Selaat arkistoa kohteelle kiitos.

Ernest Cline – Ready Player One (kirja luettu)

27.8.2017 Yleinen

Kiitos Clinen Ernestille ja J. Pekka Mäkelälle!

Tässä kirjassa on vain kaikki niin kohdallaan! :)

Seuraavaksi luen saman kirjailijan kirjan Armada.

Sisko

31.3.2017 Yleinen

Siskoni on minulle ehkä tavoittamaton esikuva, mutta myös yksi suurimmista voimavaroista. Hän on aina ollut paras kaverini ja on sitä edelleen.

Joskus pelkäsin, että sairauteni tuhoaisi kaiken mitä meillä on. Kun hän muutamia vuosia sitten sai opiskelupaikan Helsingistä, pelkäsin jälleen. Pelkäsin, että hän unohtaisi minut. Kaikkein pahin pelkoni oli, että hän ei ainoastaan unohtaisi minua, vaan myös haluaisi unohtaa minut. Vuodet olivat vierineet eteenpäin, mutta minä en ollut edennyt juuri mihinkään. Uskoin siskoni haluavan päästä irti tästä, mihin hänet väkisin sidoin. Samat kurjat ympärilläni pyörivät asiat vaikuttivat häneenkin, ja ne ovat edelleen täällä, vaikka osaksi juuri hänen ansiostaan sain takaisin sen osan minua, jonka olin sokeana lahjoittanut Anoreksialle.

Pelko sisaruuden menettämisestä on ehkä ymmärrettävää, mutta turhaa. Voisi sanoa, että veriside on sellainen, mistä ei pääse eroon vaikka haluaisi. Tässä ei kuitenkaan ole kysymys ainoastaan verisiteestä, vaan myös sellaisesta henkisestä yhteydestä, jonka menettämiseen tarvitaan jotakin Anoreksiaakin pahempaa. Totean joka kerta kun näemme, että mikään ei ole muuttunut, ja se on hyvä asia. Sairauteni ehkä on ja pysyy, mutta niin pysyy myös meidän siteemme. Se on rakkautta, joka muodostuu kaikista eletyistä vuosista lähellä sellaista henkilöä, jossa yhdistyy paras ystävä ja sisko. Se on sitä, kun pääsee näkemään ihmisen kasvua aikuiseksi, ja kasvamaan samalla itse, ja sitä, kun tuntee toisen ihmisen ennen kuin tuntee täysin itseään. Se on jotakin mitä ei täysin pysty selittämään. Nykyään uskon, että se on myös jotakin sellaista, mitä ei pysty pilaamaan.

 18.3.2016, Perjantai klo 21:00
”Fiia tuli myös Turkuun. Hitsi, että olen odottanut sitä. Hän sanoi että hän on ollut niin huolissaan ja tuntenut olonsa huonoksi kun on ollut väärässä paikassa. Kuulemma pitää aina olla paikalla jos on kriisi. Sanoin, että älä hulluja puhu. Mutta vaikka hän ei saa ajatella noin koska haluan että hän on 100% onnellinen siellä missä hän ikinä onkaan, niin olen helpottunut siitä, että hän ei ole unohtanut minua. Se tekee hänelle hyvää päästä pois täältä missä asiat junnaa paikoillaan. Se, että täällä ne junnaavat, ei tarkoita että hänen tarvitsee osallistua siihen. Mutta kyllä olen odottanut että nähdään. Rakastan sitä naista enemmän kuin voi kertoa.”

 22.6.2016, Keskiviikko klo 14:03
”Fiia soitti minulle ihan yhtäkkiä ja kysyi lähdetäänkö parin viikon päästä Roomaan!!!!!!!! Aloin melkein itkemään kun hän kysyi. Olemme suunnitelleet siskosreissua ikuisuuden, mutta en koskaan todella uskaltanut uskoa että se toteutuisi!!! Kesä on täällä. Ja me lähdetään Roomaan. Herätys, sairaus! Lähden seikkailemaan siskoni kanssa ja sinua ei ole kutsuttu.”

Minuun sattuu nähdä siskoni kärsivän minun sairauteni takia. Hän on normaali nuori nainen jonka ei tarvitsisi käydä läpi asioita, joissa laitan hänet tarpomaan. Joskus en kai uskonut hänen reagoivan tähän kaikkeen niin vahvasti. Ajattelin, että minun sairauteni olisi vain pikkuinen yksityiskohta hänen elämässään. Hän olisi aina taitava ja täydellinen, ja tulisi kaikesta huolimatta etenemään elämässään upeasti. Hän pääsisi eteenpäin katsomatta taakseen tai vilkaisematta olkansa yli jäljissään kompuroivaa siskoaan. Nyt kun tunnen hänen huolesta sokean katseensa paremmin kuin olisin koskaan halunnut tuntea, minusta tuntuu että toisinaan hänen on jopa hankalaa kääntää päänsä eteenpäin kun minä kompuroin hänen jäljessään. Ehkä siksi juuri hänen huolensa yhdistettynä kaikkeen muuhun minut herättävänä iltana tapahtuneeseen, potkaisi hereille sen terveyden kannalta ratkaisevan osan minua.

Minä haluan että lopulta me molemmat kykenemme katsomaan eteenpäin ja tavoittelemaan unelmiamme yksilöinä. Se ei estä meitä tukemasta toisiamme. Ihminen on onnellisimmillaan kun se pääsee kulkemaan eteenpäin, mutta osaa ja haluaa myös kääntää katseensa muihin suuntiin. Minä teen nyt psyykkistä työtä, jotta voisin katsoa taaksepäin ilman pelkoa, ja saisin rohkeuden kohdata sairauteni värittämät muistot. Kun taas katson sivuilleni, toivon että sieltä minulle hymyilee aina takaisin joku, jota rakastan.

4.12.2016, Sunnuntai klo 21:45
”ARVAA MITÄ? Fiia soitti ja sanoi että on juuri tulossa Turusta Helsinkiin ja on kohta Kampissa. Me ehditään nähdä ennen kuin minun bussini tulee. Minulla on niin ikävä häntä. Jos nyt, tässä olotilassa saisin valita yhden ihmisen koko maailmasta ketä tulisi istumaan minun viereeni juuri nyt, niin se olisi varmasti Fiia. Tai Adele. Ei. Fiia.”

5.3.2017, Sunnuntai klo 20:20
”Eilen oli Fiian keikka Tiirikkalassa. Odotin sitä innolla, mutta tapahtui myös jotain mitä en osannut odottaa… ’Leijonakuningas’ –biisissä Fiia käveli yleisöön. Ennen kertsiä hän alkoi lähestyä minua ja ajattelin, että älä herranjumala tule tänne. Mutta kyllä hän tuli, ja antoi mikin minulle ja sanoi että anna mennä. En ehtinyt edes ajatella. Otin mikin ja lauloin niin hyvin kuin siinä yhtäkkiä osasin… Koko kertosäkeen. Sitten annoin mikin takaisin ja hän osoitti minua ja sanoi: ”Siskoni”. Ihmiset taputtivat enkä uskaltanut edes katsoa ympärilleni. Kun nostin katseeni niin huomasin miten jotkut itkivät. Me oltiin kosketettu niitä jollain käsittämättömällä tavalla. Settien välissä olin muka kiukkuinen Fiialle. Sanoin, ettei noin saa tehdä ilman varoitusta, mutta oikeasti olin onnellinen ja hän tiesi sen kyllä. Minusta tuntuu että se kertosäe oli hänen tapansa osoittaa että hän välittää siitä mitä minä tunnen, vaikka ne tunteet olisivat ihan tyhmiä. Ehkä hän halusi sanoa kiitos tai anteeksi, vaikka kumpikaan niistä ei ole tarpeen. Minun pitäisi sanoa ne hänelle, mutta osaan vaan kiukutella. Hienointa minusta oli, että sen kertosäkeen jälkeen tuntui kuin hän olisi ylpeä minusta. Se tunne oli minulle ihan hirveän suuri ja hieno.”

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Aina kun Fiia lähtee takaisin Helsinkiin, haluaisin olla ovella ja halata, mutta yleensä hautaudun yläkertaan koska minua harmittaa. Menen piiloon hänen lähtöään. Toivon ettei hän luule etten halua hyvästellä häntä tai että minua ei kiinnostaisi että hän lähtee. Minua vaan harmittaa se kummallisen melankolisella tavalla. Ehkä se olisi helpompaa jos minulla olisi enemmän omaa elämää elettävänä. Eri elämäntilanne.”

Katkelmia kovasta yrityksestä

2.3.2017 Yleinen

25.6.2015, Torstai klo 20:40
”Minusta tuntui hetken etten pystyisi syömään mitään. Mutta ajattelin: ketään ei kiinnosta jos syöt. Jos et syö, herätät sen huomion mitä pelkäät. Se oli terve ajatus. Seurasin sitä.”

6.5.2016, Perjantai klo 23:43
”Huomenna on mumman ja vaarin hääpäiväbrunssi. Olen koittanut syödä niin terveellisesti ja hiilareita välttäen kun vaan ikinä voin, jotta pystyisin huomenna olemaan normaali edes sen aamun… Syömään kuten muutkin. Viimeaikoina olen syönyt vain salaattia, hedelmiä ja maitorahkaa. Olen valmistautunut tähän monta kuukautta; Jos syö pitkään ihan tositosi terveellisesti niin sitten yksi päivä ei ehkä haittaa. Toisaalta ajattelin niin myös Saran synttäreistä. Halusin sielläkin olla kuten muut, mutta kun pääsin sinne niin ei siitä tullut mitään… Liian pitkään kun syö terveellisesti ja aika vähän niin ei tee mieli enää mitään, ja miksi söisi jos ei tee mieli? Se tuntuisi tosi väärältä. Ja vaikka tekisikin mieli niin sitä ei enää osaa noteerata. Ja toisaalta kun pääsin sinne synttäreille, en edes halunnut olla normaali enää. Minulla oli taas smoothie mukana ja kaadoin vähän likööriä sen joukkoon että tuli iltapala syötyä juomisen ohella kun muut menee baarin jälkeen jonnekin hakemaan jotain rasvaista.”

”Olen niin pitkään tähdännyt huomiseen. En vaan syömisen osalta, vaan myös etsinyt vaatteet joissa koen oloni hyväksi ja joissa voi syödä ilman että turvotus näkyy. Mutta miksi onnistuisin? Voin sulkea silmät ja ajatella optimistisesti mutta tiedän miten tämä juttu toimii. Tiedän sen paremmin kuin monta muuta asiaa. Joko en pysty siihen, tai sitten pystyn mutta se pystyminen kääntyy aika nopeasti painajaiseksi. Ja huomenna on juuri se päivä kun en haluaisi itkeä tai oksentaa tai tuntea olevani hukassa jossain yksin.”

”Kiehtoo ajatus näyttää kaikille etten syö mitään. Tuntuu oikealta ajatus siitä että annan kaikille onnellisen brunssin ilman huolta. Mutta ajatusta siitä miten kaikki tulee todella menemään? Sitä ei ole. Se selviää huomenna. On myös oikosulkuvaihtoehto. Se, missä en yksinkertaisesti tiedä mitä teen, ja sitten tulee pakonomainen tarve paeta paikalta, vaikka olen lamaantunut paikoilleni… Ehkä eniten kuitenkin pelkään sitä pettymystä. Kun olen niin kauan valmistautunut… Ja kuitenkin, kuten sanoin, takaraivossani tiedän kyllä miten nämä hommat minun päässäni menee. Olen monta kuukautta sivuuttanut sen tiedon ja uskonut tähän juttuun… Tiedän että se pettymys on oven takana ja ihan liian lähellä. Mutta sitähän tämä myös on. Onnistumisia ei oikein ole, koska mikään ei ole täydellistä eikä tule koskaan olemaan. Paitsi se, että oppii elämään oman epätäydellisyytensä kanssa. Se olisi täydellistä.”

 29.7.2016, Perjantai klo 22:50
”Ajattelin että syön puuron pois mahdollisimman pian ettei sitä ehdi ajatella, joten söin sen tosi kuumana… En halunnut jäädä odottelemaan jäähtymistä ja sitä että muutan mieleni. Vasta kun olin syönyt, alkoi tuntumaan suussa. Poltin koko suun ja nyt kitalaesta ja huulten takaa irtoaa isoja valkoisia nahkapaloja. Suu on ihan tulessa ja sattuu, enkä edes huomannut sitä syödessä kun koitin vaan keskittyä pitämään ajatukset muualla ja hoitaa koko jutun alta pois nopeasti. Koitin imeskellä jääpalaa. Tuntuu tosi pahalta… Henkisesti ja mahassa ja nyt myös suussa. Success.”

 1.12.2016, Torstai klo 11:49
”4 märkää yöpaitaa lattialla. Viides päällä. Näiden öiden on loputtava. En jaksa enää. Maha on myös alkanut sattua aina kun syön, ja etenkin jos yritän syödä enemmän. Minua oksettaa vähän koko ajan… Ja kroppa tärisee…”

 9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Nyt tämä pelleily saa loppua. Minun täytyy muistaa, että tämä on vakava asia. Tiedän, että sairauteni yrittää selittää muuta, mutta minun on muistettava. Tunnen että olen hereillä. Tässä maailmassa. Mutta se ei tee mistään lainkaan helpompaa, päinvastoin… Yritän vielä kerran voittaa tämän taistelun ja lopettaa kaiken. Yhden kerran. Menen syömään puuroa.”

 12.12.2016, Maanantai klo 22:05
”Vatsan venyttäminen on pirun kivuliasta. Ei ainoastaan tunnu henkiseltä myllerrykseltä syödä enemmän, vaan se myös sattuu fyysisesti. Neuvottelen yhä ruokailuista. Haluan syödä, haluan toimia oikein ja haluan lopettaa tämän, mutta en pysty siihen kaikkeen sormia napsauttamalla. Minun on neuvoteltava siitä vähemmän kivuliasta. En voi muuttaa olematonta ruokavaliota ideaaliseksi vain muutamassa päivässä. Ei sellainen mahdu minun sisälleni. Etenkään päähäni… Mutta puren hammasta ja yritän lisätä niin paljon kuin mahdollista. Yritän niin paljon. Yritän vielä vähän enemmän kuin koskaan ennen. Minkään asian yrittäminen ei ole koskaan ollut näin kivuliasta ja haastavaa, enkä koskaan ole yrittänyt mitään näin paljon tiedostaessani, että onnistuminen ei todellakaan ole taattua. Lopussa kiitos seisoo. Niin, ehkä, ellei se kyllästy odottamaan kun kiipeän hitaasti ylös sitä kohti. Minusta tuntuu kuitenkin että jokin on selvästi muuttunut. Tuntuu kuin minua ohjaisi pelon ja sekaisten tunteiden sijasta taas oma tahto. Kunpa se olisi kyllin vahva kestämään tulevat koitokset.”

 14.12.2016, Keskiviikko klo 8:30
”Kaiken jälkeen haluaisin vain esittää kaikki toiveeni suuremmille voimille. Antakaa minun sydämeni jaksaa lyödä normaaliin tahtiin ja jalkojeni jaksaa seistä koko konserttimme ajan. Olen tehnyt niin paljon töitä sen eteen. Olen syönyt. Olen levännyt. Niin hyvin kuin pystyn, ja niin paljon kuin pystyn. Nyt vain toivon. Kaikki mitä on tehtävissä on tehty.”

 21.12.2016, Keskiviikko klo 23:07
”Voin pahoin ja yritin jotenkin ilmaista että tämä kaikki sattuu. Ehkä onnistuin? Istuimme äidin kanssa keittiössä ja katseltiin kuvia. Olen yllättynyt. Minulla on edelleen paha olla, mutta ehkä tämä onnistuu näin? Otan lääkkeet ennen iltapalaa, ja lisää sen jälkeen jos on tarpeen. Sitten voitan tappelun, ilmaisen jotenkin että voitto tuntuu häviöltä ja saan tukea sen ajaksi että voiton aiheuttama tappio neutralisoituu. Näin vältetään suuri ja rikkova ahdistus? Olen huono puhumaan minuun kohdistuvista vaikeuksista. En ole hyvä ilmaisemaan niitä kun ne ovat meneillään, mutta koen olevani hyvä peittämään ne. Ainakin kunnes suurin ahdistus alkaa hiipiä. Mutta ehkä avain seuraavaan lukkoon on siinä, että opin helpommin turvautumaan siihen apuun, jota minulle tarjotaan. Asun nyt vanhempieni luona juuri siksi, että saan apua jos tarvitsen sitä. Ehkä se ei ole niin kamalaa joskus todeta että sitä tarvitaan…”

”En ole kykeneväinen asumaan yksin. Olen 21 vuotias ja maksan vuokraa omasta kämpästäni olemattomilla sairauspäivärahoillani vaikka asun vanhempieni luona. Monen mielestä se voisi kuulostaa naurettavalta… Mutta ei. Minulle on tärkeää tietää että minulla on olemassa terve elämäni. Se auttaa minua. Maksan siitä 428€ kuussa koska koen sen elintärkeäksi. Mutta sitä suuremmalla syyllä minun on opittava turvautumaan ihmisiin… Sitä kautta opin taas turvautumaan itseeni. Kaikesta ei ehkä tarvitse selvitä yksin.”

 2.1.2017, Maanantai klo 14:04
”2016 on ollut kaamea vuosi. 2017 on nyt täällä, mutta vuosiluku ei tee ihmeitä; ne ihmeet on tehtävä itse. Tulevalta vuodelta odotan ennenkaikkea terveyttä. Se on ainoa asia jota todella nyt haluan.”

 3.12.2017, Tiistai klo 23:13
”Olin aamulla punnituksessa. Paino oli laskenut!? Yli kilon… Sovittu BMI-raja lähestyy… Osasto lähestyy? En ymmärrä. Olen mielestäni syönyt kuin hullu… Olin varma että se olisi noussut ainakin 3 kiloa, siltä minun kropassani tuntuu. Ja silmissä. Mitä tästäkin pitäisi ajatella? Hyvä ettei se ollut noussut koska nyt tiedän että minulla on varaa syödä enemmän? Mutta en halua syödä enempää… En ehkä pysty syömään enempää… Olen ihan tosissani yrittänyt enemmän kuin koskaan, ja ajatus siitä että minun on yritettävä yli tuplaten kovemmin, tuntuu epätodellisen inhottavalta. Missä palkinto tehdystä työstä? Tappelen mielipuolisesti mutta normaali elämä tuntuu välillä lipuvan vain kauemmas… En halua päästää sitä tavoittamattomiin, mutta mitä voin enää tehdä? Olen vain syönyt ja syönyt ja syönyt. Tulos? Rytmihäiriöitä väärillä hetkillä ja pudonnut paino.”

”Onko tämän kaiken tarkoituksena nyt vain osoittaa minulle että todella haluan tätä? Parantumista. Kiinnittää huomioni siihen, miltä tuntuu kun kerrankin olisi oikeasti ehkä jopa toivonut että paino olisi noussut? No niin, olen nyt huomannut ja sisäistänyt sen. Muutos päässäni on tapahtunut. Voisiko ne muutkin muutokset alkaa tapahtua ennen kuin menetän voimani tapella? Ei ne riitä ikuisuuksiin. Ei kukaan halua vetää itseään jatkuvasti turpiin ellei siitä seuraa jotakin niiden iskujen arvoista. Siltä minusta tänään tuntuu. Että vetäisin itseäni turpiin 5 kertaa päivässä ilman tarkoitusta. Älä huoli, en ole luovuttamassa… Kunhan valitan.”

”Minun ei tee mieli mitään. Minua suorastaan ällöttää kaikki. Mutta olen oikeilla raiteilla ja oikeassa paikassa. On helpottavaa asua nyt täällä. Niin paljon kuin kaipaankin omaa kotiani, minun on ensin saatava terveyden siemenestä kasvamaan taimi. Ehkä jopa pieni puu… Sitä ennen en voi asua yksin. Nyt joku katsoo kelloa puolestani. Päättää puolestani mitä syön, ja kuinka paljon. Minun täytyy vain keskittyä ottamaan haarukka käteen ja laittamaan se kaikki sisälleni. On nielaistava monta kertaa. Ja teipattava Anoreksian suu kiinni jesarilla. Sitoa sen kädet yhteen nippusiteillä ettei se pääse raapimaan minua pitkillä kynsillään. Ja jalat, ettei se potki minua kun valitsen sen mielestä väärin. Se keksii kyllä keinon päästä vapaaksi… Niin se aina keksii. Sitten kai annan sen vaan raapia ja potkia vaikka se sattuu. Ironista on että elän vain jos minuun sattuu, ja muu ei auta kuin luottaa siihen että kipu loppuu ajan myötä. Ja niin ne sanovat, että se loppuu.”

 4.1.2017, Keskiviikko klo 21:49
”Tulin omaan kotiini yöksi. Pyykit on koneessa… Onko hassua jos sanon että on aivan ihanaa pestä pyykkiä? Tykkään siitä muutenkin, siitä tulee puhtauden tuoksu. Mutta nyt tässä on muutakin; Se on kivaa olla taas hetken aikaa vähän itsenäinen. Olkoonkin että se itsenäisyys tulee pyykinpesusta.”

 13.1.2017, Perjantai klo 17:35
”Olin taas yön omassa kodissani ja ensimmäistä kertaa jäin sinne hieman pidemmäksi aikaa. Tulin vasta illansuussa takaisin tänne. Huomasin, että ajatukset hyökkäsivät täysin uudella voimalla kun jäin pidemmäksi aikaa yksin. En meinannut selvitä siitä… Ne aloittivat manipuloinnin heti. Se alkoi kauniisti taivutellen ja eteni vähitellen rajumpaan suuntaan. Söin iltapalan kahdessa osassa. Ensin vain murto-osan… Tunnin päästä tulin järkiini. Sillä minuutilla kun järki iski, käytin sitä heti. Juoksin keittiöön, söin karjalanpiirakan lähes ahmien etten ehtinyt muuttaa mieltäni. Sen jälkeen otin samantien ahdistuslääkkeet ja menin peiton alle katsomatta peiliin tai tunnustelematta yhtään mitään. Olen ylpeä itsestäni. Toimin varmaan nopeammin kuin koskaan. En jäänyt hetkeksikään soutamaan ja huopaamaan. Siitä huolimatta että selvisin kunnialla, se tilanne jätti minuun jälkensä. Pelon jäljet… Ja ymmärryksen siitä, etten ole vielä kovinkaan lähellä omaan kotiini lopullisesti pääsyä.”

”Ensi torstaina on seuraava punnitus ja psykislääkäri. Molemmat samana päivänä… Minua oikeasti pelottaa se paino. Siis se, ettei se olisi noussut vaikka kaikki minussa on sitä mieltä että sen on täytynyt nousta. En kuitenkaan luota enää omiin tuntemuksiini tai silmiini tässä asiassa ja siksi se pelottaa. On vähän sellainen olo, että taistelen pussi päässä. En tiedä yhtään olenko voitolla vai häviöllä, tiedän vaan että olen tehnyt kaikkeni, eikä se ole ollut helppoa. Punnituksessa se pussi sitten revitään pois ihan pieneksi hetkeksi.”

 3.2.2017, Perjantai klo 21:30
”Fiialla todettiin paha refluksi ja hänellä on nyt tiukka ruokavalio. Hän syö tuskin mitään… Ja löydän itseni murheellisena ajattelemasta että kunpa minäkin saisin syödä vain hedelmäsoseita. Niin. Tiedäthän sen tunteen kun tietää olevansa idiootti? Minusta tuntuu siltä juuri nyt.”

 18.2.2017, Lauantai klo 16:00
”’Mihin sua pitää lyödä et osuu Anoreksiaan?’ – irvaili iskä tänään. Minusta se oli osuva kysymys. Jos tietäisin, olisin lyönyt itseäni jo aikoja sitten. Ja lujaa sittenkin.”

”Minulle sanotaan että syö, niin koko elämä järjestyy kuin taikaiskusta. Sydän, unet, mieliala, elämä. Syön hullun lailla mutta mikään ei muutu paitsi paino. Se oli punnituksessa noussut puoli kiloa… Ne sanoi että se on aika vähän tähän aikaväliin nähden… Siitä viis, kai ymmärrät että tässä tilanteessa painon nousu olisi terveellekin ihmiselle vain takaisku? Miksi mikään muu asia ei korjaannu? Miksi se ainoa välttämätön mutta kivulias asia korjaantuu, mutta ei tuo mukanaan mitään siitä mitä minulle on luvattu? Se saa minut menettämään uskoani terveyteen. Lisäksi luulin että olisin jo kyennyt olemaan tyytyväinen noususta, mutta puoli kiloa tuntui tosi pahalta. Ja sitten tuntui pahalta että se tuntui pahalta, koska toivoin niin kovasti että olisin jo osannut olla tyytyväinen. Kierre oli valmis. Olen väsymyksen, turhautumisen ja epäuskon pyörityksessä.”

 19.2.2017, Sunnuntai klo 23:24
”Tänään oli lauluyhtyepäivä Helsingissä. Lähdin jo aamulla suoraan painajaisista herättyäni bussiin, ja päivästä tuli raskaampi kuin osasin pelätä. Luulin olevani vahvempi… Ehkä se luulo tuli siitä, että sairaslomallani olen saanut aamuisin mennä takaisin nukkumaan ja korvata huonon yön aamu-unilla siten, että olen jaksanut päivällä tehdä edes jotain. Ja se jotain on ollut pääasiassa musiikin kuuntelua. Ei hirveän raskasta. Tänään kohtasin karun todellisuuden: En jaksa mitään tässä tilassa. En tunne mitään tässä tilassa.”

”Söin iltapalan itkien. En halunnut jättää sitä, mutta minua väsytti tämä kaikki. Äiti istui vieressä ja tsemppasi minua jokaisella suupalalla… Kertoi juttuja. Olen luovuttamisen ja viimeisten voimien hyödyntämisen välitilassa. Äiti oli niistä viimeisistä voimista 99% tänä iltana. Ilman häntä se 1 väsynyt prosentti ei olisi pystynyt mihinkään.”

”Ahdistuslääkkeet antavat minun ajatella mutta väsymys painaa ajatuksia alas. Ripustin neulotun peiton kulmista peilin päälle siten, etten nää sen näyttämää kuvaa. Tänä iltana se kuva olisi vain ahdistuksen kaveri. Peitto repeytyi vähän kulmista mutta minun oli saatava itseni rauhoittumaan. Nyt menen sängylle jäävien kahden peiton alle ja nukun. Tiedän että siihen tarvitaan voimia kohdata tulevan yön kauhut, mutta juuri nyt minulla ei ole voimia myöskään pysyä tässä todellisuudessa. Kunpa voisin siirtyä suoraan aamuun… Hetkeen, jona voin mennä nukkumaan vuorokauteni ainoat rauhalliset unet. Unet, joiden voimalla jaksan elää. Tämä päivä todisti kirkkaasti todellisen henkisen ja fyysisen kuntoni, enkä jaksa kohdata sitä totuutta järkevästi ellen saa nukkua.”

 21.2.2017, Tiistai klo 22:55
”En pääse pakoon omaa kroppaani ja kuvaa siitä. Voin peittää kaikki talon peilit, mutta lopulta huomaan turvonneen vatsani heijastuvan auringon heittämästä varjosta kaapinoviin. Se saa sälekaihtimien välistä sädehtivän toivon näyttämään ivalliselta. Voisin kääntää pään pois ja hypähtää pois auringon edestä, mutta teen sen aina liian myöhään. On vaikeaa yrittää jatkuvasti pysyä askeleen edellä omaa itseään. Tai Anoreksiaa… Miten vaan.”

6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Pyörryin tänään aamulla. Se on todella kummallinen tunne. Silmissä pimenee vaikka ne ovat auki, ja sitten koko ruumis valahtaa löysäksi, ja seuraavalla hetkellä avaa silmät lattialla ja miettii missä kohtaa ne menivät kiinni. Ruumiissa menee täriseviä velttouden aaltoja ja sitten koneisto palautuu ennalleen. Siinä aina hetken pelkää ettei se palaudu. Nousin kai vain liian nopeasti sohvalta.”

Kiitos ja anteeksi

28.2.2017 Yleinen

Kuvitellaan tilanne, jossa ollaan keskellä väittelyä. Väittely äityy tiukkasanaiseksi, ja lopulta kaikki sen osapuolet huutavat kiivaasti päällekkäin. Tuloksena on päänsärky, joka pakottaa metelin tuoksinnassa karjaisemaan kaiken päälle jotakin sellaista, mikä aikaansaa hetken hiljaisuuden. Lyhytkestoinen, hämmentynyt hiljaisuus mahdollistaa syntytavastaan huolimatta muutaman selkeälle ajattelulle omistetun sekunnin.

Edellä kuvattu tilanne ei ole niin harvinainen. Minun elämässäni väittelyn osapuolet jakautuvat kahteen joukkueeseen: omaiset ja Anoreksia. Läheisteni puolustama kanta kajahtaa ilmoille konkreettisesti, ja Anoreksia pitää puoliaan pääni sisällä. En karjaise ääneen mitään suoraan sairaudelleni osoitettua, koska sitä ei kiinnosta kuinka kovaa huudan. Se on päässäni turvassa äänenpaineelta. Sen sijaan yritän hiljentää sekä ulko- että sisäpuolelta huutavat äänet tiuskimalla läheisilleni. Tarvitsen rauhaa ajatella, mutta sen hankkiminen tapahtuu liian usein läheisteni kustannuksella. Vasta tiuskaisujen jälkeen saan ajatella järkevästi ja todeta, että hiljaisuus saavutettiin keinoilla, joita järkevä ajattelu ei olisi sallinut.

Toisinaan kutsun Anoreksiaa mieleni sisäiseksi autocorrectiksi. Monesti syljen ulos sanoja ennen kuin ehdin tarkistaa puuttuiko sairauteni niihin. Joskus minusta tuntuu, että en ole lainkaan mukana omien asioideni käsittelyssä. Vanhempani puhuvat suoraan Anoreksialle, ja se puhuu suoraan takaisin. Se tuntuu pahalta, koska sisällöstä huolimatta kirkkaasti väärässä olevan osapuolen sanat tulevat minun suustani. Joskus minun on itsekin vaikeaa ymmärtää sitä, miten minun suussani, mielessäni, ja joka puolella vartaloani asuu joku sinne kuulumaton.

2.11.2012 Perjantai klo 20:20
”En jaksa näitä ainaisia ruokatappeluita. Ymmärrän että he ovat huolissaan, mutta yritän parhaani… Todella yritän. Samaan aikaan kun riitelen äidin kanssa murolautasesta, riitelen itseni kanssa siitä samasta lautasesta sekä siitä että joudun riitelemään. Olen väsynyt koko paskaan.”

20.12.2016, Tiistai klo 12:46
”Eilen illalla hermostuin täysin. Se on niin outoa kun viha ja suuttumus ovat olleet monta vuotta haudattuna tyhjyyteen, ja sitten kun ne välillä nostavat päätään, en osaa hallita niitä yhtään. Se tilanne oli sellainen että olin syönyt enemmän kuin pitkään aikaan. Olin vaihtanut toisen välipalankin banaanin sijasta yhteen leipään. Minulla oli paha olo siitä kaikesta… Mieleni oli äänekkäässä solmussa saavuttanut kivuliaan umpikujan. Samassa äiti ja Fiia tenttasivat mitä olin syönyt ja toinen sanoi jotain siitä, että en tarpeeksi. Yhtäkkiä, minulle itsellenikin täydellisenä yllätyksenä, minut valtasi viha. Taisin jopa huutaa heille… En osannut pysäyttää sitä. Kai se johtui siitä, miten paljon olin jo tapellut sinä päivänä itseni kanssa. Minulla ei enää ollut kaiken tappelemisen jälkeen voimia alkaa todistelemaan miten reippaasti olin syönyt, kun se fakta tuntui muutenkin pahalta. Sitten vaan huusin kuin mikäkin hullu.”

”Minä en ole mikään vihainen ihminen, senkin takia se tuntui pahalta. Se viha ei oikeasti kohdistunut perheeseeni mutta se tuli ulos suustani heihin päin ampuen. Ehkä se oli myös turhautumisen purkaus. Väsymys kaikkeen ja etenkin siihen, että minulta toivotaan niin paljon nopeaa käännettä parempaan, mutta jokaisen läheisteni kanssa käydyn ruokakeskustelun jälkeen minun on todettava etten pysty siihen niin nopeasti. Ja minun pitäisi jaksaa muistuttaa heitä siitä. Ja itseäni. Silloin se kaikki muuttuu vain turhautumiseksi, väsymykseksi, pettymykseksi itseeni ja –ilmeisesti- myös vihaksi.”

”Olin niin loppu. Menin yläkertaan ja voin huonosti… Onneksi Fiia tuli sinne. Ensin ajattelin että haluan vain olla yksin, mutta sitten ilta päättyikin siihen että oltiin koko perhe yläkerrassa siinä samassa sängyssä. Silloin ajattelin, että tällainen on perhe. Sairauteni saa minut huutamaan heille, mutta parin tunnin päästä me ollaan kaikki samassa sängyssä naureskelemassa toisillemme. Sen on oltava rakkautta.”

Viha ja sen purkaukset eivät sairastamisaikanani ole olleet ainoita luoteja jotka lentävät läheisiäni kohti. Pahimpina aikoina he joutuivat pitkään ottamaan minun suunnastani vastaan myös epäluuloa ja epäkunnioitusta heiltä saamaani apua kohtaan. Kuuntelin sairauttani niin sokeasti, että asetin perheeni vihollisen asemaan. Liittouduin Anoreksian kanssa ja aloin sen kehotuksesta etsimään merkkejä, jotka osoittaisivat vanhempieni halun toimia minua vastaan. Muistan kerran löytäneeni jääkaapista ruiskun, joka todellisuudessa sisälsi koiramme lääkkeen. Sairauteni maalasi sen hetkessä uuteen valoon. Se vakuutti minut täydellisesti siitä, että ruisku sisälsi rasvaa jota ruiskutettaisiin ruokaani minun selkäni takana. Se uskotteli minulle, että elin sen kanssa ’me vastaan muut’ –asetelmassa. Kaikki ulkopuolinen oli salaliittoa meidän pientä operaatiotamme vastaan. Tosielämässä se ’salaliitto’ sisälsi ihmiset joita ilman en nyt olisi hengissä.

Olen oppinut joissain määrin elämään sairauteni kanssa, mutta en koe lainkaan hallitsevani sen vaikutuksia ulkopuolellani. Mitä enemmän toivun, sitä selkeämmin näen kuinka se koskettaa koko perhettämme. Toivoisin oppivani rajaamaan sairauteni vain minuun, mutta en tiedä onko se mahdollista. Anoreksia ylettyy kaikkeen. Kaikki mitä ympäriltäni aistin, on liitutaulua jota se raapii pitkillä kynsillään. Siksi sen puuttuminen minun ja lähesteni kommunikaatioon on tuhoisaa.

18.2.2017, Lauantai klo 13:45
”Kun kerroin Fiialle painon noususta, minun oli oikein pakko selittää että ne siellä sanoivat että se oli noussut liian vähän. Selitin sitä koska pelkäsin että Fiia olisi sanonut esim: ’Vau, noin paljon!’ …Se olisi ollut kamalaa. Mutta nyt hän sanoi: ’No niin oiski pitäny nousta enemmän.” …Ja sekin tuntui kurjalta. Mikään ei tunnu hyvältä. Koitan ennenkaikkea hokea itselleni nyt sitä, että kai tajuan, että en voi pyytää omaisiltasi oikeanlaista reaktiota koska sellaista ei ole olemassa. En halua missään tiltanteessa ajautua siihen, että syytän heitä jostain mitä he sanoivat tai eivät sanoneet. Kaikki tämä on minussa, ja kaikki tämä lähtee minusta. Heidän sanansa tulevat heidän suustaan vilpittöminä ja 100% minun puoltani pitävinä. Jos ne saapuvat perille tuntuen minusta erilaisilta, se ei ole heidän vikansa.”

 Kuten olen jo todennut; Kenenkään ei pitäisi tuntea syyllisyyttä sairaudesta. Etenkin sairauteni pahimpien vaiheiden harhat olivat asioita, joihin en olisi pystynyt enää edes järjellä vaikuttamaan. En osaa kuitenkaan täysin pestä itsestäni pois perheelleni tiuskimiseen kohdistuvaa syyllisyyttä. Koen, että minun pitäisi jo pystyä taistelemaan sairauttani vastaan edes silloin, kuin sen vaikutukset kohdistuvat välittömästi henkilöihin, jotka pitävät minut pystyssä. En voi, enkä halua laittaa heihin kohdistuvia purkauksia täysin sairauteni piikkiin. Haluan mieluummin ottaa vastuun teoistani. Syyllisyys on sen aiheellisuudesta tai aiheettomuudesta huolimatta kuitenkin negatiivinen voima joka painaa -ja on aina painanut minua alas. Siksi koitan opetella ottamaan vastuun kääntämällä syyllisyyden parantavaan muotoon. Sen sijaan että ruoskin itseäni kilpaa sairauteni kanssa, opettelen sanomaan ääneen kaksi merkityksellisintä sanaa: kiitos ja anteeksi.

 

Kiitos

30.12.2016 Yleinen

Monet ihmiset ovat kasvaneet erilleen minusta kun minä olen pysynyt lähes paikoillani. En kuitenkaan halua antaa väärää käsitystä siitä, miten onnekas olen monessa suhteessa. Perheeni on uskomaton, sen olen kertonut jo monta kertaa. Ympärilläni on kuitenkin sen lisäksi vielä perheeni ulkopuolisia ihmisiä jotka ovat jääneet minun elämääni kaikesta huolimatta. Heillä ei ole mitään sukulaisuuden sidettä joka solmisi heidät minuun. Joskus katselen heitä heidän huomaamattaan ja mietin, mikä sai heidät jäämään. He kaikki ovat kiitäneet eteenpäin elämässään ja saavuttaneet hienoja asioita, mutta kuin ihmeen kaupalla he ovat silti pitäneet minut mukanaan. Heillä ei ole siihen mitään velvoitteita, mutta he ovat silti tehneet sen. Siksi minä olen onnekas.

Seuraavat katkelmat eivät vie tarinaani eteenpäin. Ne ovat ehkä merkityksellisiä ainoastaan minulle sekä ihmisille joista ne kertovat, mutta juuri siksi haluan kirjoittaa ne näkyviin. Tämä on minun tapani kiittää heitä. Kertoa, että jokainen sana, kosketus ja lämpö mitä he ovat minulle osoittaneet, ovat olleet jotakin niin tärkeää, että en osaa ilmaista sitä muulla tavoin. En tiedä lukevatko nämä kyseiset ihmiset seuraavia tekstejä koskaan, mutta jos lukevat, niin he kyllä tunnistavat niistä itsensä.

17.6.2016, Perjantai klo 21:22
”En tiedä miten kertoisin kaiken. Hän tuli, minua jännitti. Sydän hypähti kurkkuun kun ovikello soi… Mutta jo minuutin päästä tuntui että kaikki oli ennallaan… Tai siis, tottakai kaikki oli muuttunut, mutta se kontakti. Se, miten parhaalle kaverille voi kertoa kaikesta. Ja niin me kerroimmekin. Ihan kaiken. Puhuimme siitä miten yhtäkkiä se paras kaveri tupsahtaa taivaasta puolentoista vuoden jälkeen ja tuntuu kuin ei olisi poissa ollutkaan. Ja vain todella rakkaiden ihmisten kanssa käy siten. Kerttu on kaunis. Ei ainoastaan ne vaaleat hiukset, vaan myös se kaikki mitä niiden kehystämän ihmisen sisällä on.”

7.12.2016, Keskiviikko klo 21:58
”Olivian kanssa on eri tavalla syvällistä. Eri tavalla mukavaa, ja aina sellaista että tiedän, että minusta välitetään ja ollaan kiinnostuneita. Se on ihanaa ja tarpeellista. Hän on ihana ja tarpeellinen. Jos maailman jokainen ihminen kokisi yhden hyvän keskustelun Olivian kanssa, kaikki tietäisivät että jokaisen ihmisen pitäisi tuntea yksi Olivia. Mutta Olivioita on aivan taatusti vain yksi maailmassa, ja se yksi ei todellakaan anna itsestään paljoa ihan kenelle tahansa. Ja sekin on mahtavaa. Tunnen oloni ainutlaatuiseksi.”

 19.12.2016, Sunnuntai klo 08:22
”Takarivissä istui Eeva, entinen luokanvalvojani. Nainen jota voi pitää vain esikuvana. Nainen, joka alkoi itkemään kun kuuli että olen sairaslomalla ja välivuodella edelleen vaan samasta syystä joka sabotoi koulunkäyntiäni jo silloin kun olin hänen valvontaluokallaan. Eeva on nainen, joka laski kätensä hartioilleni, puristi niitä kevyesti, katsoi minua silmiin ja sanoi että pystyn mihin vain. Hänestä näkee että hän välittää, ja häntä haluaa uskoa. Nyt hän istui meidän konsertissamme ja katsoin häntä melkein joka biisissä. Hän eläytyy koko olemuksellaan. Hän on uskomaton ihminen kaikessa sen adjektiivin positiivisuudessa.”

 19.12.2016, Maanantai klo 12:20
”Jossain vaiheessa iltaa me vaan totesimme että tämä syksy on mennyt kaikilla enemmän tai vähemmän pieleen… Mieti Saaraa; sen mutkattomaan välittämiseen vastattiin sillä että tyttöystävä jätti, kämppä meni alta… Entäs Hilla? Poikaystävä haluaa alkaa elämään sinkkuelämää vaikka hänellä on vierellään yksi kultaisimmista ihmisistä joita tiedän. Ja minulla on ollut kourassani menolippu sairaalaan jo viikkojen ajan. Sitten me itkettiin sitä kaikkea ja naurettiin että itkettiin. Lopulta menimme makaamaan lattialle päät vastakkain ja Olivia ehdotti että sanotaan kaikki hyviä asioita toisistamme. Se tuntui niin tarpeelliselta. Niin monta tunnetta päällekkäin. Ennenkaikkea lohtua siitä, että tällainen porukka on olemassa.”

 Koskaan ei saa erehtyä ajattelemaan, että on itse ainoa jolla menee huonosti. Kaikilla menee joskus huonosti. Eri tavoilla huonosti, mutta huonosti kuitenkin. Eihän se mitään auta että muutkin käyvät kamppailuja elämässään, mutta se on hyvä tiedostaa. Minulla on mennyt niin pitkään enemmän tai vähemmän huonosti, että joskus tuntuu melkein hankalammalta katsoa muiden ihmisten alamäkiä. Toivon kuitenkin sydämeni pohjasta, että minulle tärkeiden ihmisten alamäkien aikana osaan seistä heidän vierellään yhtä tukevasti kuin he ovat seisseet minun vierelläni minun alamäkieni aikana. Se koskee myös – ja etenkin perhettäni.

Sanotaan, että tosiystävät tunnistaa vasta hädässä. Hädän hetkellä siis muut lähtevät, ja tosiystävät jäävät. Minusta on kutkuttavaa kääntää kaikki kokemani voitoksi ja ajatella, että kun monta vuotta elämästäni on ollut hätää, on siten ympärilläni pelkkiä tosiystäviä.

Kiitos kaikista kommenteista!

11.7.2015 silkkisiipiä

Keinu keijukeinuni!

Keinu keijukeinuni!

 

On ollut ilo saada paljon kommentteja, iso kiitos niistä! Keijublogin pitäminen on mukavaa puuhaa, mutten varmaan jaksaisi sitä pitää kovin kauaa ellei kukaan sitä kävisi katsomassa ja kertoisi mitä ajatuksia ja tunteita se herättää. Jokainen kommentti melkein ansaitsisi vastauksen, olisi vain pitänyt alkaa vastailemaan aiemmin, 30 vastausta yhdeltä istumalta on liikaa kirjoitettavaksi. Siispä tämä postaus ja nämä kuvat ovat kiitos kaikille kommentteja laittaneille.

 

Lumille haluan kertoa, että minä näin lapsena paljon keijuja, en tarkasti, vaan lyhyenä hetkenä akileijan kukissa tai niityllä katseen rajamailla ja jos käännyin katsomaan ne usein katosivat. Sitten kasvoin, menin kouluun ja opin siellä paljon tärkeitä asioita ja unohdin katsella keijukaisia. Omien lasten mukana tuli taas aika jolloin näin niitä, tällä kertaa keijukaiset eivät lähteneetkään pois vaikka pysähdyin niitä katselemaan.

 

Sirpa kysyi keijujen perheistä ja sukulaisista. En ole keijujen tutkija kuten Suvi Niinisalo, joka on kirjoittanut aiheesta oikein antoisan tietokirjan Keijukaisten lähteillä, mutta uskon silti tietäväni että onhan niillä perhettä ja sukua. Miltä keijut näyttävät lapsena ja miltä aikuisena? En minä tiedä. Ehkä lapsuus ja aikuisuus eivät ole keijujen juttuja. Nehän uskovat unensa tosiksi ja sadun maailmaksi koko ikänsä toisin kuin useimmat ihmiset.

 

Ovatkohan nämä keijut toisilleen sukua?

Ovatkohan nämä keijut toisilleen sukua?

Kiitos!

23.4.2015 Yleinen

Moikka moikka mooi!

Kiitos suuresti kaikille minua muistaneille ja onnitelleille teitte tästä tytöstä kyllä onnellisen :) Huippua!

Mä on nyt kaikissa maissa täysi ikäinen, ainakin minun tietääkseni. Noh hälläväliä ryppyjä oli nähtävissä heti aamulla silmät avatessani ja joo kyllä nyt minä tiedän olevani taas vuoden vanhempi. Eron huomaa hetkessä. (ikäkriisi) Vaikka kuinka ryppyseksi tulen niin tänäkin vuonna ihanat ihmiset on muistanut onnitella minua erillaisin tavoin. Keräsin tähän nyt joitain mieleen jääneitä onnitteluita ja siellä oli yksi ylitse muiden. Koittakaas arvata mikä se noista on?

image image

näytän niin nuorelle tuossa kuvassa vaikka siitä ei oo kun 8kk… image imagemä heti aamusta, RYPPYJÄ!

Kyllä se on tuo yksi ”päivää” päivitys, se tunne kun kelaat seinääsi läpi kun siellä on melkein 200 ”onnee! :)” postausta ja sit lävähtää eteen päivää. Aivan mahtava idea, piristävä! Ja muutenkin olen kyllä ihanien ihmisten ympäröimä!

Eilen hieman itketti koska tajusin että mä saan viettää synttäreitäni yksin eikä kukaan oo minua juhlimassa tai antamassa lahjoja. Tiedän minun pitäisi olla jo aikuinen eikä minua pitäisi kiinnostaa tuollaiset asiat, mutta se nyt vaan sattuu olemaan näin että lahjat on minulle oikeasti tärkeitä. En tarvitse isoja ja kalliita lahjoja tai niitä ei tarvitse olla montaa mutta edes yksi vaikka itse tehty lahja riittää. Syntymäpäivä olisi kiva viettää oman perheen kanssa ja omien ystävien kanssa, mutta olen täällä eikä minulla ole juhlia tai ketään.. oivoi, tekispä joku minun kanssani jotain, tekisipä joku minulle jotain. Sain kukkia se oli kyllä ihana lahja puolituntemattomalta jätkältä ja kaikki ihanat onnittelijat eli sain kaikkea mitä tarvitsin/ halusin ja enemmän! Loppujen lopuksi minulla oli aivan mahtava päivä! Eli seuraavaksi esittelen kuvilla minun erilaiset syntymäpäiväni.

image

Huomi tää teksti on ollut tarkoitus kirjoittaa 22.04 mutta julkaistu 23.04.

image

Synttärilahja itselleni, uusi mekko

image image image

image image

image image image image image image image image image image image

mullakin oli synttärikakkuimageJa toivoin…

Me lähettiin vanhemman pojan kanssa kahestaa aamulla shoppailee, josta ostin itselleni mekon lahjaksi. Sitten mentiin St-Cerquen kukkulalle syömään suklaata, puhaltelemaan ilmapalloja ja pitämään hauskaa. Voi että mä nautin ja meillä oli aivan huippu hauskaa! Saippuakuplat on vaan jotain niin parasta ja toi poika on jotain ainutlaatuista. Sitten pelailtiin ulkona kaikki yhessä ja illasta herkuteltiin. Mä olen onnekas aupair pojat on täyttä kultaa <3 Tänään tajusin että elämä on tässä ja nyt ja että minu paras syntymäpäivälahja on Sveitsi ja lapset. Laatuaikaa!

Kuohari lasilliseen kera upean auringonlaskun oli aivan täydellistä päättää päivä <3

Kuohari lasilliseen kera upean auringonlaskun oli aivan täydellistä päättää päivä <3

Mahapullollaan herkkuja ja nukkumaan. -onnellinen

Mahapullollaan herkkuja ja nukkumaan. -synttärisankari

Happy Birthday mulle!

SaiPa ♥

10.4.2015 Yleinen

Jani Nieminen palaa SaiPaan :)

Jani Nieminen Meidän Poikia 2015-2016

article_20150409110732

SaiPa on solminut kauden 2015-2016 kattavan sopimuksen maalivahti Jani Niemisen kanssa. Sopimus sisältää seuran option kahdesta kaudesta (2016-2018).

Ja Kiitos tietenkin SaiPan omalle kasvatille, Jesse Mankiselle, kuluneista vuosista ja menestystä uusiin haasteisiin. Takaisin voi aina tulla, kun oikea hetki koittaa.

Throw back

25.2.2015 Yleinen

Hiihtoloma on nyt ohi ja koulu on taas alkanut. Hiihtoloman kolme viimeistä päivää olin Messilässä laskettelemassa. Kun lähettiin sinne nii mä vaa kuuntelin musiikkia ja loin tän blogin ja söin vähän karkkii ja taisin käyä myös instagramis. (@minimonsterii) Ajomatka kesti sellasen tunnin. Kun lopulta päästiin rinteisiin, vuokrasin sukset ja laskin niillä ekan illan. Tokana päivänä käytin mun suunnitelmaa, eli otin laudan, ja laskin sillä. Aluks luulin et tää ei onnistu ikinä, mut sittelounaan jälkeen mä tajusin et mul onki tarpeeks taitoo, itsevarmuutta ja haluu mennä isoon rinteeseen. (siihen loivempaan, vaik seki oli jyrkkä) Se meni paaaaljon odotettua paremmin. Vähänkö mä olin tyytyväinen mun laskuihin ku osasin. :) Se oli muuten yllättävän raskasta ja mua sattu pohkeisiin sen loppuillan ja mun nilkkaki oli kipee. Mun Kolmannen päivän suunnitelma oli et ottasin taas sukset alle, mut olin niin tyytyväinen mun lautailu taitoihin et päätin sit ottaa laudan. Sitä paitsi lautailu on paljon makeenpaa ku suksilla meno. ;)

Minä laudalla valmiina laskemaan mäkeä alas

Minä laudalla valmiina laskemaan mäkeä alas

Seki päivä oli hyvä ja laskut onnistu paremmin ku olin oottanu. Ennen ku lähettiin kotimatkalle, päätettiin paistaa nuotiolla makkarat. Autossa sai viel syyä leipää ja napostella karkkeja. Sil matkal kuuntelin myös musiikkii ja kävin instas ja yritin kirjottaa tän varmaa jotai viis kertaa ja eilen mä sain tän jopa valmiix mut sitku yritin tallentaa sitä varmuuden vuoks, nii tää melkei koko juttu katos. Täs oli 217 sanaa ennen tallennusta ja tallennuksen jälkeen enää 72 sanaa. :(  Mut pysytään aiheessa. d;  Kun lopulta päästiin kotiin, alko melkei heti arkeen valmistautuminen. Mun viikko ei alkanu mitenkää kevyesti ku kouluu oli sellasen 7 tuntii. (08.15-15.00)  Kaiken lisäks sain kuulla et yks meiän koulun tyyppi oli kuollu hiihtolomal. Se oli suht järkyttävä tieto  );

Mut kiitos ku jaksoitte lukee ja hiihtolomast tulee viel ainaki yks tällanen ja mun muutki kirjotukset saattaa olla aika pitkii. :)

Apulanta keikkafiilistelyä

12.1.2015 Yleinen

Eli myöhästyin pahemman kerran Apulannan keikkamyynnistä lokakuussa. Havahduin vasta kun kaikki liput olivat loppuunmyydyt. Otti niin päähän. Kälyni oli saanut kaksi hajapaikkaa hänelle ja ystävälleen lauantaille. Sitten tuli tieto lisäkeikasta. Ajattelin jo meneväni yksin(!) perjantaille. Kunnes päätin kokeilla huutokauppoja ja jopa ovelta ostamista. Keikkaa edeltävänä keskiviikkona aloin etsimään kahta paikkaa facebookin kirppareilla. Nopeasti tärppäsi kaksi vierekkäistä paikkaa yläkatsomosta kohtuullisella hinnalla. Jes! Raha vaihtoi omistajaa ja liput tulivat sähköpostiin.

Noin tuntia myöhemmin sain viestin permantopaikoista, snake pit lipuista. Päätin ottaa ne ja laittaa kälyni liput myyntiin, heillä kun oli hajapaikat ja he pääsisivät vierekkäisille paikoille. Eivät kuitenkaan meinannut millään mennä kaupaksi ja alkoi iskemään paniikki. Myin omani kun minulle tarjottiin toisia permantopaikkoja! Ja kas ollakkaan nekin snake pit paikat!!! Ajattelin että olkoot. Jääköön vaikka käteen nämä minä otan! Nyt minulla oli 4 snake pit paikkaa ja kaksi hajapaikkaa katsomoon.. Hajapaikat sain kuitenkin vielä lauantaina kahden aikaan myytyä.

jäljellä oli 4kpl monta tuntia jonotettuja snake pit lippuja ja ostohinnalla. Huutokaupassa kahdesta lipusta pyydettiin jopa 295€!

IMG-20150110-WA0002

Tytöt olivat äimänä että mitkä snake pitit, niin olin minäkin. Tiesin että ovat hyvät paikat mutta tämä ”hyvät paikat” oli kyllä aika lievä ilmaisu! Kun vihdoin tajusimme missä paikat ovat, jätti sydän muutaman lyönnin välistä ja alkoi jännitys tärinä. 4 30+ naista hikersivät ja hihittivät kun pikkutytöt. Keikka alkoi ja ihmettelin väljyyttä pit aitiossa (muutama metri lavasta!)

Selvisi että niitä ei montaa kymmentä ollut! Wau!

2015-01-11 19.30.35

Nostalgisia tunteita, itkua, iloa ja hysteriaa!

Lieskaa ja ”pommeja”. Joiden aikana lämmöt nousivat pitissä niin tulesta kun keikkafiiliksestä.  Aitioon lensi T-paitaa ja plektraa.

20150110_221613

Lava oli edessämme ja takanamme. Oikeastaan ympärillämme.aivan mahtava valoshow, pyrotekniikka show, akrobaatit, rummut, lentokoneet ja varsinkin pojat heitti niin mahtavan shown, vaikka alkuun vähän pelkäsin että toimiiko näissä puitteissa. Voin sanoa että toimii!

2015-01-11 19.04.55

Niin hienoa settiä, upea porukka!

Harmittaa näin jälkikäteen ettei mukaan tullut Samsung s2:sta parempaa kameraa…

2015-01-11 19.06.41

2015-01-11 19.21.36

Tätähän me osattiin odottaakin! Mister Temonen astui lauteille!  Yleisö repesi liitoksistaan. Ja todella tunteikas kokemus taisi olla myös itse Tuukalle.

2015-01-11 19.21.02

Siinä se on, koko sakki jota kiittää upeasta esityksestä ja showsta. Unohtamatta näitä piilossa olevia tekijöitä. Joita Tonikin muisti kiittää.

2015-01-11 19.31.54

Jos tämä oli KOSTO, niin saavat pojat kostaa jatkossakin!

Tämä oli niin mahtava kokemus kaikin puolin!

*** KIITOS ***