Selaat arkistoa kohteelle koti.

Katkelmia maarajojen ylittämisestä

2.1.2018 Yleinen

15.5.2017, Maanantai klo 21:40
”Olen istunut sängyssä ja hakenut koko päivän tietoa kaupungeista joihin tahdon mennä. Kyllä minua edelleen pelottaa ja huolettaa fyysinen kuntoni yhdistettynä Interrailiin. En ole edes kertonut suunnitelmistani lääkäreille, koska pelkään että minulta kielletään kaikki… Mutta bucket listini nosti tämän idean päähäni. Tämä on jotakin mitä haluan tehdä ennen kuin kuolen, joten jos sydämeni pysähtyisikin tulevalla matkalla, niin pysähtyisihän ainakin onnellisena. Ihan samalla tavalla se voi pysähtyä kotimaassani, tyhjänä kaikesta mitä olisin voinut kokea, mutta mitä en kokenut koska pelkäsin.”

 26.5.2017, Torstai klo 18:25
”Pakkasin rinkan. Se on aivan valtava. Mahdun itse sen sisään täysin ongelmitta. Olen miettinyt kaiken mahdollisen painon kautta; mitä vähemmän rinkkani painaa, sitä todennäköisemmin jaksan. Mutta kyllä siitä painava tuli. Se vaappuu selässäni ja saa askeleeni tuntumaan vieläkin huterammilta. Taidan olla mielipuoli kun lähden sille reissulle… Mutta sitten katson tekemääni matkasuunnitelmaa ja muistan, että juuri sellaisten asioiden takia haluan ottaa riskejä. Haluan elää.”

 2.6.2017, Perjantai klo 8:04
”Kirjoitan Milanosta, maailman kämäisimmästä hostellista. Minulla oli melkein likaisempi olo suihkun jälkeen kuin ennen sitä, mutta silti tämä on parasta. Kun bussi lähti lentokentältä keskustaan, tunsin oloni vapaaksi. Saan tehdä mitä haluan ja mennä mihin haluan. Olen myös tietoisesti vapauttanut itseäni Anoreksian kahleista. Se yritti tänään pakottaa minua laskemaan eilisiä ruokia, mutta minä kieltäydyin. Uskotko? Tunnen oloni vahvemmaksi. Tuntuu kuin olisin saanut voimani takaisin moninkertaisesti.”

 4.6.2017, Sunnuntai klo 9:35
”Eilen tuntui ensimmäistä kertaa siltä että lysähdän rinkkani alle. Energiat olivat vähän väliä nollassa ja väsymys painoi koko kroppaa. Torkahdin junan lattialle. Se oli niin täynnä etten mahtunut istumaan, eikä minusta ollut kannattelemaan itseäni. Nyt olen paikallisten ympäröimänä pienessä Italialaisessa kaupungissa, San Martino Buon Albergossa. Taustalla siintää vuoristo. Aamuinen tuuli on lämmin ja lempeä.”

 6.6.2017, Tiistai klo 4:59
”Tunnit vierähtelivät yllättävän kepein ja lennokkain askelein juna-aseman lattialla Villachissa, jossa vietin yöni. Jätin ahdistuslääkkeen tänään ottamatta koska tiesin että se väsyttää minua. Normaalisti jos unohdan ottaa sen, en saa unta ennen kuin muistan… Siksikö siis olen vielä hereillä? Otan sen lääkkeen kun tiedän ettei tarvitse vähään aikaan kyetä kantamaan rinkkaa ja selvittämään missä pitää seuraavaksi olla. Aurinko alkaa nousta ja taivas on violetti. Sen eteen piirtyy suuren vuoriston siluetti ja tunnelma on kieltämättä väsähtänyt, mutta taianomainen. Maisemat vilistää ohi junan ikkunasta mutta kaikki näyttäytyy liilassa hehkussa. Ollaan jossain päin Itävaltaa.”

 8.6.2017, Torstai klo 14:05
”Kun saavuin perille Sloveniaan, olin niin väsynyt että se ilmeni huonovointisuutena joka vei minut muutamassa tunnissa tosi huonoon kuntoon. Ehdin jo hetken ajatella etten enää pääse jaloilleni. Mutta tässä vielä istun ja kirjoitan. Bledin järvellä. Olen rakastunut tähän paikkaan, se on kaunein tähän mennessä ja haluan nauttia tästä ainakin viimeiseen bussiin asti… En haluaisi lähteä täältä ikinä. Haluaisin muuttaa vuoristoon ja olla joku muu. Ainakin tänään.”

”Eilen tapasin Aberton. Hän on 24 vuotias Italialainen lääkäriopiskelija, ja hän kertoi minulle matkoistaan ympäri Eurooppaa. Aberto ymmärsi ja jakoi täydellisesti tunteen siitä, miten joskus haluaa vaan lähteä kauas ja unohtaa oman elämänsä ja arkensa hetkeksi. Hänellä on kaunis hymy.”

 9.6.2017, Perjantai klo 14:45
”Aberto ehdotti brunssia. Minä pakkasin tavarani ja lähdin karkuun.”

”Täällä junassa on runsaasti istumapaikkoja, mutta rakastan hengailla käytävässä koska junan ikkunat saa siellä auki. Niistä pystyy työntämään pään ja kädet ulos ja tuntemaan ihanan, raikkaan, lämpimän tuulen joka tuivertaa hiukset sekaisin. Ympärillä näkyy vuoria, metsää ja turkoosi joki jonka mutkia juna myötäilee. Tästä paremmaksi ihminen ei voi itseään tuntea. Kunpa matka kestäisi ikuisesti.”

 11.6.2017, Sunnuntai klo 15:28
”Zagrebin juna-asemalla tutustuin Amerikkalaisiin reppureissaajiin, ja viimeyönä karattiin Ivanin kanssa keskuspuistoon. Minulla oli ylläni yöpaidan housut, eikä lainkaan kenkiä. Hän odotti minua talon nurkalla kun kello oli yksi. Kellahdettiin märälle nurmikolle ja sovittiin, että olisimme toisillemme rehellisiä. Mitä menetettävää meillä olisi? Emme tulisi enää koskaan näkemään toisiamme, ja sinä tiedät että rakastan sen faktan luomaa tunnelmaa. Kerroin hänelle sairaudestani, minusta, kaikesta. Hän kyseli ja kuunteli ja vaikutti jopa lumoutuneelta joistain niistä asioista, joita minä normaalisi häpeäisin. Kerroin olevani vielä edelleenkin sekaisin silloin tällöin, ja hän puhui asioista joista ei ollut kertonut kenellekään. En ole koskaan käynyt sellaista keskustelua englanniksi. Totesimme olevamme idiootteja kun emme osaa arvostaa itseämme tarpeeksi. Hän haukkui minua tyhmäksi leikkisä virne kasvoillaan, ja minä heitin häntä viileällä ruoholla. Ivan kantoi minut reppuselässään kämpälle. Kynnyksellä hän sanoi karhealla äänellään että olen kaunein olento jonka hän on koskaan tavannut. ’Inside and out’. En ikinä unohda niitä sanoja, ja haluan tehdä selväksi Anoreksialle, että vaikka Ivan tiesi sen asuvan sisälläni, hän ei puhunut siitä sanoessaan minua kauniiksi.”

 12.6.2017, Maanantai klo 15:47
”Istutaan samalla rannalla jolla istuttiin joskus äidin, iskän ja Fiian kanssa. Tuntui ihanalta palata tänne. Split. Tämä on yksi lempikaupungeistani ja aina kun joudun jättämään sen, aattelen että tämä voi olla viimeinen hetkeni täällä. Täällä minä kuitenkin taas olen. Vesi on kirkkaan turkoosia, ja niin suolaista että se kelluttaa koko vartaloa ja maistuu huulilla. Kun uimisen jälkeen kuivuu aurinkokylvyssä niin suolakiteet alkavat kutitella iholla, joka kerrankin myötäilee vartaloa, jonka sisällä on hyvä olla.”

 13.6.2017, Tiistai klo 19:03
”Vesiputousten ääni on massiivisen rauhoittava. Käsittämätöntä miten luonnossa voi olla tuollaisia paikkoja, ja miten ne ovat samalla niin kauniita ja tappavan vaarallisia. Virtauksen voima on valtava. Melko lähelle sitä olisi päässyt uimaan, mutta sydämeni on väsynyt. En voinut ottaa riskiä ja ajautua virtauksen vietäväksi rikkinäisellä sydämellä. Se teki oloni haikeaksi, mutta silmieni edessä loistava näkymä ei jättänyt tilaa pettymyksen tunteille. Ylhäällä putousten alkupäässä oli kasvillisuuden muodostamia kirkkaita altaita. Niiden keskellä kulki pieniä polkuja joiden yli puut taipuivat vihreiksi porteiksi. Se kaikki herätti hämmästyttävällä tavalla kunnioittamaan luontoa. Se on vahva ja arvaamaton, mutta niin kaunis ja herkkä. Se paikka sai minut sanattomaksi. On eri asia tietää jonkin uskomattoman asian olemassaolo, kuin nähdä se omin silmin. Eikä edes vain nähdä, vaan myös tuntea ja kokea. Tämä matka on ollut parasta mitä minulle on tapahtunut vuosiin.”

 14.6.2017, Keskiviikko klo 13:33
”Kävelimme kohti rantaa, ja mitä pidemmälle kävelimme, sitä enemmän ihmisiä seuraamme liittyi. Kello kääntyi pikkutunneille ja meitä oli jo 7. Tie rannalle oli pilkkopimeä. Kävelimme käsi kädessä pientä kivistä rantapolkua ja kuun valo oli ainoa asia joka meitä valaisi. Se oli kyllä uskomattoman kirkas kuutamo. En tiedä kuka sen keksi, mutta tietysti me menimme veteen. Ei meillä ollut uimapukuja tai pyyhkeitä, saatika vesikenkiä. Vesi oli öisen vilpoista ja mustaa. Roiskittiin sitä toistemme päälle ja vaikka terävät kivet meren pohjassa raapivat jalkojani, en osannut varoa niitä koska minulla oli niin hauskaa. Vedestä noustessa jalkani vuosi verta ja yön viileys puhalsi märän ihon kananlihalle kun puimme vaatteita märkien alusvaatteiden päälle. Kävelin kämppään asti avojaloin, hymy huulillani.”

”Huomenna lähden kotiin enkä ole lainkaan valmis palaamaan. Tuntuu kuin olisin ollut ikuisuuden poissa, mutta samalla tiedän että haluaisin ja tarvitsisin ainakin toisen ikuisuuden jättääkseni tämän kaiken. Kotona minua ei odota mikään. Siellä ei juuri nyt ole mitään mitä kaipaisin. Täältä jään ikävöimään lämmintä tuulta, meren suolaa ja sen tuoksua ilmassa, kadulla vapaana saapastelevia riikinkukkoja ja kahviloista saatavaa paksua kaakaota jota en edes pystyisi juomaan kotona. Eniten tulen kaipaamaan vapautta. Sitä, ettei tiedä mitä huomenna tapahtuu tai mihin seuraavaksi päätyy, ja sitä ettei se epätietoisuus haittaa. Kukaan ei kysy mitä teen elemälläni, ja jos kysyy, saan tehdä mitä haluan. Saan olla kuka haluan. Saan olla minä. En ole koskaan ollut näin oma itseni. Suomessa minua kahlitsee Anoreksia ja pelko. Pelko siitä etten riitä, osaa tai pysty. Täällä mikään ei ole pidätellyt minua. Siksi en halua kotiin. Haluan olla minä yhtä täysillä kuin nämä viimeiset viikot, mutta mitä lähemmäs ajatukseni liukuvat Suomea, sitä enemmän alan pelätä etten pysty siihen siellä. Ja sitten huomaan jo olevani pois itsestäni. Pelkääväni. En tiedä mitä teen kun palaan Suomeen. En tiedä jatkuuko sairasloma, pääsenkö musikaaliin vai menenkö töihin… En tiedä miten Anoreksia toivottaa minut tervetulleeksi. En tiedä mitään, enkä olisi koskaan uskonut että tarvitsen rohkeutta kyetäkseni palaamaan kotiin.”

”Otan vastaan mitä tulee, ja jos kaikki menee pieleen niin tiedän nyt mistä lopulta löydän itseni jos kadotan minut jälleen. Löydän itseni maailmalta. Sieltä, missä vapaus asuu. En ole saanut matkallani vastauksia tulevaisuuttani koskeviin kysymyksiin, mutta olen saanut jotain parempaa: Olen tutustunut itseeni uudelleen. Tiedän kuka olen, ja pidän siitä. Tiedän mitä haluan, ja uskon nyt että se on mahdollista tasan niin kauan kun muistan kuka olen.”

 15.6.2017, Torstai klo 13:37
”Seikkailu on päättynyt. On mentävä kotiin ja vietävä matkamuistona kaikki kokemani. Saan kantaa sitä sisälläni koko loppuelämäni ja se on hienoa. Ei se oikeasti edes ole kantamista: Nämä muistot ovat höyhenen kevyitä ja ne kutittelevat minua mukavasti antaen voimaa ja uskoa kaikkeen tulevaan. Minulla on takana elämäni ehkä hienoimmat viikot. Ei pitäisi olla surullinen kotiinpaluusta, vaan onnellinen kaikesta tapahtuneesta.”

 15.6.2017, Edelleen torstai klo 23:02
”Konservatoriolta tuli info: ’Pääsy- ja valintakokeet hylätty’. Mamma Miaan minua ei valittu. Huomenna alkaa hormonitutkimukset. Postiluukusta oli tullut uusi sairaslomatodistus, vakuutuskorvauslaskelmia, kelakorvauslaskelma ja 2 kutsua sisätautipolille. Tämäkö on taas sitä arkea johon tänään matkustin takaisin? Tämäkö on minun kotini? Minun maailmani? Pysähdyin hetkeksi ja laitoin silmät kiinni. Yritin tunnustella ja irtautua siitä kaikesta mikä hiipi minua kohti: paniikki, ahdistus, epätoivo, epätietoisuus, pettymys ja pelko. Kaikki se minkä jätin tänne ennen kuin lähdin. Avasin silmäni ja aloin pyörittää vaihtoehtoja: Jos menisin töihin… Saisin nopeasti rahat ja pääsisin lähtemään pian taas pois. Vielä pidemmäksi ajaksi. Ja kauemmas. Voisinko lähteä karkuun tutkimuksia, lopettaa psykoterapian, unohtaa lääkärit, kaikki ongelmat ja kaiken mitä on ollut?”

 16.6.2017, Perjantai klo 23:54
”Ajatukseni ovat koko illan kiertäneet syvissä vesissä ympyrää. Olen vuorotellen miettinyt asioita ja ollut liian väsynyt miettimään mitään. Olen ajatellut ahdistuslääkkeen ottamista mutta ollut liian väsynyt tekemään mitään. Onko matkustuksen jälkeinen masennus ihan oikea käsite vai onko sen matkailun tuoma adrenaliini lopultakin kadonnut ja jättänyt jäljelle vain entistäkin suuremman väsymyksen? Väsymys ja masennus ovat parhaita kavereita, sen olen oppinut jo kauan sitten. Tai sitten sopassa on mukana vielä kaikki hylkäyskirjeet ja pettymykset joita koetan väistellä.”

 17.6.2017, Lauantai klo 22:45
”Käytiin äidin ja iskän kanssa pitkä keskustelu. Puhuttiin Konsan tuloksesta ja kaikki se vaan ryöpsähti ulos suustani, vaikka olin päättänyt etten halua puhua siitä tai edes ajatella sitä… Välttääkseni viimeviikot pilaavan pahan mielen. Mutta ei viimeviikkoja voi pilata. Se on eri asia että todellisuus on kohdattava. Keskusteltiin pitkään. Iskä puhui omaan painokkaaseen ja saarnaavaan sävyynsä siitä, miten minussa on se kaikki mitä tarvitaan mihin ikinä. Miten minun pitää vain tulla terveeksi. Hän sanoi ettei maailma paranna minua. Hän sanoi ettei oikeasti mikään muutu kun ylittää Suomen rajan. Rajan ylittäminen ei ole ratkaisu, koska sen tuoma helpotus ei ole totta kestävässä näkökulmassa. Ja se on ihan totta että se ei ole totta… Mutta siitä ei pidä vaipua epätoivoon vaan ajatella se näin: Jos pystyn ulkomailla olemaan oma itseni ja luottamaan itseeni ja unelmiini ja siihen kuka olen, niin miksi en pystyisi siihen täällä? Mitä se rajan ylittäminen siihen vaikuttaa? Okei, se vaikuttaa paljonkin, mutta perusajatus on iskällä ihan oikein. Ei mielisairaus tiedä maan välisiä rajoja vai tietääkö?
Minun on lakattava pelkäämästä. Mitä minä oikeasti haluan? Taina kysyisi sitä nyt, ja minä miettisin pitkään ja ajattelisin ihan ensimmäisenä uutta, pidempää reissua ja poissa pysymistä, mutta vastaisin lopulta ’terveyttä’. Haluan olla terve ja käyttää kaiken sen sairauteen suunnatun energian siihen, että jonakin päivänä minä vielä onnistun. Jos se ei ole Konservatorio tai Mamma Mia, niin se on joku muu. Tarvitaan terveyttä, uskoa, luottamusta ja rohkeutta. Matkustamisesta saa oikein käytettynä aineksia kaiken sen ammentamiseen. Kotiinpaluu ei ole epätoivoiseen arkeen palaamista, vaan sen tajuamista mikä on pielessä, ja avartuneemmalla mielellä sen kimppuun käymistä. Ongelmia ei paeta. Minun ongelmani ovat Anoreksia ja pelko. Niiden sisään mahtuu kaikenlaista, mutta totuus on, että matkalle ei saa lähteä ongelmia karkuun. Matkalle lähdetään hakemaan näkökulmaa, uskoa, sekä halua elää. Ja sen kaiken minä sain.
On vaikeaa selittää tätä kokemattomalle ihmiselle miltä tuntuu päästä pois minun arjestani. Siitä, kun mikään ei tunnu miltään ja epäonnistuminen ja sen pelko varjostavat kaikkea. Siitä pois pääseminen edes pieneksi hetkeksi tuntuu käsittämättömän hyvältä. Niin ihanalta, että se hämärtää totuutta: Alkaa helposti uskomaan että pakeneminen on se oikea tie. Iskä ja äiti ovat ehkä kokemattomia tietämään miltä minun elämäni näyttää, tuntuu ja maistuu minun pääni sisällä, mutta siinä he ovat oikeassa, että maan rajojen ylitys ei ole lopullinen ratkaisu… Eikä sen kai pitäisi olla edes väliaikainen.”

 

Sairasloma

16.9.2017 Yleinen

Välivuosi –nimike vaihtui jo välivuoden ensimmäisten viikkojen aikana lääkärien toimesta sairaslomaksi. Itselleni välivuosi oli mieluisampi termi, mutta sairasloman johdosta minulla ei ollut lupaa tehdä mitään yhteiskunnan normaalin pyörän pyörittämiseksi. Se pyörä jatkoi pyörimistään ilman minua. Sairaslomaa – tai mieluisammin ilmaistuna välivuotta kesti tasan vuoden, ja vaikka sen myötä keräsin paloja joita en ennen uskaltanut vilkaistakaan, niin sen kesto kuvasti konkreettisesti sitä, mihin tilaan minä olin itseni ajanut.

Välivuoteni aikana tapahtuneen itseni keräilyn ja sairaushistoriani ymmärtämisen lisäksi minä rauhoituin sen myötä ensimmäistä kertaa elämässäni täysin. Uskon, että sellainen syvä rauhoittuminen ei olisi ollut minulle lainkaan mahdollista ellei koko elämäni ympärilläni olisi rauhoittunut ensin.
Rauhoittumisen myötä löysin aktiviteetteja joihin yhdelläkään yhteiskunnan pyörityksessä heittelehtivällä ihmisellä ei olisi minun mittakaavallani toteutettuna aikaa. Minä kuuntelin levyjä ja artistien tuotantoja alusta loppuun, askartelin syntymäpäiväkortteja vuodeksi eteenpäin ja luin Suomen Kuvalehtiä kannesta kanteen. Toisinaan unohduin aktiviteettieni pariin päiväkausiksi ja ne latasivat akkujani unen lailla. Toisinaan taas jouduin huomaamaan että edes ne, toisina päivinä niin hienosti stressistä ja kiireestä vapauttaneet pienet asiat eivät pitäneet poissa Anoreksian iskuja tai päälleni hyökkääviä elämänhalun pois huuhtovia aaltoja. Samalla kroppani kärsi sairasloman vaatimasta paikallaan pysymisestä eikä mieleni suinkaan aina jaksanut keskittyä uuteen, rauhalliseen elämäntyyliini. Aika ajoin minun piti menneisyyteni ja sairauteni tutkimisen sijaan keskittyä vain lähikuvaan: Kerätä niitä palasia jotka olin vasta hiljattain, ennen sairaslomani alkua rikkonut.

Pimeydessä välähtävien valon pilkahdusten ja elämänhalun jatkuvan takaa-ajon joukossa hyvät hetket syntyvät monesti yllättävän pienistä, kauniista asioista. Kun mieltä malttaa taistella vapaaksi, muodostuu yksi silmät hyvyyteen avaava asia kerrallaan kauniit rappuset joita pitkin syvästäkin kuopasta pääsee kiipeämään ylös kun ensin malttaa rauhoittua.

4.11.2016, Perjantai klo 21:19
”En tajua sitä että talvi on tullut. Elämäni on pysähtynyt melko lailla välivuosipäätökseni jälkeen. Olen ollut niin pysähtyneenä että jotenkin luulin syksyn jatkuvan ikuisesti. Nyt on vaan hassua että ensilumi tuli eikä se tunnu miltään muulta kuin kaukaiselta, vähän kuin se olisi tullut jossain muussa todellisuudessa. Mutta siellä se on ulkona. Talvi. Kertoo minulle että liikutaan taas eteenpäin… Päivä päivältä.”

13.12.2016, Tiistai klo 21:22
”Olen nyt asunut vanhempieni luona. Se on ihan ok, ymmärrän syyn. Päivisin en tee fyysisesti juuri mitään. En saa. Sydän voi pettää. Hassua kyllä, koirista on ollut paljon iloa. Ne nauttivat siitä että joku on niiden kanssa kotona… Ne ei saisi tulla sänkyyn mutta minä otan ne välillä sinne ihan vain siksi että voin painaa pääni niiden pehmeisiin turkkeihin. Minusta tuntuu kuin ne tietäisivät miksi makoilen niiden kanssa sängyssä päivät pitkät. Olin jo ehtinyt unohtaa kuinka valloittavia ovat minun karvaiset ystäväni.”

”Tänään saan olla yön kotona koska huomenna aamulla on psykoterapia ja se on heti seuraavassa risteyksessä minun kotikadustani. Et uskokaan kuinka hyvältä tuntui tulla kotiin. Minua oli vastassa puhdas, rakas asuntoni. Kodin tuoksu. Oma piilopaikkani. Ymmärrän täysin miksi en saa nyt olla täällä täyspäiväisesti ja tiedän itsekin että täällä jatkuvasti yksin oleminen voisi päättyä huonosti, mutta olen iloinen tästä minussa heräävästä tunteesta kun avasin kotioveni ja tiesin että saisin olla täällä aamuun asti. Lapsuudenkotini on minulle nyt välietappi josta on mahdollista päästä kahteen suuntaan: omaan kotiini tai sairaalaan. Arvaa kolme kertaa kumman valitsen.”

”Tuntuu siltä kuin kaikki täällä odottaisi minua. Normaali elämäni ja tulevaisuuteni asuu täällä, ja se kaikki on pysähtynyt paikoilleen kuin joku olisi painanut pause. Hyppään siihen kun olen valmis. Sitten painan play, ja alkaa tapahtua vain hyviä asioita.”

 26.1.2017, Torstai klo 16:30
”Olen ahdistunut ja levoton. Kädet tärisee. Alavatsa kasvaa. Haluaisin juosta, hikoilla, tanssia ja luistella tai mennä Koroisten ristille tai jotain. Edes jotain. Ihan mitä tahansa muuta kuin pysyä paikoillani. Olen jo imuroinut, pyyhkinyt pölyt, pessyt vessan ja vaihtanut lakanat… Minulle sallitut ruumiilliset aktiviteetit alkavat loppua kesken ja tunnen räjähtäväni. Huimaa ja tärisyttää. Mieli huutaa. Miksi tärisen näin paljon? Mistä tämä olo tulee? Tuntu kuin olisin ottanut lääkkeet väärästä purkista.”

30.1.2017, Maanantai klo 12:21
”Olen alkanut kuuntelemaan musiikkia täysin uudella otteella. Valitsen päivittäin yhden artistin ja kuuntelen sen koko tuotannon. Makaan vaan kuulokkeet korvilla ja kuuntelen. Yirtän kuunnella analyyttisesti ja oppia. Välillä vaan horrostan. Se on mieltä avartavaa. Koska minulla muuten olisi aikaa tällaiseen ellei nyt? Tällainen kuunteleminen opettaa myös tuntemaan artisteja aika hyvin. Musiikki kertoo enemmän kuin yksikään elämänkerta tai artikkeli.”

”Nautin siitä että voin tehdä asioita joihin minulla ei normaalisti olisi aikaa. Teen sitä kaikkea tappaakseni sairaslomapäivät jotka eivät tunnu loppuvan… Mutta ei se aina edes tunnu tappamiselta. Rauhoittumiselta vain.”

 31.1.2017, Tiistai klo 23:20
”Olen ollut sairaslomalla kohta puoli vuotta… Vartaloni ei pidä siitä. Hartiat ja selkä huutavat liikkumisen tarvetta. Pää särkee. Kunpa voisin tasapainottaa paikallaoloa jotenkin. Huomenna aijon ehdottaa että voisimme mennä yhdessä kuntosalille. Ei mitenkään erityisemmin urheilemaan tai tekemään sellaisia äärirajoille vieviä hikiliikuntasuorituksia mitä normaalisti tekisin, vaan saamaan hieman liikettä kroppaani. Sellaista liikettä joka auttaisi sekä henkisesti että fyysisesti. Se tukisi henkistä tasapainoa ja pitäisi kroppani kunnossa. Enkä nyt siis puhu mistään ulkonäöllisistä asioista, vaan minusta vain tuntuu että kroppani hajoaa käsiin kun en käytä sitä. Ihmistä ei ole tehty vain istumaan tai makaamaan. Ja jos joku tulisi minun kanssani sinne salille, niin Anoreksia ei pääsisi muuttamaan motiivejani ja sitä kautta toimintaani. Sydämeni ei kestäisi kunnon treeniä, se on varmaa. Ja minä en halua kuolla Anoreksian takia vuosien taistelemisen jälkeen. Sitä iloa en sille suo.”

 2.2.2017, Torstai klo 16:48
”Lääkäri sanoi että leposykkeen pitäisi olla ihan vähintään alle 90 että saisin edes mennä kävelylle. Blah. Minulla oli mielessä jo uiminen ja kevyt painojen nostelu… Pitää olla kärsivällinen, tiedetään. Ja yritän koko ajan, mutta se on niin kovin turhauttavaa odottaa asioita jotka tapahtuvat niin hitaasti. Joskus tuntuu että ne eivät tapahdu ollenkaan ja samalla pelkään niiden tapahtumista. Sellaista tämä on. Menen imuroimaan.”

 7.2.2017, Tiistai klo 17:56
”Ajattelin nyt mennä imuroimaan. Täytyy saada kroppaan liikettä tai ei aivotkaan toimi… Ja imurointi nyt vaan sattuu olemaan ainoa vaihtoehto jolla pystyy hieman kiertämään liikuntakieltoa. Sillätavalla TERVEELLISELLÄ tavalla. Lisäksi; on helpompaa elää kun on siistiä, ja samalla koen että maksan vanhemmilleni hieman takaisin siitä että asun täällä taas.”

 9.2.2017, Torstai klo 20:28
”Sanelen tätä tekstiä kännykkääni. Kirjoitan sen puhtaaksi kun pystyn. Minulla on jo viikkoja ollut käsi kipeä. Nyt se on äitynyt niin pahaksi että kyseessä on jännetuppitulehdus. Se tarvitsee lepoa. Juuri nyt tuntuu siltä kuin minulta olisi viety kaikki loputkin. Minua on niin kauan jo ahdistanut se, etten voi liikkua. En saa edes kävellä ilman seuraa, ja senkin kanssa varovasti. Olen pitänyt itseni kasassa piirtämällä ja kirjoittamalla ja nyt en voi tehdä sitäkään. Elämäni sisältö alkaa valua mitättömäksi. En halua edes ajatella sitä mitä teen huomenna, koska en saa tehdä mitään. En voi tehdä mitään. En jaksa enää vastaiskuja. Jännetuppitulehdus on pienenpieni asia tässä maailmassa, mutta minulta se juuri tuhosi viimeiset rippeet elämisen arvoisesta elämästäni.
En haluaisi ajatella sitä mitä ajattelen… Halusta huolimatta olen kuitenkin useampana päivänä ajatellut itsetuhoisia juttuja. Sellaisia, että murtaisin esimerkiksi jalkani jotta tälle paikallaololle ja elämän pysähtyneisyydelle tulisi jokin selkeä, nähtävillä oleva syy. Sellainen, ettei minun tarvitsisi arpoa mitä ajatusta kuuntelen tai vastata niihin kysymyksiin jotka pääni sisällä kysyvät: Miksi et vaan lähde ulos juoksemaan? Jos jalkani olisi poikki, se ei olisi edes vaihtoehto. Ja nyt on tämä… Kivulias mutta mitätön vaiva, joka leikkaa elämästäni vain sen osan jota nyt eniten tarvitsin. Kukaan ei voi ymmärtää millaista tämä on, eikä kukaan voi lohduttaa minua. Ehkä en edes kaipaa lohdutusta. Tuntuu ettei sellaista ole olemassa tänään. Haluan vain vaipua kuoppaani hetkeksi ja yrittää sitten taas sen jälkeen löytää tähän kaikkeen jotain tolkkua. Keksiä joku keino. Niinhän minä aina keksin… Lopulta. Toivon ainoastaan että siälytän haluni keksiä sen keinon, koska nyt tuntuu siltä että haluaisin vain päästää irti.”

 10.2.2017, Perjantai klo 21:00
”Elämä heitti ensin päälleni suuren kivenlohkareen. Selvisin siitä, tai ainakin melkein selvisin. Tai ainakin uskon ehkä selviäväni. Ainakin toisinaan uskon… Jokatapauksessa; nyt se elämä heittelee minua pienillä, mutta todella terävillä pikkukivillä. Vaivuin eilen epätoivoon, ja tänään haluan nousta sieltä ylös. Juurikin siitä syystä, että en halua että ketään saa minun elämästäni yliotetta. Jos joku ylempi voima on päättänyt kurittaa minua jatkuvasti, en tahdo alistua sille. Tahdon olla ovelampi. En voi liikkua, en piirtää, en kirjoittaa, en käyttää tietokonetta. En edes soittaa pianoa tai demottaa. Arvaa mitä minä aijon tehdä? Alan meditoimaan.”

 11.2.2017, Lauantai klo 20:45
”En taistele enää ainoastaan sairauttani vastaan. En taistele enää vain saadakseni lautasen tyhjäksi. Taistelen joka päivä elämänhaluni puolesta. Yritän keksiä sille aktiviteetteja ja mielekkyyttä kuin jokin huvimestari, mutta tunnen kuinka se alkaa hiipua. Elämisen alkamisen odottaminen voi kestää enää kauaa. Yritän tehdä sairaslomasta elämää, mutta ei tämä ole minun elämääni. Ei sellaista elämää jonka minä valitsisin, mikä on ironista, koska yksinkertaistaen voisi sanoa että itsepähän olen valintani tehnyt. Siis ne valinnat joiden kautta olen tässä pisteessä juuri nyt. Elämän muuttamisen mahdollisuus ehkä motivoi syömään, mutta niin kauan kun selkeää muutosta ei tapahdu, ottaa elämänhaluni askeleita kauemmas ja kauemmas minusta.

”Meditoinnista on ollut apua. Se on kuitenkin haastavaa sekavassa mielessä. Ajatukset harhailevat helposti ja asiaan kuulumattomat ajatukset pitäisi meditoinnissa osata siirtää lempeästi pois tieltä. En ole varsinaisesti tottunut olemaan lempeä itselleni. Lisäksi ajattelen sitä pois tieltä siirtämistä visuaalisesti, ja sitten alan miettimään miltä näyttää, kun turha ajatus lipuu pois. Meneekö se oikealle vai vasemmalle, vai ylös vai alas? Vai haihtuuko se? Ja sitten pitäisi osata siirtää pois ajatukset siitä, miten kaikki siirtyy pois… Yöt ovat edelleen pahoja, mutta toivon että saisin otteen siitä pahuudesta.”

 12.2.2017, Sunnuntai klo 9:57
”Päivän tapahtumat ilmenevät hassun selkeästi painajaisissani. Yleensä unet monimutkistavat päivän tapahtumia ja upottavat tunteita, pelkoja ja ajatuksia mitä oudoimpiin ympäristöihin. En tiedä miksi, mutta minun painajaisissani edellisen päivän asiat tuntuvat esiintyvän painajaisen valossa (tai pikemminkin pimeydessä) omina itseinään. Painajaiset heittävät asioiden päälle vain kauhun verhon, mutta muuten ne eivät pukeudu unien kummallisuuksiin. Ehkä se johtuu elämäni pysähtyneisyydestä… Ehkä se saa aikaan sen, että edes painajaisillani ei ole mielikuvitusta pukea mieleni syövereitä varioiviin vaatteisiin.”

 15.2.2017, Keskiviikko klo 23:30
”Alan olla rikki näistä öistä… Yritän hallita mieltäni ennen nukkumaanmenoa mutta ei se ole taattu ratkaisu varsinkaan niin kauan kuin vasta harjoittelen sitä. Olen niin loppu. Aina kun vaihdan kylmästä hiestä märkiä yövaatteita keskellä yötä, minua itkettää ja puistattaa. Samanlainen olo on aamuisin…
Kuuntelin tänään Sealin tuotantoa ja horrostin. Yritin onkia silmäluomiani auki mutta ne eivät halunneet tarttua syöttiin. Niistäkin on tullut raskaat ja turvonneet. Tänään kirjoitan mielenhallintaa ylös. Se tulee tässä: Kauppareissu, epämiellyttävä ympäristö. Mies hassun hatun kanssa, punatukkainen poika ja pyörätuolimies. Puolikas kevätkääryle liikaa… Tuska tekemättömyydestä, luovia ideoita, kyvyttömyys toteuttaa mielikuvia. Simply Redin viimeinen levy, vaikea keskittyä, väsymys. Luontevin mahdollinen keskustelu äidin kanssa, hassuttelua, aidon hymyn poikasia. Asioiden tiedusteleminen uteliaisuudesta ja tiedon janosta. Väsyneitä ajatuksia huomisesta. Kipu käsissä, viestejä Fiialta. Halu vastaamiseen, käsissä estävä kipu sen tekemiseen. Haaveet paremmasta yöstä ja silmäluomia raskaannuttava unen tarve. Tarpeeseen vastaaminen. Mukana skeptisyys kohdistuen onnistumiseen, ja pelko epäonnistumiseen.

 17.2.2017, Perjantai klo 20:05
”Tähtitaivas on kirkkaampi kuin koskaan muistan nähneeni näin lähellä kaupunkia. Istun autossa matkalla kotiin. Käytiin Salossa mumman ja vaarin kanssa. Olen päättänyt että yritän lähteä mukaan kaikkeen mahdolliseen mihin pystyn: siitä tulee sisältöä elämään. Ja olen enemmän kuin iloinen että lähdin! Minulla on ihanat mumma ja vaari, ja heidän kanssaan on hyvä. Tämän sairasloman myötä me ollaan vähän niin kuin kaikki kolme nyt eläkkeellä.”

 22.1.2017, Keskiviikko klo 22:30
”Siellä sataa lunta. Paljon lunta. Sain mennä kävelylle äidin ja koiran koirien kanssa ja kasvoille satavat ja ripsiin tarttuvat hiutaleet tarttuivat samalla kaikkeen positiiviseen mitä sisälläni vielä on. Kun kylmät untuvat sulivat kasvoilleni, minua hymyilytti.”

 24.2.2017, Perjantai klo 15:14
”Menin katsomaan Joutsenlampea Helsingin Oopperaan. Menin yksin. Miksi ei? Olen edelleen haltioissani. Juuri tällaiseen haluaisin sairaslomani käyttää. Jos voisin, istuisin siinä salissa katsomassa kaiken mahdollisen. Miten jokin urheilun ja taiteen yhteentörmäyttävä laji voi olla niin esteettinen? Minusta tuntuu että kirjaimellisesti haukoin henkeäni kun prinssi lopulta kantoi joutsenprinsessansa savun keskeltä etunäyttämölle ja yleisö räjähti aplodeihin. Sain baletista irti juuri sen tunteen mitä hain: Maailmassa on ihmeellisen kauniita asioita, täällä kannattaa pysyä.”

”Baletin jälkeen me vaan hengailtiin Fiian ja sen kavereiden kanssa musatalon aulassa pikkutunneille saakka. Fiia kutsui sitä ’kellumiseksi’. Se on sellaista, että jää vaan ilman suunnitelmia notkumaan jonnekin hyvien tyyppien kanssa. Minun pitäisi ehkä kellua enemmän.”

 27.2.2017, Maanantai klo 21:23
”Sain vapaalipun Finnkinolle joten lähdin tänään elokuviin ypöyksin. En ole koskaan aiemmin ollut yksin elokuvissa. Se oli vielä päiväleffa, joten koko sali oli yksin minun. Kaikki muut on kai töissä ja kouluissa. Levitin kaikki tavarani viereisille penkeille ja nostin jalkani edessä olevan penkin selkänojalle. Halusin hyppiä tuolilta tuolille ja tehdä varjokuvia projektorin edessä.”

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Hyvien viikonloppujen jälkeen maanantait ovat tappavia. Haluaisin pystyä elämään viikon yli viikonlopun voimalla mutta se ei enää toimi niin. Arki alkaa vaikka minulla ei ole sellaista. Silmänräpäyksessä kaikki ihmiset ympäriltäni katoavat omiin elämiinsä ja minä jään niin yksin. Minun seurakseni jää fyysinen kestämättömyys joka jaksaa muistuttaa siitä että minun olisi pitänyt istua tai maata myös viikonlopun päivät. Sitä ei kiinnosta millainen olo mielelläni on, eikä sillä kai enää edes olisi väliä koska minusta tuntuu niin yksinäiseltä. Ikään kuin lipuisin ’arjen’ yli ilman omaa elämää, ja sitten viikonloppuisin saisin lainaksi siivuja muiden ihmisten elämistä.”

 8.3.2017, Keskiviikko klo 22:52
”Sää. Hassua miten siitä tulee täysin yhdentekevää kun elämä jää paikoilleen. Saatan ilahtua lumesta kun pääsen ulos, mutta tavallisesti istun sisällä ja ulkona tuiskivat säätilat ovat minulle kuin taulu. Niitä voi katsella, mutta ne eivät konkreettisesti kosketa minua.”

 13.3.2017, Maanantai klo 22:54
”Nukuin viimeyönä huonommin kuin huonosti. Niin huonosti, että jopa huonojen öiden painajaismaisessa suossa se erottui negatiivisesti joukosta. Aamulla päässä jyskytti unien rippeet. Panadol oli ainoa keino selviytyä aamupalasta uusille unille.”

”On hankalaa selviytyä edes sairaslomasta kun nukkuu niin huonosti kuin viimeyönä. Välillä tuntuu siltä, että voisin paremmin ja pirteämmin jos en nukkuisi lainkaan yöunia. Koko päivän kuitenkin vain odotan että saan mennä nukkumaan… Mikä on ihan kieroon kasvanut yhtälö, koska yöt ovat niin kauheita että en todellakaan odota niitä kauhuja. Olen vain väsynyt. Ja siksi, yöllä odottavista hirveyksistä huolimatta päivän loppuminen tuntuu syvältä uloshengitykseltä. Helpotuksen huokaukselta. Samalta tuntui kun iskä tuli tänään yläkertaan. Ei hän yleensä käy yläkerrassa, ellei sitten vetämässä leukoja aulan tangossa. Äsken hän kuitenkin juoksi portaat tömisten tänne ja kahmaisi minut hymyillen isoon halaukseen. Se oli juuri sellainen halaus, mikä kertoi kaiken ilman sanoja. Lapaluuni lähti vähän sijoiltaan ja normaalisti olisin valittanut siitä ja uikuttanut että ei noin kovaa, mutta nyt en halunnut sanoa mitään. Se halaus tuntui niin kivalta. Siltä, että minusta välitetään vaikka olen liian väsynyt edes ilmaisemaan, että välitän takaisin.”

 16.3.2017, Torstai klo 18:03
”Paino noussut 100g sitten viimekuun. En ole kyennyt ajattelemaan selvästi koko päivänä. Olen ollut väsynyt ja päänsärkyinen… Alennuin ottamaan Panadolin. Tällä hetkellä 100g nousu tuntuu ihan hyvältä. Se on tosi vähän odotuksiin nähden, mutta se on silti jotain. Minulle se on hyvä nousu. Mieli pysyy paketissa mutta se on kuitenkin nousu. Minua on auttanut peilien peittäminen. En ole nähnyt vartaloani kunnolla pitkään aikaan ja näin on kai parempi. Silti minusta tuntuu kuin kiloja olisi taas rapsahtanut vatsaan kuin parkkisakkoja luvattomilla paikoilla. Minun on pakko päästä nyt pitkäkseni tai päässäni tykyttävä pommi saattaa räjähtää ennen kuin Panadol ehtii purkaa sen.”

 9.4.2017, Sunnuntai klo 12:35
”Inhottaa laittaa lääkärille taas viestiä ja kertoa ettei tämäkään unilääke toiminut. Pelkään että hän ei usko minua. Pelkään että hän luulee että teeskentelen, että saisin lisää sairaslomaa tai jotain… Mutta todellisuudessa en haluaisi mitään enempää kuin olla terve ja elää normaalia elämää. Samalla uskon rippeet on taas lakaistu roskikseen. Tulenko nukkumaan kauhujen keskellä koko loppuelämäni? Lääkkeitä en ainakaan enää halua. Olen kyllästynyt niihin, ja olen kyllästynyt pettymyksiin.”

 14.5.2017, Sunnuntai klo 19:26
”Tämä punnitus tulee olemaan viimeinen kouluterveydenhuollossa, koska minun on viimein sanottava irti opiskelupaikkani. Olen nyt vuoden ollut poissaolevana, mutta olen päätökseni tehnyt enkä palaa sinne takaisin. Tavallaan toivon että tämä olisi viimeinen punnitus muutenkin, mutta en tiedä olisiko fiksumpaa antaa niiden siirtää minut jonnekin muualle. En vaan haluaisi taas uutta hoitokontaktia… Kasvoin yli nuorisohoitoyksikön ikärajoista ja elämä hyrräsi minut pois opiskelijatervehydenhuollon piiristä. Olisikohan taas aika sellaiselle jaksolle kun en tarvitse somaattista hoitoa lainkaan? Voisikohan se kenties tällä kertaa olla pysyvää?”

 16.5.2017, Tiistai klo 20:50
”Äiti meni salille ja minä vein sydämeni uiskentelemaan. Tämä oli toinen kerta nyt sairaslomallani. Viime kerralla jaksoin uida rauhallisesti 15 minuuttia kunnes sydämeni ilmoitti että nyt ollaan vaaravyöhykkeellä. Tänään uin 20 minuuttia ja se pumppasi ihan rytmissä koko sen ajan! Uiminen tuntui ihanalta. Viileä vesi helli kroppaani joka sai vihdoinkin olla hetken liikkeessä. Mieli vaelsi vapaammin kuin vähään aikaan. Olisin varmasti jaksanut uida kauemminkin, mutta täytyy olla kärsivällinen. Kunto palautuu pikkuisin askelin. Sydämeni epäkuntoisuus muistuttaa minua kuitenkin siitä, että liikunta ei ole vain hampaat irvessä suorittamista kunnes kaatuu väsyneenä maahan. Liikunta on myös ihanaa ja vapauttavaa… Tänään menen hymy huulillani nukkumaan, vaikka tiedän että yön painajaiset tulevat pyyhkimään sen pois.”

 

Erkki Melartin – Minä uskon – (kirja luettu)

3.3.2017 Yleinen

Tämäpä oli mielenkiintoinen kirja! Paljon mielenkiintoisia mietelauseita, jotka herättävät ajatuksia. Kiitos pikkuveljelle lainasta! :)

Tässä muutama ote kirjasta:

”Ehkä me vain siksi epäilemme ihmeitten läsnäoloa, että ne joka hetki ympäröivät meitä.”

”Syvimmin rakastamme sitä, mikä on saavuttamatonta, kuten esimerkiksi – ihmissielua.”

”Se, mikä etupäässä tekee asunnon kodiksi, on vaimo, lapsi ja kirjat. On surullista nähdä, minkälaisilla vastikkeilla niitä täytyy koettaa korvata. Esimerkiksi: palvelija, kotieläin ja sanomalehdet.”

Seuraavaksi luen Ingmar Bergmanin kirjan Laterna magica.

Unelmieni koti, se on vanha

4.1.2017 Yleinen

Villa Tupala

Kuinka moni meistä saa asua unelmiensa kodissa? Olen yksi niistä onnellisista. Rakastan tätä vanhaa vuoden -52 taloa. Siinä on sitä jotakin..tunnelmaa. Tätä samaa tunnelmaa ei uusista taloista löydy. Toki tämähän on ikuinen remonttikohde, eikä varmasti koskaan valmis, mutta silti. Olen aina haaveillut Saariston lapset -tyylisestä asumuksesta ja täällä ollaan. Tosin ilman sitä saarta ;) Piha meillä kuitenkin on ja siinä on sopivasti tilaa lapsille ja meille aikuisille  myös (ja pihatontullemme).

Täällä missä asumme on ihania naapureita ja yhteisöllisyys kukoistaa. Minä saan toisinaan lainata naapurimme autoa ja naapuri lainaa meidän tramppaa tai hakee pihasta tuoretta pinaattia. Tietenkin mukaanlukien illanistujaiset ja muut hauskat jutut. Luulen että Helsingissä tätä yhteisöllisyyttä ei enää ole kovin monessa paikassa, mutta onneksi vielä on edes jossain.

Me emme ennen haaveilleet omakotitalossa asumisesta ja olimme ajatelleet, että ei se varmaan meille sovi. Never say never, täältä ihanasta talosta löysimme itsellemme täydellisen kodin. Lähes takapihaltamme pääsee myös keskuspuistoon, joten lenkkipolut, hiihtoladut ja villi luonto on ihan käden ulottuvilla. Villillä luonnolla tarkoitan sitä, kun täällä aina näkee kaikenlaisia elikoita vipeltävän. Ei siis pelkästään niitä Helsingissä jo ongelmaksi muodostuneita rottia, vaan monia muita myös.

Minä <3 Helsinki

Ps. Meidän naapurissa asuu lumikko!

Se lumikko

BeanBoozled haaste

14.11.2016 Yleinen

Teimme kaverini kanssa BeanBoozled haasteen perjantaina. Beanboozledit on pahanmakuisia karkkeja. Maistelimme niitä kaverini melkein jelly-belly-beanboozled-jelly-beans-spinner-game-1270461oksensi kun hän söi niitä. Niinme päätimme että emme syö enempää niitä. Ostin niitä verkkokaupasta tästä linkistä pääset verkkokaupan sivuille–)osta.

 

 

 

MUISTA KÄYDÄ KATSOMASSA VIDEO TÄSTÄ LINKISTÄ—)video

Syysloma

1.11.2016 Yleinen

1.11.2016

Hei, tällä kertaa poikkean aiheestani ja kerron syyslomastani ja miten se meni. Maanantaina, tiistaina, keskiviikkona ja torstaina olimme vain kotona kahden pikkuveljeni, pikkusiskoni ja isosiskoni kanssa. Torstai iltana minä, pikkuveljeni ja siskoni lähdimme bussilla mummolaan, isi vei meidät asemalle ja pappa oli vastassa toisella asemalla, kun olimme siellä kello oli melkein kymmenen ja menimme heti nukkumaan. Perjantaina sinne tulivat loput perheestäni. Lauantaina kävimme urheilukentällä ja olimme siellä pari tuntia. Muuten olimme syysloman lopun mummolassa ja tulimme sunnuntai iltana kotiin. Ja seuraavana päivänä alkoikin koulu.

Lyhytelokuva

18.10.2016 Yleinen

KERRON LYHYT ELOKUVAN TEKEMISESTÄ

Tein kaverini kanssa lyhytelokuvan. Elokuvissa on ainajuoni ja elokuvaa kuvataan juonen mukaa. Siinä voi olla vaikka 10 näyttelijää tai enemmän tai jopa vain 2. Meidän videossa oli vain 2 näyttelijää. Sen tekemisessä ei kestänyt kauvvaan siksi siitä tuli aika lyhyt. Meidän juonessa oli vanki karkuri joka karkaa vankilassa ja poliisit etssii häntä voit kattoa videon tässä ostteessa Nypikx.                           food-686922_960_720

 

NÄYTTELY

Jos näyttelet sinun on eläydyttävä elokuvaan eikä vaan nauraa ja pelleillä.

Minä tykkään olla näytteliä ja kuvaaja olen mielestäni hvä näyttelemään koska osaan hyvin eläytyä rooliiniin

 

Katkelmia valkoisen vaiheen päättymisestä

11.10.2016 Yleinen

27.6.2011, Maanantai, 11. päivä sairaalassa
”Painoni on laskenut taas. En tiedä pitäisikö iloita vai ei? Tavallaan haluaisin alle 30kg, mutta haluan myös kotiin.”

 9.7.2011, Lauantai klo 16:13
”En jaksa laskea monesko päivä sairaalassa… Mutta 3 viikkoa on jo tullut täyteen. En saa hetkeäkään rauhaa ja nämä ajatukset/äänet eivät koskaan kehu jos tottelen niitä… Ne vain käskevät lisää ja sanovat, että olen yksin ja epäonnistunut… Ja ne ovat niin vahvoja, että uskon niitä vaikka en enää edes haluaisi. Haluan eroon niistä. Haluan kotiin.”

11.7.2011, Maanantai klo 20:18
”Paino noussut 200g. Hassua kyllä, mutta olen helpottunut. En varsinaisesti siitä että se nousi, vaan siksi, ettei se noussut sen enempää.”

 12.7.2011, Tiistai klo: 19:04
”Ahdistus tuli taas, jälleen vaan kauheampana. Ajatukset alkoivat taas vyörytä ja sinkoilla. Käskivät satuttaa itseäni ja sanoivat etteivät äiti ja iskä halua minua kotiin. Lukittauduin vessaan ja koitin rauhoittua, mutta katseeni osui roskikseen… Se oli täynnä verta ja paperia. Sellaista ihan kirkkaan punaista. Se hetki oli jotenkin niin epätodellinen, etten enää tiennyt oliko verta oikeasti vai ei. Tuntui että olin ihan sekaisin. Ajatukset sanoivat, että se oli minun vertani, ja ne nauroivat, kun yritin etsiä kropastani niin suurta haavaa, että verta olisi tullut niin paljon kuin roskiksessa oli. En löytänyt sitä, mutta veri oli edelleen roskiksessa ja ne käskivät tehdä sen haavan. Hammastahnatuubissa on aika terävä kärkiosa, mutta minulle tuli pakokauhu ja juoksin hoitaijien kansliaan ja pyysin apua. Keskustelin hoitajan kanssa, ja roskis vaihdettiin koska en uskaltanut mennä vessaan. Hoitaja tutki sen roskiksen, ja siellä oli verta. En siis ole hullu. Ajatukset vain tekevät minut hulluksi.”

 16.7.2011, Lauantai klo 15:15
”Yksi hoitaja näytti minulle sellaisen jutun kuin mandalat. Niitä voi värittää. Hoitajat sanoivat että minun on hienoin mitä on koskaan täällä nähty. Kun on oikein huono olo, pitää syventyä siihen… Ja sitten siihen voi sukeltaa kun katselee tarpeeksi kauan, ja kun nousee takaisin pinnalle, pahat ajatukset ovat jääneet sisään vangiksi.”

 18.7.2011, Maanantai klo 13:50
”Huomenna pääsen käymään kotona koko yön verran ekaa kertaa sinä aikana kun olen ollut täällä. Puolet ajatuksistani on päättänyt jumpata koko yön kotona… Olen siitä niin ristiriitaista mieltä, että en todella tiedä jumppaanko vai en. Se selviää sitten.”

”Olen hukassa. Aina kun pääsen pikkulomille kotiin, minusta tuntuu kuin olisin muistivammainen, enkä tietäisi kuka olen… Astuisin ihan tuntemattomaan taloon ja alkaisin selvittää asioita itsestäni.. Nimeni… Ikäni… Perheeni…. Rahatilanteeni. Ihan kuin olisin itselleni tuntematon.”

 28.7.2011, Torstai klo 22:11, 1 kuukausi, 1 viikko ja 4 päivää sairaalassa
”Minusta tuntuu, että olen lukossa enkä tiedä mitä teen. Olen yksin etsimässä avainta, enkä edes tiedä onko tähän lukkoon olemassa sellaista. En enää tiedä mitä kuuntelen tai mitä teen. Mikä ajatus vie onnellisuuteen?”

 29.7.2011, Perjantai klo 9:28
”Uudessa sairaalahuoneessani on ikkuna, josta näkee ulos ilman että kiipeää ikkunalaudalle seisomaan. Nyt siihen tarvitsee vain kiivetä istumaan.”

 2.8.2011, Tiistai klo 15:27, 1 kuukausi, 2 viikkoa ja 5 päivää sairaalassa
”Koitan laihduttaa ja päästä kotiin samanaikaisesti, vaikka järki sanoo, että se ei johda mihinkään. Laihduttaja-ajatukset ovat niin kieroja keinoissaan välttää ruokaa. ’Itse’ en osaisi.”

 14.8.2011, Sunnuntai klo 10:37
”Viimeiset päiväni sairaalassa alkavat varmasti lähestyä! Ensi torstaina on hoitoneuvotelu johon tulee kaikki. Niin paljon ihmisiä keskittymässä vain minuun… En haluaisi mennä sinne. Mihin minua edes tarvitaan? Päättäkööt keskenään, ei minulla kuitenkaan ole mitään vaikutusvaltaa!”

”Minusta tuntuu, että vaikka pahat ajatukset hakkaavat vastaan, olen ensimmäistä kertaa –en niiden alapuolella- vaan samalla tasolla. Elämää ajattelen vaikeina hetkinä. Mitä olen saanut? Paljon: musikaalin, paikan haluamassani lukiossa, niin paljon läheisiä ystäviä ja perheen joka välittää. Mutta olen kääntänyt sille selkäni kuunnellakseni jotain, mikä on vienyt minut pohjalle ja kuoleman rajamaille. Niin monen rakkaan ihmisen sijaan olen kuunnellut paholaista joka kuiskii minulle vieläkin. Se kuiskii, mutta teen kaikkeni huutaakseni sen päälle. Minulla on suuri armeija ihmisiä puolellani. Minulla on armeijassa siellä jossain mukana myös oma tahto. Mutta paholainen on ihan yksin.”

”Vaikka pelkään, ja olen suurimman osan ajasta täysin neuvoton, niin sen tajuan, että olen tietämättäni taistellut pitkään elämää vastaan, ja nyt haluaisin lopettaa sen taistelun. Aika hassua tässä koko jutussa on, että ne ajatukset ovat alusta asti sanoneet, että jos teen nyt sitä ja tätä, niin sitten voin lopettaa. Kun olen tehnyt kaiken, tulee uusi tavoite jonka jälkeen ’voin lopettaa’. Myös osastolle jouduttuani ne sanoivat, että viikko syömättä ja sitten voin lopettaa ja päästä kotiin. Mutta ei se lopu. Olen ollut täällä kohta 2 kuukautta.”

 

Minut uloskirjattiin sairaalasta lopullisesti 18.8.2011.

 

Katkelmia valkoisesta vankilasta

10.10.2016 Yleinen

?.6.2011 En tiedä tarkkaa päivää, mutta on PERJANTAI. 
”En ole kirjoittanut kuukausiin, koska en ole tiennyt mitä kirjoittaisin. Eilen yöllä sydän tykytti kamalan kovaa, ja oksensin. Se sattui, koska ulos tuli vain polttelevaa mahanestettä. Olin syömättä noin 28h. Sitten minut tuotiin sairaalaan. Aluksi kun tulin tänne, minua ahdisti vielä enemmän. Tuntui kuin olisin yksin vankilassa: kännykkää ei saa pitää ja kaikki esineet millä voi vahingoittaa itseään otettiin pois. Itkin tunnin ja sen jälkeen istuin ikkunalaudalla ja tuijotin ulkoilmaa lasin läpi. Ilmaa, jota en tule hengittämään vähään aikaan. Vähän ajan pästä mieleni alkoi kuitenkin rauhoittua. Ei stressiä siitä että kännykkään pitäisi vastata, ei stressiä siitä että pitäisi tavata ihmisiä joita en halua, tai hymyillä, nauraa, tai puhua jos ei halua. En kykene satuttamaan itseäni kunnolla täällä… Kun on paha olo, revin kynsinauhat auki ja pesen haavat saippualla… Mutta ei sen pahempaa.”

18.6.2011, 2. päivä sairaalassa, Lauantai klo 9:30
”Olen tehnyt paljon palapelejä. Niillä saa ajatukset pois… Täällä kun yritetään olla ajattelematta mitään. Siinä pitää vain miettiä mihin laittaa palan, mikä sopii mihinkin, ja että mikä kuva siitä syntyy. Mieleni ei ole ollut näin rauhallinen pitkiin aikoihin.”

22.6.2011, 6. päivä sairaalassa, Keskiviikko 
”Sänkyni yläpuolella on kaistale repeytynyttä tapettia. Kun tarkkaan katsoo, siitä tulee mieleen pieni kaupunki… Tai sitten suuri linna vuoren huipulla.”

”Äsken täällä oli huoneiden tarkastus. Kaapit ja hyllyt, patjat ja lakanat, jopa ilmastoinikanavat pengottiin. Minulta ei löytynyt mitään takavarikoitavaa. Hoitaja penkoi jopa kirjojen sivut ja kävi sinutkin, päiväkirja, nopeasti läpi. Meinasin hyökätä hänen kimppuunsa. Olisin tehnytkin sen, jos minulla olisi yhtään enempää voimia.”

24.6.2011, 8. päivä sairaaassa, Perjantai klo 12
”Voin kuvitella että vankilassa tuntuisi sisäisesti juuri tältä: Olen yksin, ja se on oma vikani.”

”Äiti oli katsomassa minua eilen aamulla. Minua ahdisti ja oli huono olla. Hän silitti minua ja luki kirjaa ääneen. Äidillä on maailman paras lukuääni.”

”Maanantaisin saamme viikko-ohjelmat. Suurin osa sen teksteistä ei koske minua, koska en saa liikkua enkä leipoa.”

25.6.2011, 9. päivä sairaalassa, Lauantai
”Sain tänään kolmen ja puolen tunnin kotiloman! Tarkoituksena oli lääkärin mukaan motivoida minua syömään paremmin, piristää, ja mitata onnistuuko välipalan syöminen kotona. Tein sen… Tuli huono olo… Ja sen jälkeen jännitys laukesi. Pyörrytti ja väsytti. Mutta pääasia että sain edes käydä kotona. Lääkäri oli oikeassa; se motivoi. Haluan lopullisesti kotiin tästä valkoisesta vankilasta.”

Ladon lukot – Barn locks

18.9.2016 Yleinen

(suomi / …English)

Meistä on hauskaa esitellä uusia taidelasijuttujamme ensimmäisenä oman studiomme galleriassa, jolloin omat paikalliset asiakkaamme näkevät heti, mitä olemme saaneet aikaiseksi. Nyt meillä olikin vähän erilaisia, mutta kylläkin jo pitkään muhineita ideoita toteutettavana. Meitä Soda Shopin lasinpuhaltajia yhdistää rakkaus vanhoihin tavaroihin. Varsinkin ruostuneet metalliesineet tarttuvat aina silmään kirpparilla. Moni varmaankin pitäisi meidän aarteita romuna! Mutta meille nämä esineet ovat portti vanhoihin hyviin aikoihin. Ne laittavat mielikuvituksen laukkaamaan… -Mistähän tämäkin osa on? Onkohan se vanhakin…? Olemme keräilleet paljon vanhoja avaimia. Ne ovat kauniita, ja niillä takuulla on tarinoita kerrottavanaan. –Mihin niillä pääsee? –Kuka näitä on käyttänyt? Vanhat avaimet inspiroivat meidät tämän hetkisen näyttelymme töiden toteutukseen. Syntyi Ladon lukot!

…We think that it’s a good idea to show our new art pieces first in our own studio gallery. That way our local customers are first to see what we have created. This time our ideas were little bit different from our regular line of work. It was something that we had had in our minds already for some time. We Soda Shop glassblowers are in love with old second hand items. Especially old and rusty metal tools and locks are the first to catch our eyes. Many people would probably think our treasures as trash! But for me and Aino these things are a gate to old good times. Old items put your imagination running. –What is the origin of this rusty piece? –I wonder whether it’s really old… Lately we have been gathering old keys. They are beautiful , and we bet that those have many tales to tell. –Where can I get with this key? – Who might be the owner? So the old keys were the inspiration for our new exhibition. It’s called the Barn locks!

 

ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-1-pieni

Kuningattaren huone / Queen’s room

Aino teki lasista avustuksellani vanhoja riippulukkoja. Vähän rusikoituneen ja kärsineen näköisiä. Sellaisia, että näyttää, että ne ovat nähneet elämää. Minä keräsin vanhaa kierrätyspuuta ja käsittelin niitä kauniin näköisiksi lankuiksi. Yhdessä kävimme kirppareilla etsimässä metalliosia. Sitten vain yhdistämään kaikki kokonaisuuksiksi! Oli hauska projekti! Aikaa siihen kyllä kului paljon, mutta se oli sen arvoista. Ja oli kiva tehdä jotain erityylistä vaihteeksi.

…Aino made old glass padlocks. Little bit shabby and ragged. Like they were seen a lot. I gathered old wooden boards. Then sawing, hammering and painting. Together we went to second hand stores to find some more nice rusty metal parts. Then we put it all together. And we got some really pretty collages! It was such a fun project. It took a lot of time, but it was worth it! And it was nice to make different kind of pieces for a change.

ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-10-pieni

Hevoset nukkuvat vielä / The horses are still sleeping

ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-9-pieni

Sheriffin kaupunki / City of the marshall

ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-8-pieni

Idän aamu / Morning in the East

ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-7-pieni

Aitan haka / The hasp of the shed


ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-6-pieni

ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-5-pieni

Pihapiiri / Courtyard

ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-4-pieni

 

ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-2-pieni

Lasiverannan avain / Key to the glass veranda

ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-3-pieni

Ladon lukot -näyttely Lasinpuhallusstudio Soda Shop Designissa 28.9.2016 asti.
… Barn locks -exhibition in Soda Shop Design Glassblowing Studio until the 28th of September 2016.

-Maiju <3