Selaat arkistoa kohteelle kaupunki.

Katkelmia maarajojen ylittämisestä

2.1.2018 Yleinen

15.5.2017, Maanantai klo 21:40
”Olen istunut sängyssä ja hakenut koko päivän tietoa kaupungeista joihin tahdon mennä. Kyllä minua edelleen pelottaa ja huolettaa fyysinen kuntoni yhdistettynä Interrailiin. En ole edes kertonut suunnitelmistani lääkäreille, koska pelkään että minulta kielletään kaikki… Mutta bucket listini nosti tämän idean päähäni. Tämä on jotakin mitä haluan tehdä ennen kuin kuolen, joten jos sydämeni pysähtyisikin tulevalla matkalla, niin pysähtyisihän ainakin onnellisena. Ihan samalla tavalla se voi pysähtyä kotimaassani, tyhjänä kaikesta mitä olisin voinut kokea, mutta mitä en kokenut koska pelkäsin.”

 26.5.2017, Torstai klo 18:25
”Pakkasin rinkan. Se on aivan valtava. Mahdun itse sen sisään täysin ongelmitta. Olen miettinyt kaiken mahdollisen painon kautta; mitä vähemmän rinkkani painaa, sitä todennäköisemmin jaksan. Mutta kyllä siitä painava tuli. Se vaappuu selässäni ja saa askeleeni tuntumaan vieläkin huterammilta. Taidan olla mielipuoli kun lähden sille reissulle… Mutta sitten katson tekemääni matkasuunnitelmaa ja muistan, että juuri sellaisten asioiden takia haluan ottaa riskejä. Haluan elää.”

 2.6.2017, Perjantai klo 8:04
”Kirjoitan Milanosta, maailman kämäisimmästä hostellista. Minulla oli melkein likaisempi olo suihkun jälkeen kuin ennen sitä, mutta silti tämä on parasta. Kun bussi lähti lentokentältä keskustaan, tunsin oloni vapaaksi. Saan tehdä mitä haluan ja mennä mihin haluan. Olen myös tietoisesti vapauttanut itseäni Anoreksian kahleista. Se yritti tänään pakottaa minua laskemaan eilisiä ruokia, mutta minä kieltäydyin. Uskotko? Tunnen oloni vahvemmaksi. Tuntuu kuin olisin saanut voimani takaisin moninkertaisesti.”

 4.6.2017, Sunnuntai klo 9:35
”Eilen tuntui ensimmäistä kertaa siltä että lysähdän rinkkani alle. Energiat olivat vähän väliä nollassa ja väsymys painoi koko kroppaa. Torkahdin junan lattialle. Se oli niin täynnä etten mahtunut istumaan, eikä minusta ollut kannattelemaan itseäni. Nyt olen paikallisten ympäröimänä pienessä Italialaisessa kaupungissa, San Martino Buon Albergossa. Taustalla siintää vuoristo. Aamuinen tuuli on lämmin ja lempeä.”

 6.6.2017, Tiistai klo 4:59
”Tunnit vierähtelivät yllättävän kepein ja lennokkain askelein juna-aseman lattialla Villachissa, jossa vietin yöni. Jätin ahdistuslääkkeen tänään ottamatta koska tiesin että se väsyttää minua. Normaalisti jos unohdan ottaa sen, en saa unta ennen kuin muistan… Siksikö siis olen vielä hereillä? Otan sen lääkkeen kun tiedän ettei tarvitse vähään aikaan kyetä kantamaan rinkkaa ja selvittämään missä pitää seuraavaksi olla. Aurinko alkaa nousta ja taivas on violetti. Sen eteen piirtyy suuren vuoriston siluetti ja tunnelma on kieltämättä väsähtänyt, mutta taianomainen. Maisemat vilistää ohi junan ikkunasta mutta kaikki näyttäytyy liilassa hehkussa. Ollaan jossain päin Itävaltaa.”

 8.6.2017, Torstai klo 14:05
”Kun saavuin perille Sloveniaan, olin niin väsynyt että se ilmeni huonovointisuutena joka vei minut muutamassa tunnissa tosi huonoon kuntoon. Ehdin jo hetken ajatella etten enää pääse jaloilleni. Mutta tässä vielä istun ja kirjoitan. Bledin järvellä. Olen rakastunut tähän paikkaan, se on kaunein tähän mennessä ja haluan nauttia tästä ainakin viimeiseen bussiin asti… En haluaisi lähteä täältä ikinä. Haluaisin muuttaa vuoristoon ja olla joku muu. Ainakin tänään.”

”Eilen tapasin Aberton. Hän on 24 vuotias Italialainen lääkäriopiskelija, ja hän kertoi minulle matkoistaan ympäri Eurooppaa. Aberto ymmärsi ja jakoi täydellisesti tunteen siitä, miten joskus haluaa vaan lähteä kauas ja unohtaa oman elämänsä ja arkensa hetkeksi. Hänellä on kaunis hymy.”

 9.6.2017, Perjantai klo 14:45
”Aberto ehdotti brunssia. Minä pakkasin tavarani ja lähdin karkuun.”

”Täällä junassa on runsaasti istumapaikkoja, mutta rakastan hengailla käytävässä koska junan ikkunat saa siellä auki. Niistä pystyy työntämään pään ja kädet ulos ja tuntemaan ihanan, raikkaan, lämpimän tuulen joka tuivertaa hiukset sekaisin. Ympärillä näkyy vuoria, metsää ja turkoosi joki jonka mutkia juna myötäilee. Tästä paremmaksi ihminen ei voi itseään tuntea. Kunpa matka kestäisi ikuisesti.”

 11.6.2017, Sunnuntai klo 15:28
”Zagrebin juna-asemalla tutustuin Amerikkalaisiin reppureissaajiin, ja viimeyönä karattiin Ivanin kanssa keskuspuistoon. Minulla oli ylläni yöpaidan housut, eikä lainkaan kenkiä. Hän odotti minua talon nurkalla kun kello oli yksi. Kellahdettiin märälle nurmikolle ja sovittiin, että olisimme toisillemme rehellisiä. Mitä menetettävää meillä olisi? Emme tulisi enää koskaan näkemään toisiamme, ja sinä tiedät että rakastan sen faktan luomaa tunnelmaa. Kerroin hänelle sairaudestani, minusta, kaikesta. Hän kyseli ja kuunteli ja vaikutti jopa lumoutuneelta joistain niistä asioista, joita minä normaalisi häpeäisin. Kerroin olevani vielä edelleenkin sekaisin silloin tällöin, ja hän puhui asioista joista ei ollut kertonut kenellekään. En ole koskaan käynyt sellaista keskustelua englanniksi. Totesimme olevamme idiootteja kun emme osaa arvostaa itseämme tarpeeksi. Hän haukkui minua tyhmäksi leikkisä virne kasvoillaan, ja minä heitin häntä viileällä ruoholla. Ivan kantoi minut reppuselässään kämpälle. Kynnyksellä hän sanoi karhealla äänellään että olen kaunein olento jonka hän on koskaan tavannut. ’Inside and out’. En ikinä unohda niitä sanoja, ja haluan tehdä selväksi Anoreksialle, että vaikka Ivan tiesi sen asuvan sisälläni, hän ei puhunut siitä sanoessaan minua kauniiksi.”

 12.6.2017, Maanantai klo 15:47
”Istutaan samalla rannalla jolla istuttiin joskus äidin, iskän ja Fiian kanssa. Tuntui ihanalta palata tänne. Split. Tämä on yksi lempikaupungeistani ja aina kun joudun jättämään sen, aattelen että tämä voi olla viimeinen hetkeni täällä. Täällä minä kuitenkin taas olen. Vesi on kirkkaan turkoosia, ja niin suolaista että se kelluttaa koko vartaloa ja maistuu huulilla. Kun uimisen jälkeen kuivuu aurinkokylvyssä niin suolakiteet alkavat kutitella iholla, joka kerrankin myötäilee vartaloa, jonka sisällä on hyvä olla.”

 13.6.2017, Tiistai klo 19:03
”Vesiputousten ääni on massiivisen rauhoittava. Käsittämätöntä miten luonnossa voi olla tuollaisia paikkoja, ja miten ne ovat samalla niin kauniita ja tappavan vaarallisia. Virtauksen voima on valtava. Melko lähelle sitä olisi päässyt uimaan, mutta sydämeni on väsynyt. En voinut ottaa riskiä ja ajautua virtauksen vietäväksi rikkinäisellä sydämellä. Se teki oloni haikeaksi, mutta silmieni edessä loistava näkymä ei jättänyt tilaa pettymyksen tunteille. Ylhäällä putousten alkupäässä oli kasvillisuuden muodostamia kirkkaita altaita. Niiden keskellä kulki pieniä polkuja joiden yli puut taipuivat vihreiksi porteiksi. Se kaikki herätti hämmästyttävällä tavalla kunnioittamaan luontoa. Se on vahva ja arvaamaton, mutta niin kaunis ja herkkä. Se paikka sai minut sanattomaksi. On eri asia tietää jonkin uskomattoman asian olemassaolo, kuin nähdä se omin silmin. Eikä edes vain nähdä, vaan myös tuntea ja kokea. Tämä matka on ollut parasta mitä minulle on tapahtunut vuosiin.”

 14.6.2017, Keskiviikko klo 13:33
”Kävelimme kohti rantaa, ja mitä pidemmälle kävelimme, sitä enemmän ihmisiä seuraamme liittyi. Kello kääntyi pikkutunneille ja meitä oli jo 7. Tie rannalle oli pilkkopimeä. Kävelimme käsi kädessä pientä kivistä rantapolkua ja kuun valo oli ainoa asia joka meitä valaisi. Se oli kyllä uskomattoman kirkas kuutamo. En tiedä kuka sen keksi, mutta tietysti me menimme veteen. Ei meillä ollut uimapukuja tai pyyhkeitä, saatika vesikenkiä. Vesi oli öisen vilpoista ja mustaa. Roiskittiin sitä toistemme päälle ja vaikka terävät kivet meren pohjassa raapivat jalkojani, en osannut varoa niitä koska minulla oli niin hauskaa. Vedestä noustessa jalkani vuosi verta ja yön viileys puhalsi märän ihon kananlihalle kun puimme vaatteita märkien alusvaatteiden päälle. Kävelin kämppään asti avojaloin, hymy huulillani.”

”Huomenna lähden kotiin enkä ole lainkaan valmis palaamaan. Tuntuu kuin olisin ollut ikuisuuden poissa, mutta samalla tiedän että haluaisin ja tarvitsisin ainakin toisen ikuisuuden jättääkseni tämän kaiken. Kotona minua ei odota mikään. Siellä ei juuri nyt ole mitään mitä kaipaisin. Täältä jään ikävöimään lämmintä tuulta, meren suolaa ja sen tuoksua ilmassa, kadulla vapaana saapastelevia riikinkukkoja ja kahviloista saatavaa paksua kaakaota jota en edes pystyisi juomaan kotona. Eniten tulen kaipaamaan vapautta. Sitä, ettei tiedä mitä huomenna tapahtuu tai mihin seuraavaksi päätyy, ja sitä ettei se epätietoisuus haittaa. Kukaan ei kysy mitä teen elemälläni, ja jos kysyy, saan tehdä mitä haluan. Saan olla kuka haluan. Saan olla minä. En ole koskaan ollut näin oma itseni. Suomessa minua kahlitsee Anoreksia ja pelko. Pelko siitä etten riitä, osaa tai pysty. Täällä mikään ei ole pidätellyt minua. Siksi en halua kotiin. Haluan olla minä yhtä täysillä kuin nämä viimeiset viikot, mutta mitä lähemmäs ajatukseni liukuvat Suomea, sitä enemmän alan pelätä etten pysty siihen siellä. Ja sitten huomaan jo olevani pois itsestäni. Pelkääväni. En tiedä mitä teen kun palaan Suomeen. En tiedä jatkuuko sairasloma, pääsenkö musikaaliin vai menenkö töihin… En tiedä miten Anoreksia toivottaa minut tervetulleeksi. En tiedä mitään, enkä olisi koskaan uskonut että tarvitsen rohkeutta kyetäkseni palaamaan kotiin.”

”Otan vastaan mitä tulee, ja jos kaikki menee pieleen niin tiedän nyt mistä lopulta löydän itseni jos kadotan minut jälleen. Löydän itseni maailmalta. Sieltä, missä vapaus asuu. En ole saanut matkallani vastauksia tulevaisuuttani koskeviin kysymyksiin, mutta olen saanut jotain parempaa: Olen tutustunut itseeni uudelleen. Tiedän kuka olen, ja pidän siitä. Tiedän mitä haluan, ja uskon nyt että se on mahdollista tasan niin kauan kun muistan kuka olen.”

 15.6.2017, Torstai klo 13:37
”Seikkailu on päättynyt. On mentävä kotiin ja vietävä matkamuistona kaikki kokemani. Saan kantaa sitä sisälläni koko loppuelämäni ja se on hienoa. Ei se oikeasti edes ole kantamista: Nämä muistot ovat höyhenen kevyitä ja ne kutittelevat minua mukavasti antaen voimaa ja uskoa kaikkeen tulevaan. Minulla on takana elämäni ehkä hienoimmat viikot. Ei pitäisi olla surullinen kotiinpaluusta, vaan onnellinen kaikesta tapahtuneesta.”

 15.6.2017, Edelleen torstai klo 23:02
”Konservatoriolta tuli info: ’Pääsy- ja valintakokeet hylätty’. Mamma Miaan minua ei valittu. Huomenna alkaa hormonitutkimukset. Postiluukusta oli tullut uusi sairaslomatodistus, vakuutuskorvauslaskelmia, kelakorvauslaskelma ja 2 kutsua sisätautipolille. Tämäkö on taas sitä arkea johon tänään matkustin takaisin? Tämäkö on minun kotini? Minun maailmani? Pysähdyin hetkeksi ja laitoin silmät kiinni. Yritin tunnustella ja irtautua siitä kaikesta mikä hiipi minua kohti: paniikki, ahdistus, epätoivo, epätietoisuus, pettymys ja pelko. Kaikki se minkä jätin tänne ennen kuin lähdin. Avasin silmäni ja aloin pyörittää vaihtoehtoja: Jos menisin töihin… Saisin nopeasti rahat ja pääsisin lähtemään pian taas pois. Vielä pidemmäksi ajaksi. Ja kauemmas. Voisinko lähteä karkuun tutkimuksia, lopettaa psykoterapian, unohtaa lääkärit, kaikki ongelmat ja kaiken mitä on ollut?”

 16.6.2017, Perjantai klo 23:54
”Ajatukseni ovat koko illan kiertäneet syvissä vesissä ympyrää. Olen vuorotellen miettinyt asioita ja ollut liian väsynyt miettimään mitään. Olen ajatellut ahdistuslääkkeen ottamista mutta ollut liian väsynyt tekemään mitään. Onko matkustuksen jälkeinen masennus ihan oikea käsite vai onko sen matkailun tuoma adrenaliini lopultakin kadonnut ja jättänyt jäljelle vain entistäkin suuremman väsymyksen? Väsymys ja masennus ovat parhaita kavereita, sen olen oppinut jo kauan sitten. Tai sitten sopassa on mukana vielä kaikki hylkäyskirjeet ja pettymykset joita koetan väistellä.”

 17.6.2017, Lauantai klo 22:45
”Käytiin äidin ja iskän kanssa pitkä keskustelu. Puhuttiin Konsan tuloksesta ja kaikki se vaan ryöpsähti ulos suustani, vaikka olin päättänyt etten halua puhua siitä tai edes ajatella sitä… Välttääkseni viimeviikot pilaavan pahan mielen. Mutta ei viimeviikkoja voi pilata. Se on eri asia että todellisuus on kohdattava. Keskusteltiin pitkään. Iskä puhui omaan painokkaaseen ja saarnaavaan sävyynsä siitä, miten minussa on se kaikki mitä tarvitaan mihin ikinä. Miten minun pitää vain tulla terveeksi. Hän sanoi ettei maailma paranna minua. Hän sanoi ettei oikeasti mikään muutu kun ylittää Suomen rajan. Rajan ylittäminen ei ole ratkaisu, koska sen tuoma helpotus ei ole totta kestävässä näkökulmassa. Ja se on ihan totta että se ei ole totta… Mutta siitä ei pidä vaipua epätoivoon vaan ajatella se näin: Jos pystyn ulkomailla olemaan oma itseni ja luottamaan itseeni ja unelmiini ja siihen kuka olen, niin miksi en pystyisi siihen täällä? Mitä se rajan ylittäminen siihen vaikuttaa? Okei, se vaikuttaa paljonkin, mutta perusajatus on iskällä ihan oikein. Ei mielisairaus tiedä maan välisiä rajoja vai tietääkö?
Minun on lakattava pelkäämästä. Mitä minä oikeasti haluan? Taina kysyisi sitä nyt, ja minä miettisin pitkään ja ajattelisin ihan ensimmäisenä uutta, pidempää reissua ja poissa pysymistä, mutta vastaisin lopulta ’terveyttä’. Haluan olla terve ja käyttää kaiken sen sairauteen suunnatun energian siihen, että jonakin päivänä minä vielä onnistun. Jos se ei ole Konservatorio tai Mamma Mia, niin se on joku muu. Tarvitaan terveyttä, uskoa, luottamusta ja rohkeutta. Matkustamisesta saa oikein käytettynä aineksia kaiken sen ammentamiseen. Kotiinpaluu ei ole epätoivoiseen arkeen palaamista, vaan sen tajuamista mikä on pielessä, ja avartuneemmalla mielellä sen kimppuun käymistä. Ongelmia ei paeta. Minun ongelmani ovat Anoreksia ja pelko. Niiden sisään mahtuu kaikenlaista, mutta totuus on, että matkalle ei saa lähteä ongelmia karkuun. Matkalle lähdetään hakemaan näkökulmaa, uskoa, sekä halua elää. Ja sen kaiken minä sain.
On vaikeaa selittää tätä kokemattomalle ihmiselle miltä tuntuu päästä pois minun arjestani. Siitä, kun mikään ei tunnu miltään ja epäonnistuminen ja sen pelko varjostavat kaikkea. Siitä pois pääseminen edes pieneksi hetkeksi tuntuu käsittämättömän hyvältä. Niin ihanalta, että se hämärtää totuutta: Alkaa helposti uskomaan että pakeneminen on se oikea tie. Iskä ja äiti ovat ehkä kokemattomia tietämään miltä minun elämäni näyttää, tuntuu ja maistuu minun pääni sisällä, mutta siinä he ovat oikeassa, että maan rajojen ylitys ei ole lopullinen ratkaisu… Eikä sen kai pitäisi olla edes väliaikainen.”

 

Oulun päivät

19.6.2017 Yleinen

Monet eivät välttämättä tiedä mikä on Oulun päivät. Oulun päivät on kaksi päivää mittainen tapahtuma jossa vesitornilla on avoimet ovet ja vanhanaikainen juna liikkuu Oulussa ja sinne pääsee halutessaan kyytiin. Emme tällä kertaa menneet junan kyytiin, koska… en oikeastaan tiedä! :D

Tässä muutamia kuvia vesitornista. Saatte nähdä minkälainen Oulu on! :)

#Vinokuvaaja :DD

New York

29.11.2016 Yleinen

New York – kaupunki, jossa mikä vain on mahdollista. Niin ne sanovat. Minulle tuo kaupunki edustaa ennenkaikkea terveyttä. Sen lisäksi se havainnollistaa sitä, miten paljon perheeni haluaa minut terveeksi, sekä sitä, kuinka vaikeaa on tulla terveeksi.

Vaarini luki minulle aikoinaan Felix –kirjasarjaa, jossa pieni pupu seikkailee ympäri maailmaa. Tiesin kaikki paikat joissa se pieni pupu oli käynyt, ja osasin jo ulkoa kirjeet ja tarinat, joita hän kirjassa kirjoitti parhaalle ystävälleen. Se oli kuitenkin kokonaisuus, jonka halusin kuulla aina uudelleen, ja vaarini, joka lopulta hallitsi kirjan ulkoa varmasti yhtä hyvin kuin minäkin, luki ne kärsivällisesti ääneen kerta toisensa jälkeen. Se kirja herätti minussa unelman New Yorkista. Felix-pupu vieraili siellä kiertäessään maailmaa, ja kaikista hänen näkemistään paikoista, halusin juuri sinne.

Sittemmin kasvoin yli Felix –kirjoista, mutta New York pysyi mielessäni. Vaikka itse en Anoreksian myötä enää voinut hyvin, jatkoi unelmani eloaan hyvinvoivana ja kirkkaana.

Eräänä marraskuisena iltana istuimme pöydän ääressä perheemme kesken. Se oli ollut hyvä päivä. Parempi kuin monet muut sinä vuonna. Olin juuri syönyt ruokani lisäksi hymyni, ja minusta oltiin ylpeitä, vaikka en itse tavoittanutkaan heidän iloaan. Tuntiessani ahdistuksen hiipivän ruokapöydän äärelle, sanoi isäni yhtäkkiä ääneen jotakin, joka sai minut nostamaan pääni lattiasta. Hän oli keksinyt kannustimen, joka on siitä päivästä lähtien auttanut minua kaikki nämä vuodet. Kannustin kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavasti: Kun olen terve ja syön vapaaehtoisesti herkkuja, isäni vie minut New Yorkiin. Silmiini syttyi valo. Juoksin yläkertaan ja kirjoitin leikkimielisen sopimuksen, johon me molemmat sitouduimme. Se sopimus on ollut keittiömme seinällä kohta 6 vuotta.

Minä, Kimmo, vien tyttäreni Edenin New Yorkiin kun hän vapaaehtoisesti syö herkkuja. En näsäviisastele enkä tinkaa. 28.11.2011, allekirjoitus & nimenselvennys”

Ehkä isäni oli jo kokeillut kaikki muut keinot. Hän oli yrittänyt puhua minulle järkeä ja minut oltiin jo saatettu kaikkiin saatavilla oleviin hoitoihin. Kaikista vanhemman keinoista jäljellä oli kai enää asettaa jokin niin suuri houkutin, että jopa sairauteni taipuisi sen edessä. Me kaikki ehkä luulimme sinä iltana että se olisi siinä. Nyt minä parantuisin ja toteuttaisin isäni kanssa yhden suurimmista unelmistani.

Vapaasti syömisen pelko ja halu New Yorkiin tiuskivat toisilleen päässäni vielä kuuden vuoden jälkeen. Ne eivät vain tule toimeen, vaikka kuinka yrittäisin saada ne kulkemaan käsi kädessä. New Yorkin kannustava voima on pysynyt ennallaan vaikka vuodet ovat vierineet. Jos kykenisin kuvailemaan, miten tärkeä käsite siitä kaupungista on minulle tullut, pystyisin myös osoittamaan miten hankalaa sairauteni kanssa tappeleminen on. Se on niin hankalaa, että se tekee tästä kaikesta jopa naurettavaa. Koko diili kuulostaa niin mutkattomalta: Syö, niin pitkäaikainen haaveesi toteutuu. Ei se ole minun päässäni sen hankalammin ymmärrettävissä kuin kenen tahansa muunkaan päässä. Jokin iso ja paha vain seisoo edelleen unelmani tiellä, eikä se väisty lahjomalla. Se seisoo niin tukevasti ratkaisun edessä, että diilin yksinkertaisuus haihtuu savuna ilmaan.

Tänä päivänä New York -haaveeni rinnalle on noussut myös toinen unelma: Terveys. Unelma, jonka myötä toinen käy toteen. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensin on kuitenkin iskettävä Anoreksia, ja se ei ole mikään banaanikärpänen.

New York –diilin syntymisen jälkeiseen lähes kuuteen vuoteen mahtuu kaikesta huolimatta paljon yritystä…

11.12.2011, Sunnuntai klo 18:02
”Aijon nyt kokeilla: Syön niin hyvin kuin pystyn, sen mitä listassa lukee. Katson miltä alan näyttää ja miltä se tuntuu. Jos lihon ihan muodottomaksi, alan äkkiä pudottamaan, mutta jos se ei ole niin paha, mitä voisin kuvitella, niin koitan kääntää päähäni asetuksen jonka nimi on: KOMPROMISSI. Tiedän että tästä seuraa lisää kyyneleitä, tuskaa ja pahaa oloa, mutta jos en nyt kokeile, tämä ei koskaan lopu. Jos jokatapauksessa on kokoajan näin huono olo, niin mitä menetän? Jos saan perheeni voimaan paremmin, sekin olisi jo pieni voitto. Sitä paitsi; jos mikään ei muutu, voin aina pudottaa kilot pois tai lopettaa syömisen kokonaan. Yrittänyttä ei laiteta.”

 23.7.2013, Tiistai klo 10:50
”KEKSIN UUDEN TAKTIIKAN. SYÖN AINA KUN ON NÄLKÄ. SE TOIMII MOLEMPIIN SUUNTIIN…”

 onnistumisia…

9.1.2013, Keskiviikko klo 19:54
”Haluan kertoa yhden jutun. En ole kirjoittanut siitä koska olen yrittänyt pitää sitä pikkujuttuna. Mutta ei se vaan ole… Nyt minusta tuntuu kuin tunnustaisin syntiä, vaikka pitäisi kai olla iloinen? Tai ylpeä? Tässä se tulee: Joululomalla olin ravintolassa äidin ja iskän kanssa harjoittelemassa. Ravintolassa. Kahteen ja puoleen vuoteen en ole siellä ollut. Ja minä söin. Tuntuu kamalalta sanoa se. Tai kirjoittaa… Tekisi mieli sanoa että ’älä pliis kerro kellekkään’. Otin ahdistuslääkettä ja juttelimme koko sen ajan New Yorkista.. Paikoista joissa haluan siellä käydä. En tiedä kumpi auttoi, mutta minä selvisin siitä ilman haavoja. Olin luonut kamalia kauhuskenaarioita päässäni, mutta tosiasiassa en muistanut millaista se on. Olla ravintolassa… En tiedä johtuuko se ahdistuslääkkeestä, mutta minusta tuntuu pahemmalta puhua siitä mitä tein, kuin se itse teko. Aina kun muistelen sitä melkein tyhjää lautasta ja sitä miten kaikki se ruoka oli vatsassani, minusta tuntuu että turpoan saman tien. Vaikka siitä on jo aikaa kun söin sen! Mutta minä tein sen ja selvisin. Nyt en tiedä mitä ajatusta kuuntelen. ’Ei olisi pitänyt edes kokeilla mennä ravintolaan. Ei enää koskaan’ vai ’Tein sen! Yritän olla ylpeä itsestäni ja ensikerralla se on helpompaa’. Mieleni hyppii noiden lauseiden välillä kuin superpallo.”

”Ennen syömistä menin vessaan ja katsoin itseäni peilistä. Ei minulla ollut vessahätä, seisoin vain siinä ja katsoin itseäni silmiin. Hetken tuntui kuin olisin tuijottanut syömishäiriötä silmiin. Uskallan kirjoittaa sen sanan: Anoreksia. Sana joka pilasi elämäni… Melkein pilasi. Toivon että se näkee mitä kirjoitan. KUULETKO ANOREKSIA? MELKEIN pilasit elämäni.”

 epäonnistumisia…

9.2.2013, Lauantai klo 16:58
”Ravintolan tomaattikeitto meni viemäristä alas ja ahdistuslääke sen mukana. Niin… Olimme ravintolassa. Olin työkoulutuksessa Muumimaailmassa, pääsin sinne näyttelemään hiihtolomaksi. Koulutuksen jälkeen tuntui siltä että uskaltaisin taas yrittää… Mutta mikään ei sujunutkaan. Ruokalistan annokset vilisivät silmissä ja paniikki alkoi hiipiä sisälläni. Käskin äidin ja iskän tilata minulle jotain kevyttä ja menin vessaan. Yritin vain tasata hengitystäni ja laitoin hiukset kiinni, pois kasvoilta. Äiti tuli katsomaan olinko kunnossa ja palasin pöytään ottamaan salaa ahdistuslääkkeen kun he olivat salaattipöydässä. Salaa, koska se on heikkouden merkki, ja sitten en koskaan pääse New Yorkkiin enkä ikinä tule terveeksi heidän silmissään… En halunnut pilata heidän päiväänsä. Kun ruoka tuli, tiesin etten selviäisi. Rasva hehkui ruoan pinnassa ja kalorit polttivat suussa. Söin keittoa pakottaen itseni uudestaan ja uudestaan nielaisemaan. Lämmin rasva valui sisääni ja minua inhotti itseni… Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän vatsani sattui, ja jo siinä istuessani ymmärsin, että tulisin tänään oksentamaan. Mielessäni oli vain, että mahdollisimman pian ennen kuin se imeytyy. Ajattelin, että jos jännitän vatsalihaksia, se ei pääse valumaan niin syvälle. Nyt istun pyyheliina päällä ja mietin mikä on oikein ja väärin. Miten palautan iskälle rahat jotka menivät annokseen joka on nyt viemärissä, niin että hän ei huomaa? Minusta tuntuu etten enää uskalla mennä ravintolaan… Taas pitäisi uudestaan kerätä rohkeus ja tällä kertaa se on ihan pieninä palasina. Nyt tuntuu siltä ettei ikinä enää. Ei ikinä.”

 ja lohtua niiltä, jotka välittävät. Välittävät niin paljon, että tekevät mitä tahansa saadakseen minut terveeksi.

31.10.2012, Keskiviikko klo 20:19
”Olin ihan neuvoton. Siinä tilanteessa oli kyllä myös jotain koomista. Istuin iskän harmaaoranssiraidallinen paita päällä, hiukset auki pörröisinä ja kosteina sateesta ja sanoin vain: ’En liiku tästä enää ikinä mihinkään. Kun en tiedä mitä tekisin.’ Ihan kuin joku lapsi. Niin avuttomalta minusta kyllä myös tuntui. Kaikki tuntui huonolta ja tulevaisuus näyttäytyi pelottavana. Mutta ehkä tarvitsin sen hetken tajuamaan etten ole yksin, eikä nyt tarvitse tietää kaikkea. Ja että virheitä on lupa tehdä. Ehkä tuntuu hyvältä välillä heittäytyä laittialle ja todeta että nyt en osaa jatkaa. Turvautua äidin apuun ja unohtaa hetkeksi aikuisuus.”

New York – kaupunki jossa mikä vain on mahdollista, mutta johon pääsemiseen tarvitaan mahdottomuus. Siltä minusta välillä tuntuu.

Savesta muovailtu näkemykseni Vapaudenpatsaasta ja unelmastani vuonna 2001.

Päivä 107, ripsihuolto ja ystävän kanssa kaupungilla

22.12.2015 Yleinen

Tuomaan markkinat 22.12.2015

Aamulla suuntasin ripsihuoltoon Detailed Beauty Salon:in. Siellä minulle tehtiin ripsipidennykseen huolto uusilla, HD-ripsillä. Ripsipidennyksistä kirjoitan enemmän jossain vaiheessa. Olen vihdoin löytänyt sen oman, ammattitaitoisen ripsiteknikon <3

Kannelmäestä suuntasin sitten keskustaan, jossa treffasin ystäväni. Kävimme lounaalla ja Tuomaan markkinoilla sekä muutenkin seikkailimme keskustassa. Täytyy sanoa, että tuo ystävä on aarre. Hänen läsnäolonsa lataa positiivisia energioita niin paljon <3 Meillä olikin tänään ystävyyden vuosipäivä, 4 vuotta sitten tapasimme ensimmäisen kerran.

Kotiuduttuani kävimme vielä viime hetken ruokaostokset kaupasta. Onneksi kävimme sunnuntaina jo hakemassa lähes kaiken. Ihmisiä oli niin paljon liikkeellä.

Ateriat

  • klo 7.10 Cappuccinopirtelö, 138 kcal
  • klo 10.30 Rasvaton latte, 94 kcal
  • klo 12.10 Salaatti kanalla ja artisokalla, 174 kcal
  • klo 13.40 Punaviiniglögi, 115 kcal
  • klo 16.00 Chocolate Velvet, 153 kcal
  • klo 18.15 Ruispala ja kalkkunanakkia 80g, 153 kcal
  • klo 21.00 Suklaaminttupirtelö, 145 kcal
  • klo 21.55 Omenaa 80g, 45 kcal