Selaat arkistoa kohteelle Kilpailu.

Osaston arkea

15.10.2016 Yleinen

Mielenterveydellisellä osastolla on tarkat säännöt.

Omia kännykötä ei saanut olla, mutta sen sijaan tiloissa oli puhelinkoppi, jota sai käyttää hoitajien luvalla. Henkilökunnan kansliaan oli jätetty muutamia vanhempieni hyväksyttämiä puhelinnumeroita, joihin minulla oli lupa soittaa. Henkilöt näiden puhelinnumeroiden takana kykenivät myös soittamaan minulle yleiseen puhelimeen, jolloin joku osastolta vastasi, ja haki minut luurin toiseen päähän. Puhelinkoppi oli lasinen, ja se sijaitsi keskellä yleisiä tiloja. En pitänyt siitä. Tunsin olevani näyteikkunassa, joten puhelutkin tuntuivat julkisemmilta mitä ne olivat.

Omaiset saivat käydä katsomassa minua vierailuaikoina. Äitini kävi joka päivä ennen työpäivänsä alkua, enkä voi kyllin kiittää häntä siitä, että hän teki pelkällä läsnäolollaan niistä päivistä minulle hieman helpompia. Välillä hän letitti hiuksiani, välillä luki kirjaa. Iltapäivinä muukin perhe tuli lähes joka päivä. Pelasimme pelejä ja joskus vaan olimme. Jo tunteja ennen heidän tuloaan saatoin istua ikkunalaudalla ja kurottaa katsettani ikkunalasin sumennetun rajan yli, jotta näkisin parkkipaikalle. Kuvittelin heidän astuvan ulos jokaisesta pihalle ajavasta autosta.

Ruokailut toteutettiin aluksi minun omassa huoneessani, jossa joku hoitajista valvoi vieressäni. Välillä haettiin keittiöstä mitta-astioita, joilla hoitaja todisti minulle, että niin valtavalta näyttävä ruoka-annos oli kuin olikin todellisuudessa vain ruokasuunnitelman määräämät puoli desilitraa. Ajattelin vakavasti hoitajien harjoittavan silmänkääntötemppuja, mutta tiesin myös, että niin tai näin, puolesta desilitrasta olisi edettävä vielä paljon suurempiin annoksiin. Kuukausien myötä minut siirrettiin suorittamaan ruokailujani yleiseen tilaan muiden potilaiden keskelle. Viisi kertaa päivässä istuin paikoillani katsellen suurimman osan heistä syövän normaalisti, ja nousten sitten pöydästä muiden juttujen pariin. Minä istuin ruokani ääressä tunteja. Minulle hoettiin: ”Jokaisen lusikallisen myötä sitä ruokaa on vähemmän.” Yritin unohtaa, että jokaisen lusikallisen myötä sitä olisi enemmän sisälläni.

Jokaisen ruokailun jälkeen minun oli istuttava vähintään tunti yleisissä tiloissa hoitajan vieressä. Tänä aikana ei saanut mennä vessaan, ja pakottavassa hädässä sinne mentiin hoitajan kanssa. Tällä ehkäistiin oksentaminen sinä aikana, kun ruoka ei ollut vielä ehtinyt imeytymään.

Jos hoitajat näkivät minun seisomassa tai kävelemässä kauemmin kuin oli tarpeen, minun käskettiin aina istuutua. Yhtään ylimääräistä ei saanut kuluttaa. Kun painoa saatiin nousemaan muutamia kiloja, sain käydä ensimmäisiä kertoja ulkona. Nämä ulkoilut toteutuivat aina valvonnan alaisina joko hoitajan, tai jonkun läheiseni kanssa. Aikaa oli maksimissaan puoli tuntia, josta suurin osa meni puiston penkillä istumiseen. Oli poikkeuksellisen lämmin kesä. Jokaisen ulkoiluluvan aikana koitin hengittää ulkoilmaa varastoon. Pelkäsin, että hetkenä minä hyvänsä minulta kiellettäisiin taas kaikki pienet vapaudet, jotka olin taistellut itselleni takaisin.

Kerran viikossa oli ratsia, jolloin kaikki huoneet käytiin huolellisesti läpi. Lomilta takaisin tulleille potilaille tehtiin poikkeuksetta ruumiintarkastus, mutta aina oli mahdollisuus siihen, että joku potilaista oli kaikesta huolimatta saanut tuotuaan mukanaan jotakin kiellettyä. Huonetarkastuksissa takavarikoitiin usein lasinsiruja, pieniä teriä, tai piilotettuja lääkkeitä. Opin ajan myötä lähtemään huoneestani ratsioiden ajaksi. En halunnut katsoa kun tavaroitani pengottiin. Kun näin hoitajien poistuvan huoneestani, menin takaisin sisään ja järjestin aina tavarani täsmällisesti järjestykseen, jossa ne olivat ennen kuin niitä siirreltiin. Yritin asetella ne mahdollisimman tarkkaan, jotta unohtaisin, ettei yksityisyyden raja enää yltänyt niihin.

Aamut alkoivat verikokeilla. Veriarvoja seurattiin tarkkaan, sillä aliravitsemus olisi voinut viedä minut hetkessä vielä huomattavasti huonompaan kuntoon kuin mitä valmiiksi olin. Useina aamuina heräsin labran työntekijän huomeneen ja neulan nipistykseen. Aluksi halusin nähdä neulan painuvan ihoni läpi, mutta lopulta totuin siihen niin täysin, että saatoin olla vielä puoliunessa kun verinäytteitä otettiin.

Verikokeiden jälkeen mitattiin rutiinina verenpaine, jonka jälkeen mentiin hoitajan kanssa punnitukseen. Ainoastaan alusvaatteet saivat olla päällä vaa’alle noustessa. Minulle ei koskaan kerrottu mitään lukemia, mutta sain silloin tällöin tietää oliko tilanne mennyt parempaan vai huonompaan suuntaan. Yritin kovasti lukea hoitajien ilmeitä, mutta punnituksissa he olivat kivikasvoisia. Mitään ei voinut aavistaa.

Aamupalan jälkeen kokoonnuttiin aina yleisiin tiloihin. Itse en usein ehtinyt paikalle, koska tappelin aamiaisen kanssa useamman tovin. Näissä aamuhetkissä kuitenkin katsottiin uutiset ja käytiin yhteisesti läpi viikko-ohjelmat. Minun viikko-ohjelmani näytti poikkeuksetta samalta: Siihen oli kirjattu hoitoneuvottelut, keskusteluajat omahoitajan kanssa, sekä ravintoterapeutin ja lääkärin tapaamiset. Osastolla järjestettiin myös kaikenlaista hauskaa ohjelmaa kuten musiikkia, leipomista ja liikkumista, mutta minulla ei ollut lupaa eikä halua osallistua niihin.

Hoitajien kanslian lähettyvillä oli huoneita, jotka pidettiin aina suljettuina. Toisessa huoneessa oli lepositeet, ja toiseen oli mahdollisuus sulkea potilas, joka käyttäytyi aggressiivisesti. Itse nukuin muutaman yön viimeksi mainitussa, vaikka en milloinkaan antanut siihen asianmukaista aihetta. Syy oli kuitenkin yksinkertainen: Olin hiljattain saanut uuden, psykoosista kärsivän huonetoverin. Tyttö oli kapinallinen, eikä pelännyt kertoa ongelmistaan. Minä pelkäsin häntä. Sairaalahuoneet olivat siihen aikaan täynnä, joten hoitajat kokivat parhaaksi siirtää minut tuohon kolkkoon tilaan. Huone oli harmaa ja betoninen, ja se suljettiin raskaalla ja paksulla ovella, jossa oli pieni ikkunaluukku muutaman kalterin takana. Huoneessa ei ollut mitään. Minun tapauksessani ovi oli kuitenkin kokoajan auki, ja sinne tuotiin patjojen lisäksi julisteita pupuista ja kissanpennuista. Lopulta koin oloni siellä turvallisemmaksi kuin vanhassa huoneessani.

Välillä osastolla oli kaikkea muuta kuin rauhallista. Potilaita tuli ja meni, ja minusta tuntui että vain istuin paikoillani ja näin sen kaiken. Näin, miten yksi potilaista ei suostunut menemään suihkuun, mutta meikkasi joka päivä uudestaan. Hänen naamaansa ei enää erottanut sen lian ja meikin alta, mutta kuulin, miten hän tappeli vastaan suihkutiloissa. Näin, miten joku pyyhki räkäänsä sohviin ja kävi hoitajien päälle kun nämä käskivät hänen lopettaa. Kuulin, miten aina silloin tällöin joku huusi hoitajille käyttäen kieltä, jota en itse ollut milloinkaan käyttänyt.

Kun palasin entiseen huoneeseeni, otti se psykoosista kärsivä tyttö huoneessamme ikään kuin johtajan aseman. Hän ei ollut anorektikko, mutta hän halusi kapinoida, ja teki sen usein minun kustannuksellani. Hän sai ideoita jotka kiehtoivat minua. Hän keksi, että hoitajan ollessa poissa, voisimme kävellä huoneessamme ympyrää, ja häntä nauratti kun suoritin kävelyä hänen kanssaan toivoen että se kuluttaisi tarpeeksi syömistäni aterioista. Hän katsoi käsivarsissani olevia raapimalla syntyneitä palovammoja ja halusi että opetan hänelle miten ne tehdään. Välillä hän istui öisin hereillä ja tuijotti tyhjyyteen.

Kotilomille oli mahdollisuus päästä kun tilanne oli tarpeeksi vakaalla pohjalla. Potilaita pyrittiin päästämään kotiin heti sen ollessa mahdollista, joten esimerkiksi juhannuksena muistan kiivenneeni ikkunalaudalle ja katselleeni kun suurin osa potilaista kirmasi kesälaitumille. Olin itse liian huonossa kunnossa lähtemään. Osastolle jäi silloin minun lisäkseni vain yksi potilas, ja hänkin oli anorektikko. Meidän molempien vanhemmat viettivät urheasti juhannuksen seuranamme suljetulla osastolla. Hoitajat olivat tehneet meille tietokilpailun, ja jokin tässä muistossa on jopa koomista. Ratkoimme juhannuskysymyksiä vanhempiemme kanssa ja kisan voittajaksi selviydyimme yllättäen me kaksi ainoaa paikallaolevaa potilasta. Kotilomille päästettyjä varten varatut karkkipalkinnot jäivät hyllylle, kun molempien voittajien diagnoosi olikin Anoreksia.

Cambridge Ohjelma, Kymppi pois -kilpailu

14.9.2015 Yleinen

Cambridge-sivuilla on parhaillaan Kymppi pois -kilpailu, jossa voi voittaa 10 viikon ohjelman itselleen sekä ystävälle tai puolisolle. Kilpailu edellyttää, että tiputtaa 10 kg painostaan Cambridge Valmentajan avustuksella.

Itse täyttelin jo lomakkeen ja toivon, että jo kuukaudessa olisin -10 kg :) Mahtavuutta!

Kilpailuun voi tutustua ja osallistua täällä »

500€ arvonta joka päivä!

10.4.2015 Yleinen

Huh huh Iina Kuustonen ja Kotikasino arpoo joka päivä 500€ lahjakorin. Tätä tarjousta ei kannata ohittaa. Tarkemmat ohjeet kasinpelailijan blogista. http://bit.ly/Kotikasino500€

VOITA MATKA ETELÄ-AFRIKAN SAFARILLE

6.4.2015 Yleinen

Oletko aina unelmoinut norsujen, sarvikuonojen ja leijonien näkemisestä niiden luonnollisessa ja kauniissa ympäristössään? Upeassa GUTS kasinon Easter Eggs -kampanjassa 20.3-10.4 sinulla on mahdollisuus juuri siihen! Aikaa on enään 4 päivää. Lue lisää kasinokeisarin sivustoltaGuts Casino Easter Eggs