Selaat arkistoa kohteelle kuolema.

Perjantai 16.2., lisäks yo-kirjoituksista pari sanaa

26.2.2018 Fiilikset matalalla

Tässä siis perjantai-illan 16.02.2018. ajatuksiani, kaksi viimeistä kappaletta skriivasin äsken. En silloin jaksanut julkaista, kun olin niin uuvuksissa, myöhemmin taisin unohtaa. Mutta siis vieläkin olen elävien kirjoissa, vaikken ole sanaakaan kirjoittanut ikuisuuteen.

 

Olen aina tykännyt katsella luonto-ohjelmia ja rikosten tutkimisohjelmia (poliisisarjoja yms.). Listaani olen viime vuosina lisännyt myös National geographic:ltä tulevan lentoturmatutkinnan. Mielestäni on mielenkiintoista seurata miten onnettomuuksia tutkitaan ja mitkä seikat ovat johtaneet turmaan. Jokin aika sitten tällaisessa jaksossa tutkittiin miksi eräs kone törmäsi vuorenrinteeseen. Tutkijat ihmettelivät mikä saattoikaan johtaa kaikkien koneessa olleiden menehtymiseen about keskellä kirkasta päivää. Tuntui kuin kone olisi tuhoutunut ilman minkäänlaista syytä. Tietenkin syy selvisi, kun tutkittiin lentäjien taustat paremmin: perämiehellä oli pahoja psyykkisiä ongelmia, joista hän ei kenellekään kertonut, vaikka useat lääkärit häntä kehoittivat jäämään sairaslomalle.

 

Mustat laatikot kertoivat koneen olleen täysin kunnossa. Kapteenin poistuttua ohjaamosta vessaan, (ovi ohjaamoon piti lukita), oli perämies kylmän rauhallisesti asettanut koneen korkeuden, nopeuden yms. muut säädöt haluamallaan tavalla, jotta kone törmäisi vuoreen. Kun kapteeni tuli wc:stä, hän tietenkin yritti päästä takaisin ohjaamoon, muttei perämies tehnyt elettäkään. Hän tiesi tismalleen mitä teki. Vaikka kapteeni kuinka huusi ja yritti tehdä kaikkensa, hän ei onnistunut. Seikka joka hätkähdytti tutkijoita vielä enemmän, oli se että samana päivänä edellisellä lennolla kapteeni oli myöskin poistunut ohjaamosta. Sillä välin perämies oli hetkeksi asettanut koneen säädöt haluamikseen. Perämies oli suorittanut kenraaliharjoituksen, ilman että kukaan tiesi asiasta yhtään mitään. Perämies oli näyttänyt kaikille olevansa kunnossa, vaikka todellisuudessa olikin pahassa syöksykierteessä.

 

Mieleeni painautui tiukasti se millaiseksi perämies kuvattiin, hänen asettaessaan säädöt ja odottaessaan törmäystä, ilmekään ei värähtänyt hänen kasvoillaan. Hän ei edes katsonut ovelle kapteenin pyrkiessä sisälle, hän oli kuin mitään ei olisi tapahtunut kuin tilanne olisi ollut täysin normaali.

 

Tunnen oloni juuri sellaiseksi, kuin perämies minulle näyttäytyi. Aivan kuin näkisin itseni samankaltaisessa tilanteessa. Tai kuin olisin ollut siellä ohjaamossa sen miehen kanssa, nähnyt kaiken mitä hän teki, mutten estäisi häntä mitenkään, vaikka tiedän että voisin. Oloni tuntuu siltä kuin olisin turtunut. Siltä kuinka esim. olisin aivan jäässä, muttei se kiinnostaisi minua, en tuntisi kylmää kuin en olisi siinä tilanteessa lainkaan. Pystyn liian helposti näkemään tilanteen jossa toimin tyynesti suunnitelmani mukaan, tietäen, ettei kohta olisi enää mitään. Kohta en taipuisi kaksinkerroin psyykkisestä kivusta, eivätkä ahdistavat asiat ja ajatukset ajaisi minua hulluuden partaalle. Minulla ei olisi vaikeaa menneisyyttä, enkä jäisi tulevaisuuden osalta tyhjän päälle. Tietäisin kaikkien syyttävän itseään, kun eivät nähneet varoitusmerkkejä, kun he eivät ottaneet minua tosissaan. Silpoisin monta ihmistä, ollen täysin tietoinen asiasta. Mutten välittäisi siitäkään, sekään ei tuntuisi miltään.

 

Tiedän, että tälläkin hetkellä tapan itseäni hitaasti mutta varmasti. Pala palalta tuhoan peruuttamattomasti ennen niin kaunista ja ehyttä kokonaisuutta.

 

Käsi liikahtaa äkisti kaulalleni, salamannopeasti sormet tarrautuvat kiinni. Ote hellittää kuitenkin nopeasti. Kynnet raapivat ihoani, jäljelle jää vain punertavia viivoja, jotka hehkuvat hetken. Hyökyaalto kasvattaa korkeuttaan syöksyessään kohti rantaa. Nyt käsi sormineen tahtoo kiertyä puukon kahvan ympäri. Kohottaa teräaseen ja ruokkia sitä valkoisten viirujen peittämällä iholla. Antaa ahdistuksen purkautua ulos lukuisista verenpunaisista viilloista. Vielä kerran peitellä pienen matkan uuvuttaneen tytön untenmaille ja kuiskata: ”Nuku rauhassa, nyt kaikki on oikeasti hyvin.”

 

 

 

*********************

 

 

En tiedä miksen jaksanut julkaista tätä aiemmin, mutta pare myöhään ku ei milloinkaan..  Äsken kun tekstinpätkän luin huomasin helposti kuinka sekaisin taas olinkaan. Olin jälleen omassa maailmassani, jossa minua ei kukaan satuta. Olen sekaisin ja sairas. Olen väsynyt ja stressaantunut. Olen suorastaan uuvuksissa, mutta kaipa tämä tästä hieman helpottuu kun pääsen eroon kirjoituksista. Tai näinhän aina sanon, vaikka kaikki sen tietävät, ettei se noin mene. Stressivuori kasaantuu aina vain korkeammaksi ja korkeammaksi. Jossain vaiheessa en enää jaksa ja romahdan vähintään päiväksi tai pariksi. Tänään (26.2.) olen viimeksi miettinyt, että kuinkahan kauan enää jaksan jaloillani keikkua. Vähän väliä olo tuppaa menemään huonolle tolalle. Lisäksi väsymys on juttu (unen tarve älytön), eikä kirjoituksiin lukemisesta tietoakaan, kun motivaatio miinus biljoona.

 

Viimeinen tuomiopäiväni on 16.3. Ylipäätään koko viikko 11 on mulle yhtä tuomiopäivää, koska maanantaina 12.3. on äikän esseekoe, keskiviikkona 14.3. terveystieto ja perjantaina 16.3. enkku. Kolme yo-koetta samalla viikolla, jippiii en malta oottaa.. Normistihan kirjoitukset kestävät max 6h/ koe, mutta olen tavallaan onnellisessa asemassa keskivaikean lukihäiriöni kanssa, minkä vuoksi saan jokaiseen kokeeseen 2h:n lisäajan. Äikästähän olikin jo tekstitaidon koe ja tuo kaksi tuntia todella pelastaa persukseni äikän kohdalla. Enkussa tuskin asiasta hyödyn, kun en jaksa olla kuuttakaan tuntia, mutta terveystiedossa taas ehkä jaksan olla lisäajan puolelle.

 

 

-Elina

TEE NÄMÄ

24.12.2017 Yleinen

13.2.2017, Maanantai klo 15:46
”Kaikki langat pitää olla koko ajan käsissä. En voi rentoutua jos jokin asia on tekemättä, oli se sitten koulutehtävä tai imurointi. On totta että nuo asiat kuuluvat myös Anoreksiaan, mutta ne ovat kuitenkin peräisin minusta itsestäni, eivät sairaudestani. Ne ovat luonnettani. Sitä osaa minusta, johon Anoreksian oli helppo tarttua kun se muutti minuun asumaan. Perfektionismi on ehkä oikea sana kuvaamaan sitä kaikkea.”

 Perfektionismin kautta loin itselleni tapoja joilla pidin langat helpommin käsissäni. Tapoja, joilla sain vaadittavat tehtävät tehtyä jo kuukausia ennen deadlinea, ja joilla elämäni pysyi mielenrauhaa tavoittelevassa järjestyksessä. Samalla nämä mielenrauhaan pyrkivät tavat lipsahtivat kuitenkin helposti pakkomielteisyyden puolelle ja aiheuttivat pyrkimyksissään päinvastaisen reaktion.

Useimmat lankoja järjestävät tapani kulkivat ’TEE NÄMÄ’ –nimisen otsikon alla. Ne olivat listoja joihin merkitsin kohta kohdalta kaiken mitä minäkin päivänä piti saada aikaiseksi. Listani eivät pitäneet sisällään järkeviä, vireystilaa ja yleistä jaksamista ylläpitäviä aikatauluja. Minun henkilökohtainen aikatauluni tarkoitti listan asioiden tekemistä niin nopeasti ja niin hyvin kuin mahdollista. Kouluaikoina opettajien antamat deadlinet olivat minulle aina liian kaukana. Minun oli saatava tehdä koulutehtävät pois alta välittömästi jos halusin nukkua yöni rauhassa. Listoillani komeili myös koulutehtävien ulkopuolisia asioita, jotka oli toistettava päivittäin. Tällaisiin asioihin kuului esimerkiksi juuri siivoaminen. Asuntoni tuli olla täydellisessä järjestyksessä jotta pystyin hengittämään vapaasti.

Kun jäin sairaslomalle, huomasin elämäni suorituskeskeisyyden uudessa, jännittävässä valaistuksessa. Yhtäkkiä minulla oli kädessäni lista, jossa ei ollut enää yhtäkään pakollista koulutehtävää. Mielenrauha oli kuitenkin saavutettava. Jotakin oli tehtävä, eikä siivoamiseen saanut kulumaan täyttä päivää vaikka olisin putsanut asuntoni hammasharjalla. Asioita oli hoidettava järjestelmällisesti. Aloitin uuden listan, joka kulki samalla otsikolla: TEE NÄMÄ. Mitä sairaslomalla tehdään? – kysyin itseltäni, ja listasin lopulta ylös kaiken, mistä olin kuullut olevan hyötyä. Minua oltiin kehotettu rentoutumaan. Katsomaan telkkaria ja elokuvia, lukemaan kirjoja ja lehtiä, kuuntelemaan musiikkia ja nauttimaan olostani. Tekemään sellaisia asioita joita normaalit ihmiset tekevät päivittäin arjenkin keskellä. Asioita, joita minä en sallinut itselleni ennen kuin kaikki pakollinen oli tehty. Asioita, joihin ei kuitenkaan ollut koskaan jäänyt aikaa sen pakollisen jälkeen.

Olen kirjoittanut siitä, miten sairaslomani aktiviteetit latasivat akkujani ja mahdollistivat taas uusia askeleita parantumisen tiellä. Niiden aktiviteettien parantavaan vaikutukseen päästäkseni, oli minun kuitenkin ensin opeteltava tekemään niitä oikeista syistä ja oikealla tavalla.

Aloitin televisiosta. Tuijotin sitä värikästä ruutua jota olin siihen asti pitänyt turhana, elämää hukkaavana päänsärkylaitoksena. Tein jotakin sellaista, minkä tekeminen oli minusta aina tuntunut elämän roskapussittamiselta. Tein sen kuitenkin tutulla ’TEE NÄMÄ’ –tyylilläni. Sarjat oli katsottava säännöllisesti ja järjestelmällisesti. Kanavaa ei saanut vaihtaa jos ohjelma oli kesken. Jos tv-sarjan aloitti, se oli katsottava loppuun jokaista jaksoa ja lopputekstiä myöten, vaikka kiinnostusta ei olisi ollut lainkaan. Minulla oli lista elokuvista joita olin kuullut kehuttavan. Ne piti katsoa järjestyksessä, analyyttisellä otteella.

Luin kirjoja ja lehtiä. Kaivoin esiin vaarini vanhat Suomen Kuvalehdet ja päätin perehtyä politiikkaan ja maailman menoon uudella tavalla. Nyt kun oli aikaa, se oli käytettävä hyödyksi. Lehdet oli luettava kannesta kanteen ajatuksella. Yhtäkään artikkelia ei saanut jättää välistä. En kysynyt itseltäni mikä otsikko minua kiinnosti, koska koko lehden lukeminen oli jo suuremman, merkittävämmän, ’TEE NÄMÄ’ –otsikon alla.

Kuuntelin musiikkia. Valitsin artistin kerrallaan ja kuuntelin kyseisen muusikon tuotannon alusta loppuun. Kaikki kappaleet ja levyt oli kuunneltava ennen kun sai siirtyä seuraavaan. Valitsin artistit oppimisnäkökulmasta ja kuunnellessani lajittelin kappaleita asianmukaisiin soittolistoihin vain järjestääkseni jotakin. En koskaan palannut niihin soittolistoihin. Niiden uudestaan kuunteleminen olisi tuntunut ajan hukkaamiselta. Koin kuitenkin tekeväni jotakin hyödyllistä, kun näin silmieni alla siistejä listoja täynnä otsikoiden mukaisesti lajiteltua musiikkia.

Huomasin nopeasti suorittavani sairaslomaani. Suoritin tv-sarjoja, suoritin lukemista ja suoritin musiikkia. Suoritin sitä aikaa, jonka lääkäri oli minulle lausunnossaan kirjoittanut toipumiseen. Suoritin toipumista. Tein asioita joista useimmat ihmiset nauttivat, jotta oppisin rentoutumaan, mutta tapa jolla tein niitä, vei minua päinvastaiseen suuntaan. Elin sairaslomaa minut sairaslomalle ajaneella elämäntyylillä.

14.9.2016, Keskiviikko klo 18:31
”Kun välivuosi alkoi, tein tyypilliseen tapaani listan kaikesta mitä pitää sen vuoden aikana tehdä, ettei vuosi mene hukkaan. Mutta olen tähän aivan liian väsynyt ja tuo kyseinen lista on juuri vastoin koko välivuoden ideaa… Vaikka ne olisivat kivojakin asioita mitä siinä listassa on. Hiiteen sellaiset listat… Ne ovat enemmän tai vähemmän Anoreksiaa. Revin sen listan tänään. Heitin roskikseen.”

Kaikkea mahdollista voi suorittaa. Sairaslomani osoitti minulle, miten jopa lepoa on mahdollista suorittaa. Kaikki suorittaminen muuttaa kuitenkin suorittamisen kohteen hohtonsa menettäneeksi massaksi jonka alkuperäinen idea jää pakkomielteisyyden jalkoihin ja unohtuu lopulta kokonaan. Koulutehtävien suorittamisessa oppiminen unohtuu. Yhdessäolon suorittamisessa todellinen kontakti muihin ihmisiin unohtuu. Nauttimisen suorittamisessa itse nautinto unohtuu. Lepäämisen suorittamisessa lepo unohtuu. Ennenkaikkea kaikessa mahdollisessa suorittamisessa unohtuu ihmisen olemassaolon perimmäinen tarkoitus: Eläminen.

Halusin alkaa elämään. Halusin viimein lopettaa suorittamisen. Halusin tehdä juuri sitä, mikä minäkin hetkenä tuntui hyvältä. Ongelma oli, etten tiennyt mitä sellainen olisi. Listani oli määrännyt päiväohjelmani puolestani vuosien ajan. Miten voisin yhtäkkiä tietää mikä tuntuisi hyvältä, kun en ollut kuunnellut mielitekojani vuosiin? Mietin, voisiko olla olemassa listaa, josta olisi hyötyä Anorektikolle ja perfektionistille. Listaa, joka kannustaisi elämään, ja jolla pääsisin alkuun.

23.12.2016, Perjantai klo 9:45
”En harrasta joululahjoja, mutta tänä vuonna ostin meille pienet, valkoiset, nahkakantiset vihkoset. Miksi? Olen sairauteni myötä miettinyt paljon kuolemaa, ja enemmän vielä nyt kun sydämeni reistailee. Samalla etsin edelleen tietä ulos suorittamisen jäykästä maailmasta. Se kaikki on saanut minut ajattelemaan asioita joita en ole vielä tehnyt, mutta haluaisin tehdä. Ennen kuin kuolen. Sitä kutsutaan nimellä Bucket list. Ensin ajattelin tehdä sellaisen vain itselleni. Sitten aloin kuitenkin miettimään myös perhettäni. Etenkin iskää… Hän on väsynyt töistään mutta painaa hullun lailla menemään päivittäin. Hänellekin tekisi hyvää miettiä mitä hän vielä oikeasti haluaa elämältään… Ei sen tarvitse olla mitään suurta ja mieletöntä (voi se sitäkin olla), mutta pieniä juttuja jotka saavat meidät tuntemaan itsemme eläväksi. Tuskin kukaan perheestäni ottaa tätä mitenkään hirveän vakavasti, saatika sitten jatkaa sitä myöhemmin elämässään kuten itse haluan tehdä. Idea on kuitenkin saada heidät pysähtymään hetkeksi ja ajattelemaan. Niin se teki minulle. Jos onnistun siinä heidänkin kohdallaan, olen tyytyväinen.”

 Minun Bucket listini pitää sisällään mm. Suomiroadtripin, hostellin makuusalin, kirjan kirjoittamisen, Bruno Marsin keikan, teltan pystyttämisen sisätiloihin, ja niin, New Yorkin. Sen valkoisen vihkon kansien väliin mahtuu suuria unelmia ja pieniä elämää värittäviä kokemuksia. Tätä listaa ei pysty suorittamaan. Sen olemassaolo auttaa minua kuitenkin pääsemään vapaaksi mieltäni rajoittavista kaavoista ja säännöistä. Se auttaa minua vastaamaan kysymykseen: Mitä minä oikeasti haluan? Se muistuttaa minua elämästä, ja avaa silmäni mahdollisuuksille.

Ei minun sairaslomani päättynyt elämäni hurjimpiin kokemuksiin. Se päättyi ulkoisesti samoin kuin alkoikin: Katselin elokuvia, kuuntelin musiikkia ja luin lehtiä ja kirjoja. Sisäisesti kaikki oli kuitenkin muuttunut. Olin löytänyt rauhan, jonka myötä aloin vapauttamaan mieltäni suorituskeskeisyydestä.

 

Olen niin väsynyt tähän, hiivun hiljaa pois..

15.11.2017 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Mun ajatukseni ovat yhtä sekasotkua, en saa niistä itsekään tolkkua, joten tämä ajatusteni sanoiksi pukeminen ei taida onnistua häävisti. En jaksa muotoilla tätä äidinkielellisesti oikeaksi, kunhan vain koitan saada jotain rustattua.

 

Miten fiilikset voivatkaan heilahdella näin jatkuvasti eestaas? Olen itsekin uupunut siihen, että yhdessä hetkessä oloni voi olla hyvä jopa mahtava, mutta minuutin päästä voin syöksyä holtittomasti alamäkeen. En jaksa tätä tunteiden ja fiilisten jatkuvaa vaihtelua, tämä kuluttaa mua.

 

Illalla mulla meni seiskan aikaan hyvin tai no paremmin kuin hyvin, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Nyt katseeni on lasittunut, olen tavallaan turtunut. Haluan satuttaa itseäni viillellä tms. Haluan kai tuntea jotain käsinkosketeltavaa, koska psyykkistä tuskaa on paljon vaikeampi ymmärtää.  

 

Vaihteeksi olen kuluttanut ihan liian paljon aikaa miettien, etten jaksa tätä enää. Etten jaksa enää sinnitellä. Olen yrittänyt perjaatteessa viisi vuotta, mutten enää. Haluaisin vain romahtaa sen viimeisen kerran, romahtaa niin alas, ettei sieltä olisi paluuta. Romahtaa lopullisesti. En jaksaisi enää hetkeäkään olla se joka olen, elää sitä elämää jota nyt elän.

Tuntuu ettei minulla ole muuta kuin jatkuva kipu. Olen sairas hautaan asti. Haluan olla yksin, en halua että kukaan välittää. Ei kenenkään tarvitse. En tiedä syitä miksi minun edes pitää yrittää. Miksi minun tarvitsee kituuttaa päivästä toiseen. Miksi hymyillä vastaantulijalle ja kertoa, et mul menee ihan hyvin. Kun ei mene. Tietenkin on ihmisiä, joille en haluaisi puhua, mutten oikein tiedä kenelle sitten haluaisin. Kenen haluaisin, kenen antaisin nähdä totuuden. Sen totuuden että olen liukunut kolme kuukautta yhteen menoon alamäkeen. Kenen antaisin tietää, etten muista koska viimeksi mulla olisi ollut näin huono vaihe. Tavallaan tuntuu kuin olisin sairastunut, vaikken ole koskaan edes parantunut. Toivottomuuden tunne on raastava, se repii minua hajalle. Kaikki repii.

 

Oon niin väsynyt tähän. En enää jaksaisi ajatella joka päivä itseni satuttamista. En jaksaisi vihata itseäni. Vihata elämääni ja sitä että vahingoitan olemisellani kaikkia läheisiäni. Pahimmassa tapauksessa joku voi sairastua mun sairastamisen takia, sitä en haluaisi. En jaksa toivoa parempaa huomista, sellaista ei tule, ei minulle.

 

En halua elää..

 

 

-Elina

Viime yön painajainen ja sitä tavanomaista liibalaabaa

26.9.2017 Fiilikset matalalla

(Huom! Tämä teksti on kirjoitettu maanantaina 25.9., vaikka julkaisu venahti tiistain puolelle)

 

Heräsin tänään (ma) klo 4.27 oikein ihanasta unesta.. ei kun siis painajaisesta. Erikoista unessa oli se, ketä siinä oli pääroolissa, yllättäen exäni. Okei en muista koska olisin viimeksi nähnyt siitä tyypistä unta, painajaista, joskus ajat sitten. Onhan tässä aikaa ehtinyt kulua vaikka kuinka paljon, 2013, 2014 elämäni todelliset painajais vuodet. Herätessäni hätkähdin sitä kuinka todentuntuinen uni jälleen oli. Jos totta puhutaan mun on vaikea muistaa miltä sen ääni kuullosti, totta kai tunnistaisin äänen, jos sen jossain kuulisin parinkin sanan verran, en sitä kiellä. Mun on vaan vaikeahko hahmottaa, palauttaa mieleeni äänen tunnusomaisia piirteitä, en saa kiinni siitä miltä se kuullosti. Tai siis oli vaikeaa siihen asti, kun sunnuntai ehtoona nukahdin, seuraavan kerran herättyäni asia oli aivan toinen. Mutta jospa nyt kertoisin unen ja jatkaisin ajatusteni raapustelua tuonnenpana..

 

Eli en muista unen alkua kovinkaan selvästi, lopun kylläkin.. Anyway olin äitini ja pikkuveljeni kanssa keittiössä pöydän vieressä, puuhailimme siinä jotain ja samalla juttelimme jostain, itse taisin tehdä läksyjä tms. Vilkuilin kelloa joka oli jotain 16.30, mulla oli joku meno ja piti vahtia, että lähtisin sinne ajoissa.  Yhtäkkiä puhelimeni soi. En muista enää mitä soittajan nimenä luki, mutta jotain sellaista, että tiesin exäni soittavan mulle. Katsoin puhelintani aika kauan, ihmetellen miks ihmees se mulle soittaa. Pitäiskö mun vastata vai ei? Tietty mul olis täys oikeus ol vastaamat, kettuako se sai mun elämääni enää häiritä. Lopulta houkutus kävi liian suureksi, en voinut vastustaa kiusausta tietää miks se soitti mulle, jos en vastais en koskaan sais tietää. Joten puhelin kädes juoksin etuovest ulos, en todellakaan halunnut muiden kuuntelevan puhelua. Kävelin talon seinustalle kivetykselle. Vastasin. Se alko heti raivoon mulle jostain asiasta, se huus, pilkkas, solvas, haukku jne. Totesin jotain, et mul on nyt uus elämä, paljon parempi sellane. Lisäks mul on nyt paljon kokeita (yo + koeviikko), joten mua ei nypi jutella sen kans.   Sit se halus viäl pilkat mua, koska oli jollain ketun konstil saanu tietää, et onnistuin kadottamaan pankkikorttini (pitkä stoori, en oo kauheen ylpee). Randomil unes pankkikortti vaan oli vaihtunut ajokortiks syystä x. “Mitäs olit niin saatanan tyhmä, et hukkasit sen. Ei kukaan voi ol niin tyhmä yms. yms.” Totesin sil: “Mut kait sä tiiät et sain korttini takas?” “Niin mut mitä helvetin väliä sillä on ku oot niin tyhmä, et alunperinki menit sen menettään!”  Kai se raivos viel jotain, mutta pian mun oli menoni takia pakko lopettaa, etten myöhästyisi.

En tiedä mikä vuodenaika unen alussa oli, mutta jutellessani ulkona puhelimessa katselin samalla kun, joku ehkä pikkuveljeni, joka oppi teleporttaamaan, aurasi pihassamme n.2-3m korkuista lumivallia, eipä taida ilmastonmuutos sentään uniin asti vaikuttaa. Huh, saan ehkä vielä joskus nähdä lunta täällä Länsi-Suomessa..

 

Uni oli masentava, ahdistava. Se halus taas vaan lytätä mut, tietenkin onnistuen siinä..  Jo unen aikana ehkäpä jo exän ekojen sanojen kohdal, mul mieliala alko meneen alamäkeen. Tiedän vain uni, mutta silti. Mulhan ei oo menny viime aikoina kovinkaan häävisti, joten kaikki tuollainen pääsee helposti vaikuttamaan muhun.

 

Tällasest oli niin ihanaa herätä. Koko päivän oon kuullu sen puhetta, koko päivän se on viettäny haukkuen mua. Tuntuu kuin aivoni olisivat pieni lapsi, joka on keksinyt uuden kivan sanan ja hokee sitä koko ajan.

 

 

************************************

 

Muutenkin tää päivä on menny harakoille, fyysisen huonon voinnin vuoks. Nimittäin painajaisen jälkeen sain nukahdettua uudelleen (aikaa nukkua oli viel 2h) ja kun herätyskellon rämisemiseen heräsin tajusin oitis heränneeni migreenin kanssa. Oi kuinka mahtavasti tää päivä alkaakaan painajainen + migreeni + jotain ”fantsua” x2 tms. No sain itseni kouluun. Yllättäen migreenin kohtauslääke auttoi tällä kertaa ja päänsärky lakkasi (okei kyseessä ei ollut ”jäin tiejyrän alle” -migreeni vaan onneksi semi lievä). Kouluun päästyäni hauskuus jatkoi tai oli se alkanut jo kotona, mutta paheni monin kertaiseksi. Nimittäin mua oksetti, heikotti, pyörrytti. En ollut ollenkaan varma selviänkö oppitunnista, mutta selvisin jollain konstil. Seuraavaks mul olis ollu kaks hypäriä ja viel psykaa. Huilasin ekan hypärin terveydenhoitajan odotustilas sohval ja tulin siihen tulokseen et mun lienee parempi mennä lepäilemään kotiin. Mut hyvin tuntevat tietävät, et jään koulusta pois vaan hyvästä syystä, tulen kipeäksi flunssa tms., tai joku oikeasti pakollinen meno. Mä en harrasta ”on hiukan vatsa kipeä” tai pää tms. Tosi harvoin, ehkä kerra vuodes jos sitäkään, joudun oleen pois koulust/ (yleens) lähtemään aiemmin kotiin esim. migreenin tai huonon olon vuoksi (en tarkoita nyt sitä et tulisin kipeeks, vaan semmost hetkellist, yhden päivän kestävää kuten tänään oli). Ehkä tänään lähdin hiukan hatarin perusten, mutta toisaalta vielä illalla kuuden maissa mua pyörrytti, kun olin koiran kanssa pienellä lenkillä.

 

 

************************************

 

Kaipa mun on vielä sanottava sananen psyykkisestä puolesta: itsetuhoisia-ajatuksia on ollut paljon, niitä on ollut joka päivä. Viimeksi nyt tänään mielialani on heittelehtinyt, vaikkeikaan nollan ja sadan välillä (huonon ja hyvän) vaan aikalail pysytelly kokonaisvaltasesti huonol puoliskol, mutta sen sisäl vaihdellu aika rajusti. Yhdes vaihees olo on ihan tyhjä kuin ei tuntuis miltään ja seuraaval sekunnil joku keksii vetästä esiin ”tahdon satuttaa itseäni” -kortin ja syöksykierre on valmis. Tänään viimeksi tässä samal ku rustailin tätä juttelin erään frendini kans WhatsAppis. Juttelimmen niitä näitä, mutta lopulta päädyimme jälleen aiheeseen itsetuhoisuuteni ja sen kumppanit. En tiedä miksi rento keskustelu niin usein menee aiheeseen johon tavalla tai toisella liittyvät itsetuhoiset-ajatukseni, itsemurha yms. kaikki niin ihanat aiheet, joista kuka tahansa haluaa mun kans jutella.. tai siis vain harvat ja valitut kestävät niitä aiheita. En itsekään ymmärrä, miten joku voi jaksaa olla mun elämäs ku fiilikseni, tunteeni, ajatukseni jne. heittelehtivät koko ajan laidast laitaan. Miten joku voi kestää sitä jatkuvaa myrskyä, kun en (/joka ei) tunnu rauhoittuvan oikein koskaan? Miten joku muu voisi kestää sitä, kun en itsekään tahdo kestää.

 

 

 

-Elina

 

ps. Sain tänään kuulla alustavan arvion enkun kirjoitusten osalta: pisteet kaikkineen 124 eli pisterajoista riippuen i+ tai A (i+ = ”ekan tason hylätty”, just riman alle ja A = just ja just läpi). Lopulliset tulokset selviävät marraskuun loppupuolella, jossain kuulemani pvm 23.11., ehkä jo hiukan ennen sitä, väitteestä en tiedä totuuspohjaa sen kummemmin. Joka tapaukses saan kärvistellä n. 2kk:ta, Toivotaan parasta ja pelätään pahinta kun muutakaan ei voida..

Onko loruni lopussa vai loppuuko tämä alamäki edes hiukan positiivisemmalla tavalla?

22.9.2017 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Alamäki sen kun jatkuu ja jatkuu.. Tää tais alkaa koulun alettua eli reilun kk:n, eikä loppua näy. Ajattelin et oloni kohenis, vointini kääntyis parempaan kunhan saisin enkun kirjoitukset tehtyä, mutta ei, ei merkkiäkään moisesta. Toki onhan ens pe viel maantieteen kirjotukset, mutta enkkuhan on se kamalin.. Kuinka kauan tällane voi jatkua? Kääntyykö mun vointi lainkaan parempaan?

 

Jos itsetuhoiset ajatukset ovat olleet mulle vuosia joka viikkoisia, niin nyt viime aikoina sellaiset ajatukset ovat olleet mulle enemmän kuin jokapäiväisiä eli jos ei ny ihan 24/7 niin vähintäänki ne ovat mieles parin tunnin välein. Keskiviikko ehtoo oli kaikkein kurjin toviin, itsetuhoisia ajatuksia, jäätävä ahdistus lisäks melkein menin paniikkiin parikin kertaa, ainoastaan jollain ihme konstil sain pidettyä itteni aisoissa etten repiny itteäni riekaleiks. En ole ihan selvillä miksi en ”vieläkään” ratkennut helpottamaan oloani terällä leikkien, ehkä sitten tänään tai huomenna tai..

 

En tiedä jaksanko tätä, jos tää jatkuu vielä kovinkin kauan, tunnen alkavani oleen lopussa. En jaksa näitä ajatuksia ja tätä tuskaista oloa ja sekös mua vasta pelottaakin, mitä teen kun en enää jaksa ?

 

 

 

-Elina

Välivuosi – viimeinen kantapää

16.9.2017 Yleinen

Välivuosipäätökseni ei ollut kypsä vielä syksyn tuomien koitosten saapuessa. Minä aloitin kuin aloitinkin taas koulunkäynnin kesän jälkeen. Se alkoi harjoittelulla kirurgisella poliklinikalla, ja menin sinne tiedostaen hyvin vahvasti että se olisi jotakin, mihin minun voimani eivät järjellä ajateltuna riittäisi alkuunkaan. Minun voimani eivät kuitenkaan myöskään riittäneet suoraan luovuttamiseen. Kuten Anoreksian kanssa yleensä, minun oli jälleen saatava tehdä ihan vähän enemmän. Mennä ihan vähän pidemmälle. Minä uskottelin itselleni että harjoittelun jälkeen minä sitten jäisin välivuodelle, vaikka samalla salaa odotin ihmettä joka palauttaisi voimani harjoittelun aikana. Siirsin päätöksentekoa eteenpäin jotta ihme ehtisi tapahtua. Kaiken sen ohella tiesin, että ihmeiden aika ei ollut tulossa. Minä olin jo pelkästään somaattisesti siinä kunnossa, että minun ja ihmeiden välillä seisoi muun muassa fysiikan lait.

22.8.2016, Maanantai klo 18:25
”Eka päivä harkkaa takana. Nämä asiat todella kiinnostavat minua. Silti, huominen tuntuu isolta vuorelta mikä täytyy jaksaa ylittää. Ja huomenna on vasta toinen päivä. Kunpa saisin täydet fyysiset ja henkiset voimat… En oikeasti edes tiedä miltä se tuntuu. En enää. Jälleen kerran myös huomaan miten minun luonteelleni on niin rasittavan hankalaa käsitellä tätä tunnetta, kun ei vielä ymmärrä miten kaikki asiat tuolla toimii. Keskeneräisyys sekä käsitys siitä että edes koulusta valmistuminen ei tuo minulle kaikkea tietoa mitä se talo pitää sisällään, on hankalaa. Tarvitaan monta vuotta työelämässä että sen kaiken oppii… Ja haluaisin osata sen kaiken nyt heti. Ja kuitenkin tuntuu että pää on aivan loppu jo yhden päivän aikana imetystä informaatiosta… Olkoonkin että sieltä tilaa vie myös sairauteni. Mutta tuntuu vaikealta sopeutua siihen, että ymmärrän kuinka saakelin monta liikkuvaa osaa tuolla alalla on, mutta niistä itse osista en ymmärrä edes murto-osaa. Tämä kaikki laukaisee päässäni sellaisen tahdosta riippumattoman taistelun loputtoman tiedon nälän ja luovuttamisen välillä. Todellinen luonteeni kaiketi tukee ensimmäistä, ja tämä uupumus ja epävarmuus jälkimmäistä.
En tiedä miten jaksan huomisen, mutta sen murehtiminen ei vie huomista pois. Päinvastoin; huominen lähestyy minuutti minuutilta ja mieluummin käytän ne minuutit poissa tästä hankalasta maailmasta. Siispä hyvää yötä.”

 23.8.2016, Tiistai klo 17:44
”Jätin tänään eväät kotiin koska eilen toinen ohjaajistani sanoi että tuolla kaikki käy ruokalassa syömässä, ja Taina taas muistutti yhteisen ruokailun sosiaalisesta merkityksestä. Jos en mene sinne, en pääse mukaan yhteisöön. No, sattumalta tämän päivän ohjaajani olikin sitten ilmeisesti se ainoa joka ei käy siellä ruokalassa, joten jouduin menemään sinne yksin… Istuin ensin pukkarissa yrittäen ympäripuhua itseäni sinne sen sijaan että olisin ollut toiset 4 tuntia syömättä. Olisin pystynyt siihen, mutta millä oppimisen prosentilla? Sain itseni ruokalaan ja sain lautaselleni perunan. Sosiaalisen hetken kohdalla kuitenkin panikoin. Se oli minulle liikaa.. Se tilanne. Ja se peruna. Istuin yksin ja lähdin niin pian kuin kehtasin. En enää ikinä halua mennä sinne.”

 24.8.2016, Keskiviikko klo 18:00
”Elämiseksi en tätä kutsuisi. Herään aamulla, revin itseni ylös, koitan koko päivän keskittää energiani itseni kannattelemisen lisäksi kaikkeen tärkeään ja joka päivä kun pääsen kotiin raskaan päivän kasaan painamana, huomaan, että ulkona on meneillään viimeiset lämpimät kelit, mutta en jaksa hyödyntää niitä. Kotona googlaan silmät ristissä päivän aikana muistilistaani kertyneet termit, mietin loppuillan ruokailuja sekä sitä miten pitäisi mennä lenkille mutta minusta ei ole siihen, ja lasken minuutteja aikaisimpaan kellonaikaan jolloin on hyväksyttävää mennä yöunille. Välillä mietin myös, että minulla olisi koko ilta aikaa soittaa pianoa ja tehdä musiikkia… Mutta en jaksa. En yksinkertaisesti jaksa.”

 27.8.2016, Lauantai klo 12:45
”Minulla on hankalauuksia rentoutua kun tiedän että heti maanantaina alkaa taas aikainen aamu ja tsemppi. Ihan kuin viikonloppuna rentoutuminen jotenkin estäisi minun valmiuksiani maanantaille? Ihan kuin jotenkin unohtaisin mennä sinne jos en ajattele sitä koko ajan? Naurettavaa. Aivoni, kuulitteko? Naurettavaa.”

 28.8.2016, Sunnuntai klo 19:35
”Olen helpottunut että minun ei tarvinnut olla yksin tätä viikonloppua… Valehtelisin jos väittäisin että voisin hyvin henkisesti, ja kaikki täällä meidän perheestä tietää sen. Se on helpottavaa. Tuntuu vaan että toleranssini on taas nollassa. Ei tarvitse tulla kuin ihan minimaalinen vastoinkäyminen ja koko maailmani romahtaa, ja sitä on joka kerta hankalaa rakentaa takaisin. Ainakin yksin. Huomenna harkkaa on jäljellä tasan 4 viikkoa. Kuukausi. Toivon että jaksan sinne asti, mutta on fakta että sen jälkeen tarvitsisin vielä voimia tehdä elämääni koskevia päätöksiä.”

 Oli alusta asti selvää että neljä viikkoa oli minulle liikaa. Jälleen tilanteen täytyi kuitenkin karata mitä pahimmalla tavalla käsistä ennen kuin osasin reagoida siihen.

29.8.2016, Maanantai klo 12:45
”Peli on puhallettu poikki. Tänään on välivuoden ja parantumisen ensimmäinen päivä. Eilen illalla tuli ahdistuskohtaus joka oli niin paha että se laukaisi päätösten tekemisen aikaistamisen. Jotain oli tehtävä.
Minusta tuntui pahalta jo päivällä… Siksi halusin lähteä omaan kotiin. Etten pilaisi yhteisen viikonlopun viimeistä päivää. Kotona en kuitenkaan saanut kierrettä loppumaan. Lamaannuin täysin niin kuin alkuaikoina, en löytänyt tietä ulos ja minuun sattui yhä kovempaa. Ja minua pelotti. Jouduin tosissaan taas tappelemaan sellaisia asioita vastaan jotka ovat jo pitkään olleet poissa. En halua enää ikinä satuttaa itseäni, en edes ’nilkkaan tai jalkaterään josta kukaan ei huomaa’. Niin ne eilen kehottivat ja minä pelkäsin. Halusin kuolla, ja se on kaikkein kamalinta. En ole halunnut sellaista pitkään aikaan vaikka olenkin välillä ajatellut sitä. Miten jokin edelleen pystyy saamaan minut siihen tilaan etten yksinkertaisesti nää muuta tietä ulos? Olen kokenut sen satoja kertoja mutta se on yhä pelottavinta mitä tiedän. Pelkään että jonain päivänä se kohtaus ei nää lopukaan. Joka kerta olen varma että se ei lopu, mutta aina se on loppunut. Entä jos joku kerta se oikeasti ei lopu? Kuolenko sitten? Vai menenkö takaisin osastolle?
Puhelin soi ja äiti yritti tavoittaa minua mutta olin kipsissä, en tiennyt mitä tehdä tai mitä halusin joten en osannut painaa vihreää luuria kuin vasta kolmannella soittokerralla. Äiti haki minut takaisin heille. Sanoi että nyt tämä loppuu, enkä minä vastustellut enää. Luoja tietää kuinka vaikeaa ja pelottavaa minulle on nyt hypätä pois tästä pyörivästä pyörästä ja rauhoittaa kaikki… Mutta luoja tietää myös minkä painajaisen kävin läpi eilen illalla. Mikään ei ole vähään aikaan tuntunut enää niinkään hyvältä kuin ennen. Ajattelin että kesä korjaisi kaiken kuin taikaiskusta… Mutta nyt on myönnettävä ettei yksi kesä enää riitä korjaamaan tätä sotkua.”

 30.8.2016, Tiistai klo 16:13
”Taina sanoi: ’Ihmettelen suuresti sitä, miten ikinä selvisit viime syksystä ja keväästä, vaikka ei se helppoa ollut. Mutta sitä en yhtään ihmettele mitä se on tehnyt sulle.’ Saisinpa ne asiat ennalleen mitkä olivat jo ihan hyvin tässä välissä… Nyt en tiedä mitä ajatella, mitä tehdä ensimmäisenä, mitä kertoa muille ihmisille… Ainoa asia mitä haluaisin, olisi olla onnellinen. Tuntuu ettei millään muulla ole enää väliä. En jaksa tai pysty siihen nyt, mutta minun on todella löydettävä vastaukset kysymykseen: Mikä minut tekee onnelliseksi? Koska nyt on vuosi aikaa tehdä juuri sitä, mitä ikinä se onkaan.”

 Montako kantapäätä todella tarvitaan opettamaan anorektikolle kaikki se, mistä olen jo kirjoittanut: asioiden kohtaaminen, pysähtyminen, lepääminen, omien rajojen tunnistaminen, keskeneräisyyden sietäminen, irti päästäminen, avun pyytäminen ja niin – syöminen? Vastaus on: monta. Minun toivottavasti viimeiseksi kyseisiä aiheita käsitteleväksi opetuksekseni jäi välivuoteen johtanut romahdus sekä kaikki siihen romahdukseen johtaneet virheet, joiden seuraukset olivat ilmeisesti jälleen päässeet unohtumaan sitten viimevirheiden. Saman asian oppiminen kantapään kautta vielä kuuden vuoden jälkeen saa minut epäilemään kantapäideni toimivuutta. Eikö juuri kantapään kautta tulleiden opetusten pitäisi juurtua syvälle jo ensimmäisen kerran jälkeen? Kyllä ne juurtuvat. Opetusten ydin vain pääsee unohtumaan Anoreksian valvovan silmän alla.

Ensimmäiset välivuoden päivät olivat painajaisen jatkoa. Väkisin arjessa roikkuminen oli pitänyt minun kasvoni juuri ja juuri synkimpien ajatusten pinnalla, ja kun päästin irti velvoitteista, vajosin koko kehoani myöten pitkäkestoiseen ahdistuneisuuteen, jota olin vain kasvattanut ja siirtänyt eteenpäin lykkäämällä päätöksentekoa. Toivon palaset olivat kuitenkin esillä ja löydettävissä, kunhan maltoin levätä aivoni kuntoon, jossa ne kykenivät suorittamaan tilanteen vaatimaa idealistista ajattelua.

2.9.2016 klo 10:27
”Olen ollut ahdistunut ja käynyt läpi sekavia mielentiloja. Itkenyt, tuntenut kaiken täysin toivottomaksi ja välillä saanut jostain taistelutahtoa. Olen kamppaillut sen kanssa, mihin käytän suruni ja masennukseni jättämät tunteet: Annanko niiden viedä minut pohjalle (usko, se tuntuu houkuttelevammalta päässäni, kuin tähän kirjoitettuna), vai käännänkö ne voitoksi? Pari päivää sitten tuijotin itkeneitä silmiäni peilistä ja kävin itseni kanssa äänetöntä keskustelua aiheesta. Sitten minä sain pitkästä aikaa idean. Anonyymi blogi. Alan kirjoittaa sairaudestani, menneistä vuosista sen kanssa, ja tästä välivuodesta.”

10.9.2016, Lauantai klo 11:05
”Olen lukenut vanhoja päiväkirjojani. Tuntuu, että koko tämä juttu; niihin kajoaminen ja näistä asioista avoimesti kirjoittaminen on yksi suurimmista askelista mitä olen tämän sairauden kanssa ottanut. Minua pelotti kuollakseni… Etenkin se osastoaikainen päiväkirja… Käytän blogissani suoria lainauksia. Sekin on pelottavaa… Se, että avaan tämän kaiken ihmisille niin totaalisesti. Mutta samalla se on jotain mitä todella haluan tehdä. Saan itse valita katkelmat, saan itse valita sanani, ja haluan valita ne niin hyvin että ihmiset ymmärtävät mitä tämä kaikki oikeasti on. Kuoren alla. Koska Anoreksiassa se kuori on suuri ja paksu. Vaikka tunnen itseni alakuloiseksi ja väsyneeksi ja päiväkirjojen jutuista on vaikeaa päästää mentaalitasolla irti, niin koen taas pitkästä aikaa että elämälläni on joku merkitys.”

 14.9.2016, Keskiviikko klo 18:31
”Ollan psykoterapiassa käsitelty paljon kaikkea sitä mitä olen lukenut niistä vanhoista päiväkirjoista… Se tuntuu raskaalta, mutta kai hyödylliseltä. Puhuimme tänään niistä osastoaikaisista jutuista jotka olen tietoisesti siirtänyt mielessäni niin sanotusti jonnekkin ’unohda nämä’ –osioon, koska niitä on ollut liian hankala ja pelottava edes ajatella tai muistella. Mutta nyt olen lukenut ne, ja olen puhunut niistä. Olen kertonut niistä ja analysoinut niitä. Olen aika kirjaimellisesti katsonut pahimpia painajaisiani suoraan syvälle silmiin.”

 Aluksi minun oli haastavaa jäsennellä kaikkea sairauttani koskevaa tekstiksi. Koko juttu tuntui isolta, yli kuusivuotiselta möykyltä, mistä oli vaikeaa saada irti selkeitä paloja. Pian sain kuitenkin yhä enemmän visioita päähäni, ja huomasin, että minulla on paljon sanottavaa. Ensimmäisen tekstin viimeistely tuntui ihanalta. Olin saanut jäsenneltyä ajatuksiani kauniisti tekstiksi, jota muutkin kuin minä itse voisivat lukea.

Vanhoihin päiväkirjoihini sukeltaessa hämmästyin erityisesti siitä, miten sairauteni alkuvuosien kirjoitukset sopivat niin hyvin Anoreksian muottiin. Ne tekstit istuvat sairauteni kuvaan täydellisesti. En voinut lakata ihmettelemästä sitä, miten minun sisältäni kumpuavat tunteet ja ajatukset saattoivat toistua niin kaavamaisesti monilla tämän diagnoosin alla kulkevilla ihmisillä. Miten minun omat tunteeni ja ajatukseni saattoivat olla kirjoitettavissa oireet –nimellä kulkevan otsikon alle? Olin kuusi vuotta tiennyt olevani sairas, mutta vasta nyt totuus siitä näyttäytyi päivän selvänä.

 Olen nyt kirjoittanut sairaudestani tasan vuoden ajan. Olen oivaltanut tärkeitä asioita ja ottanut ensimmäisistä suurista askelista vielä monia pieniä eteenpäin. Tarinani ei ole valmis. Anoreksiani ei ole päästänyt vielä irti. Se ei kuitenkaan nauti siitä, mitä kirjoitan. Levitän tietoisuutta sen pahuudesta ja kaikesta siitä mihin se on kykeneväinen. Kirjoitan säästääkseni muiden samassa tilanteessa vellovien kantapäitä. Kirjoitan tuottaakseni ymmärrystä muille, mutta myös itselleni. Ja mitä enemmän minä kirjoitan, sitä enemmän haluan eroon sairauteni tahmeasta hengityksestä niskassani.

Välivuoteni aikana olen huomannut kehitelleeni ovelia konsteja joiden avulla pärjään pienissä jokapäiväisissä taisteluissa. Saman vuoden aikana olen tajunnut selvinneeni kohta seitsemän vuotta Anoreksian kylmää läsnäoloa, ja käsittänyt oppineeni enemmän kuin yhdestäkään koulukirjasta voi koskaan oppia. Ymmärrys tähän kaikkeen on tullut levosta, ajasta olla, tilasta ajatella, uskalluksesta kohdata asiat ja kyvystä kirjoittaa ymmärryksen jokaisesta palasesta. Tämä välivuosi on opettanut minulle enemmän kuin yksikään elämäni vuosi, koska tämän välivuoden aikana olen oppinut näkemään kaiken jo aiemmin oppimani.

 

En tiedä miten selviän tästä

10.9.2017 Kuulumisia (negatiivisia tosin), pohjalla jälleen

Ikuisuus myöhemmin..

En tiedä onko mun aina tauon jälkeen samanlaista alkua, mutta menkööt.  Voin ihan hyper pikakelauksella tiivistää mitä viimeseen 2kk:n on mm. sisältynyt. Tässä siis pari tärkeintä asiaa, jotka ensimmäisenä mieleen nousevat. Parhaan ystäväni armeija ei ole ottanut sujuakseen oikeestaan yhtään, hän on viettänyt enemmän aikaa veksissä (varusmiessairaala), kotihoidossa ja muuten vapautettuna kuin itse hommissa. Kaiken huipuksi hän joutui viettämään tovin keskussairaalassakin. Koska olemme läheisiä tämä hänen jatkuva sairastelunsa on huolettanut minua kovasti. Tiedän ettei hän ole ollut ainakaan kolmeen vikaan vuoteen ollut yhteensä niin paljon kipeä ja pahasti kuin nyt armeijassa.

 

Koulu alkoi normaalisti, enkkua, psykaa, maantiedet: EN7s ja PS5s ovat kursseja joita en oo viel aiemmin tehny, GE4s tunneil käyn kerratakseni yo-kokeeseen. Eli tosiaan nyt olis tarkoitus rämpiä pitkäst enkust ja maantieteest läpi. Kuten kaikki jotka mut tuntevat, vaikka vain tän blogin kautta tietävät suhteeni enkkuun. Pakkopullaa, yhtä helvettiä, tuskaa, vaikein kaikista aineista yms. Ja tämä ihanuus mun on kirjoitettava vieläpä pitkänä, koska en ole tarpeeks hyvä matikassa, et mitenkään selviäisin pitkäst matikast.

Enkun varsinainen koe o ke 20.9., maantiede on pe 29.9. ja arvatkaas vaan milloin on enkun kuuntelu, onnen päivänäni maanantaina, vieläpä 11.9.

 

Me tehtiin viime viikol enkun tunnil yks vanha yo-kuuntelu. Opettajan tsemppaavat sanat: jotta voisi olla jotenki kuivilla ja hengittää vapaasti, kokeesta tarvis saada edes 30pistettä (täydet o 90). Tai tietty ei oo pakko saada jos saa varsinaisest kokeest “10+” arvoiset pisteet, mikä ei tietenkään oo multa mahdollista. Yllättäen sain harjoituskokeesta n. 25 pistet riippuen hiuka siit mitä yo-lautakunta olis tykänny vikan osion vastauksistani. Vikas osios vastataan suomeks kysymyksiin, joten sitä mun on vaikee tietää kovin tarkasti, mitä olisin oikeesti voinu saada. Muis osiois vedetään lottoriviä a, b, c väli vissiin ehkä myös d.

 

Yhden toisen opettajan vinkki oli, et jos ei oo oikeesti mitään hajua niin sitten veikkaa vaikka kaikki a-kohtia, sielt voi voi saada semisti pisteitä ellei sitten onnistu valitsemaan juuri sitä riviä, jossa on vain muutama oikea kohta. Ärsyttävää ja tosi kannustavaa on myös se, että jos todella yritän parhaani lotto-osioissa saan vain todellisella tuurilla jotain oikein. Ja jos samalla ne kohdat joita en yhtään ymmärrä veikkaan vaikka a:ta, vedän nämä kohdat just pieleen. En tiedä mitä mun pitäis maanantaina tehdä, jot saisin mahd paljo pisteit, et mul olis jotai toivoo päästä enkusta ehkä jopa läpi. Kompensaatiopisteet ovat myös juttu eli jokasest läpäistystä kokeesta saa arvosanasta riippuen tietyn määrän pisteitä, joilla voi korottaa hylätyn arvosanan hyväksytyks. Kompensaatiopisteis on vaan yks pikkunen mutta, nimittäin se saanko äikäst, maantieteest, terveystiedost ja matikast tarpeeks pisteitä, et ne riittävät enkun pelastamiseks..

 

Te ette varmaa oikeasti tiedä kuinka paljon toi kuuntelu (sen jälkeen noi muutki) mua ahdistaa, koska oon kuullunymmärtämises enemmän kuin surkea. Tiedän ettei mul oo käytännös mitään toivoo saada siitä ees siedettävii pisteit, se tieto ei paljoa kannusta. Jokaikinen kerta ku asia tulee esille (varsinki mitä lähemmäs sitä mennään) saa mut about romahtamaan.

Mun vointi romahtaa, ruokahalu menee, ahdistaa ihan järjettömästi, tulee kaikki “niin ihanat” ajatukset mieleen (itsetuhoiset) jne. En pysty keskittyyn mihinkään, kaikki voimat katoavat ja vaan lysähdän kasaan, en pysty, enkä halua tehdä mitään muuta kuin lopettaa ahdistuksen, vaikka sitten kärsisin siitä päätöksestäni loppu elämäni (lyhyen tai pitkän sellaisen). En tiedä pystynkö pitämään itseni kurissa ja kasassa, haluanko sietää mut hengiltä kuristavaa ahdistusta vai yrittää lopettaa sen tai edes hillitä sitä. Jos oon ollu aiemmin epävarma ja pelänny mitä teen, se ei oo tainnu ollu pal mitään tähän nähden tai ainaki silt must tuntuu kuin toi ahdistus iskee mut pohjaan.

 

Jos tää tilanne menee oikeestaan yhtään pahemmaks en tiedä miten mun käy, selviänkö taisteluarvilla, teho-osastolla vai viekö tää mun henkeni. En tiedä jaksanko tai haluanko selvitä.

 

Suren että päästin tietyt ihmiset niin läheisiks, jos olisivat etäämmällä en tuhois heit samal.  Yks lisäsyy miks pelkään tilanteen vakavuutta, on ajatukseni, ettei sillä ole mitään väliä, jos edes hieman omaa oloani helpottaisin, mutta samalla satuttaisin heitä. Kaikki järjen rippeet huutavat edellisen ajattelua ja kirjoittamista vastaan, mutta silti lasittunein katsein apaattisena kirjoitan kaiken mitä ajattelen..

 

 

-Elina

 

Ps. Tän kirjoittaminen ja musiikin kuuntelu pelasti mut tällä kertaa retkahtamasta mihinkään ikävään. Toistaseks myös ahdistus lieveni ja oon taas ainaki hetken järjissäni

Uusvuos

31.12.2016 Fiilikset matalalla

Oikeen awesome uusvuos. Jos olisin päihteisiin taipuvainen ihminen vetäisin pään täyteen mitä tahansa. Eipä tarvii mökillekään tulla enne ku isän kohdal o kuoppa kaivettu ja perään todettu aamen. Kumma juttu ku mua ei kiinnosta tulla mökille, oikeen helvetin kumma juttu. Elikäs koitan kertoa tämän jutun mahdollisimman hyvin, jotta asia olisi helpompi ymmärtää. Koitan kirjoittaa selkosuomella.

Tänään isä riehaantui jo kerran tyhjästä. Nyt savusaunalla uudelleen. Homma meni näin: Isäni on itse herkkä persus, eikä kestä lämmintä saunaa laisinkaan (silti hänen pitää tulla saunaan kun se on kuumimmillaan, älkää multa kysykö miksi). Äitini taasen harrastaa avantouitia +hän on pahimman luokan vilukissa ja järvessä vielä syväjäädyttää itsensä. Äitini ei pelkästään jäätymisen vuoksi heitä kunnon löylyjä vaan hän muutenkin rakastaa lämpöä.

Isäni kitisi jälleen kerran kun sauna on niin helvetin kuuma, että ovea pitäisi pitää sepposen selällään, että saunas tarkenis olla. Äitini kävi tapansa mukaan uimassa (n. 4C asteisessa vedessä), joten hänen oli turkasen kylmä. Äidin uidessa isä istui terassilla. Kun äiti tulee uimasta hän tietenkin heittää löylyä tavallista enemmän, jotta lämpenisi mahdollisimman nopeasti. Melkein heti isäni tuli takaisin saunaan ja alkoi karjumaan, että ovi pitäis pitää auki, ei se lämpö mihinkään karkaisi. Öö mitä helvettiä, äidin pitäisi kärsiä kylmää, kun herkkä nahkainen isäni ei voi sitä hetkeä istua ulkona tai alempana rappusilla. Just joo ei sovi mulle.

Isäni huusi kuinka olen niin saatanan kovapäinen, etten usko ja ymmärrä puhetta. Tämä kyseinen vatipää uhkasi nostaa koko oven pois paikoiltaan, mikäli se ei pysyisi auki. Hän huusi kuinka oven kanssa on ollut iän kaiken ongelmaa, kuinka sitä on aina pidetty kiinni, vaikka se juurikin pitäis pitää auki. (Itse asiassa rakas idiootti lämpö karkaa harakoille, eikä todellakaan jää lämmittämään saunojia. Vieläpä koska ovea auki pidettäessä suoraan järveltä puhaltava voimakas tuuli jähdyttää saunaa vaikka ovi olisi auki vain ⅓ osan..)

Tässä kohdassa totesin, että mulle riittää, etten aio jäädä kuuntelemaan moista paskaa. Miksi mun (täysikäisen ihmisen) muka pakolla pitäis jäädä kuuntelemaan kun toinen karjuu pää punaisena. Mun ei ole pakko jäädä kuuntelemaan sen riehumista, jos en halua. Jos tarkkoja ollaan, mun ei ole enää koskaan pakko tulla mökille, jos mua ei kinosta, kukaan ei voi pakottaa.

Kuka tahansa kenellä on aivot ja rippusen empatiaa, ymmärtää tilanteen. Vieläpä koska savusaunassa löylyt ovat paljon pehmeämmät kuin perus puu-/sähkösaunas. Savusaunassa lämpenee luita ja ytimiä myöden kun puu-/sähkösaunas kärventyy vain nahka. Tässä syy miksi äidilläni on paljon suurempi hinku uimaan päästessämme savusaunaan.

Tätä kaikkea ei hiukkaakaan helpota isäni tulinen luonne, jonka perin häneltä. Äitini on luonteeltaan paljon rauhallisempi, lempeämpi ja tietenkin alistuu herkästi isäni edessä. Veljeni puolestaan kulkee äitini jalanjäljissä. Viimeiset (ehkä) 5 vuotta olen liki täysillä kapinoinut isääni vastaan, koska näen ja tiedän mitä hän tekee äidille ja hänen psyykkiselle voinnilleen. Äitini ei ole varmaan koko aikana kun hän on isän tuntenut (tietty alussa mennyt paljon paremmin, en tiedä milloin nämä vaikeudet ovat alkaneet) laittanut tälle kertaakaan kampoihin, joten olen alkanut tulisen luonteeni voimin puolustamaan häntä ja näyttämään etten aio taipua isän edessä. En aio antaa isälle periksi, en piiruakaan.

Otin siis ritolat saunalta ja menin yläkertaan sisälle purkamaa oloanämän tekstin muodossa. Tietty mullakin tunteet kuohas oikeen kunnolla, ei kai, joten menin sisälle rauhouttumaan.  Äitini tuli yläkertaan ehkä 20-30min myöhemmin, tuli vaan käväseen ja manaan isän käytöstä. Melkeen samoin tein hän läksi alakertaan pesul. Ehkä hieman reilu tuntii myöhemmin pikkuveli laitto viestii aikoisinks tul viel takas saunal, isä oli kuulemma jo kyllästyny ja poistumas saunalta. Menin sit veljen seuraks saunal (olisin menny muute yksin), isosisko-pikkuveli-laatuaikaa. Jutellaa ja chillataa kahdestaa. Ollaa pariki kertaa tehty näin, kaiken paras isä ei oo tääl ja saadaan jutel meen keskisii juttui, joita ei vanhempien kuullen puhuta.

Nyt oonkin jo oikeestaan täysin rauhoittunut, mut oli kyl karsee fiilis. Ajatukseni olivat justki tyyliä: isä hengiltä ja omaa hautaa kaivamaan. Tää ei oo tasan eka eikä vika kerta kun toivotan isäl tervemenoo hautaan, koska hän. Tiedän isä ei tuu koskaan muuttuun paremmaks, joten pakko kestää niin kuin tähänkin asti.

Joten hyvää yötä ja parempaa seuraavaa vuotta!

-Elina

Ahdistaa, ärsyttää, paha olla

31.12.2016 Fiilikset matalalla

En tiedä mikä sana kuvaisi parhaiten tuntemaani tunnetta. Ahdistus ja ärsytys kaiketi osuvat kuta kuinkin oikean suuntaan, mutta eivät silti kuullosta korvaani tarpeeksi hyviltä. Nimittäin mua ________ (*tähän se puuttuva sana, parempaa vailla käytän sanoja: ahdistaa tai ärsyttää) kun en joistain asioista pysty puhumaan kenellekään, en oikeasti kenellekään. En edes täällä pysty purkamaan mietteitäni, jotka ahdistavat mua. Mulla on kurja fiilis tän asian takia useemmin kuin kerran viikossa, nyt on sellainen päivä. Ei auta hiukkaakaan, vaikka joku koittaiski maanitella mua kertomaan, ei toimi. Vaikka muista asioista pystyisinkin joten kuten puhumaan, tästä en sanaakaan. Tää asia selvästi vaivaa mun mieltäni aivan liikaa. Tää vie mun vähäisiä voimavarojani. Nyt vasta sain aikaiseksi, että edes kirjoitin asian tässä muodossa ylös.

Tiedän kyl et mua ahdistaa monikin asia, tällä hetkellä eniten ahdistusta aiheuttaa tää tietty juttu. Ahdistaa kun en tiedä miten voisin toimia asian kanssa. Tiedän, et aikaa myöden tääkin paisuu lumipallon lailla, mut jo täs kohdas tää tuntuu liian isolta purettavaksi. Tiedän, et tää vaan pahenee kun viivyttelen, mutten yksinkertaisesti osaa ratkaista tätä ongelmaa. Oon eksyksis tän asian kans.

 

 

Tavallaan jännä, kirjoittaessani tätä tekstiä yksi ystäväni linkkasi mulle yhden biisin. Mikäli kuuntelee sanat tarkasti, ymmärtää helposti kuinka totta ne ovat.

 

 

 

Ystäväni linkkaamaa biisiä kuunnellessani hairahduin tapani mukaan tutkimaan, mitä youtube tällä kerralla ehdottaisi seuraavaksi. Listan loppupuolelta löysin tämän kappaleen. Kyyneleitä en kyennyt estämään, ne vain tulivat. Liian syvälle upposivat myös tämän kappaleen sanat.

 

 

Ja selailu senku jatkuu.. Tästäkin biisistä liian suuri osa heijastaa mun ajatuksiani

 

 

 

Tiedän mun on paha olla. Mulla ei oo hajua mistä tää tällä kertaa tuli. Ajatukseni pyörivät tyystin kehää.

Tääl on muutamia ihmisiä, joita tiedän satuttavani pahasti, jos lähden.  Monet asiat ahdistavat mua. Pääni sisäinen elämä ajaa mut itsetuhoisten ajatusten piiriin. Vielä enemmän mua sattuu kun muistan, mitä yksi näistä ihmisistä mulle kerran sanoi, kun ajatukseni olivat erittäin synkkiä. Hän kertoi kuinka paljon häntä satuttaisin, jos lähtisin. Ystäväni sanat taisivat olla ensimmäinen asia, milloin vasta havahduin todellisuuteen: lähtöni satuttaisi joitakin ihmisiä. En ollut asiaa kummemmin tainnut ajatellut ennen ystäväni sanoja. Vaikka kaikkien näiden ihmisten kanssa en olekaan face to face tekemisissä kovin usein jos lainkaan, silti heidän välittämisensä alkaa pienen pienin askelin horjuttaa haluani tehdä se lopullinen päätös. Mua sattuu kun ajattelen itseni tappamista, varsinkin kun ajattelen näitä muutamia, joita satuttaisin pahiten. Kaikesta huolimatta liian herkästi mun ajatukset kääntyvät siihen viimeiseen tekoon.

En pysty ymmärtämään miksi ajattelen poislähtöä niin äärettömän paljon. Todella usein ajatusteni seikkaillessa rajan tuntumassa ja ylikin, pelkään suunnattoman paljon itseäni. Pelkään tosissani tekeväni itselleni jotain. Pelkään lähteväni täältä ”puoli vahingossa” ja näin järisyttäväni viattomien ihmisten maailmoja. Haluaisin, et mut lukittais, jonnekin paikkaan, jossa en vois satuttaa itseäni. Haluaisin paikkaan, jossa olisin turvassa itseltäni.

 

 

-Elina

Hyvää joulua vaan kaikille..

22.12.2016 Fiilikset matalalla

Aivan mahtava fiilis. (Valitan jos sarkasmi ei korostunut edellisessä tarpeeksi.) Ensin eilen vietin kaupungil kolme tuntii tänää toisen samanlaisen (joululahjoja yms.). Eilen pääsin kotiin viiden jälistä. Piti ystäville tehdä joulukortteja ja pari lahjaa kääräistä paperiin, joten en jaksanut ja kerinny koiran kans lenkil. Menin nukkumaan puoli kolmelt yöl.

 

Tänään tulin kotiin puoli kolmen paikkeilla, söin ja hiukan chillasin. Siin kohdas jo tuli valituksii, ku kestää nii mahdottoman kaua lähtee lenkil. Kun aloin veljen kans tosissani tekeen lähtöä tuli useita pikkuhommia mitä piti tehdä. Onneks pääsin koirien kans lenkil, nii ei tarvinnu ol kotona. Meen oman ja naapurin koiran kans kierrettiin tunnin lenkki ja ainaki puolet siitä pimeessä mettässä välil ilman minkäänlaista polkua =ei ihan kevyimmästä päästä. Jo kun tulin kaupungist olin väsyksis, lenkillä en ainakaan piristyny. Yhteens päivän aikan kävelyä kertyi useita kilsoja, joten jalat ja koko kroppa hiukan pakostaki haluaa nukkumaan. Olin varsinki lenkin jälkeen siin kuosis, et olisin nukahtanu pystyyn.

 

Koitin jotain siivoomis juttui tehä, sen vertta mitä jaksoin. Mm. Kissan oksennukset, roskien vieminen, ison villamaton tamppaamine, mattoje lattial laittamine, yleist tavaroiden paikalleen vientiä. Juu tiedän ei oo ollenkaan pahoja, mut mulle täl haavaa ovat. Oon tosi väsynyt. Voisin nukkua viikon.

 

Tuos äsken kun otin lepotauon, äiti näki sen töiden pakoiluna. Sanoi veljeni tehneen töitä reippaasti (oli kauemmin kotonaki), mutta mä olin ollu se laiska ja saamatoin, en ollu tehny mitään tärkeet ja hyödyllist. Jes-fiilikseni oli mahtava. Tein sen verra mitä jaksoin ja se ei ollu mitään. Ei sitä muiskaan asiois voi tehdä enemmä kuin parhaansa, antaa enempää kuin pystyy.

 

En kuulemma sais yhden yhtään lahjaa. Sanoin etten tarviskaan. En välittäis tippaakaan. Etten siivois huomennakaan yhtään mitään niin kuin en tänäänkään. Valituksethan siitä tuli kuinka 20v. käyttäytyy kuin 6v. Ei jaksanut paljoo nyppiä.   Ihan ketun sama mitä joku (esim. joka lukee tätä) ajattelee siit miten käyttäydyn. Oon liian väsynyt, en vaan kertakaikkiaan jaksa tehdä mitään. Sain myös kuulla siitä miten asiat olis, jos äitiä ei olis. Tiedän kaikki olis viel enempi päin jotakin. Tuskin muakaan siin tapaukses olis.

 

Tiedän et joulu stressaa äitiä, tilanteest tekee triplasti pahemman kun isä on nyt randomil asunu meil viikon vertta. Isän läheisyys kuulemma saa ressaan enempi. Tekisin ja auttaisin mielelläni enempi, mutten vaan millää repee. Huokaus.

 

Pakostakin tuli olo ettei mul oo mitään väliä, ei sil oo merkityst paljonko teen ja mitä. Tietenkin puolikkaan “en ole mitään”-ajatuksen kohdal itsetuhoiset ajatukset heräsivät ja keräsivät voimansa. Milloin nää piinaavat ajatukset oikeen lakkaavat? En jaksa ajatella itseni satuttamista, tappamista.

 

Tiedän puhuminen aika varmaan auttas, sitä mulle ei tarvitse kertoa. Muttei se tarkoita sitä et jaksaisin tehdä hommia. Ei työt hoidu puhumal.

 

Mikä hiiskatin lapsellinen valitus purkaus tästäkin oikein tuli?

 

Asiast hiukan toiseen: eilen yks äiti kysyi voisko mun (partio)ryhmäni tehdä pienen työkeikan ja tulla heille aattona vetämään joulupukin roolin. Me ei siis oltu mitenkään mainostettu, et voidaan tulla, vaan tää yhen sudarilauman vetäjä keksi kysyy meit. Heille piti tulla joku muu joulupukin virkaa hoitamaan, mutta hän joutui yllättäen perumaan.

Aluks homma näytti toimivan, sitten tuli yksi mutka matkaan, pian kolmas ja neljäskin. Koska lapset aika varmaan tuntevat mut ja ryhmäläiseni, saimme erään lapsille täysin vieraan ihmisen vetämään pukin roolin. Kuten arvata saattaa hän perui, koska ei sittenkään kerkii ku tää perhe asuu jossain perämettäs nii reissuun menis liikaa aikaa.

 

Tää joulu menee nii hyvi. Tästä tulee niin mahtava joulu.

 

 

-Elina