni on ainakin omasta mielestäni aika alhainen, joten taisinkin pyydellä useaan kertaan lääkkeitä avuksi. En voinut nukkua kuin täysin lautasuorana selälläni, mikä itsessään on hyvin epämukava asento minulle, mutta pieninkin liike, edes ihan hitunen jalan koukistus, teki todella pahasti kipeää. Jaloissani oli myös jonkinlaiset puristussiteet, jotka taisivat olla liian tiukalla, sillä vannon, että yhdessä vaiheessa tuntui, ettei niissä kiertänyt lainkaan veri. Jalkani menivät ihan tunnottomiksi, ja jos yritin liikuttaa niitä, niihin alkoi sattua niin paljon, ettei itku ollut kaukana. Onneksi hoitaja löysäsi niitä, kun lopulta kutsuin hänet epätoivoisena paikalle. Tajusin myös, ettei minulla ollut edes alushousuja päällä enää (onneksi olin kuitenkin peiton alla). Jossakin vaiheessa minun oli ihan pakko mennä vessaan ja sain siihen yökkösen siunauksen sekä pyjamatakin suojakseni. Jos kaikki muu siihen mennessä oli tuntunut pahalta, se ei ollut mitään verrattuna siihen kuinka paljon käveleminen sattui. Pidättelin itkua matkalla vessaan, mutta takaisin tullessa en enää kestänyt vaan aloin vollottaa mahdollisimman hiljaa sängyssäni, etten herättäisi muita osastolla olleita. Jossakin vaiheessa taisin nukahtaa hetkeksi, mutta heräsin siihen, kun yökkönen veti peiton päältäni tarkastaakseen, ovatko leikkaushaavojen siteet yhä kunnossa (säikähdin häntä aika pahasti). Kun aamu viimein tuli, tunsin itseni ihmisraunioksi. Mutta selvisin, ja kuten ystäväni sanoivatkin, olen nyt yhtä kokemusta vahvempi.

Aamupalan tullessa en oikeastaan tuntenut itseäni kovin nälkäiseksi, vaikken ollut syönyt 24 tuntiin. Söin kuitenkin sinnikkäästi lähes kaiken eteeni tuodun ruoan, sillä tiesin tarvitsevani energiaa. Olin varmaan aika hassu näky, itkua pidätellen lappoessani puuroa suuhuni. Se oli kuitenkin hyvä päätös, sillä ruokaa saatuani oloni alkoi kohentua merkitsevästi. Aamupäivällä siskoni ja isovanhempani tulivat katsomaan minua, päivällä äitini. Iltapäivällä vointini oli jo sen verran hyvä, että tiesin kivuista huolimatta haluavani seuraavaksi yöksi kotiin. Olin aiemmin päivän aikana tavannut fysioterapeutin, joka toi minulle tukihousut, joita minun tulee käyttää seuraavat kolme viikkoa mielellään yötä päivää. En tiedä miksi, mutta tukihousut ovat haaruksista avonaiset… Myöhemmin myös tapasin kirurgini, joka tuli vielä tarkastamaan lopputuloksen ja selitti, kuinka leikkaus oli mennyt. Minulle oltiin tehty rasvanimu aluksi mahaan, mutta siitä ei ollut riittänyt tarpeeksi tavaraa, joten myös reisistä päädyttiin ottamaan. Rintojen nännipihat oli pienennetty ja muoto kohotettu, samoin vasemmassa rinnassa oli ollut jotain kovettunutta rintakudosta (en nyt muista tarkkaa nimeä, mutta kyseessä ei ollut kasvain), joka oli muussattu pehmeäksi. Kirurgi oli hyvin tyytyväinen lopputulokseen ja oli myös varannut minulle seuraavan kontrolliajan tammikuuksi, jolloin arvoimme tilanteen ja mahdollisen seuraavan leikkauksen tarpeellisuuden. Lopuksi sain vielä hoito-ohjeet hoitajalta ennen lähtöäni. Kotiin pääsin isäni kyydillä.

Nyt olen keskittynyt vain lepäämään ja toipumaan kotona. En saa käyttää rintaliivejä tai muuta rintoja puristavaa, samoin rinnat on pidettävä jatkuvasti lämpiminä. Kaikki tämä on sen vuoksi, että siirretyt rasvasolut jäisivät henkiin ja kiinnittyisivät uudelle paikalleen. Kivut ovat kestettävät buranalla, eivätkä enää yhtään niin pahat kuin pari päivää sitten. Jokainen päivä tuntuu roimasti edellistä helpommalta. Vaikka leikkausarpia suojaavat teipit hiukan peittävät näkymää, olen jo ihaillut uusia rintojani peilin edessä. Ne ovat ihanan pyöreät ja nännipihat nätin pikkuiset (eivät enää peitä puolta tissiä!). Ensimmäistä kertaa elämässäni näin rinnakkaana pystyn oleilemaan ilman rintaliivejä mukavasti, rinta ei roiku yhtään! Tämä on niin uutta ja samaan aikaan ihanaa. Koko on kuulemma lähes sama kuin vanhoissa rinnoissani, vaikka nyt toki massa on kiinteästi siinä mihin se kuuluukin, eikä lerpata maata kohti. Mutta juuri muoto on se, mikä minulle on tärkeää, ei koko! Ja olen nyt jo hyvin, hyvin tyytyväinen!

Oloni on huojentunut, aivan kuin vuosikausien taakka olisi haihtunut savuna ilmaan. Välillä jopa pelkään, että herään siihen, että tämä on vain unta. Olen niin, niin, niin onnellinen ja tyytyväinen! Ihanaa!

Leikkausta edeltävä suunnittelu… tai jotain sinnepäin

1.10.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

Tänään minulla oli aika leikkausta edeltävää suunnittelua varten poliklinikalla. Ainakin teoriassa. Menin siis taas sairaalaan, tällä kertaa mummini kanssa. Minun tuli käydä ennen omaa poliklinikka-aikaani laboratoriossa ja valokuvauksessa (kyllä, luit oikein). Laboratoriossa otettiin verikoe. Kammoan neuloja, mutta nyt olen kiitollinen, että olin aikaisemmin yrittänyt voittaa pelkoni käymällä verenluovutuksissa. Tämä ei tuntunut missään siihen verrattuna.

Sen jälkeen suuntasin valokuvaukseen, mistä en oikein tiennyt mitä odottaa. Minut johdatettiin hyvin kiireellisesti suljettuun huoneeseen, jossa miespuolinen valokuvaaja kysyi syyn, miksi olen leikkaukseen tulossa. Sain soperrettua, että tubulaarisia rintoja olisin tulossa korjauttamaan, ja hän naurahtaen pyysi minua käyttämään arkikieltä, sillä hän ei ole lääkäri. Vastasin, etten ole minäkään, ja tarkensin kyseen olevan kehityshäiriöisten rintojen korjausleikkauksesta. Sitten minun piti ottaa paita ja rintsikat pois, samoin laastari verikokeen oton jäljiltä, minkä jälkeen valokuvaaja ohjasi minut huoneen perällä keskelle ison kankaan eteen. Minusta otettiin kuvia vaikka kuinka monesta eri kulmasta, niin kädet alhaalla että ylhäällä. Keskeltä otetun kuvan jälkeen valokuvaaja kehotti minua kumartumaan eteenpäin kuin Matti Nykänen mäkihyppäämässä, mikä sai minut purskahtamaan nauruun. Tilanne oli vain niin koominen. Lopulta kuvat oli otettu ja minut ohjattiin nopeasti ulos. Koko toimitus vei alle 10 minuuttia ja siitä jäi hyvin liukuhihnamainen vaikutelma. Mutta toisaalta se oli ihan hyvä, sillä en ehtinyt edes ajatella nolostumista pikaisen toimituksen takia.

Sitten siirryimme mummini kanssa itse poliklinikalle ilmoittautumaan ja odottamaan aikaani. Ja sitä saikin odotella oikein olan takaa. Kolme ja puoli tuntia kului, ja me yhä odotimme. Onneksi mummini halusi tulla mukaani, noin pitkänä aikana olisi ollut kurjaa olla yksin ilman seuraa. Lopulta minut kutsuttiin sisälle huoneeseen, ja pyysin mummini mukaan. Sairaanhoitaja luki papereitani läpi ja ihmetteli kovaan ääneen, miksi minut oli nyt jo kutsuttu tapaamiseen, vaikka leikkaukseni ei ole vielä tänään. Kuulemma kirurgini ei tuntenut tarvetta tavata minua kuin juuri ennen leikkausta, sillä olimme kuitenkin tavanneet vasta kuukausi sitten. Samoin anestesialääkärini ei nähnyt syytä, miksi minun tulisi tavata hänet päivänä, jolloin minua ei vielä leikata. Ilmeeni olisi varmasti ollut näkemisen arvoinen tässä vaiheessa. Sairaanhoitaja oli kuitenkin tosi mukava ja pahoitteli kovasti, että olimme odottaneet turhaan mummini kanssa. Ainakin hän mittasi verenpaineeni ja kyseli muuten terveydestäni, sitten selosti minulle leikkauspäivää koskevat ohjeet; minne tulla ja mihin aikaan, mihin aikaan ei saa enää syödä, jne., joten ei kai se ihan hukkareissu ollut. Tapaaminen oli sitten siinä ja lähdimme munkkikahveille mummini kanssa (hän aikoi siten kuulema vielä viime hetkellä lihottaa minua rasvansiirtoa varten, että on mistä ottaa <3).

Eipä tässä oikeastaan muuta kuin hurjasti jännitän sekä odotan itse leikkausta. Toivottavasti kaikki menee hyvin, eikä tule mitään muita akuutteja tapauksia, joiden takia minun aikani peruuntuisi. En tiedä miten meinaan saada nukuttua yöt ennen leikkausta, mutta kaipa sitten sairaslomalla voi nukkua senkin edestä.

Jos kaikki menee, kuten on suunniteltu, niin seuraavan kerran, kun postaan tänne, minulla on uudet rinnat. En vain pysty käsittämään tätä! Ihan hullua, mutta hyvällä tavalla. Kuulemisiin siis!

Päätös

28.9.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

Nonniin, nyt on iltavuorosta töissä selvitty. Voin suureksi helpotuksekseni kertoa, että työpaikka suhtautui todella hyvin tähän peruutuspaikan saamiseen. Sanoivat, että ehdottomasti hoidetaan vuorot niin, että pääsen leikkaukseen. Aivan ihania ihmisiä siellä, en voi muuta sanoa. Nyt ihan naurattaa, miten paljon aamulla vielä murehdin ja pelkäsin mitä kävisi.

Olen siis tehnyt päätökseni, aion ottaa peruutuspaikan vastaan. Työt on sovittu niin, että pääsen leikkaukseen ja sen jälkeen sairaslomalle. Lähipiirini tukee minua, ja saattajia että hakijoita kyllä riittää. Olen niin valmis kuin vain voin olla. Minun tarvitsee enää kirjoittaa sähköposti jonohoitajalle maanantaiaamuksi, missä kerron ottavani paikan vastaan. Sitten se on virallista.

Tuntuu kuin näkisin unta. Hetki sitten odottelin vuoden loppua innolla ja nyt h-hetki onkin jo alle viikon kuluttua. En vain kykene käsittämään tätä. Tuntuu, kuin selittäisin jonkun elokuvan juonta tätä kirjoittaessani; tiedän tarkasti, miten tarina menee, vaikka samaan aikaan tiedän sen olevan fiktiota. Mutta tämä on totta.

Aion varmaan viimeisten tubutissipäivieni aikana räpsiä paljon kuvia vertailun sekä muistojen vuoksi. Tämä kuulostaa ehkä hassulta, mutta olen hiukan haikealla päällä (vaikka tietenkin erittäin innoissani ja valmis vihdoin hoitamaan tämän asian kuntoon). Olen vihannut ja hävennyt rintojani koko nuoruuteni ja aikuisuuteni alun, mutta samaan aikaan ne ovat kuitenkin olleet osa minua. Joudun luopumaan osasta itseäni saadakseni jotain todella ihanaa sen tilalle.

Olen ollut todella onnekas koko tämän prosessini alun ajan. Olen saanut kaiken tapahtumaan todella nopeasti. On jopa ollut vaikea pysyä tapahtumien mukana oman mielensä kanssa. Vaikka olen sanonut tämän jo pariinkin otteeseen, en voi olla toistamatta sitä. On ihan mieletöntä, miten nopeasti voi elämä muuttua. Kuinka luulee, ettei voi muuta kuin alistua ja hyväksyä oman viallisuutensa, ja yhtäkkiä alle puolessa vuodessa se asia kääntyy täysin päälaelleen. Olen pohjattoman kiitollinen.

Paljon jännittävää on tapahtumassa ja päivittelen sitä mukaa, kuin aikaa, tilaisuuksia ja omaa jaksamista löytyy. Nyt painun nukkumaan :)

PERUUTUSPAIKKA?

26.9.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

Blogissa on ollut hiljaiseloa tasan kuukauden, ihan vain siitä syystä ettei mitään kerrottavaa ole oikeastaan tapahtunut. Nyt tätä päivää lukuun ottamatta. Tarkastin puhelimeni työpäivän jälkeen (sain hyvin vähän aikaa sitten uuden työpaikan), ja huomasin saaneeni sekä puhelun että viestin äidiltäni. Luin viestin ensin. Olin kuulemma saanut puhelun plastiikkakirurgian jonohoitajalta aiemmin päivällä, mutta koska en ollut vastannut, oli hän soittanut äidilleni (joka on kontaktihenkilöni tässä operaatiossa). Minulle olisi nyt vapautunut peruutuspaikka korjausleikkaukseen… ensi viikolle!

Mieleni valahti täysin tyhjäksi viestin lukemisen jälkeen. Soitin äidilleni, joka selitti kaiken tapahtuneen uudestaan. Tuntui, kuin olisin tavallaan irtaantunut kehostani, kaikki ympäröivä tuntui yhtäkkiä etäiseltä. Yhä nytkin oikeastaan tuntuu siltä.

Jos jo vuodenvaihteeseen ajoitettu leikkaus tuntui tosi nopeasti tapahtuvalta ja vaati aikaa sulatella ajatuksia, niin kuvitelkaa, miltä minusta nyt tuntuu! Olinhan haaveillut peruutuspaikasta, joo. Mutta ne olivat nimenomaan haaveita, en aidosti kuvitellut, että oikeasti peruutuspaikka tulisi, ja että NÄIN nopeasti. En tiedä miten minun kannattaisi olla. Tuntuu, kuin pään sisällä olisi täysi tyhjyys ja pyörremyrsky samaan aikaan.

Minua huolestuttaa, miten kerron työpaikalleni. Olin suunnitellut kertovani tulevasta leikkauksesta hiukan myöhemmin (kuitenkin aika pian), kun ajattelin, ettei olisi vielä kiirettä ottaa asiaa esille. Mutta nyt tilanne on muuttunut täysin. Huolestuttaa. Olen yhä koeajalla, työvuorot on tehty, ja nyt pudotan tällaisen pommin. Minulla on huomenna töitä, ja silloin minun on kerrottava. Mutta hiukan pelottaa. Voi olla, että turhaan jännitän, sillä pitäisihän niinkin suureen asiaan kuin leikkaukseen löytyä ymmärrystä. Toivon, että siihen löytyy ymmärrystä. Tiedän, että ylireagoin, mutta oikeasti pelkään pahinta.. en voi tälle hölmölle mielelleni mitään. Olin pitkään työttömänä, ja tämä paikka, vaikkakin ei ehkä monien mielestä ihmeellinen, on minulle todella tärkeä. Mutta niin on tämä operaatiokin. Argh.

Minulla on kuulemma viikonloppu aikaa vastata, otanko peruutuspaikan vastaan. Minusta tuntuu, että tunnustelen huomenna töissä reaktioita, katson hiukan kuinka ok esimiehet asian suhteen ovat. En halua kertoa yksityiskohtia miksi menen leikkaukseen, mutta en usko, että minun tarvitseekaan.

En ole koskaan ollut leikkauksessa, ja vaikka en täysin edelleenkään tajua, mitä on tapahtumassa, minua hiukan pelottaa. Olen kai vielä shokissa. Minua pelottaa ajatus sitä, että joudun olemaan yön yksin sairaalassa, mahdollisesti isojen kipujen kanssa. Entä mitä, jos herään kesken leikkauksen (juu tiedän, ettei sen pitäisi olla mahdollista, mutta silti!)? Kaiken pelon, hämmennyksen ja jännityksen alla on kuitenkin pieni innostus siitä, että näin nopeasti taas projektini mahdollisesti etenee. Tämä ei tunnu edes todelliselta. Ehkä minun pitää saada nukuttua yön yli, että ajatukseni jäsentyvät ja selkenevät.

Palaan asiaan todennäköisesti huomenna, viimeistään sunnuntaina ja kerron, kuinka tässä käy!

Olen leikkausjonossa!

26.8.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

Kauan odotettu lääkärinaika saapui viimein, ja ai että jännitys oli kova. Äiti oli mukanani, kuten olimme jo aikaisemmin sopineet, ja ihan kiva niin monistakin syistä. Vastaanottoni oli tunnin myöhässä, joten siinä odotellessa alun jännitys ehtikin muuttua jo toiveeksi, että vuoroni saapuisi nopeasti. Mutta yhdessä pidimme toisillemme seuraa niin, ettemme liikaa päässeet tylsistymään.

Lopulta minut sitten kutsuttiin sisään tutkimushuoneeseen. Paikalla oli naispuolinen plastiikkakirurgi ja toinen naishenkilö, jonka oletin olevan joko toinen kirurgi tai sairaanhoitaja. Siirryimme heti asiaan ja kirurgi pyysi, että selittäisin omin sanoin, miksi olen rintojeni takia täällä. Selitin ytimekkäästi syyt, miksi rintani haittaavat elämääni ja miten ne vaikuttavat itsetuntooni. Sen jälkeen oli aika ottaa paita ja rintaliivit pois.

Heti rintani nähtyään kirurgi totesi niiden olevan hyvin tyypillinen esimerkki alikehittyneistä rinnoista. Minulla on kuulema lähes kaikki perustuntomerkit: ylikehittyneet nännipihat, tuubimainen muoto ja leveä rintojen väliin rintakehään jäävä tyhjä tila. Kaiken tuon lisäksi rintani ovat kuulemma kooltaan merkitsevästi epäsymmetriset, mitä en huvittavaa kyllä ollut edes tajunnut (pidin niitä aina vain hiukan erikokoisina). Sain myös viimein epäilemääni asiaan varmistuksen: kirurgi sanoi, että tätä rintojeni tilaa nimitetään tubulaarisiksi rinnoiksi, ja kysyi, että tiedänkö termin. Kerroinkin siis jo googlettaneeni sen ja epäilleeni asiaa. Nyt se kuitenkin viimein varmistui virallisesti, olin oikeassa!

Seuraavaksi kirurgi sitten sanoi ne taikasanat, joista olen viimeiset kaksi kuukautta syvästi haaveillut: hän laittaa minut leikkausjonoon. Voi sitä ihanaa helpotuksen määrää! Jono leikkaukseen on kuulemma hyvin pitkä, viisi tai kuusi kuukautta, mutta onpahan asia liikkeellä ja aina voi pitää peukkuja, jos saisi peruutuspaikan. Puhuimme tulevasta toimenpiteestä. Kirurgi piti parhaana vaihtoehtona minulle nuorena, hoikkana ja pitkänä naisena rasvansiirtoa. Omasta vartalostani siis siirrettään rintoihin niistä puuttuvaa täytettä. Minulla on kuulemma sen verran kehittyneet rintarauhaset (tai jotkut sellaiset, en oikein muista enää kirurgin käyttämää nimeä), että rasvasiirto olisi siksi implantteja parempi. Siirron lisäksi nännipihani pienennetään, rintojen muoto nostetaan tuubista pyöreäksi ja epäsymmetria tasataan.

Rasvansiirto on toimenpiteenä pidempi projekti kuin esimerkiksi silikonien laittaminen, sillä kaikkea rasvaa ei voi kuulemma siirtää kerralla. Toimenpiteitä tarvitaan todennäköisesti kolme. Ensimmäisessä leikkauksessa tapahtuu se nännipihojen pienennys, rintojen kohotus ja ensimmäinen rasvansiirto, jolla myös kokoeroavaisuus korjataan. Sitten odotetaan noin neljä-viisi kuukautta, jonka aikana rasva asettuu paikalleen. Osa siitä tulee liukenemaan pois. Sen jälkeen tarpeen mukaan rasvansiirtoja tehdään yksi tai kaksi. Yhteensä projekti tulisi siis kestämään noin puolitoista vuotta.

Vaikka sinänsä operaatiossa kestää melko kauan, on tuo aika minusta sen arvoista. Rasvansiirrolla ilmeisesti saavutetaan luonnollisempi lopputulos, joka ainakin itsestäni tuntuu hyvältä ajatukselta. Ja hei, kuka nainen ei olisi haaveillut siitä, että ylimääräinen rasva siirtyisi tisseihin? Olen onnekas :D En siis todellakaan tuomitse silikoneja, mutta omalle kohdalle uskoisin luonnollisuuden sopivan paremmin ihan ajatuspohjalta. Jotenkin ajatus vieraasta esineestä pysyvästi kehossani on epämiellyttävä minulle. Puolitoista vuotta on sitä paitsi pieni aika odottaa uusia tissejä verrattuna siihen, että vielä alle kolme kuukautta sitten luulin, etten voisi muuta kuin hyväksyä ne loppuelämäkseni. Ja koska ensimmäisessä leikkauksessa tehdään se ns. isoin työ ja muut vain täydentävät sitä, uskoisin jo ensimmäisen toimenpiteen jälkeen rintojeni näyttävän niin paljon paremmilta, ettei muiden leikkausten odottaminen tuntuisi niin pahalta.

Toimenpiteen selittämisen jälkeen kirurgi etsi vartalostani paikkoja, joista rasvansiirtoja voitaisiin tehdä. Olihan se aika koominen tilanne maata tutkimuspöydällä lähes kokonaan alasti toisen puristellessa höllyviä kohtia. Mutta tarpeeksi rasvaa siirtoihin saataisiin kuulemma vatsastani ja reisistäni. En siis saa nyt alkaa laihduttaa. Kirurgi vielä myös mittaili rintojani ja otti niistä kuvat itselleen, varmaan jotain referenssiä toimenpidettä varten. Sen jälkeen enää puhuimme käytännön asioista, mm. leikkausta edeltävästä tapaamisesta, jossa tulen tapaamaan anestesialääkärin ja saamaan ohjeet leikkausta varten. Lopulta pääsin äitini kanssa lähtemään matkoihini.

Tämänhetkiset fiilikset? Aivan mielettömän mahtavat! Ei tätä meinaa käsittää. Olen leikkausjonossa! Tämä oikeasti tapahtuu! Minä saan uudet, normaalin näköiset ja kauniit rinnat! Se tulee oikeasti tapahtumaan! En voi sanoin kuvata kuinka helpottunut ja onnellinen olen juuri nyt.

P.S. Juttelin illalla kahden pikkusiskoni kanssa ja kerroin viimein heille tästä projektistani. Olin hiukan epäröinyt puhua aiheesta, sillä en halunnut siskojeni ajattelevan, että koska minulle tehdään jotain, heillekin pitäisi jostakin syystä tehdä. Molemmat olivat kuitenkin aivan ihania ja kannustavia, eivätkä tuominneet minua yhtään tai ajatelleet, että heissä itsessään olisi vikaa. Tokaisivat vain, että vihdoinkin myös minä liityn leikattavien kerhoon (olen meistä ainoa, joka ei ole koskaan ollut leikkauksessa). Siskot ovat parhaita <3

Kutsu julkiselle saapui!

9.7.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

Kutsu julkisen vastaanotolle tipahti postiluukusta tänään, alle kahden viikon odottamisen jälkeen. Olin henkisesti valmistautunut odottamaan paljon kauemmin, mutta totta kai tämä on tosi positiivinen juttu! Aikani on elokuun loppupuolella, eli saahan tässä vielä odotella. Se tuntuu kuitenkin paljon helpommalta nyt, kun on varma päivä tiedossa. Kesää viettäessä aika kuluu myös onneksi nopeasti.

Äiti ilmoitti voivansa tulla taas henkiseksi tuekseni, jos haluan. Se tuntui hyvältä, mutta tarvittaessa voin toki mennä yksinkin. Tämä on kieltämättä tosi herkäksi vetävä aihe, ja kaikki tuki kelpaa. Kerroin jo parhaille ystävilleni tilanteestani, ja olen heiltä saanut paljon tukea ja kannustusta, riippumatta siitä, mitä aion sitten lopulta tehdä. Olin jutellut myös jokin aika sitten äitini kanssaan tästä aiheesta ja kysellyt, olivatko hänenkin rintansa samanlaiset kuin minulla samanikäisenä. Suvussa on kuulemma esiintynyt raskasrintaisuutta, kuten hän asian ilmaisi. Geneettinen juttu tämä siis on, ainakin omalla kohdallani. Tieto sinänsä samaan aikaan sekä helpottaa että synkistää oloani, en osaa tosin sanoa miksi.

Pistää kyllä hiukan pään pyörimään, kun ajattelee, että jos kaikki menee hyvin ja hoitotakuun aikataulusta pidetään kiinni, minulla saattaa jo ennen vuoden loppua olla uudet rinnat. Se on iso muutos, etenkin omissa ajatuksissa, kun vielä alle kaksi viikkoa sitten luulin ainoan vaihtoehtoni olevan näiden hyväksyminen. Mikä on hieno asia, jos siihen pystyy. Itselläni se vain tuntui niin vaikealta, ellei mahdottomalta…  Mutta uskon, että meille tubulaarisille tämä voi antaa toivoa! Asia, josta monet naiset kärsivät murrosiän alusta lähtien, voi parhaimmillaan tulla näin nopeasti hoidetuksi. Minusta tietyssä määrin tuon toivon salliminen itselleen tuntuu tosi hyvältä niin pitkän kärsimyksen jälkeen. Toki on vielä liian aikaista leikitellä näillä ajatuksilla. Mikään ei edelleenkään ole varmaa vielä tässä vaiheessa. Mutta en voi itselleni mitään, olen tällä hetkellä niin toiveikas.

P.S. Kutsun mukana tullut terveyskysely pistää kyllä jännittämisen lisäksi myös nauramaan. Jos joku oikeasti käyttää huumeita, en usko että he vastaisivat rehellisesti tekevänsä niin. Toisaalta maailmaan mahtuu monta ihmeellistä asiaa.