Selaat arkistoa kohteelle kokemus.

TEE NÄMÄ

24.12.2017 Yleinen

13.2.2017, Maanantai klo 15:46
”Kaikki langat pitää olla koko ajan käsissä. En voi rentoutua jos jokin asia on tekemättä, oli se sitten koulutehtävä tai imurointi. On totta että nuo asiat kuuluvat myös Anoreksiaan, mutta ne ovat kuitenkin peräisin minusta itsestäni, eivät sairaudestani. Ne ovat luonnettani. Sitä osaa minusta, johon Anoreksian oli helppo tarttua kun se muutti minuun asumaan. Perfektionismi on ehkä oikea sana kuvaamaan sitä kaikkea.”

 Perfektionismin kautta loin itselleni tapoja joilla pidin langat helpommin käsissäni. Tapoja, joilla sain vaadittavat tehtävät tehtyä jo kuukausia ennen deadlinea, ja joilla elämäni pysyi mielenrauhaa tavoittelevassa järjestyksessä. Samalla nämä mielenrauhaan pyrkivät tavat lipsahtivat kuitenkin helposti pakkomielteisyyden puolelle ja aiheuttivat pyrkimyksissään päinvastaisen reaktion.

Useimmat lankoja järjestävät tapani kulkivat ’TEE NÄMÄ’ –nimisen otsikon alla. Ne olivat listoja joihin merkitsin kohta kohdalta kaiken mitä minäkin päivänä piti saada aikaiseksi. Listani eivät pitäneet sisällään järkeviä, vireystilaa ja yleistä jaksamista ylläpitäviä aikatauluja. Minun henkilökohtainen aikatauluni tarkoitti listan asioiden tekemistä niin nopeasti ja niin hyvin kuin mahdollista. Kouluaikoina opettajien antamat deadlinet olivat minulle aina liian kaukana. Minun oli saatava tehdä koulutehtävät pois alta välittömästi jos halusin nukkua yöni rauhassa. Listoillani komeili myös koulutehtävien ulkopuolisia asioita, jotka oli toistettava päivittäin. Tällaisiin asioihin kuului esimerkiksi juuri siivoaminen. Asuntoni tuli olla täydellisessä järjestyksessä jotta pystyin hengittämään vapaasti.

Kun jäin sairaslomalle, huomasin elämäni suorituskeskeisyyden uudessa, jännittävässä valaistuksessa. Yhtäkkiä minulla oli kädessäni lista, jossa ei ollut enää yhtäkään pakollista koulutehtävää. Mielenrauha oli kuitenkin saavutettava. Jotakin oli tehtävä, eikä siivoamiseen saanut kulumaan täyttä päivää vaikka olisin putsanut asuntoni hammasharjalla. Asioita oli hoidettava järjestelmällisesti. Aloitin uuden listan, joka kulki samalla otsikolla: TEE NÄMÄ. Mitä sairaslomalla tehdään? – kysyin itseltäni, ja listasin lopulta ylös kaiken, mistä olin kuullut olevan hyötyä. Minua oltiin kehotettu rentoutumaan. Katsomaan telkkaria ja elokuvia, lukemaan kirjoja ja lehtiä, kuuntelemaan musiikkia ja nauttimaan olostani. Tekemään sellaisia asioita joita normaalit ihmiset tekevät päivittäin arjenkin keskellä. Asioita, joita minä en sallinut itselleni ennen kuin kaikki pakollinen oli tehty. Asioita, joihin ei kuitenkaan ollut koskaan jäänyt aikaa sen pakollisen jälkeen.

Olen kirjoittanut siitä, miten sairaslomani aktiviteetit latasivat akkujani ja mahdollistivat taas uusia askeleita parantumisen tiellä. Niiden aktiviteettien parantavaan vaikutukseen päästäkseni, oli minun kuitenkin ensin opeteltava tekemään niitä oikeista syistä ja oikealla tavalla.

Aloitin televisiosta. Tuijotin sitä värikästä ruutua jota olin siihen asti pitänyt turhana, elämää hukkaavana päänsärkylaitoksena. Tein jotakin sellaista, minkä tekeminen oli minusta aina tuntunut elämän roskapussittamiselta. Tein sen kuitenkin tutulla ’TEE NÄMÄ’ –tyylilläni. Sarjat oli katsottava säännöllisesti ja järjestelmällisesti. Kanavaa ei saanut vaihtaa jos ohjelma oli kesken. Jos tv-sarjan aloitti, se oli katsottava loppuun jokaista jaksoa ja lopputekstiä myöten, vaikka kiinnostusta ei olisi ollut lainkaan. Minulla oli lista elokuvista joita olin kuullut kehuttavan. Ne piti katsoa järjestyksessä, analyyttisellä otteella.

Luin kirjoja ja lehtiä. Kaivoin esiin vaarini vanhat Suomen Kuvalehdet ja päätin perehtyä politiikkaan ja maailman menoon uudella tavalla. Nyt kun oli aikaa, se oli käytettävä hyödyksi. Lehdet oli luettava kannesta kanteen ajatuksella. Yhtäkään artikkelia ei saanut jättää välistä. En kysynyt itseltäni mikä otsikko minua kiinnosti, koska koko lehden lukeminen oli jo suuremman, merkittävämmän, ’TEE NÄMÄ’ –otsikon alla.

Kuuntelin musiikkia. Valitsin artistin kerrallaan ja kuuntelin kyseisen muusikon tuotannon alusta loppuun. Kaikki kappaleet ja levyt oli kuunneltava ennen kun sai siirtyä seuraavaan. Valitsin artistit oppimisnäkökulmasta ja kuunnellessani lajittelin kappaleita asianmukaisiin soittolistoihin vain järjestääkseni jotakin. En koskaan palannut niihin soittolistoihin. Niiden uudestaan kuunteleminen olisi tuntunut ajan hukkaamiselta. Koin kuitenkin tekeväni jotakin hyödyllistä, kun näin silmieni alla siistejä listoja täynnä otsikoiden mukaisesti lajiteltua musiikkia.

Huomasin nopeasti suorittavani sairaslomaani. Suoritin tv-sarjoja, suoritin lukemista ja suoritin musiikkia. Suoritin sitä aikaa, jonka lääkäri oli minulle lausunnossaan kirjoittanut toipumiseen. Suoritin toipumista. Tein asioita joista useimmat ihmiset nauttivat, jotta oppisin rentoutumaan, mutta tapa jolla tein niitä, vei minua päinvastaiseen suuntaan. Elin sairaslomaa minut sairaslomalle ajaneella elämäntyylillä.

14.9.2016, Keskiviikko klo 18:31
”Kun välivuosi alkoi, tein tyypilliseen tapaani listan kaikesta mitä pitää sen vuoden aikana tehdä, ettei vuosi mene hukkaan. Mutta olen tähän aivan liian väsynyt ja tuo kyseinen lista on juuri vastoin koko välivuoden ideaa… Vaikka ne olisivat kivojakin asioita mitä siinä listassa on. Hiiteen sellaiset listat… Ne ovat enemmän tai vähemmän Anoreksiaa. Revin sen listan tänään. Heitin roskikseen.”

Kaikkea mahdollista voi suorittaa. Sairaslomani osoitti minulle, miten jopa lepoa on mahdollista suorittaa. Kaikki suorittaminen muuttaa kuitenkin suorittamisen kohteen hohtonsa menettäneeksi massaksi jonka alkuperäinen idea jää pakkomielteisyyden jalkoihin ja unohtuu lopulta kokonaan. Koulutehtävien suorittamisessa oppiminen unohtuu. Yhdessäolon suorittamisessa todellinen kontakti muihin ihmisiin unohtuu. Nauttimisen suorittamisessa itse nautinto unohtuu. Lepäämisen suorittamisessa lepo unohtuu. Ennenkaikkea kaikessa mahdollisessa suorittamisessa unohtuu ihmisen olemassaolon perimmäinen tarkoitus: Eläminen.

Halusin alkaa elämään. Halusin viimein lopettaa suorittamisen. Halusin tehdä juuri sitä, mikä minäkin hetkenä tuntui hyvältä. Ongelma oli, etten tiennyt mitä sellainen olisi. Listani oli määrännyt päiväohjelmani puolestani vuosien ajan. Miten voisin yhtäkkiä tietää mikä tuntuisi hyvältä, kun en ollut kuunnellut mielitekojani vuosiin? Mietin, voisiko olla olemassa listaa, josta olisi hyötyä Anorektikolle ja perfektionistille. Listaa, joka kannustaisi elämään, ja jolla pääsisin alkuun.

23.12.2016, Perjantai klo 9:45
”En harrasta joululahjoja, mutta tänä vuonna ostin meille pienet, valkoiset, nahkakantiset vihkoset. Miksi? Olen sairauteni myötä miettinyt paljon kuolemaa, ja enemmän vielä nyt kun sydämeni reistailee. Samalla etsin edelleen tietä ulos suorittamisen jäykästä maailmasta. Se kaikki on saanut minut ajattelemaan asioita joita en ole vielä tehnyt, mutta haluaisin tehdä. Ennen kuin kuolen. Sitä kutsutaan nimellä Bucket list. Ensin ajattelin tehdä sellaisen vain itselleni. Sitten aloin kuitenkin miettimään myös perhettäni. Etenkin iskää… Hän on väsynyt töistään mutta painaa hullun lailla menemään päivittäin. Hänellekin tekisi hyvää miettiä mitä hän vielä oikeasti haluaa elämältään… Ei sen tarvitse olla mitään suurta ja mieletöntä (voi se sitäkin olla), mutta pieniä juttuja jotka saavat meidät tuntemaan itsemme eläväksi. Tuskin kukaan perheestäni ottaa tätä mitenkään hirveän vakavasti, saatika sitten jatkaa sitä myöhemmin elämässään kuten itse haluan tehdä. Idea on kuitenkin saada heidät pysähtymään hetkeksi ja ajattelemaan. Niin se teki minulle. Jos onnistun siinä heidänkin kohdallaan, olen tyytyväinen.”

 Minun Bucket listini pitää sisällään mm. Suomiroadtripin, hostellin makuusalin, kirjan kirjoittamisen, Bruno Marsin keikan, teltan pystyttämisen sisätiloihin, ja niin, New Yorkin. Sen valkoisen vihkon kansien väliin mahtuu suuria unelmia ja pieniä elämää värittäviä kokemuksia. Tätä listaa ei pysty suorittamaan. Sen olemassaolo auttaa minua kuitenkin pääsemään vapaaksi mieltäni rajoittavista kaavoista ja säännöistä. Se auttaa minua vastaamaan kysymykseen: Mitä minä oikeasti haluan? Se muistuttaa minua elämästä, ja avaa silmäni mahdollisuuksille.

Ei minun sairaslomani päättynyt elämäni hurjimpiin kokemuksiin. Se päättyi ulkoisesti samoin kuin alkoikin: Katselin elokuvia, kuuntelin musiikkia ja luin lehtiä ja kirjoja. Sisäisesti kaikki oli kuitenkin muuttunut. Olin löytänyt rauhan, jonka myötä aloin vapauttamaan mieltäni suorituskeskeisyydestä.

 

Katkelmia tulevaisuuden tavoittelusta

22.11.2017 Yleinen

10.5.2017, Keskiviikko klo 22:47
”Minua jännitti Konservatorion pääsykokeissa niin paljon etten muista koska olisin sellaisessa tilassa ollut. Sydän ei tykännyt siitä yhtään… Se on hakannut koko päivän niin kovaa, että kun lopulta pääsin kotiin, jalat muuttuivat veteläksi eivätkä lihakset enää ottaneet käskyjä vastaan. Mieli oli, ja on edelleen tasaisen päättämätön: Kaikki stressi ja jännitys on viimein ohi ja se on hyvä, mutta koen jääneeni jännityksen jalkoihin. Monet lukemani asiat pyyhkiytyivät mielestäni täydellisesti kun jännitys, stressi ja epävarmuus kumittivat ne pois. Lauluosuus meni kai ihan hyvin. Haastattelussa ne kysyivät taustastani ja unohdin senkin. Oman taustani. Ne kysyivät miksi en ole käynyt laulutunnilla enkä tiennyt mitä sanoa. Enhän voinut kertoa että olen ollut sairas enkä ole pystynyt mihinkään ylimääräiseen? Sopersin jotain kiireisestä elämästä, ja ne sanoivat että ’ahaa, eli koet että et tarvitse lauluopetusta?’ ja minä yritin selittää että ei ei ei vaan päinvastoin!”

”Kaikki muut hakijat juttelivat niiden lauluopettajista ja äänenkäyttötekniikoista… Istuin sen keskustelun keskellä todeten itsekseni että minulla ei ole koskaan ollut yhtäkään lauluopettajaa, enkä tiedä mitään äänenkäyttötekniikoista. Juuri nyt en usko että minulla on mahdollisuuksia päästä sinne. Jännitys voitti minut ja tempaisi henkisen puolen lisäksi fyysisen kuntoni mennessään. Tein parhaani, mutta näen harmaata kun ajattelen mihin olisin voinut pystyä ilman omia ongelmiani. Koitan vaan ajatella että nyt se on ohi. Ja nukkua. Nukkua, nukkua, nukkua… Nukkua niin paljon että sydän taas jaksaa, ja että kykenen taas vastaanottamaan uusia pettymyksiä.”

 11.5.2017, Torstai klo 22:29
”Kaiken epätoivon ja epäuskon yli tunnen rakkautta. Minun äitini täytyy olla tämän maapallon rakastavin ja rakastettavin olento. Äiti on opettanut minut uskomaan kohtaloon ja siihen, että kaikella mitä tapahtuu on tarkoituksensa. Kun on tehnyt voitavansa niin asia siirtyy kohtalon käsiin, ja jos tulos ei ole positiivinen niin ajan myötä selviää miksi. Minun äitini on se ihminen joka rakastaa minua silloinkin kun itse inhoan itseni maan alle. Hän edustaa minulle kaikkea sitä suurta ja uskomatonta vahvuutta ja hellyyttä jota sana ’äiti’ pitää sisällään. Äiti tuli äsken yläkertaan ja me juteltiin. Hän tiesi täsmälleen mitä olen miettinyt. Hän tiesi että tarvitsin hänen sanojaan.”

”Olen viimepäivinä kokenut niin monia epäonnistumisen ja epäuskon tasoja. Olen ollut pettynyt itseeni, ja tuntenut tuottaneeni pettymyksen kaikille jotka sanoivat että minä kyllä pääsen siihen kouluun. Ne puheet antoivat minulle uskoa siihen, että minulla oli mahdollisuus. Nyt tuntuu että hukkasin sen. En anna itseni edes surra sitä etten oletettavasti pääse sisään, koska sen sureminen tuntuisi ylimieliseltä… Koska silloin se suru kertoisi siitä, että uskoin pääseväni sisään, ja sitten tuntuu tyhmältä että uskalsin edes vähän uskoa siihen, vaikka en edes uskonut. Sain vain voimaa ihmisten kauniista sanoista. Tuntuu myös että Fiia hukkasi turhaan aikaansa… Tiedän että hänestä ei ehkä tunnu siltä (niin hän sanoi), mutta minusta tuntuu että olen lainannut hänen aikaansa palauttamatta sitä. Hän näki niin paljon vaivaa ja minä mokasin.”

”Löydänköhän koskaan paikkaani maailmassa? En koe olevani hirveän hyvä missään… Osaan joitain asioita. Olen hyvä joissain asioissa. Mutta en ole tarpeeksi hyvä missään. Mihin suuntaan lähtisin seuraavaksi? Missä vaiheessa pitää heittää sivuun omat unelmat ja haaveet tulevaisuudesta, ja ajatella pelkästään järjellä? Ja mitä sitten jos ajattelenkin järjellä? Mitä sitten? Mitä minä sitten teen? Kuinka kauan ihmisellä on lupa olla hukassa ja epäonnistua? Ja kuinka kauan sitä jaksaa… Kuinka kauan sitä kestää hajoamatta aina vaan pienempiin palasiin. Pelkään että väsähdän kävelemään omaa polkuani kun se tuntuu niin vaikealta ja raskaalta. Ja onko tyhmää jos sen vaikealta tuntumista lisää se, kun katson Fiian hyppelevän keveästi haluamastaan paikasta toiseen? En toivo hänelle mitään muuta kuin hyvää. Hän on vaan niin lähellä, etten osaa lopettaa vertaamista.”

”Tästä kaikesta me puhuimme äidin kanssa. Tähän kaikkeen hänellä oli vastata rauhallisia totuuksia jotka nostivat minut ylös maasta jossa makasin rähmälläni. Äiti tietää elämästä paljon, ja hänen kanssaan käydyt keskustelut auttavat minut ylös kun kaadun. Hänen välittämisensä saa minut myös haluamaan nousemista silloin kuin olen harkinnut maahan jäämistä. Äiti uskoo siihen että jonain päivänä minä juoksen ja viiletän kepeästi esteiden yli. Hän uskoo siihen, että kun se päivä koittaa, niin olen viisas ja osaan arvostaa jokaista liikettä, askelta ja hyppyä. Joskus minusta tuntuu että hän on ainoa joka siihen uskoo. Mutta se riittää. Ilman äitiä minun polkuni olisi jo hajonnut mukanani kuin saksilla silputtuna, mutta siinä se vaan edelleen on edessäni tuntemattoman pelottavana, ja minulla on taas vähän halua kävellä eteenpäin vaikka kaatuisin taas jo seuraavalla askeleella.”

 18.5.2017, Torstai klo 10:04
”Sain kutsun Mamma Mia! –musikaalin castingiin! Lähetin sen hakemuksen vain aikani kuluksi… Eihän minulla ole edes koulutusta. Olen niin hämilläni ja niin innoissani. Tästä on hyvä olo koska nyt ei ole mitään paineita. Voin vaan mennä sinne haistelemaan ammattiteatterin castingtunnelmaa: kukaan ei odota minulta mitään, voin vaan yllättää ja saada kokemusta. Samalla minusta tuntuu kuin universumi antaisi minulle tilaisuuden tasata tilit itseni kanssa… Konsan mokasin, ja nyt minulle annettiin uusi mahdollisuus antaa itselleni anteeksi. Ei minun tarvitse päästä siihen musikaaliin, sehän tuskin on edes mahdollista. Haluaisin vain kovasti saada onnistumisen tunteen. Sellaisen, että tein parhaani ja olen siihen tyytyväinen.”

 24.5.2017, Keskiviikko klo 14:35
”Istun Katajanokassa castingin lämppähuoneen edustalla ja olen rauhallinen. Kun ilmoittauduin niin harrastin vielä katastrofiajattelua. Olin varma että nimeäni ei löytyisi listasta ja se oli vahinko että minut kutsuttiin tänne. Yritin etsiä hermostuneelle katseelleni kiintopistettä kun se nainen liikutti sormeaan listalla etsien nimeäni. Siellä se oli. Lämppähuoneesta kuuluu läpi ja kaikki laulaa musikaalibiisejä… Ja kaikki laulaa ihan helvetin hyvin. Mutta minä en vertaile. En tällä kertaa. Minä laulan poppia ja teen sen niin hyvin kuin voin.”

 25.5.2017, Torstai klo 9:22
”Pääsin jatkoon! Se siitä, tanssivaihe oli painajainen. Huomasin hyvin nopeasti että kuntoni ei tule kestämään. Lopulta vain keskityin pysymään tolpillani. En saanut happea koska sydän oli kurkussa. Kun yritin hengittää niin päässä alkoi heittää. Lihakset eivät enää saaneet käskyjä: ne tärisivät ja kramppasivat. Meiltä pyydettiin aina vaan suurempaa ja energisempää liikettä, kun minun kroppani tippui askel askeleelta kauemmas siitä mitä ne hakivat. Pelkäsin että taju lähtee. Yritin pakottaa kasvoilleni riemukkaan hymyn, mutta totta puhuen minulla ei ole aavistustakaan siitä kuinka tuskaiselta tai poissaolevalta todella näytin. Kun pääsin ulos aukkarihuoneesta, valahdin lattialle ja toivoin ettei kukaan juttelisi minulle: minun oli hankala vastata kun sydän tuntui pakenevan rinnasta. Keskityin jälleen vaan hymyilemään samalla kun katselin muiden tekevän lähtöä. Keräsin itseäni ja poistuin kun kaikki muut olivat menneet. Kävelin hitaasti keskittyen vain siirtämään jalkoja vuorotellen toisensa eteen. Tunsin kun vähäisetkin adrenaliinin rippeet karisivat ja oloni huononi askel askeleelta. Minusta ei ollut kuin varjo jäljellä. Tässä oli hyvä todiste siitä kuinka huonossa kunnossa vielä olen… Kaikesta huolimatta minulla on nyt hyvä fiilis: Selvisin ja ylitin itseni. Pääsin pidemmälle kuin olisin ikinä uskonut, ja lauluvaihe sekä siitä jatkoon pääseminen tuntuvat edelleen lämpimältä itseluottamuksen halaukselta. Eilinen oli hieno kokemus. Olen tavallaan helpottunut että se on nyt ohi, koska juuri nyt tuntuu siltä etten jaksaisi ikimaailmassa enää mitään vastaavaa. Samalla minulle jäi pieni hyvän olon tunne siitä että minusta saattaisi olla tähän jos olisin kunnossa! Et uskokaan kuinka paljon motivaatiota se tuo tullessaan.”

 Edelleen torstai klo 20:08
Mikään ei ole ohi vielä… Minut kutsuttiin castingin seuraavaan vaiheeseen. Avasin sen sähköpostin ja itkin ja nauroin samaan aikaan. Olen kokonaisvaltaisen onnellinen ja yllättynyt, mutta en voi kieltää sitä, ettenkö olisi myös lopen uupunut ja kauhuissani. Ajatus seuraavasta raskaasta aukkaripäivästä tuntuu mahdottomalta, mutta se on jotakin mitä aion tehdä. Yritän valmistautua niin hyvin kuin voin. En vain opettelemalla reploja vaan myös syömällä ja lepäämällä. Ehdin jo olla helpottunut siitä, ettei minun tarvitse enää kokea yhtä raskasta päivää, mutta se olisi ollut helpoin tie. Nyt kun ne oikeasti haluavat minut takaisin niin olen valmis. Tällä kertaa siellä tulee olemaan tuomaristo Lontoosta asti. Rukoilen ja toivon että saan voimia jaksaa. Syön niin paljon kuin se vaatii. En tiedä mitään ahdistavampaa kuin voimien ja energian puutteesta johtuva eteenpäin menemisen tahmeus. Se tuntuu vähän siltä kuin painajaisessa yrittää juosta karkuun jotain pahaa, mutta ei pääse eteenpäin. Kaatuilee vain ja kompuroi.”

”Hassua miten tunnen niin paljon päällekkäin. Olen tottunut siihen sairauteni kanssa, mutta tämä on ihan erilaista kun moni niistä tunteista muuttuu positiivisiksi. Silti mielessäni kummittelee lause: ’Mitä jos en jaksa?’. Minulla on 4 päivää aikaa voittaa tuon epäilevän lauseen alaspäin painava voima. Lisäksi sitä on turha miettiä: Minulla ei edelleenkään ole mitään menetettävää. Kunhan sydän ei pysähdy.”

 30.5.2017, Tiistai klo 13:09
”Tanssikoe selätetty… Voin huonosti. Lopun improssa minä kaaduin. Jatkoin tanssia lattialla, voitko kuvitella? Mitä muutakaan olisin voinut? 16:20 on laulujen vuoro… En jaksaisi enää mitään. Tiedän että tämä on viimeinen päiväni täällä, joten kroppani anelee minua luovuttamaan. Jos kuuntelisin sitä niin lähtisin samantien Turkuun, mutta minä en ole luovuttaja. Se olisi typerää. Nyt on vaan jaksettava.

 Edelleen tiistai, klo 21:00
”Menin laulamaan tuomaristolle täysin jännittämättä, koska tiesin että matkani päättyisi tähän. En ole ikinä ollut samassa tilassa näin monen lahjakkaan ja uskomattoman taitavan ihmisen kanssa. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä etteikö se laulu olisi ollut viimeinen asia jota tulen tekemään sen tuomariston edessä. Ehkä juuri siksi minua ei jännittänyt, ja ehkä juuri siksi pääsin siihen biisiin sisälle täysillä. Nautin enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Näin miten ne eläytyivät kertomaani tarinaan, vaikka ne eivät ymmärtäneet suomenkielisiä sanoja. Se meni hyvin. Hymyilin, kiitin ja käännyin helpottunein elkein lähteäkseni, mutta sitten ne pysäyttivät minut. Terävimmän näköinen mies Lontoosta, keskellä tuomaristoa pyysi minua laulamaan vielä yhden laulun. Tiesin heti mitä ne hakivat, mutta en uskaltanut ajatella sitä. Se laulu oli annettu opeteltavaksi kaikille joita mietittiin päärooliin. Sanoin tietäväni laulun, mutta myönsin etten varmasti osaa sanoja ulkoa. Ne antoivat minulle nuotin ja sanoivat että tee parhaasi. Minä lauloin, ja olin jo niin pitkällä itselleni asettamani rajan yläpuolella, että mikään ei tosiaan tällä kertaa estänyt minua tekemästä parastani. Viimeisen tahdin jälkeen ne nyökyttelivät ja käskivät minun seurata yhtä niistä toiseen huoneeseen. Odotin hiljaa ja kuuntelin kun se antoi sihteerille ohjeita englanniksi ja ruotsiksi. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen se selitti minulle että minulle tulostetaan kaikki pääroolimateriaali ja minun tulee osata se huomenna. Tässä sitä nyt ollaan. En osaa päättää kumpi tuntuu raskaammalta: Kaiken materiaalin opetteleminen vai ylipäätään pystyssä pysyminen huomenna. Et tiedä kuinka paljon minun tekisi mieli luovuttaa vain tämän ylitsevuotavan fyysisen ja henkisen väsymyksen takia. Olin taas ehtinyt huokaista helpotuksesta, mutta taas on päällekkäin liian monta tunnetta. Nyt päällimmäisenä on yhtä voimakkaina pelko siitä miten ikinä ehdin opetella tämän kaiken materiaalin huomiseksi, sekä hämmennyksellä reunustettu ylpeys siitä että olen päässyt tähän asti. En voi uskoa sitä. Tuntuu hassulta olla ylpeä itsestään. Se on minulle tosi vieras tunne…”

 31.5.2017, Keskiviikko klo 18:17
”Olen niin väsynyt että kirjoittaminenkin tuntuu työläältä. En muista eläessäni olleeni tällä tavoin, tällaisista syistä johtuen täysin loppuun kulutettu sekä henkisesti että fyysisesti. Nyt kaikki on viimein oikeasti ohi. Minä seisoin viimeisten castingista valikoituneiden joukossa pääroolin nimikyltti rinnassani. Olin voimieni jatkoajalla jo pitkään ennen päivän päättymistä… Toivoin että ne lähettäisivät minut kotiin, myönnän sen. Toivoin että ne päästäisivät minut piinasta ja sanoisivat suoraan että minua ei valita, ja että saan mennä. Niin väsynyt minä olin. Mutta ne pitivät minut siellä loppuun asti ja minä tein parhaani. En ikinä osannut arvata että casting voisi olla näin rankka. Niin rankka, että kaikesta innostuksesta ja ylpeydestäkin huolimatta luovuttamisen katku leijuu ympärillä koko ajan ja sitäkin vastaan saa taistella. Katselin muita tyttöjä ja etenkin sitä miten ne tanssivat. Niin voimakkaasti ja hallitusti. Se sai minut vain ajattelemaan että haluan olla yhtä vahva. Haluan olla niin vahva kuin voin olla. Minulla on sinnikkyyttä kyllä. Olen vaan kanavoinut sen kaiken totaalisen vääriin asioihin ja tehnyt siten itsestäni heikon. Mutta tuolla, noiden ihmisten joukossa huomaan taas mitä elämä voisi olla jos jaksaisin. On aika kääntää sinnikkyys oikeaan suuntaan ja minä aloitan sen nyt nukkumalla pitkään.”

 

Kun elämänilo asuu ulkomailla

17.2.2017 Yleinen

Elämänilo on ehkä merkittävimpiä asioita joihin Anoreksia vaikuttaa. Elämänilo on elintärkeää. Olen elänyt hetkiä, joina kadotin kosketuspinnan elämiseen. On hassua sanoa että elin ne hetket, koska se tuntui enemmänkin välitilalta, jossa odotin elämisen alkamista. Niinä aikoina sairauteni eristi minut jälleen elämääni kuuluvista ihmisistä, ja aloin etsimään elämää ja elämäniloa uusilla tavoilla. Etsin niiden lisäksi irtautumista sairaudestani. Hetkellistä irtiottoa, joka antaisi minulle voimaa jatkaa. Jälkeenpäin ajateltuna taisin vain löytää uusia keinoja juosta karkuun sairauttani.

10.9.2016, Lauantai klo 11:05
”En osaa sanoa tukevatko nämä tällaiset extemporeseikkailut vain yksinäisyyden tunnetta? Normaalit ihmiset tekevät niitä kaiketi parhaimpien ystäviensä kanssa tai ainakin kertovat niistä heti parhaimmille ystävilleen. Minä hankkiudun salaa itsekseni jos jonkinmoisiin tilanteisiin vain tunteakseni itseni eläväksi. En juuri puhu niistä muille… Olenhan niissä tilanteissa sosiaalinen, mutta silti tavallaan yksin. Sitä on hankala selittää. Tunsin itseni eläväksi, mutta samalla vähän surulliseksi. Sellaiset oudot hetket kuuluisi tavallaan jakaa jonkun kanssa, eikä se ole sama asia kun ne jakaa ihmisten kanssa joita ei tunne. Ihmisten, joille ei merkitse mitään. Miksi sitten lähdin sen marokkolaisen juhliin? Käytännössä mitä tahansa pahaa olisi voinut tapahtua. Hän käyttää huumeita, tarjosi minulle… En ottanut. Järki sanoi että jää kotiin, oletko hullu? Mutta samalla oli se ’ihan sama mitä tapahtuu’ –tunne. Vaikka se olisi jotain pahaakin… Ihan sama, minulla ei ole mitään menetettävää. Haluan vain vilauksen elämisen tunteesta.”

 Elämänilo ei löytynyt outoihin ja vaarallisiin tilanteisiin juoksemalla ja niitä elämällä. Ne olivat minulle hetkellisiä kokeiluja, jotka päättyivät lyhyeen. Niiden kautta en myöskään päässyt irti sairaudestani, vaan tunsin syvempää yksinäisyyttä. Välillä tuntui kuin olisin seikkailujeni ja uusien ihmisten keskellä ollut kuitenkin eristettynä muista. Ahtaassa huoneessa kahdestaan sairauteni kanssa.
Yksinäiset seikkailut olivat sairas vaihtoehto elämälle. En nauttinut niistä. Nyt kun aikaa on taas kulunut, koen olevani onnekas selvittyäni kokemuksista joihin itseni ajoin. Vaikka en silloin pelännytkään pahinta, se olisi silti voinut tapahtua.

Mikä sitten on terve ja toimiva vaihtoehto sairaudesta irtautumiseen ja elämisen- sekä elämänilon saavuttamiseen? Onko sellaista edes olemassa? Itse olen epätoivoisinakin hetkinä tavoittanut sen ulkomailta. Myönnän, että matkustelu ja Anoreksia kuulostavat yhdistelmältä, joka luo potentiaalisia kauhuskenaarioita. Syömättömyys kaukana, vieraassa paikassa, ei kuulosta turvalliselta. Olen kuitenkin matkustellut silloin tällöin sairauteni kanssa, ja huomannut, että kauas kotoa lähteminen leikkaa Anoreksian joissain määrin kahtia. Toinen puolikas jää aina kotimaahani.

 6.7.2016 klo 18:10
”Rooma on ihmeellinen. Ollaan nähty niin paljon… Ja kävelty yli 23 kilometriä joka päivä! Syöminen on sujunut ehkä osaksi myös juuri siksi, ja tuntuu hassulta pitää lomaa sairaudesta. Niin outoa syödä asioita joita en ole syönyt niin pitkään aikaan että en oikein edes muista miltä tuntuu pureskella niitä. Pelottaa lähteä kotiin.. Voisinpa ottaa junan Venetsiaan tai Milanoon ja pitkittää kaikkea, nähdä enemmän.”

”Tämä kaikki on kuin iso kupla historiaa, jonka keskelle on ripoteltu nykypäivän ihmisiä. Turistirysät on kurjia mutta täällä on sitä jotain. Tunnelmaa, joka kertoo että ollaan kaukana kotoa ja kaukana siellä olevista murheista. Fontana di Trevi on niin kaunis… Toivoin että tulen terveeksi.”

”Täällä on harmoninen olo. Kunpa arki ei koskaan tulisi ja asiat tuntuisivat aina tällaiselta… Suurelta ja uudelta seikkailulta jossa murheet ovat olemassa, mutta ne eivät pääse minuun käsiksi. Minulle tämä ei ole vain matkustamista ja kokemista; tämä on valtava turvapaikka joka pitää minut hetkellisesti erossa kaikesta minkä kanssa kamppailen. En osaa selittää sitä. Mutta voisinpa lähteä kiertämään maailmaa ja jättää kaiken! Tekisin sen jos se toimisi niin. Takaisi minulle ettei siihen pahaan tarvitse palata enää koskaan.”

 Matkoilla Anoreksia jättää minut osittain rauhaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta niin kauan kun se toimii, minun ei tarvitse tietää. En osaa kuvailla rakkauttani matkustamista kohtaan. Minulla on suuri halu nähdä maailmaa, mutta tieto siitä, että Anoreksia ei lähde kokonaisena mukaani niille seikkailuille, tekee niistä entistäkin houkuttelevampia. Kuten olen kirjoittanut, on matkustamiseen liittyvä pitkien matkojen käveleminen mieluista sairaudelleni, mikä tietysti selittää osaksi sen, ettei se kiusaa minua ulkomailla. Seikkailuilla kuitenkin on usein kohde jota kohti kävellään, mikä taas riitelee Anoreksian luomien hyötyliikuntaan liittyvien sääntöjen kanssa. Haluan siis ajatella, että ulkomailla en ainoastaan saa lupaa maistaa normaalia ravintolaruokaa, vaan saan myös maistaa terveyttä.

Kotimaasta pois matkustamiseen liittyy myös suuri terveyttä tukeva motivaatio. Suuressa mittakaavassa New York on minulle juuri sellainen, ja pienemmässä mittakaavassa lyhyemmät reissut ajavat samaa asiaa: Tiedän, että minun on syötävä jotta jaksan matkustaa, nähdä, ja kokea. Samalla huomaan elämäniloni palautuvan jo reissua suunnitellessani ja sitä odottaessani.

 29.1.2017, Sunnuntai klo 16:30
”MEILLÄ ON LIPUT! LENTOLIPUT! Minulla on niin jännittynyt, onnellinen, vapautunut ja hieman pelokas fiilis. Lähen taas maailmalle. Tämän voimalla syön… Syön itseni seikkailulle.”

 31.1.2017, Tiistai klo 23:20
”Minun tekisi mieli sanoa, että kunpa se matka olisi jo aikaisemmin kuin kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Samalla kuitenkin tiedän että tarvitsen tämän kaiken ajan kuntoutuakseni, jotta olen tarpeeksi vahva lähtemään. En edes tiedä onko sairaslomani loppu kesäkuuhun mennessä, mutta uhmaan kaikkia ja kaikkea ja lähden silloin maailmalle ulkoiluttamaan ongelmiani.”

Sairauteni on mestari takaiskuissa. Matkustelu antaa minulle vapaapäiviä pahimmasta, mutta sekään ei ole ihan niin yksinkertaista. Osa Anoreksiasta jää kotimaahani, mutta ajan myötä minunkin on palattava kotiin, eikä jälleennäkeminen ole suloinen. Ulkomailta palatessani iskee sairauteni lujaa kiinni heittäen mieleeni takaumat kaikesta siitä, mitä olen matkani aikana sen mielestä tehnyt väärin. Se pystyy helposti pilaamaan seikkailuni palauttaman elämänilon, mutta kokemuksen myötä olen oppinut tiukentamaan lääkitystä juuri takaisin tuloni aikoihin. Tiedän miten sairauteni toimii, ja jälleen on kyse oikeanlaisen strategian luomisesta, sekä oikeanlaisten apuvälineiden käyttämisestä.

Ladon lukot – Barn locks

18.9.2016 Yleinen

(suomi / …English)

Meistä on hauskaa esitellä uusia taidelasijuttujamme ensimmäisenä oman studiomme galleriassa, jolloin omat paikalliset asiakkaamme näkevät heti, mitä olemme saaneet aikaiseksi. Nyt meillä olikin vähän erilaisia, mutta kylläkin jo pitkään muhineita ideoita toteutettavana. Meitä Soda Shopin lasinpuhaltajia yhdistää rakkaus vanhoihin tavaroihin. Varsinkin ruostuneet metalliesineet tarttuvat aina silmään kirpparilla. Moni varmaankin pitäisi meidän aarteita romuna! Mutta meille nämä esineet ovat portti vanhoihin hyviin aikoihin. Ne laittavat mielikuvituksen laukkaamaan… -Mistähän tämäkin osa on? Onkohan se vanhakin…? Olemme keräilleet paljon vanhoja avaimia. Ne ovat kauniita, ja niillä takuulla on tarinoita kerrottavanaan. –Mihin niillä pääsee? –Kuka näitä on käyttänyt? Vanhat avaimet inspiroivat meidät tämän hetkisen näyttelymme töiden toteutukseen. Syntyi Ladon lukot!

…We think that it’s a good idea to show our new art pieces first in our own studio gallery. That way our local customers are first to see what we have created. This time our ideas were little bit different from our regular line of work. It was something that we had had in our minds already for some time. We Soda Shop glassblowers are in love with old second hand items. Especially old and rusty metal tools and locks are the first to catch our eyes. Many people would probably think our treasures as trash! But for me and Aino these things are a gate to old good times. Old items put your imagination running. –What is the origin of this rusty piece? –I wonder whether it’s really old… Lately we have been gathering old keys. They are beautiful , and we bet that those have many tales to tell. –Where can I get with this key? – Who might be the owner? So the old keys were the inspiration for our new exhibition. It’s called the Barn locks!

 

ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-1-pieni

Kuningattaren huone / Queen’s room

Aino teki lasista avustuksellani vanhoja riippulukkoja. Vähän rusikoituneen ja kärsineen näköisiä. Sellaisia, että näyttää, että ne ovat nähneet elämää. Minä keräsin vanhaa kierrätyspuuta ja käsittelin niitä kauniin näköisiksi lankuiksi. Yhdessä kävimme kirppareilla etsimässä metalliosia. Sitten vain yhdistämään kaikki kokonaisuuksiksi! Oli hauska projekti! Aikaa siihen kyllä kului paljon, mutta se oli sen arvoista. Ja oli kiva tehdä jotain erityylistä vaihteeksi.

…Aino made old glass padlocks. Little bit shabby and ragged. Like they were seen a lot. I gathered old wooden boards. Then sawing, hammering and painting. Together we went to second hand stores to find some more nice rusty metal parts. Then we put it all together. And we got some really pretty collages! It was such a fun project. It took a lot of time, but it was worth it! And it was nice to make different kind of pieces for a change.

ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-10-pieni

Hevoset nukkuvat vielä / The horses are still sleeping

ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-9-pieni

Sheriffin kaupunki / City of the marshall

ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-8-pieni

Idän aamu / Morning in the East

ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-7-pieni

Aitan haka / The hasp of the shed


ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-6-pieni

ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-5-pieni

Pihapiiri / Courtyard

ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-4-pieni

 

ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-2-pieni

Lasiverannan avain / Key to the glass veranda

ladon-lukot-soda-shop-design-aino-vilpas-marjut-numminen-lasinpuhallus-hameenlinna-3-pieni

Ladon lukot -näyttely Lasinpuhallusstudio Soda Shop Designissa 28.9.2016 asti.
… Barn locks -exhibition in Soda Shop Design Glassblowing Studio until the 28th of September 2016.

-Maiju <3

Iltasatuja

4.7.2016 Yleinen

Bogota

Siinä se seisoi silmät kiiluen ja tuijotti, jotain espanjaksi sanottuaan. Ymmärsinkö? En. Pidin pokkani ja jatkoin marihuanasätkän käärimistä. Se oli ulkona kasvatettua. Sen tunsi hajusta. Sisällä kasvatettu tuoksui vahvemmalta ja sen katunimi oli cripi, yskä.
”I kill people for money.” se sanoi ja jatkoi tuijottamistani kämmenen mitan naamastani. Vitun vitun vittu, ajattelin ja nyökytin päätäni samalla nuolaisten paperin päältä kun jointti oli jo loppuun asti käännetty.
Tyyppi alkoi käydä hiilenä. Sen huomasi ilmeestä. Pysyin välinpitämättömän oloisena, heitin pötkön huuleeni ja sytytin liekin.
”I kill people for money!”
”Tranquilo.” sanoin. Rauhoitu.
Tarjosin palavan sätkän tälle uhoajalle. Hän nappasi sen ja imi posket lommolla.
”De donde eres?” hän kysyi.
”Finlandia.”
”Englandia?”
”FINlandia!”
Mietin, mitä vitua teen ja kuinka pääsen livahtamaan paikalta. Vielä tarkemmin asiaa pohdin kun tämä orankia muistuttava latino veti paitansa helmaa ja siihen piirtyi pistoolin ääriviivat. Se hymyili. Vitun kusipää. Tiesi että gringo oli pulassa.
Siinä vaiheessa koko illan tanssittamani neito saapui paikalle. Pidän naisista, joilla on jotain josta saa kiinni. Muttei liikaa. Muodot ovat tärkeämmät. Tällä ruskeasilmäisellä ja kanelin värisellä naisella ei moisia ollut, ellei muotoja väärään suuntaan lasketa. Hän oli silti kaunis omalla pyöreällä tavallaan. Tyttö alkoi pauhata jotain espanjaksi. En saanut selvää mitä he sanoivat toisilleen, mutten älynnyt lähteä paikalta kun siihen tarjoutui tilaisuus. Latinot ovat mahtavia kun he riitelevät. Hetken ölistyään tämä oranki heilauttaa käsiään kuin antautuen ja käski minua painumaan vittuun. Olen hieman macho, mutta en hullu. Alkoi armoton vitutus. En saisi maistaa tuota kanelia, joka katsoi uhoajaa silmät täynnä jotain, jota en silloin vielä osannut tulkita. Lähdin vetämään. En katsonut taakseni, mutta kuuntelin tarkasti mitä takanani tapahtui.

Bógotan yö oli viileä, kuten vuorilla usein on. Ei ristin sielua La Candelarian, eli vanhan kaupungin paskaisilla kaduilla. Vitutti armottomasti. Pää täynnä pilveä, viinaa ja kokaa. Nainen kainalossa. Nainen, joka osasi tanssia. Voi Luoja! Tämä tipunen oli liimautunut entistäkin tiukemmin kylkeeni kun lauloin baarin edesssä suomeksi. Aloin taputtaa rytmiä ja heittämään jotain vanhaa Jukka Poikaa. Hän tuli taakseni ja kietoi kätensä ympärilleni kuin näyttääkseen kaikille, että olin hänen. Naiset ovat tuolla tavalla omituisia. Heidän on omistettava ja suojeltava mustasukkaiesti kaikkea omaisuuttaan. Varsinkin miehiä. Miesten lukumäärällä ei ole väliä, kunhan niitä on. Monta. Minä sen sijaan olin taas kerran yksin.
Kävelin pitkin La Candelarian katuja kun kuulin juoksuaskelia takaani. Eikö yö voisi jo päättyä, mietin. Se oli tuo kanelin värinen somistus.

Kun ympärilä on vain roskaa, kulkukoiria, paskaa, pummeja ja poliiseja tulee epätoivoinen olo. Aivan kuin koko maailma olisi menossa kohti tuhoa. Päivä kerrallaan. Hetki kerrallaan. Ihminen kerrallaan. Tällainen ympäristö saa villiksi. Millään ei ole mitään väliä. Kaikki on auki. Kaikki käy. Mikään ei ole kiellettyä. Pääsimme Kanelin huoneeseen. Se oli pieni komeron tapainen isommassa talossa, jossa oli monia huoneita.
”Quieres coca?” kysyin.
”Sí!”
Istahdin lattialla olevan patjan reunalle. Huoneessa oli matalat lipastot yhdellä seinällä ja patja toisella. Ainoa puhdas asia huoneessa oli katossa olevasta putkesta roikkuvat vaatteet. Keino päästä pois kurjuudeesta. Kenties lopullisesti.
Kaivoin pitkulan peilin taskustani ja otin pussin kokaiinia sukanvarrestani. Sekään ei ollu priimaa, kuten ei marihuanakaan. Vedimme viivat. Kun ällöttävä maku kurkkuni perällä alkoi olla ohi Kaneli kävi päälleni kuin villikoira. Suu auki, kieli kurkkuun ja toinen käsi haaroihini. Vastasin samalla mitalla takaisin. Revin housut hänen jalastaan ja avasin sepalukseni. Nousin seisomaan ja kaivoin kaluni esiin, joka oli helppoa sillä minulla ei ollut alushousuja, kuten ei hänelläkään. Se roikkui puolikovana ja sykähteli nousten pikku hiljaa. Aloin hieroa itseäni ja lähestyin patjalla istuvaa housutonta saalistani. Hän otti sen suuhunsa ja imi kuin hullu. Otin varmuuden vuoksi häntä niskasta kiinni, jottei hän pääsisi karkuun ennen kuin olisin saanut tarpeekseni. Kun sain mielestäni tarpeeksi kiskaisin kullin hänen suustaan ja suutelin rajusti. Työnsin huohottavan naisen selälleen. En ollut kovinkaan hellä, sillä se ei ole maan tapa. Myöhemmin tosin sain kuulla, että olin ”hellä macho”. Hän valui jo muutenkin likaiselle lakanalle. Työnnyin hänen sisäänsä ja hän voihkaisi ”Oh, papito!” Panimme kuin emme olisi ikinä saaneet. Monta tuntia. Kaikkialle. Kun väsyimme otimme nenämme täyteen ja huikat rommia. Kalu oli kuin terästä, mutta tuleminen vaikeaa. Hän jatkoi voihkimista ja vaikerrusta.
”Muy rico! Muy rico!”
Kun vihdoin sain omani oli jo aamu. Kaneli meni aivan villiksi kun roiskin mällini raivolla hänen pakaroilleen ja huusin orgasmista sekaisin ”Ota mälliä huora! Tästä saat! Ota!”
Makasimme ja huohotimme. Tajusin kuinka vaikeaa kommunikointi oli, silä hän puhui huonommin englantia kuin minä espanjaa. Hetken änkytettyämme hyvästelin hänet kuumalla suudelmalla, puin päälleni ja lähdin. Kompuroin ulos tuosta haisevasta lahosta läävästä, joka oli sikäläinen kerrostalo.

Kaikki on kauniimpaa aamulla. Tai sitten olin vain vielä sekaisin seksistä, rommista ja päihteistä, jotka jotkut idiootit luokittelevat huumeiksi.
Eräs mulatti kääntyi kujalta samalle tielle, jota kävelin. Pitkä ja vahva nainen. Sellainen joka tiedostaa olemuksensa tekemän vaikutuksen ympäristössään. Koko katu pysähtyi kun hän käveli ohi. Tiukat collage-shortsit ja hihaton toppi. Nännit piirtyivät kankaalle, perse oli kuin mustalla naisella. Kapeat hartiat ja leveä, mutta pyöreä lantio. Yksikään hänet nähnyt mies ei voinut jättää sitä vain vilkaisuksi. Tuijotimme, kuolasimme, kiihotuimme. Tuollaiset naiset tietävät sen ja käyttävät sitä saadakseen mitä vain typerykset ovat valmiita ostamaan. Naisilla on sillä tavalla helppoa. Ei minulla. On otettava se mitä saa. Lypsettävä elämää, ennen kuin se lypsää tyhjäksi niin taskut, kassit kuin sielunkin. Mitä muuta täällä voisi tehdä? Lapsia? Meitä on jo liikaa. Uraa? Vain kusipäät ylenee nopeasti. Häikäilemättömät, ahneet, sielunsa myyneet. Ei. Hetki kerrallaan. Pullo, jointti, viiva, nainen. Ei aina siinä järjestyksessä, eikä välttämättä yhdessä. Jotain on kuitenkin tehtävä.

Karibia

Heräsin siihen kuin jäätyisin kuoliaaksi. Olin varma että heräisin lumihangesta. Aloin ottamaan askelta alas sängystä, kunnes tajusin että nukuin kerrossängyn yläpunkassa ja olin juuri tippumassa perseelleni, kuten niin monesti tässä elämässä. Sain kuin ihmeen kaupalla vasemman jalan alleni, jolloin koukistuva jalka otti tiputuksen vastaan ja siirsi sen suoraan leukaani. Pimeni.
”What was that?”
”Did someone fall?”
Naurua.
Avasin silmäni. Tai ainakin luulin avanneeni. Pilkkopimeää. Suussa maistui veri ja päässä pyöri. Perse oli kipeä.
”Perkele…”
”Aahaha! It’s the Finn!”
”Go fuck yourself! Who the hell turn the AC at such temperatures? Im right next to it. Shit. Where’s your brains you fucking retards!?”
Annoin palaa. Täyslaidallinen. Napsautin samalla valot päälle. Olin pärskinyt verta huutaessani allani nukkuneen kusipään vuodevaatteisiin, yövaatteisiin, käsivarrelle, repulle. Kaikkialle. Kun tämä britti huomasi ettei se kostea hänen kädellään ollut vain sylkeä, hänen ilmeensä muuttui murhanhimoiseksi.
”You fucking bra…”
Britti oli nousemassa alapunkalta, mutta latasin oikean koukun suoraan hänen leukaperiinsä koko raivoni voimalla. Vitun norsu! Muut huoneessa olijat jäykistyivät. On aina paras lopettaa kaikki helposti. Lyödä ensin. Äkillinen väkivalta lamauttaa ihmisen. Tungin kamani reppuun ja lähdin vessaan siivoamaan naamani ennen häipymistä tästä gringo helvetistä.
Karibialla ja varsinkin Cartagenassa vessat tunnistaa hajusta jo kaukaa. Viemäriverkosto oli vahassa kaupungissa niin ahdas, ettei vessapaperia saanut heittää pönttöön. Huusseissa oli korit paskapaperia varten. Löyhkä. Lämmin paska. Aina tuore. Pääsin ulos nopeasti ja kuulin takaani hälyä kun paiskasin hostellin oven kiinni.
Oli vasta aikainen aamu kun astuin ulos kamoineni. Lähdin satamaan päin.
Halusin päästä pois kaikesta. Pois näistä likaisista kaupungeista ja idioottituristien jaloista. Jonnekkin missä ei ole kulkukoiria estämässä tien ylitystä, pummeja repimässä hihasta tai poliiseja kyyläämässä. Epäilemässä kaikkia ja kaikkea. ”Mutta Joonas. Se on laitonta!” Niin ne aina sanovat. Se on heidän ainoa argumenttinsa kaikkea sitä vastaan, joka heitä pelottaa. Laitonta. Minusta ihmiset, jotka antavat muiden päättää mikä on oikein ja väärin ovat eksyneet. He eivät elä itseään varten, vaan miellyttääkseen muita. Kukin tavallaan. Minä sen sijaan kävelin rinkka selässä, ilman paitaa, vaaleat hiukset auki ja leukaani, sekä persettäni jomotti niin helvetisti.
Kesken sumeiden mietteideni vastaan kävelevä mulattinainen alkoi paasta minulle maailman epäoikeudenmukaisuudesta tuohtuneena. Tai ainakin niin luulin. Köyhistä ja rikkaista. Minusta, jolla on varaa matkata heidän maahansa ja heistä, joilla ei ole varaa edes bussilippuun. Toivotin ämmän kohteliaasti helvettiin.
”Painu sinä imemään äitiäs vitun vajukki!” Ei hän mitään tajunnut suomestani, mutta äänenpainoni varmisti pointin. Jotkut ovat tuollaisia. Valittajia. Luulevat ihonvärini tuovan mukanaan pari miljoonaa, Rolls Roycen ja huvijahdin. Olin persaukinen gringo vieraassa maassa. Turha minulle tulla jauhamaan.
En ollut ikinä käynyt satamassa, eikä tie ollut minulle tuttu. Ei puhelinta, karttaa tai minkäänlaista tietoa suunnasta. Ei edes kielitaitoa kysyä, tai ainakaan ymmärtää vastausta. Tällaiset retket ovat minulle tuttuja. Hah. ”Tuttuja.” Päämäärättä haahuiluun olin perehtynyt jo pikkupoikana. 5-vuotiaana ajelin vanhalla pyöränrämälläni pitkin Kellarpellon katuja. Ilman päämäärää ja kelloa. Ilman kännykkää, sillä ne olivat matkalaukun kokoisia. Keräsin pulloja, kiusasin spurguja ja tutkin uusia paikkoja. Pyörä oli haalean sininen. Kaksi tankoa, jotka molemmat tekivät notkon alakautta päättyen tukevaan tarakkaan. Pieni ja matala, kuten ajajansakin. Kunnes eräänä päivänä olin ajamassa parkkipaikan läpi kotiini. Asuimme silloin isäni kanssa Siwan talonmiehen asunnossa, joka oli kaupan kanssa samaa rakennusta. Henkilöauto, vanha Saab peruutti päälleni. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin pelastautumaan kuralätäkön kautta. Ilman sitä olisin takuulla murskautunut, kuten pyöräni, kuin kaljatölkki. Päämäärien ottaminen on vaarallista tai sitten vain liian tylsää. Nyt minulla kerrankin oli sellainen. Satama.
”Buenas amigo!”
Musta iso kalju mies, sekä hieman lyhyempi hyvin pukeutunut latino olivat edessäni virnuilemassa.
” Haluutsä ostaa laivalippuja?”
”Minne?”
”Playa Blancalle. Sopis sulle. Haha!”
”Paljon pyydät?”
”Viiskyt.”
”Viiskyt tuhatta Kolumbian pesoa?”
”Jep.”
”Älä viiti. Kakskyt.”
”Kolkyt ja säästyt kymppitonnin verolta.”
”Báru vero?”
”Just se. Se on kymppitonnin.”
”Selvä. Maksan kun nousen laivaan. En ennen sitä.”
”Joo joo. Mennään.”
Latino vinkkasi taksin luoksemme ja neekeri vahti minua kuin vankia. Seisoi kädet ristissä edessäni ja tuijotti alas. Aina ne tuijottavat alas. Latino sai taksin ja sanoi neekerille jotain. Nousimme tämän valkoisessa puvun takissa, suorissa vaaleissa housuissa ja hiukset geelistä märkinä olevan latinoloverin kanssa ahtaaseen taksiin. Hän eteen kuskin viereen ja minä taakse. Ajo-ohjeet kuulostivat kaikkea muuta kuin ”Satamaan kiitos ja vauhdilla.” Tungin kokat ja pilvet taksin istuinten väliin. En käytä. Olen puhdas. Matka jatkui ja kohta käännyimme päällystämättömälle tielle. Lahoista laudoista kyhättyjä hökkeleitä paratiisissa. Aaltopeltiä kattona, tai muovia. Selitys etupenkillä jatkui. Aloin huutamaan ”Mitä vittua jätkät!? Satamaan!” Juuri silloin taksi kaarsi slummien ympäröimään satamaan.

Epätoivo

Ajelehdin vailla päämäärää. Etsin unelmia aavalta elämän ulapalta hukkumisen uhalla. Kaikkihan me vellomme jatkuvasti muuttuvassa maailmassa omine toivenemme, haluinemme ja mietteinemme. Niin minäkin. Tällä kertaa epätoivon vimmalla. Unelmat ovat kuin paatteja. Niitä haluaa ja toivoo sydämensä pohjasta. Haluaa päästä hyisestä merestä ja hukkumiskuoleman uhasta johonkin utopiaan. Ei unelmat ole pysyviä. Vain matka niitä kohti on pysyvää, sillä niissä purkeissa ei ole ankkuria. Kun kaikki saavuttamasi ajautuu alas maailman reunalta, voit pelastautua ja etsiä uutta, tai sitoa itsesi paatin kanteen ja vajota sen kanssa. Se siitä. Oli joulukuu ja makasin vitivalkoisella hiekalla polttavan auringon alla palmupuiden huojuessa tuulessa. Minulla oli kaikki mitä halusin. Hah! Minulla ei ole ikinä kaikkea, mitä haluaisin, mutta kaikki tarpeellinen, jota ihmiset yleensä kokevat tarvitsevansa. Aurinkoa, seksiä, rommia ja vähän hierontaa. Rannalla kierteli toisinaan mustia ja mulatteja tarjoamassa hierontaa pikkurahalla. Laadukasta se ei ollut, mutta toisinaan joku näistä kaunottarista suostui vetämään käteen tai antautumaan lemmenleikkeihin lehvästöiden suojissa. Lisämaksusta tietty. Se oli kapitalismin kulta-aikaa. Kaikki oli kaupan jos vain rahaa löytyi. Silti turhauduin Isla de Bárulla.
Mietin ja makasin. En osannut ottaa suuntaa. Elin päivä kerrallaan, kuten kaikki aina sanovat. Se on helvetin huono juttu. Ihminen kuolee sisältä eläessään vain päivän kerrallaan. Taantuu eläimeksi, jolla ei ole suunnitelmia, unelmia tai motivaatiota. Ei sillä, että niillä olisi lopulta mitään väliä, sillä millään ei ole. Koko olemassaolon dilemma alkoi ahdistaa. Otin puolikkaan rommipulloni ja lähdin. ”Jamaica” siinä luki valkoisella mustassa pullossa. Ei mitään muuta. Mutta se oli priimaa.

Etsin suuntaa elämääni ja nautin trooppisesta paratiisista, kunnes tulin sairaaksi. En tiedä oliko se paikallisten vesi, hietakärpäset vai kenties kalan kanssa syömäni salaatti. Tein kaikki virheet ja maksoin niistä kovan hinnan, kuten aina. Kantapään kautta. Noh, siinä olin rinkka selässä, kuumetta +40c ja pää niin lukossa, ettei sanaakaan tullut huuliltani vaikka kuinka koetin. Pääsin silti kuin ihmeen kaupalla takaisin mantereelle Cartagenaan. Menomatka Isla de Bárulle hoitui hoikailla pikaveneellä slummisatamasta, mutta paluumatkan istuin muiden turistien kanssa kiltisti isossa paatissa, jolla meni aivan liian monta tuntia päästä perille. Kun vihdoin sain maata jalkojeni alle oli jo myöhäinen yö ja satoi kaatamalla. Siis oikeasti kaatamalla. Suomen sateet olivat pelkkä ejakulaatio tähän vedenpaisumukseen verrattuna. Kävin kysymässä monesta paikasta huonetta, mutta kaikki olivat täynnä tai aivan liian kalliita. Halusin vain kuukahtaa sänkyyn ja kuolla pois. Jalkani eivät meinanneet enää kantaa ja pääni olisin mielummin syöttänyt rotille kuin kantanut harteillani. Juuri silloin eräs paikallinen hieman veijarin oloinen latino liimautui kylkeeni. Kyseli mistä olin ja mitä tarvitsin. Sanoin vain tarvitsevani majapaikan ja hän tietenkin, tietenkin tiesi jonkun kaiman kummin serkun, jolla oli halpa hostelli aivan lähellä. Lähdin hänen matkaansa, koska kävelimme valaistulla kadulla. Mutta kun tämä hölösuu kääntyi kapealle kujalle, jossa näkyi hämäriä hahmoja varjojen seassa annoin hänen mennä. Jatkoin vain matkaani edes sanomatta mitään. Hän huuteli perääni, mutten edes vilkaissut taakseni. Kusettajan tuntee aina. Pääsin silti tämän vanhan merirosvo kaupungin muurien sisäpuolelle, jossa eräästä ovesta astui aivan taivaallisen kaunis valkoihoinen nainen. Hän huusi perääni.
”Hey! Excuse me mister! What are you looking for?”
”Place to sleep.”
”Well, I just started a new hostell here, and I would love you to be my first…customer.”
Ihmettelin tätä taukoa hetken, kunnes tajusin hänen ilmeensä. Kävikö tämä jylhä skandinaavikissa kuumana?
”How much you want?”
”How much are you willing to pay…?”
”All I have…in here” Ja nappasin kiinni haaroistani. En tajua mikä minua vaivaa kun olen kuumeessa. Jos olen yksin runkkaan itseni puhki. Käyn kuumana monella tavalla.
Olimme kapealla pimeällä kujalla ja tämä minua päätä pidempi naaras seisoi puoliksi avonaisen oven kynnyksellä ja selvästi puntaroi minua katseellaan. Hän pyysi minut sisään ja myöhemmin sisäänsä maksuksi parin päivän levosta. Hänen nimensä jäi minulle epäselväksi, koska hän sanoi nimekseen vain ”Betty”. Meillä oli hauskaa muutaman päivän ajan, kunnes hän alkoi tykästymään liiaksi siihen mitä hänelle annoin. Pyysi minua jäämään ja hoitamaan hostellia hänen kanssaan. Siinä vaiheessa sain tarpeekseni. Halusin olla vapaa. En tiennyt mitä halusin, missä halusin, saati ketä halusin, joten hiivin tavaroineni ulos kun hän oli nukahtanut. Se oli kieltämättä halpamaista, enkä nauti töykeydestä naisia kohtaan, mutten myöskään jaksa draamaa. Helvettiin hienotunteisuus ja sovinnaisuus. Helvettiin kaikki. Olemme lopulta kaikki yksin. Onneksi rommia oli vielä jäljellä.

Yrittäjäelämää Soda Shopissa

15.2.2016 Yleinen

Hämeenlinnan Yrittäjäuutiset pyysi meitä mukaan uuteen juttusarjaansa, jossa kurkistetaan vuorollaan erilaisten yrittäjien elämään. Niinpä pidimme viikon verran kirjaa tekemisistämme ja nappailimme selfieitä. :) Nyt voit lukea myös blogistamme katsauksen viikkoomme.  Lehti, josta löydät Jenni Mannisen toimittaman jutun meistä ilmestyi 16.2.2016  Hämeen Sanomien liitteenä.

 

VIIKON KOHOKOHTA

Meillä oli Facebookissa koko joulukuun ajan joulukalenteri, josta päivittäin avautui jokin mukava juttu. Yhdestä kalenterin luukusta paljastui Hyvän mielen –haaste, johon olimme tarttuneet. Pyysimme seuraajiamme ”ilmiantamaan” ystävänsä, joka on kokenut kovia elämässään ja joka ansaitsisi saada piristykseksi Soda Shopin tarjoaman elämyksen lasinpuhalluksen maailmassa. Elämä kun ei ole aina helppoa, niin voi arvata, että kuulimme koskettavia tarinoita elämän tarjoamista kolhuista ja haasteista. Eihän siinä oikeasti voinut valita niitä eniten piristystä kaipaavia, kaikki sen olisivat ansainneet. Viisi ”ilmiannettua” kuitenkin sitten sai lahjakortin itselleen ja ystävälleen tällä viikolla pitämäämme elämystapahtumaan. Osallistujat saivat kokea tunnin mittaisen lasinpuhallusnäytöksen ja sen jälkeen kukin sai puhaltaa oman koristelasipallon. Se oli tosi kiva ilta, josta jäi hyvä mieli.

Elämystapahtumat ovat aina meille puhaltajille kivoja päiviä. On mukavaa saada olla antamassa ihmisille uusia kokemuksia lasin parissa. Tällä viikolla kävi myös polttariporukka puhaltelemassa lasia. Komeita kulhoja ja karahveja tuli ja hauskaa oli!

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, taide, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 3

Lasinpuhallusnäytös Hyvän mielen -lasi-illassa.

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, taide, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 1

Lautanen valmistui myös puhallusnäytöksessä.

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, taide, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 2

Sitten kokeiltiin lasipallon puhallusta!

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 14

Polttarisankarin vuoro puhaltaa kulho. Ajatuksena on, että kulho on sen muotoinen, että sopii kynttilälle tai tulppaaneille, miksei myös salaatille. Hieno tuli!

 

YLLÄTTÄEN JA TILAAMATTA

Ideoita on aina enemmän kuin aikaa toteuttaa niitä. Olemme jo aikaa sitten suunnitelleet, että alamme lanseeraamaan joka vuosi Pääsiäisen aikaan erilaisen keväisen vuosimunan, jota sitten valmistetaan suljetut numeroidut sarjat. Ajatuksena on puhaltaa pientä vuosimunaa 900 kappaletta, keskikokoisia 90 kappaletta ja isoja 9 kappaletta.  Kuva siitä, millainen on ensimmäinen vuosimuna, on ollut jo pitkään takaraivossa. Yhtenä päivänä tällä viikolla, kun olimme saaneet päivän tilaukset valmistettua, keksimme, että nyt kokeillaan sitä juttua, kun ei aiemmin olla ehditty. Samalla kun kokeilimme alkuperäisellä idealla, saimme päähämme aivan toisenlaisen idean. Mahti-idean! Tuli yllättäen ex tempore –tekniikalla parempi lopputulos kuin siitä pitkään muhineesta ideasta. Välillä kannattaa siis haudutella ja muhitella vähän pidempään. Kyllähän se kanakin muniaan syystä hautoo! ;)  Nyt vain puhaltamaan esineet valmiiksi! Vuosimunaa tullaan valmistamaan kolmea eri väriä, jokaista 300, 30 ja 3 kpl.

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 15

Prototyyppi valmistumassa.

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 16

Uuden vuosimunan 2016 nimi on Nuppu!

 

YRITTÄJÄN ARKEA

Kun perustimme yrityksemme tiesimme, että sen pyörittämiseen kuuluu paljon muutakin kuin sitä lasinpuhaltamista. Mutta kukaan ei kertonut, että siivoamista olisi näin paljon! Aina saa olla pölyrätti tai lattialuuttu kädessä.

Toinen juttu on paperihommat. Markkinoinnista ja erilaisten markkinointimateriaalien tekemisestä (kuten tällä viikolla Ainon tulevan näyttelyn julisteen tekeminen) Marjut on alkanut pitämään, mutta erilaisten pakollisten raportointien tekeminen on yhtä myrkkyä! Esimerkiksi vakuutusyhtiöille saa alkuvuodesta lähetellä erilaisia palkkailmoituksia ja muita selvityksiä. Marjut aikoi kunnianhimoisesti selvitä niistä itse. Kyllähän se kuitenkin kirjanpitäjälle kilautuksen vaati se homma…  Ja ainakin seitsemän kuppia teetä. Marjut on itse koulutukseltaan ekonomi, mutta turha kuvitellakaan, että hän alkaisi itse tehdä firman kirjanpidon!

Hauskaa ja leikkimielistä papereiden arkistointia on Ainon ylläpitämä leikekirja Soda Shopin edesottamuksista.

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 17

Luuttu se heiluu!

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 13

Näyttelyjulistetta väsäämässä.

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 12

Nyt se myrkyn keitti… Ei lempipuuhaa.

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 11

Leikekirjaan lisämatskuu.

 

NAURUN PAIKKA

Tehtiin sydämiä, joita menee paljon kevään juhlien aikana. Ystävämme sattui tulemaan meitä morjenstamaan. Pyydettiin ystävä ottamaan muutamia kuvia sydämien teosta. Ystävä tuskaili, että on vaikea saada hyviä lähikuvia tekovaiheessa olevasta sydämestä, kun lasinpuhaltajan etuvarustus tulee aina taustalle kuvaan. Siinä sitä naurettiin, että on sitten kuvassa ihania muotoja, sydämen ja puhaltajan…  Juuri, kun Maiju kovaan ääneen nauroi menevänsä laittamaan päälle kunnon pushupit, astui miespuolinen asiakas ovesta. Ei kyllä meinannut pokka pitää! On muuten käynyt aiemminkin, että kesken hupailujen astuu asiakas sisään. Välillä sitä unohtaa olevansa työssä paikassa, jossa käy asiakkaita!

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 18

Sensuroitu kuva nro 1.

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 21

Sensuroitu kuva nro 2.

 

VAPAALLA

Meidän vapaapäivät ovat maanantai ja tiistai, jotka ovat ainoat päivät, kun studiomme ei ole auki. Tosin useimmiten joudumme luopumaan toisesta vaparista hiontapäivän vuoksi. Mutta yksikin vapaapäivä viikossa on enemmän kuin pyöreä nolla, joka se oli ensimmäiset neljä vuotta. Mutta ei sellaista jaksa. Makasiinille muuttomme jälkeen olemme tiukasti pitäneet kiinni ainakin yhdestä vapaapäivästä per viikko. Tällä viikolla pidimme melkein kaksi vapaapäivää. Toisena päivänä piti vähän käydä töissä valmistelemassa seuraavan päivän elämystapahtumaa. Illalla päätimme mennä leffaan. Olemme vähän tuurijuoppoja leffassa käymisessä; välillä on pitkiäkin kuukausien taukoja, nyt olemme käyneet katsomassa kahden viikon sisällä neljä elokuvaa. (Järven tarina, Nuotin vierestä, 007 Spectre joka oli eka Bond jonka Maiju suostui katsomaan alusta loppuun asti, sekä the Revenant). Popcornia pitää olla isoin mahdollinen saavi.

Toisena vapaapäivänä autoimme Maijun äitiä pakun kanssa rakennuspuita hakien äidin mökkiprojektiin. Käytiin myös laskiaispullalla ja rapsuttelemassa Maijun äidin Lyyti-koiraa.

Muuten vapaa-aika menee normaaleissa arkiaskareissa ja ruokaa laittaessa, kevyet kaaliruoat ovat olleet alkuvuoden hitti. Lenkillä täytyy yrittää käydä aina kun ennättää, mutta se ei onnistu läheskään joka päivä.

 

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 23

Nyt leffaan -poseeraus.

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 22

Kaheli leffassa kävijä. Jännä-huppu mukana. :)

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 26

Namnam! <3

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 27

Oli hyvä elokuva!

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 28

Lenkille mars!

 

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, taide, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 8

Pitää syödä, että jaksaa!

 

TÄRKEIN OIVALLUS

Vuoden vaihde on meille lasinpuhaltajille se aika, jolloin voi pitää pidemmän loman. Joulumyynti on hoidettu kunnialla ja vuosi on saatettu päätökseen. Kesällä sen sijaan ei ole toivoakaan pitää pitkää viikonloppua pidempää lomaa, kun lomalaiset piipahtelevat studiollemme ja tulevat seuraamaan lasinpuhallusta. Palasimme siis joulun jälkeen töihin vasta tammikuun puolessa välissä. (Tosin rytinällä Tammikuun taidelasipäivien merkeissä.) Alkuvuodesta jää hiukan aikaa tehdä rästihommiakin, jotka ovat siirtyneet kiireiden alta tuonnemmaksi ja täyttää joulumyynnin tyhjentämiä varastoja. Tosin kevään juhliin valmistautuminen on aloitettava heti.  Pääsiäinen osuu samoihin aikoihin synttäreidemme kanssa, ja meillä onkin Pääsiäisen alla studiollamme iso koko perheen tapahtuma. (Maaliskuun alussa tulee vuosi Makasiinille muutostamme, ja alunpitäenkin Soda Shop perustettiin helmikuun lopussa 2011.) Vaikka kiireinen kevät on tulossa, niin silti voi sanoa, että vielä tammi-helmikuussa vähän lunkaillaan. Puhallushommissa ei ole vielä täysi tohina päällä.

Niinpä siis viikon aluksi Maiju päätti ryhtyä huonekalumaalariksi. Työnteko ei niin kiinnostanut, enemmän innosti vähän sisustaa studiota. Aino nauraen suostui tekemään yksin Ilonpisaroita (joita hän ehtikin tehdä reilut 200 kahden päivän aikana). Onnellisena Maiju päätti lusmuilla ja keltainen maali esiin. Kahden päivän aikana Maiju maalasi ja Aino teki verkkaiseen tahtiin pisaroita. Juteltiin kaikenlaista. Ja tuli hirveästi ideoita! Niin tuotteisiin kuin vuoden tapahtumien varallekin. Huomasimme siis loppujen lopuksi, että pikku lusmuilu kannatti. Komeat keltaiset kalusteet somistavat studiota, ja kun teki jotain normaalista poikkeavaa, alkoi ideoita hypähdellä esiin. Muistakaa siis ihmiset lusmuilla välillä! :) <3

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, taide, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 9

Maalia pintaan.

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 10

Hienoja tulee!

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, taide, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 5

Ilonpisara tuloillaan.

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, taide, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 6

Ilonpisarat tulossa kyylarista.

 

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, taide, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 7

Koukut vielä helmipolttimolla.

sodashopdesign, design, finnishdesign, glass, art, glassblowing, deco, interiordesign, sisustus, koti, kauniskoti, taide, lasi, lasitaide, taidelasi, elämys, lasinpuhallus, 4

Vitsit kun tuli hyvä! -miettii Aino

 

Katso Soda Shopista lisää:

www.sodashopdesign.fi
facebook.com/sodashop

 

 

Aikataulun kiinni kiriminen

17.1.2016 LVI-työt, remontointi, remontti, remonttiblogi, säästäminen, Tee-Se-Itse

Viikon viivästyminen siitä loppupelissä tuli kun aiemmin löytämäni lahovaurio löytyi saunan seinärakenteista.

Alajuoksu oli käytännössä koko saunaosaston matkalta aivan multaa/puujauhoa

Alajuoksu oli käytännössä koko saunaosaston matkalta aivan multaa/puujauhoa

Niiden korjaaminen olikin aikaa vievää hommaa, kun isäukon kanssa ahtaassa tilassa kaivoimme huonoksi mennyttä tavaraa pois ja väkersimme uutta tilalle. Uusien alajuoksujen alle laitettiin bitumihuopakaista ja uudet pystytolppien jatkot asennettiin ehjään puuhun ja vauriokohdat tietenkin poistettiin. Onneksi kun avasimme seinää mm. keittiön puolelta niin selvisi että vaurioalue rajoittui tuonne sauna-/kylppäriosastoon.

Runkotolppia pätkittiin muutama kerrallaan...tältä kohdalta vähän enemmän kun useampi oli jo alapäästä aivan ilmassa

Runkotolppia pätkittiin muutama kerrallaan…tältä kohdalta vähän enemmän kun useampi oli jo alapäästä aivan ilmassa

Perjantaina päästiin sitten jatkamaan itse purkutöitä ja myös tuo entisen kylmiön oven kohta on nyt ummessa.

WP_20160115_13_57_52_Pro

Keittiöstä kylmiöön johtanut oviaukko ja seinässä ollut "kylmälokero" oli näillä kohdilla.

Keittiöstä kylmiöön johtanut oviaukko ja seinässä ollut ”kylmälokero” oli näillä kohdilla.

Aukko villoitettiin ja laudoitettiin...päälle tulee vielä saunan runkopuut joten millintarkkaa työtä ei tarvinnut tehdä.

Aukko villoitettiin ja laudoitettiin…päälle tulee vielä saunan runkopuut joten millintarkkaa työtä ei tarvinnut tehdä.

Lauantaille otinkin sitten tavoitteeksi kiriä aikataulua kiinni (vaikka ei meillä varsinaista aikataulua ole tehtykään) ja päätin, että päivän päätyttyä on kaikki laatat irroitettu ja lapioitu pihalle, lattiakaivot piikattu irti ja tehty kellariin uusi läpivienti sekä kaivojen välille putken mentävä ura. Niinhän ne tuli tehtyä ja jos päivällä lensi laatat seinältä niin illalla meinasi laatta lentää myös kun onnistuin itseni kylmässä hikisenä vilustuttamaan ja taisi nesteiden nauttiminenkin yhden pysähdyksen taktiikassa unohtua. No onneksi nyt sunnuntai-iltana alkaa jo olo helpottamaan.

WP_20160115_16_02_43_ProWP_20160116_11_26_11_Pro

Laatat ei seinästä ihan yhtä helposti irronnetkaan kuin lattiasta ja edelleenkin tuo paineilmatoiminen talttavasara oli tähän hommaan hyvä hankinta.
Laattojen takana olleiden muovimattojen irroitukseen tuo sama laite toimi myös hienosti ja tuota apuna käyttäen sain matot isompina paloina irti.

WP_20160116_11_26_03_Pro

WP_20160116_12_50_57_ProWP_20160116_14_36_52_Pro

Lattian viemäriputket oli sen verran vanhaa tekoa, että ne oli tarkoitus uusia joka tapauksessa, mutta kun selvisi että ne vielä menee betonilattian sisällä vaakasuorassakin, niin päätin että uudelle kaivolle tehdään helpompi reitti suoraan alaspäin ”pannuhuoneeseen” ja pienen mittailun jälkeen survoin lattiaan reiän ja sieltähän se taskulampulla kurkkiessa tuo huone näkyi. Vanhat putket jää osittain lattiaan ja mietin myös että viereisen kodinhoitohuoneen viemärin voisi yrittää saada tuonne pannuhuoneeseen puolelle niin saisin nuo helpoiten yhdistettyä.

Biltema DH 1700 hoiti hommansa hyvin. Lupasin laitteesta käyttökokemuksia kirjoitella niin tuossa se ytimekkästi jo tuli kerrottua. Puhtia laitteessa riittää ja jos aikasempaa piikkauskokemusta muistelen, niin ei tuossa tunnu isoa eroa olevan vuokralaitteeseen joka taisi merkiltään olla aika paljon kalliimpi. Velipoika poikkesi kahvilla yhtenä päivänä ja tuli tuon painosta puhetta, niin hän tokaisi että kyllähän ne painaa toisen merkkisetkin…niinhän se taitaa olla. Liekkö tuota muutaman kilon eroa pikkukäytössä huomaa.

Puhdasta tuli.

Puhdasta tuli.

Tulevalle viikolle olisikin hieman mukavampaa puuhaa tiedossa, kun asennamme uudet lattiakaivot ja samalla täytetään myös muut ylimääräiset kolot lattiasta, saunan runkoa rakennellaan jne.

/Jarkko

Talviale Taloon.comissa!

Ensimmäinen koe koettu Tamkissa

1.9.2015 elämää

Huh huh! Olipa taas koettelemus… Ennen koetilaan kutsumista huomasin, että olin unohtanut laskimen koulureppuun. Ajattelin, että ei voi mitään ja kysyin opettajalta jos olisi mahdollista saada jotain varalaskinta käyttöön kun oma unohtui. Kokeen alussa oli kuitenkin päässälasku osuus, johon laskinta ei saanut käyttää, joten en vielä sitä saanut.

Erinäisten yhtälöiden ja muiden päässä pyörittely onnistui sitten oikein erinomaisesti. Jo ensimmäisessä tehtävässä huomasin, että unen ja valveen raja lähestyy, eikä kontrolli ole enää omissa käsissä. Automaattisesti kuitenkin jatkoin tehtävien ratkomista väkisin ja välillä kävin jopa sen verran tajuissani, että tajusin ettei tehtävien tekemisestä ole mitään muistikuvaa eikä käsialaani kuvannut ainakaan sana selvä. Lopulta sain itseni takaisin tähän maailmaan, minkä jälkeen siistein tehtävät edes suurin piirtein siisteiksi, jotta opettajat voisivat ymmärtää niistä edes jotain.

Pienen puurtamisen jälkeen sain palautettua ensimmäisen tehtävänipun, ja kysyin opettajalta laskimen lainaan seuraavaa varten. Opettaja antoi minulle oman laskimensa lainaan. Eihän siinä muuten olisi ollut ongelmaa, mutta kyseinen laskin oli Texas Instrumentsin symbolilaskin. Aikoinaan vielä lukion ensimmäisillä pitkän matikan kursseilla graafiset laskimet tuntuivat monimutkaisilta, mutta symbolilaskimet olivat jo jotain omaa luokkaansa. Onneksi suurin osa tehtävistä meni ilman sin-cos-tan näppäimiä ja sain muut tehtävät keploteltua ilman mitään kummalisempia laskutoimituksia. Viimeiseen tehtävään päästessäni tajuan kuitenkin, että olisin tarvinnut sin -kertoimen, jota en mistään napista löytänyt. Enkä löytänyt mistää muualtakaan. Ehkä meille vielä opetetaan kyseisten laskinten käyttöä seuraavan neljän vuoden aikana?

Joka tapauksessa täytyy toivoa, että näihin AMKin tentteihin tottuu…

…Meinaan nimittäin, että tämä oli vasta valmentava matikan kurssi…