Selaat arkistoa kohteelle koiran sopeutuminen.

Niin se elämä voittaa

28.6.2016 Yleinen

Pitkään kestänyt hiljaisuus ei tässä tapauksessa tarkoittanut pahaa.

Lily kävi tosiaan kontrollissa puolivuotta sitten ja lääkäri vahvisti sen mitä epäilinkin, koira on täysin sokea. Näköhermon pää oli tuhoutunut lopullisesti. Se oli musta.

Talven vaihtuessa kevääksi huomasimme kuitenkin pikkuhiljaa kuinka helpolta koiramme elämä vaikutti. Vaikka sitä sokeutta niin paljon pelättiin. Otin Lilyä paljon mukaan päivittäisille vaunulenkeille ja se ei ollut moksiskaan enää ohi suhauttavista pyöristä tai kovista äänistä. Sen kanssa oli helppo mennä. Helppoa on myös se, että aikanaan opetettua ohi-käskyä ei tarvitse enää käyttää kun neiti haistaa ohi menevän koiran vasta kun se on jo mennyt menojaan, hihi. Se on aina ollut niin kovin kiinnostunut ja innoissaan vieraista ihmisistä ja koirista että työtä on saanut tehdä jotta ohitukset löysällä hihnalla onnistuu. Toki mieluummin sellainen ongelma kuin haukkuva tai hyökkäilevä koira!

Takapihan tarhassa Lily osaa väistää, kyllä, se väistää jo kaukaa tietyt kivet. Lisäksi se osaa kävellä ihan suoraan terassin portaille aitauksen kivikkoisimmasta ja puskaisimmasta kolkasta. Nykyään jo ilman minun ääniohjausta. Välillä se saattaa erehtyä siitä mistä kohti ovi aukeaa tai missä oven karmit menee. Jotkut ovat ihmetelleet kuinka se tietää että ovi on nyt auki ja sisään voi astella: sisäilma (tai ulkoilma) tietenkin tuoksuu ja tuntuu aina erilaiselta, lämmön ja ilmavirtojen avulla suunnistaminen tuntuu olevan ainakin koiralle helppoa!

Talvella Lily oppi kävelemään ulkona sutjakasti lumen tekemissä urissa. Sitä oli kiva pitää tällä tavalla vapaana. Se ei vielä silloin tuntenut oloaan itsevarmaksi ja lähtenyt hötkyilemään hankeen kuten näkevä koira varmasti tekisi. Nyt kesällä mökillä sen ollessa vapaana se hötkyili mennen tullen nurmella ja niityillä, kaikki hajut, äänet ja tuntemukset viiksissä antoi niin suurta nautintoa tutkivalle koiralle että ei siinä paljon kukkia enää tarvinnut katsella!

Itse koiran sokeus ei vaikuta arkeemme oikeastaan ollenkaan. Olemme käyneet myös kylässä ja lenkkeilleet vieraassa maastossa, muutamia törmäilyjä lukuunottamatta elo niissäkin paikoissa onnistuu. Vauhti on hieman hidastunut entisestä joten haavereita ei ole sattunut. Kotonamme Lily ei törmää mihinkään, jos se pyörii keittiössä niin käskyllä ”oma paikka” se hyvin laskelmoivasti menee aina sitä samaa reittiä suoraan omaan petiin. Se navigoi mm. eteisen maton reunan avulla petiin. Ei ole montaa kertaa tarvinnut katsoa kuinka se ottaa tasan samat askelmäärät juuri tuossa maton reunan kohdalla ja tietää siitä kääntyä vasemmalle ja nostaa etutassuja juuri oikeaan aikaan pedin laidan vuoksi.

Lilyn sopeutumisesta sokeana koirana kertoo ehkä parhaiten se kuinka välillä joudun miltein sanaharkkaan ihmisten kanssa jotka väittävät minulle että ”kyllä se varmaan vielä jotain näkee”. Olen oppinut itse seuraamaan sen taitavaa muiden aistien käyttöä ja voinen todeta että se on aika uskomatonta. Koiran kuulo on tietenkin vertaansa vailla, vaikka Lily katsoo juuri sinun suuntaasi se ei näe sinua mutta ei vaatteiden kohina jää siltä huomaamatta. Tai lentävä kärpänen. Tai hengitys. Lily osaa etsiä ihmiset kodista ja ulkoa, se kävelee ihan suoraan meitä kohti vaikkemme päästä ääntäkään koska haisemme.

Kaikenkaikkiaan voinen todeta että meillä on siis edelleen tallella oma elinvoimainen ja elämänhaluinen höpsö bullamuffinssi. Silloin tällöin joku säälii koiraamme mutta uskon vakaasti että Lilyä ei säälitä eikä se kärsi. Pitänee muistaa että me järjellä ja sydämellä tuntevat ihmiset annamme hyvin suuren arvon omalle näkökyvyllemme. Koira ei sitä niin ajattele..

Aiemmin perheenjäsenet olivat kovin huolissaan kuinka meidän pienen lapsen käy kun talossa löntystää yli 40 kiloinen sokea rotkale! No ei ole käynyt kuinkaan. Tai ainakaan mitään sellaista mitä ei voisi käydä ison näkevän koiran kanssa. Aina on syytä varovaisuuteen mutta mitään törmäyksiä tai kumoon juoksemisia ei ole tapahtunut. Lily leikkii edelleen paljon poikamme kanssa ja se on ihan kaunista katseltavaa.

image

image

image

image

image

Lilyn ”onni” tapauksessamme oli ehdottomasti se että sen sokeutumisprosessi alkoi jo 9 kuukauden iässä eli se on tottunut hyvin varhaisesta asti siihen kuinka rajoittunut näkö sillä on. Toinenkin silmä sai sokeutua ihan rauhassa lääkkeiden avulla (mikäli silmätipat eivät olisi auttaneet niin toinen silmä olisi pitänyt kasvavan paineen vuoksi leikata heti). Lääkkeet eivät tietenkään näköä pysty säilyttämään koska tila on etenevä. Lily saa edelleen kahta eri tippaa päivittäin useamman kerran yhteen silmäänsä. Jos Lilyn tilan olisi huomannut aiemmin, ehkä sillä olisi nyt kaksi silmää edelleen mutta eihän se olisi kuin kosmeettinen etu, tiedä häntä menisikö se esim näyttelyissä tuomarille läpi. Toisaalta kaikista helpointa meille hoitajille olisi tietenkin se että toistakaan silmää ei olisi: tippojen laittamisessa on oltava tietty aikataulu ja täytyy sanoa että se on monesti rajoittanut ja hankaloittanut meidänkin elämää.

Harmikseni tästä blogista ei kuitenkaan tullut koulutus -ja harrastuspäiväkirjaa mutta mikäli jokin aihe koskien rotua kiinnostaisi niin jätä kommetteihin aihetoive!

Lilyn kuulumisia tuskin tulee jatkossa postatattua – edes nykyistä tahtia – useammin mutta toivottavasti rodusta kiinnostuneet ovat saaneet jotakin irti. Itse aikanaan etsin nimenomaan blogeja tästä rodusta koska ei näitä koiria jokaisella vastaantulevalla ole hihnanpäässä. Harmikseni en niitä kyllä tainnut löytääkään. Jatkossa poikani, tuleva muutto ja uudet opiskelut pitävät minut sen verran kiireisenä että Lilylle tuskin tulee keksittyä uutta harrastusta josta voisin sokean koiran näkö(tai siis kuulo)kulmasta kertoa.

– Jasu & Kuin viimeistä päivää elävä-niminen koira –