Selaat arkistoa kohteelle kaunis.

Kielletystä tulee sallittua

13.3.2017 Yleinen

Tilani pahenemisen myötä olen palannut alkuun monen asian kanssa. Tappelut ruokailuista, kykenemättömyys asua yksin, sekä fyysisen kunnon jyrkät muutokset ovat palanneet elämääni kutsumattomina vieraina, vaikka todellisuudessa olen korkeimman omakätisesti lähettänyt niille kutsut. Toimin jälleen emäntänä Anoreksian vieraille, ja se saa minut pohtimaan lisää menneisyydessäni sattuneita syitä ja seurauksia.

Vaikka takana oli jo pitkä matka ennen psykoterapiaa, oli sen alkaessa matka todelliseen ymmärrykseen vasta edessä. Se on vieläkin kesken, mutta psykoterapia veti ensimmäisen suuren ja pitkän viivan, joka yhdisti kaksi ymmärryksen kannalta hyvin olennaista seikkaa. Se viiva vedettiin sellaisten asioiden välille, joita en olisi halunnut muistella, myöntää, tai varsinkaan yhdistää toisiinsa. Psykoterapeuttini johdatteli minut kaikkeen siihen askel askeleelta, ja suuren työn jälkeen olen nyt lähes sinut kaiken tapahtuneen kanssa.

23.1.2011, Sunnuntai klo 13:01
”Vielä yksi asia. Se on siskoni. Hän on niin… Täydellinen. En ole kateellinen, sellaiseen en alennu, mutta on se vähän rankkaa. Tai siis… Meitä kiinnostaa samat asiat, mutta hän on aina parempi. Kaunis, sosiaalinen, mieletön laulaja, tanssija… Minä olen aina sen sisko. ’Ihan hyvä’, ymmärrätkö? Se on vaikeaa. Rakastan häntä yli kaiken. Siksi se on vaikeaa.”

 Olen aina seurannut siskoni jalanjälkiä. Siihen on monta syytä. Se on tuntunut luonnolliselta tieltä, minulla on ollut selkeä malli jota seurata, ja kaiken lisäksi olen vilpittömästi nauttinut samoista asioista. Valmis polku kaikelle mitä haluan, mikä voisi olla helpompaa? Asia ei ole lainkaan niin. Sisarusten menestymisen halu ja intohimo samoista asioista tuo perheeseen monta ristiriitaa, jotka hiljaa tekevät tuhoaan. Vanhemmalla sisarella on etuoikeus kaiken tekemiseen ensin. Vanhempi sisko on kaikessa hyvä ensin. Se on luonnollinen tie, josta ei voi syyttää ketään. Kiroukseni ei olekaan ollut siskoni taitavuus tai pikkusiskona oleminen, vaan lahjakkuus kohdistuen samoihin asioihin.

Monia vuosia istuin syrjässä ja kuuntelin kun siskoni lauloi joka puolella. Ihailin häntä. Katselin silmät suurina hänen aikaansaamaansa reaktiota ihmisissä. Seurasin häntä, ja laskin ikäeroa vuosissa suhteutettuna tulevaisuuteen siten, että ajattelin pääseväni kahden ja puolen vuoden päästä tekemään kaiken sen, mitä hän oli päässyt tekemään. Pääasiassa se kohdistui laulamiseen milloin missäkin. Siihen, että kahden ja puolen vuoden päästä joku pyytäisi minua laulamaan, kuten Fiiaa pyydettiin.

Siskoni eteni sukulaisten juhlissa laulamisesta isäni coverbändin solistiksi. En enää katsellut ainoastaan ihmisten ilmeitä kun siskoni aloitti laulamaan, vaan seurasin lähietäisyydeltä myös isäni säihkyviä silmiä. Kun olin yksin, lauloin ja kuvittelin sen kaiken kohdistuvan minuun. Ehkä silloin vielä uskoin, että minun aikani kaikkeen siihen olisi vielä tulossa. Ajattelin sen vain olevan hieman myöhässä aikataulusta.

20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Minun pitää koulussa kirjoittaa oma musiikillinen elämänkerta. Se on aika henkilökohtainen juttu… Minulla siihen kuulu vahvasti vaikutus siitä kun Fiia on laulanut kaikkialla ja minä olen piilossa odottanut hetkeäni, mitä jaksoin odottaa koska tiesin että Fiia ja iskä tiesivät että osaan… Vai osasinko edes? No, se hetki ei lopulta tullutkaan Fiian tai iskän johdosta vaan siitä kun lähdin itse eri suuntaan, teatterille. Joka tapauksessa: Tekstit tulevat koulussa näkyviin kaikille. Joo, ei siitä ole pakko tehdä henkilökohtaista, mutta en halua siitä mitäänsanomatonta ja ympäripyöreää. Haluan että tekstistä kuuluu ja näkyy tunne ja intohimo kuten musiikista. Ja valitettavasti se lähtee henkilökohtaisuuksista.”

 Vuodet kuluivat, enkä enää odottanut tilaisuuttani. Olin kyllästynyt olemaan Edenin sijasta ’Fiian pikkusisko’, ja olin kyllästynyt olemaan ihan hyvä. Olin kyllästynyt katsomaan syrjästä kun siskoni toteutti unelmaani. Aloin kokoamaan listoja asioista, joissa voisin olla hyvä. Toivoin, että olisin voinut olla jalkapalloilija, taitoluistelija tai vaikka sellisti. Halusin olla mitä tahansa, mitä siskoni ei ollut. Halusin, että minut huomattaisiin. Koulun musikaali käänsi pääni kohti teatteria, joka antoi minulle paljon, ja auttoi minua henkisesti selviämään monista hetkistä. Silloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Minun oma juttuni ei ollut enää musiikki, tanssi, teatteri, tai mikään edellämainittu. Minun juttuni oli Anoreksia.

24.9.2014, Keskiviikko klo 21:15
”Olen aina ajatellut että kateus on ehdottoman paha ja suvaitsematon asia. Hirveä sana, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä… Että kateelliset ihmiset ovat itsekeskeisiä eivätkä osaa nauttia toisen onnesta. Sellainen en koskaan halua olla. Minua kuvottaa se. Mutta kyllähän toivoisin että minä olisin 18 vuotiaana päässyt kiertämään siistejä keikkoja feattaamassa iskän bändiä (ja tienata siitä), tai että iskä tekisi minulle tekstejä ja biisipohjia joita yhdessä työstäisimme. Koen että olen aina ollut sivustakatsoja siinä asiassa, jossa haluaisin olla pääroolissa. Musiikissa. En voi kieltää sitä vaikka yritän.”

”Psykoterapiassa heräsin miettimään asiaa jota en ole ennen tietoisesti ajatellut. Mitä jos sairastuin siksi, että halusin jonkun jutun joka on minun? Jutun, joka tuo minulle sen huomion vanhemmilta, jossa jäin varjoon asiassa jota rakastan. Anoreksia. Se on se minun oma juttu, jonka kaikki huomasivat. Ja kuitenkin… Nykyään siitä on tullut vain uusi tekosyy. ’Ei sua voi ottaa tähän mukaan ku et oo kunnossa.’ jne. Mitä jos se meni noin??? Tuntuu että olen paha ihminen. Tai epätoivottu tai vastenmielinen tai… Jotain. Itseni tai muiden mielestä tai en edes tiedä.”

”Sattuu ajatella tätä… Tai lapsuutta. Se on kuitenkin ollut niin onnellinen että tuntuu pahalta sanoa nämä tuntemukset ääneen. Ne ovat vähän niin kuin arvet käsissäni. Ikäviä menneisyyden juttuja joita ei voi paljastaa muille, vaan sen sijaan ne peitetään pitkällä hihalla ja esitetään että niitä ei ole, vaikka todellisuudessa ne ovat vaikuttaneet paljon. Tiedän että minua rakastetaan ja ketään perheestäni ei halua minulle pahaa. Kaikkea ei vaan ymmärrä tai huomaa ja se on normaalia…”

”Vähän niin kuin pato olisi sortunut kun joku sanoo että näin saakin ajatella. Että se ei olekaan kiellettyä. ’Kateus’. Se sana maistuu silti edelleen epäilyttävältä suussani. Kunpa tästä kaikesta terapiassa puhumisesta olisi vielä hyötyä… En halua että kaikki kivulias asioiden esille kaivaminen ja rämpiminen on turhaa… Koska se sattuu enemmän kuin osasin arvata.”

 16.1.2017, Maanantai klo 23:02
”Iskäkin tuli meidän kanssa katsomaan valokuvia ja istuimme siinä kolmestaan äidin ja iskän sängyssä plaraamassa niitä. Tuntui niin mukavalta istua siinä kolmestaan. Siellä oli paljon kuvia Fiiasta. Hän on ollut niin suloinen lapsi pulleineen poskineen. Halusin vain ottaa kuvia niistä kuvista ja lähettää niitä Fiialle kun hän ei ollut paikalla. Me selattiin niin pitkälle että oltiin jo vuoden -95 jälkeisessä ajassa. Minä olin siis syntynyt, mutta minusta ei ollut niin paljoa kuvia. Anoreksia yritti tarttua siihen. Se sanoi että minä en ole niin rakas, mutta en kuunnellut sitä. En halunnut että se pilaa meidän hetkeä. Sanoin sille: Minä olen vanhemmilleni rakas. Sinä et ole rakas kenellekään.

Muistan edelleen psykoterapeuttini sanat päivänä, jona lopetin kateuteen liittyvien asioiden kieltämisen. Hän sanoi miettineensä jo pitkään, että perheeni ei voinut olla niin täydellinen kuin annoin ymmärtää. Hänestä minun luomani perhekäsitys kuulosti kiiltokuvalta. Uskoin todella itse siihen kiiltokuvaan, tai ainakin uskottelin niin itselleni pintapuolisesti, vaikka minusta tuntuikin pahalta. Kuten päiväkirjassani kirjoitin, pidin kateutta vastenmielisenä ja kiellettynä tunteena. En halunnut yhdistää perheeseeni mitään siihen liittyvää, vaikka minun oli alitajuisesti tiedettävä, että siskooni kohdistuneet tunteeni ja kirjoitukseni eivät olleet täysin puhtaita kateudesta. Kateuden täydellinen kieltäminen oli minulle puolustuskeino, ja psykoterapian johdattaessa minut heittämään kaikki aseeni maahan, paljastui kaiken sen puolustuksen alta vaikeita tunteita, joiden selvittämiseen kului paljon aikaa.

Psykoterapeuttini opetti minulle, että kateus on yksi yleisimmistä tunteista. Kateus on luonnollista, terveellistä ja potkivaa. Se on inhimillistä. Kateus on positiivista niin kauan, kun se ei toivo jotakin pois toiselta. Kateutta on kaikkialla, kaikessa, ja kaikissa. Jokaisella on oikeus olla kateellinen. Psykoterapeuttini käynnisti muutosprosessin, jonka myötä mieleni yhdestä suurimmista tabuista tuli hyväksyttävä asia. Muutos ei ollut helppo, mutta tarpeellinen. En enää piilotellut itseltäni kiellettyjä tunteita tai syyttänyt itseäni niiden tuntemisesta. Tiesin, että kateus oli sallittua, koska siskoni oli minulle äärettömän rakas, enkä koskaan eläessäni ollut toivonut häneltä mitään pois.

En syytä tapahtuneesta ketään. En ehkä koskaan edes ilmaissut perheelleni selvästi sitä, mistä todella haaveilin. Harjoittelin laulamista ahkerasti ja intohimoisesti, mutta tein sen kun kukaan ei ollut kotona. Omassa rauhassani istahdin pianon äärelle tuntikausiksi ja lauloin silmät kiinni kuvitellen itseni lavoille joista uneksin. Siskoni ei koskaan ollut hiljaa, vaikka talossa olisi ollut useampikin ihminen. Hän soitti ja lauloi avoimesti, ja mitä enemmän hän sitä teki, sitä enemmän minä vetäydyin.

Vaikka sairastumiseni olisikin johtunut tästä kaikesta, on totta, että se paholainen vei minua vain kauemmas haaveistani. En koskaan halunnut perheeltäni huomiota sairaudella. Kun tajusin mitä oli tapahtunut ja miksi, olin entistä vihaisempi sairaudelleni. Se iski mitä ovelimmin hetkenä, jona luulin tarvitsevani sitä, ja käytti minun kateuttani julmasti hyväkseen.

6.9.2015, Sunnuntai klo 12:22
”Mieti, olen nyt mukana siinä iskän bändissä jossa Fiia on laulanut 18 vuotiaasta asti ja nyt ne otti minutkin siihen messiin… Totta puhuen pelkään kuollakseni. Että en ole tarpeeksi hyvä ja että mokaan ihan totaalisesti tai jotain. Treeneissä tuntuu että olen koeajalla, kaikki pitää tehdä viimeisen päälle ja kaikki tarkkailevat. Todellisuudessa ne kuulemma keskittyy vaan omaan soittamiseensa… En tosiaan tiedä paljonko tästä on minun pääni sisäistä ja paljonko ei! Mutta haluan tätä myös. Olen tehnyt ihan hirvittävästi hommia, opetellut biisejä ja treenannut laulamista. Laulan kokoajan oikeastaan… Kun olen yksin. Yritän kuvitella itseni sinne lavalle iskän, Fiian ja muiden kanssa, mutta se on hankalaa. Tämä on nyt sitä mitä olen halunnut ihan hirveän kauan ja ehkä siksi olenkin niin kauhuissani. Minun on oltava hyvä. Lunastettava paikkani.”

Pääsin kuin pääsinkin isäni bändiin, mutta en pitänyt sitä enää sinä suurena tilaisuutenani jota vuosia aiemmin olin odottanut. Minulle se oli enemmänkin isäni kädenojennus, jonka voimasta nousin ensimmäistä kertaa samalle viivalle siskoni kanssa. Me lauloimme sen bändin riveissä kahdestaan, ja olin siihen tyytyväinen, vaikka isäni kädenojennus ei tuntunutkaan varmalta. Se tuntui koeajalta, joka sai minut jännittämään hullun lailla. Olin koko elämäni yrittänyt todistaa isälleni olevani jotakin, ja tunsin, että nyt minulla oli tilaisuus näyttää hänelle olevani hyvä.

Bändi ei muuttanut mitään. Laulan siinä edelleen, ja huomaan edelleen tavoittelevani isältäni suurta positiivista palautetta kohdistuen erityisesti musiikkiin. Jostakin syystä en koe saavani henkiin sitä katsetta, jonka siskoni on monesti hänessä herättänyt. Jos joskus nään siitä välähdyksen, se tuntuu luvattoman hyvältä. Psykoterapeuttini on monesti kehottanut minua avaamaan silmäni tässäkin asiassa: Maailma on täynnä ihmisiä. Miksi minulle merkitsee eniten juuri isäni mielipide? Ehkä se johtuu siitä, etten tiedä todellista syytä siihen, miksi jään isäni silmissä siskoni varjoon. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä. Ehkä se johtuu Anoreksiasta, joka kääntää taas isäni sanoja ja eleitä väärälle tielle. Se tietää, että jos kokisin isäni täydellisen musiikillisen hyväksynnän, se menettäisi ensimmäisen keksimänsä tekosyyn astua päähäni. Minulla olisi taas uusi syy olla tarvitsematta sitä.

Nykyään rakastan taidetta, teatteria ja musiikkia, mutta elän hetkeä, jossa koetan rakentaa uudelleen asioita, jotka ovat olleet raunioita jo pitkään. Niihin asioihin lukeutuu itseluottamukseni. Se on kaunis raunio. Itsetuntoni sen sijaan muistuttaa enemmän homeista taloa. Se täytyy ehkä purkaa kokonaan ennen kuin siitä tulee terve ja kaunis. Terveyteni työmaa tähtää pitkälti myös oman juttuni etsimiseen. Kun korttelini on valmis, voin lähteä rakentamaan kaupunkia suuntaan, josta olen varma.

Vinkkejä itsensä rakastamiseen

14.1.2017 Yleinen

11.6.2015, Torstai klo 21:21
”Päätän vuorotellen joko olla tyytyväinen itseeni tai parantua lopullisesti, mutta ne kaksi asiaa eivät korreloi keskenään ja herään siihen yhä uudelleen niin kuin se olisi joku uutinen. Saatan tajuta sen monta kertaa päivässä, ja monta kertaa päivässä päätän lähteä tiettyyn suuntaan joka sitten voi vaihtua tunnin sisällä koska tajuan tekeväni jotain mikä ei saa minua onnelliseksi. Mutta mikä sitten saa? Katson peiliin ja niin monena kertana inhoan sitä mitä näen. Joskus on hyvä päivä, se on aika mieletöntä… Ja pitäisi kai olla iloinen että edes on hyviä päiviä, vaikka joskus tuntuu että uurastan ja näen vaivaa mutta se ei vaan näy. Välillä mietin, onko minussa joku rakenteellinen vika? Joskus ajatukseni menee niin pitkälle että minun elimistössäni on joku salainen ihme asetus joka lihottaakin minua liikunnasta, tai että jotenkin nesteet kertyvät vatsaani kun istun kauan paikoillani. Ja sitten tunnistan että ne on sitä äärimmäisen vammaista ajattelua josta pitäisi pyrkiä eroon niin pian kuin mahdollista koska nuo äsken luettelemani hölynpölyt ovat vaarallisia. Tosi vaarallisia… Ei tarvita kuin naks, ja unohdan edellisen lauseeni ja alan uskoa niitä. Siis täysin, täyspäiväisesti ja koko älykapasiteetillani. Se raja on hiuksenhieno. Silti tajuan myös sen monesti päivässä, että minähän olen ollut siellä, siinä jossain hämärässä paikassa, kuilussa jossa vaa’an lukema näyttää alle 40 kiloa enkä silloinkaan ollut tyytyväinen itseeni. Mikä muuttuisi nyt? Mitä tekisin toisin, jotta en päätyisi sinne mistä olen ponnistellut ylös, mutta jotta voisin hymyillä kun katson peiliin? Onko mitään siltä väliltä edes olemassa?”

Hetket joina tuntee itsensä kauniiksi, on käytettävä hyväksi. Voisi ajatella että kaikki oman ulkonäön ympärillä pyörivä on pinnallista ja turhaa, ja mitä nopeammin sen kaiken miettimisen lopettaa, sen parempi. Anoreksian kanssa se ei kuitenkaan toimi niin.

Minun virheideni kautta opittu filosofia on yksinkertainen: Jos tunnet olosi huonoksi, älä katso peiliin. Kaikilla on huonoja ja hyviä päiviä, ja kun hyvä päivä viimein koittaa, on täysin oikeutettua peilata kunnolla ja nauttia siitä. Siinä ei ole mitään omahyväistä. Se on tilanteen ymmärtämistä ja hyvien hetkien hyödyntämistä. Onneksemme nykyaika mahdollistaa myös selfiet. Niitä ei tarvitse postata minnekään tai näyttää kenellekään, mutta hyvinä päivinä niitä kannattaa ottaa, ja ne kannattaa säilyttää. Miksi? Kun hyvä päivä taas jää kauas taakse ja itsensä tuntee huonoksi, on peiliin katsominen jälleen turhaa. Niinä päivinä heitetään peilin eteen pyyhe tai lakana, ja jos Anoreksia ei tyydy siihen, katsotaan peilin sijaan hyvien päivien selfieitä. Kukaan ei liho yhdessä päivässä. Hetkinä joina tuntuu siltä, on hyvän päivän selfie oikeassa. Ei peili.

Ulkopuolelta tulevat kommentit vaikuttavat meihin enemmän kuin monet myöntävät. Aiheettomat, negatiivissävytteiset lauseet jäävät helposti päähän pyörimään eikä minulla ole antaa niiden ohittamiseen vinkkejä, joita joku ei olisi jo joskus sanonut ääneen. On tietysti totta, että niiden latelijat ovat usein epävarmoja itsestään, ja motiivit kommentteihin ovat mitä todennäköisemmin jotakin aivan muuta kuin mitä niiden sisältö antaa ymmärtää. Nämä faktat eivät kuitenkaan ole auttaneet minua, sillä minun sairauteni on ilmennyt muodossa, jossa ulkopuolelta tuleva negatiivisuus on yhdentekevää. Olen itse ollut itseni pahin vihollinen, ja olen itse arvostellut, leimannut ja loukannut itseäni pahemmin kuin kukaan muu voi koskaan tehdä. Sisältäpäin tuleva negatiivisuus on hyvin rikkovaa, mutta sen kanssa selviytymiseen minulla on neuvoja.

Minua auttaa ulkopuolelta tulevaan positiivisuuteen keskittyminen ja sen säilyttäminen. Moni ihminen ei tiedä miten suuria asioita heidän minulle osoittamansa kauniit sanat saattavat olla. On varmaa, että sosiaalisissa tilanteissa ilmenneet positiiviset kommentit ovat merkityksellisiä kenelle tahansa. Minulle ne ovat sanojen lisäksi kauniita luoteja jotka lentävät sairauttani kohti, sekä siemeniä joista hitaasti kasvaa se kadotettu rakkaus ja välittäminen omaa itseä kohtaan. Tämä on minun itseni välinen taistelu, se on totta. Se ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö sairauteni ulkopuolistamat ihmiset kykenisivät tietämättään tarjoamaan minulle apua.

Kun minulle osoitetaan positiivisia sanoja, haluan kirjoittaa ne muistiin ja tallettaa ne. Uskon, että tällöin ne saavat sijaa sisältäni ja pääsevät kasvamaan. Talletuksen voi tehdä kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti, mutta pointtina on positiivisissa sanoissa vellominen. Se on täysin sallittua, eikä siinäkään ole mitään ylimielistä. Muistelen henkilöä joka osoitti minulle kauniita sanoja. Ajattelen tilannetta, jossa ne lausuttiin, ja mietin sanojen sisältöä. Tärkeintä on yrittää uskoa se sisältö. Lopulta ihminen itse päättää mihin uskoo, eikä uskominen Anoreksian mielipidettä vastaisiin väitteisiin ole helppoa, mutta niinhän se on kehonkuvankin kanssa. Kun oppii uskomaan omaan hyvyyteen, on Anoreksia saanut jo monta kuolettavaa iskua.
Neuvoni ulkopuolelta tulevien kommenttien hyödyntämiseen on siis myös hyvin yksinkertainen: Älä ulkoista itseäsi sinulle osoitetuista kauniista sanoista. Usko ja muista ulkopuolelta tuleva positiivisuus, ja käytä se parhaasi mukaan energiana syrjäyttämään sisältä tuleva negatiivisuus.

13.6.2012, Keskiviikko klo 13:26
”Oltiin mumman ja vaarin luona. Mumma hieroi kipeitä hartioitani ja sanoi: ’Voi sulla on oikeen joutsenen kaula!’. Se tuntui hirmu kivalta ja jäi mieleen… En tiedä miksi. Joutsenet on kauniita.”

 5.7.2013, Perjantai klo 8:43 – Kroatiassa –
”Levottomuuden tilalle on tullut väsynyt, mutta ei nukuttava olo joka tuntuu lähes pirteältä. Kävin suihkussa, sheivasin jalat, katselin rusketusraitojani peilistä ja olin pitkästä aikaa tyytyväinen siihen mitä näin. En siis rusketuksen kannalta, minulla on ihan yhden tekevää olenko ruskettunut. (Äidin sanoin: ’Oooh, sä et näytä enää kuoleman kalpealta, nyt oot enää vaan sairaalloisen kalpea!’) …Mutta siis yleisesti. Pyörähdin pari kertaa ympäri, hymyilin, ja menin pyyhe päällä parvekkeelle lukemaan.”

Kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä.

Kiitos

30.12.2016 Yleinen

Monet ihmiset ovat kasvaneet erilleen minusta kun minä olen pysynyt lähes paikoillani. En kuitenkaan halua antaa väärää käsitystä siitä, miten onnekas olen monessa suhteessa. Perheeni on uskomaton, sen olen kertonut jo monta kertaa. Ympärilläni on kuitenkin sen lisäksi vielä perheeni ulkopuolisia ihmisiä jotka ovat jääneet minun elämääni kaikesta huolimatta. Heillä ei ole mitään sukulaisuuden sidettä joka solmisi heidät minuun. Joskus katselen heitä heidän huomaamattaan ja mietin, mikä sai heidät jäämään. He kaikki ovat kiitäneet eteenpäin elämässään ja saavuttaneet hienoja asioita, mutta kuin ihmeen kaupalla he ovat silti pitäneet minut mukanaan. Heillä ei ole siihen mitään velvoitteita, mutta he ovat silti tehneet sen. Siksi minä olen onnekas.

Seuraavat katkelmat eivät vie tarinaani eteenpäin. Ne ovat ehkä merkityksellisiä ainoastaan minulle sekä ihmisille joista ne kertovat, mutta juuri siksi haluan kirjoittaa ne näkyviin. Tämä on minun tapani kiittää heitä. Kertoa, että jokainen sana, kosketus ja lämpö mitä he ovat minulle osoittaneet, ovat olleet jotakin niin tärkeää, että en osaa ilmaista sitä muulla tavoin. En tiedä lukevatko nämä kyseiset ihmiset seuraavia tekstejä koskaan, mutta jos lukevat, niin he kyllä tunnistavat niistä itsensä.

17.6.2016, Perjantai klo 21:22
”En tiedä miten kertoisin kaiken. Hän tuli, minua jännitti. Sydän hypähti kurkkuun kun ovikello soi… Mutta jo minuutin päästä tuntui että kaikki oli ennallaan… Tai siis, tottakai kaikki oli muuttunut, mutta se kontakti. Se, miten parhaalle kaverille voi kertoa kaikesta. Ja niin me kerroimmekin. Ihan kaiken. Puhuimme siitä miten yhtäkkiä se paras kaveri tupsahtaa taivaasta puolentoista vuoden jälkeen ja tuntuu kuin ei olisi poissa ollutkaan. Ja vain todella rakkaiden ihmisten kanssa käy siten. Kerttu on kaunis. Ei ainoastaan ne vaaleat hiukset, vaan myös se kaikki mitä niiden kehystämän ihmisen sisällä on.”

7.12.2016, Keskiviikko klo 21:58
”Olivian kanssa on eri tavalla syvällistä. Eri tavalla mukavaa, ja aina sellaista että tiedän, että minusta välitetään ja ollaan kiinnostuneita. Se on ihanaa ja tarpeellista. Hän on ihana ja tarpeellinen. Jos maailman jokainen ihminen kokisi yhden hyvän keskustelun Olivian kanssa, kaikki tietäisivät että jokaisen ihmisen pitäisi tuntea yksi Olivia. Mutta Olivioita on aivan taatusti vain yksi maailmassa, ja se yksi ei todellakaan anna itsestään paljoa ihan kenelle tahansa. Ja sekin on mahtavaa. Tunnen oloni ainutlaatuiseksi.”

 19.12.2016, Sunnuntai klo 08:22
”Takarivissä istui Eeva, entinen luokanvalvojani. Nainen jota voi pitää vain esikuvana. Nainen, joka alkoi itkemään kun kuuli että olen sairaslomalla ja välivuodella edelleen vaan samasta syystä joka sabotoi koulunkäyntiäni jo silloin kun olin hänen valvontaluokallaan. Eeva on nainen, joka laski kätensä hartioilleni, puristi niitä kevyesti, katsoi minua silmiin ja sanoi että pystyn mihin vain. Hänestä näkee että hän välittää, ja häntä haluaa uskoa. Nyt hän istui meidän konsertissamme ja katsoin häntä melkein joka biisissä. Hän eläytyy koko olemuksellaan. Hän on uskomaton ihminen kaikessa sen adjektiivin positiivisuudessa.”

 19.12.2016, Maanantai klo 12:20
”Jossain vaiheessa iltaa me vaan totesimme että tämä syksy on mennyt kaikilla enemmän tai vähemmän pieleen… Mieti Saaraa; sen mutkattomaan välittämiseen vastattiin sillä että tyttöystävä jätti, kämppä meni alta… Entäs Hilla? Poikaystävä haluaa alkaa elämään sinkkuelämää vaikka hänellä on vierellään yksi kultaisimmista ihmisistä joita tiedän. Ja minulla on ollut kourassani menolippu sairaalaan jo viikkojen ajan. Sitten me itkettiin sitä kaikkea ja naurettiin että itkettiin. Lopulta menimme makaamaan lattialle päät vastakkain ja Olivia ehdotti että sanotaan kaikki hyviä asioita toisistamme. Se tuntui niin tarpeelliselta. Niin monta tunnetta päällekkäin. Ennenkaikkea lohtua siitä, että tällainen porukka on olemassa.”

 Koskaan ei saa erehtyä ajattelemaan, että on itse ainoa jolla menee huonosti. Kaikilla menee joskus huonosti. Eri tavoilla huonosti, mutta huonosti kuitenkin. Eihän se mitään auta että muutkin käyvät kamppailuja elämässään, mutta se on hyvä tiedostaa. Minulla on mennyt niin pitkään enemmän tai vähemmän huonosti, että joskus tuntuu melkein hankalammalta katsoa muiden ihmisten alamäkiä. Toivon kuitenkin sydämeni pohjasta, että minulle tärkeiden ihmisten alamäkien aikana osaan seistä heidän vierellään yhtä tukevasti kuin he ovat seisseet minun vierelläni minun alamäkieni aikana. Se koskee myös – ja etenkin perhettäni.

Sanotaan, että tosiystävät tunnistaa vasta hädässä. Hädän hetkellä siis muut lähtevät, ja tosiystävät jäävät. Minusta on kutkuttavaa kääntää kaikki kokemani voitoksi ja ajatella, että kun monta vuotta elämästäni on ollut hätää, on siten ympärilläni pelkkiä tosiystäviä.

Virheellinen = kaunis?

4.12.2016 Yleinen

Mun mielestä jokaisessa on jotain kaunista ja virheellistä. Kauniin virheellistä. Epätäydellisyys on tosi kaunista.

Mä en usko Jumalaan enkä hänen enkeleihinsä. Mä uskon ihmisiin ja meijjän hyvyyteen. Aina ei tarvi olla täysin hyvä. Riittää, että selviää ja yrittää parhaansa.

Sinä ja minä, jokin niin kaunis on myös virheellinen. Sitä ei sais unohtaa. Liikaa ei saa vaatia keneltäkään eikä itseltään. Kukaan ei oo täydellinen eikä se haittaa. Epätäydellisyys ei oo heikkous. Se yhdistää meitä kaikkia ja vahvistaa.

Mun mielestä hyvä sydän ja välittäminen tekkee ihmisestä enkelin. On vain surullista ettei enkelit usein ite huomaa sitä, heidän hyvyyttään. Virheitä tekee enkelitkin ja niistä me kaikki opitaan.

Me rakastetaan ja vihataan, tehdään hyvää ja satutetaan toisiamme, mutta osataan myös pyytää anteeksi. Joskus tuntuu ettei jäljellä oo mittään hyvää, mutta sitten kattoo ympärilleen ja näkee palio hyvää ja kaunista.

Kuolema

20.11.2016 Yleinen

Muistan ensimmäisen kerran kun huomasin peiliin katsoessani, että aloin muistuttaa niitä kuvia, joita olin joskus katsellut googlesta hakusanalla ”Anoreksia”. Muistan miten niiasin vessan lavuaarin yläpuolisen peilin edessä siten, että näin peilikuvani vain navasta ylöspäin. Navasta alaspäin pidin itseäni lihavana. Katselin muuttunutta yläkroppaani ja se tuntui niin jännittävältä. En silloin tiennyt katsovani hidasta kuolemaa.

Samoihin aikoihin ajattelin paljon sitä, mitä tapahtuisi jos kuolisin. En pelännyt kuolemaa, mutta tunsin olevani lähempänä sitä. Ajattelin, että ihmiset olisivat helpottuneita, jos pääsisivät eroon minusta.
Minulla oli tapana luoda mielikuvia omista hautajaisistani. Mietin kuka sinne tulisi, tai mitä minusta sanottaisiin. Pahimpina hetkinä uskottelin itselleni, että kukaan ei itkisi jos lähtisin tästä maailmasta. Anoreksia heitteli minua jääkylmillä mielikuvilla kuin lumipalloilla. Ne osuivat ja vihloivat koko kropassa. Kuvissa istuin alttarilla ja katsoin kirkon penkeillä istuvia, paikalle saapuneita ihmisiä, joiden kasvoilta ei ollut luettavissa yhtäkään tunnetta. Tunsin heistä jokaisen, mutta en päässyt lähelle heitä. Kuvitelmieni kyynisyys saattoi minua syvemmälle masennuksen kylmään syliin.
Parhaimpina hetkinä tiesin, että minulle rakkaat ihmiset tuntisivat surua jos kuolisin. Näinäkin hetkinä kuitenkin halusin pois. Elin jossain, jossa ero hyvien ja huonojen hetkien välillä oli vain siinä, uskoinko kenenkään tuntevan mitään jos poistuisin lopullisesti.

En koskaan tarkkaan suunnitellut miten kuolisin, mutta suunnittelin kaiken muun. Suunnittelin, miten jättäisin keittiön pöydälle suuren korin, jonka täyttäisin kirjeillä. Suunnittelin, miten korissa olisi kirje jokaiselle ihmiselle joka minua oli jollain tapaa koskettanut. Suunnittelin, mitä kirjeisiin kirjoittaisin.

Kauhea loppu on parempi kuin kauhu ilman loppua –ajattelin. Siitä huolimatta en koskaan osannut ottaa kuolemaa omiin käsiini. Ehkä en halunnut sitä tarpeeksi. Elin päiviä, viikkoja, ja jopa kuukausia, joina toivoin että joku muu tekisi sen mihin itse en kyennyt. Tarvittiin vain huolimaton kuski joka ajaisi pimeällä tiellä eikä huomaisi minua. Tarvittiin vain yksi huolimaton liike. Yksi toivottu vahinko.

22.1.2011, Lauantai klo 23:41
”En halua toteuttaa kuolemaa, mutta ajattelen. Joskus se on jotain ajatuksen ja toiveen välimaastosta.”

 Mietin myös paljon onnellista loppua. Käsitettä, josta on tullut jollakin lailla pakollinen. Se halutaan nähdä elokuvissa, ja se halutaan lukea kirjojen viimeisiltä sivuilta. Se halutaan kokea viimeisinä hetkinä. Lopulta kaikki on hyvin. Jos kaikki ei ole hyvin, kaikki ei ole loppu. Ajattelin paljon sitä, mitä hyötyä on onnellisesta lopusta jos kaikki loppuu siihen? Mitä hyötyä on pitkästä taistelusta, jos sillä tavoittaa heti päättyvän onnellisuuden? Onko sellaista asiaa olemassakaan, kuin onnellinen loppu?

Kun nykyään katson itseäni siitä samaisesta vessan peilistä ja kyykistyn hieman, heittää peilikuvani minut nopeana flashbackina päivään, jolloin näin Anoreksian ensimmäisen kerran. Nyt hidas kuolema on pysähtynyt, ja nopean toiveet ovat kauempana. Takauman läpikäyminen tuo minulle viimein vastauksia aiheisiin, joita pohdin aikoinaan:

En vieläkään pelkää kuolemaa, mutta pelkään Anoreksiaa, ja ne kaksi ovat hyvin lähellä toisiaan. Pelkään, että Anoreksia saa vallan. En ehkä osaa vielä luopua siitä, mutta en myöskään halua kuolla sen puolesta. Ymmärrän, että se haluaa tappaa minut, ja tiedän, että edessäni on vielä lukuisia päiviä joina antaisin sen tehdä sen. Nyt kuitenkin tiedän myös, että onnellinen loppu on tärkeä, koska se ei koske vain minua. Se koskee kaikkia joita rakastan, koska minun tarinani on osa heidän tarinaansa. Jos minun loppuni on kauhea, on heidän tarinassaan särö, jota ei voi korjata. Kauhu ilman loppua on ehkä minun säröni, mutta sen voi korjata, koska minulla on rakkaita ympärilläni.

24.4.2012, Tiistai klo 18:03
”Ehkä osa minusta tietää, että vaikka näin ihana perhe ja läheiset ansaitsevat lähelleen ihmisiä jotka eivät ole epäonnistujia, he ansaitsevat myös olla kokematta läheisen kuolemaa… Oli se sitten millainen läheinen tahansa. Ehkä en halua kuolla.”

”En ryve itsesäälissä. Inhoan sitä. Mutta olen realisti, ja maailma on julma. Nino sanoi etten ole heikko. Hän sanoi, että minulla on sellaista voimaa mitä monella ei ole… Miksi se ei tunnu siltä?”

Kuka tahansa meistä voi lähteä täältä koska tahansa, ja se ei aina ole meidän käsissämme. Meidän käsissämme on kuitenkin onnellinen alku, loppu, sekä kaikki se, mitä siinä välillä tapahtuu. Lopulta tarinat koostuvat vain hetkistä. Hyvistä, huonoista, onnellisista ja onnettomista. Yksinäisistä ja yhteisöllisistä. Kun oppii ottamaan kaiken irti onnellisista, pääsee niiden avulla yli onnettomista. Ja sitten on niitä ihan tavallisia hetkiä. Sellaisia, joina voi hengähtää ja valmistautua ottamaan vastaan sen, mitä elämä heittää eteemme seuraavaksi.

Me itse olemme se kynä, joka piirtää tarinan. Ympärillämme olevat tärkeät ihmiset ja asiat ovat värikyniä. Sairaudet, kuten Anoreksia, ovat pyyhekumeja. Ne pyyhkivät pois värejä, mutta ääriviivat kuolevat todella vasta kun muste loppuu. Siihen pyyhekumilla ei ole valtaa. Ja kaikesta huolimatta – jäljelle jää kuva. Minä haluan että minun kuvani on kaunis ja värikäs.

Koskas naiset oikein rupsahtaa

28.1.2015 Kaikki me vanhenemme, Yleinen

Sallisen Tyyne oli kaunis tyttö nuorena. Mutta ei hänkään voinut olla käyttämättä kaikennäköisiä rasvoja ja värejä kasvoissaan. Ja ei ne aineet jääneet pelkästään vain kasvoihin levittämiseen. Niitä käytettiin koko vartalolla aina varpaihin asti. Tyttö oli kaunis kuin enkeli mutta väriä kuitenkin piti saada, että tuo kauneus hiukan hävisikin runsaalla maalaamisella.

mopo

Tyyne oli jo 16 vuotias ja mopopojat yrittivät saada häntä nousemaan mopon tarakalle. Mutta ei kukaan siinä yrityksessä onnistunut. Tyyne katseli autoja koska siellä ei tukka menisi sekaisin ja olisi kivempi istua pehmeällä tuolilla kuin mopon rautaputkien päällä.

meikkaaminen

Tyynen vanhemmat Ritu ja Kauno miettivät myöskin tyttärensä kasvojen maalausta. Tytöllä oli enemmän purkkeja kuin isällään joka oli ammatiltaan maalari. Kun on vielä tyttö kaunis, miksi sitä pitää noita myrkkyjä oikein itseensä laittaa. Tyyne oli heidän ainut lapsi. Lasta he yrittivät saada monta vuotta ennenkuin viimein onnistui. Toista lasta he yrittivät myöskin saada aluilleen mutta ei näkynyt onnistuvan enään. Lääkärissä olivat molemmat käyneet ja lopulta oli tullut tieto jossa oli todettu, että Kaunon siemennesteessä ei löytynyt kovinkaan paljon sellaisia liikkuvia osia. Ei tuollaisella siemennesteellä lapsia saada, oli lääkärin kommentti. Mutta yksi lapsi kuitenkin tuli ja siihen se sitten tuntuikin jäävän.

Tyyne päivät ja illat odotteli paikallisen nakkikioskin rappusilla, että tulisi joku poika häntä pyytämään autonsa kyytiin. Siinä olisi sitten kiva moikkailla mopopojille. Mutta lopulta kurvasi eräs Arto Opelinsa nakkarin pihaan ja alkoi kyselemään tytöltä, että mihinkäs sinä olet menossa. En mä tiedä, kunhan vaan tässä odottelen ja istuskelen. No mitäs sinä sitten odottelet? Oikeastaan odottelen, että tulis joku poika ja ottaisi minut kyytiin. Voisin siellä autossa olla pitemmänkin aikaa ja vaikka useastikkin. Hyppää sit kyytiin niin käydään vähän ajelemassa. Arto oli kaksi vuotta vanhempi Tyyneä ja oli juuri saannut tämän auton ostettua itselleen. Tai iskä oli siihen antanut rahat kun sain käytyä autokoulun.

Tyyne oli onnensa kukkuloilla kun sai istua autossa poikakaverin vieressä. Pieni hämäryys jo laski kirkkaan päivän jälkeen ulkona. Auto ajettiin metsäiselle tielle erään korkean mäen päälle. Sieltä avautui näköala pitkälle jossa piipuista tuleva savu antoi merkit missä ihmisiä asui. Arto laittoi kätensä Tyynen kaulalle ja Tyyneä alkoi jännittämään. Se oli ensimmäinen kerta kun poika on häntä näin lähellä. Arto kertoi itsestään ja oli jo jonkin aikaa katsellut tyttöjä mutta ei ollut uskaltanut keneltäkään kysellä. Nytkin hän oli Tyynen nähnyt jo eilen istuvat nakkarin penkillä mutta ei uskaltanut tulla hänelle mitään kyselemään. Mutta vasta tänään hän uskalsi tulla, oliko syynä tämä auto, ehkä se antoi kuitenkin hänelle hiukan enemmän rohkeutta. Arto painautui jo lähelle Tyyneä ja huulet ottavaisina hän kumartui tyttöä kohden. Tyyne ei kääntänyt päätään vaan antoi Arton painaa huulensa hänen huuliaan vasten. Näin saivat molemmat ensimmäiset suutelot toisiltaan. Ja päätteeksi vielä halattiin ja puristeltiin toisiaan kunnolla.

Ilta kului ja auto seisoi vieläkin tämän mäen päällä. Ikkunat olivat menneet jo huuruun sisäpuolelta. Oli jo ehkä aika lähteä kotiin. Arto vielä kokeili toista pusua ja laittoi kätensä samalla tytön reisien päälle. Tyyne hätkähti ja löi polvensa nopeasti yhteen, samalla laittaen kätensä nopeasta haarustansa suojaksi. Suudellaan vaan mutta ei vielä tehdä mitään muuta. Kaksi kertaa olivat huulet kohdanneet toisensa. Tällä oli todistettu, että he ovat nyt pari. Auto käynnistettuun ja laitettiin hiukan lämpöä päälle, että ikkunat aukeisivat nopeammin. Ikkunoiden auettua lähdettiin ajelemaan Tyynen kotia kohden. Sinne päästyä tehtiin huomiseksi seuraavat treffit.
Nuoret tapasivat päivittäin ja heillä tuntui olevan kaksistaan hauskaa. Nyt kun kuukausi oli kulunut yritti Arto jo päästä tuttavallisempaa kanssakäymiseen. Aiemmin hän oli jo hakenut R-kioskista paketin kumisukkia aivan vain varoiksi jos sattuisi Tyyne päästämään jo oikein lähelle. Nyt oli seurustelua  kestänyt jo kuukauden päivät. Arto yritti jo iltamyöhäisellä jälleen kerran kysellä Tyyneltä lähempää tuttavuutta. Ensin suudeltiin ja hengitystä suurennettiin kun suutelu kesti jo pidempään. Samalla kättä siirrettiin hiljalleen Tyynen haarustaa kohden. Nyt ei tullut tytön käsi lainkaan eteen enään häiritsemään. Arto tiesi, että nyt oli tyttö suostuvainen ja ehdotteli heitä menemään auton takapenkille jossa olisi enemmän tilaa. Sinne siirryttiin ja jatkettiin suutelemista. Samalla revittiin vaatteita pois päältä, huulet tiukasti huulia vasten. Sitten oltiin jo melkein alasti ja Arto muisti kumisukat jotka olivat piilossa auton takakontissa. Alasti Arto juoksi niitä hakemaan ja hyttysiä oli hetkessä inisemässä hänen ihollaan. Hän huiski kädellää itseään ja palasi auton hyttiin salamavauhtia. Nyt alkoikin se oudompi vaihe kun piti kumisukkaa saada pikkukaverin päälle. Joku hyttynenkin pääsi livahtamaan sisälle ja niitä piti pyydystellä pimeässä autossa. Lopulta onnistui kumisukan pikkukaverin päälle laitto ja päästiin harrastamaan ensimmäistä kertaa yhdyntää.

Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Kauankaa ei ensimmäinen kerta kestänyt kun tuntui, että Arto oli päässyt huippuunsa. Tyyne vain tuntui jäävän hiukan vaille rakkauden hienoa tuntua. Kumisukka vedettiin päältä pois ja Arto viskasi sen kiireellä ikkunasta ulos. Siihen jäi tehtävänsä tehnyt kuminen vetelä putkilo oksalle roikkumaan kaiken kansan nähtäväksi. Vaatteen puettiin päälle ja oltiin onnellisia kumpikin. Mukavalta tämä tuntui ja sitä päätettiin jatkaa heti seuraavalla kerralla.

rakastelu autossa

Näin kuluivat päivät. Iltaisin Opelin takapenkki oli villiä rakkautta valloillaan. Asentoja vaihdettiin ja lopuksi heitettiin työnsä tehnyt kuminen vetelä kumi ikkunasta ulos koristamaan taas pientä kuusen alkua.

Ja kun aikaa oli kulunut, oli menty naimisiin. Lapsiakin oli syntynyt jo kaksi. Iltaista rakasteluakin kokeiltiin nelikymppisinä aina vain harvemmin. Joskus olisi Arto halunut pienessä viihdetilassaan mutta silloin se ei taas käynnyt Tyynelle. Joskun taas Tyyne hiukan liehitteli Arton vieressä mutta silloin ei taas hänelle käynyt. Aina vain harvemmaksi tuntuivat nämä kerrat jäävän.

Ja kun Tyyne täytti 50 vuotta samalla sairastuen astmaan. Silloin loppui seksielämä Tyynen ja Arton elämästä. Vaikka Arto ehdotteli aivan hiljaista vauhti mikä nyt melkein eläkeläiselle sopisi hyvin, ei sekään kelvannut. Heidän elämäänsä iski kylmyys. Arton oli vaikea käsittää yhteisiä hauskoja rakkaus-tapahtumia, jota he yhdessä olivat tehneet. Vaikka pelkästään olisivat olleet lähekkäin yhdessä sängyssä ja halanneet. Ei käynnyt sekään. Arto tunsi, että Tyyne on hänet hylännyt. Ei pusua, ei kättä voinnut laittaa edes vaimonsa olkapäälle eikä edes ottaa kädestä kiinni. Arto oli tuskastunut, kysyen jo vaimoltaan, pitääkö meidän erota. Vaimon silmiin tuli kyynel josta Arto ajatteli, että tämä oli ilmeisesti jo loukkaus vaimoaan kohtaan. Ero sai jäädä, oli vain oltava ilman seksiä.

vanhuus

Arto jäi eläkkeelle ja he asuivat vielä yhdessä. Monta kertaa tuli Arton mieleen seksi. Mikä olisi ollut hienompaa kun elämän vaikeina kohtina olisi voinut ottaa vaimonsa syleilyyn. Puristella vaimoaan tuntien, että heidän rakkaus olisi vielä vahvana ja voimissaan. Nyt piti lähteä kävelemään metsään, ja puristaa sinne säälin kyynel ja välillä piteämpikin itku. Vastoinkäymisiä kun sattui heidän ja lasten elämässä aika usein. Olisi ollut vain helpompi päästä niistä yli kun olisi saannut edes vaimoaan puristaen halata.

Joskus tuli mieleen, että häpeääkö vaimo omaa vartaloaan. Vanhuus tietenkin tuo ryppyjä ja nuoren tytön linjakkuus häviää. Arto vanhana miehenä ei tuollaista huomannut kun hän edelleenkin rakasti vaimoaan. Ikä tuo niin vaimoille kuin miehillekkin omat ryppynsä mutta se on vain kestettävä ja elettävä niiden kanssa. Onneksi kuitenkin tuntemukset rakkauden muodossa jatkuvat vaikka se jäikin suhteellisen varhaisessa vaiheessa häneltä kokematta.


piki

Hellyyttävä Joulu. 14 päivä Joulukuuta

14.12.2014 Onnellisuus valtasi mielet, Yleinen

Aamulla kun Muljakan väki heräsi, oli äänettömän monella kaunis hymy kasvoillaan. Muljakan kylän oli pyyhkäissyt rakkauuden henkäys. Rakkauuden henkeyteen ja ihan vain siihen, että Muljakan kylän yhteisten asioiden ja auttamisen siivellä oli herännyt uudelleen tuo sanomaton tunne jota jopa vanhemmatkin vielä harrastavat. Vauhti ei ole enään sellaista kun nuoremmilla mutta aikaa vanhemmat käyttävät tähän ilon tunteeseen paljon kauemmin kuin nuoret. Nuorilla kun on aina kiire niin tähänkin tekemiseen se kiire sekoitetaan. Ensin sitä yhteistä yhdessäoloa odotetaan ja odotetaan, monet sitä vonkaamiseksi lausuvat. Ja sitten kun paikka luvalle tulee ja avautuu se pieni paikka ihmisessä jolla tämä ihanuus hoidetaan, hupsis se onkin sitten jo ohi.

Mutta kun Irene ja Taavetti heräsivät, tuli molemmilta hymyä kuin Kelloggs- mainoksessa. Vaikka ei silloin aikaisin aamulla kerittykkään paljon sängyssä loikoilemaan ja pienia suukkoja antamaan kun suurisuiset rouvat jo navetassa odottelivat utareiden tyhjentäjiä. Mutta muistivat nämä ihmiset kuitenkin mitä edellisenä iltana olivat saunan jälkeen tehneet. Irene varsinkin odotti kiinnostuneena merkkejä jos vaikka olisi onnellinen perhetapahtuma tulossa. Mutta sitä tietenkin piti vielä jonkin aikaa odotella ennen kuin se selviää. Kuitenkin he olivat olleet jo kymmenen vuotta naimisissa ja yrittäneet saada lasta. Kokeissa oli käyty ja anomukset adoptio lapsen saamiseksi oli sisällä. Lasta ei vaan tuntunut löytyvän.

soittava enkeli

Tänään oli vapaapäivä rakentamisessa. Tämä aika vankistettiin omaa perheelämää. Tehtiin yhdessä niitä kaikkia asioita jotka ennen olivat jäänneet vain toisen tehtäväksi. Molemmat olivat tekemässä yhteisesti ruokaa. Ja taas välillä käytiin siivoamassa kellaria ja kaikkia muitakin yhteisiä asioita laitettiin kuntoon. Yhdessä mentiin siihen tyhjään huoneeseen johon oli tarkoitus syntyä uusi pieni lapsi kun he olivat avioon menneet, Irene halusi niin kovasti tyttöä, että huoneen väritkin tapailivat vaaleanpunaista. Tänne huoneeseen oli aina yhtä vaikeaa tulla. Jotenkin se vain aina riipaisi rinnasta kun ovenkahvaan tarttui. Tähän apua ei hän itse mistään kyläläisten auttamishalustakaan saannut. Sitä oli vain käsiteltävä itse miehensä kanssa.

Himmelin Liisan luota heräsi Hokkasen Vilho. Heillä tuo rakkauuden kyyhkynen oli istunut sängyn reunalla pitkään. Heillä ei ollut kiirettä, heillä oli aikaa rakastella kauan ja hartaasti. Illallakin vielä kaiken hyvän jälkeen oli supatettu hiljaa rakastavaisten juttuja. Ja aamulla kun raukeasta unesta he heräsivät oli jumalattoman hieno olo. Sängyssä haluttiin vielä loikoilla ja viettää ensimmäistä yhteistä  aikaa. Mutta nyt sentään sieltä oli pois päästy ja istutiin kahvipöydän vieressä nauttien kahvista ja hiivaleivästä. Heillä tuntui tämä yhteinen taival alkaa hyvinkin mieluisasti.

Kaikilla Muljakan kylällä oli vapaapäivä. Tai ei aivan kaikilla kuitenkaan. Tohmosen Karri oli hälyytetty sairaalaan kun leikkaus oli alkamassa. Illalla nuorison kaahailut autolla ja koivunrunkoon törmäilyt olivat saanneet apumiehen paikalla istuneen ja ulos lentäneen pojan elämän menemään kriittiseen tilaan. Leikkaus piti suorittaa välittömästi ja Karrin piti tämä loukkaantunut poika nukuttaa. Kuljettajalle ei käynnyt oikein kuinkaan kun hän käytti turvavyötä. Mutta tällä toisella pojalla ei vyö ollut kiinni ja niinpä hän lensikin tuulilasista ulos. Pahtosen Irmeli tietenkin jäi kotiin suunnittelemaan seuraavaa tapaamista äänestäjien kanssa. Eri yhteisöt halusivat eduskuntaehdokkaalta kysellä tarkemmin asioista ja hänen mielipiteistä. Ensi viikko onkin aika kiireinen kun eri kauppujen pihoilla pitää käydä äänestäjiä tapaamassa.

lunta sataa

Alma ja Jaska olivat myöskin heränneet. Heillä ei rakkauden kyyhkysen siipi edes hipaissut kuin tietenkin Jaskaa. Mutta niin huonosti tämä kyyhkynen oli lentänyt, että sen siipi ei ollut koskettanut Almaan lainkaan. Näin sai Jaska pyytää ja olla ilman. Mutta ylös sängystä kuitenkin noustiin ja sitä kahvia juotiin täälläkin. Ei aivan yhtä iloisia kasvoja täällä tietenkään ollut kuin noissa edellisissa paikoissa mutta ei Jaskakaan mitään kaunaa kantanut vaikka ei saannutkaa rakkauden tunteissa pyöriä.

Almalla kun ovat ne jalat kipeänä. Säryt tekevät liikkumisen välillä kovinkin vaikeaksi. Hän oli jo käynyt lääkärissä linja-autolla ja oli kokeitakin tehty. Nyt hän odotti vain tietoa sairaalasta koska hän pääsisi leikkaukseen. Hän oikein toivoi, ettei sinne tarvitse lähteä ennen Joulua kun pojan perhe tulee useammaksi päiväksi kylään. Olisi sääli makailla sairaalassa kun pienetkin lapset ovat heillä.

Sankka lymipyry saapui Muljakan kylän päälle illalla. Lunta säätiedoitus oli luvannut kaksikymmentä senttiä. Alma oli mielissään, että miehet saivat jätekaivon kuntoon ja kannen päälle. Nyt ei tarvitse enään mennä tekemään pihatöitä. Lunta satoi koko ilta ja vasta seuraavan päivän iltapäivällä piti sateen loppua.

Monessa perheessä jo paistettiin jouluisia pikkuleipiä. Hyvät tuoksut levisivät huoneistoissa aina viimeisintä nurkkaa myöden. Äidit lastensa kanssa leipoivat ja tekivät joulun odotuksesta jännittävän. Nyt alkoi joulun odotus oikein kunnolla. Lapset kirjoittivat joulupukille kirjeitä lahjatoivomuksista. Kirjeet suljettiin ja laitettiin näkyvälle paikalle josta tontut sitten ne hakivat. Yleensä aina seuraavana aamuna oli lasten kirjeet kadonneet. Se oli sellainen mystinen tapahtuma johonka ei kukaan osannut oikein kunnollista vastausta antaa. Tontut kun vaan ovat sellaisia, että voivat päästä sisälle ja noutaa ne lasten kirjeet. Vai tulevatko tontut sisälle jo edellisenä päivänä kun ovet ovat vielä auki. Ja sitten ne ovat huoneissa piilossa odottaen lasten kirjeitä. Ja kun kirjeet on kirjoitettu nappaavat tontut kirjeet mukaansa ja poistuvat ovesta ulos.

Joulu siis lähenee joka päivä. Sitä odottavat tietenkin lapset jo kovinkin malttamattomina. Mutta löytyy niitä joulunodottajia aikuisistakin. Jouluhan on kuitenkin kaikkein suurin juhlapyhä. Ja aikuisista löytyy niitäkin jotka odottavat vain joulupukin tuloa, mutta se onkin taas ihan toinen juttu.

Jatkuu huomenna.

piki