Selaat arkistoa kohteelle kirjoittaminen.

Masennuspäiväkirja, osa 1

22.10.2017 Yleinen

Juuri tätä olen pelännyt ja nyt se tapahtuu uudestaan. Tuntuu kuin menettäisin taas kaiken. Itsenikin. Kaiken kokemani ja kestämäni jälkeen olen kuvitellut, että selviän mistä vain, mutta enää en ole siitä niin varma.

Masennus. En edes tahtoisi ajatella, sanoa tai kirjoittaa koko sanaa. Mutta minä kirjoitan sen. Kirjoitan sitä pois itsestäni, revin sen palasiksi ja poltan. Aina kun jaksan.

Pimeys on taas löytänyt tiensä pääni sisälle. Se valaa minuun raskasta betonia. Joku sanoo, etten voi olla masentunut, koska jaksan tehdä asioita ja ”näytän normaalilta”. Mutta sitä kivirekeä, jota raahaan mukanani, ei kukaan voi nähdä. Osaan myös naamioida sen taitavasti. Mutta pakoon en sitä pääse.

Masennus on läpitunkemattoman musta varjo, joka lankeaa kaiken ylle. En tahtoisi taipua sen alle, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, ettei minulla ole vaihtoehtoa. Synkimpinä hetkinä en kaipaa mitään muuta kuin lakata olemasta. Mutta jokin minussa haluaa silti yhä taistella.

Minä en osaa käyttää miekkaa, jousta, keihästä tai muutakaan asetta. Mutta osaan käyttää sanoja. Niillä minä aion taistella.

Pientä juttua

19.7.2017 Yleinen

Tulin juuri kotiini kaukaa maaseudulta iskäni luota. Kauas on pitkä matka, ei kuitenkaan tällä kertaa, koska se oli nyt vain Virolahdesta Kotkaan. Olihan vähän pakko tulla, koska joku allergiani äityi sietämättömäksi, ainakin lähes. Täällä on paljon parempi. Iskä jutteli matkalla, että minun pitäisi (allergiaani liittymättömästi) jättää kaikki ylimääräinen sokeri pois syömisistäni ja juomisistani. Ja juoda pelkkää vettä. Viikon ajaksi. Kuulemma voisi olla minulle hyväksi. No, tehdäänpä sitten niin.

Avasin heti saapuessani kotiini tietokoneeni, joka on melkein aina auki, ja aloin kirjoittaa tätä, samalla kun tallentelen musiikkilevykokoelmaani tietokoneelle – jos vaikka saisi niitä levyjä soitetuksi jossain nettiradiossa ja silleen. Iso hommahan siinä on (aloitin viime vuoden lopulla), kun niitä CD:itä on turhankin paljon kertynyt. Mutta, onneksi nyt on niille jonkinlaista käyttöä. En olekaan turhaan niitä kerännyt!

Ja Meripäiväthän oli Kotkassa tuossa viime viikolla. Ja paljon paljon ihmisiä. Käytiin parina päivänä pikkuveljen kanssa kiertelemässä siellä. Käsiin tarttui viisi maustepussia ja 12 metrilakua. Mielenkiintoista panhuilumusiikkia kuulin ja isoja hienoja purjelaivoja näin!

Viime aikoina olen lukenut isältäni lainaamaani kirjaa, joka kertoo yritysjohtamisesta. Luultavasti jatkan päivääni kohta sitä lukien. Lähiaikoina pitäisi joitakin kirjoja taas ostaa. Ainakin A. W. Yrjänän parin kuukauden päästä ilmestyvä kirja voisi olla mielenkiintoinen. Joitakin kirjoja on minulle suositeltu, joten niidenkin hankkimista pitää harkita.

Kaikkea hyvää tämän blogin seuraajille ja viettäkää mahtava loppukesä! Vielä on kesää ja lämpimiä päiviä jäljellä! :)

Tämän pienen ihmisen tekisi mieli pelata tänään jotakin videopeliä. Se on joskus varsin hauskaa. Ja katsoa jotakin kivaa Stargate-sarjaa. Sekin on joskus varsin hauskaa.

Self help

25.4.2017 Yleinen

Luonnollisesti hyväksikäytöstä ei voi selviytyä ilman mielenterveysongelmia. Minun kohdallani olen saanut parikin diagnoosia, joiden pätevyydestä voidaan toki olla montaa mieltä. Ensimmäisen kerran koetin hakeutua terapiaan erään ystäväni itsemurhan jälkeen kun aloin käsitellä omia ongelmiani. Silloin kävin siellä kerran. Itkin enkä osannut oikein kertoa mitään järkevää. Sen jälkeen en enää sinne palannut, eikä terapeutti kysellyt perääni vaikken enää seuraavalle sovitulle tapaamiselle saapunutkaan. En oikein tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta joku aavistus minulla jo oli ja nuo muutamat kammottavat muistikuvat lapsuudesta. Ja painajaisesta. Kaikki oli sekavaa, liian vaikeaa ja pelottavaa kohdata. Koko elämäni tuntui olevan murusina enkä enää tiennyt kuka olen. Tuntui kuin elämäntarinani olisi ollut jonkun toisen elämä. En osaa sitä paremmin kuvailla. Minun koko identiteettini mureni kun minun oli pakko lopulta myöntää itselleni että minä olin hyväksikäytetty. Minä olin uhri. Hetken tuntui kuin kaikki onnelliset muistoni lapsuudesta olisi pyyhitty pois ja korvattu jollain kammottavalla painajaisella.

Luin hyvinvointioppaita ja -lehtiä tuohon aikaan sekä valtavasti hengellistä kirjallisuutta. Sellaista Paolo Coelho-tyylistä, mutta myös laajemmin erilaisista uskonnoista ja uskomuksista. Sekä erilaisia selviytymistarinoita. 2000-luvun taitteessa Voi hyvin-lehti oli vielä melko henkinen ja vaihtoehtoisia näkemyksiä tarjoava henkiseen hyvinvointiin erikoistunut lehti ja siinä oli paljon artikkeleita erilaisista Guruista ja kirjailijoista ja muista oman polkunsa löytäneistä ihmisistä, jotka uskalsivat puhua vaikeistakin asioista. Sekä sellaisista sielullisista asioista, jotka eivät aina saa jalansijaa meidän materiaalisessa yhteiskunnassamme. Niistä sain voimaa ja opin näkemään että kaikesta voi selviytyä. Sanotaan että Kärsimys on kuin hedelmä eikä Jumala anna sen kasvaa sellaisella oksalla joka ei kestä sen painoa. Ajattelinkin että kärsimykseni on nyt kysynyt ja sen kärsimyksen on aika pudota maahan ja maatua jotta siitä voisi kasvaa jotain uutta.

No, se oli helpommin ajateltu kuin sanottu. Saati tehty. En kyennyt puhumaan asiasta ääneen vielä pitkään aikaan. Onneksi osasin kirjoittaa. Opettelin erilaisia itsesuggestio-tekniikoita sekä kirjoitustekniikoita ja kirjoitin ajatusten virtaa, joiden avulla pääsin käsiksi asioihin , joita en ollut edes uskaltanut ajatella. Välillä minusta tuntui etten kestä sitä tuskaa jonka muistoni minulle aiheuttivat. olin välillä kirjaimellisesti lamaantuneena ja saatoin pysyä kotona kaksi viikkoa itkien ja peläten kaikkea. Päässäni vilisivät pirut ja paholaiset, mutta kaikkein eniten pelkäsin ihmisiä. Kauppaankin uskalsin mennä vasta pimeällä, kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa kun kadut alkoivat jo olla hiljentyneet. Parempina hetkinä join muutaman oluen ja uskalsin vasta sitten pienessä humalatilassa mennä baariin tapaamaan tuttuja. Usein join kuitenkin yksin kotona tai polttelin pilveä, mikä osaltaan pahensi yksinäisyyttäni ja vainoharhojani, mutta toisaalta pienessä sekavuustilassa rohkenin kohdata itseni ja omat muistoni.

Onneksi osasin kirjoittaa. Nuo opettelemani kirjoitustekniikat ja päihdehuuruiset yöt kynä kädessä paperin äärellä saattoivat loppujen lopuksi pelastaa elämäni. Kirjoitin ja kirjoitin ja usein poltin kaiken kirjoittamani ullakkoasuntoni takassa. Piirsin ja maalasin ulos pahaa oloa ja sisäisiä demoneitani. Siinä ne olivat seuraavana päivänä päivänvalossa paperilla enkä enää pelännyt niitä. Olin kesyttänyt ne. Olin pakottanut ne ulos sielustani ja vanginnut paperiin josta niitä oli helpompi tarkastella. Sanoinkin ihmisille, jotka ihailivat piirrustuksiani että ne eivät ole taidetta, vaan lähinnä minun henkistä oksennustani. Loppujen lopuksi poltin myös kaikki piirrustukseni tuolta ajalta, vaikka ne olivatkin melko hyviä. (Olen piirtänyt paljon lapsesta saakka). Joskus mietinkin että harjoitin tajuamattani taideterapiaa melko hyvin seurauksin, sillä vaikka siihen että hakeuduin oikeaan terapiaan meni vielä vuosia, olin kuitenkin taiteen avulla saanu kerättyä muistoistani  palaset kokoon ja kursittua niistä melko ehjän kuvan omasta elämästäni. Sain onnelliset lapsuusmuistoni takaisin. Ne olivat yhä osa minua ja minun elämääni. Hyväksikäyttö on vain pieni osa menneisyyttäni, mutta se sai minusta valtavan lujan otteen parin vuoden ajaksi.

 

 

Rock’n’Roll Never Dies (elokuva katsottu)

2.2.2017 Yleinen

Tulipa taas katsottua elokuva, Juha Koirasen ohjaama ja käsikirjoittama Rock’n’Roll Never Dies. Ihan hyvä elokuva oli. Elokuva on vuodelta 2006 ja sen pääosassa on Samuli Edelmann. Hän esittää Tigeriä, joka tykkää kirjoitella ja soittaa kitaraa. Juha Koiranen on myös mukana Osku Mediatalossa, jonka nettisivut ovat osoitteessa osku.media. Sieltä löytyy mm. lyhytelokuvia ja radiokanava.

IIK

23.1.2017 Yleinen

Mulla on ens kesänä tulossa runokuva näyttely Limingassa ja hieman alkaa jännittää. Kun alotin tän tukihenkilön tapaamisen ja runokuvien teon niin mulle tuli unelmaksi pitää oma näyttely. Kohta se on totta.

Kohta oon paljas. Siltä se tuntuu kun näyttää kaikille omat henkilökohtaiset kamppailut ja ilot runojen muodossa. Toisaalta toivon, että joku saa mun runoista vertaistukea vaikka ihmisten reaktio jännittääkin. Mä haluan jakaa mun runoja, jotta edes yksi ihminen tietäis ettei oo yksin jonkin asian kanssa.

Toivon myös, että kaikilla on jokin unelma tai useampi ja että uskalletaan tavoitella niitä. Tiiän, tosi kliseistä, mutta minkäs teet. Itsensä ilmaisu tavalla tai toisella tekee olon hyväksi ja nauttii siitä, että on vapaa itsenään. Toki on ehkä vähän pelottavaakin näyttää tunteensa kaikille oli ne sitten runoja tai mitä vaan.

Joskus tekee mieli kirjottaa, mutta pää on pilvien yläpuolella ja ei saa aikaiseksi järkevää tekstiä. Tarviiko sen toisaalta ollakkaan aina järkevää? Pääasia, että ajatukset pääsee ulos ja ties mitä mahtavaa sieltä voi tulla.

Alex

Kirjeitä verhojen takaa

30.12.2016 Yleinen

Pimeys hyökkää iholle. Harmaus pesiytyy luihin ja ytimiin. Silloin tällöin näyttäytyvä aurinko vihloo silmiä, puhumattakaan pimeyttä räikeinä halkovista keinovaloista. Se, että valkoinen talvi on kääntynyt taas likaiseksi loskaksi ja kosteaksi sumuksi, joka häälyy kaiken yllä, ei ainakaan auta. Vedän verhot kiinni ja piiloudun pieneen pesääni.

Sytytän kynttilän ja istun hämärässä, kuvittelen itseni jonnekin, missä tuntuisi toisenlaiselta. Mutta sisälläni kierteleviä ajatuksia ja tunteita en pääse pakoon. Tiedän, että osa niistä on valheita, jotka yrittävät houkutella minua taas yhä syvemmälle eksyksiin – mutta ne kuulostavat ja tuntuvat niin tosilta, etten saa niitä karistettua kannoiltani. Niinpä teen niiden kanssa matkaa mieleni pimeillä poluilla, kuuntelen niiden kylmiä kuiskauksia, jotka jäätyvät teräviksi, painaviksi möhkäleiksi sydämeni ympärille.

Kyniä ja papereita lojuu hujan hajan pöydällä. Joka päivä kirjoitan jotakin, vaikka se tuntuisi tyhmältä, vaikka sanat kaikuisivat tyhjyyttä, vaikka paperille ilmestyvissä lauseissa ei tuntuisi olevan mitään järkeä. Minun on pakko kirjoittaa, etten nääntyisi ajatusteni alle. Kirjoitan tarinoita siitä, mitä on ollut, mitä on ja mitä ehkä tulee; ja siitä, mitä ei ole koskaan ollut, mitä ei ole ja mitä ei ehkä koskaan tulekaan. Kirjoitan siitä, mikä on totta, ja siitä, mikä on vain kuvitelmaa. Kirjoitan kirjeitä; kirjeitä niille, jotka ovat olleet; kirjeitä niille, jotka ovat; kirjeitä, joita en koskaan lähetä. Kirjoitan kirjeitä itselleni. Kirjoitan Jumalalle. Kirjoitan, jotta edes paperi kuulisi kaikki ne kaiut, jotka kimpoilevat sisälläni.

Joinakin aamuina herätessä tuntuu, ettei maailmassa tai minussa itsessäni ole tarpeeksi hyvää, jotta kannattaisi kömpiä pois peiton alta. Syyt olla olemassa tuntuvat käyvän päivä päivältä vain ohuemmiksi. Mutta minä odotan. Odotan, että pimeä taipuu taas. Ja piilotan kaikki kirjeet.

Writing

17.11.2016 Yleinen

Sometimes I feel like writing is the only thing I’m good at.

To me it’s the best way to express myself and show who I am.

I write about important things or just tell something like ”I am bored.”

Sometimes I write really beautiful poems and wanna show them to everyone.

I write how I really feel.

I write to tell how much I love someone or about things I love.

I love writing. It’s best.

 I like to share everything. I want to share everything, because I know I’m not alone.

I want to share everything to show people that they aren’t alone with thoughs.

I want to help.

Tähtien juhlaa, juhlat tähtien

11.12.2014 Kirjoittaminen, Muusiikin innoittama, Novellit

Tähtien juhlaa, juhlat tähtien

Aikojen päässä täältä läheisessä metsässä, oli hämärtävässä illassa aukiolla juhlat. Nauru ja puhe kaikuivat ympäri metsää tähtien juhliessa. Metsässä ei liiku muita, vain tähdet juhlimassa ja lentämässä ympäri metsäaukiota alkukesästä. Kevät on juuri jäänyt taakse, ja on kesän vuoro tulla esiin piilosta. Tähdet loistavat kirkkaana aurinkoneidon sulkiessa silmänsä pieneksi hetkeksi. Tähdet ovat iloisia hämärän laskeutuessa maailmaan, heidän loistaessa ainoana valon lähteenä utuisessa metsässä. Pimeys, koti. Se on sama asia heille sillä pimeys on heidän kotinsa, eikä kukaan pelkää kodissaan. Silti jos katsoo oikein tarkasti pensaaseen vähän matkan päähän, näkee kiiluvat tummat silmät. Tuuli heiluttaa vihreitä lehtiä, lähistöllä olevan puron vesi solisee hiljaa, luoden kuin musiikin johon tähtöset juhlivat. Heidän oma lentelynsä saa aikaan kauniin helinän ilmassa, mutta pensaan silmät eivät tyydy katsomaan sitä harvinaista tapahtumaa. Tähtien juhlaa. Pian se hyökkää pensaasta juhlien keskelle, tähtien nauraessa ja laulaessa. He kutsuvat hänet juhlimaan, mutta yhtä aikaa he ihmettelevät mikä on hän? Neljä jalkaa sekä musta takkuinen turkki, raskas hengitys huurtuu ilmassa vielä kevyesti. Koira se ei ole, eikä karhukaan. Kun tähdet vielä kerran pohtivat mikä on hän, he ymmärtävät, ettei hän ainakaan mikään metsän eläin ole eivätkä he ennen ole vastaavaa tavanneet. Tähdet eivät tunnista sitä, mutta antavat tulokkaalle mahdollisuuden, ja pyytävät häntä uudelleen juhliin. Juhlimisen sijaan se alkaa puhua täysin vieraalla kielellä, osa tähdistä alkaa pelätä ja menevät varuilleen tuosta voimakkaan tuntuisesta kielestä joka on myös hyvin karkeaa ja töksähtelevää. Aivan yllättäen aukiolle ilmestyy kuin tyhjästä kolme mustaa otusta lisää. Nyt tähdet alkoivat jo epäillä uuden ystävänsä aikeita sekä todellista luontoa, ja syystäkin, sillä ei aikaakaan kun heitä oli jo kymmenen. Silloin yksi hyökkäsi tähtien kimppuun, muiden seuraten sen esimerkkiä tähtien paetessa aukiolta. Ennen he olivat olleet onnellisina taivaalla yhdessä, mutta nyt he ovat erillään ja peloissaan, peläten mustaa petoa. Siksi kun nyt nostat katseesi tummalle taivaalle, näet hajallaan olevia vilkkuvia tähtiä. Ihmettelet miksi ne vilkkuvat osa vilkkuu, osa taas ei. Vilkkuvat tähdet ovat edelleen peloissaan, he pelkäävät edelleen petoa ja itkiessään suruaan he eivät jaksa loistaa aina. Silti ovat uudet tulokkaat joille tumma peto on vain satu. He ovat onnellisia eivätkä näe maailman pahuutta kuten edeltäjänsä, he katselevat alas sinisilmäisinä, toivoen että joskus pääsisivät juhlimaan alas. Mutta he eivät laskeudu, eivät enää. Sillä pelko on liian suuri este, silti aina on rohkeita yksilöitä jotka uhmaavat vanhimpia ja tulevat alas. Välillä he palaavat ylös taivaisiin, välillä he jäävät keskuuteemme. Ja niin syntyy onnelliset ja viattomat ihmiset, sillä heidän sisällään asuu pieni tähti joka loistaa puhdasta valoaan heihin.

Tekstiä, osa 1

8.12.2014 Jatkokertomus, Kirjoittaminen

”Hei! Voimmeko istua tähän, kun muualla on täyttä?” eräs tyttö kysyi takaatani pirteästi. Käännyin ympäri ja katsoin hämmentyneenä kuka puhui. Hänen mukanaan oli toinenkin tyttö, ja tunnistin molemmat tytöt muutamilta kursseiltani. En vain millään saanut heidän nimiään päähäni. Nyökkäsin arasti ja toinen tytöistä hymyili minulle kaunista sekä rohkaisevaa hymyä.
”Hei. Olen Emma ja tämä on ystäväni Elizabeth”, hän esittäytyi. Elizabeth näytti aivan enkeliltä, joka oli pudonnut alas taivaasta kaikessa loistossaan. Ääni jolla hän puhui, oli erittäin hento ja sointuva. Hänellä oli pitkät, kastanjan ruskeat hiukset, jotka olivat laineilla. Katson hänen kasvojaan ja hänen kasvon piirteetkin olivat sirot. Elizabethin koko olemus huokui hentoutta, ja hänen vartalonsa oli hoikka ja kurvikas. Tyttö näytti hauraalta ja kun hän käveli viereeni ja istuutui näytti kuin hän olisi tanssinut tai jopa lentänyt. Juuri tuollainen ulkonäkö oli jokaisen nuoren tytön unelma. Ymmärsin jääneeni tuijottamaan häntä ja katsoin nopeasti toista tyttöä, Emmaa. Emma taas oli hieman kookkaampi ja pyöreämpi, mutta se sopi hänelle ja hän oli silti kaunis. Hänellä oli punertavan ruskeat polkkahiukset, jotka yltivät silti hieman yli leuan linjan. Panin merkille heti myös sen, että molemmat käyttivät vain vähän meikkiä. Sen takia he näyttivät luonnollisilta verrattuna joihinkin tyttöihin koulussa. Lisäksi huomasin että Emmalla oli hammasraudat ylähampaissa. Hänellä oli mukava ja lempeän kuuloinen ääni, eikä hän liikkunut läheskään yhtä sirosti kuin Elizabeth. Minä en itse ollut läheskään yhtä kaunis kuin he. Olin laiha ja kurvikas, mutta siihen ne hyvät asiat sitten jäivätkin. Minulla oli luonnostaan pikimustat, suorat ja kiiltävät hiukset, joita vihasin. Niitä ei saanut kiharalle, vaikka halusin. Ne vain roikkuivat suorana selässäni, ellen ollut nostanut niitä ylös. Joidenkin mielestä ne olivat kauniit, mutten pitänyt niistä. Lisäksi näytin vanhemmalta kuin olin. Olin urheilullinen ja olin myös aika hyvässä kunnossa. Harrastin näet surffausta ja uintia. Minä rakastin vedessä olemista, ja kävinkin lähes päivittäin uimassa ja surffaamassa. Kävin aina uimassa meressä, ellei sitten ollut joku hirmumyrsky.
”Hei, olen Elise”, sanoin hieman arkana, sillä olin ujo vieraiden seurassa. Olin normaalisti reipas ja iloinen, mutta kun piti puhua ihmisille joita en tunne, se ei vain onnistunut.
”Hetkinen”, Emma sanoi, ”olemmeko olleet joskus ystäviä? Tai siis, kun sinulla on tutut kasvon piirteet”, hän jatkoi ja mietti enemmänkin itsekseen. Katsoin heitä epäluuloisina, mitä tämä nyt oli? Muutin tänne vasta viikko sitten toiselta puolelta maata. Vähitellen Emman kasvot kirkastuivat hymyyn.
”Oletko sukua Eathan Wiggintonille?” Nalea kysyi innoissaan.
”Hän on serkkuni. Minä olen Elise Wigginton”, vastasin hieman pelästyneenä sekä hämilläni. Ennen olin viettänyt vain viikonloppuja Eathanin luona täällä tai hän oli tullut meille. Nykyään tapaisin häntä useammin, sillä asuimme samassa kaupungissa. Emma hymyilee edelleen leveästi.
”Arvasin. Teillä on samanmuotoiset silmät ja kasvonpiirteissänne on myös jotain samaa”, hän sanoi ylpeänä oivalluksestaan. Olimme istumassa ruokalassa yhdessä lasiseinän viereisistä pöydistä. Meidän ruokala oli aivan tavallinen ruokala täälläpäin maatamme. Ruokalan suurin seinä oli lasia josta näkee ulos merelle. Ruokatiskit olivat heti ovien vieressä, jonka jälkeen avautui kaunis näkymä. Noin sata yksinkertaista pyöreää lasipöytää metalli jaloilla, sekä kuusi tuolia jokaisen pöydän ympärillä. Ja niiden taustalla levittäytyi kaunis maisema kaupungin yli aina merelle asti. Totta kai tämä oli hieman hienompi kuin minun vanhan kouluni ruokala, koska olimmehan nyt pääkaupungissa. Katsoin ympärilleni ja vierestämme meni punainen nauha joka erotti suosittujen alueen muusta ruokalasta. Suosittujen alue koostui pöydistä jotka olivat ruokalassa parhailla paikoilla, en ymmärrä miksi meidät täytyy nyt jo erotella niin vahvasti, se ei ole reilua eikä toteuta tasa-arvoa. Laskin katseeni lattiaan peittääkseni hämmästymiseni, siitä kuinka Emma tunsi Eathanin. Huomasin lattiassa naarmuja, kun tuoleja oli vedelty ajan myötä. Hymyilin itsekseni kun pohdin miten monia muitakin koululaisia tälläkin tuolilla oli kaikkiaan istunut.
”Me olemme olleet yhdessä jo puoli vuotta. Eikä hän ole maininnut koskaan ketään serkkua”, Emma sanoi tyynesti ja aloittaa syömisen. Kuin ei olisi sanonut mitään sen kummempaa kuin kommentoinut päivän säätä. Hämmennykseni muuttui kerta heitolla järkytykseksi ja nostin katseeni epäuskoisena häneen.
”Me olemme todella läheisiä, mutta hän ei ole sanonut mitään vaikka näemme toisiamme tosi usein”, sanoin ja epäusko kuulsi myös äänestäni. Rykäisin kerran ja jatkoin, ” Lisäksi hän on ainoa ystäväni täällä.”
”Hei jos Eathan on hyvä ystäväsi, niin sinun täytyy olla hyvä tyyppi. Hänhän on hieman valikoiva ystäviensä suhteen. Ja etkö olekin uusi täällä? Voit muuten kutsua minua Liziksi” Liz kysyi ja odotti minulta vastausta. Nyökkäsin ujosti ja katsoin häntä odottaen että hän jatkaisi.
”Voit istua meidän kanssamme täällä ruoalla ja voit olla meidän kanssa. Voimme esitellä sinulle kaupunkia joku päivä koulun jälkeen. Vaikutat mukavalta, vaikkakin hiljaiselta. Tai sitten olet vain erittäin ujo”, Emma sanoi iloisena, Lizin katsoessa minua rohkaisevasti. Käänsin katseeni häneen ja hymyilin ensimmäistä kertaa muuttoni jälkeen aitoa ja energistä hymyä.

Eli nyt löytyi vähän lisää tekstiä jota yritän laitella tänne aina kun pystyn lisää :D Nimeä/Otsikkoa tälle tekstille ei ole että vapaasti saatte ehdotella jos tulee ideoita :D Lisäksi pahoittelut ettei eilen tullut mitään uutta, mutta päiväni meni pitkälti ilman konetta matkustaen :) Lisäksi koulussani on jälleen tullut kova essee suma vielä ennen lomaa joten en pysty lupaamaan enää päivittäisiä juttuja. Tästä tulee lisää tietoa huomenissa :) Toivottavasti nautitte tästä :D

Prinsessa Rosalind

6.12.2014 Kirjoittaminen, Novellit

Prinsessa Rosalind

Astelen käytävällä kerrankin ollen yksin. Matkallani kuningattaren, äitini, luo en näe yhtään ainutta palvelijaa siistimässä paikkoja tai menemässä minnekään. Ihmettelen linnan tyhjyyttä hetken, kunnes tulen tanssisalin oville, missä näen vartijat seisomassa. Kävelen ovien eteen ja he avaavat ne minulle, astellessani saliin näen että meillä on vieraita. Tämän takia äitini siis oli käskenyt minun pukeutua uusimpaan pukuuni jonka sain häneltä toissapäivänä. Tervehdin äitiäni rauhallisesti hymyillen ja katsahdan vieraitani tervehtien myös heitä.
”Kuningas Rikhard, prinssi William”, tervehdin hymyillen ja niiaan. Kuningas Rikhard on viereisen valtakunnan kuningas ja William on hänen ainut poikansa sekä valtakunnan ainut perillinen.
”Prinsessa Rosalind, odotimmekin sinua”, kuningas sanoo ja kumartaa pienesti. Myös William hänen rinnallaan kumartaa mutta syvemmin ja näen hänen kasvoillaan iloisen hymyn.
”Mikä suo meille tämän ilon, että saavuitte pieneen linnaamme? En osannut odottaa teitä, joten olen pahoillani, siitä ettei linna ole parhaassa mahdollisessa loistossa”, sanon hymyillen ja pahoitellen.
”No itseasiassa olimme sopineet saapumisesta kuningattaren kanssa, äläkä silti huoli teidän linnanne on moittimattomassa kunnossa kuten aina”, prinssi sanoo ja kumartaa pienesti äidilleni joka nyökkää hymyillen.
”Mutta nythän meillä on siis syytä juhlaan, vai olenko väärässä Rikhard?” äitini kysyy ja parantaa asentoaan valtaistuimella. Kuningas nyökkää ja katsoo minua hymyillen sanoessaan:
”Niin no siksihän olemme täällä, eiköhän olisi aika aloittaa juhlien suunnittelu? Samalla tietenkin voimme päästää nämä kaksi kyyhkyläistä tutustumaan toisiinsa paremmin.” Katson äitiäni ja kysyn rauhallisesti peittäen suuren hämmennykseni:
”Anteeksi, mutta olen hieman hämmentynyt. Mistä siis on kyse?” Yritän kysyä mahdollisimman tahdikkaasti ja varovasti ettei kukaan loukkaantuisi.
”Kulta, tässähän on kyse häistäsi. Sinä ja William yhdistätte valtakunnat saaden toisenne itsellenne. Etkö muista kuinka puhuimme tästä aiemmin?” äitini kysyy ja katson häntä järkyttyneenä. Emme todellakaan ole puhuneet tästä enkä hyväksy tätä! Pakotan hymyn kasvoilleni vaikka haluaisin huutaa ja itkeä. Käännyn kuningasta ja Williamia kohti ja sanon:
”Suokaa anteeksi, tämä oli minulle täysi yllätys ja minun täytyy sulatella tätä hetki, yksin.” Kiirehdin pois salista juosten enkä välitä arvokkuudesta. Juoksen huoneeseeni ja löydän Annan petaamasta sänkyäni. Hän kääntyy hätääntyneenä ympäri kun paiskaan ovet auki. Anna on hovineitoni, jonka oikea nimi on Anna-Lisa ja hän on myös paras ystäväni. Hän siirtyy nopeasti oville ja sulkee ne hiljaa ovien natistessa. Istun sängyllä itkien pää käsiini haudattuna kun patja notkahtaa Annan istuessa viereeni ja ottaessaan minut halaukseen. Murrun nykyään liian usein hänen nähden, hän on jo ehtinyt tottua siihen että tulen itkien. Velvollisuuteni ovat käyneet rankoiksi enkä enää meinaa jaksaa, mutta nyt tämä on jo liikaa. Tiedän että valtiomme on pieni ja talous romahtamassa, mutta silti se että menen naimisiin Williamin kanssa vasten tahtoa? Valtakuntani ja kansani vuoksi? Totta kai minun täytyisi tehdä se, mutta silti kerrankin ajattelen itseäni. En vain voi naida häntä koska hän ei todellakaan ole se jota rakastan.
”Onko kaikki hyvin prinsessa?” Anna kysyy hiljaa ja silittää hiuksiani.
”Kuningatar on naittamassa minua prinssi Williamille”, kuiskaan hiljaa ja katson Annaa silmiin. Hän vetää minut uudelleen voimakkaaseen halaukseen ja kuiskaa hiljaa:
”Se on valtakunnan ja kansan parhaaksi, uskottavasti tekin tiedätte sen. Sekä sen että se on jo solmittu eikä sitä enää muuteta.”
”Tiedän, mutta en silti halua koska en rakasta häntä enkä koskaan tule rakastamaan häntä”, kuiskaan kyynelehtien.
”Prinsessa kaikki kyllä järjestyy vielä, tulette vielä rakastumaan Williamiin sillä hän on komea ja hyvä käytöksinen sulhasesi. Saatte hienoja lapsia jatkamaan vallassa ja tulette onnelliseksi”, Anna sanoo ja halaan häntä. Hetken jälkeen hän jatkaa sanoen hiljaa:
”Tulkaa prinsessani, laitan hiuksesi uudelleen ja teidän kannattaa pestä kasvonne kylmällä vedellä rauhoittuaksenne.” Käyn nopeasti huuhtomassa kasvoni ja Anna harjaa hiuksiani uudelleen kun oveen koputetaan hiljaa. Anna kiirehtii avaamaan oven ja William tulee sisään hiljaisesti. Hän pyytää minua hiljaa seurakseen parvekkeelleni jotta voisimme keskustella rauhassa. Siirryn hänen käsipuolessaan parvekkeelle, kun Anna jää siivoamaan kampauspöytääni.
”Olen pahoillani, en tiennyt siitä ettei sinulle oltu kerrottu”, William sanoo hiljaa surullisena. Nyökkään ja katselen puutarhaa allamme kun William tulee lähemmän minua kysyen surullisena:
”Olen pahoillani että tätä ei voi enää muuttaa. Mutta haluan tietää, olisiko sinulle mahdotonta kuvitella elämää kanssani?” On, vastaan heti sisälläni mutta ääneen sanon vain:
”Ei tietenkään prinssi, mutta tämä vain oli täysi yllätys minulle.” Hän nyökkää ja kumartuu suutelemaan minua. Vastahakoisesti suostun, koska tämä minun on tehtävä jotta kansani pelastuu. Mutta koko suudelman ajattelen tosi rakkauttani, Annaa.

Tälläinen toinen, hieman lyhyempi novelli löytyi jostain tiedostoista kesältä :D toivottavasti tykkäsitte :)