Selaat arkistoa kohteelle kertominen.

Turvassa pahoilta äitipuolilta

31.1.2016 Aikakausi kaksi lasta

Olen useasti miettinyt, miten toimisin kriisitilanteessa. Jos tulisi iso hätä. Jos jonkun henki olisi minun varassani. Olisiko ensiapukurssista mitään hyötyä, vai jähmettyisinkö paikalleni? Minä, joka saan palan kurkkuuni joka kerta, kun vain kuulenkin ambulanssin äänen. Se tietää sitä, että jollekin on käynyt huonosti. 

Eilen uimahallissa mietin, että joidenkin vuosien kuluttua, kun kummityttöni olisi viisitoistavuotias, voisin pyytää häntä lapsenvahdiksi muutamaksi viikoksi, jotta hän voisi samalla kuin tutustuisi pääkaupunkiin ansaita hieman kesätyörahaa. Mietin, uskaltaisiko sen ikäisen jo laskea kahden lapsen kanssa uimarannalle.

Uimahallin keltapaitaiset alkoivat juosta porealtaalle. Yksi heistä kumartui ja alkoi pian pumpata. Heitä tuli lisää ja pian näin hallin ikkunan heijastuksesta sinisen valon. Ambulanssimiehet juoksivat sisään, kohta heitä seurasi poliisi. Ihmisiä kerääntyi katsomaan, itsekin ponnistelin altaassa nähdäkseni mitä oli tapahtunut. Ihminen on kai luonnostaan utelias, vaikkei asia hänelle kuuluisikaan.

Minua alkoi itkettää, jo ennen kuin tiesin mitä oli tapahtunut. Vanhempi rouva tuli vierelleni ja yritti hänkin tähyillä. ”Ihan alkaa pyörryttää”. Elvytystä tuntui kestävän ikuisuuden. Itkettynyt nainen keskusteli pelastushenkilökunnan kanssa ja kertasi tapahtumia. Potilaan äiti. Allas tyhjennettiin muista uimareista, mutta eräs mies väen vängäten tahtoi viereiseen kylmävesialtaaseen, ei halunnut tapauksen häiritsevän omaa uintihetkeään. Tuntuu, että tuntemattoman ihmisen hädän hetkellä sitä kai ennen kaikkea kysyy, miten tämä vaikuttaa minuun juuri tällä hetkellä tai miten vaikuttaisi, jos se oikeasti osuisi kohdalle. Joidenkin kohdalla vastaus on varmaankin ”ei mitenkään” tai ”lähinnä ärsyttävän viivästyttävästi”.

Uimahallissa olin yksin. Tällä kertaa. Käymme siellä usein perheen kanssa. Kun viimeksi kohtasin tragedian, en ollut yksin vaan yhdessä lapsieni kanssa. Olimme matkalla kotiin metrolla. Olimme juuri saapumassa Herttoniemen metroasemalle, kun kuului tömähdys. Hetken kuluttua metro pysähtyi. Valot menivät pois päältä ja palasivat sitten hetken kuluttua. Kaiutin meni päälle. Metron kuski kuulutti ”hyvät matkustajat… on sattunut henkilövahinko”. Muuta hän ei pystynyt sanomaan.

Metron ovet olivat kiinni kymmenisen minuuttia ja meille matkustajille oli epäselvää mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mukanani olleista lapsista kaksivuotias ymmärsi, että jotakin kummallista oli sattunut. Itse reagoin voimakkaasti tilanteeseen, jossa minun oli kuitenkin oltava se rauhallinen aikuinen, jotten olisi säikyttänyt lapsia enempää. ”Joku ihminen on nyt jäänyt metron alle ja sille on tullut iso pipi. Kohta lääkärit tulevat auttamaan sitä”. En tiedä mitä kaksi-vuotias ymmärtää kuolemasta, mutta ainakaan en ollut varautunut selittämään sitä hänelle yllättäen kesken arkipäivän.

Jos olisin ollut yksin, olisin varmaankin alkanut itkemään, kuten uimahallissa. Nyt pyrin pitämään itseni kasassa ja selvittämään, miten pääsisimme jatkamaan matkaa. Kun poistin reittioppaasta metrovaihtoehdon, ehdotti ohjelma kävelemään Herttoniemestä Vuosaareen. Rankkasateessa. Soitin isälleni, joka tuli hakemaan meidät. Meillä ei tietenkään ollut auton turvaistuimia ja jälkikäteen ajateltuna viisainta olisi ollut ottaa taksi, joka lain mukaan olisi saanut meidät kuljettaa ilmankin istuimia, toisin kuin isäni. Olin kuitenkin tapahtumasta niin sekaisin, etten saanut muuta kuin rikotuksi rattaat tunkiessani niitä auton takakonttiin.

Odottaessamme isäni tuloa metrokatoksessa ihmisiä purkautui syöttöbusseista metro-oville, joilla seisoi vartija estäen heidän kulun. ”Mitä on tapahtunut”, oli kaikkien huulilla. En halunnut olla sensaation hakuinen juorukello, mutta samaan aikaan tunsin tarvetta puhua tapauksesta. Siltä kai tuntui monista muistakin. ”Jonkun on täytynyt tönäistä se mies, eihän kukaan voi haluta itse metron alle hypätä”, tuli nuori koulupoika minulle sanomaan. ”Minä myöhästyn tämän takia saunavuorosta”, tiuskaisi puolestaan samassa metrossa ollut vanhempi nainen.

Muutama päivä tapauksen jälkeen kaksivuotiaani selitti vielä, että metrossa setä oli ollut metron alla. Pelkäsin, että olin selittänyt asian hänelle niin huonosti, että siitä jäisi hänelle trauma. Itse tunsin kovasti tarvetta puhua asiasta. Eräs ystäväni kysyi, tarvitsinko kriisiapua. Minkäkö? Samassa metrossa ollut? Minähän olin vain sivusta katsoja, eihän se varsinaisesti tapahtunut minulle. Silti uimahallin tapahtumat jotenkin toivat hetkellisesti tuntemattomat ihmiset yhteen. Kun olin viimein nähnyt (kyllä, minun täytyi jäädä katsomaan, minun täytyi saada tietää), että uhri oli nuori poika, käännyin ja lähdin suihkuhuoneeseen. Vaihdoin katseen tuntemattoman vanhemman naisen kanssa, joka oli myös jäänyt seuraamaan pojan saattamista ambulanssiin. Hänen katseessaan välittyi suru ja nyökkäsimme toisillemme. Hetken verran, meitä kahta tuntematonta yhdisti suru tuntemattoman lapsen takia.

Kun olin päässyt saunaan, kuulin palasia tapahtuneista. Eräs nainen oli huomannut pojan olleen sukelluksissa pidemmän aikaa ja oli tarttunut tätä kädestä vetäen tämän pintaan. Siltä seisomalta hän oli aloittanut elvytyksen. Keskittynyt olennaiseen, laittanut tunteensa hetkeksi syrjään, samalla kun hänen omat kaksi pientä lastaan seisoivat vieressä seuraten tilannetta. Miltä mahtoi tuntua eilisiltana tuosta sankariäidistä ja siitä toisesta, joka seurasi vieressä kun pelastushenkilökunta yritti saada hänen poikansa sydäntä jälleen lyömään?

Olen onnellinen siitä, että olin uimahallissa yksin. Ettei minun tarvitse selittää nyt kolmevuotiaalleni, miten tuolle pojalle kävi, kun en sitä itsekään tiedä. Hän on toki kuullut satuja, joissa pahat äitipuolet kuolevat, mutta en silti tunne, että minulla olisi vieläkään vastauksia hänen kysymyksiinsä.

Minulla itselläni oli maailman ihanin ja maailman lapsirakkain kummitäti. Hän kuoli syöpään joitakin vuosia ennen esikoiseni syntymää. Olisin halunnut hänen tapaavan lapseni, sillä tiedän, että hän olisi rakastanut heitä. Jos olisinkin saanut hänen kanssaan joitakin vuosia lisää, en tiedä miten selittäisin jonkun tutun ja rakkaan poismenon lapsilleni nyt. Voiko sitä edes selittää taikka ymmärtää, kun ei aikuisenakaan aina pysty hyväksymään sitä, miksi toisille käy huonosti ja toisille ei. En voi muuta sanoa, kun että toivon sen pienen uimarin sukellusretket vielä jatkuvan pitkään. Turvallista matkaa meille kaikille!