Selaat arkistoa kohteelle Kiusaaminen.

Näkymätön

24.5.2017 Yleinen

Kun joskus mietin, millainen minusta tulee vanhana, vastaus kuuluu usein: omituinen erakko, joka asuu keskellä metsää mökissään eläintensä kanssa. Elän yksin ja kuolen yksin – ah, niin dramaattista. Sekä omituisuutta että erakkoutta on tullut jo harrastettua, yhdessä ja erikseen. Elukoitakin on ollut montaa eri sorttia. Metsä ja mökki vain puuttuvat.

Olen kuitenkin ehkä nykyään vähän vähemmän erakko kuin olen ollut aiemmin. Tai ainakin pyrin normaalitilassa – mitä ikinä sellainen normaali mahtaakaan tarkoittaa, vastustan koko perhanan sanaa ihan periaatteesta – olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, enkä ole ihan niin neuroottinen kaikesta. Ehkä vähän kuitenkin. Olen siis tätä nykyä kai jonkinlainen sosiaalinen erakko.

Elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen ollut todella heikoilla itseni kanssa. Olen suorastaan hävennyt, jopa vihannut itseäni. Olen myös ajatellut koko muun maailman vihaavan minua. Olen toisten ihmisten satuttamana ryöminyt piiloon kuin haavoittunut eläin. Olen kokenut, etten kelpaa mihinkään, ettei minulla ole oikeutta edes olla olemassa. Olen inhonnut maailmaa, jossa elän, sen nurjan puolen ilmiöiden vuoksi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että inhoan vieläkin. Olen halunnut pakata reppuni ja lähteä pois – vaikka Lappiin noidaksi tai Siperiaan maatuskaksi, kuten joskus olen puolivitsillä uhkaillut – jonnekin, missä ei tarvitsisi olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Tai sitten vain kävellä niin kauas erämaahan, etten enää jaksaisi kauemmas.

Yhteen aikaan ajattelin olevani pahasta muille ihmisille. Enkä voi kieltää, etteikö ajatus kävisi mielessä toisinaan vieläkin. Siksi olen joskus kieltänyt itseltäni mahdollisuuden sosiaaliseen elämään. Osittain nämä ajatukset voivat johtua siitä, että vaadin itseltäni paljon, mutta tiedän, että syitä niihin löytyy paljon syvemmältäkin. Minulle ei ole yksinkertaisesti opetettu, tai en ole jostain syystä vain oppinut, että olisin hyvä ja arvokas – juuri minä, sellaisena kuin olen. Vain sen kautta, että pidän muita ihmisiä arvokkaina ja näen heissä hyvää, olen alkanut ajatella, että ehkä sittenkin myös minä olen arvokas ja minussakin voi olla jotain hyvää. Armollisuus itseä kohtaan ja terve itsearvostus ovat kuitenkin asioita, joita joudun yhä opettelemaan.

Olen joskus hautautunut kämppääni päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi. Olen kyllä käynyt koirien kanssa ulkona ja kaupassa ja muuta sellaista pakollista, mutten ole tavannut muita ihmisiä, ainakaan tarkoituksella. Ehkä korkeintaan tervehtinyt kaupan kassaa tai naapuria ohimennen. Asuin nuorempana vähän aikaa sellaisessa kerrostalossa, joka oli kuin mausoleumi: missään ei koskaan liikkunut ketään, mitään ääniä ei koskaan kuulunut. Vain viereisen kirkon kello moikasi aina sunnuntaiaamuisin. Samaan aikaan hyinen talvi oli pysäyttänyt maailman. Makasin silloin usein sängyssä tuijottaen ikkunasta näkyvää harmaanvalkoista talvitaivasta ja mietin, olenko elossa vai kuollut. Ei ihme, että muutuin sinä aikana lähes aaveeksi.

Olen pelännyt ihmisiä niin paljon, etten ole pystynyt lähtemään ovesta ulos. Eräänä talvena, kun oli kovia pakkasia, kävin kaupassakin huppu päässä ja kaulaliina kasvojen yli kiedottuna, ettei kukaan vain näkisi minua. Olen kävellyt kadulla leuka niin syvällä takin kauluksessa, katse maahan luotuna, että niskani on tullut kipeäksi – vain välttääkseni näkemästä vastaantulijoiden kasvoja. Puhelimessa puhuminen, tai ainakin soittaminen jollekulle, on ollut jotain aivan järjettömän hirveää – enkä voi väittää, ettenkö jännittäisi sitä välillä vieläkin. Pahin kokemus oli ehkä se, kun vielä yliopistolla opiskellessani olin menossa seminaariin, jonka pitäjä oli ollut minulle aiemmin ilkeä – päädyin itkien vessaan oksentamaan ja seminaari jäi käymättä. Lopulta keskeytin yliopisto-opinnot kokonaan.

Miten minusta sitten on tullut erakko? Vai olenko aina ollut sellainen?

Jollain tavalla olen ollut melko yksinäinen ja tuntenut itseni erilaiseksi jo lapsena. Ala-asteikäisenä minulla ei ollut kovinkaan monta ystävää. Yksi luokkakaveri, jota puolustin kiusaajilta ja jonka kanssa kuljimme matkat kouluun ja koulusta kotiin yhdessä. Koin, että koulukaverit eivät ymmärtäneet minua, puhumattakaan opettajista ja muista aikuisista – tavallaan minuakin kiusattiin, vaikka en toisia puolustaessani ehkä niin kiinnittänyt siihen huomiota. Vietin kyllä jonkin verran aikaa lähiseudun lasten kanssa, keksin heille kerhoja ja muuta puuhaa – mistä lasten vanhemmat eivät aina olleet kovinkaan riemuissaan. Mutta kuljin myös paljon yksikseni metsässä ja lainasin kirjastoautolta kassikaupalla kirjoja, joihin uppouduin sänkyni nurkassa taskulampun kanssa peiton alle piiloutuneena. Näitä molempia teen paljon yhä, sillä sekä luonto että tarinat ovat aina antaneet minulle valtavan paljon inspiraatiota ja lohtua.

Yläasteella minulla oli jo muutama kaveri. Mutta hekin asuivat aivan eri suunnalla kuin minä. Näimme tietysti arkena päivittäin koulussa, ja joskus kävin heidän luonaan kylässä viikonloppuisin, mutta pääasiassa istuin vapaa-aikani yksin kotona omassa huoneessani tai lähdin koiran kanssa lenkille. Siihen aikaan perheessämme oli ongelmia, joten sekin vaikutti asiaan, ja lisäksi olimme vaihtaneet asuinpaikkaa. Olin murrosikään tultuani myös luopunut oikeastaan kaikista aiemmista  harrastuksistani. Minusta tuli synkkä, syömishäiriöinen wannabe-runoilija, joka istuskeli koulussa ikkunalaudoilla tyhjyyteen tuijotellen ja tuskaa märehtien, kantaen lujaa suojakilpeä, jonka läpi pääsivät vain ne, jotka itse halusin päästää.

Lukiossa tutustuin lisää vanhoihin kavereihin ja sain uusia. Seurustelinkin melkein vuoden verran. Liikuin kuitenkin tavallaan kahdessa eri porukassa, mikä sai minut jälleen tuntemaan itseni oudoksi, sillä en oikein täysin sopinut kumpaankaan, vaan olin jotain siltä väliltä. Seurustelu päättyi hieman traagisesti – ainakin minun kannaltani – ja minä aloin kulkea vuoristoratoja pitkin. Onneksi kuitenkin tutustuin niihin aikoihin erääseen parhaista ystävistäni, joka on usein pitänyt jalkani maassa tai takinhihasta kiinni, kun olen lentänyt liian korkealla tai ollut vajoamassa synkkyyden syövereihin.

Kun lähdin opiskelemaan isompaan kaupunkiin, olin aluksi innoissani. Mutta melko pian minulle alkoi valjeta karu totuus: paikassa, jossa et tunne ketään, etkä oikein saa tutustuttua kehenkään, olet todella yksin. Sain jälleen sen yhden ystävän. Tämä ystävä oli kuitenkin hyvin sosiaalinen tyyppi, jolla oli paljon muitakin ystäviä kuin minä, paljon muutakin menoa kuin roikkua minun kanssani, niin paljon elämää elettävänä, etten minä hitaammin lämpiävänä oikein pysynyt tahdissa. Lopulta hän myös vaihtoi koulua ja muutti pois. Niinpä jäin taas yksin. Tapasin kuitenkin eräällä kurssilla ihmisen, jonka kanssa ystävystyin, ja olemme ystäviä yhä tänäkin päivänä. Meitä yhdistivät monet samankaltaiset kokemukset ja ajatukset. Jonkin aikaa sujui hyvin, mutta sitten tämä ystäväni löysi miehen ja meni naimisiin. Tavallaan koin silloin menettäväni hänetkin, vaikkei se täysin totta ollutkaan.

Nettiyhteys on monessa kohdassa osoittautunut minulle pelastusköydeksi. Toki netissäkin saa huutaa ja kiljua, eikä kukaan huomaa tai huomioi. Mutta joskus sitä sattuu löytämään bittiavaruuden kaukaisilta laidoilta ihmisiä, joiden kanssa tulee juttuun. Ihmisiä, jotka kuuntelevat ja ehkä jopa ymmärtävät, ovat tukena silloin, kun läheltä ei löydy ketään, johon voisi tai uskaltaisi tukeutua. Eräs tällainen ystäväni menehtyi hiljattain, enkä usko, että suru voisi olla yhtään suurempi, vaikka olisimme tunteneet vain tosielämässä.

Jos en olisi koskaan ottanut koiraa ja eksynyt koiraharrastusten pariin, en tiedä, miten minun olisi käynyt. Luultavasti olisin joko syrjäytynyt, hautautunut hiljalleen elävältä, tai sitten päätynyt johonkin radikaalimpaan ratkaisuun. Koirat ovat olleet minulle jopa tärkeämpiä kuin ihmiset, sillä ilman niitä olisin tuskin uskaltanut tehdä moniakaan asioita. Joskus olen toivonut, että voisin ottaa koiran mukaan kaikkialle, sillä se tuki, jota koira voi antaa vain olemalla läsnä, on jotain aivan valtavaa. Koirat ovat toimineet tavallaan puskureina minun ja muiden ihmisten välissä. Samalla olen niiden kautta kuitenkin tutustunut moniin ihmisiin ja sitä kautta vähitellen myös löytänyt taas enemmän sitä todellista omaa itseäni, jonka luulin aikapäiviä sitten kadottaneeni.

Minun on kuvailtu olleen lapsena toisaalta hieman syrjäänvetäytyvä, hitaasti lämpiävä ja hiljainen, mutta toisaalta taas olen ollut aika temperamentikas, voimakastahtoinen ja näyttänyt tunteeni – ainakin siihen asti kun tästä usein moitteita saatuani aloin tukahduttaa ne. Olen usein pysytellyt poissa porukoista, mutta lähestynyt toisaalta itse toisia lapsia, joiden olen nähnyt olevan yksin. Olen viihtynyt omissa oloissani, mutta kerännyt myös joskus useampia seuralaisia ympärilleni – erityisen tyypillistä minulle on ollut kerätä kiusatut siipieni suojaan. Mitä enemmän olen ihmisten kanssa tekemisissä, sitä enemmän kiinnyn heihin – ja toisaalta sitä enemmän huomaan, miten erilainen olen. Miten yksin. Mutta niin kai lopulta on jokainen meistä. Emme pääse toistemme nahkoihin kokemaan, mitä on olla joku toinen. Voimme katsella maailmaa vain omasta näkökulmastamme.

Olenko minä yksinäinen? Tätä kysyn joskus itseltäni. Erityisherkkänä kyllä tarvitsen rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa, mutta onko sitä joskus liikaakin? Valitettavasti on pakko vastata myöntävästi, sillä huomaan usein kaipaavani toisia ihmisiä, ja silloin yksinäisyyttä on vaikea sietää. Kestän ja tarvitsen yksinäisyyttä kyllä. Mutta vain silloin, kun itse haluan sitä – vaikka olen elämäni aikana tottunut olemaan paljon yksin. Kaikkeen kai tottuu, kun on pakko. Tiedän kyllä, ettei maailma pyöri minun napani ympärillä, eikä sen kuuluisikaan pyöriä – mielellään mahdollisimman kaukana siitä. Käännyn myös itse hyvin helposti pois, sisäänpäin, käperryn itseeni kuin siili. Yksinolo on usein myös helpompaa, ja on aikoja, jolloin en oikeastaan edes halua nähdä ketään. Mutta haluaisin silti opetella olemaan rohkeammin auki ja vastaanottavaisempi. Sellainen kuin olen joskus ollut, ja enemmänkin.

Eräs ystäväni kirjoitti minulle kerran: ”Yksinolo on jännä juttu. Parhaimmillaan voi olla oma itsensä, pahimmillaan unohtaa, miten ihmeellistä elämä on jaettuna.” Olen valinnut yksinolon juuri siksi, että voisin taas tulla omaksi itsekseni. Mutta jos kukaan ei katso, kukaan ei näe, kukaan ei kuule, on sama kuin olisi näkymätön – kuin ei olisi olemassa ollenkaan. Siltä minusta joskus tuntuu.

avatar

Eve

Kiusattu

12.9.2016 Yleinen

Mä olin ala-asteella tosi pahasti koulukiusattu. Monta kertaa kävi mielessä että mitä mä täällä enää teen? Miksen mä sais luovuttaa? Miksi minä? Miksi kukaan ei huoli mua minnekään? Se oli mulle täyttä helvettiä. Mä näin usein painajaisia, ja näen vieläkin mutta mä en näe niitä enää niin usein. Aina kun joudun kertomaan jollekkin henkilölle tästä, ensimmäinen kysymys on aina ollut ”noh mikset kertonut opettajille tai kuraattorille?”, uskokaa pois mä kerroin. Mä kävin viikottain kuraattorin puheilla mutta tuntui että heitä ei olis voinu vähempää kiinnostaa. Asialle ei kuitenkaan tehty mitään vaikka koulu oli mukana ”kivakoulu”hankkeessa. En ollut opettajien suosikkioppilas. Koulunkäynti meni päin seiniä, ja sen huomaa näin 9 luokalla että silloin ei ollut motivaatiota opiskella. Tulin usein koulusta itkien kotiin. Mun luokalla oli tyttöjä jotka osasivat ns lyödä luut kurkkuun, mulla ei ollut sitä taitoa siispä jäin kaikissa asioissa viimeiseksi. Mä pelkäsin esiintyä koulun tai luokan edessä ja pelkään edelleen koska kun pidin kerran esitelmää tähdistä mulle naurettiin ja mua pilkattiin siitä niin paljon että siitä jäi pysyvä kammo. 5-luokalla mä en enää edes jaksanut yrittää ulkonäön suhteen. Mä olin pyöreähkö ja mulla oli huono iho. Mua pilkattiin kaikesta mitä mä tein, mitä mun perheellä oli, tai mitä mun perhe teki… Siis mua pilkattiin KAIKESTA mistä oli mahdollista, perheestä silmien väriin!!! Mun koulukiusaaminen oli henkistä ja myös fyysistä. Mä pelkäsin silloin mennä kouluun, ja mun mielestä sitä ei kukaan lapsi tai nuori sais pelätä.

Ensimmäinen päivä ylä-asteella herätti paljon kysymyksiä mutta yksi kaikista eniten mietteitä tuotti kuitenkin että kiusattaisiinko mua enää? Kävelin muiden perässä isoon saliin ja istuin lattialle muiden joukkoon. En jaksanut kiinnittää mihinkään muuhun huomiota muutakun että koska rehtori lausuisi mun nimen. Kun se hetki koitti ja kävelin tukareiden johdolla luokkaan, näin mun luokkakaverit, meinasin ruveta itkemään. Pahimmat kiusaajat samalla luokalla. Ei yhtäkään ystävää…

Mä rakastan sitä tunnetta kun astuu luokkaan ja näkee luokkatoverinsa aamuisin. Se on yleensä mun päivän paras hetki. Mua ei kiusata enää, koska koulussani puututaan samantien kiusaamiseen jos sitä ilmenee. Mä en pelkää tulla kouluun ja mulla on juuri sopiva määrä ystäviä jotka tykkää musta juuri sellaisena kun mä olen! Nämä pari ystävää tulevat aina apuun jos tarvitsen sitä!

Mun ala-asteen luokkakuva on mun seinällä, kaverit ihmettelevät silloin tällöin että miksi se kuva on mun seinällä jos ala-aste oli mulle täyttä helvettiä? Enkö mä haluais ennemmin unohtaa sitä? Vastaus tulee tässä; Miksi mä haluaisin unohtaa sen? Nuo hetket kun pelkäsin, joka itku, vihan ja surun tunne, nuo tunteet muokkasivat musta tälläisen ihmisen. Ihmisen, joka osaa vihdoin nauraa ja hymyillä aidosti, pitää hauskaa, ja puolustaa itseään sekä muita. Jos joku tulee sanomaan mulle jotain negatiivista, mä osaan sanoa suoraa että mua ei kiinnosta mitä hän ajattelee musta, mä olen tällainen kun mä olen, ja mä pidän itsestäni tälläisenä, mä en näe syytä lähtee muokkaamaan itseäni koska mä olen hyväksynyt mun negatiiviset piirteet. Kukaan ei ole täydellinen!!!

Mun mielestä koulukiusaamiseen pitäis yrittää puuttua enemmän. Useat opettajatkaan eivät huomaa sitä nuorta joka syrjäytyy luokan perälle koska he keskittyvät enemmän 10 oppilaisiin. Mä en sanois etteikö kiusaamiseen puututtais, mutta eikö asian eteen vois yrittää tehdä vielä enemmän? Kiusaaminen on kuitenkin asia joka vaikuttaa nuoren elämään ja osittain hänen tulevaisuuteensa.

Jokainen jota kiusataan tällä hetkellä niin älkää antako periksi vaan kertokaa jollekkin aikuiselle ja katsokaa, että siitä tehdään loppu! Ja kiusaajille tiedoksi että teidän käytöksenne saattaa tuntua ”coolilta” kaveripiirissä kun pääsee esittämään vähän kovempaa mitä oikeasti on, mutta toi käytös kostautuu teille myöhemmin ja te ymmärrätte että kuinka paljon te ootte saattaneet satuttaa muita!

Luola

17.7.2016 Yleinen

Kerran lapsena istuin kotipihamme rikkinäisessä kiikussa ja vieressäni keinui kaverini, jota olin nähnyt harvoin. Kerroin hänelle muutama vuotta vanhemmasta naapuristani, joka oli pari päivää sitten esitellyt jalkapallotaitojaan. Hän oli pomputellut jaloillaan palloa ilmassa ja hetken aikana saanut parhaaksi tuloksekseen neljä pompautusta peräkkäin. Se oli mielestäni todella vähän.

Katsoin naapurin ikkunaan ja sanoin kaverilleni, että siellähän hän onkin. Huusin sinne jotakin, enkä yhtään välittänyt siitä, oliko siellä ikkunan takana oikeasti ketään. En ainakaan huomannut.

Hän valehteli usein. Hän esimerkiksi väitti, että hänen koulukaverinsa on keksijä, joka oli mm. rakentanut taskulaskimesta ja jäätelötikusta joystickin. Ikäisilleen hän ei kuitenkaan valehdellut, eikä kiusannut muita kuin itseään fiksumpia ja nuorempia. Aina kun hänellä oli luokkakavereita mukanansa ulkona, hän kiusasi heidän kanssaan meitä talon nuorempia ihmisiä. Hän sanoi joskus, että hänen vain pitää esittää heille.

Hän oli myös sitä mieltä, että yskin ihan liian hiljaa.

Myöhemmin hänen isänsä kertoi äidilleni, miten häntä harmitti, kun hänen poikansa ei halunnut jatkaa enää jalkapalloharrastustaan. Hän oli kuulemma enemmän kiinnostunut musiikista ja hänellä olikin oma bändi nimeltä Eat Metal. Luultavasti hän oli kosketinsoittaja, koska siihen malliin hän kerran oli näppäillyt sormillaan ilmaa viereisellä bussinpenkillä.

Ja hänen isänsä oli ulosottomies, jolla oli tapana ottaa ihmisiltä ulosottamiaan tavaroita itselleen. Heidän asuntonsa sijaitsi kerrostalon alimmassa kerroksessa ja sen alle oli kaivettu kotoisa luola. Sinne perheen isä aina kätki anastamiaan tavaroita. Muistan pojan sanoneen minulle kerran siitä. Että sinne pääsivät vain harvat ja valitut.

Olin siellä unessani. Tykkäsin paikasta. Ainoat esineet, joita muistan nähneeni siellä olivat kuitenkin kosketinsoittimia. Niissä oli lappuja, joissa luki ”to do!” joten ajattelin, että ne olivat rikki ja niitä oltiin korjaamassa.

Ajattelin, että minäkin haluan oman luolan.

Kun hän koko yön on niellyt kyyneleitään, toivoessaan kuolemaa

22.1.2015 Koulukiusaaminen, Sekavaa

Tiistaina mulla oli wanhojentanssikurssin tunti. Se meni pän peetä. Olin muutenkin ollut koko päivän ihan tokkurassa ja tuntui siltä, et mun aamupuuro olisi joutunut mun aivojen paikalle. Koko päivänä en tajunnut mistään mitään, kun joku puhui mulle, minulla oli vaikeuksia ymmärtää, mitä hän sanoi minulle, tai kun tunnilla opeteltii jotain uutta, oppi ei vaan meinannut jäädä korvien väliin. Olin ihan tokkurassa. No arvatkaas kaksi kertaa osasinko tanssien askeleita, en todellakaan! Yhtä tanssia en osannut ollenkaan ja mun pari osas sen melkein kokonaan, se oli niin helvetin noloa!! Ja mulla olisi se samajätkä yhes toisessakin tanssissa parina! En muistanut sitä toistakaan tanssia kunnolla. Häpesin silmät päästäni, koska kuulun heihin, ketkä lehahtavat tulipunaisiksi sanoessaan polikkaankaan tavun väärin. Olisin niin halunnut jälleen vajota maan alle ja vain kuolla.

Tunnin jälkeen olisin joutunut odottamaan bussia noin 40 minsaa, mutta kaverini Sofia oli mopoautollaan joten pääsin hänen kyydillään. Sofialla oli mopoautossaan joku CD soimassa, samantien, kun kuulin musiikin ja sanat, tiesin kuunnelleeni kyseistä kappaletta osasto aikoina. CD:n kansien takapuolelta löysin nimen: Kuoliaksi vaiettu esittäjänä Kls. Sofia ilmetteli miten osasin laulaa laulua, sanoin kuunnelleeni tätä paljon osastolla You Tubesta.  Illalla nukkumaan mennessä latasin kappaleen puhelimeeni ja soitin koko yön.

~Kiitos Sofia <3

Tässä kappaleen sanat ja linkki, olkaa hyvät. :)

Kuulas keskiviikkoaamu, Uusi päivä käytävään
heijastuu, ja tuttu kaava toistetaan
Taas yksi tavallinen aamu, Hänet ympäröidään,
ja erillaisuus otsaan lattialla leimataan,
Ja nauru peittää viiltävän hiljaisuuden

Taas kuoliaaksi vaietaan,
ja katse painuu lattiaan,
ja niin he haihtuvat kokonaan
Taas kuoliaaksi vaietaan
Ei kukaan nosta sormeaan,
ja niin he haihtuvat kokonaan

Kuulas keskiviikkoaamu, uusi päivä käytävään
avautuu, ja päivät toistaa toisiaan
Taas yksi tavallinen aamu, Kun hän kyyneleitään,
koko yön on niellyt, toivoessaan kuolemaa
Ja nauru peittää viiltävän hiljaisuuden

Taas kuoliaaksi vaietaan,
Ja katse painuu lattiaan,
ja niin he haihtuvat kokonaan,
Taas kuoliaaksi vaietaan
Ei kukaan nosta sormeaan,
ja niin he haihtuvat kokonaan

Vain nauru peittää hiljaisuuden

Vain nauru peittää hiljaisuuden

Petettyjen, sorrettujen,
murrettujen, unohdettujen
kanssa Jeesus itkee
Taas kuoliaaksi vaietaan, Ei kukaan nosta sormeaan,
Ja niin ristit kauloissaan, on koristeita vaan

 

-Elina

Uskomatonta!

10.1.2015 Yleinen

Tänään alko kyllä todellaki keittää!
Olin kattomassa noin 13-14 vuotiatten poikien jääkiekko peliä. Istuin katsomossa ja olin jo istunut sellaset 40 minuuttiä sellaisella kovalla puupenkillä, joten alkoi vähän sattua takamukseen, joten päätin nousta ylös seisomaan vähäksi aikaa. Nousin seisomaan ja nojasin semmoiseen pylvääseen jonka takana oli myös katsojia, mutta heitä en alkuksi huomannut. Eräs vanhempi, eläke-iän ylittänyt, mies päätti sitten sen sijaan että olisi kauniisti sanonut, ”että voitko väistyä, en näe”, mutta hän päättikin hieman korotetulla äänellä ”huutaa”, että ”eihän tässä mitään näe kun tommonen leveä nainen tossa edessä seisoo!” Lähdin samantien vessaan ja päätin siellä sitten rauhoittua, kyllä siinä tippa linssiin pääsi myös tulemaan. Mutta eniten mua kyll ihmetyttää, että iäkkäämmätki jaksaa huomauttaa siitä että on vähän isompi kuin muut… Olen kyllä kokenut elämäni aikana paljon kiusaamista varsinkin koulussa. Olen kuitenkin iän myötä (vaikka sitä nyt ei hirveästi vielä ole) oppinut elämään sen kanssa, että aina jostain suunnasta tulee loukkaavia katseita ja huudellaan jotain. Onneksi kuitenki tämmöinen on todella paljon vähentynyt, ainakin mitä minä olen huomannut.
Tästä jatkuu matka vain eteenpäin! :)

Kiusaaminen

30.11.2014 Yleinen

Kiusaaminen

 

Ajattelin ensimmäisenä kirjoittaa koulukiusaamisesta, sillä tiedän millaista se on. Minua koulukiusattiin koko peruskoulun ajan, ja voin reilusti sanoa että en halua kenenkään kokevan vastaavaa. Koulukiusaaminen on väärin, aina eikä siihen ole poikkeuksia. Tiedän olevani tässä jyrkkä, mutta se on ymmärrettävä, että se on väärin aina. Tietenkin kun kiusaamiseen puututaan, ei pitäisi pyrkiä vain lopettamaan sitä, vaan pitäisi myös pyrkiä selvittämään miksi niin oli alun perin tapahtunut. Koska voi olla että kiusaamalla, kiusaaja purkaa omia ahdistuksen tunteita tai pelkojaan muihin. Hän ei välttämättä osaa vain suunnata tunteitaan oikein, ja tietenkin siinä on se että mahdollisesti kiusaaja kokee tarvetta esittää muiden edessä kovaa, jottei kukaan saisi tietää hänen omaa ahdinkoa ja pelkoa. Minun mielestäni useimmiten kiusaajat ovat se osa puoli joita pitäisi auttaa enemmän. Sillä useimmiten kiusaaminen kuitenkin valitettavasti johtuu pelosta sekä tietämättömyydestä. Ei tiedetä tarkalleen mitä jokin tarkoittaa joten ei vaivauduta selvittämään mitä se tarkoittaa, vaan ennemmin leimataan se pahaksi asiaksi koska silloin nuoren ja valitettavasti välillä aikuisenkin on helpompi käsitellä aihetta.

 

Useimmiten kiusaajien kohteena on henkilö jolla on jokin luonteenpiirre, jota he eivät hyväksy tai välttämättä vain ymmärrä. Toisaalta kiusaamisen kohteeksi, voi joutua mistä vain syystä, ja ihan milloin vain. Se voi olla koulukiusaamista tai työpaikkakiusaamista, mutta joka tapauksessa se on väärin toista kohtaan. Mielestäni kiusaajan tilanteesta pitäisi ottaa enemmän selvää, kun kiusaaminen paljastuu sekä tietenkin yrittää parantaa kiusatun ja kiusaajan välejä. Usein kun kiusaaminen paljastuu, kysytään syytä että miksi teit niin? Vastaus voi olla melkein mitä vain, mutta useimmiten kuulee syyksi että olet liian lihava, olet liian laiha tai olet herkkä. Ehkä raivostuttavin on jos sanotaan, että syy miksi kiusaa toista on toisen olemassaolo. Se ei ole kunnon perustelu eikä todellakaan oikeuta toisen huonoon kohteluun.

 

Kiusaamiseen puuttuminen

 

Monissa alakouluissa on käytössä Kiva koulu-ohjelma, mutta monesti siitä huolimatta kiusaaminen kielletään, ja pyyhitään maton alle. Varsinkin jos kiusaaminen tapahtuu joskus ennen neljättä luokkaa, ja kiusaajana on poika sekä kiusattavana tyttö, mitä sanovat opettajat: ”Se on vain ihastusta mitä pojat eivät osaa ilmaista. Kyllähän tiedät kuinka pojat ihastuessaan härnäävät ja kiusoittelevat.” Näin opettajat sanovat koulukiusaukseen ennen neljättä luokkaa. Sen jälkeen sanotaan että se on heidän murrosiästä johtuvaa oikkuilua, ja että siitä ei tarvitse huolestua. Lopulta yläasteella sinulle sanotaan, että ei meillä ole täällä kiusaamista, sillä sitä on ehkäisty etukäteen ja meillä on loistava ryhmähenki joka luokassa. Vasta kun sinulle todetaan masennusta tai jotain muuta vastaavaa vakavaa, aletaan miettiä että olisiko mahdollista että sinua hieman kiusattaisiin. Kiusaamiseen puuttumisen seuraava suuri kehitysaskel olisi että kaikki opettajat kuuntelisivat oppilaitaan, ja lisäksi myös tarkkailisivat tilannetta jatkuvasti syrjinnän sekä kiusaamisen varalta.

 

Kuinka toimia jos kiusataan?

 

  1. Kerro vanhemmillesi ja opettajallesi, jos aikuiset eivät usko sinua, älä panikoi vaan mene terveydenhoitajalle tai toiselle luotettavalle aikuiselle puhumaan.
  2. Kerro ystävillesi, jos he eivät tiedä asiasta. Pyydä että voisivatko he mahdollisesti auttaa sinua, tulemalla puolellesi kiusaajia vastaan.
  3. Älä kuuntele kiusaajia, äläkä varsinkaan usko heidän sanojaan.
  4. Puolustaudu kiusaajia vastaan, äläkä näytä heille kuinka he satuttavat. Koska jos näytät, se vain ruokkii heitä, ja he jatkavat kiusaamistasi pidempää.
  5. Koeta olla välittämättä, silloin kiusaajilta menee mielenkiinto ja he lopettavat pian.

Mutta aina kerro aikuisille, äläkä jää asian kanssa yksin!

 

Kuinka toimia jos näkee toista kiusattavan?

Aina kannattaa etsiä aikuinen, jonka voi hakea avuksi ja jolle kertoa asiasta. Jos aikuisia ei ole lähellä mene puolustamaan kiusattua tai jos olet ujompi ihminen, voit ottaa kauempaa todisteeksi videota tai kuvia, joita voit näyttää myöhemmin aikuiselle. Koska usein jos aikuiselle kerrotaan kiusaamisesta, se on kiusatun ja kiusaajan sana toisiaan vastaan, joten puolustaja joka on valmis puhumaan, on kullan arvoinen kiusatulle. Kannattaa silti aina puolustaa kiusattua, jos satut paikalle kun jotakuta kiusataan. Koska jos seuraat sivusta hiljaa, kiusattu saa kuvan että kukaan ei halua edes auttaa häntä, ja uskoo helpommin kiusaajaa.

 

 

 

Kiusaaminen on vaikea asia, ja sitä on niin monenlaista että varsinaisia ohjeita on vaikea antaa. Toivon silti että tästä olisi hyötyä edes jollekin. Lisäksi minulta voi kysyä neuvoa ja tarkempaa apua tapauskohtaisesti, laittamalla viestiä sähköpostiini (jenna.blog.mmm@gmail.com). Olen itse ollut koko peruskoulun kiusattuna, joten jos en muuten osaa auttaa pystyn tukemaan ja ymmärtämään miltä sinusta tuntuu. Joten jos haluat päästä puhumaan jollekin, joka on tilanteen ulkopuolella eikä ota puolta aiheessa, niin minulle voi laittaa viestiä ja autan mieluusti.

omasta elämästä

8.5.2014 Yleinen

Elikkä. Alan pitään blogia koska ei ole ketään kelle puhua ja kirjoittaminen keventää mieltä. Mistä alottais. No vaikka siitä että olen nuori nainen lapista.Suuri haaveeni olis muuttaa pois täältä. Syynä tähän on se että eräs naishenkilö jonka olen tuntenut jo 14 vuotta on sabotoinut minun elämääni jo kolme vuotta. Aiemmin en jaksanut välittää mutta sitten hän pahensi valheitaan minusta. Syynä tähän on mustasukkaisuus ja se että hän on patologinen valehtelija. Minut on uhattu tappaa ja on koitettu myös hakata vain sen takia että ovat uskoneet tämän naisen valheita. Olen tehnyt asiasta rikosilmoituksen mutta se pahensi asiaa,viime kuukaudet olen ollut kotona koska liikkuminen on vaivalloista. Saan paniikkikohtauksia koska ahdistaa yhtäkkinen ihmispaljous ja pelko siitä että taas koitetaan käydä käsiksi. Ennen olin todella sosiaalinen ja nyt välttelen ihmisiä koska niin moni jauhaa minusta paskaa ja en uskalla luottaa enään kehenkään.Olen kuulemma narkkari ym. huora ja jakari, ja olen muka puukon kans juossut pitkin kyliä. Hauska tietää itse nämä asiat.Sitten tämän naisen ystävät uhkailivat minua haastamalla mut oikeuteen koska kuulemma jauhan heistä paskaa 24/7.Sain onneksi sovittua heidän kanssaan asiat ja tajusivat etten ole puhunut mtn,hekin tietävät kuinka sairaita juttuja (nimi muutettu) Sanni jauhaa minusta ja jopa sannin mies on uhannut lyödä minulta hampaat kurkkuun jos vielä näkee minua. Olin kuulema erään koulun tiloilla lyönyt sannilta tajun kankaalle. Ja kun kysyin miksi hän väittää tuollaista hän meni paniikkiin ja alkoi sössöttää ”ei ku mulla alko pyörryttään” miten voi pyörryttää jos käyn sannille sanomassa että heittää helvettiin sen paskanjauhamisen minun tyttärestä ja minusta,sillä hetkellä kun sanoin tuon sanni oli yksin eikä sanonut sanaakaan vaan meni paniikkiin ja punaiseksi,päästin hänet ohi ja sanoin vielä että anna olla vika kerta ku mun tytöstä jauhat paskaa,tämän jälkeen hän kääntyy minua kohden ja kuiskaa hiljaa ”huoranpenikka”,minä suutuin ja nippasin TODELLA hellästi niskaan.(sanni on mua kaks kertaa isompi) Sen jälkeen hän juoksi ryhmänsä luo väittäen että löin häneltä tajun kankaalle ja samaa paskaa hän jatkoi vielä pitkin kyliä,sen takia minut on koitettu hakata.minulta ei tulla edes kysymään pitääkö mikään sannin väitteistä paikkaansa.sanni korjaa valheen valheella aina kun on jäämässä kiinni,ja sannin eräs ystävä sanoi että sanni tekee mitä vaan että pääsee eroon musta.ja miksi?ei tuo ole enään terveen ihmisen touhua.ja sanni oikein nokka pystyssä virne naamalla leuhkii kuinka minut tapetaan jos menen jollekkin ”narkkikujalle” olen kuulema sannin mukaan ”vitunmoinen narkkihuora ja diileri”….Olen miettinyt viime päivät että pitäisikö luovuttaa ja mennä poliisilaitokselle sanomaan että perun ilmoituksen.Sanni ei ikinä oo joutunu kantamaan vastuuta seurauksistaan,aina vain samaa päivästä toiseen. En ymmärrä miksi hän ei voi vain jättää minua rauhaan,istun joka pvä kotona koska olen niin helvetin masentunut siitä etten saa elää rauhassa. Ja ei mun tuuri oo niin hyvä että sanni joutuis kantaan vastuunsa,oli se siitäki pitkin kyliä huudellu kuinka hän oli kusettanu kyttiä silmiin ja kieltäny kaiken ja minusta selitelly jotain ylimääräistä…huoh….täsä tulee mietittyä kuinka kauan sitä enää jaksaa…pari kertaa koittanu tappaa itteni koska en vaan oo jaksanu,mua on kiusattu 5 vuotiaasta asti…tänä vuonna täytän 25….miks ei aikuinen ihminen voi lopettaa paskanjauhamista!!!miksi pitää sabotoida toisen elämää ja keksiä valheita viattomasta lapsestani?!!HALOO!!!ei siis mtn järkeä sen ihmisen touhuissa….haluaisin jopa kouluun mutta en voi käydä keskenjäänyttä alaa loppuun koska siellä on samoja ihmisiä jotka haukkuvat narkkariksi vain sannin valheen perusteella,kuulema näytän narkkarilta koska tumman silmän aluset,mulla on vauva kuvia joissa mulla on jo sillon tummat silmän aluset,mun tytölläki,mutta ei kauheen tummat…kuitenki..kaiken tämän paskan keskellä,haaveena olis muutto toiselle paikka kunnalle.kauas täältä pahojen ihmisten keskeltä…mutta vielä pitää odottaa…huoh…toivottavasti poliisella olisi edes sellanen ihminen töissä joka tunnistaa patologisen valehtelijan heti!…sannin jos laittais valheenpaljastus koneeseen se kone räjähtäis  nopeaa…..toivon vain että kaikki kääntyis parhain päin…mutta ei…asiat vain pahenee…ja en provosoi sannia mitenkään käyttäytyyn nuin….olen jopa sopinut hänen kansaan tahtomattani toivoen että se paskanjauhaminen loppuis siihen.mutta ei.olen antanun liian monta mahdollisuutta sannille että nyt riitti,oli pakko tehdä rikosilmoitus…nyt vaan ootellaan että paljon paskaa tippuu minun niskaan kun en tiedä vielä mitä kaikkea sanni on poliiseille minusta valehdellut…jos tää homma kääntyy mua vastaan revin kyllä pääni irti….oikeuden pitää tapahtua!!oon niin täynnä tota hemmetin pelleilyä ettei toista…asioille ei ikinä tehä ajoissa mtn ennenku on myöhäistäö…mun on pakko taistella ja pakko jaksaa vaikka olen aivan lopussa..tyttäreni vuoksi <3,..eipä muuta..

Kiusaaminen on paha asia.Tuhoat toisen elämän jättämällä pelkät pahat muistot.Loppujen lopuksi jotkut meistä luovuttavat,jotkut jaksavat taistella.olen kumpaakin,luovutan mutta nousen ylös,entä se kerta kun tipahdan enkä jaksa nousta enään..